Tom Sawyer: Koulupojan historia - 13

  "Ben Rogers'in tallin ylisellä. Hän antaa kyllä luvan minulle siihen,
  samoin hänen isänsä neekeri, setä Jake. Minä pumppuan vettä setä
  Jakelle, niin usein kuin hän vaan tahtoo, ja aina kuin pyydän, niin
  antaa hän minulle ruokaa, jos itseltänsä ylettyy. Tom, hän on kauhean
  siivo neekeri. Hän pitää minusta sentähden, ett'en pidä itseäni
  parempana kuin hänkään. Välistä olen istunut samassa pöydässä ja
  syönyt hänen kanssansa. Vaan siitä et tarvitse puhua kellenkään. Nälkä
  pakoittaa useinkin tekemään semmoisia, joita ei kumminkaan tahdo tehdä
  tavaksensa."
  "Hyvä! Kun minä en tarvitse sinua päivillä, niin minä en tule
  häiritsemään sinua, vaan annan sinun nukkua. Ja jos näet jotakin
  tapahtuvan yöllä, niin sinun pitää heti tulla naukumaan nurkalle."
  
  
  KOLMASKYMMENES LUKU.
  
  Ensimäinen uutinen, jonka Tom sai kuulla Perjantai aamuna, oli
  hänelle iloinen uutinen -- Tuomari Thatcherin perhe oli tullut
  kauppalaan edellisenä iltana. Sekä Indiani-Joe että aarre unohtuivat
  nyt hetkiseksi, ja Becky valloitti kokonansa hänen ajatuksensa. Tom
  tapasi hänet eräässä pienessä kumppaniseurassa, jossa leikittelivät
  "sotken savea, kätken kiveä" ja olivat "sokkosilla," josta heille
  kummallekin oli ääretön hauskuus. Paitsi sitä, päättyi päivä
  erityisesti tyydyttävällä tavalla: Becky kiusasi äitiänsä pyynnöllä,
  että huommispäivänä saisi pitää sen jo kauan sitten luvatun, vaan
  myöhästyneen huviretken, johon äiti myös myöntyikin. Tytön ilo oli
  ääretöin, eikäpä se Tom'inkaan ollut pienempi. Kutsumukset lähetettiin
  ympäri kaupunkia ennen päivän laskua, jonkatähden kauppalan nuoriso
  tuli valmistuksen ja odotuksen kuume-tilaan. Tässä liikutetussa mielen
  tilassa ollessansa oli Tom'in helppo pidättäytyä kauan valveella, ja
  hän toivoi suuresti saavansa kuulla Huck'in "naukuvan," jotta hän voisi
  seuraavana päivänä kummastuttaa Becky'n ja osanottajat huvimatkassa
  aarteellansa, vaan hän näki itsensä petetyksi. Hän ei saanut mitään
  merkkiä tänä yönä.
  Vihdoin viimein koitti päivä, kymmenen ja yhdentoista välillä saapui
  tuomari Thatcher'iin meluava seurue, joka oli valmis lähtemään. Että
  vanhemmat ihmiset olisivat häirinneet tämmöisiä huviretkiä läsnä
  olollansa, ei ollut tavallista. Lasten luultiin olevan aivan hyvässä
  turvassa, jos oli joitakuita kahdeksantoista vuotisia nuoria neitosia,
  ja noin kolmenkolmatta vanhoja nuoria herroja mukana. Vanha höyry-lossi
  oli hyyrätty täksi tilaisuudeksi, ja kohta marssi tuo iloinen joukko
  pitkin pääkatua, kaikki kantaen eväs-vakkojansa. Sid oli kipeä,
  jonkatähden hän ei voinut ottaa osaa huvimatkaan; Mary jäi hänen
  toveriksensa kotia. Rouva Thatcher'in viimeiset sanat Beckylle olivat:
  "Te ette tule takaisin, ennen kuin myöhällä. Ehk'on parasta että jäät
  yöksi jonkun tytön luokse, joka asuu lähellä lossi-rykiä, lapsi!"
  "Niin jään minä Susu Harper'in luokse, äiti."
  "Tee niin. Ja muista, että käyttäyt siivosti, ja ett'et vaivaa heitä
  kovin paljo."
  Kun he kulkivat edelleen, sanoi Tom Beckylle:
  "Minä tiedän mitä teemme. Sen sijaan kuin menisimme Harper'iin, niin
  kapuamme kukkulalle tervehtimään Douglaan leskeä. Hän tarjoaa meille
  jäälettä! Sitä on hänellä melkein jokapäivä -- suuret ko'ot. Hän tulee
  kauhean iloiseksi, kun saa meidät luoksensa."
  "Oi kuinka hauska siellä tulee olemaan!"
  Becky ajatteli sitten hetkisen ja sanoi:
  "Vaan mitäs äiti sanoo?"
  "Mistäpä saisi hän sen tietää?"
  Tyttö mietiskeli ehdotusta itsekseen ja sanoi vastahakoisesti:
  "Minä en luule sen olevan oikein -- vaan --"
  "Vaan -- ei ole muu kuin tyhmyys! Äitisi ei saa kuuna kullan valkeana
  tietä siitä mitään, ja mitäpä se sitte tekisi, jos saisikin? Hän ei
  tahdo muuta kuin sen, että olet turvassa; ja lyönpä veikan siitä,
  että hän olisi käskenyt sinun mennä sinne, jos vähänkin olisi tullut
  ajattelemaan sitä. Sen olisi hän tehnyt!"
  Douglaan lesken loistava vierasvaraisuus oli hyvin houkutteleva. Tämä
  ja Tom'in houkutukset voittivat viimein. Sitten päätettiin, ett'ei
  illan programmista puhuttaisi kellenkään.
  Nyt pölähti se ajatus Tom'in päähän, että Huck ehkä tulisi juuri tänä
  yönä antamaan merkkiä. Tämä ajatus masenti korkeassa määrässä hänen
  iloisia toiveitansa. Hän ei kumminkaan voinut jättää mielestänsä sitä
  iloa, joka odotti häntä Douglaan lesken luona. Ja miksipä hän ei menisi
  sinne, sanoi hän itsekseen, -- merkkiä ei ollut kuulunut edellisenä
  yönä, ja mikäpä suurempi mahdollisuus olisi tänä yönä? Illan varma ilo
  voitti epätietoisen aarteen; ja poikain tavalla, päätti hän seurata
  suurempata haluansa, eikä muistella raha-arkkua koko sinä päivänä.
  Kolme peninkulmaa kaupungin alapuolella seisottui lossi ja laski,
  erään ihanan metsäkkään laakson suun rantaan. Joukko nousi maalle, ja
  kohta kaikui ilo ja nauru likeltä ja kaukaa metsistä ja kukkuloilta.
  Kaikki ne keinot, jolla voipi väsyttää ja hijostuttaa itsensä oli kohta
  koeteltu, ja vähitellen alkoi tuo hajallaan oleva katras kokoontua
  sijoitus-paikalle aika nälkäisinä; eväsvakkojen sisällys otettiin
  tutkittavaksi, ja kauhea oli se häviö niissä, jonka tämä tutkimus
  matkaan sai. Tuuheitten tammien siimeksessä nauttivat he kestittyänsä
  virvoittavaa lepoa; puhellen ja naureskellen. Yht'äkkiä huudahti joku:
  "Kuka tahtoo tulla luolaan?"
  Kaikki tahtoivat. Kynttilä paketit otettiin esiin, ja kohta alkoi
  yleinen kapuaminen kukkulalle. Luolan suu oli korkealla mäellä, suu,
  joka oli A kirjaimen näköinen. Sen paksu tamminen ovi oli auki.
  Yläpuolella oli pieni huone, kylmä kuin jääkellari, ja luonnon
  varustama paksuilla kalkki seinillä, jotka aina olivat kosteat kylmästä
  hiestä. Oli hyvin romantillista ja mystillistä seista täällä syvässä
  pimeydessä ja katsella alas viheriäiseen laaksoon, joka välkkyi
  auringon paisteessa. Vaan näkö-alan viehätys kävi kohta vanhaksi ja
  melakka alkoi uudelleen. Niin pian kuin joku kynttilä oli sytytetty,
  alkoi yleinen ryntäys sen omistajan päälle; riita ja miehuukas
  vastustus seurasi, vaan kyntteli oli kohta maassa, tai sammuksissa,
  josta aina syntyi aika nauru ja uusi jahti. Vaan kaikella on loppunsa.
  Vähän ajan perästä luikerteli koko matkue alas jyrkkää solaa, joka vei
  luolan pääluolaan, ja nuo häilyvät kynttelirivit valaisivat himmeästi
  korkeita kallio seiniä melkein kuudenkymmenen jalan korkeudelle, jossa
  ne yhtyivät. Tämä pääluola ei ollut kuin kahdeksan tai kymmenen jalan
  leveinen. Tästä läksi molemmin puolin, aina jonkun askeleen päästä,
  toisia korkeita vaan kapeampia solia, sillä Mc. Douglaan luola ei ollut
  muuta kuin lavea labyrinti sinne tänne meneviä solia, joista yksi meni
  yhteen, toinen toiseen, ja aina takaisin, kokonaisuudessaan ei vieden
  minnekään. Sanottiin, että sen sotkuisissa solukoissa ja lokeroissa
  voi kulkea yötä päivää pitkät ajat, luolan loppuun tulematta; ja että
  siellä oli reikiä, joista voi päästä alemmaksi ja alemmaksi, kuinka
  syvään hyvänsä, vaan siellä oli samanlaista -- labyrinti toisensa alla,
  jolla ei yhdelläkän ollut loppua. Ei kukaan "tuntenut" luolaa. Se oli
  aivan mahdotointa. Useammat pojista tunsivat osan siitä, eikä kukaan
  uskaltanut tavallisesti kauemmaksi kuin sen tunnettuun osaan. Tom
  Sawyer tunsi yhtä paljon luolasta kuin joku muukin.
  Seurue kulki pääluolassa noin kolme neljännestä peninkulmaa; sitten
  alkoi eri parvia pistäytyä sivusoliin, juoksennella pitkin noita
  kamottavia käytäviä, ja äkki-luulematta tavata toisensa niillä paikoin,
  jossa käytävät yhtyivät uudelleen. Osanottajat voivat tällä tavoin
  välttää toisiansa puolen tunnin ajan, jättämättä "tunnettua" maata.
  Vähitellen tuli parvi toisensa perään takaisin luolan suulle,
  läähättäen tyytyväisinä, kiireestä kantapäähän ryvetettynä kynttilöistä
  tippuneella talilla, täynnä savi pilkkuja, ja ylen onnelliset hyvin
  vietetystä päivästänsä. He hämmästyivät kovin, kuullessansa yön jo
  olevan läsnä. Kilisevä laiva-kello oli huutanut heitä jo puolen tunnin
  ajan. Vaan lopettaa tällä tavoin päivän tapaukset oli romantillista,
  ja sentähden tyydyttävää. Kun höyry-lossi läksi rannasta remuavine
  lastineen, niin ei ollut yhden yhtä laivalla, joka olisi vähääkän
  surenut kadotettua aikaansa, paitsi laivan katteini.
  Huck oli jo paikallansa, kun lossin välkkyvä tuli kulki ryvin
  sivutse. Hän ei kuullut minkäänlaista melua laivalta, sillä nuoriso
  oli tyynenä ja hiljaa, niinkuin ihmiset tavallisesti ovat, kun ovat
  puolikuolleena väsymyksestä. Hän ihmetteli, mikä laiva se voisi
  olla, ja minkätähden se ei tullut ryville -- vaan se haihtui hänen
  mielestänsä, ja hän kiinitti koko huomionsa työhönsä. Taivas oli
  pilvessä ja yö pimeä. Kello löi kymmenen, ja ajokalujen räminä taukosi,
  yksi ja toinen kynttilä sammui, kaikki myöhästyneet kulkiat hävisivät,
  kauppala antautui unen valtaan ja jätti tuon pienen vartian yksinänsä
  hiljaisuuden ja peikkojen kanssa. Kello löi yksitoista, ja kynttilät
  kapakassa sammutettiin; nyt oli pimeys kaikkiaalla. Huck odotti pitkän
  ajan, joka tuntui ijankaikkisuudelta, vaan mitään ei tapahtunut.
  Hänen luottamuksensa väheni. Olikohan tuosta hyötyä? Olikohan tuosta
  todellakin jotain hyötyä? Eiköhän olisi parasta jättää koko asia, ja
  mennä nukkumaan?
  Hän kuuli kolinan. Silmänräpäyksessä oli koko mies paljaana korvana.
  Ovi, numero kakkoseen, joka oli palokadun puolella suljettiin hiljaa.
  Hän juoksi rapistuneen tiilihuoneen nurkalle. Ensi silmänräpäyksessä
  kulki kaksi miestä aivan hänen sivuitsensa, joista toinen näytti
  kantavan jotakin kainalossansa. Se mahtaa olla arkku! He muuttavat siis
  aarteen. Ei nyt auta lähteä Tom'ia etsimään? Se olisi hulluus -- miehet
  menisivät tiehensä sillä ajalla arkun kanssa, ja niitä ei saavuttaisi
  sitten enää kuunaan. Ei, hän päätti pysytellä heidän jälillänsä ja
  seurata heitä, turvautuen siihen, että pimeys peittäisi hänet niin,
  ett'ei häntä keksittäisi. Näin sopi Huck oman itsensä kanssa, ja hiipi
  kuin kissa miesten perästä, avojaloin ja päästi heidät niin paljon
  edellensä, että olivat aina juuri näkyvissä.
  He kulkivat kolme korttelia jokikatua ylöspäin, kääntyivät sitten
  vasemmalle kädelle eräälle poikkikadulle. Sitten kulkivat he suoraan,
  kunnes tulivat sille polulle, joka vei Cardiff Hill'ille; tätä
  alkoivat he nyt kulkea. He kulkivat viivyttelemättä vanhan Wallisarin
  kartanon sivu, joka oli puoli-tiessä kukkulalle mennessä, ja nousivat
  edelleen ylöspäin. Hyvä, ajatteli Huck, he aikovat kaivaa sen vanhaan
  kivikaivokseen. Vaan he eivät seisottuneetkan kivikaivannolle. He
  nousivat aina harjulle saakka. He pistäysivät sille polulle, joka
  kulki väripuu-pensaikon läpi, ja katosivat samalla pimeydessä. Huck
  lisäsi vauhtia ja lyhensi väliä, sillä hän tiesi ett'ei kukaan voinut
  millääntavalla nähdä häntä nyt. Hän ravasi eteenpäin hetkisen, vähensi
  sitten vauhtiansa, pelosta lähestyä heitä kovin suurella vauhdilla,
  liikkui vielä hetkisen eteenpäin, ja seisottui viimein kokonaan. Hän
  kuunteli -- ei niin risausta; ei muuta kuin oman sydämensä lyönti,
  jonka luuli kuulevansa. Huuhkajan huuhutus kuului mäen takaa --
  onnettomuutta aavistava ääni! Vaan kenenkään käyntiä ei kuulunut.
  Taivas, oliko kaikki kadotettu? Hän oli juuri lentämäisillään
  edelleen, kun joku neljän jalan päässä hänestä rykäsi? Huck'in sydän
  hyppäsi kurkkuun, vaan hän nielasi sen takaisin alas; ja sitten
  seisoi hän tuossa täristen, ikäänkuin olisi saanut tusinan horkkia
  päälleensä samalla kertaa, ja tunsi itsensä niin heikoksi, että luuli
  pyörtyvänsä. Hän tiesi missä oli. Hän ei ollut kuin viisi jalkaa
  niistä porras-puista, jotka veivät Douglaan lesken tiluksille. "Hyvä",
  ajatteli hän, "antaa heidän vaan kaivaa se tähän, tästä ei ole vaikea
  lyötää."
  Nyt kuului matala ääni -- hyvin matala ääni -- Indiani-Joen:
  "Saakeli, ehkä hänellä on vieraita -- sieltä näkyy tulia, vaik'on jo
  myöhä."
  "Sitäpä minä en näe."
  Se oli muukalaisen ääni -- muukalaisen kummitushuoneesta. Kuoleman
  väristys puisti Huck'in sydäntä -- tämä siis oli "kosto-asia!"
  Hän ajatteli paeta. Vaan hän muisti että Douglaan leski oli ollut
  ystävällinen häntä kohtaan useampia kertoja, ja nämä miehet aikoivat
  ehkä tappaa hänet. Hän toivoi voivansa varoittaa häntä; vaan hän ei
  uskaltanut tehdä sitä -- he voisivat tulla ja saada hänet kiini. Tämän
  kaikki ja paljon muuta ajatteli hän sen silmänräpäyksen ajalla, joka
  kului muukalaisen puheen ja Indiani-Joen ensi muistutuksen välillä:
  "Sentähden kuin pehkot ovat tielläsi. Vaan nyt -- katsos tänne -- nyt
  näet sen, tai miten?"
  "Näen. Kyllä siellä on vieraita, luulen mä. Parasta on asia jättää."
  "Jättää, ja minä joka jätän tämän tienoon ikuisesti! Jättää se, ja
  tuskin kuunaan enää saada tilaisuutta. Minä sanon sinulle vielä kerran,
  että hänen rahoistansa minä en huoli -- ne saat sinä. Vaan hänen
  miehensä oli kiukkuinen minua kohtaan -- monta kertaa -- varsinkin
  oli hän se rauhan tuomari, joka laittoi minut linnaan löysästä. Eipä
  sillä vielä hyvä! Se ei ole vielä miljoonaskaan osa siitä, mitä hän
  teki minulle. Hän tuomitsi minut pieksettäväksi! -- pieksettäväksi
  vankihuoneen edessä aivan kuin neekerin -- jossa kaikki kaupunkilaiset
  oli katsojina! Pieksettäväksi! -- ymmärrätkö sinä? Hän ennätti kuolla.
  Vaan leski saa maksaa sen?"
  "Oh, älä tapa häntä? Älä tee sitä?"
  "Tapa? Kuka tässä on tappamisesta puhunut? Miehen tappaisin, jos
  eläisi; vaan en akkaa. Kun naiselle tahtoo kostaa, niin ei häntä
  tapa -- tuhmuuksia! Hänen näköänsä on ajatteleminen. Halkaisee hänen
  sieramensa -- leikkaa korvat kuin porsaalta!"
  "Jumalan tähden, se on --"
  "Pidä sisässäsi nuo ajatuksesi! Se on varmin sinulle. Minä sidon hänet
  sänkyyn kiini. Jos veri hänestä siinä vuotaa kuiviin, niin onko se
  minun syyni? Jos niin tapahtuisi, en kai minä sitä itkisi. Ystäväni,
  sinun pitää auttaa minua tässä -- minun tähteni -- sentähden olet sinä
  tullut tänne -- voisi tapahtua, ett'en voisi tehdä sitä yksinäni. Jos
  epäilet niin tapan minä sinut! Ymmärrätkös yskän? Ja jos minun täytyy
  tappaa sinut, niin tapan minä hänetkin -- ja niin luulen, ett'ei kukaan
  kuuna kullan valkeana saa tietää mitään tekiästä."
  "Hyvä, jos niin on tapahtuva, käykäämme asiaan kiini. Kuta pikemmin
  sitä parempi -- koko ruumiini vapisee."
  "Nyt? sanot sinä. Kun on ihmisiä sisässä? Kuules -- minä rupean
  epäilemään sinua jos et varo itseäsi. Ei -- me odotamme kunnes
  kynttilät ovat sammutetut -- ei ole kiiru."
  Huck tunsi, että pitkällinen äänettömyys tulisi seuraamaan --
  äänettömyys, joka olisi paljoa kauheampi kuin tuo edellinen
  vertahimoava keskustelu; sentähden vetäytyi hän hiljalleen, pidättäen
  henkeänsä, takaperin. Hän laski jalkansa varovasti ja varmasti
  maahan, kun ensin oli hoippunut sinne tänne yhdellä jalalla, ja oli
  kaatumaisillaan milloin yhdelle, milloin toisella puolen. Hän otti
  vielä askeleen taakse päin, samalla varovaisuudella ja vaaralla; vielä
  yhden, ja vieläkin yhden, kun yhtäkkiä oksa katketa räpsähti hänen
  jalkansa alla! Hän oli tukehtua, ja kuunteli. Ei niin risausta kuulunut
  -- äänettömyys oli täydellinen. Hänen kiitollisuutensa oli ääretöin.
  Nyt kääntäysi hän väripuupehkojen välissä -- kääntäysi varovasti, ikään
  kuin olisi ollut laiva -- kulki edelleen vilppaasti vaan varovasti.
  Kun hän astui aholle, kaivannon luona, tiesi hän olevansa turvassa, ja
  läksi käpälä-mäkeen. Hän, hän juoksi, mi' sorkasta läksi, kunnes tuli
  Wallisarin asunnolle. Hän jyskytti ovelle, vanha ukko ja hänen kaksi
  hartiakasta poikaansa pistivät päänsä ulos ikkunasta.
  "Mikä melakka täällä on? Kuka se on joka jyskyttää? Mitä etsitte?"
  "Päästäkää sisään -- kiiruusti! Minä kerron kaikkityyni?"
  "Vai niin -- kukas olette?"
  "Huckleberry Finn -- sukkelaan, päästäkää sisään minut!"
  "Huckleberry Finn, vai niin! Se on nimi, joka ei monta ovea avaa,
  luulen mä! Vaan päästäkää sisään hänet, pojat, ja katsokaamme, mikä on
  kysymyksessä."
  "Olkaa hyvät, älkääkä puhuko milloinkaan mitään siitä, mitä olen
  sanonut," olivat Huck'in ensimäiset sanat, sisään tultuansa. Olkaa
  hyvät, älkääkä tehkö sitä -- se olisi varmaan minun kuolemani -- vaan
  leski on ollut ystävällinen minua kohtaan välistä ja minä tahdon sanoa
  sen -- minä sanon sen, jos lupaatte, ett'ette koskaan sano, että se
  olin minä, joka sanoin."
  "Hitto vieköön, pojalla on jotakin omalla tunnolla, koska hän noin
  käyttäytyy!" sanoi vanhus. "Sano ulos, mitä sinulla on sanottavaa,
  täällä ei ole ketään, joka ilmottaisi salaisuuttasi."
  Kolme minuuttia tämän jälkeen läksi vanhus poikinensa, jokainen
  hyvin varustettuna, kulkemaan kukkulalle; he hiipivät varpaillansa
  väripuupensaikkoon, aseet käsissä. Huck ei seurannut heitä kauemmaksi.
  Hän pistäytyi piiloon erään suuren kiven taakse ja kuunteli.
  Pitkällinen, peloittava hiljaisuus vallitsi, sitten kuului yhtäkkiä
  useampia pyssyn laukauksia ja huuto. Huck ei odottanut likempiä
  tietoja. Hän juoksi tiehensä ja pakeni alamäkeen, niin sukkelaan kuin
  mahdollista.
  
  
  YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
  
  Kun ensimäinen aamun koitto alkoi koittaa pyhä-aamuna, marri Huck
  ylämäkeen, ja naputti hiljaa Wallisarin ovelle. Asukkaat nukkuivat,
  vaan he nukkuivat koiran unta, viime yön tapahtumain jälkeen. Ääni
  kuului ikkunasta:
  "Kuka siellä?"
  Huck vastasi peloissansa matalalla äänellä:
  "Olkaa hyvä ja laskekaa sisään minua! Se on vaan Huck Finn!"
  "Se on nimi, joka avaa tämän oven sekä yöllä että päivällä, poika! --
  terve tulemastasi!"
  Nämä sanat soivat kummallisesti nuoren löysäIäisen korvissa, sillä ne
  olivat ystävällisimmät kuin kuunaan oli kuullut. Hän ei voinut muistaa,
  että viimeistä sanaa olisi käytetty hänelle koskaan.
  Ovi aukeni nopeasti, ja hän astui sisään.
  Huck'ia käskettiin istumaan, kun vanhus ja hänen rotevat poikansa
  kiiruusti pukivat päällensä.
  "Nyt, poikaseni, luulen mä sinulla olevan hyvän ruokahalun, sillä
  niin pian kuin aurinko on ylhäällä saamme eineen, ja vieläpä hyvän
  ja lämpimän -- siitä et tarvitse olla huolissasi. Minä ja poikani
  toivoimme sinun tulevan takaisin eilen illalla ja olevan täällä yötä."
  "Minä olin niin kovin peloissani," sanoi Huck, "ja juoksin tieheni. Kun
  kuulin pyssyn laukaukset, otin minä lipettiä, enkä seisottunut ennen
  kuin kolmen peninkulman päässä. Minä tulin tänne saadakseni tietää,
  miten se kävi, ja tulin ennen päivää, kosk'en tahtonut tavata noita
  perkeleitä, en, vaik'olisivat olleet kuolleet."
  "Niin, poika parka, sinä oletkin sen näköinen kun sinulla olisi ollut
  kova yö -- vaan tuossa on sänky sinulle, kunhan olet saanut einettä.
  Ei, he eivät ole kuolleet, poika -- me olemme kyllä suutuksissa siitä.
  Sinun kertomuksesi mukaan tiesimme hyvin, missä saavuttaisimme heidät,
  me hiivimme siis varpaillamme, kunnes olimme viidentoista jalan päässä
  heistä -- polku väripuupensaikossa oli pimeä kuin säkki -- ja juuri
  silloin tunsin, että minua rupesi aivastuttamaan. Kova onni! Minä kyllä
  koetin pidättää, vaan siin'ei auttanut -- ulos piti sen, ja ulos se
  pärskähtikin! Minä kulin etunenässä, ojennettu pistooli kädessä, ja kun
  kuulin rapinasta, että aivastus oli säikäyttänyt roistot pakoon, niin
  huusin minä: 'Ampukaa pojat!' ja laitoin luotini sinne, josta rapina
  kuului. Pojat tekivät samoin. Vaan roistot pakenivat nuolen nopeudella,
  ja me seurasimme heidän perästänsä läpi metsän. Luullakseni, emme
  saaneet heihin sattumaan. He ampuivat kumpikin latinkinsa, ennen kuin
  läksivät pakoon; vaan kuulat vinkui sivutsemme, eikä sattuneet. Kun
  emme enää kuulleet heidän askeleitansa, lopetimme jahtimme, ja menimme
  herättämään vartia-väkeä. He kokosivat joukon, joka läksi vartioimaan
  joen rantaa, ja niin pian kuin täysi päivä on, tulee sheriffi
  joukkonensa etsimään metsistä. Poikani menevät nyt heidän joukkoonsa.
  Olisi hyvä jos tietäisimme, minkänäköisiä nuo roistot ovat -- siitä
  olisi apu. Vaan luullakseni et voinut nähdä heitä pimeässä niin
  tarkkaan, minkä näköisiä he olivat?"
  "Näin kyllä, minä jo näin heidät kauppalassa ja seurasin heitä sieltä."
  "Oivallista! Selitä -- selitä, poikani!"
  "Toinen heistä oli tuo kuuromykkä Espanialainen, joka on ollut täällä
  näkyvissä pari kertaa, ja toinen on ilkeän näköinen rehjana --"
  "Se on kyllin, poikaseni, me tiedämme ketä he ovat! Minä tapasin heidät
  eräänä päivänä lesken talon takana metsässä, jolloin läksivät pötkimään
  pakoon. Tielle, pojat, ja kertokaa tämä sheriffille; eineenne voitte
  syödä huomen aamunakin!"
  Wallisarin pojat läksivät paikalla matkalle. Kun he olivat jättäneet
  huoneen, juoksi Huck heidän perästänsä ja huusi:
  "Olkaa hyvät, älkääkä sanoko kellenkään, että minä olen ilmaissut
  heidät! Olkaa niin hyvät!"
  "Niin kuin tahdot, Huck, vaan sinulla pitäisi olla kunnia työstäsi."
  "Ei, ei! Älkää virkkako kellenkään mitään!" Kun nuorukaiset olivat
  menneet tiehensä, sanoi vanha Wallisari:
  "Sinä et kieli -- enkä minäkään. Vaan miks'et tahdo sinä sitä
  tiettäväksi?"
  Huck ei selittänyt muuta, kuin sen, että hän tiesi kovin paljon
  toisesta näistä miehistä, ja että hän ei tahtonut millään tavalla sitä,
  että tämä saisi tietää sen -- sillä tämä tulisi varmaankin maksamaan
  hänen henkensä.
  Vanhus lupasi vielä kerran olla ääneti asiasta, ja sanoi:
  "Mitenkä tulit sinä seuraamaan näitä miehiä, poika? Näyttivätkö he
  epäiltäviltä?"
  Huck oli ensiksi ääneti, kun valmistihe varovasti vastaamaan. Sitten
  sanoi hän:
  "Niin, katsokaas, minä olen tuommoinen onnen heitto -- ainaki sanovat
  kaikki niin, ja minulla ei ole mitään sitä vastaan sanomista -- välistä
  minä en saa unta, tuota ajatellessani, ja miettiessäni miten alkaisin
  uutta elämää. Juuri niin tapahtui eilen illallakin. Minä en saanut
  unta, ja senpätähden kuleksin pitkin katuja puoli yön aikana, aina
  samat ajatukset mielessäni, ja kun minä tulin tuon vanhan, rapistuneen
  kivisen huoneen luo, joka on raittiudenkapakan vieressä, niin nojaudun
  sen seinää vasten vielä kerran miettimään. Hyvä, juuri näin seistessäni
  kulkivat nuo roistot sivuitseni, kantaen jotakin kainalossansa, jonka
  luulin heidän varastaneen. Toisella heistä oli palava sikari hampaissa,
  ja toinen pyysi tulta, jonkatähden he seisottuivat aivan nokkani eteen,
  sikarit valaisivat heidän naamansa; silloin näin tuosta valkoisesta
  poskiparrasta ja lapusta silmällä, että suurempi heistä oli tuo
  kuuromykkä Espanialainen ja toinen ilkeän näköinen riekale."
  "Näitkö sinä riekaleet sikarin valossa?"
  Tämä kysymys tukkesi Huck'in suun hetkiseksi. Sitten sanoi hän:
  "Näin, en tiedä oikein -- vaan mitenhän lienee ollutkin, niin olin
  varsinkin näkevinäni ne."
  "Sitten kulkivat he edelleen, ja sinä --"
  "Seurasin heitä -- aivan niin. Niin se oli. Tahdoin katsoa mitä heillä
  oli esissä -- he näyttivät epäiltäviltä. Minä seuraisin heitä melkein
  kantapäillä aina lesken porras-puille saakka, ja siellä kuulin rehvanan
  pyytävän armoa lesken edestä, vaan Espanialainen vannoi tahtovansa
  turmella hänet aivan, niin kuin kerroin jo teille ja pojillenne --"
  "Mitä! Kuuro-mykkä jutteli kaikkea tuota!"
  Huck oli taaskin hassusti hairahtunut! Hän koki niin paljon kuin
  mahdollista vanhukselta salata sitä, kuka tuo Espanialainen oikeastaan
  oli ja kumminkin, vaikka hän kuinkin koetteli, näytti hänen kielensä
  olevan se, joka saattaisi hänet kiini. Hän teki useampia koetuksia
  päästäksensä pulasta, vaan vanhuksen silmät olivat isketyt häneen, ja
  hän ampui aina sivu maalin. Hetkisen kuluttua sanoi Wallisari:
  "Poikaseni, älä pelkää minua, minä en tahtoisi millään tavalla
  koukistaa hivuskarvaa päässäsi. En, minä suojeleisin sinua -- minä
  suojeleisin sinua. Tämä Espanialainen ei ole kuuromykkä, sen olet
  sanonut vasten tahtoasi, ja nyt sinun ei auta sitä enää salata. Sinä
  tiedät jotakin tästä Espanialaisesta, jota et tahtoisi sanoa. Luota
  minuun nyt, kerro mitä se on, ja luota minuun -- minä en ilmaise sinua."
  Huck katsoi hetkisen vanhuksen kunniallisiin silmiin, sitten kuiskasi
  hän hänen korvaansa:
  "Ei se ole Espanialainen -- se on Indiani-Joe!"
  Wallisari milt'ei hypännyt ylös tuoliltansa. Hetkisen kuluttua sanoi
  hän:
  "Nyt on kaikki selvillä. Kun sinä puhuit korvain poikki leikkaamisesta
  ja sieramien halkaisemisesta, niin luulin niiden olevan omia
  keksinnöltäsi, sillä valkoiset ei koskaan kosta sillä tavalla. Vaan
  Indiani! Se on kokonaan toinen asia."
  Einettä syödessänsä jatkoivat he puhettansa, jonka aikana vanhus sanoi,
  että viimeinen teko, kuin hän ja poikansa tekivät ennen kuin menivät
  levolle, oli se, että olivat lyhdyn kanssa etsineet veri jälkiä aholta
  ja sen ympäristöltä. He eivät löytäneet muuta kuin suuren nyytin --"
  "_Minkä nyytin?_"
  Jos nämä sanat olisivat olleet salamoita, niin eivät ne nopeammin olisi
  päässeet Huck'in vaalistuneilta huulilta. Hänen silmänsä seisoivat
  selällänsä päässä, ja hän tuskin hengitti -- odottaen vastausta.
  Wallisari rupesi -- tuiotti vuorostansa -- kolme sekuntia -- viisi
  sekuntia -- kymmenen -- vastasi viimein:
  "Tiirikka-nyytin -- vaan, mikä sinulla on?"
  Huck vaipui paikallensa, hiljaa läähättäen, vaan syvään, sanomattoman
  kiitollisna. Wallisari katseli häntä totisesti ja uteliaasti -- ja
  sanoi:
  "Niin, tiirikka-nyytin. Se näyttää huojentavan sydäntäsi melkoisesti.
  Vaan miksi tulit sinä niin levottomaksi? Mitä luulit sinä meidän
  löytäneen?"
  Huck oli taas pahassa pintehessä; tutkivat silmät olivat häneen
  kiinitetyt -- hän olisi antanut vaikka mitä, kun olisi keksinyt aineen
  uskottavaan vastaukseen. Hän ei keksinyt mitään! Nuo tutkivat silmät
  tunkeutuivat aina syvemmälle häneen -- hullu vastaus oli tarjona
  -- hänellä ei ollut aikaa arvella, ja niin vastasi hän huolimatta,
  matalalla äänellä:
  "Ehkä pyhäkoulukirjoja."
  Huck-paran ei tehnyt mieli nauramaan, vaan vanhus nauroi, ja nauroi
  niin, että koko hänen ruuminsa tytisi kiireestä kantapäähän saakka,
  sitten sanoi hän, että tämmöinen nauru oli samaa kuin rahaa taskussa,
  siinä että se lyhenti paljon lääkärien rätinkiä. Sitten jatkoi hän:
  "Poika parka, sinä olet kalvean ja riutuneen näköinen; sinä et
  voi ollenkaan hyvin. Ei siis kumma, jos olet vähän höperö ja pois
  tasapainosta. Vaan sä kostut kohta kyllä. Lepo ja uni tekevät sinut
  taas mieheksi, luulen mä."
  Huck oli suutuksissaan siitä, että tyhmyydessään oli ilmaissut niin
  epäiltävän mielenpingoituksen, sillä niin pian kuin hän oli kuullut
  keskustelun lesken porras-puilla, oli hän heittänyt sen luulon, että
  tuo kapakasta kuletettu nyytti oli aarre. Kumminkin oli hän ainoastaan
  luullut, ett'ei se olisi aarre, eikä siis varmaan tiennyt sitä;
  sentähden oli ilmoittaminen löydetystä nyytistä liika suuri liikutus,
  jotta hän olisi voinut hillitä mielensä. Vaan kumminkin oli hän iloinen
  tästä pienestä sivu-seikasta, joka oli tapahtunut, sillä nyt oli hän
  aivan varma siitä, että nyytti ei ollut _se_ nyytti, jonkatähden hänen
  levottomuutensa hävisikin, ja hän tunsi olevansa hyvin rauhallisella
  mielellä. Todellakin, kaikki näytti käyvän nyt toivon mukaan; aarre
  oli varmaankin vielä numero kahdessa, miehet saataisiin kiini ja
  vangittaisiin samana päivänä; hän ja Tom voivat nyt ensi yönä hakea
  aarteen ilman pelotta.
  Juuri kun he olivat lopettaneet eineensä, niin naputti joku ovelle.
  Huck hyppäsi ylös ja etsei piilopaikkaa, sillä hänellä ei ollut
  ollenkaan halua edes kaukaisemmallakaan tavalla tulla sekoitetuksi
  viimeksi tapahtuneihin asioihin. Wallisari laski sisään useampia
  naisia ja herroja, heidän joukossansa myös Douglaan lesken, ja hän
  huomasi, että eri joukkoja kaupunkilaisia tuli mäkeä ylös, katselemaan
  porras-puuta tiellä.
  Wallisarin täytyi kertoa yölliset tapaukset vieraille. Leski osoitti
  kiitollisuutensa hänelle pelastuksestansa.
  "Ei sanaakan siitä, rouvani. Toinen löytyy, jolle te ehkä olette paljon
  enemmin kiitollisuuden velassa kuin minulle ja minun pojilleni, vaan
  hän ei anna ilmaista itseänsä. Hänettä me emme koskaan olisi olleet
  siellä."
  Tämä herätti luonnollisesti heidän uteliaisuutensa, niin suuressa
  määrässä, että pää-asia melkein jäi sivu-asiaksi; vaan hän antoi sen
  kaluta vieraittensa sisuksia, ja heidän kauttansa tulla levitetyksi
  kaupunkiin, sillä hän ei eronnut millään mahdilla salaisuudestansa. Kun
  nyt kaikki oli kerrottu mitä kertomista oli, sanoi leski:
  "Minä nukuin sängyssä lukiessani, ja nukuin koko tämän nujakan aikana.
  Miks'ette tulleet herättämään minua?"
  "Se ei maksanut meistä vaivaa. Roistot eivät voineet enää kernaasti