Tom Sawyer: Koulupojan historia - 06

siitä, ett'ei kukaan tiennyt mitään hänen yöllisestä retkestään. Hän ei
tiennyt että tuo viehkeästi korsnaava Sid oli valveella, ja että hän
oli valvonut noin tunnin ajan.
Kun Tom heräsi oli Sid jo pukeunut ja mennyt ulos. Päivä näytti jo
jokseenkin kuluneen. Hän hämmästyi. Miksi häntä ei oltu huudettu --
rääkätty, kunnes hän oli noussut ylös, tavallisuuden mukaan? Tämä aate
täytti hänen sielunsa mustilla aavistuksilla. Viiden minuutin kuluessa
oli hän pukeunut ja mennyt alas, rauhatoinna ja unisena. Perhe istui
vielä pöydässä, vaan he olivat jo lopettaneet aamiaisensa. Ei yhtäkään
nuhtelevaa ääntä kuulunut, vaan kaikkien silmät kääntyivät pois;
hiljaisuus ja juhlallisuus vallitsi, joka karsi syyllisen ruumista. Hän
istuusi ja koetti olla iloisen näköinen, vaan se oli turha vaiva; ei
kenenkään suu vetäynyt nauruun, eikä hän saanut keltään vastausta, hän
herkesi äänettömäksi ja antoi sydämensä painua epätoivon syvyyteen.
Aamiaisen syötyä otti täti hänet kahden kesken, ja Tom jo melkeinpä
iloitsi siitä, että saisi selkäsaunan; vaan niinpä ei käynytkään.
Täti itki hänen tähtensä, ja kysyi häneltä kuinka hän voi runnella
hänen vanhaa sydäntänsä niin; ja sitten kehoitti hän häntä käymään
edelleen alettua tietänsä, ja turmelemaan itsensä, ja saattamaan hänen
harmaat karvansa surulla hautaan, sillä hän oli havainnut, että hänen
opetuksistansa ei ollut mitään hyötyä. Tämä tuntui karvaammalta kuin
tuhatkertainen selkäsauna, ja Tomin sydän kärsi nyt enemmän kuin hänen
ruumiinsa. Hän itki, hän anoi kerjäämällä anteeksi rikostansa, ja
lupasi kerta toisensa perään parantaa itsensä, ja sai viimein mennä
sillä tunnolla, että hän oli saanut ainoastaan puolittain anteeksi ja
että häneen luotettiin aivan vähän.
Hän oli tätinsä luota lähtiessä niin heikko, ett'ei hän edes voinut
kantaa sydämessään koston tuntoa Sidiä kohtaan; jonka tähden tämän
pako, takaportin kautta oli aivan turha. Hän meni synkkämielisenä
ja alakuloisena kouluun, ja otti "peräpakaroilleen" samalla kun Joe
Harperkin, poissa olosta koulusta laillisetta syyttä edellisenä
päivänä, saman näköisenä kuin se, jonka sydäntä painaa suuremmat surut,
ja joka on aivan välinpitämätön vähäpätöisistä seikoista. Sitten meni
hän paikoillensa, asetti kyynäspäänsä pöytää vasten ja leukansa käteen,
ja tuiotti seinään tunnottomalla katsannolla, kuin se ihminen, jolla on
niin kovat vaivat, ett'eivät enää voi koveta. Hänen kyynäspäänsä painoi
jotakin kovaa esinettä. Pitkän ajan kuluttua muutti hän verkalleen ja
surullisesti asemaansa, ja otti tämän esineen huoaten. Se oli kääritty
paperiin. Hän avasi sen. Pitkällinen huokaus seurasi, hänen sydämmensä
murtui. Se oli hänen pellin nuppunsa! Viimeinen höyhen taittoi kamelin
selän.


YHDESTOISTA LUKU.

Vähää ennen puolista levisi tuo kauhistava uutinen sähkön nopeudella
ympäri kaupunkia. Tuota silloin vielä aavistamatonta, sähkölankaa ei
tarvittu -- sillä viesti vieri kumminkin aivan yhtä nopeasti kuin
jos sähkölanka olisi ollut. Luonnollisesti antoi opettaja vapauden
oppilailleen iltapäiväksi; koko kaupunki olisi pitänyt sitä kummana,
jos hän ei olisi niin tehnyt. Verinen veitsi oli löydetty juuri
murhatun vierestä ja tämän oli joku tuntenut Muff Potters'in veitseksi
-- niin kerrottiin. Ja vieläpä sanottiin että eräs myöhästynyt
kaupunkilainen oli tavannut Muff Potters'in peseymässä sivu-joen
rannalla noin yhden tai kahden aikana aamuisella, ja että Potters
nähtyänsä hänet oli lähtenyt pakoon -- epäiltäviä kohtia, varsinkin
peseytyminen, joka ei juuri kuulunut Potters'in tapoihin. Sanottiin
myöskin että tätä "murhaajaa" oli jo etsitty ympäri kaupunkia (yleisö
ei juuri pidä pitkiä tutkinnoita, ennenkuin jo tuomio on valmis),
vaan hän oli kadonnut. Ratsastajia oli laitettu joka haaralle, ja
yli-tuomari (sheriffi) oli vakuutettu siitä, että hän saavuttaisi hänet
ennen iltaa.
Koko kaupunki oli matkalla hautausmaalle. Tom'in sydän-suru hävisi, ja
hän liittyi matkueesen, ei sentähden ett'ei hän olisi mieluukkaammin
mennyt mille muulle haaralle hyvänsä, vaan sentähden että kamala ja
selittämätön lumous veti häntä sinne. Tultuaan tälle hirvittävälle
paikalle, pujotteliin hän, pieni kuin oli, ihmisjoukon läpi ja
näki tuon inhoittavan näön. Hänestä tuntui ikäänkuin miehen ikä
olisi kulunut siitä, kuin viimeksi oli ollut tällä paikalla. Joku,
näpisti häntä käsivarteen. Hän kääntyi ympäri ja silmänsä sattui
Huckleberry'yn. He vilkasivat kumpikin ympärillensä arvellen jonkun
havainneen jotakin heidän silmäyksissänsä. Vaan kaikki puhuivat, ja
koko heidän huomionsa oli kiinnitetty tuohon kauheaan näköön edessänsä.
"Miesparka!" "Nuorukaisraukka!" "Tämä on hyvä varoitus kaikille ruumiin
rosvoille!" "Muff Potters tulee kiikkumaan hirressä tästä, jos he vaan
saavat hänet kiini!" Tämä oli yleisesti puheen sisällys, vaan pappi
sanoi: "Tässä nähdään Jumalan rankaiseva käsi."
Yhtäkkiä alkoi Tom vapista kiireestä kantapäähän saakka, sillä hän
sattui viskaamaan silmänsä Indian-Joen elottomille kasvoille. Samalla
alkoi joukko hoippua ja puukkiloida, ja ääniä kuului:
"Tuossa hän on! Tuossa hän on! Hän tulee itse!"
"Kuka? Kuka?" kysyi parikymmentä ääntä.
"Muff Potters!"
"Katsos, hän seisattuu! Olkaa varuillanne, hän kääntyy takaisin!"
"Älkää päästäkö häntä pakoon!"
Ihmiset puun oksilla Tomin pään päällä sanoivat, että hän tahtoi paeta
-- hän näytti vaan epäilevän ja sekautuneen näköiseltä.
"Hävytön uskaliaisuus!" sanoi muuan ympärillä seisojista; "hän tahtoi
tulla tyynesti katselemaan työtänsä -- eikä odottanut tapaavansa
seuraa."
Ihmisjoukko avasi tien yli-tuomarille, joka mahtavan näköisenä tuli
taluttaen Potters'ia. Miesparan muoto näytti laihtuneelta, ja hänen
silmistänsä loisti pelko. Kun hän seisoi murhatun ääressä, vapisi hän
kuin haavanlehti, hän peitti naamansa käsiinsä ja purskahti itkuun.
"Minä en ole tuota tehnyt", nyyhki hän! "en, niin totta kuin olen
tässä, ole tuota tehnyt."
"Kukas sitä on sanonut?" kuului eräs ääni.
Tämä näytti sattuvan. Potters paljasti silmänsä ja katseli ympärilleen
patetisella toivottomuudella. Hän havaitsi Indiani-Joen, ja sanoi:
"Oo, Indian-Joe, sinä lupasit, ett'et koskaan --"
"Onko tämä sinun veitsesi?" kysyi yli-tuomari, näyttäen sitä hänelle.
Potters olisi kaatunut, jos ei joku olisi ottanut vastaan, ja antanut
hänen hiljalleen painua maahan. Sitten sanoi hän:
"Joku sisällinen ääni sanoikin minulle, että jos en kävisi veistä
hakemassa --"
Hän vapisi; sitten viittasi hän voimattomalla kädellään, ikäänkuin että
hän oli voitettu, ja sanoi:
"Kerro, Joe -- kerro koko asia -- ei tässä enää kielto auta mitään."
Huckleberry ja Tom seisoivat katsoa tuiottaen äänetöinnä, kun tuo
kovasydäminen valehtelia lateli selityksen, ja he odottivat joka
silmänräpäys että Jumala, vaikka taivas oli kirkas ja selkeä,
lähettäisi salaman hänen päähänsä, ja kummastelivat kun se niin kauan
viipyi. Ja kun hän vielä lopetettuaan aina edelleen seisoi tervennä ja
raitisna, sammui ja katosi heissä kokonaan tuo kiihtynyt halu rikkomaan
valaansa pelastaaksensa tuota petettyä miesparkaa, sillä se oli aivan
silminnähtävä asia, että tämä rikkoja oli myönyt sielunsa perkeleelle,
jonka tähden tällaisen ihmisen kanssa ei ollut hyvä antautua asioihin.
"Miks'et sinä paennut? Miksi sinä tulit tänne takaisin?" kysyi joku.
"Minä en voinut -- en voinut", vaikeroi Potters. "Minä koettelin paeta,
vaan minusta tuntui, ikäänkuin en pääsisi muualle kuin tänne." Hän
alkoi uudelleen itkeä pursuta.
Indian-Joe todisti, joitakuita minuutia myöhemmin, valan uhalla,
ruumiin tarkastuksessa, yhtä tyynesti kuin ennenkin aivan samalla
tavalla; ja pojat nähdessään, ett'ei salama nytkään taivaasta tullut,
vahvistuivat siinä uskossaan, että Joe oli myönyt itsensä perkeleelle.
Hän oli nyt heidän silmissänsä tullut kaikkein surkuteltavimmaksi
olennoksi, jonka he olivat nähneet, jonka tähden he eivät voineetkaan
kääntää silmiänsä hänestä. Sydämessään päättivät he illoin pitää häntä
silmällä, jos tilaisuus niin myönsi, saadaksensa edes vilaukselta nähdä
hänen julmaa mestariansa.
Indian-Joe oli avullisna nostamassa ruumista kärryille poisvietäväksi;
ja kuiskeita kuului tuosta peljästyneestä joukosta, että haavasta
juoksi verta. Pojat luulivat tämän onnellisen sattumuksen vetävän
epäilykset oikealle haaralle, vaan he pettyivät; sillä useampi kuin
yksi kyläläisistä huomautti:
"Muff Potters ei ollut kolmeakaan jalkaa paikalta tämän tapahtuessa."
Tom'in hirvittävä salaisuus ja arka omatunto häiritsivät tämän jälkeen
enemmän kuin viikonajan hänen untansa öillä, niin että Sid eräänä
aamuna sanoi aamiaista syödessä:
"Tom, sinä heitteleit ja puhut unissasi niin, ett'en minä saa nukkua
yökausiin."
Tom vaaleni ja alkoi katsella alaspäin. "Se on paha merkki", sanoi täti
Polly totisena. "Mitä sinulla on omalla tunnollasi, Tom?"
"Ei tietääkseni mitään." Vaan pojan käsi vapisi niin, että hän läikytti
kahvia kupistansa.
"Ja sinä puhut semmoisia hullutuksia", sanoi Sid. "Toissa yönä huusit
sinä. 'Se on vertä, se on vertä, se juuri on sitä kun se on!' Sinä hoit
sitä useampia kertoja. Ja sinä sanoit: 'Älä nyt minua vaivaa noin --
minä kerron kaikki tyyni.' Kerron mitä? Mitä sinulla on kerrottavaa?"
Maailma musteni Tom'in silmissä. Vaikea on sanoa, mitä nyt olisi
voinut tapahtua, vaan kaikeksi onneksi katosi kaikki suru täti Pollyn
silmistä, ja hän tuli Tom'in avuksi tietämättänsä. Hän sanoi:
"Ooh! Se on tuo hirmuinen murha. Minäkin uneksin siitä melkein joka yö.
Välistä uneksin niinkin kuin itse olisin sen tehnyt."
Mary sanoi, että häntäkin vaivasi samallaiset kelvottomat unet. Sid
näytti tyytyvän tähän selitykseen. Tom meni pois niin sievään kuin
mahdollista, valitti koko seuraavan viikon hammastautia, ja pani
kasvonsa kääryihin joka ilta. Hän ei tiennyt, että Sid vahtasi häntä
joka yö, otti usein pois kääreet, ja sitten nojautuen kyynäspäilleen
kuunteli pitkät ajat kerrassaan, ja pani kääreet sitten paikoilleen.
Tom'in sielun voimat heikkenivät heikkonemistaan, ja hammastaudille,
joka alkoi käydä tukalaksi, annettiin jäähyväiset. Jos Sid'in
todellakin onnistui saada jotakin selvää Tom'in sekaisista puheista,
siitä hän ei puhunut kellenkään, vaan piti sen salassa. Tom'ia
vaivasi kovin se, että hänen koulukumppaninsa eivät tahtoneetkan
heretä tarkastelemasta kuolleita kissoja, koska he aina tällä tavoin
muistuttivat häntä murheistansa. Sid havaitsi, ett'ei Tom ollut enää
kaupungin lääkärinä näissä tarkastuksissa, vaikka hän ennen aina oli
ollut johdattajana niitä uusia vehkeitä vaan tuli esiin, tarkkasi
myöskin, ett'ei Tom koskaan ruvennut vieraaksimieheksi -- ja se
oli kummallista. Sid näki kyllä senkin, että Tom inhosi tällaisia
tarkastuksia ja koetti karttaa niitä kun vaan voi. Sid'ia kummastutti,
vaan hän ei virkkanut mitään. Vähitellen kävivät tarkastukset kumminkin
vanhaksi ja herkesivät niinmuodoin vaivaamasta Tom'in omaatuntoa.
Joka tahi joka toinen päivä meni Tom tänä ikävänä aikana, kun vaan sai
tilaisuutta, tuon pienen kallerilla varustetun vankihuoneen ikkunan
taakse, ja antoi "murhaajalle" niitä pieniä nautinto-aineita, joita
hän voi saada käsiinsä. Vankihuone oli pieni vähäpätöinen tiilistä
suolle rakennettu luola kauppalan ulko-reunassa, jolle ei kustannettu
minkäänlaista vartiaa; sillä siinä oli aivan harvoin asukkaita.
Nämä lahjat rauhoittivat jokseenkin Tom'in omaatuntoa. Kauppalan
asukasten teki hyvin mieli tervaamaan ja höyhenissä ryvettämään
Indian-Joe'a, ja asettamaan häntä kahan-reisin ratsastamaan aidalle
ruumiin-rosvoamisesta, vaan hänen luonteensa oli niin julma, ett'ei
koko kauppalassa löytynyt ketään, joka olisi uskaltanut ruveta
asian edusmieheksi, ja niin se jäi silleen. Hän oli varovasti kyllä
kummallakin kertaa alkanut todistuksensa paininlyönnistä, puhumatta
mitään ruumiin varkaudesta, joka oli tapahtunut sitä ennen; sentähden
pidettiin se parhaana, ett'ei tästä asiasta tällä kertaa puhuttaisi
mitään.


KAHDESTOISTA LUKU.

Muuan niistä syistä, jonka tähden Tom unhotti salaiset murheensa,
oli, että hän oli saanut uuden ja tärkeän seikan ajatellaksensa.
Becky Thatcher oli lopettanut koulun käymisen. Tom oli pari päivää
kamppaillut ylpeytensä kanssa ja koettanut saada häntä pois
mielestänsä, vaan hän ei onnistunut siinä. Hän löysi useinkin itsensä
iltaisilla kuleskelemassa tytön isän kartanon ympäristöllä, ja tunsi
itsensä hyvin onnettomaksi. Tyttö oli sairasna. Entä jos hän kuolisi!
Tuo ajatus taisi tehdä hänet hulluksi. Hän ei enää pitänyt väliä
leikki-sodista, eikä edes merirosvoamisesta. Elämän lumousvoima
oli kokonaan lakannut, ja epäilys oli ainoastaan jälellä. Vanne ja
koppikeppi jäivät unohduksiin, sillä näistä ei ollut enää hauskutusta.
Tätiä alkoi huolettaa; hän alkoi tukkia Tom'ille kaikenlaisia
lääkkeitä. Hän oli yksi niitä ihmisiä, jotka tahtovat koettaa kaikkia
uusia patenteerattuja lääkkeitä, jotka olivat keksityt joko terveyden
ylläpitämiseksi tai menetetyn takaisinsaamiseksi, ja hän oli aina hyvin
harras näissä koetuksissaan. Kun jotakin uutta tuli näkyviin, kulki hän
ikäänkuin kuumeessa kunnes sai koettaa sitä; ei itsessään, sillä hän ei
ollut kuunaan kipeänä, vaan kenessä muussa hyvänsä, joka sattui hänen
käsiinsä. Hän tilasi kaikki "Terveyttä" koskevat kuukauslehdet ja muita
frenologillisia hullutuksia; ja tuo korkealle karkaava tuhmuus, jolla
ne olivat täytetyt, oli kuin balsamia hänen sydämellensä. Kaikki lorut,
jotka nämä sisältivät ilmanpuhdistuksesta huoneissa, miten ja milloin
piti ruveta maata ja nousta ylös, mitä piti syödä ja juoda, miten
paljon itsekunkin piti olla liikkeellä, minkälaisella tuulella ihmisen
piti pysytellä, ja miten pukeutua, kaikki tämä oli kuin evankeliumia
hänelle, eikä hän havainnut milloinkaan, että hänen terveyslehtensä
seuraavana kuukautena puhuivat aivan päinvastoin, mitä olivat puhuneet
edellisenä. Hänen sydämensä oli yhtä yksinkertainen ja rehellinen
kuin päivän valo, ja senpätähden olikin se niin helposti petetty. Hän
pani kokoon puoskarointi-kirjansa ja lääkkeensä, ja näin varustettuna
kuolemaa vastaan, ratsasti hän, niin sanoaksemme, ympäriinsä "kalpealla
hevoisellansa helvetti jälessänsä". Vaan hän ei aavistanut kuunaan
sitä, että hän ei ollut terveyden enkeli, ja kituville naapurillensa
Gileadin balsami valhepuvussa.
Parantaminen kylmällä vedellä oli uusi tänä aikana, ja Tom'in
alakuloisuus tuli siis kuin pilvistä parannettavaksi tällä uudella
keinolla. Hän ajoi Tom'in joka aamu päivän valetessa sängystä, vei
hänet halko-liiteriin ja holvasi kylmää vettä hänen päällensä niin,
ett'ei loppua tahtonut tullakaan; raastoi ja repi sitten kuivalla
pyhinliinalla aivan kuin viilalla, kääri sitten kosteaan lakanaan,
ja pisti peittoin alle, kunnes hän hikoili sielunsa puhtaaksi, ja,
niinkuin Tom sanoi: "sen keltaiset pilkut tuli ulos hikireijistä."
Kumminkin, tästä huolimatta, kävi poika yhä alakuloisemmaksi ja
kalpeammaksi. Nyt koeteltiin lämpimiä kylpyjä, hauteita, suihkutusta
ja valelemisia. Poika jäi kumminkin synkäksi kuin ruumisvaunut.
Veden vaikutusta koeteltiin nyt auttaa voimattomalla kaurapuurolla
ja kiine-laasterilla. Hän laski pojan sisus-avaruuden aivan kuin
vesi-sankon avaruuden, ja koitti täyttää sitä jokapäivä kaikkinaisilla
kaikkiparantavilla puoskaroimis-aineilla.
Tom ei enää pitänyt mitään väliä koko rääkkäyksestä. Tämä käännös
asiassa täytti vanhan rouvan sydämen ihmeellä. Tämä välinpitämättömyys
oli poistettava millä keinoin hyvänsä. Nyt kuuli hän ensikerran
puhuttavan lääkeaineesta nimeltä "Kivun-kuolettaja." Hän tilasi
heti jonkinmoisen määrän sitä. Hän maistoi sitä ja hänen sydämensä
täyttyi kiitollisuuden tunteilla. Se ei ollut muuta kuin tulta
veden muotoisena. Hän heitti veden ja muut sillensä ja pani kaiken
luottamuksensa "Kivun-kuolettajaan." Hän antoi Tom'ille teelusikallisen
tätä ja odotti sen vaikutusta suurimmalla huolella. Huolensa hävisikin
silmänräpäyksessä, sielunsa sai rauhan; sillä "välinpitämättömyys"
oli poistettu. Poika ei olisi voinut tulla raivokkaammaksi, ja
vilppaammaksi, jos tulenkin olisi pistänyt hänen allensa.
Tom tunsi, että aika oli jo heretä; tällainen elämä oli romantillista
kyllä hänen onnettomassa tilassansa, vaan siinä alkoi olla liian
vähän sisältöä ja kovin paljon järjettömiä poikkeuksia. Niin alkoi
hän miettiä kaikenlaisia pelastuskeinoja, ja päätti tästä lähin olla
olevinansa hyvin rakastunut "Kivun-kuolettajaan." Hän pyysi sitä niin
usein, että kävi harmilliseksi, ja tätinsä viimein käski hänen ottaa
sitä itse, eikä joka kerralla vaivata häntä. Jos se olisi ollut Sid,
niin ei mikään olisi voinut häiritä hänen iloansa; vaan kun se oli
Tom, niin päätti hän salaisesti pitää silmällä pullon sisällystä.
Hän havaitsi, että pullon sisältö todellakin väheni, vaan se ei
pistänyt hänen päähänsä, että poika sillä puoskaroi erästä rakoa salin
permannossa.
Eräänä päivänä oli Tom taaskin kaatamaisillaan rakoon, kun tätin ruskea
kissa tuli hyristen hänen luoksensa, katsellen halukkaasti teelusikkaa,
ja kerjäten suullista siitä. Tom sanoi:
"Älä pyydä Pekka kulta tätä, jollet vaan liene sen puutteessa."
Vaan Pekka antoi merkin siitä, että hän tarvitsi sitä.
"Ajattele perään, jos varmaan tarvitset."
Pekka oli varma tarpeestansa.
"No, koska sinä nyt olet pyytänyt tätä, niin minä annan sinulle, sillä
minä en ole kuunaan kitsas, vaan jos tulet havaitsemaan sen, ett'et
pidäkään tästä, niin sinun on ainoastaan itseäsi kiittäminen siitä."
Pekka suostui tähän, siis avasi Tom suun, ja kaasi hänen kurkkuunsa
lusikallisen Kivun-kuolettajaa. Pekka hyppäsi useampia kyynäröitä
ilmaan, parkasi sitten hyvin pahasti ja alkoi kiitää ympäri huonetta
yli huonekalujen, kaatoi kukka-astiat ja matkaansaattoi yleistä
häviötä. Sitten nousi hän kahdelle jalalle ja alkoi, pää niskoilla ja
huutaen ilosta tanssia kuin hullu. Nyt alkoi hän taas kiitää pitkin
seinämiä, hävittäen kaikki tiellänsä. Täti Polly tuli juuri parhaiksi
näkemään hänen viimeisiä kuperkeikkojansa, ja kuulemaan hänen viimeistä
ilo-huutoansa, ja kuinka hän sitten viskausi avonaisesta ikkunasta ulos
vieden viimeiset kukka-astiat mennessänsä. Vanha rouva seisoi aivan
liikkumattomana hämmästyksestä, tuiottaen silmälasiensa yli; Tom makasi
lattialla nauruun pakahtumaisillaan.
"Tom, mikä Herran nimessä kissalle on tullut?"
"En _minä_ tiedä", läähätti poika.
"No, enpä kuunaan ole kummenpaa nähnyt. Mikä pani hänet noin
menettelemään?"
"Sitä en tiedä todellakaan, täti Polly; kissat käyttäytyvät aina noin,
kun ne ovat lystissään."
"Vai niin, sinä tiedät sen?"
Äänessä oli jotakin, joka teki Tomin rauhattomaksi.
"Niin, täti. Se on, minä luulen, että he tekevät noin."
"Sinä _luulet?_"
"Niin luulen, täti."
Vanha rouva kuukistui alas; Tom silmäili häntä tarkasti, enenevällä
rauhattomuudella. Liian myöhään arvasi hän hänen tarkoituksensa. Kaikki
ilmaisevan lusikan-ponsi näkyi sänky-peitteen alta. Täti Polly veti sen
esiin ja näytti sitä. Tom tuli hämilleen ja alkoi katsoa permantoon.
Täti Polly nosti häntä tavallisesta rivasta -- korvasta -- ja napsautti
hyväsesti kalloon sormistimellansa.
"Sanos, nallikka, miksi menettelit noin eläinparan kanssa?"
"Minä tein sen sääliväisyydestä sitä kohtaan -- kun sillä ei ole tätiä."
"Kun sillä ei ole tätiä! -- pöllö. Mitä se tähän kuuluu?"
"Kyllä se kuuluu. Sillä jos sillä olisi täti, olisi hän itse polttanut
sen! Hän olisi polttanut sisälmykset hänestä, ilman että hänellä olisi
ollut enemmän sääliä sen kanssa kuin tavallisen ihmisen!"
Täti Polly tunsi äkisti omantunnon soimauksia. Tämä asetti asian uuteen
valoon, joka oli julmuus kissaa kohtaan, saattoi myöskin olla julmuus
poikasta kohtaan. Hän alkoi viehkeytyä; hän katui. Hänen silmänsä
kävivät vesikiehteisiksi, hän laski kätensä Tom'in pään päälle ja sanoi
lauhalla äänellä:
"Minä tarkoitin hyvää sinulle, Tom. Ja, Tom, se tekikin hyvää sinulle."
Tom katsoi häntä silmiin, ja pieni veitikkamaisuus vilahti näkyviin
hänen silmistänsä.
"Kyllä minä sen tiedän, hyvä täti, että te tarkoititte hyvää, ja samaa
tarkoitin minä myös Pekalle. Ja hyvää se tekikin hänelle. Minä en ole
koskaan ennen nähnyt häntä niin reipassa --"
"Oh, mene tiehesi ennenkuin suututat minut uudelleen. Koeta olla tästä
lähin siivo ja sievä niin pääset ottamasta rohtoja."
Tom tuli kouluun ennen aikojaan. Tämä kumma oli tapahtunut joka päivä
viime aikoina. Ja nyt, siihen sijaan kuin ennen oli leikitellyt
kumppaniensa kanssa, käveli hän koulun edustalla miettien. Hän sanoi
olevansa kipeä; ja olikin sen näköinen. Hän oli katselevinansa kaikille
muille haaroille paitsi sinne, jonne hänen silmänsä todellakin
pälyivät -- pitkin tietä. Kohta tuli Jeff Thatcher näkyviin, Tom'in
kasvot kirkastuivat; hän kääntyi sitten surullisena pois. Kun Jeff
Thatcher tuli hänen luoksensa, puhutteli Tom häntä ja koetti vähitellen
kääntää puhetta Becky'yn, vaan tuo ajattelematon poika nulikka ei
tarttunut onkeen. Tom odotti odottamistaan, aina toivoen kun jonkun
tytön häilyvät helmat tuli näkyviin, vaan vihasi niitten omistajaa,
kun näki ett'ei se ollut se, jota hän odotti. Viimein herkesi hameita
näyttäytymästä, ja hän vaipui toivottomaan synkkä-mielisyyteen; hän
meni tyhjään koulu-saliin, ja istuutui paikallensa kärsimään. Silloin
tuli vielä muutamat helmat portista sisään, ja Tom'in sydän oli hypätä
hänen kurkustansa ylös. Samassa olikin hän kartanolla, ja "kävi päälle"
kuin Indiani; hihkui, nauroi, ajeli poikia, hyppäsi aidan yli, jolloin
oli menettää sekä henkensä että säärensä, pyöri kehänä, seisoi päällään
-- teki kaikkia konstia, joita vähänkin muisti ja taisi, pitäen koko
ajan Becky Thatcher'ia silmällä, nähdäksensä, jos hän huomaisi häntä.
Vaan hän ei näyttänyt tietävän mitään kaikesta tästä; eikä katsonut
sinne päinkään. Olikohan se mahdollista, ett'ei hän tiennyt hänen
läsnäolostansa? Hän muutti näyttelönsä aivan tytön lähisyyteen; tuli
suurella sotahuudolla, sieppasi hatun erään pojan päästä, heitti sen
kouluhuoneen katolle, ryntäsi muutaman poika-parven läpi, heitellen
heitä kumoon joka haaralle ja lankesi itse kimpuillen aivan Becky'n
nokan eteen ja olipa vähällä kaataa hänetkin -- tyttö kääntyi nenä
pystyssä hänestä pois ja hän kuuli hänen sanovan: "Äh! jotkut pitävät
sen sukkeluutena -- aina näyttäytyä."
Tom'in kasvoja poltteli. Hän nousi ylös ja hiipi pois häpeissään ja
kukistettuna.


KOLMASTOISTA LUKU.

Tom oli tehnyt päätöksensä. Hänen mielensä oli musta ja epätoivon
alainen. Hän oli hyljätty, turvaton poikaparka, sanoi hän; ei kukaan
pitänyt hänestä, vaan kun he tulivat havaitsemaan, mihin olivat
pakoittaneet hänet, niin varmaan katuisivat. Hän oli koettanut tehdä
oikein ja edistyä, vaan he eivät olleet suvainneet sitä: ja kosk'ei muu
tahtonut tyydyttää heitä kuin pääseminen hänestä, niin tapahtukoon
niin, ja syyttäkööt häntä seurauksista -- miks'eivät tekisi sitä?
Mikä oikeus oli turvattomalla valituksiin? Niin, he olivat viimein
pakottaneet hänet siihen; hän tahtoi poiketa pahuuden poluille. Muu ei
enää auttanut. Samalla oli hän tullut kauas niitylle, ja koulukellon
viehkeä kehoitus "alkamaan" sattui vielä himmeästi hänen korviinsa. Hän
alkoi tyrskiä, ajatellessaan, ett'ei hän enää milloinkaan, milloinkaan,
saisi kuulla tätä vanhaa, hyvin tunnettua ääntä -- se oli kovaa, vaan
se oli pakosta; koska olivat ajaneet hänet kolkkoon maailmaan, täytyi
hänen kärsiä -- vaan hän antoi heille anteeksi. Tyrskiminen kiihtyi ja
kyyneleet valuivat runsaasti pitkin kasvoja.
Juuri samassa silmänräpäyksessä tuli häntä vastaan mieliheimolaisensa,
Joe Harper -- synkän näköisenä ja silmin nähtävästi kantaen kauheita
ajatuksia sydämessään. Tässä oli selvästi "kaksi sielua, joilla oli
yksi ainoa ajatus." Tom pyhki silmiänsä nuttunsa hialla ja alkoi
jupista jotakin siitä että hän oli päättänyt lähteä kotoansa vaeltamaan
ympäri maailmaa, välttääksensä kodon kovaa kohtelua ja puuttuvaa
myötätuntoisuutta, eikä koskaan enää palata takaisin, ja lausui viimein
sen toiveen, että Joe ei unhottaisi häntä.
Vaan nyt tuli selville, että tämä oli pyyntö, jota Joe juuri oli
aikonut esittää Tomille, ja että hän siinä aikomuksessa oli tullut
etsimään häntä. Hän oli äitiltään saanut selkäänsä siitä, että hänen
olisi pitänyt juoda kermaa, jota hän ei kuunaan ollut maistanut, eikä
edes tiennyt sitä olevankaan; se oli aivan silmin nähtävä asia, että
äitinsä oli kyllästynyt häneen ja toivoi hänen menevän tiehensä. Jos
asian laita oli niin ja mielipiteet tällaiset, niin ei ollut muuta
kun tyytyminen; hän toivoi että äiti eläisi onnellisena, eikä konsaan
tulisi katumaan sitä, että oli ajanut poikaparkansa myrskyiseen
maailmaan, kärsimään ja kuolemaan.
Kun he nyt suruissaan vaelsivat edelleen, vannoivat he uudelleen
valat vahvat aina olla toisilleen avulliset niinkuin veljekset, eikä
erota toisistansa ennenkuin kuolema eroittaisi heidät ja tekisi lopun
heidän surullisesta elämästänsä. Sitten alkoivat he miettiä mitä oli
tekeminen. Joe puolestaan esitteli erakko-elämää, johon hän ensin oli
hyvin mielistynyt, syystä, että pitäisi elää jossakin yksinäisessä
luolassa ja syödä kuivettuneita leivän-kannikoita, ja kuolla joskus
tulevaisuudessa vilusta, nälästä tai surusta; vaan kun sai kuulla
Tom'in esityksen, myönsi hän, että rikoksilla täytetty elämä oli
kumminkin edukkaampi, ja suostui rupeamaan merirosvoksi.
Kolme englandin peninkulmaa Pietarin alapuolella eräällä paikalla,
josta Mississippijoki oli enemmän kuin peninkulman levyinen, oli eräs
pitkä, kaitainen metsäkäs saari, jonka edustalla oli leveä sala-luoto,
joka soveltui hyvin yhtymyspaikaksi. Tällä ei ollut asukkaita, ja
oli aivan lähellä toista rantaa, vastapäätä tiheätä metsää, joka ei
myöskään ollut kovin asuttu. Siis valittiin Jacksonin saari. Ketä
he aikoivat rosvota, oli kysymys, jota eivät tulleet ajatelleeksi.
Nyt etsivät he Huckleberry Finn'in käsiinsä, ja hän yhtyi heihin
heti, sillä hänestä oli kaikki työ yhtä; hän oli väliäpitämätön. He
erosivat nyt, ja päättivät yhtyä eräällä yksinäisellä paikalla joen
rannalla, kaksi peninkulmaa kauppalasta jokea ylös, kello kahdentoista
aikana yöllä. Siinä oli eräs hirsi lautta jonka he aikoivat ryöstää.
Jokaisella piti olla onget ja siimat mukanansa, ja semmoisia tavaroita,
joita he taisivat varastaa kummallisimmalla ja salaisimmalla tavalla
-- joka soveltui lainrikkojille; ja ennenkuin iltapäivä oli kulunut,
taisivat he kaikki nauttia sitä kunniata että he olivat saaneet
"uutisen kauppalaan." Kaikkia, jotka saivat epä-vakaisen viittauksen
tästä, varoitettiin olemaan "ääneti ja odottamaan."
"Noin puolen yön aikana tuli Tom kantaen keitettyä sian kinkkua
ja eräitä muita pieniä kapineita, ja seisottui pieneen metsikköön
vähäiselle kalliolle, josta näki yhtymys paikalle. Taivas oli tähdessä
ja ilma aivan tyyni. Tuo mahtava virta oli tuossa kuin lepäävä
valtameri. Tom kuunteli hetkisen, vaan ei niin risausta kuulunut. Hän
vihelsi pitkään. Kallion alapuolelta vastattiin. Tom vihelsi vielä
kaksi kertaa; näille merkeille vastattiin samalla tavalla. Sitten kysyi
eräs varova ääni:
"Kuka siellä?"
"Tom Sawyer, Musta-Kostaja Espanian mereltä. Sanokaa nimenne."
"Huck Finn, Puna-Käsi, ja Joe Harper, Merien-kauhu." Tom oli lainannut
nämä nimitykset halu-kirjastaan.
"Hyvä, sanokaat tunnussana."
Kaksi kähisevää ääntä vastasi yön pimeydessä tuolla kauhealla sanalla:
_Vertä._
Nyt laski Tom alas kinkkunsa kalliolta, meni itse perästä, repien
kivutessaan sekä osan vaatteitansa että nahan käsistänsä. Kallion
alapuolella kulki mukava, hauska tie pitkin rantaa, vaan siltä puuttui,
nuo merirosvoilta niin ihaillut edut, nimittäin vaikeukset ja vaarat
sitä kulkiessa.
Merien-kauhu oli tuonut muassansa sian-lavan ja oli aivan
nääntymäisillään sen alle. Finn, Puna-Käsi oli varastanut pienen
paistinpannun ja joukon puoleksi valmistettuja tupakin lehtiä, ja
paitsi sitä joitakuita maissin-putkia, joista piti valmistettaman
piippuja. Vaan merirosvoista ei polttanut eikä "purrut" muut kuin Finn
itse. Musta-Kostaja Espanian mereltä sanoi, ett'ei kuunaan voitu tulla
toimeen tuletta. Tämä oli viisas ajatus; tulitikkuja tuskin tunnettiin