Tom Sawyer: Koulupojan historia - 14

  tulla takaisin, heillä ei ollut työ-aseita; miksi olisimme turhaan
  säikäyttäneet teitä. Minun kolme neekeriäni vahtivat loppu yön
  kartanoanne. He ovat juuri tulleet sieltä takaisin."
  Uusia vieraita tuli, ja tapaukset piti kertoa heille aina uudelleen,
  noin parin tunnin aikaa.
  Koulu-luvan aikana ei ollut pyhäkoulua, niin että kaikki oli aikaiseen
  kirkossa. Tämä hirvittävä tapaus oli nopeasti levitetty. Nyt tuli se
  sanoma, ett'ei vielä minkäänlaisia jälkiä roistoista oltu löydetty. Kun
  saarna oli loppunut, meni tuomari Thatcher'in vaimo rouva Harper'in
  luo, joka seurasi kirkkoväkeä pääkäytävällä ja sanoi hänelle:
  "Aikookos minun Becky'ni nukkua koko päivän? Minä tiesin kyllä sen,
  että hän väsyttäisi itsensä kuoliaaksi."
  "Teidän Becky'nne?"
  "Niin" -- hämmästyneellä katsannolla: "Eikös hän ole ollut teillä yötä?"
  "Ei olekaan."
  Rouva Thatcher vaaleni ja vaipui eräälle penkille, juuri kuin täti
  Polly kulki sivuitse, innokkaasti puhellen erään ystävänsä kanssa. Täti
  Polly sanoi:
  "Hyvää huommenta, rouva Thatcheri. Hyvää huommenta rouva Harper: Minä
  olen kaivannut poikaani, ja luulen, että hän on ollut yötä teillä --
  toisen tai toisen luona. Nyt pelkää hän tulla kirkkoon. Minulla on
  hanhi höyhentämättä hänen kanssansa."
  Rouva Thatcher puisti heikosti päätänsä ja vaaleni vielä enemmän.
  "Hän ei ole ollut meillä," sanoi rouva Harper, joka alkoi näyttää
  levottoman näköiseltä. Selvä hätä näkyi nyt täti Pollyn muodolla:
  "Joe Harper, oletko nähnyt Tom'iani tänään?"
  "En ole nähnyt."
  "Milloin näit hänet viimeksi?"
  Joe koetteli muistutella, vaan hän ei ollut varma. Kansa seisottui
  kirkkoon. Yleinen kuiskutus alkoi, ja itsekukin alkoi näyttää
  levottomalta. Lapsilta ja noilta nuorilta opettajilta kyseltiin.
  Heistä ei ollut yksikään nähnyt, jos Tom ja Becky olivat laivalla
  kotimatkalla; silloin oli jo pimeä eikä kukaan tullut katsoneeksi, jos
  kaikki olivat mukana. Viimein sanoi eräs nuori mies luulevansa heidän
  olevan luolassa! Rouva Thatcher pyörtyi; täti Polly alkoi itkeä ja
  väännellä käsiänsä.
  Tämä kauhistava uutinen kulki suusta suuhun, seurasta seuraan,
  kadulta kadulle; viiden minuutin kuluttua soivat kellot hurjasti, ja
  koko kaupunki oli liikkeellä! Tapaukset Cardiff Hill'illä menettivät
  silmänräpäyksessä painavuutensa, roistot olivat unhotetut, hevoisia
  satuloittiin, venheitä miehitettiin, höyrylossi laitettiin ulos,
  ja ennen kuin tuo kauhistava uutinen oli puolen tunnin vanha, niin
  lähestyi jo kaksisataa miestä luolaa sekä venheellä että maitse.
  Koko ehtoopuolen näytti kauppala autiolta ja tyhjältä. Useampia naisia
  kävi täti Pollyn ja rouva Thatcherin luona, koetellen lohduttaa heitä.
  He itkivätkin heidän kanssansa, ja tämä lohdutti enemmin kuin sanat.
  Koko pitkän yön odotti kauppala uutisia; vaan kun viimein aamu koitti,
  niin ei tullut muuta sanomaa, kuin "lähettäkää lisää kynttilöitä ja
  ruokaa." Rouva Thatcher oli kuin mieletöin, ja täti Polly samoin.
  Tuomari Thatcher laittoi luolasta kehoituksia toivoon ja luottamukseen,
  vaan ne eivät saaneet nostetuksi todellista iloa.
  Vanha Wallisari tuli kotia päivän valetessa, vaatteet talissa ja
  savessa ja muutoin aivan väsyksissä. Hän tapasi Huck'in vielä samassa
  sängyssä, johon oli jättänyt hänet, ja kovassa kuumeessa. Kaikki
  lääkärit olivat luolalla, jonkatähden Douglaan leski tuli hoitamaan
  sairasta. Hän sanoi tahtovansa hoitaa häntä paraansa mukaan, sillä,
  olipa poika hyvä tai huono, tai ei kumpikaan, niin oli hän Herran,
  ja ei niin mitään, joka kerran oli Herran, saanut jättää hoidotta.
  Wallisari sanoi Huck'issa olevan hyvän alun, ja leski sanoi:
  "Se on varma se. Herran merkki! Sitä hän ei jätä panematta. Sitä hän
  ei tee koskaan. Hän panee sen johonkiin, kaikkiin olennoihin, jotka
  lähtevät hänen kädestänsä."
  Varhain aamusilla alkoi väsyneitä mies-parvia tulla kaupunkiin, vaan
  vanhimmat jatkoivat vielä etsintäänsä. Muita uutisia ei voitu saada
  kuin se, että luolan kaukaisimmat ja ennen käymättömät paikat olivat
  etsityt läpeisin. Eräässä paikassa, kaukana siitä osasta, joka oli
  tunnettu, oli löydetty "Becky" ja "Tom" piirrettynä talikynttelin-noella
  kallio seinään, ja kohta sen vierestä rähjäytynyt nauhan kappale. Rouva
  Thatcher tunsi nauhan ja itki. Hän sanoi, että tämä olisi viimeinen
  muisto, kuin hänellä kuunaan tulisi olemaan lapsestansa, ja että tämä
  olisi kaikista kaikkein kalliin, sentähden kun lapsensa oli kantanut
  sitä juuri ennen kauheata kuolemaansa. Jotkut kertoivat, että silloin
  tällöin näkyi kaukaa tuikkava tuli, jolloin aina ilohuuto nousi
  luolassa, ja miehet juoksivat sitä kohti -- vaan he havaitsivat aina
  pettyneensä. Lapset eivät olleet siinä; se oli aina jonkun etsijän
  kynttilä.
  Kolme surullista päivää kului, ja kauppala vaipui toivottomaan tilaan.
  Kellään ei ollut halua mihinkään. Tuo satunnainen, juuri tehty
  keksintö, että isännällä raittiuden kapakassa oli viinaa talossa,
  vaikka hirvittävä seikka, sai tuskin yleisön pulsia nopeammin lyömään.
  Eräällä selvällä hetkellä otti Huck varovasti puheeksi kapakoista, ja
  kysyi viimein, himmeästi aavistaen pahinta, jos jotakin oli löydetty
  raittiudenkapakasta sen jälkeen, kuin hän oli kääntynyt tauti-vuoteelle?
  "On", vastasi leski.
  Huck hyppäsi istuilleen sängyssänsä, tuimasti tuiottaen:
  "Mitä! Mitä se oli?"
  "Viinaa! --. paikka on nyt suljettu. Rupea nyt maata, lapsi -- sinä
  oikein säikäytit minua?"
  "Sanokaa minulle vaan yksi seikka -- yksi seikka -- olkaa niin hyvä!
  Oliko se Tom Sawyer, joka löysi sen?"
  Leski purskahti itkuun.
  "Ääneti, ääneti lapsi, ääneti! Olenhan sanonut sinulle, ett'et saa
  puhua. Sinä olet hyvin, hyvin heikko!"
  Muuta ei ollut siis löytynyt kuin viinaa; koko kauppala olisi ollut
  liikkeessä, jos kultaa olisi löytynyt. Ja aarre se oli poissa -- poissa
  ikuisesti. Vaan mitähän leski itki? Kummallista tuo itku.
  Nämä ajatukset liikkuivat himmeästi Huck'in aivuissa, ja siitä
  väsymyksestä, jotka ne matkaan saattoivat, vaipui hän uneen. Leski
  sanoi itseksensä:
  "Niin -- hän nukkuu, poika-parka! Tom Sawyer löytänyt sen! Hyvä Jumala,
  kumpahan hän itsekin löytyisi! Ah, harvat ovat ne, joilla enään on
  toivoa, tai voimia etsiä."
  
  
  KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
  
  Palatkaamme nyt katselemaan Tom'in ja Becky'n osaa huvimatkassa. He
  kulkea näpöttelivät muitten keralla noitten jylhäin holvien alla ja
  katselivat luolan ihmeitä, joilla oli annettu jokseenkin liikamaisia
  nimityksiä: niinkuin "Vierashuone," "Kathedrali," "Aladdinin linna,"
  ynnä muita samankaltaisia. Kun "piilosilla-olo" leikki alkoi, ottivat
  Tom ja Becky innolla osaa siihen, kunnes alkoivat uupua; jolloin he
  läksivät kulkemaan pitkin erästä luikertelevaa solaa, pitäen koholla
  kynttilöitänsä, ja lukien nimiä, vuosilukuja, posti-adressia ja
  muistolauseita, joilla seinät olivat koristeltu (talikynttilä savulla).
  Aina kulkien edelleen ja puhellen keskenänsä, eivät he havainneet,
  että olivat tulleet siihen osaan luolaa, jonka seinillä ei enää
  löytynytkään näitä seinämaalauksia. He savustivat oman nimensä erääsen
  seinästä ulos pistävään kallioon ja jatkoivat matkaansa. Nyt tulivat
  he eräälle paikalle, jossa pieni lähde-suoni, joka juoksi kallion
  reunain yli, tuoden mukanansa kalkkisen pohja-sa'on, aikain kuluessa
  oli muodostanut kiekuraisen ja lävellisen Niagaran kiiltävistä ja
  hävittämättömistä kivistä. Tom pakoitti pienen ruumiinsa sen taakse,
  valaistaksensa sitä Becky'n iloksi. Hän huomasi, että se peitti
  jonkunlaisen rapun, luonnollisen rapun, ja heti valloitti hänet halu
  lähteä keksintö retkille. Becky suostui hänen tuumaansa, jonkatähden
  he tekivät nokimerkin, paluu-matkan tähden, ja läksivät sitten
  tutkinto retkellensä. He kulkivat milloin yhtä, milloin toista solaa,
  syvässä luolan salaisissa holvissa, tekivät vielä muutaman merkin,
  ja kääntyivät erääsen sivusolaan, etsien uusia ilmiöitä, joista he
  voisivat kertoa ylä-ilmoissa. Eräällä paikalla tulivat he suureen
  luolaan, jonka kolosta riippui kiiltäviä tippakivi puikeloita, niin
  pitkiä ja paksuja, kuin ihmisen sääret; he seurasivat sen seinämiä
  ihmeellä ja ihmetellen, ja menivät ulos siitä, pitkin erästä niistä
  monista käytävistä, jotka päättyivät siihen. Tämä vei heidät kohta
  eräälle ihanalle lähteelle, jonka reunat olivat kaunistetut välkkyvillä
  jääkukkais kiteillä. Lähde oli keskellä luolaa, jonka seiniä kannatti
  paljous monen muotoisia pilaria eli patsaita, jotka olivat vuosisatojen
  kuluessa syntyneet veden mukana tulleesta kalkista. Luolan katossa
  riippui kynsistänsä lukematon paljous yölepakoita, tuhansittain aina
  yhdessä ryhmässä; kynttilän valo häiritsi näitä olentoja, ja heitä
  tuli sadottain alas, lentäen kynttilään. Tom tiesi, mikä oli käsissä,
  ja tunsi myöskin vaaran tuollaisesta menettelystä. Hän tarttui Becky'n
  käteen ja vei hänet niin sievään kuin mahdollista likimäiseen solaan;
  se olikin hyvissä ajoin, sillä eräs yölepakko sammutti Becky'n
  kynttilän siivillänsä, juuri kuin hän jätti luolan. Yölepakot ajoivat
  lapsia perästä vielä hyvän matkaa; vaan pakeniat pistäytyivät aina
  uuteen solaan, joka oli tarjona, ja jättivät viimein nuo vaaralliset
  elukat jälkeensä. Kohta sen jälkeen löysi Tom maanalaisen järven, jonka
  tyyni, himmeä pinta oli niin suuri, että se katosi pimeyteen. Hän
  päätti tutkia sen rantoja, vaan istuutui ensin hetkiseksi lepäämään.
  Nyt laski paikan syvä hiljaisuus ensikerran kolean kätensä lasten
  mielelle. Becky sanoi:
  "Minä en ole havainnutkaan sitä, ennen kuin nyt, että siitä on
  jokseenkin pitkä aika, kun olen kuullut toisten ääniä."
  "Vaan muista, Becky, että me olemme syvässä heidän allansa, enkä tiedä,
  kuinka kaukana heistä pohjoisessa, etelässä tai lännessä lienemmekään.
  Me emme voi kuulla heitä millään tavalla."
  Becky huolestui.
  "Kuinkahan kauan me jo on oltuna täällä alhaalla, Tom? Eiköhän ole
  parasta, että käännymme takaisin."
  "Siinä sinulla on oikein. Ehkä se on parasta."
  "Osaatkos takaisin, Tom? minusta on kaikki semmoista sekasotkua."
  "Kyllä minä luulen osaavani, vaan nuo yölepakot ovat harmillisia.
  Jos ne sammuttaisivat kynttilämme, niin joutuisimme pahaan pulaan.
  Koetelkaamme päästä jotakin toista tietä, niin ett'emme tarvitse kulkea
  lepakko-luolan läpi."
  "Tehdään niin, kunhan emme vaan eksyisi. Se olisi kauheata!"
  He läksivät kulkemaan pitkin erästä käytävää, jota he kulkivat pitkän
  aikaa äänetöinnä, tarkastaen jokaista uutta aukkoa, jos tämä vähänkään
  näytti heistä tutulta; vaan ne olivat kaikki outoja. Joka kerran
  kuin Tom teki tällaisia tarkasteluita, etsei Becky hänen naamaltansa
  ilahuttavia merkkiä; vaan hän sanoi aina iloisesti:
  "Oh, ei hätää. Tämä se ei vielä ole, vaan me tulemme kohta sille!"
  Vaan kun toiveensa aina pettivät, alkoi hänkin jo epäillä; hän koetti
  nyt summassa sivu-solia, toivoen näin löytävänsä sen, jota etsi. Hän
  sanoi vielä kyllä, "ei hätää," vaan niin raskas paino lepäsi hänen
  sydämellänsä, että sanat menettivät sointunsa, ja ne kuuluivat siltä,
  kuin hän olisi sanonut "nyt ollaan hukassa!" Becky painautui hänen
  sivuunsa, hirveän peloissansa, ja koetti pidättää kyyneliänsä, vaan ne
  tulivat sittenkin esiin. Viimein sanoi hän:
  "Tom kulta, älä ole milläsikään yölepakoista menkäämme takaisin sitä
  tietä! Me näytämme tulevan aina edemmäksi ja edemmäksi oikialta tieltä."
  Tom seisottui.
  "Kuuntele!" sanoi hän.
  Syvä hiljaisuus: -- hiljaisuus niin syvä että heidän huokumisensa
  kuului. Tom huusi. Kaiku kulki pitkin tyhjiä solia, ja kuoli
  kaukaisuuteen hiljaisella äänellä, joka oli kuin peikkojen ivanaurua.
  "Oo, Tom, älä tee tuota uudelleen, se kuuluu niin kamalalta," sanoi
  Becky.
  "Kyllähän se kuuluu kamalalta, vaan paras on kumminkin huutaa; _voisi
  tapahtua_, että kuulisivat äänemme, näet sä."
  Tuo "voisi tapahtua," kuului vielä kamalammalta kuin edellinen
  peikkomainen ivanauru, niin selvään ilmaisi se kuolevan toivon. Lapset
  seisoivat hiljaa ja kuuntelivat, vaan seurauksetta. Tom kääntyi
  paikalla takaisin sille tielle, jota olivat tulleet, kiiruhtaen
  askeleitansa. Vaan ei viipynyt kauan, ennenkuin jonkunlainen
  epäröiminen näyttäytyi hänen käytöksessänsä, joka ilmaisi Beck'ylle
  peloittavan seikan; hän ei osannutkaan takaisin!
  "Voi, Tom, sinä et tehnyt minkäänlaisia merkkiä?"
  "Voi, voi, mikä pöllö olin! Mikä pöllö olin! Minä en luullut kuunaan
  tarvitsevamme tulla takaisin samaa tietä! Ei, minä en osaa. Kaikki on
  niin sotkuista."
  "Tom, Tom, me olemme hukassa, me olemme hukassa! Me emme pääse koskaan
  pois tästä hirmuisesta luolasta! Voi, miksi erosimme me toisista?"
  Hän vaipui maahan ja purskahti niin kovaan itkuun, jotta Tom kauhistui
  ajatellessaan hänen, joko kuolevan tai tulevan hulluksi. Hän
  istuutui hänen viereensä, ja laski kätensä hänen ympärillensä! Tyttö
  painoi päänsä pojan rintaa vasten, likistyi kiini häneen, tunnusti
  kauhistuksensa, hyödyttömän surunsa, vaan kaukainen kaiku muutti kaikki
  hänen sanansa ivanauruksi. Tom pyysi häntä rohkaisemaan mieltänsä,
  vaan sitä ei hän sanonut voivansa tehdä. Tom alkoi moittia ja soimata
  itseänsä, kun oli saanut hänet tällaiseen pulaan; tällä oli parempi
  vaikutus. Tyttö sanoi, koettavansa toivoa uudelleen, nousevansa ylös
  ja seuraavansa häntä, mihin hän vaan tahtoi viedä hänet, kunhan vaan
  heittäisi tuollaisen puheen. Sillä, sanoi hän, syy oli kummankin yhtä
  suuri.
  He kulkivat edelleen -- ilman määrää -- aivan summassa -- muuta eivät
  he voineet tehdä kuin kulkea, aina vaan kulkea. Hetkiseksi näytti
  taas heidän toivonsa elpyvän -- ei sentähden että heillä olisi ollut
  syytä siihen, vaan sentähden että toivon luonto on semmoinen, jos
  ei sen ponnistusvoima ole heikonnut vanhuudesta tai kovin likisestä
  tuttavuudesta vastoinkäymisten kanssa.
  Vähän ajan perästä otti Tom Becky'n kynttilän ja sammutti sen. Tämä
  säästäväisyys merkitsi paljon. Sitä ei tarvinnut sanoilla selittää.
  Becky ymmärsi, ja hänen toivonsa kuoli uudelleen. Hän tiesi, että
  Tom'illa oli kokonainen kyntteli ja kolme tai neljä kappaletta taskussa
  -- kumminkin täytyi hänen säästää.
  Vähitellen voitti väsymys heidät; lapset koettivat olla, ikään kuin
  eivät olisi huomanneet sitä, sillä ajatus, että he tarvitseisivat
  istua, oli kauhea, kun aika oli niin tärkeä. Kulkeminen eteenpäin,
  olipa se mihin suuntaan hyvänsä, oli kumminkin edistymistä, joka voi
  kantaa hedelmän, vaan istuutua oli heittäyminen suoraan kuoleman
  kurkkuun.
  Viimein tekivät Becky'n heikot jalat intin. Hän istuutui. Tom istuutui
  hänen viereensä, ja he puhelivat kodista, ystävistä siellä, mukavista
  sängyistä, ja varsinkin -- valosta! Becky itki, ja Tom koetti keksiä
  jotakin keinoa lohduttaaksensa häntä, vaan kaikki hänen keinonsa olivat
  nukkavieruja liiallisesta käytännöstä ja kuuluivat pilkalta. Becky oli
  niin väsyksissä, että hän vähitellen vaipui uneen. Tom oli kiitollinen.
  Hän istui ja katseli tytön surullista muotoa ja näki sen saavan
  luonnollisen tyyneytensä hempeiden unien vaikutuksesta; ja vähitellen
  ilmautui hänen huulillensa hymyily. Tuo rauhallinen muoto rauhoitti
  ja vahvisti hänen omaakin sieluansa, ja hänen ajatuksensa kulkivat
  edellisiin aikoihin ja unen kaltaisiin muistelmiin. Kun hän näin oli
  vaipunut syviin ajatuksiin, heräsi Becky pienellä iloisella naurulla;
  vaan se kuoli hänen huulillansa ja syvä huokaus seurasi sitä.
  "O', _kuinka_ voin minä nukkua! Toivoisin, ett'en olisi koskaan,
  koskaan, herännyt! Ei, ei, sitä en olisi tahtonut, Tom! Älä katso noin
  päälleni! Minä en koskaan enää sano niin."
  "Minä olen iloinen siitä, että olet nukkunut, Becky; sinä tunnet
  varmaankin itsesi nyt levähtäneeksi ja me koetamme taaskin urria täältä
  ulos."
  "Voimmehan koettaa, Tom! Vaan minä olen nähnyt niin ihanan maan
  unissani. Luullakseni olemme matkalla sinne."
  "Se ei ole sanottu, se ei ole sanottu. Rohkeutta, Becky, jatkakaamme
  koetuksiamme."
  He nousivat ylös ja läksivät kulkemaan edelleen, käsitysten, vaan
  toivotta. He koettivat määräillä sitä aikaa, jonka olivat olleet
  luolassa, vaan eivät päässeet siitä sen selvemmälle kuin että se
  tuntui heistä päiviltä ja viikoiltakin, joka kumminkin selvästi oli
  mahdotointa, sillä heidän kynttilänsä eivät olleet vielä lopussa.
  Pitkän ajan kuluttua -- he eivät voineet määrätä, kuinka pitkän
  -- sanoi Tom, että heidän piti kulkea hiljaa ja kuunnella veden
  tippumista, heidän piti löytää lähde. He löysivätkin sen, ja nyt
  sanoi Tom taas olevan ajan levähtää. Kumpikin olivat kovin väsyneet,
  vaan Becky sanoi kumminkin, että hän luuli voivansa käydä vielä
  vähän matkaa. Hän kummasteli, kun huomasi Tom'illa olevan vastaiset
  mielipiteet. Tätä hän ei voinut ymmärtää. He istuutuivat ja Tom
  kiinitti savella kynttilänsä vastaiseen seinään. Ajatukset pääsivät
  kohta valloilleen; mitään ei sanottu vähällä aikaa. Sitten katkaisi
  Becky hiljaisuuden:
  "Tom minulla on nälkä!"
  Tom veti esiin jotakin taskustansa.
  "Muistatkos tätä?" sanoi hän.
  Becky milt'ei hymyillyt.
  "Se on meidän hääkakkaramme, Tom."
  "Niin -- jospa se olisi tynnyrin kokoinen, sillä siinä on kaikki mitä
  meillä on."
  "Minä säästin sen syödessämme, niin että voisimme panna sen
  pään-alaisen alle, ja unneksia sen päällä, niinkuin suuretkin ihmiset
  tekevät hääkakkaransa kanssa, -- vaan tämä tulee olemaan meidän --"
  Hän ei päättänyt lausettansa. Tom jakoi kakkaran, ja Becky söi hyvällä
  ruokahalulla, kun Tom vaan maisteli puoliskoansa. Kylmää vettä oli
  kyllinkyllä kestin loppiaisiksi. Hetkisen kuluttua esitteli Becky, että
  he jatkaisivat vaellustansa. Tom oli ääneti vähän aikaa. Sitten sanoi
  hän:
  "Becky, voitko kuulla, jos minä ilmaisen sinulle yhden seikan?"
  Becky vaaleni, vaan hän luuli voivansa kuulla sen, sanoi hän.
  "Katsos, asia on se, Becky, meidän pitää jäädä tähän, jossa on vettä
  juodaksemme. Tämä kynttilän kappale on viimeinen, kun meillä on!"
  Becky antoi vapaan vallan kyynelillensä ja surullensa. Tom koetti
  parhaansa mukaan lohduttaa häntä, vaan huonolla menestyksellä. Viimein
  sanoi Becky:
  "Tom!"
  "Mitä nyt, Becky?"
  "He tulevat kaipaamaan meitä ja etsimään meitä!"
  "Luonnollisesti! Sen tekevät he varmaan!"
  "Ehkä he jo etsivät meitä, Tom?"
  "Niin, luultavasti jo etsivät! Toivon kumminkin, että niin tekevät."
  "Milloin luulet heidän ruvenneen kaipaamaan meitä, Tom?"
  "Kun tulivat takaisin venheelle, luullakseni."
  "Tom, silloin jo oli ehkä pimeä -- luuletko heidän kumminkin
  huomanneen, ett'emme olleet mukana?"
  "En tiedä. Vaan kaikissa tapauksissa kaipaa äitisi sinua, niin pian
  kuin ovat tulleet kotia."
  Se kauhistus, joka näkyi Becky'n muodolla, sai Tom'in paremmin
  ajattelemaan, ja hän ymmärsi tehneensä tyhmyyden. Becky'a ei odotettu
  yöksi kotia! Lapset olivat ääneti ja ajatuksissaan. Becky'n uudet
  surun osotteet saivat kohta Tom'in siihen vakuutukseen, että sama
  aate vaivasi tytön mieltä, kuin hänen omaansakin -- nimittäin,
  että puoli Sunnuntaita voi kulua, ennenkuin rouva Thatcher sai
  tietää, ett'ei Becky ollut Harper'issa. Lapset kiinittivät silmänsä
  kynttilään, ja tarkastelivat kuinka se hitaasti ja armottomasti
  suli lyhemmäksi ja lyhemmäksi; he näkivät viimein puolen tuuman
  korkuisen sydämen jäännöksen olevan jälellä, näkivät voimattoman tulen
  nousevan ja laskeuvan, kohoavan pitkin hoikkaa savupatsasta, viipyvän
  silmänräpäyksen sen huipulla, ja sitten -- vallitsi pimeys, syvä ja
  kauhistava.
  Kuinka kauan aikaa tästä oli kulunut, ennenkuin Becky huomasi sen,
  että hän itki Tom'in sylissä, ei voinut kumpikaan määrätä. Muuta eivät
  tienneet, kuin että heräsivät pitkällisestä, kuoleman kaltaisesta
  unesta, ja tulivat taas tuntoon onnettomuudestansa. Tom arveli jo
  olevan Sunnuntain -- ehkäpä Maanantainkin. Hän koetti puhella Becky'n
  kanssa, vaan tytön murhe oli kovin syvä, ja kaikki hänen toivonsa
  loppunut. Tom sanoi, että heitä varmaankin oli kaivattu ammon
  sitten, ja että heitä epäilemättä jo etsittiin. Hän tahtoi huutaa,
  ehkä tulisivat. Hän koetti, vaan tuo kaukainen kaiku kaikui niin
  hirvittävältä, ett'ei hän koetellut sitä uudelleen.
  Tunnit kuluivat hitaasti, ja nälkä oli taas saapuvilla vaivaamassa
  vankia. Osa Tom'in kakkarapuoliskosta oli jälellä, he jakoivat ja
  söivät sen. Vaan tämä ei vaikuttanut muuta kuin kiihotti heidän
  nälkäänsä.
  Tom sanoi:
  "Ssi! Kuulitko?"
  Kumpikin pidätti henkeänsä ja kuuntelivat. Ääni kuului, joka oli kuin
  hyvin heikko kaukainen huuto. Tom vastasi heti, otti Becky'ä kädestä,
  ja läksi haparoimaan pitkin käytävää, ääntä kohti. Nyt kuunteli hän
  uudelleen; taas kuului ääni, ja tällä kertaa selvästi lähempää.
  "Siellä ovat he!" sanoi Tom; "he tulevat! Eteenpäin nyt Becky -- nyt ei
  ole enää hätää!"
  Vankien ilo oli milt'ei kertomaton. Kumminkin kulkivat he hitaasti
  eteenpäin; tiellä oli usein kuoppia, joita piti karttaa. He tulivat
  kohta tällaisen reunalle. Tämä voi olla kolmen jalan syvyinen, voi olla
  sadankin -- kaikissa tapauksissa ei sen yli päässyt. Tom heittäysi
  mahallensa, ja haparoi käsillänsä niin syvään kun voi. Pohjaa ei
  tuntunut. Heidän täytyi jäädä tähän odottamaan, kunnes etsijät tulivat.
  He kuuntelivat; tuo kaukainen huuto eteni selvästi etenemistään! Vielä
  silmän räpäys tai pari, ja sitä ei kuulunut ollenkaan. Mikä musertava
  onnettomuus! Tom huusi kunnes äänensä painui, vaan turhaan. Hän
  puhutteli toivollisesti Becky'ä, vaan pitkä ijankaikkisuus kului, ilman
  että mitään kuului.
  Lapset haparoivat takaisin lähteelle. Aika kului hitaasti; he nukkuivat
  taas, ja heräsivät nälkäisinä ja epätoivon alaisina. Tom luuli jo
  olevan Tiistain.
  Nyt juolahti jotakin mieleensä. Heti vieressä oli joitakuita
  sivu-solia. Ennen tutkia näitä, kuin viettää pitkät tunnit
  työttömyydessä. Hän otti paperileija-nuoran taskustansa, kiinitti
  sen ulospistävään kallioon, ja he läksivät liikkeelle. Tom, edellä,
  pitäen nuora-kerää kädessänsä eteenpäin haparoidessansa. Kun he
  olivat kulkeneet eteenpäin noin kaksikymmentä askelta loppui käytävä
  syvällä kuopalla. Tom laskeusi polvillensa, ja kopeloi käsillänsä,
  ensin alaspäin, sitten nurkkaa niin pitkälle, kuin hän vaaratta voi
  tehdä, hän koetti kuroittaa vielä etemmäksi oikealla, ja samassa
  näkyi kallion takaa, ei kahdenkaankymmenen sylen päästä, inhimillinen
  käsi, jossa oli kynttilä! Tom päästi kaikuvan ilohuudon; vaan samassa
  silmänräpäyksessä tuli se ruumis esiin, johon käsi kuului, ja se
  oli -- Indiani-Joen! Tom oli kuin halvattu; hän ei voinut väräyttää
  jäsentäkään. Ensi silmänräpäyksessä oli hän syvästi kiitollinen
  siitä, kun näki "Espanialaisen" ottavan "lipettiä'n" ja katoavan
  näkyvistä. Tom kummasteli, ett'ei Joe tuntenut hänen ääntänsä ja tullut
  murhaamaan häntä, joka oli ollut vierasna-miesnä häntä vastaan. Vaan
  kaiku oli varmaankin muuttanut hänen äänensä. Tämä oli epäilemättä
  syynä siihen, sanoi hän itsekseen. Pelko heikonti joka lihaksen hänen
  ruumiissansa. Hän päätti jäädä lähteelle, jos hänen voimansa ensiksikin
  myöntäisivät niin paljon, että hän pääsisi sinne takaisin, eikä mikään
  voisi pakoittaa häntä enää antautumaan sellaiseen vaaraan kuin tulla
  vastatusten Indiani-Joen kanssa. Hän ei virkkanut mitään Becky'lle koko
  asiasta. Hän sanoi tytölle, että hän huusi vaan "koetteeksi."
  Vaan pitkänpäälle poistaa nälkä ja onnettomuus kaiken pelon.
  Pitkällinen, ikävä odotus lähteellä, ja pitkä uni tekivät muutoksen.
  Lapset heräsivät, hirmuisen nälkäisinä. Tom luuli olevan Keskiviikon
  tai Torstain, ehkäpä jo Perjantain tai Lauantainkin, ja etsinän olevan
  lopussa. Hän esitteli toisen käytävän tutkisteltavaksi. Hän ei enää
  pelännyt kohtausta Indiani-Joenkaan kanssa. Vaan Becky oli hyvin
  heikko. Tyttö oli vaipunut surulliseen synkkämielisyyden tilaan,
  josta hän ei tahtonut antaa herättää itseänsä. Hän sanoi tahtovansa
  odottaa siinä, jossa hän nyt oli, kunnes kuolema tulisi -- johon
  ei enää ollut pitkä aika. Hän käski Tom'in ottamaan paperileijunsa
  nuoran ja menemään keksintä-retkille, jos niin tahtoisi; vaan pyysi
  hartaasti häntä välistä tulemaan takaisin, puhelemaan kanssansa. Tom'in
  täytyi luvata olla hänen luonansa, kun tuo kauhistava silmänräpäys
  tuli, ja pitää hänen kättänsä kädessään, kunnes kaikki oli loppunut.
  Tom, tunteet kurkussa, ikäänkuin olisi tahtonut tukehtua, suuteli
  häntä, ja oli olevinansa, niinkuin olisi aivan varma siitä, että hän
  joko löytäisi etsiät tai uloskäytävän luolasta; alkoi nelinkontan
  ryömiä, paperileijun nuora kädessä, pitkin erästä käytävää, nälän ja
  surullisten aavistusten vaivaamana.
  
  
  KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
  
  Tiistai-ilta oli käsissä. Pietarissa vallitsi vielä suru. Kadonneita
  lapsia ei oltu löydetty. Kirkossa oli rukoiltu heidän edestänsä, ja
  monta sydämen pohjasta lähtevää yksityistäkin rukousta oli lähetetty
  korkeuteen; vaan tähän saakka ei ollut ilahuttavia sanomia saapunut
  luolasta. Useammat etsiöistä olivat heittäneet hakemisensa ja palanneet
  jokapäiväisiin askareihinsa, selittäen, ett'ei lapsia enää kuunan
  löydettäisi. Rouva Thatcher oli hyvin heikko ja houraili usein. Se
  oli aivan mieltä murtavaa, sanoivat ihmiset, kuulla hänen huutavan
  lastansa, jolloin hän aina nosti päätänsä ja voi kuunnella minuutin
  kerrallansa, antaen sen sitten väsyneenä ja voivotellen vaipua
  päänalaiselle. Täti Polly oli vaipunut hiljaiseen alakuloisuuteen,
  ja hänen harmaa tukkansa oli muuttunut milt'ei valkeaksi. Kauppalan
  asukkaat menivät levolle, surullisina ja toivottomina, Tiistai iltana.
  Puolen yön aikana alkoivat kellot hurjasti soida, ja tuskin
  silmänräpäyksen aikaa ennätti kulua, kuin jo kadut vilisivät
  puolialastomia ihmisiä, jotka huusivat: "Tulkaa ulos, tulkaa ulos! He
  ovat löydetyt! He ovat löydetyt!" Pannut ja torvet lisäsivät rämäkkätä,
  suurella joukolla vetäysi asukkaat joenrannalle päin, tapasivat
  lapset istumassa avonaisissa vaunuissa, jota iloitsevat kansalaiset
  vetivät ja seurasivat, kotimatkalla vähänväliin hurraten! Ilo-valkeita
  loisti kaikkein ikkunoista, eikä kukaan ajatellutkaan mennä uudelleen
  levolle; tämä oli juhlallisin yö, kuin tuo pieni kauppala kuunaan oli
  nähnyt. Ensimäisen puolen tunnin kuluessa kulki kaupunkilaisia hanhen
  marssissa tuomari Thatcherin huoneitten läpi, likistivät ja suutelivat
  pelastettuja, puristivat rouva Thatcherin kättä, koettivat puhua, vaan
  eivät voineet, heittäytyivät ulos huoneesta, tiputellen kyyneleitä
  pitkin permannoita.
  Täti Pollyn onni oli täydellinen, ja rouva Thatcherin milt'ei samoin.
  Se tulisi vasta oikein täydelliseksi, kun sanansaattaja, joka oli
  laitettu luolaan, saisi sanoman tästä hänen miehellensä. -- Tom makasi
  sohvalla, uteliaan kuuliakunnan keskellä, ja kertoi historian tuosta
  kummallisesta tapauksesta, jonka hän kauneuden vuoksi koristi monella
  kummastuttavalla lisäyksellä, lopettaen sillä kertomuksella, kuinka
  hän jätti Becky'n ja läksi keksintä-retkelle, kuinka hän seurasi kahta
  käytävää niin pitkälle, kuin hänen leijo-nuoransa myönsi, kuinka hän
  kolmattakin oli kulkenut jo nuoran pituuden ja oli kääntymäisillään
  takaisin, kun hän huomasi kaukaisen pilkun, joka oli päivän näköistä,
  kuinka hän jätti nuoran ja haparoi sen luokse, pisti päänsä ja puolen
  ruumistansa ulos pienestä reiästä ja näki tuon leveän Missisippi virran
  hiljalleen juoksevan edelleen. Jos nyt sattumuksesta olisi ollut yö,
  niin hän ei olisi nähnyt tätä valo-pilkkua, eikä olisi enää uudelleen
  koetellut tätä solaa. Hän kertoi, kuinka hän palasi Becky'n luo, ja
  ilmoitti hänelle tämän iloisen sanoman, ja kuinka Becky käski hänen
  olla ääneti, eikä häiritä häntä tuollaisella puheella, sillä hän oli
  väsyksissä, tiesi kuolevansa ja toivoikin sitä. Hän kertoi, mikä työ
  hänellä oli saada Beckyä uskomaan, ja kuinka Becky sitten oli kuolla
  ilosta, kun hän oli urrinut sille paikalle, josta hän todellakin näki
  tuon sinertävän päivän pilkun, kuinka hän pakkausi ulos reiästä ja
  auttoi sitten Beckyä ulos, kuinka he itkivät ilosta, kuinka joitakuita
  miehiä sousi heidän sivutsensa, ja kuinka Tom huusi heille, ja kertoi
  onnettoman tilansa, kuinka miehet eivät ensiksi uskoneet heidän
  kummallista kertomustansa, "sillä", sanoivat he, "te olette viisi
  peninkulmaa sen laakson alapuolella, jossa luola on," kuinka he sitten
  ottivat heidät venheesen, veivät muutamaan taloon, antoivat heille
  iltaista, ja antoivat heidän levähtää pari tuntia pimeän tultua, ja
  toivat sitten heidät kotia.