Tom Sawyer: Koulupojan historia - 05

likelle kuoppaa kuin mahdollista ja huusi:
"Kuoppa-mato, Kuoppa-mato, vastaas minun kysymykseen!
Kuoppa-mato, Kuoppa-mato, vastaas minun kysymykseen!"
Hiekka kuopassa alkoi liikkua, ja eräs pieni musta mato näyttäytyi
hetkisen aikaa, vaan kaivausi paikalla taas hiekkaan, aivan peloissaan.
"Eipähän uskalla sanoa! Siis se on joku noita-akka, joka on tehnyt
tämän. Tiesinhän minä sen."
Hän tiesi sen kyllä kuinka turhaa se oli vastustella noitia ja heitti
sen siis pahoilla mielin; vaan hänelle juohtui mieleen se, että hän
yhtä hyvin voi pitääkin sen marmori-pallon, jonka hän oli viskannut
pois, ja alkoi sentähden maltilla ja uskolla etsiä sitä. Vaan hän ei
löytänyt sitä. Hän meni takaisin aarre-aitallensa ja asettui tarkasti
seisomaan samaan asemaan, kuin hän oli seissut marmori-palloa
viskatessaan; sitten otti hän taskustansa toisen marmori-pallon ja
viskasi sen samoin kuin edellisenkin, sanoen:
"Veli, mene veljeäsi etsimään!"
Hän katsoi mihin se seisattui ja meni katsomaan. Vaan joko se nyt
seisattui liika aikaiseen tai lensi liian kauaksi; hänen piti vielä
koettaa pari kertaa. Viimeinen kerta onnistui. Marmoripallot olivat
niin liki toisiansa, ett'ei niiden välillä ollut jalkaakaan.
Juuri samassa silmänräpäyksessä tunkeusi viheriöitsevän metsän läpi
tinaisen leikki-torven toitotus hänen korviinsa. Tom viskasi nutun
päältänsä ja housut jalastansa, muutti toisen hihnoistansa vyöksi,
kaivoi sen lahoneen hirren vieressä olevasta sammaliläjästä esiin
erään puisevan jousen ja nuolen, puusapelin ja tina-torven; yhtäkkiä
oli hän siepannut nämä aseet ja juoksi nyt siitä paljain säärin
niin, että paita leimusi. Hän seisottui erään korkean jalavan alle,
toitotti torvellansa vastaukseksi, ja alkoi hiipiä varpaillansa
eteenpäin, ja varovasti katsellen ympärillensä. Hän kuiskasi hiljaa --
seurakumppaleille, joita hän mielessään kuvaili olevan:
"Seisahtukaat iloiset poikani! Pysykäät piilossa kunnes torveeni
puhallan."
Nyt tuli Joe Harper esiin, yhtä kelteisillään ja hyvin varustettuna
kuin Tom'kin. Tom huusi:
"Seisahdu! Kuka se on joka uskaltaa tulla Sherwoodin metsään minun
luvattani?"
"Guy of Guisborne ei tarvitse kenenkään lupaa! Kuka sinä olet, joka, --
joka --"
"Joka uskallat pitää sellaista puhetta," kuiskutti Tom, sillä he
puhuivat ulkoa, kirjan jälkeen.
"Minä, hyvä! Minä olen Robin Hood, jonka kelvoton raatosi kohta saapi
tietää."
"Sinä olet siis todellakin tuo mainio lain rikkoja? Minä olen aivan
onnellinen saadessani kamppailla sinun kanssasi tämän ihanan metsän
omistusoikeudesta. Vedä miekkasi!"
He vetivät miekkansa, viskasivat pois muut aseensa, asettuivat
miekkailuasemaan, jalat vastakkain, ja alkoivat todellisen, varovan
taistelun "kaksi lyöntiä ylös ja kaksi alas." Vähän ajan perästä sanoi
Tom:
"Koska sinulla on terä vastaani, niin lyö päälle."
Niin, "ottelivat he yhä kiivaammin" puhkaen ja hiestyneenä työstänsä.
Kohta huusi Tom:
"Kaadu, Kaadu. Miks'et sinä kaadu."
"Sitä en tee! Miks'et itse kaadu? Sinä ole tappiolla."
"Oh, se kuuluu asiaan. Minä en voi kaatua. Se ei ole niin kirjassa.
Kirjassa on: Niin tappoi hän lyöden takaa, Guy of Gruisborni-raukan!
Sinun täytyy kääntyä ja antaa minun pistää selkääsi."
Mitä kerran kirjassa oli sitä ei voinut kiertää; siis kääntäysi Joe,
antoi pistää itseänsä, ja kaatui.
"Nyt," sanoi Joe, nousten ylös, "täytyy sinun antaa tappaa itsesi: Se
on oikeus."
"Vaan enhän minä voi sitä tehdä, kuin se ole kirjassa niin."
"Vai niin, vaan se on hävyttömästi sinulta. Hyvä että tiedät sen."
"No, jos sinä nyt niin tahdot, Joe, niin ole sinä munkki Tuck'ina, tai
myllärinpoika Much'ina ja lyö minut kuoliaaksi nuijallasi, tai minä
rupean Nottinghamin Sheriffiksi, ja sinä saat olla Robin Hoodina vähän
aikaa ja tappaa minut."
Tämä ehdotus oli tyydyttävä ja tapaukset esiteltiin.
Vähän ajan kuluttua otti Tom taas Robin Hoodin roolin esitelläksensä,
ja sai vuodattaa kaiken voimansa haavoistansa, joita eräs kelvoton ja
kavala nunna hoiti. Viimein kuletti Joe, kuvaten suurta rosvojoukkoa,
hänet pois ja pani jousen hänen heikontuneihin käsiinsä, jolloin
Tom sanoi: "Johon tämä nuoli putoaa, siinä makaa Robin Hood-raukka
haudattuna viheriäisen puun alla." Hän ampui nuolen, lankesi maahan ja
olisi kuollut, vaan sattui kaatumaan muutaman viholaisen päälle, ja
hyppäsi ylös kovin nopeasti ollakseen kuollut.
Pojat pukivat päällensä, kätkivät sota-aseensa, ja läksivät kulkemaan,
surien sitä ett'ei löytynyt maanpakolaisia, ja aprikoiden sitä, mitä
tuo niin suuresti ylistetty sivistys oli saanut heidän sijaansa. He
sanoivat tahtovansa olla paljoa mieluukkaammin yhden vuoden rosvoina
Sherwoodin metsässä, kuin ikänsä Yhdys-Valtain presidenttinä.


YHDEKSÄS LUKU.

Samana yönä kello puoli yhdeksän, lähetettiin Tom ja Sid yö-tiloilleen
tavallisella ajalla. He lukivat ehtoorukouksensa, ja Sid oli kohta
nukkunut. Tom makasi valveella ja odotti malttamattomalla mielellä.
Kuin hän luuli jo päivän alkavan valeta, kuuli hän kellon lyövän vasta
kymmenen! Tuo oli kovin harmittavaa. Hän olisi mielellänsä heitellyt,
ja potkinut sängyssänsä, niinkuin hänen hermonsa vaativat, vaan hän
pelkäsi herättävänsä Sidin. Sentähden makasi hän hiljaa tuiottaen
eteensäpäin pimeässä. Kaikki oli niin kauhistavan hiljaa. Vähitellen
alkoi hiljainen kolina kuulua yön pimeydessä. Pöytäkellon käyminen
alkoi vetää huomiota puoleensa. Vanhat palkit alkoivat kummallisesti
ruskaa. Rappuiset narisivat vähin. Kummituksia oli selvinnähtävästi
liikkeellä. Ja nyt alkoi kuulua harmittava sirkan laulu, josta ei
ihmisjärki saanut selvää mistä se tuli. Nyt alkoi seinä-raution kamala
raksutus Tom'ia kamoittaa -- se merkitsi, että jonkun päivät olivat
luetut. Koiran ulvonta kuului ulohtaalta, johon toinen koira vastasi
vieläkin ulohtaammalta. Tom oli kuolla kauhistuksesta. Viimein tuli hän
siihen päätökseen, että aika oli loppunut, ja ijankaikkisuus alkanut.
Hän alkoi vastentahtoansa vaipua uneen, kello löi yksitoista, vaan hän
ei kuullut sitä. Ilkeä kissan nau'unta rupesi nyt häiritsemään hänen
alkavia uniansa. Lähisyydessä olevan ikkunan avaaminen häiritsi hänen
unensa. Huuto: "Hus! Kissa halvattu!" ja tyhjän putellin kilahdus
tätinsä halko-liiterin seinää vasten, herättivät hänet kokonaan;
minuutin kuluttua oli hän puettu, ulkona ikkunasta ja ryömi varovasti
nelinkontan räystästä myöten. Hän naukasi hiljaa yhden eli pari kertaa
kontatessaan; sitten hyppäsi hän halko-liiterin katolle ja siitä
maahan. Huckleberry Finn oli siellä, kissan raato muassansa. Pojat
läksivät kulkemaan ja katosivat pimeyteen. Puolituntia tämän jälkeen
kahlasivat he hautausmaan pitkässä heinikossa.
Tämä hautausmaa oli Lännen vanhanaikuisia hautausmaita. Se oli eräällä
kukkulalla, noin puolitoista Englandin peninkulmaa kauppalasta. Sen
ympärillä oli huono, rapistunut puuaita, joka paikkapaikoin kallistui
sisään, toisissa taas ulospäin, vaan ei ollut yhdessäkän paikassa
oikein pystyssä. Nurmea ja rikka-ruohoa kasvoi yltäympäri. Kaikki
vanhat haudat olivat kuopalle painuneet. Paikalla ei löytynyt yhtään
hautakiveä; ylä-päästä pyöristettyjä lautoja tärisi haudoilla, etsien
tukea, vaan ei löytäen. "Pyhitetty muistoksi," sille ja sille, oli
kerran ollut maalattu näille, vaan nyt sitä ei monessakaan enää voinut
lukea, jos olisi ollut päiväkin.
Vieno tuuli liehakoitsi puitten latvoissa, ja Tom pelkäsi tämän olevan
kuolleitten henkiä, jotka valittivat siitä, että heidän rauhansa oli
häiritty. Pojat puhuivat hyvin vähän keskenänsä, ja kuiskutellen, sillä
hetki, paikka, vallitseva juhlallisuus ja hiljaisuus masentivat heidän
luontoansa. He löysivät sen tuoreen, uuden multakukkulan, jota etsivät,
ja pistäysivät piiloon kolmen korkean jalavan alle, jotka seisoivat
ryhmässä muutamia jalkoja haudalta.
Nyt odottivat he äänetöinnä, niinkuin heistä tuntui, jokseenkin pitkän
ajan. Etäisen tarha-pöllön ääni oli ainoa ääni, joka häiritsi tuota
haudan äänettömyyttä. Tomin ajatukset alkoivat käydä painaviksi. Hänen
piti saada puhe käymään. Niin kuiskasi hän:
"Hucky, mitä sinä luulet kuolleitten pitävän meidän täällä olosta?"
"Toivoisinpa tietäväni sen. Täällä on niin nuoskea, eikö sinusta tunnu
siltä?"
"Niin on, hyi!"
Jonkun aikaa vallitsi nyt äänettömyys, jolla ajalla pojat miettivät
tätä kysymystä. Tom sanoi:
"Huck! Luuletko Hoss Williams'in kuulevan puhettamme?"
"Luonnollisesti. Varmaankin kuulee hänen sielunsa."
Tom, hetken äänetönnä oltuansa:
"Toivoisin sanoneeni _Herra_ Williams. Vaan en minä tarkoittanut mitään
pahaa. Kaikki ihmiset kutsuivat häntä Hoss'iksi."
"Ihminen ei voi olla milloinkaan kyllin varova puheissansa kuolleista."
Tämä oli tuomio, ja puhe loppui taas siihen. Vähän ajan kuluttua
tarttui Tom kumppaninsa käsivarteen ja sanoi:
"Sssi --"
"Mitä se on Tom?"
Kumpikin likistäysi niin likelle toistansa kuin mahdollista, tykkivällä
sydämellä.
"Sssi! Siellä ovat he taas! Etkös kuule?"
"Minä --"
"Tuolla! Nyt kuulet!"
"Jumalan tähden, he tulevat, Tom! He tulevat varmaan. Mitä on tehtävä?
"En tiedä. Luuletko että he näkevät meidät?"
"Voi, Tom, he näkevät pimeässä yhtä hyvin kuin kissat. Jopa alan katua
tänne tuloani."
"Ooh, älä ole milläsikään. En minä luule heidän tekevän meille mitään.
Emmehän ole missään pahan teossa. Jos olemme aivan hiljaa ehkä he eivät
huomaakaan meitä."
"Minä koetan, Tom, vaan Herra Jumala, koko ruumiini vapisee."
"Kuule!"
Pojat kallistivat päänsä vastakkain ja uskalsivat tuskin huokua. Hiljaa
puhuvia ääniä läheni toiselta puolen hautausmaata.
"Katsos! Katsos tuonne," kuiskasi Tom. "Mikä se on?"
"Se on pirun-tuli. Voi, Tom, tämä on kauheata!"
Eräitä epäselviä haamuja läheni pimeydessä, muuan heistä heiluttaen
vanhanaikuista läkki lyhtyä kädessänsä, joka pilkutti maan
lukemattomilla valo-pisteillä. Nyt kuiskasi Huckleberry vavisten:
"Ne on perkeleitä, se on varma se. Kolme kappaletta! Hyvä Jumala, Tom,
me olemme kuoleman omat, se on varma se! Osaatkos rukoilla?"
"Minä tahdon koettaa, kunhan et pelkää. He eivät tee meille mitään
pahaa. 'Herra, sä, joka lapsia rakastat, katsos' --"
"Sssi --"
"Mitä nyt Huck?
"He ovat ihmisiä! Yksi heistä varmaankin. Hänellä on vanhan Muff
Potters'in ääni."
"Älähän -- onko se totta?"
"Lyönpä vetoa siitä. Ole nyt vaan hiljaa. Hän ei ole mies meitä
löytämään. Luultavasti tavallisuuden mukaan humalassa -- kirottu, vanha
juoppolalli!"
"Hyvä, minä koetan pysyttäytyä hiljaa. He seisottuivat. Eivät saa
selvää siitä. Tuossa he ovat taas. Nyt polttavat he. Kylmä taas. Nyt
polttavat he uudelleen. Nyt polttavat he, nyt polttavat he! Tällä
kertaa hyppäsivät he oikeaan tynnyriin. Huck, minä tunnen vielä yhden
heidän äänistänsä; se on Indiani-Joen."
"Niin on -- vertä himoavan puoliveren! Minusta olisi ollut, hitto
vieköön, paljoa parempi, jos olisivat olleet perkeleitä. Mitähän ne
tekevät?"
Kuiskutus loppui nyt kokonaan, sillä nuo kolme miestä olivat saapuneet
haudalle, ja seisoivat ainoastaan joitakuita askelia poikien
piilo-paikasta.
"Tässä se on," sanoi kolmas heistä, ja sanoja nosti lyhtyä, joka
valaisi nuoren tohtori Robinson'in naaman.
Potters ja Indiani-Joe kantoivat paaria, joilla oli nuora ja pari
lapiaa. He panivat pois kuormansa ja alkoivat avata hautaa. Tohtori
asetti lyhdyn haudan pääpuoleen ja istausi itse selin erästä lehmusta
vasten. Hän oli niin lähellä, että pojat olisivat voineet koskea häneen
kädellänsä.
"Joutukaa, pojat!" sanoi hän hiljaa. "Kuu voi tulla esiin missä
silmänräpäyksessä hyvänsä."
He mutisivat jotakin vastaukseksi ja jatkoivat kaivuansa. Kotvaan
aikaan ei kuulunut muuta kuin lapioitten nariseva ääni, tyhjentäessä
hiekka- ja sorakuormiansa. Tämä oli hyvin yksi-toikkoista. Viimein
sattui muuan lapio kolisevalla ja jylhällä äänellä ruumiin-arkkuun,
ja pari minuuttia sen perästä nostivat miehet sen haudan partaalle.
He avasivat arkun-kannen lapioillaan, nostivat ruumiin arkusta, ja
heittivät sen maahan. Kuu alkoi pilkoittaa pilven raosta, ja valaisi
ruumiin kalvean muodon. Paarit pantiin reilaan ja ruumis nostettiin
niille, peitettiin vanhalla loimella ja nuoritettiin kiini. Potters
veti esiin suuren linkku-veitsen, leikkasi poikki riippuvan nuoranpään,
ja sanoi:
"Nyt se on valmis, tohtori Lääkelasku, ja vedä nyt esiin vielä
viitonen, muutoin saa se jäädä tuohon."
"Niin se nyt on" sanoi Indiani-Joe.
"Mitä nyt, mitä tämä merkitsee?" sanoi lääkäri. "Te vaaditte maksun
edeltä käsin, ja minä maksoin sen."
"Niin, ja sinä olet tehnyt enemmin kuin sen," sanoi Indiani-Joe,
lähestyen tohtoria, joka nyt oli noussut seisomaan. "Viisi vuotta
takaperin ajoit sinä minut ulos isäsi keittiöstä, eräänä iltana kuin
anoin ruokaa nälkäisen mahani täytteeksi, ja samassa tilaisuudessa
julistit sinä, ett'en minä tehnyt minkäänlaista hyötyä siellä, enkä
muuallakaan; ja kuin minä vannoin kostaa sinulle tästä, vaikka
sadankin vuoden perästä, niin antoi isäsi vangita minut löysästä.
Luuletkos minun unhoittaneen sen? Minun suonissani ei juokse turhaan
indiani-vertä! Ja koska nyt olet minun käsissäni, niin on sinun
käyminen _tilin tekoon_, ymmärrätkös sen!"
Samalla uhkasi hän tohtorin naamaa pudistetulla nyrkillänsä. Tohtori
löi häntä yht'äkkiä niin, että kelvoton kaatui. Potters pudotti
veitsensä ja ärjäsi:
"Kuulepas sinä siellä, älä lyö minun kumppaniani!" ja jo ensi
silmänräpäyksessä oli hän tarttunut tohtorin vyötäisiin, he alkoivat
kamppailla kaikin voimin, polkien alas ruohon ja penkoen kenkiensä
koroilla maan mustalle mullalle. Indiani-Joe hyppäsi ylös säihkyvin
silmin, sieppasi ylös Potters'in veitsen ja kiekkui kuin kissa
painivien ympärillä saadaksensa tilaisuutta pistää. Yht'äkkiä
riipasi tohtori itsensä irti, sieppasi Williams'in haudan raskaan
päälaudan ja löi Potters'ia sillä niin että hän kaatui; vaan samassa
silmänräpäyksessä havaitsi puoliverikin itsellänsä olevan tilaisuuden
ja paiskasi veitsen päätään myöten tuon nuoren tohtorin rintaan. Hän
horjahti ja kaatui, osittain peittäen Potters'ia ruumiillansa ja
tahrasi hänet verellänsä. Samalla peittivät pilvet tämän kauhean näön
pimeyteen, ja peljästyneet pojat pakenivat pimeyden suojassa.
Kun kuu tuli uudelleen näkyviin, nähtiin Indian-Joe kumartuneena
ruumiitten yli, katsellen niitä. Tohtori jupisi jotakin, jota ei voitu
ymmärtää, huokasi syvään kerran tai pari, ja oli ääneti. Puoliveri
sanoi itsekseen:
"Se tili on tehty, lempo vieköön!"
Nyt ryösti hän ruumiin, jonka tehtyä hän pani tuon kamalan
veitsen Potters'in oikeaan käteen, ja istuutui äsken särjetylle
ruumiin-arkulle. Kolme -- neljä -- viisikin minuuttia kului; Potters
alkoi liikkua ja öristä. Hän puristi veistä kourassaan, nosti ylös
sen, katseli sitä, ja pudotti sen maahan kauhistuen. Sitten nousi hän
istuallensa, puukaten pois ruumiin päältänsä, katsoa tuiottaen ensin
siihen ja sitten ympärillensä. Hänen silmänsä tapasivat Joen.
"Minun luojani, mitä tämä on Joe?" sanoi hän.
"Tämä on jokseenkin kelvoton asia", sanoi Joe, minkäänlaisetta
liikutuksetta.
"Miksis teit tämän?"
"Minä! Minä en ole sitä tehnyt! Kuules! Tuollaiset puheet eivät
puhdista ketään."
Potters vapisi ja kävi aivan kalvakaksi.
"Minä luulin, että olin selvinnyt. Tänä iltana olisi juominen pitänyt
antaa olla. Vaan minulla on vielä päässäni -- pahemmin kuin alkaessa.
Minä olen aivan pöperryksissä; enkä jaksa muistaa tuskin mitään. Sanos
nyt minulle, Joe -- _vilpittömästi_ sä vanha kumppani -- teinkö minä
tämän? Minun aikomukseni ei suinkaan ollut se; Jumala auttakoon minun
syntistä sieluani ja ruumistani, noin en kuunaan ajatellut tehdä. Ooh,
se on kauheata -- ja hänestä, josta oli niin suuret toiveet."
"Te painitti keskenänne, ja hän löi sinua laudalla, niin että
kuukerruit; sitten hyppäsit sinä uudelleen ylös, horjuen ja hoippuen,
sait veitsen käsiisi ja paiskasit sen hänen sisäänsä, juuri kuin hän
oli sinua lyömäisillään, ja siinä olet rötköttänyt kuoliaana kuin
rautakanki tähän saakka."
"Oo, minä en tiennyt mitä tein. Vaikka tähän paikkaan kuolisin, niin
sitä en tiennyt. Tämä kaikki on viinan ja vihan vaikuttama. Minä en
ole kuuna päivänä ennen käyttänyt asetta, Joe. Tapellut kyllä olen,
vaan en koskaan aseella. Sen voi kaikki todistaa! Joe, älä puhu tästä
kellenkään mitään, niin olet kunnon kumppani. Minä olen aina pitänyt
sinusta, Joe, ja aina puolustanut sinua. Etkös muista sitä? Ethän virka
kellenkään tästä, sanos Joe?"
Miesparka lankesi kädet ristissä polvilleen tuon tunnottoman murhaajan
eteen.
"En, sillä sinä Muff Potters olet aina käyttäynyt ihmisiksi minua
vastaan, ja minä en petä sinua. Niin no -- se nyt on niin varma lupaus
kuin mies miehelle voi antaa."
"Oo, Joe, sinä olet enkeli. Minä siunaan sinua tästä vielä viime
hetkenänikin."
Potters alkoi itkeä.
"Tule nyt, kyllä se on jo kyllin. Tässä ei ole aikaa itkeä. Mene nyt
matkojasi, sinä tuonne päin, minä lähden tälle haaralle. Joudu nyt
vaan, äläkä jätä minkäänlaisia jälkiä jälestäsi."
Potters läksi kulkemaan edelleen, vauhdilla, joka kohta muuttui
juoksuksi. Puoliveri katsoi hänen jälkeensä ja jupisi:
"Jos hän on noin pyörryksissä selkäsaunasta ja viinasta, kuin hän
näytti päältä katsoen, niin ei hän muista veistänsä ennenkuin matkain
päässä, eikä uskalla tulla sitä itsekseen hakemaan tällaiselta paikalta
-- pelkuri!"
Parin tai kolmen minuutin kuluttua ei ollut tuolla murhatulla miehellä,
peitetyllä ruumiilla, kannettomalla arkulla, ja avonaisella haudalla
muuta peräänkatsojaa kuin kuu. Hiljaisuus oli taas täydellinen.


KYMMENES LUKU.

Pojat pakenivat kauppalaa kohden minkä ennättivät, mykkinä
kauhistuksesta. He vilkasivat välistä olkansa yli taaksensa, ikäänkuin
olisivat peljänneet perästä ajajia. Joka ainoa kanto, joka tuli
näkyviin heidän tiellänsä, oli heistä mies tai vihollinen, ja pani
heidät pidättämään henkeä, ja kun he juoksivat eräitten kauppalan
rajalla olevien hökkelien sivu, näytti kahlekoirain haukunta antavan
heille siivet.
"Kunhan ennätettäisiin vanhalle karvarin-tehtaalle ennenkuin kaadumme!"
kuiskasi Tom läähättäen. "Minä tuskin jaksan kauemmaksi."
Huckleberry'n raskas läähätys oli hänen ainoa vastauksensa, ja pojat
koettivat pinnistäen voimiansa, päästä toiveittensa perille. He tulivat
aina lähemmä ja lähemmä ja viimein hyppäsivät rinnatusten avonaisesta
portista sisään, ja vaipuivat kiitollisina ja uuvuksissa varjelevaan
varjoon sisäpuolella. Vähitellen alkoi heidän pulssinsa lyödä
hitaammin, ja Tom kuiskasi:
"Huckleberry, mitä sinä luulet tästä seikasta tulevan?"
"Jos tohtori Robinson kuolee, niin tulee luullakseni joku
hirtettäväksi."
"Luuletkos niin, todellakin?"
"Oh, minä tiedän sen, Tom."
Tom arveli hetkisen; sitten sanoi hän:
"Kukas tästä asiasta kertoo? Me?"
"Mitä sinä ajattelet? Otaksu nyt että jotakin tapahtuisi, jott'ei
Indiani-Joe'a hirtettäisi, niin löisi hän meidät kuoliaaksi yhdessä eli
toisessa tilaisuudessa; yhtä varmaan kun me olemme nyt tässä."
"Juuri samaa ajattelin minäkin tässä itsekseni"
"Jos joku kielii, niin tehköön Muff Potters'i sen, jos on niin tuhma.
Hän on tavallisesti kyllin humalassa siihen."
Tom ei virkkanut mitään -- hän ajatteli ajattelemistaan. Sitten
kuiskasi hän:
"Huck, Muff Potters ei tiedä sitä. Kuinka hän voisi kertoa siitä?"
"Mikä on syynä siihen, ett'ei hän sitä tiedä?"
"Se että hän oli juuri saanut iskun päähänsä, kuin Indiani-Joe teki
sen. Luuletko sinä että hän tiesi mitään?"
"Hitto vieköön, sinulla on oikein, Tom!"
"Ja kuulepas -- ehkä tämä isku oli hänelle kyllin kyllä!"
"Se ei ole luultava, Tom. Hänellä oli viinaa ruumiissa; sen minä näin,
ja siksi toiseksi hän ei ole milloinkaan ilman sitä. Hyvä, kun minun
isäni on humalassa, saat vaikka kirkon-tornilla kolkuttaa häntä päähän,
eikä se vaikuta mitään. Hän sanoo sen itse. Luonnollisesti on se siis
samoin Muff Potters'inkin kanssa. Vaan jos mies on aivan selvä, niin
uskon kyllä että semmoinen isku veisi häneltä hengen, ehkä; en tiedä."
Pitkän ajan ajateltuaan sanoi Tom:
"Hucky, oletko varma siitä ett'et puhu tästä kellenkään mitään?"
"Tom, meidän täytyy olla ääneti. Sen tiedät. Tuon kirotun Indianin
omaatuntoa ei suinkaan vaivaisi ollenkaan, jos hukuttaisi meidät kuin
parin kissoja, ell'ei hän tulisi hirtetyksi, kielittyämme. Kuules
nyt, Tom, vannokaamme toisillemme -- se pitää meidän tehdä -- vannoa,
ett'emme puhu tästä mitään."
"Siihen minä suostun, Huck. Se on paras keino. Ylös kädet ja vanno että
me --"
"Oh, ei se kelpaa tässä asiassa. Se on kyllä hyvä tavallisissa,
vähäpätöisissä asioissa -- varsinkin tyttörepakoihin kanssa, sillä he
pettävät kumminkin kaikissa tapauksissa, ja livertävät, jos tulevat
pihtiin -- vaan tärkeässä asiassa niinkuin tässä, pitäisi se olla
kirjallisesti, ja verellä."
Tomin koko olento myönsi tämän käsityksen asiasta. Tämä oli
syvä, jylhä ja hirvittävä; tunti, asian-haarat, ympäristö olivat
myötäsointuusuudessa tämän kanssa. Hän otti puhtaan laudan
kappaleen, jonka näki kuuvalossa, veti esiin taskustansa pienen
punaliitu-kappaleen, ja piirsi kuuvalossa vaivaloisesta seuraavat
rivit, painaen paksumpia riviä piirtäissänsä kielensä hampaitaan
vasten, hienompia piirtäessä veti hän sen taas takaisin:
_Huck Finn ja Tom Sawyer vannovat että he ovat ääneti asiasta ja
että he toivovat vaikka kuolevansa tielle jos puhuvat_
Huckleberry ihmetteli suuresti Tomin sukkelaa kirjoitustaitoa ja
hänen kaunista kieltään. Hän otti paikalla neulan nuttunsa kauluksen
käänteestä ja aikoi sillä tehdä naarmua nahkaansa, kun Tom sanoi:
"Älä! Älä tee sitä. Nuppineula on messinkiä. Siinä voipi olla
Espanian-viheriää."
"Mitä se on Espanian-viheriä?"
"Se on myrkkyä. Juuri sitä se on. Koetahan kerran syödä sitä, niin saat
nähdä."
Nyt otti Tom säikeen pään silmäneulastansa ja kumpikin poika raapi
sillä peukalonsa lihaisinta paikkaa, ja puristivat esiin pisaran vertä.
Vähitellen useampia kertoja puristettuansa, sai Tom nimensä
alkukirjaimet piirretyksi, käyttäen pännänä sakari-sormeansa. Sitten
neuvoi hän Huckleberry'n tekemään H ja F. ja valakirja oli nyt
valmis. Nyt hautasivat he laudan kappaleen seinämälle moninaisilla
hirvittävillä noitatempuilla, ja ne siteet jotka sitoivat heidän
kielensä, pidettiin nyt lukituina, ja lukon avain ikäänkuin
poisviskattuna.
Eräs haamu hiipi nyt varovasti sisään muutamasta reiästä, joka oli
vastapäätä olevassa rapistuneessa muurissa, vaan pojat eivät havainneet
sitä.
"Tom", kuiskasi Huckleberry, "estääkö tämä meitä aina puhumasta --
aivan aina?"
"Luonnollisesti. Tapahtuipa mitä hyvänsä, niin emme saa virkkaa siitä
mitään. Me kuolisimme tielle -- joko olet unhottanut sen."
"Niin kai se sitte lienee."
He kuiskivat vielä hetkisen yhtä ja toista. Yhtäkkiä alkoi, juuri
ulkopuolella -- noin kymmenen jalkaa heistä, koira ulvoa kummallisella
äänellä. Pojat syleilivät toisiansa suuresti kauhistuneina.
"Kumpaako meistä tarkoittaa hän?" ykisi Huckleberry.
"En tiedä -- tirkistäs raosta. Sievään!"
"En, tee se sinä, Tom!"
"En minä uskalla -- en minä uskalla tehdä sitä, Huck!"
"Hyvä Tom, tuossa se on taaskin!"
"Jumalalle kiitos!" kuiskasi Tom. "Minä tunnen sen äänen. Se on Bull
Harbison." [Jos Herra Harbison'illa olisi ollut Bull-niminen orja,
niin olisi Tom kutsunut häntä "Harbison Bull": vaan hänen Poikansa eli
koiransa oli Bull Harbison.]
"Oh, sepä oli hyvä -- minä vakuutan sinulle, Tom, että olin kuolla
paljaasta pelosta; minä olisin tohtinut lyödä veikan mistä hyvänsä,
että se oli vieras ja tuntematoin koira."
Koira ulvoi vielä kerran. Poikain uskallus masentui taas.
"Oo, hyvä Jumala, ei se ole Bull Harbison!" kuiskasi Huckleberry.
"Pilkistäs, Tom!"
Tom totteli, vavisten pelvosta, ja pilkisti raosta ulos. Hänen
kuiskutuksensa tuskin kuului, kuin hän sanoi:
"Oh, Huck, se on _tuntematoin_ koira."
"Sukkelaan, Tom, sukkelaan! Kumpaako meistä tarkoittaa hän?"
"Luultavasti tarkoittaa hän meitä kumpaakin -- me olemme juuri
vierekkäin."
"Voi, Tom, luulenpa loppumme olevan lähellä. Mihin minä tulen kuoleman
jälkeen, sitä tuskin tarvinnee epäillä; sillä minä olen ollut hyvin
syntinen."
"Hitto vieköön! Tuossa se nyt on kun lurjustelee koulusta poissa ja
tekee kaikkea sitä, jota on kielletty tekemästä. Minä olisin voinut
olla yhtä hyvä kuin Sid'kin, jos olisin koetellut -- vaan ei, minä en
luonnollisesti tahtonut. Vaan jos minä kerran pääsen tästä pulasta,
niin minä en muuta teekän kuin makaan Pyhäkoulussa; se on niin tosi
kuin nyt olen tässä."
Tom alkoi itkeä tihuttaa.
"_Sinäkö_ kelvotoin!" Huckleberry alkoi myöskin nyhkiä. "Saakeli
soikoon, Tom Sawyer, sinä olet puhdas kuin piparikakku minun
rinnallani. Voi, _hyvä_ Jumala, kuin minulla olisi edes puoleksikaan
niin hyvät toiveet kuin sinulla."
Tom nielasi alas nyhkäyksen ja kuiskasi:
"Katsos, Huck, katsos! Hän käänsi _selkänsä_ meille!"
Hucky pilkisti, iloiten sydämessänsä.
"Se ei katsokaan meihin tuo kunnon _piski!_ Katsoiko se ennen tänne
päin?"
"Ei. Vaan minäpä nyt vasta olin pöllö, kun en tuota tullut
ajatelleeksi. Oh, nyt on kaikki hyvin. Vaan ketä voi hän nyt
tarkoittaa?"
Koira lakkasi ulvomasta. Tom pörhisti korviansa.
"Sssi! Mikä se on?" kuiskasi hän.
"Se on niinkuin -- kuin sika röhkisi. Ei -- siellä on joku, joka
korsnaa."
"Niin se on. Vaan millähän paikalla se lienee, Huck?"
"Minä luulen että se on tuolla toisella puolen. Siltä kai se kuuluu.
Isäni makasi välistä tuolla sikain kanssa, vaan Jumala varjelkoon,
kun hän korsnaa, niin ei ole katto pysyä paikoillaan, sillä siinä
on silloin semmoinen tärinä. Paitsi sitä niin luulen mä, ett'ei hän
konsaan palaja takaisin tähän kaupunkiin."
Poikien mieli alkoi tehdä antautumaan uusiin vehkeisiin ja vaaroihin.
"Hucky, uskallatkos seurata minua, jos käyn edellä?"
"Enpä oikein, Tom. Ajatteles jos se olisi Indiani-Joe!"
Tom epäili. Vaan vähän ajan kuluttua syntyi uusi kiusaus heidän
sydämmissään, ja he päättivät koettaa, kumminkin sillä ehdolla, että
pakenisivat paikalla jos korsnaaminen lakkaisi. Nyt alkoivat he hiipiä
varpaillaan eteenpäin jälekkäin. Kun he olivat tulleet noin viiden
askeleen päähän korsnaajasta, polki Tom eräälle tikulle, joka kovalla
äänellä räpsähti poikki. Mies ähki ja kääntäysi, niin että hänen
naamansa tuli kuun valoon. Se oli Muff Potters. Poikain sydän oli
seisattunut, samoin kuin heidän ruumiinsakin, miehen kääntäytyessä;
vaan nyt katosi kaikki heidän pelkonsa. He hiipivät ulos muurin
raosta ja seisattuivat vähän matkan päähän hetkeksi puhelemaan ennen
eroamistansa. Nyt häiritsi taas yön hiljaisuutta tuo kamala ulvominen!
He katsoivat taaksensa ja näkivät tuon mystillisen koiran seisovan
joitakuita jalkoja Potters'in leposialta, kääntyneenä Potters'iin päin,
nokka taivasta kohden.
"Ooh, Jesus siunatkoon, se on _häntä_ kuin se tarkoittaa!" huudahti
kumpikin poika samalla kertaa.
"Vaan kuules Tom, kun ne puhuvat, että noin pari viikkoa takaperin eräs
vieras koira oli käynyt puoliyön aikana ulvomassa Johnny Millers'in
kartanon ympärillä; ja että yölepakko oli eräänä iltana lentänyt
sisälle porstuaan ja istuutunut kaidepuulle ja siinä laulanut! ja
siellä ei ole vielä ketään kuollut."
"Sen kyllä tiedän. Vaan eikös Gracie Miller kaatunut juuri seuraavana
Lauantaina, ja polttanut itseänsä samalla hyvin pahaksi keittiön
takassa?"
"Niin, vaan hän ei kuollut. Ja, joka on vielä enemmin, hän on jo
parempana."
"Hyvä; odotahan. Hän on kuoleman oma yhtä varmaan kuin Muff
Potters'ikin. Niin sanovat kai neekerit, ja he ymmärtävät hyvin
tuonlaiset asiat, Huck."
Nyt erosivat he syvissä mietinnöissä.
Kun Tom kapusi sisään makuuhuoneensa ikkunasta oli yö jo melkein
kulunut. Hän puki päältänsä hyvin varovasti ja rupesi maata, iloissaan