Tom Sawyer: Koulupojan historia - 15

Ennen päivän koittoa oli tuomari Thatcher, ja se vähäinen joukko, joka
vielä oli luolassa etsimässä, saatu käsiin, jolloin he saivat tiedon
tästä suuresta uutisesta.
Tom ja Becky tulivat kohta huomaamaan, ett'ei kolmen vuorokauden vaivat
ja nälkä olleet niin kohta korjatut. Heidän piti olla sängyssä koko
Keskiviikko ja Torstai, ja näyttivät tulevan aina väsyneemmiksi ja
heikommiksi. Tom oli hetkisen jalkeella Torstaina, kävi kaupungilla
Perjantaina, ja Lauantaina oli hän entisissä voimissaan, vaan Becky ei
jättänyt huonettansa ennen Sunnuntaita, ja silloinkin vielä oli hän
niin huonon näköinen, kuin olisi sairastanut kovan taudin.
Tom sai kuulla, Huck'in sairastavan, ja läksi Perjantaina katsomaan
häntä, vaan hän ei voinut päästä sairashuoneeseen tänään, eikäpä
vielä Lauantaina eikä Sunnuntainakaan. Sitten laskettiin hänet joka
päivä, vaan häntä kehoitettiin olemaan vaiti tapauksesta luolassa, ja
yleisesti välttää mieltä-liikuttavia keskusteluaineita. Douglaan leski
oli aina läsnä valvomassa, ett'ei kieltoa rikottaisi. Kotonaan sai
Tom kuulla tapauksista Cardiff Hill'illä, kun myös sen että rehvanan
ruumis oli löydetty joesta lossi-ryvin vierestä; hän oli ehkä hukkunut
koetellessaan päästä pakoon.
Noin neljätoista päivää sen jälkeen, kuin Tom oli pelastautunut
luolasta, meni hän Huck'in luo, joka nyt oli saanut kyllin voimia
kuulemaan mieltäliikuttaviakin puheita, ja Tom'illa oli mielestänsä
kerrottavaa yhtä ja toista, jonka pitäisi huvittaa Huck'ia. Hänen
tiensä kulki tuomari Thatcherin kartanon sivuitse, ja hän seisahtui
siihen, nähdäksensä Becky'ä. Tuomari ja joitakuita hänen ystäviänsä,
alkoivat puhella Tom'in kanssa, ja muuan heistä kysyi pilkallisesti,
jos häntä halutti vielä mennä luolaan. Tom vastasi, ett'ei hänellä
ollut mitään sitä vastaan, eikä sanonut olenkaan pelkäävänsä.
Tuomari sanoi:
"Hyvä; sitä en epäile vähääkän, ett'ei muita löytyisi samallaisia kuin
sinä. Vaan siitä asiasta olemme me pitäneet huolta. Tästä lähin ei enää
kukaan tule eksymään luolaan."
"Miten niin?"
"Siten kuin minä rauvotin rautapellillä sen suuren oven, luolan suulla,
pari viikkoa takaperin, ja varustin sen kolmella lukolla, joihin
avaimet ovat taskussani."
Tom kävi vaaleaksi kuin palttina.
"Mikä sinulla on poika? Pian joku! Juoskaa hakemaan lasi vettä!"
Vettä tuotiin ja räiskytettiin hänen silmillensä.
"Noin, nyt sinä olet ihmisen näköinen taas. Mikä sinulle tuli, Tom?"
"Ai, ai, tuomarikulta, Indiani-Joe on luolassa."


NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Monjaitten minuuttien kuluessa oli uutinen levinnyt yltä ympäriinsä,
ja tusinoittain miehillä täytettyjä venheitä oli matkalla Mc Douglaan
luolaan, näitä seurasi höyry-lossi, täynnä ihmisiä. Tom oli samassa
venheessä kuin tuomari Thatcher. Kun luolan ovi oli avattu, näyttäytyi
surullinen näky synkässä hämärässä, joka vallitsi sisäpuolella.
Indiani-Joe makasi kuoliaana lattialla, naama niin likellä oven rakoa
kuin mahdollista, ikäänkuin toivova silmänsä olisi tahtonut olla
kiinitetty viimeiseen silmänräpäykseen, siihen valoon ja vapauteen,
joka vallitsi ulkopuolella. Tom oli liikutettu, sillä hän tiesi
omasta kokemuksestansa, mitä tuo onnetoin oli saanut kärsiä. Hänen
säälinsä oli herätetty, vaan kumminkin tunsi hän nyt äärettömän
huojentavan ja varmuuden tunteen, joka aivan suuressa määrässä, josta
hän ei vielä tätä ennen ollut täysin selvillä, antoi hänen ymmärtää,
kuinka suuri kauhistuksen paino oli levännyt hänen sydämellänsä, aina
siitä päivästä, kuin hän oli kohottanut äänensä tuota verta janoavaa
yhteis-kunnan vihollista vastaan.
Indiani-Joen veitsi oli hänen vieressänsä, -- terä poikki. Suuri
pelkka, jolle ovi oli asetettu, oli rikki hakattu ja läpiporattu
ahkeralla työllä; turhaa työtä, sillä kallio muodosti luonnollisen
kynnyksen ulkopuolella, johon veitsi ei olisi vaikuttanut mitään. Muuta
vahinkoa ei ollut tullut, kuin se, että veitsi oli katkennut. Vaan,
jos ei tällaista kivi estettä olisi ollutkaan, niin oli työ sittenkin
turhaa, sillä, jos hän olisi onnistunutkin saamaan pois pelkan, ei
hän olisi voinut kiusata ruumistaan siitä ahtaasta raosta, joka oli
oven ja maan välillä -- ja sen tiesi hän. Siis oli hän kaivanut
tätä, ainoastaan tehdäksensä jotakin -- kuollettaaksensa pitkiä
tuntia -- lievittääksensä sielunsa vaivoja. Tavallisesti löytyi tässä
luolassa joitakuita kynttilän kappaleita, siellä täällä rakoloissa,
jääneitä sinne, siellä käviöiltä; vaan nyt siellä ei löytynyt
yhtään. Vanki oli etsinyt ne käsiinsä ja syönyt. Hän oli onnistunut
saada kiini muutamia yölepakoitakin ja syönyt nekin; kynnet oli hän
jättänyt jälelle. Onnetoin oli kuollut nälkään. Eräälle paikalle oli
koppa-kiveä hitaasti muodostunut vuosisatojen kuluessa, tätä kasvatti
vedentippuminen eräästä kivi huipusta yläpuolella. Tähän koppakiveen
oli onnetoin saanut koverretuksi matalan kuopan, kerätäksensä siihen
tuon kalliin pisaran, joka tipahti joka kahdeskymmenes minuutti, kellon
yksitoikkoisella tarkkuudella -- teelusikallinen joka neljäskolmatta
tunti. Tämä tippa tipahti jo silloin, kuin Pyramidit olivat uudet,
kuin Troja hävitettiin, kuin Rooma perustettiin, kuin Kristus
ristiin-naulittiin, kuin Valloittaja perusti Englandin vallan, kuin
Kolumbo läksi keksintö-retkelleen, kuin Lexington'in verisauna vielä
oli "uutinen." Se tipahtaa vielä nytkin; se tulee vielä edeskinpäin
tipahtamaan, vielä sittenkin, kuin nämä tapaukset ovat vaipuneet
historian ehtoo-varjoihin ja satujen hämärään unhotuksen pimeyden
nielemänä. Onkos kaikella tarkoituksensa ja tehtävänsä? Onko tämä
pisara malttavaisesti tipahdellut viisituhatta vuotta, ollaksensa
valmis täyttämään tämän katoovaisen ihmis-itikan tarpeita, ja onko
sillä vielä tärkeä tarkoitus täytettävänä, kymmenen tuhannen vuoden
kuluttua? Sama se. Monta, monta vuotta on jo kulunut siitä, kuin tuo
onnetoin puoliveri koversi kiven, siihen kerätäksensä nuo arvaamattoman
kalliit pisarat, vaan vielä tänäkin päivänä, kuin matkustaja tulee
katselemaan ihmeitä Mc Douglaan luolassa, katselee hän pisimmän aikaa
tätä merkillistä kiveä ja hitaasti tipahtavaa vesipisaraa. Indiani-Joen
pikari on merkillisin luolan ilmiöistä; ei edes "Aladdinin linna" voi
vetää sille vertoja.
Indiani-Joe haudattiin liki luolan suuta, ja kansaa keräytyi sinne
sekä venheillä että muilla ajokaluilla kaikista kylistä ja taloista
ympäristössä, aina seitsemän peninkulman päästä; he toivat mukanansa
kaikki lapsensa ja kaikenlaista ruokatavaraa, ja sanoivat, että heillä
oli milt'ei yhtä hauska hänen hautajaisissansa, kuin ehkä olisi ollut
häntä hirttäissä.
Nämä hautajaiset estivät erään seikan -- anomus kirjan kuvernöörille,
jossa pyydettiin armoa Indiani-Joelle. Tämä anomuskirja oli saanut
suuren joukon allekirjoituksia; monta vetistä ja kaunopuheliasta
kokousta oli pidetty, ja lähetys-kunta jumalillisia akkoja oli
valittu, joiden syvässä murhe puvussa piti mennä kuvernöörin luokse
vaikeroimaan ja rukoilemaan häntä olemaan armeliaan aasin, joka polkisi
velvollisuutensa jalkainsa alle. Indiani-Joen luultiin tappaneen viisi
kauppalan asukasta; vaan mitä siitä? Jos hän olisi ollut itse perkele,
niin olisi sittenkin löytynyt kyllinkyllä raukkoja, jotka olisivat
olleet valmiit töhräämään nimensä anomuskirjan alle, ja vuodattamaan
kyyneleitä heikontaneista ja aina vuotavista kyynellähteistänsä.
Aamulla hautaisten jälkeen vei Tom Huck'in yksityiselle paikalle,
saadaksensa keskustella hänen kanssansa vieraitta miehittä. Huck oli
jo Wallisarilta ja Douglaan leskeltä kuullut Tom'in seikasta luolassa,
vaan Tom sanoi luulevansa, ett'eivät he olleet kertoneet eräästä
asiasta, ja se oli juuri siitä asiasta, kuin hän tahtoi puhella.
Huck'in muoto synkistyi. Hän sanoi:
"Minä tiedän mitä se on. Sinä kävit numero kakkosessa etkä löytänyt
muuta kuin viinaa. Kukaan ei ole sanonut sitä minulle, että se
olit sinä, vaan minä arvasin heti, kun kuulin puhuttavan tuosta
viinajutusta, että se olit sinä; ja minä tiesin, ett'et ollut löytänyt
rahoja, sillä siinä tapauksessa olisit sinä millä neuvoin hyvänsä
hankkiutunut minun luokseni, kertomaan minulle, jos et kellenkään
muille olisi sanonutkaan siitä sanaakaan. Tom, jokin on aina sisässäni
sanonut, ett'emme koskaan saisi käsiteltäväksemme niitä lanttia."
"Ei, Huck, minä en ole koskaan kielinyt sanaakaan kapakan isännän
päälle. Etkös muista, että kapakka oli vielä hävittämättä sinä
Sunnuntaina, kuin minä olin huvimatkalla. Etkös muista, että sinun piti
vahtia sinä yönä?"
"Niin, se on tosi! Tuntuu kuin olisi vuosi kulunut siitä. Se oli sama
yö kuin seurasin Indiani-Joe'a lesken luokse."
"Sinä seurasit häntä?"
"Seurasin -- vaan älä hiisku siitä kellenkään. Ehkä Indiani-Joella on
ystäviä elossa. En tahtoisi heitä vihollisikseni. Jos hän ei nyt ole
Teksaksessa tai muutoin varma, niin on koko syy minun niskoillani."
Sitten kertoi Huck koko menettelynsä, josta Tom tunsi ainoastaan osan,
jonka Wallisari oli jutellut.
"No niin, sanoi Huck sen jälkeen," olipa se nyt kuka hyvänsä, joka
korjasi viinan, niin luullakseni korjasi hän myöskin rahat -- kaikissa
tapauksissa ovat ne menneet meiltä, Tom."
"Huck, rahat eivät ole kuuna kullan valkeana olleet siinä numero
kakkosessa!"
"Mitä?" Huck tarkasteli ystävänsä muotoa. "Tom, oletko sinä taas rahain
jälillä?"
"Huck, ne ovat luolassa!"
Huck'in silmät välkkyivät.
"Sanopa tuo uudelleen, Tom."
"Rahat ovat luolassa!"
"Tom -- vaan kunniasi sanalla nyt -- onko se totta vai leikkiä?"
"Totta, Huck, niin puhdasta totta, kuin elämässäni olen puhunut.
Tahdotko seurata minua sinne, ja auttaa minua niitä kantamassa?"
"Siitä voit olla varma. Kun vaan pääset sinne hengen vaaratta."
"Huck, me pääsemme sinne ilman vähintäkään vaaraa."
"Finemang," sanoi Mooperin muija! Minkätähden luulet rahain --"
"Huck, odotahan siksi kuin olemme siellä. Jos emme löydä niitä sieltä,
niin saat rumpuni ja kaikki, mitä minulla on. Niin totta kuin minun
nimeni on Tom."
"Hyvä -- sanasta miestä sarvesta härkää. Milloin lähdemme?"
"Vaikka paikalla, jos niin tahdot. Oletkos kyllin voimissasi?"
"Onko se syvässäkin luolassa? Minä olen nyt ollut jalkeilla kolme,
neljä päivää, vaan minä en jaksa kulkea pitemmältä kuin peninkulman,
Tom -- varsinkin luulen niin."
"Kellä muulla hyvänsä on se viidenpeninkulman syvyydessä, Huck, vaan
minä tiedän oikotien, jota ei kukaan muu tunne, Huck, minä soudan
sinut perille asti venheellä. Minä tuon venheen tänne ja soudan sen
takaisinkin, aivan yksinäni. Sinun ei tarvitse panna rikkaa ristiin."
"Ei muuta kuin tielle, Tom."
"Se on hyvä. Meidän pitää ensiksi ottaa mukaamme vähän leipää ja lihaa,
piippumme, yksi tai pari pussia, joitakuita leiju-nuoria, ja koko
joukko näitä uusia kapineita, joita he kutsuvat tulitikuiksi. Usko, jos
tahdot, niin toivoin, viimeksi kuin kävin tuolla, monta kertaa, että
näitä olisi ollut mukanani edes joitakuita."
Paikalla jälkeen puolen päivän lainasivat pojat pienen venheen eräältä
poissa olevalta porvarilta, ja läksivät heti matkalle. Kun he olivat
useampia peninkulmia "Luola laakson" alapuolella, sanoi Tom:
"Kallion seinä on täällä yhden näköinen aina Luolalaaksosta saakka,
näetkö -- ei taloja, ei halkopinoja, ei muuta kuin pensaita. Vaan
näetkös tuota valkoista pilkkaa tuolla ylhäällä, tuota, josta maa on
vierynyt? Se on muuan merkistäni. Nouskaamme nyt maalle."
"Huck, siltä paikalta, jossa nyt seisot, voisit ongen vavalla ylettää
siihen reikään, josta minä marrin ulos; koetas, jos voit nähdä sitä."
Huck tirkisteli joka paikkaan, vaan ei keksinyt mitään. Tom pistäysi
ylpeästi erääsen väripuu-pensaasen ja sanoi:
"Tässä näet sen! Katsos, Huck, tämä on hauskin kuoppa koko maassa.
Mutta älä vaan puhu tästä kellenkään. Minä olen aina toivonut päästä
ryöväriksi, vaan minä tiesin, että minulla piti olla juuri tällainen
luola, ja mistä löytäisin, siinä oli juuri temppu. Nyt meillä on se,
ja nyt emme puhu tästä kellenkään muille kuin Joe Harper'ille ja Ben
Rogers'ille -- sillä luonnollisesti pitää meitä olla koko joukko
ryöväriä, muutoin on se kovin köyhää. Tom Sawyers'in Ryöväri-joukko --
kuuluu aivan hyvältä, vai mitä Huck?"
"Kuuluupa kyllä; Tom. Vaan keltä me ryöväämme?"
"Oh, keltä hyvänsä. Väjymistä sitä käytetään enin."
"Ja tappaa heidät."
"Ei, ei aina. Vangita heidät luolaan, kunnes maksavat lunnaat
edestänsä."
"Mitä lunnaat ovat?"
"Rahoja. Heidät pakoitetaan lainaamaan ystäviltänsä kaikki, mitä
vähänkin saavat, ja jos he eivät vuoden kuluttua ole maksaneet
lunnaitaan, niin tapetaan heidät. Tämä on tavallinen menettely. Vaan
naisia ei tapeta. Heidät vaan vangitaan, eikä tapeta. He ovat aina
kauniita ja rikkaita, vaan julman pelkuria. Heiltä otetaan kellot ja
muut omaisuudet, vaan, kun heitä puhutellaan, niin otetaan aina lakki
pois päästä kohteliaisuuden vuoksi. Ryövärit ovat paljon kohteliaampia
kuin muut ihmiset -- sen saat nähdä mistä kirjasta hyvänsä. Sitten
rakastuvat he meihin, ja, kun ovat olleet yhden tai pari viikkoa
luolassa, herkiävät he itkemästä, ja sitten on aivan mahdotointa saada
heidät pois sieltä. Jos ajasitkin ulos heidät, niin tulevat he paikalla
takaisin. Niin se on kaikissa kirjoissa."
"Vaan tuohan on oikein juhlallista, Tom. Minä luulen sen olevan
paremman kuin olla merirosvona."
"Niin, on se parempi tavallansa sen puolesta, että on aina likellä
kotiansa, cirkusta, ja muita tuonlaisia."
Kaikki valmistukset olivat nyt tehdyt, ja pojat marrivat reijästä
sisään, Tom edellä. He vetäysivät vaivaloisesti pienen ja ahtaan
solan alasuulle, panivat kiini leiju-nuoransa, ja kulkivat edelleen.
Joitakuita askeleita ja he olivat lähteellä. Tom tunsi väristyksen
koko ruumiissansa. Hän näytti Huck'ille kynttilän jäännöksen, joka
oli istutettu savella seinään, ja kertoi, kuinka hän ja Becky olivat
nähneet sen liekin kamppailevan ja sammuvan.
Poikain puhe alkoi nyt muuttua kuiskeeksi, sillä paikan hiljaisuus
ja pimeys painoi heidän mieltänsä. He menivät etemmäksi, kääntyivät
Tom'in toiselle solalle ja kulkivat sitä, kunnes tulivat jyrkäykseen.
Kynttilät ilmaisivat nyt sitä, ett'ei se ollutkaan pohjatoin syvyys,
vaan ainoastaan jyrkkä savi-mäki, noin kahden tai kolmenkymmenen jalan
korkuinen. Tom kuiskasi:
"Nyt saat nähdä jotakin, Huck."
Hän kohotti ylös kynttilänsä ja sanoi:
"Katso niin pitkälle nurkan taakse kuin voit. Näetkös tuota? Tuota --
tuolla suurella kalliolla toisella puolen -- piirretty kynttilällä."
"Tom se on _risti!_"
"No, missä sinulla on nyt numero kakkosesi? '_Ristin alla_,' eikö niin?
Juuri tuolta näin minä Indiani-Joen tulevan esiin kynttilöinensä, Huck!"
Huck katsoa tuijotti hetkisen tuota salaista merkkiä, ja sanoi sitten
vapisevalla äänellä:
"Tom, korjataan luumme täältä!"
"Mitä! Ja jätetään aarre?"
"Niin, jätetään se. Indiani-Joen haamu vallitsee varmaankin tuolla."
"Eikö mitä, Huck, eikö mitä. Hän kummittelee sen paikan ympärillä,
johon kuoli -- tuolla luolan suulla -- viisi peninkulmaa täältä."
"Ei, Tom, sitä hän ei tee. Hän pysyttelekse rahain ympärillä. Minä
tunnen kummitusten tavan, niinkuin sinäkin."
Tom alkoi pelätä, että Huck'illa oli oikein. Epäilyksiä alkoi nousta
hänen sielussansa. Silloin juohtui hänelle jotakin mieleen.
"Kuules nyt, Huck, minkälaisia pöllöjä me olemme! Ei Indiani-Joen haamu
voi tulla sinne, jossa risti on!"
Se naula veti.
"Tom, tuota en tullut ajattelemaan. Vaan se on tosi. Se on meidän
onnemme, että risti on tuossa. Nyt luulen voivamme kavuta alas etsimään
arkkua."
Tom kulki edellä, upoten syvään saveen joka askeleella. Huck seurasi
perästä. Neljä käytävää yhtyi tähän pieneen luolaan, jossa tuo
suuri kallion möhkäre oli. Pojat tarkastelivat kolmea niistä, vaan
seurauksetta. He löysivät pienen koperon, joka oli lähinnä kalliota, ja
siinä huopa-käärröksen; sen vieressä vanhan housunkannakkeen, tähteitä
palvatusta sian lihasta, ja puhtaaksi kalutuita linnun luita. Vaan
raha-arkkua ei näkynyt. Pojat tarkastelivat paikkaa, kerta toisensa
perästä, vaan turhaan. Tom sanoi:
"Hän sanoi, ristin _alla_. Tämähän on lähinnä ristin alla. Se ei voi
olla kallion alla, sillä se on kovin likellä maata."
He etsivät vielä kerran joka paikasta ja istuutuivat sitten
alakuloisina. Huck ei tiennyt minkäänlaista neuvoa. Hetkisen kuluttua
sanoi Tom:
"Katsos Huck; tässä on jälkiä ja kynttilän talia savessa, tällä
puolen kalliota, vaan ei toisella puolen. Mitähän se on? Minä luulen
sittenkin, että rahat _ovat_ kallion alla. Minäpä kaivan vähän savea."
"Tuo ei ollut hulluinta!" sanoi Huck innostuneena.
Tom'in "milt'ei oikea Barlow", oli käsissä silmänräpäyksessä, ja hän ei
ollut kaivanut neljääkän tuumaa syvälle, ennen kuin lauta tuli vastaan.
"Hehei, Huck! Kuuletko?"
Huck alkoi nyt myös kaivaa ja raapia. Joitakuita lautoja oli kohta
paljastettu, ja pois otettu. Ne peittivät erään luonnollisen luolan,
joka oli kallion alla. Tom hyppäsi sinne ja ojensi kynttelinsä niin
kauas kallion alle kuin mahdollista, vaan ei sanonut voivansa nähdä
luolan loppua. Hän esitteli keksintä-retkeä. Hän kumartui alas ja
astui sisään; kaita tie meni vähitellen alamäkeä. Hän seurasi tätä
luikertelevaa käytävää, ensiksi oikealle, sitten vasemmalle, Huck
aivan kantapäillä perässänsä. Vähän ajan perästä seisahtui Tom eräässä
äkki-käännöksessä, ja huudahti:
"Hyvä Jumala; katso tänne Huck!"
Tällä kertaa oli se varmaankin raha-arkku, joka oli asetettu pienen
kallion koperoon erään tyhjän ruuti-pullon, kahden kotelossa olevan
pyssyn y.m. rojuin kanssa yhteen.
"Viimeinkin on aarre meidän!" sanoi Huck kaivellen käsillänsä likasia
rahoja. "Ajatteles, Tom, me olemme rikkaita nyt!
"Huck, minä olinkin aina siinä luulossa, että me sen löytäisimme. Se on
vaikeata uskoa, vaan nyt se on meillä kumminkin varmaan! Vaan elkäämme
menettäkö aikaamme tässä, mutta viekäämme se ulos. Annapas, kun koetan,
jos jaksan nostaa arkkua."
Se painoi noin viisikymmentä naulaa. Tom jaksoi vaivalla nostaa
sen, vaan ei kunnolla kantaa. "Tuon juuri arvasin", sanoi hän, "se
näytti siltä kuin se olisi raskas, silloin kuin he kantoivat sen
kummitushuoneesta -- minä katselin sitä. Olipa hyvä, että otin säkit."
Kulta oli kohta säkkilöissä, ja pojat kantoivat sen risti-kallion luo.
"Hakekaamme nyt pyssyt ja ne muut kapineet," sanoi Huck.
"Ei, Huck, antaa niitten olla siellä. Ne ovat hyvät olemassa, kun
alamme ryövätä. Pitäkäämme ne siellä koko ajan, ja pitäkäämme siellä
juomakarkelommekin. Se on hyvin sopiva paikka pitää juomakarkeloita."
"Juomakarkelot, mitä ne on?"
"En minä tiedä. Vaan ryövärit pitävät aina juomakarkeloita, ja
luonnollisesti pitää meidänkin pitää. Tule nyt Huck, me olemme jo
olleet kauan täällä sisässä. Sitä paitsi on minulla nälkä. Kun pääsemme
venheelle, pitää meidän syödä ja tupakoida."
He marrivat nyt esiin väripuu-pensaikosta, katselivat varovasti
ympärillensä, havaitsivat ilman puhtaaksi, ja istuivat kohta syöden
ja tupakoiden venheessä. Kun aurinko alkoi vaipua taivaan rannalle,
työnsivät he venheen vesille ja lähtivät matkalle. Tom souti hämärässä
pitkin rantaa iloisesti puhellen Huck'in kanssa, ja laski maalle kohta,
pimeän tultua.
"Nyt Huck," sanoi Tom, "kätkemme rahat lesken halko-liiterin parveen,
ja huomis-aamuna varhain tulemme lukemaan ja jakamaan niitä, sitten
etsimme paikan metsästä, johon voimme ne kätkeä. Odota sinä tässä ja
vartioi, niinkauan kuin minä juoksen hakemassa Ben Taylorin käsikärryt.
Minä olen takaisin minuutin kuluttua."
Hän hävisi, ja tuli kohta takaisin kärryin kanssa, nosti säkit niille,
peitti ne monjailla vanhoilla rätillä, ja lähti matkalle, vetäen
kuormaa jälestänsä. Kun he tulivat Wallisarin talolle, seisahtuivat he
lepäämään. Juuri kuin he alkoivat jatkaa matkaansa, tuli Wallisari ulos
ja sanoi:
"Ohoi, kuka siellä?"
"Huck ja Tom Sawyer."
"Hyvä! Seuratkaa minua, pojat, kaikki odottavat teitä. No, joutukaa,
eteenpäin mars; minä vedän kärryjänne. Oh hitto, eipä ne olleetkaan
niin kepeät, kuin ne näyttivät olevan. Onko teillä kuormana tiiliä tai
vanhaa rautaa?"
"Vanhaa rautaa," vastasi Tom.
"Minä arvasin sen; tämän kauppalan pojat menettävät aikansa ja
vaivaavat itseänsä vanhan raudan romun etsimisessä, ansaitaksensa
parikymmentä centiä valu-pajasta paljon ennemmin, kuin kunnon työssä,
jossa saisivat puolta suuremman palkan. Vaan ihmisen luonto on nyt
semmoinen. Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!"
Pojat tahtoivat tietää, miksi semmoinen kiiru oli.
"Älkäähän nyt olko siitä millännekään; saatte nähdä kunhan tulemme
Douglaan lesken luokse."
Huck, jota aina tähän saakka oli epäluulolla kohdeltu, sanoi
peloissansa:
"Herra Jones, me emme ole tehneet mitään."
Wallisari nauroi.
"Vai niin, minä en ole varma siitä, poikaseni. Minä en ole varma siitä.
Etkös sinä ole lesken kanssa hyvä ystävä?"
"Olen. Hän on varsinkin kohdellut minua aina hyvästi."
"No hyvä, mitä sinä sitten pelkäät?"
Tähän kysymykseen ei Huck ennättänyt saada selville vastausta,
ennenkuin jo havaitsi itsensä Tom'in kanssa puukatuksi lesken
vieras-huoneesen. Herra Jones jätti kärryt porstuan eteen ja seurasi
heitä.
Paikka oli juhlallisesti valaistu, ja kaikki ne, joilla vähänkin oli
sanomista kauppalassa, olivat läsnä. Thatcher'in, Harper'in, Rogers'in,
täti Polly, Sid, Mary, pastori, sanomalehden-toimittaja ja joukko muita
oli siellä, itsekukin parhaissa vaatteissansa. Leski otti vastaan pojat
niin sydämellisesti kuin tällaisia olennoita voi vastaan ottaa, sillä
he olivat aivan taliset ja saviset. Täti Polly kävi tulipunaiseksi
häpeästä, ja rypisti otsaansa sekä puisti päätänsä Tom'in tautta.
Kumminkaan ei kukaan kärsinyt niin kuin pojat itse. Herra Jones sanoi:
"Tom ei ollut vielä kotona, niin ett'en luullut häntä löytävänikään;
vaan sitten kompastuin hänen ja Huck'in päälle juuri ovellani, ja niin
toin heidät tänne suurimmalla kiiruudella."
"Se oli oikein tehty," sanoi leski. "Tulkaat mukanani, pojat."
Hän vei heidät sänkykammariinsa ja sanoi:
"Peskäät ja pukeutukaat nyt. Tässä on kahdet uudet vaatteet -- paidat,
sukat, kaikki täydellisesti. Ne ovat Huck'in -- ei, ei kiittämistä,
Huck -- herra Jones on ostanut yhden puvun, minä toisen. Vaan ne
sopivat teille kummallekin. Pukekaat ne päällenne. Me odotamme --
tulkaat sitten alas kuin olette tarpeeksi itseänne siistineet."
Hän jätti nyt pojat yksinänsä.


VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Huck sanoi:
"Me voisimme kavuta alas, jos meillä olisi nuora. Ikkuna ei ole
korkealla maasta."
"Turhaa puhetta. Miksi sinä tahdot kavuta alas?"
"Siksi, ett'en ole tottunut tuollaisiin ihmisiin, ja varsinkin noin
suureen seuraan. Minä en voi kärsiä heitä. Minä en tule alas, Tom."
"Ole nyt tuhmuuksia puhumatta! Ei se tee mitään. Minä puolestani en
ujostele rahtuakaan. Minä otan sinut suojaani."
Sid astui sisään.
"Tom," sanoi hän, "täti on odottanut sinua koko jälkeen puolen päivän.
Mary otti esiin valmiiksi sinun juhlavaattesi, ja kaikki olivat
liikkeessä sinun tähtesi. Sanos, tämä tali ja savi eikös se ole sinun
vaatteillas?"
"Kuulkaas, Herra Siddy, olkaa hyvä ja hoitakaa omia asioitanne. Vaan
minkätähden tämä juhlallisuus on?"
"Se nyt on lesken tavallisia kestiä. Tällä kertaa se on Wallisarille
ja hänen pojillensa siitä hyvästä työstä, jonka tekivät hänelle tässä
tuonoissa yönä. Pojat -- minä voin kertoa teille jotakin, jos tahdotte
tietää."
"No, mitä se olisi?"
"Niin, vanha Jones aikoo hämmästyttää ihmisiä täällä tänä iltana, minä
kuulin hänen salaisuutena kertovan siitä tätille tänään, vaan minä
luulen, ett'ei salaisuudesta ole enää juuri paljon jälellä. Kaikki
tuntevat sen -- itse leskikin, vaikk'ei ole siitä tietävinänsäkään. Se
oli aivan välttämätön herra Jones'elle, että Huck oli täällä -- hän ei
voinut tuoda esiin tuota salaisuutta Huck'itta, ymmärrättekös?"
Sid hymyili hyvin itserakkaasti.
"Sid, sinäkö se olet, joka olet kielinyt?"
"Oh, ole huoleti siitä, kuka sen on tehnyt! Joku on sen tehnyt, siinä
on kaikki."
"Sid, koko kaupungissa ei löydy kuin yksi ainoa henkilö, joka on niin
kelvoton, ja se olet juuri sinä. Jos sinä olisit ollut Huck'in siassa,
niin olisit sinä hiipinyt pois paikalta, etkä olisi sanonut ristitylle
sielulle roistoista mitään. Sinä et voi muuta tehdä kuin ilkeyttä, ja
sinä et kärsi muita kiitettävän hyvistä töistä. Tuossa on sinulle --
eikä kiittämistä, niinkuin leski sanoo."
Tom antoi Sid'ille useampia korvapuustia, ja auttoi häntä ulos ovesta
hyvällä potkulla peräpakaroille.
"Mene nyt alas kaipaamaan tätille, jos tohdit, niin huommenna saat
maksun."
Joitakuita minuuttia myöhemmin istuivat lesken vieraat illallispöydän
ympärillä, ja tusina lapsia oli istutettu pienempien pöytäin ympärille
samassa huoneessa, maan ja ajan tavan mukaan. Kun aika tuli, piti herra
Jones pienen puheen, jossa hän kiitti leskeä siitä kunniasta, jonka hän
oli osoittanut hänelle ja hänen pojillensa, "vaan," sanoi hän, "täällä
on neljäskin henkilö, jonka kainous --"
Ja niin edespäin, ja niin edespäin. Hän ampui salaisuutensa Huck'in
osallisuudesta, tuossa yöllisessä seikassa, niin dramallisella ja
juhlallisella tavalla kuin mahdollista, vaan se huomio, jonka se
nosti, oli teeskennelty, eikä ollenkaan niin meluava, kuin se muussa
tapauksessa olisi voinut olla. Kumminkin näytti leski jokseenkin
suurta kummastusta, ja osoitti Huck'ia kohtaan niin paljon ystävyyttä
ja kiitollisuutta, että Huck milt'ei unhottanut vaivaansa uusissa
vaateisansa, syystä kun nyt joutui kaikkein katseltavaksi ja
ylistettäväksi, jota oli aivan mahdotoin kärsiä.
Leski sanoi tahtovansa antaa kodin Huck'ille kattonsa alla ja kasvattaa
hänet, ja sitten antaa hänelle rahasumman, jolla voisi alottaa pienen
kaupan. Tom'in aika oli tullut. Hän sanoi:
"Huck ei tarvitse rahoja. Huck on rikas!"
Seurue voi niin ja näin pidättää itseänsä naurusta. Vaan äänettömyys
oli vähän harmillinen. Tom katkasi sen:
"Huck'illa on rahaa. Te ette ehkä usko sitä, vaan hänellä on jokseenkin
paljon. Te ette tarvitse nauraa; luullakseni voin näyttää teille ne.
Odottakaahan silmänräpäys."
Tom juoksi ulos. Vieraat katselivat hämmästyksissänsä toisiansa ja
heittivät kysyväisiä silmäyksiä Huck'iin, jonka kieli näytti olevan
kiini lukittu.
"Sid, mikä Tom'illa taaskin on?" kysyi täti Polly. "Hän -- no, minä en
koskaan pääse selville hänen kanssansa. Minä en ole koskaan --"
Tom astui sisään, kantaen raskaita säkkiänsä, ja täti Polly ei
lopettanut lausettansa. Tom kantoi keltaisen rahan paljouden pöydälle
ja sanoi:
"Tuossa -- mitä sanoin minä teille? Puolet ovat Huck'in, toinen puoli
on minun!"
Jokainen äimistyi niin, ett'ei kyennyt edes huokumaan. Kaikki katsoa
tuiottivat, eikä kukaan virkkanut mitään hetken ajalla. Sitten alkoivat
he yhdestä suusta pyytää selitystä. Tom sanoi voivansa antaa sen, ja
niin tekikin hän. Kertomus oli lavea, vaan kaikin puolin hauska. Kun se
oli lopussa, sanoi herra Jones:
"Minä luulin valmistaneeni pienen äkki-ilon täksi illaksi, vaan nyt
se ei ole suuresta arvosta. Tuo panee sen kokonaan varjoonsa, sen
myönnän." Rahat luettiin. Niitä oli enemmän kuin kaksitoista tuhatta
dollaria. Näin suurta summaa ei ollut kukaan läsnäolioista nähnyt
samalla kertaa, vaikka useampia henkilöitä oli läsnä, joilla oli
kiintonaisissa omaisuuksissa paljon enemmän.


KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Lukija saa olla aivan vakuutettu siitä, että Tom'in ja Huck'in
onnellinen löytö nosti suuren huomion köyhässä ja pienessä Pietarin
kauppalassa. Noin suuri summa helisevää rahaa näytti aivan
mahdottomalta. Siitä puhuttiin, sitä katsottiin kieroilla silmillä, ja
ihailtiin, kunnes monen porvarin päätä alkoi viepottaa tuo terveyttä
vahingoittava kiihoitus. Jokaikinen "Kummitushuone" Pietarissa ja
sen lähisyydessä olevissa kylissä tutkittiin nyt, lauta laudalta, ja
aarteen etsiät niiden perustukset kaivoivat -- ei ainoastaan pojat,
vaan aika miehetkin -- joista jotkut olivat hyvin prosallisia ja