Tom Sawyer: Koulupojan historia - 11

hän viimein pääsi ulos, oli hän tuskin kiitollinen parantumisestansa,
sillä hän muisti yksinäisen tilansa, ja sen kuinka turvaton ja hylätty
hän oli. Hän kuleksi kolealla mielellä pitkin katuja, ja huomasi
Jim Hollis'in, istuvan tuomarina eräässä nuorukaisoikeudessa, jonka
juuri piti tuomita eräs kissa -- pienen lintusen murhasta. Hän tapasi
Joe Harper'in ja Huck Finn'in syömässä varastettua melonia eräällä
palokadulla. Poika-parat, heillä, niinkuin Tom'illakin, oli ollut
taudin uudistus.


NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Viimein raitistui tuo unelias ilma, ja vieläpä voimallisella tavalla.
Murhajuttua alettiin tutkia oikeuden edessä. Tämä oli nyt yleisenä
puheaineena kaupungissa. Tom ei voinut karttaa sitä. Kun hän vaan
kuuli mainittavan murhasta, niin rupesi hän vapisemaan, sillä hänen
paha oma-tuntonsa ja pelkonsa vakuuttivat häntä melkein siitä, että
nuo puheet, joita hän kuuli, olivat vaan "tiedusteluja;" hän ei
ymmärtänyt, miten hänen epäiltäisiin tietävän jotakin rikoksesta, eikä
hän kumminkaan voinut olla rauhoitettu kaiken tämän puheen keskellä.
Tämä saattoi hänelle alituisen horkan. Hän kutsui Huck'in yksityiselle
paikalle puhelemaan asiasta. Ehkä tämä saattaisi hänelle vähän
huojennusta, kun saisi irroittaa kielensä kantimia hetkiseksi ja jakaa
murheensa kumppanin kanssa, joka oli samassa onnettomuudessa. Paitsi
sitä tahtoi hän visseytyä siitä, että "Huck oli ollut ääneti."
"Huck, oletkos koskaan puhunut jostakin jotakin?"
"Mistä?"
"Sinä tiedät mistä?"
"Oh, luonnollisesti en."
"Et sanaakan?"
"En sanaakan, niin totta kuin elän. Miksi sitä kysyt?"
"Siksi, että olin vähän peloissani?"
"Oho, Tom Sawyer, me emme saisi elää kahta päivää, jos se tulisi ilmi.
Sen _tiedät_."
Tom tunsi itsensä rauhallisemmaksi. Hetkisen kuluttua sanoi hän:
"Huck, eihän sinua kukaan vaan saisi pakoitetuksi puhumaan, sanos?"
"Minua puhumaan? Jos laittavat tuon pirullisen puoliveren minua
hukuttamaan, niin voivat saada minut puhumaan. Muuta keinoa ei löydy."
"Hyvä, aivan hyvä. Minä luulen meidän olevan varmat, niinkauan kuin
olemme ääneti. Vaan vannokaamme vielä kerran. Se on kumminkin varminta."
"Kernaasti minun puolestani."
He vannoivat uudelleen, kauhistavilla menoilla.
"Mitähän ne tarkoittavat tuolla alinomaisella puheellaan. Huck? Minä
olen heidän kuullut puhelevan siitä yhtä ja toista."
"Puheella? Niin, heillä ei ole nyt muuta hampaissa kun Muff Potters,
Muff Potters ja aina vaan Muff Potters. Kun vaan kuulen mainittavan
hänestä, niin lyöpi se kylmän hien koko ruumiilleni ja toivoisin
useinkin voivani pistäytyä vaikka maan alle piiloon."
"Juuri samalla tavalla on laita minunkin kanssani. Minä luulen hänen
olevan kuoleman oman. Eikö sinulla ole välistä sääli häntä?"
"Melkein aina -- melkein aina. Hän ei juuri kelpaa mihinkään; vaan
toiseksi ei hän ole tehnytkään mitään vahingoittaaksensa ketään. Hän
kalastelee vähin, niin että tienauksillaan saapi pienen humalan -- ja
kutjehtii paljon joutilassa; vaan, hyvä Jumala, senhän teemme me kaikki
-- kumminkin useammat meistä -- papit ja muut tuommoiset ihmiset. Vaan
hän on laisensa siivomies -- hän antoi kerran puolet eräästä kalasta
minulle, joka ei ollut kovin suuri yhdellekään, ja hän on auttanut
minua monta kertaa, silloin kuin minulla on ollut huono onni."
"Niin, hän on tehnyt paperileijoja minulle; Huck, ja solminnut onkia
siimaani. Toivoisin voivani auttaa häntä irti."
"Oho! Me emme voi saada häntä irti, Tom. Paitsi sitä, niin siitä ei
olisi mitään hyötyä, sillä he saisivat hänet kumminkin kohta kiini."
"Niin on. Vaan minusta on kauheaa kuulla heidän haukkuvan häntä
myötäänsä, juuri kuin rakki-koirain, kun hän ei kuunaan -- ole tehnyt
sitä."
"Niin minustakin, Tom. Ah, minä olen heidän kuullut sanovan, että hänen
näkönsä on jo semmoinen kuin olisi kaikkein vertähimoavaisin roisto
koko valtakunnassa, ja he kummastelevat sitä, ett'ei häntä ole jo ennen
hirtetty."
"Niin; tuota he puhuvat. Minä olen heidän kuullut sanovan, että jos
hänet päästetään irti, niin 'lynchavat' hänet."
"Sen he tekisivätkin."
Poikain puhe kesti kauan, vaan he saivat aivan vähän lohtua
siitä. Hämärissä olivat he tuon pienen, yksinäisen vanki-huoneen
läheisyydessä, ja toivoivat ehkä jotakin tapahtuvan, joka poistaisi
vaikeukset heidän tieltänsä. Vaan mitään ei tapahtunut; ei enkelit,
eikä muut haltiattaret näyttäneet pitävän mitään tuosta onnettomasta
vangista.
Pojat tekivät mitä olivat tehneet useita kertoja ennenkin -- he menivät
ikkunan taakse ja antoivat kalterin läpi Potters'ille tupakkaa ja
tikkuja. Hän oli alakerrassa, jossa ei ollut vahtia.
Hänen kiitollisuutensa näistä lahjoista oli aina ennen kovin vaivannut
heidän omaatuntoansa -- tällä erällä koski se heihin kovemmin kuin
koskaan ennen. He tunsivat suurimmassa määrässä arkuutensa ja
pelollisuutensa, kun Potter sanoi:
"Te olette olleet hyvin siivot minua kohden, pojat -- paremmat kuin
kukaan muu kaupunkilainen. Ja minä en unhota sitä, sitä en tee. Usein
sanon itselleni näin, 'minä laitoin kaikkein poikain paperi-leijat
ja kapineet, ja näytin heille paraat kalapaikat, ja tein heille
kaikkea mitä voin, ja nyt, kun vanha Muff on pulassa, niin ovat he
kaikki unhottaneet minut, vaan ei Tom, eikä Huck -- _he_ eivät ole
unhottaneet häntä -- sanon minä --, ja _hän_ ei unhota heitä. Hyvä,
pojat, minä olen tehnyt kauhean työn -- humalassa ja hulluna olin mä
silloin kuin se tapahtui, muulla tavalla en voi sitä selittää -- ja
nyt tulen minä siitä rippumaan hirressä, ja se on oikein. Oikein, ja
_parasta_ myöskin, luulen mä; niin toivon kumminkin. Hyvä, älkäämme
puhuko tuosta. Minä en tahdo tehdä _teitä_ surullisiksi; te olette
olleet hyvät minulle. Vaan sen tahdon sanoa _teille_, että jos ette
koskaan juo itseänne humalaan, niin ette kuunaan tule tänne. Asettukaas
vähän länteen päin; noin, se on niin hauska nähdä ystävällisiä muotoja,
kun on näin pahassa pulassa, ja muita ei tule tänne kuin te. Hyviä,
ystävällisiä muotoja -- hyviä, ystävällisiä muotoja. Nouskaas toistenne
olkapäille, että saan koskettaa niitä. Noin. Puistakaamme kättä --
teidän sopii kallerin läpi, minun on liian suuri. Pienet kädet, ja
heikot -- vaan ne ovat kumminkin auttaneet Muff Potters'ia paljon, ja
auttaisivatpa enemmänkin, kuin vaan voisivat'."
Tom meni kotia surkealla tuulella, ja hän näki kauheoita unia koko
tämän yön. Seuraavana ja sen jälkimäisenä päivänä kuleksi hän
raatihuoneen läheisyydessä, hänen mielensä teki astumaan sisään
käräjä-huoneesen, vaan hän hillitsi itseänsä. Huck'in kokemus oli
sama. Kumpikin kartti toisiansa. Kumpikin menivät pois välistä, vaan
sama kauhea lumous toi heidät aina takaisin vähän-ajan päästä. Tom
piti korvansa auki, kun joku vetelehtiä tölppi ulos käräjä-huoneesta,
vaan uutiset olivat säännöllisesti surulliset; ansa vetäytyi vaan
tiukemmalle Potters paran kaulan ympärille. Toisen käräjäpäivän lopulla
kuului puheesta kaupungilla, että Indiani-Joen todistus seisoi varmana,
ja että siitä, minkälaisen tuomion jury julistaisi, ei enää ollut
epäilemistäkään.
Tom oli myöhään ulkona tänä yönä ja meni nukkumaan ikkunasta. Hän oli
ylen liikutetulla mielenalalla. Tuntia kului, ennen kuin hän nukkui.
Seuraavana aamuna tulvaili koko kaupungin väestö raatihuoneelle, sillä
tämä oli se suuri päivä, jona tuomio piti julistettaman. Sekä miehiä
että naisia oli yhtä paljon kuulia-joukossa. Pitkällisen odotuksen
perästä astui jury sisään jo, istui paikoillensa; vähä myöhemmin
tuotiin Potters sisään raudoissa, kalvakkana ja kuihtuneena, ujon ja
toivottoman näköisenä, asetettiin hänet niin, että kaikkein uteliaiden
silmät voivat tuijottaa häneen. Yhtä suuren huomion nosti Indiani-Joen
eloton naama. Vielä vähäinen odotus, tuomari tuli, ja sheriffi julisti
käräjät avatuiksi. Nyt seurasi nuo tavalliset kuiskeet asian-ajajain
kesken ja paperien kokoaminen. Nämä yksityisyydet, ja näistä rippuva
viivykki, vaikuttivat valmistelevan ilman, joka oli täynnä totuutta ja
vetovoimaa.
Nyt kutsuttiin eräs vierasmies sisään, joka todisti, että hän oli
nähnyt Muff Potterin peseytymässä ojan reunalla, varhain samana aamuna
kuin murha tapahtui, ja että hän heti kuin oli nähnyt hänet oli
hiipinyt pois. Vielä joitakuita kysymyksiä, ja yleinen päälle-kantaja
sanoi:
"Epää vieras-mies."
Vanki nosti silmänsä hetkiseksi, vaan antoi niiden taas laskeutua, kun
hänen asian-ajajansa sanoi:
"Minulla ei ole mitään kysyttävää."
Seuraava vierasmies todisti veitsen löydön ruumiin vierestä. Yleinen
päälle kantaja sanoi:
"Epää vieras-mies."
"Minulla ei ole mitään kysyttävää," vastasi Potters'in asian-ajaja.
Kolmas vieras-mies otti valallensa sen, että hän usein oli nähnyt
veitsen Potters'illa.
"Epää vieras-mies."
Potters'in puolustaja ei vastannut tähänkään mitään.
Kuuliain naamat alkoivat osoittaa tyytymättömyyttä. Aikoiko asian-ajaja
heittää puolustettavansa hengen ilmaiseksi, ett'ei koetellutkaan sitä
puolustaa?
Useampia vieraita-miehiä todisti Potters'in epäiltävän käytöksen siinä
tilaisuudessa kuin hänet tuotiin murhapaikalle. He saivat mennä ilman,
että Potters'in puolustaja olisi kuulustellut heitä ristiin.
Pieninkin sitova seikka, joka tapahtui hautausmaalla murha-aamuna,
jonka läsnäolijat niin hyvin muistivat, todistettiin uskottujen
vierasmiesten kautta joita Potters'in puolustaja ei kuullustellut
ristiin yhden yhtä!
Kansa alkoi hälistä kummastuksesta ja tyytymättömyydestä; tuomarin
täytyi muistuttaa heitä siitä. Nyt sanoi päälle-kantaja:
"Niiden todistusten johdosta, jotka nämä vannotetut kansalaiset ovat
tehneet, ja joiden sanakin olisi kyllin, olemme me todistaneet,
epäilemättömällä selvyydellä, että tämä onnetoin, joka seisoo
syytettynä oikeuden edessä, on tehnyt tämän kauhean murhan. Me
lopetamme tähän tutkistelemisemme."
Potters-parka huokasi syvään, peitti kasvonsa käsillänsä, tuuditellen
sinne tänne ruumistansa, samalla kuin tuskallinen hiljaisuus
vallitsi oikeus huoneessa. Moni mies oli liikutettu, ja monen naisen
sääliväisyys antautui ilmi kyynelissä. Syytetyn puolustaja nousi ylös
ja sanoi:
"Korkea oikeus! Muistutuksissamme, tämän tutkinnon alkaessa, annoimme
ymmärtää, aikovamme todistaa, puolustettavamme tehneen tämän kauhean
työn semmoisessa tilassa, josta hän ei voi tulla vastuunalaiseksi,
nimittäin humalan hulluudessa. Me olemme jättäneet tämän mieli-piteen;
me emme tahdo käyttää tätä perustukseksi puolustuksessamme. (Kääntyen
sihteeriin). Käskekää sisään Tuomas Sawyer."
Utelias kummastus näyttäytyi kaikkein salissa olevien naamoilla,
samoin Potters'inkin. Kaikkein silmät kääntyivät nyt uteliaasti
Tom'in puoleen, kun hän astui oikeus pöydän eteen. Poika näytti hyvin
hämmästyneeltä, sillä hän oli peloissansa. Hän sai vannoa.
"Tuomas Sawyer, missä olitte te seitsemästoista päivä Kesäkuuta, noin
puoliyön aikana?"
Tom katsahti Indiani-Joen tylyihin silmiin, ja hänen kielensä tarttui
kurkku-lakeen kiini. Läsnäoliat kuuntelivat niin tarkkaan, ett'eivät
edes uskaltaneet hengittääkään; vaan Tom ei saanut sanaa suustansa.
Vähän ajan kuluttua sai poika toki niin paljon uskallusta, että sai
vastanneeksi niin kovalla äänellä, että likimmäiset kumminkin kuulivat:
"Hautausmaalla!"
"Vähän kovemmalla äänellä, olkaa hyvä. Älkää peljätkö. Te olitte --"
"Hautausmaalla."
Ylen-katseellinen nauru välähti Indiani-Joen muodolla.
"Olitteko te jossain Horse Williams'in haudan läheisyydessä?"
"Olin."
"Puhukaa kovemmalla äänellä. Kuinka lähellä sitä te olitte?"
"Niin lähellä kuin nyt olen teitä."
"Olitteko te piilossa?"
"Olin."
"Missä?"
"Jalavain takana, jotka ovat haudan vieressä."
Indiani-Joe värähti tuskin näkyvästi.
"Itseksennäkö te olitte? Oliko teillä ketään mukananne?"
"Oli. Minä olin mukana --"
"Odottakaa -- odottakaa silmänräpäys. Älkää sanoko kumppaninne nimeä.
Sen saamme kyllä sittenkin tietä. Veittekö te sinne mitään mukananne?"
Tom epäili ja näytti hyvin ujostelevan.
"Sano pois, poikaseni -- älä pelkää. Mitä kannoitte te sinne?"
"Ei muuta kuin yhden -- yhden kissan raadon."
Tirskumista kuului salista, tuomarin piti kieltää.
"Tässä on sen kissan luuranko. Nyt poikani, kertokaa kaikki mitä
tapahtui -- kertokaa omalla tavallanne -- älkääkä peljätkö."
Tom alkoi -- ensin epäillen, vaan kuta enemmän hän kiintyi aineesensa
sitä helpommin valui sanat hänen suustansa; hetkisen kuluttua ei
kuulunut muuta kuin hänen oma äänensä, joka silmä oli kiinitetty
häneen. Avo-suin ja hengittämättä riippuivat kuuliat hänen sanoissansa,
unhottaen ajan, innostuneena kertomuksen julmuudesta. Pingoitus, jossa
heidän liikutetut tunteensa olivat, kohosi korkeimmilleen, kun poika
sanoi:
"Ja kun tohtori löi laudalla, ja Muff Potters kuukertui, juoksi
Indiani-Joe esiin veitsi kädessä --"
Piu! Nuolen nopeudella lensi puoli-veri ikkunaan, pujahti niiden
välitse, jotka olivat tiellä, ja hävisi!


VIIDESKOLMATTA LUKU.

Tom loisti vielä kerran urosna -- vanhain lemmikki, nuorten kateus.
Hänen nimensä tuli kuolemattomaksi painossakin, sillä kauppalan
sanomalehti ylisti häntä. Ihmisiä löytyi, jotka luulivat hänen kerran
pääsevän presidentiksi, jos hän vaan voi välttää hirsipuun.
Niin kuin tavallista on, niin otti tuo huikenteleva, ajattelematon
maailma nyt Muff Potters'in helmoihinsa, ja hyväili häntä nyt yhtä
paljon, kuin ennen oli haukkunut häntä. Vaan tämmöinen käytös on
maailman kunnia; sentähden on väärin moittia sitä.
Tom'in päivät olivat loistoiset ja iloiset, vaan hänen yönsä olivat
kauhun öitä. Indiani-Joe myrkytti kaikki hänen unensa, aina kostosta
välkkyvillä silmillään. Tuskin niin viehättävää houkutusta löytyi,
joka olisi voinut saada pojan ulos, pimeän tultua. Huck-parka oli
samanlaisessa pelon ja kauhun tilassa, sillä Tom oli kertonut koko
asian asian-ajajalle, iltaa ennen tuota suurta käräjäpäivää, ja Huck
pelkäsi, että hänen osa asiassa tulisi ilmi, vaikka Indiani-Joen pako
oli säästänyt häntä vaivasta todistaa oikeuden edessä. Asianajaja
oli tehnyt lupauksen poikaparalle olla asiasta vaiti, vaan mitäpä se
hyödytti?
Kun Tom'in vaivattu omatunto oli pakoittanut hänet illalla menemään
asian-ajajan luokse ja antaa huulensa, jotka olivat lukitut julmimmalla
ja kauheimmalla valalla, ilmaista tuon hirvittävän salaisuuden, niin
menetti Huck melkein kokonaan luottamuksensa ihmisiin. Tom iloitsi
kyllä jokapäivä siitä että oli puhunut, nähdessänsä Muff Potters'in
kiitollisuuden; vaan joka yö toivoi hän, ett'ei olisi avannut lukkoa
huuliltansa. Puolet aikaa pelkäsi Tom sitä, ett'eivät saisi kiini
Indiani-Joe'a; toiset puolet taas sitä, että hänet saavutettaisiin. Hän
oli vakuutettu siitä, että hän ei kuunaan voisi elää rauhassa, ennen
kuin tuo mies oli kuollut, ja hän nähnyt hänen ruumiinsa.
Palkinnoita oli luvattu; maakunta etsitty ristiin rastiin, vaan
Indiani-Joe'a ei löydetty. Eräs noita kaikki-tietäviä ja peloittavia
kummituksia, eräs salapoliisi, tuli St. Louis'ta, nuuski ympäriinsä,
puisti päätänsä, oli viisaan näköinen, ja onnistuikin tavallansa,
niinkuin nämä herrat tavallisesti onnistuvat. Hän nimittäin pääsi
"jälille." Vaan "jälkiä" ei voi hirttää murhasta, jonkatähden, kun
salapoliisi oli tehnyt tehtävänsä ja matkustanut kotiansa, Tom oli yhtä
pelon-alainen kuin ennenkin.
Pitkät päivät kuluivat vähitellen, jokainen hieman huojentaen hänen
tuskaansa.


KUUDESKOLMATTA LUKU.

Jokaisen oikein järjestetyn pojan elämässä tulee aika, jolloin hän
tuntee polttavan halun päästä kaivamaan salattuja aarteita jostakin.
Eräänä päivänä tuli tämä halu äkillisesti Tom'in päälle. Hän juoksi
ulos etsimään Joe Harper'ia, vaan menestyksettä. Sitten meni hän Ben
Rogers'in luo; hän oli kalassa. Heti tämän jälkeen tapasi hän Huck
Finn'in, Punaisella kädellä. Huck oli se mies, jota hän tarvitsi. Tom
vei hänet yksityiselle paikalle ja esitteli hänelle salaisuudessa
asiansa. Huck myöntyi. Huck oli aina valmis lainaamaan kätensä
semmoisiin yrityksiin, jotka tarjosivat hauskutusta ja eivätkä
vaatineet rahoja: sillä hänellä oli tukalan paljo tuota aikaa, joka
_ei_ ole rahaa.
"Missä me kaivamme?" kysyi Huck.
"Oh, melkein missä hyvänsä."
"Vai niin, niitä on siis kätketty joka paikkaan?"
"Oho, ei toki. Niitä ei ole kätketty kuin vissiin paikoin, Huck --
välistä saarille, välistä lahoneihin arkkuihin, jotka ovat kaivetut
jonkun vanhan, mädänneen puun toisen pään alle, juuri sille paikalle,
johon varjo lankeaa puoli-yön aikana; vaan enin sellaisten huoneitten
laattiain alle, joissa kummittelee."
"Kuka niitä kätkee sinne?"
"No, rosvot, luonnollisesti -- kenenkäs muun sinä luulet?
Pyhäkoulun-johtajainko?"
"En minä tiedä. Jos ne olisivat minun, niin en kuunaan kätkisi niitä;
minä antaisin niiden huilata ja lystäileisin."
"Niin minäkin; vaan ryövärit eivät tee niin, he kätkevät ne aina,
ja heittävät ne sinne. Eivät he ai'o tehdä sitä, vaan he unhottavat
tavallisesti merkit, tai kuolevat he. Kaikissa tapauksissa makaavat ne
pitkät ajat siellä ja ruostuvat; ja aikain kuluttua löytää joku vanhan,
kellastuneen paperin, jossa seisoo miten merkit löydetään -- paperin,
joka kestää tutkia viikko-kauden, sillä siinä on parhaastaan merkkiä ja
hyroglyfiä."
"Hyro -- mitä?"
"Hyroglyfiä -- kuvia ja ukkoja, ymmärrätkös, jotka eivät merkitse niin
mitään."
"Onko sinulla tuollainen paperi?"
"Ei."
"No, mitenkäs sinä sitten ai'ot löytää merkit?"
"Min'en tarvitse mitään merkkiä. He kätkevät aina aarteet semmoisen
huoneen alle, jossa kummittelee, tai jollekulle saarelle, tai jonkun
mädänneen puun alle, joka pistää maasta ylös. Hyvä, me olemme jo
kerran koettaneet Jackson'in saarta, ja me voimme koettaa sitä vielä
kerran, milloin hyvänsä; sitten on meillä vanha kummituslinna tuolla
'koukussa,' ja joukko mädänneitä puita -- sadottain niitä."
"Onko niiden kaikkein alla?"
"Kovin tuhma kysymys! Ei?"
"Mistä sinä sitten tiedät, minkä alta on rupeaminen kaivamaan?"
"Me kaivamme kaikkein alta."
"Vaan, Tom, tuohon menee koko kesä."
"No, mikä sitte? Otaksu, että löydät messinkikannun, jossa on sata
dollaria, kaikki ruosteisia ja hauskoja, tai arkuntäyden timanttia.
Mitäs siitä sanot?"
Huck'in silmät kiilui.
"Se olisi hauskaa, hauskempaa en voi toivoa. Anna minulle vaan sata
dollaria, timantista en ole millänikään."
"Olkoon menneeksi. Vaan ole varma siitä, että _minä_ en ai'o heittää
pois timanttia. Jotkut niistä maksavat kyllä dollarinsa."
"Todellako! Sanotko niin?"
"Varmaan -- kuka hyvänsä voi sinulle sanoa sen. Etkö sinä ole koskaan
nähnyt semmoista, Huck?"
"En, muistaakseni."
"Oh, kuninkailla on ko'ottain niitä."
"Vaan minä en tunne yhtään kuningasta, Tom."
"Sen kyllä arvaan, ett'et tunne yhtään. Vaan, jos tulisit Euroopaan,
niin näkisit heitä joukottain juoksentelevan ympäriinsä."
"Juoksentelevatko he ympäriinsä?"
"Juoksentelevat? -- sinä olet hullu! Ei!"
"No, miksi sanot niin?"
"Äh! Minä vaan tarkoitin, että sinä saisit nähdä heitä --
luonnollisesti et juoksentelevan ympäriinsä, -- minkätähden he niin
tekisivät? Vaan minä tarkoitan, että sinä saisit nähdä heitä --
kumminkin, ymmärrätkös, vähän siellä ja vähän täällä. Aivan kuin vanhan
kyyttyselän Richardin."
"Richard'in! Mikä on hänen sukunimensä?"
"Hänellä ei ollut sukunimeä. Kuninkailla ei ole muuta kuin ristimänimi."
"Eikö?"
"Ei, sanon minä sinulle?"
"Hyvä, jos he pitävät siitä, Tom, niin on hyvä; vaan minä en tahtoisi
olla kuningas, ja kantaa ainoastaan yhtä ristimä nimeä, aivan kuin
neekerit. Vaan minä -- missä me ensin kaivamme?"
"Niin, minä en tiedä. Jos me alkaisimme sillä vanhalla mädänneellä
puulla, joka on Hiljaishuone-ojan takana olevalla kukkulalla?"
"Olkoon menneeksi."
He hankkivat itsellensä rikkonaisen kuokan ja muutaman lapian, ja
läksivät pitkälle matkallensa. Kun he tulivat perille, olivat he hiessä
ja tuohuksissa; he heittäysivät lepäämään ja tupakoimaan erään lähellä
seisovan jalavan siimekseen.
"Tästä minä pidän," sanoi Tom.
"Niin minäkin."
"Huck, jos me löydämme aarteen tästä, mitä ai'ot tehdä osuudellasi?"
"Oh, minä ostan joka ikinen päivä itselleni omena-leivoksen ja
lasin vettä mehun kanssa, ja sitten ai'on myös käydä joka ainoalla
cirkuksella, joka tulee kaupunkiin. Ole sinä huoleti siitä, kyllä minä
hankin itselleni lystiä."
"Vai niin; no, etkös ai'o säästää mitään?"
"Säästää? Mitä hyötyä siitä olisi?"
"Eipä muuta kuin se, että olisi jotakin, jolla eläisit eteenkin päin."
"Ei se kannattaisi. Isäni tulisi takaisin kaupunkiin jonakuna päivänä,
ottaisi rahat minulta, jos en olisi ennättänyt hävittää niitä, ja ole
varma siitä, ett'eivät ne kestäisi kauan hänen käsissänsä. Mitäs sinä
ai'ot tehdä osallasi, Tom?"
"Minä ostan itselleni uuden rummun, oikein todellisen miekan, punaisen
huivin, verikoiran pennun, ja sitten aio'n minä naida."
"Naida!"
"Juuri niin."
"Tom, -- sinä et mahda olla oikein viisas."
"Odotahan -- niin saat nähdä."
"Vaan, Tom, se nyt on tyhmin työ kuin kuunaan voit tehdä. Katsos isääni
ja äitiäni. Tappelevat! Eivätkä he muuta tehneetkään. Muistan vielä
hyvin kyllä."
"Mitä sitten? Se tyttö, jonka minä otan vaimokseni, ei tappele."
"Luullakseni ovat he, Tom, kaikki yhdenlaisia. Kaikki repivät he silmät
päästämme. Ajattele sinä vaan vielä kerran pääsi ympäri, ennen kuin sen
teet. Kyllä se on parasta, sen vakuutan. Mikä on repakon nimi?"
"Se ei ole mikään repakko, se on tyttö."
"Luullakseni on se jokseenkin sama; jotkut sanovat repakko, toiset
tyttö -- kummallakin on melkein yhtä oikein. Kaikissa tapauksissa, mikä
hänen on nimensä, Tom?"
"Minä sanon sen sinulle vasta -- en nyt."
"Vai niin -- no, sama se. Se on vaan se, että sinun tultuasi naimisiin,
minä tulen olemaan vielä enemmän yksinäni kuin ennen."
"Et suinkaan, sinun pitää muuttaa luokseni asumaan. Nouskaamme nyt ylös
ja alkakaamme työmme."
He työskentelivät ja hikoilivat puolituntia. Ei löytynyt mitään. He
kaivoivat vielä puolen tuntia; eikä nytkän paremmalla onnella. Huck
sanoi:
"Kaivaavatko he aina näin syvään kuin tässä?"
"Välistä -- ei aina. Tavallisesti ei. Luullakseni emme ole sattuneet
oikealle paikalle."
He valitsivat uuden paikan ja alkoivat uudelleen. Työ kävi hiukan
hitaammin, vaan he edistyivät kumminkin. He kaivoivat hetkisen ääneti.
Viimein nojautui Huck lapionsa vartta vasten, pyhkäsi nuttunsa hihalla
hikikarpalot otsaltansa ja sanoi:
"Missä ai'ot sinä kaivaa sitten, kuin olemme valmiit tämän kanssa?"
"Mielestäni pitäisi meidän koetella vanhan puun alta, joka on Cardiff
Hill'illä, lesken talon takana."
"Niin, se pitäisi olla hyvä paikka. Vaan jos leski ottaa meiltä pois
löytömme, Tom? Se on hänen maallansa."
"Hän ottaisi! Niin, ehkä koettaa. Vaan se, joka löytää kätketyn
aarteen, on myös sen omistaja. Olipa se kenen maalla hyvänsä."
Tämä oli tyydyttävä vastaus. Työ jatkui. Vähän ajan kuluttua sanoi Huck:
"Lempo, me olemme varmaan taaskin väärällä paikalla. Mitä sinä luulet?"
"Tämä on kovin konstikasta, Huck. Minä en ymmärrä sitä. Välistä
paneutuvat noita akat väliin. Pahoin pelkään siinä olevan koko
sairauden nytkin."
"Ei! Noidilla ei ole valtaa päivällä."
"Se on tosi se. Sitä en tullut ajatelleeksi. Oh, nyt minä tiedän!
Mimmoisia puupäitä me kumminkin olemme! Meidän pitää saada selvä siitä,
mihin puun varjo lankeaa sydän-yön aikana, ja siltä, kohdalta kaivaa."
"No, hitto vieköön, siis olemme me kuhnaneet tässä koko ajan tyhjän
tautta. Ja, saakeli soikoon, meidän pitää tulla tänne takaisin yöllä.
Matka on niin lemmon pitkä. Voitko sinä päästä ulos?"
"Minun täytyy päästä ulos. Meidän pitääkin tehdä se jo ensi yönä, sillä
jos joku keksii kuopat tässä, niin arvaa hän heti mikä on kysymyksessä
ja alkaa etsiä."
"Hyvä, siis tulen minä naukumaan luoksesi ensi yönä."
"Niin. Kätkekäämme nyt aseet johonkin pehkoon."
Pojat tulivat takaisin yöllä, määrätyllä ajalla. He istuivat odottaen
pimeässä. Paikka oli yksinäinen ja tunti, jonka vanhat tarut olivat
tehneet juhlalliseksi. Henkiä kuiski rapisevissa lehdissä, peikot
piilivät pimeissä piiloissansa, erään koiran jylhä haukunta kuului
kaukaa, johon huuhkaja ruumista karsivalla huuhutuksellansa vastasi.
Nämä hirvittävät seikat tekivät pojat raskasmielisiksi ja harva
puheisiksi. Vähitellen otaksuivat he kellon olevan kaksitoista; he
katsoivat mihin varjo lankesi ja alkoivat kaivaa. Heidän toivonsa
nousi. Heidän halunsa kasvoi ja samalla heidän ahkeruutensakin. Kuoppa
syveni syvenemistänsä, vaan he pettyivät aina uudelleen, kuin kuokka
kalahti johonkin kovaan esineesen ja pani heidän sydämensä läpättämään.
Se oli aina kivi tai juuri. Viimein sanoi Tom:
"Ei tämä maksa vaivaa. Huck, me olemme taaskin väärällä paikalla."
"Vaan se ei ole mahdollista. Me kaivamme juuri sillä paikalla, johon
varjo lankesi."
"Sen tiedän, vaan tässä on toinen temppu."
"Mikä?"
"Se, että me arvailimme aikaa, luultavasti oli se liian varhain tai
myöhään." Huck'ilta putosi lapio kädestä.
"Niin se on," sanoi hän. "Siinä se on koko onnettomuus. Meidän täytyy
lopettaa koko työ. Me emme voi koskaan tietää aikaa tismallensa, ja
paitsi sitä ovat tämmöiset yritykset kovin hirvittäviä keskellä yötä,
kun peikot ja kummitukset keikkuvat ympärillä. Tuntuu kuin joku olisi
takanani koko ajan; enkä tohdi kääntäytäkään; sillä toisia saattaa olla
edessäni, jotka vaan odottavat tilaisuutta. On karsinut ruumistani
siitä saakka kuin tulin tänne."
"Niin, jokseenkin samallaiset tunteet on minullakin ollut, Huck. Kun he
kätkevät aarteen jonkun puun alle, niin panevat he melkein aina jonkun
miehen ruumiin varjelemaan sitä."
"Jesus siunatkoon!"
"Niin, sen tekevät he. Niin olen aina kuullut sanottavan."
"Tom, minä en ollenkaan mielelläni kuleksi siinä, jossa kuolleita on.
Ennemmin tai myöhemmin saa heidän kanssansa tekemistä."
"En minäkän tahdo mielelläni heitä häiritä, Huck. Ajatteles, jos joku
heistä pistäisi kallonsa maasta ja sanoisi jotakin."
"Ole nyt ääneti, Tom! Tuo on kauheata!"
"Niin se onkin, Huck! Minä en ole ollenkaan uskaliaalla päällä."
"Tom jättäkäämme tämä paikka, ja koettakaamme muualla."
"Olkoon menneeksi! Taitaa olla kumminkin parasta."
"Vaan missä?"
Tom arveli vähän aikaa, ja sanoi sitten:
"Kummitushuoneessa. Se on hyvä paikka."
"Eikö helvetissä. Minä en rakasta kummitushuoneita, Tom. Uhuu, ne ovat
kymmentä kertaa pahemmat kuin ruumiit. Ruumiit puhuvat ehkä, vaan he
eivät hiivi päällemme kääreliinoissa, juuri silloin kuin ei ajattele
mitään, eivätkä pilkistä yks-kaks olkamme yli, hammasta purren,
niinkuin kummitukset ja peikot tekevät. Minä en voi kestää sitä, Tom --
eikä kukaan muukaan."
"Niin, vaan, Huck, peikot ja kummitukset liikkuvat ainoastaan öisinä
aikoina -- he eivät voi estää meitä kaivamasta siellä päiväseen aikaan."
"Se on tosi. Vaan sinä tiedät hyvin kyllä, ett'ei kukaan likentele
kummitushuoneita, ei yöllä eikä päivällä."
"Niin se on oikeastaan sentähden, ett'ei kukaan tahdo lähestyä sitä
paikkaa, jossa joku on tapettu. Vaan sen huoneen ympärillä ei ole
nähty mitään öisinä aikoina -- ainoastaan sinertäviä tulia häilyvän
ikkunoissa -- ei oikeita kummituksia."
"Vaan jossa näet tämmöisiä sinisiä tulia häilyvän, niin saat olla
varsin vakuutettu, että siinä peikkoja piilee takanasi. Se on selvä
kuin päivä. Sillä ei muut kuin peikot käytä niitä."
"Siinä sinulla on oikein. Vaan kun he kaikissa tapauksissa ei tule
sinne päivällä, niin en ymmärrä, mitä siinä on pelättävää."
"No niin, anna olla. Koetellaan kummitushuonetta, jos niin tahdot; vaan
me saamme vastatakin tekomme."
Näin puhellessansa olivat pojat tulleet mäen alle. Tuolla, kuun
valkaiseman laakson keskellä seisoi heidän edessänsä huone, "jossa