Tom Sawyer: Koulupojan historia - 03

vähänkin sai tilaisuutta. Kirjaston-hoitaja "näyttäytyi", juoksennellen
edestakaisin syli täynnä kirjoja, ja semmoisella melskeellä ja
hyöringillä, joka on näitten pienten virkamiesten suurin ilo. Nuoret
opettajat "näyttäytyivät" helposti nuhdellen oppilaitansa ja muilla
pienillä mahtavuutensa osoitteilla, ja tarkasti pitäen vaarin
järjestyksestä; useimmalla opettajalla ja opettajattarella oli jotakin
tehtävää kirjavarastossa saarnastuolin juurella, ja sen jonka he
tekivät, oli aina uudestaan tehtävä, pari eli kolmekin kertaa (hyvin
silmäänpistävällä harmilla). Pienet tytöt "näyttäysivät" itsekukin
tavallansa, ja pienet pojat "näyttäysivät" semmoisella innolla,
että ilma oli täytetty pureksituilta paperipalasilta ja rähinältä.
Kaiken tuon yli vallitsi tuo mahtava mies, mahtava tuomari hymy
huulillansa ja lämmitellen itseänsä kunniansa auringon valossa,
sillä hänkin "näyttäytyi" tavallansa. Yhtä ainoata puuttui herra
Valterin ilo, ollaksensa täydellinen, ja se oli tilaisuus saada antaa
raamattupalkkio, ja näyttää se ihme-lapsi, joka tämän oli ansainnut.
Useammalla lapsella oli joitakuita keltaisia lippuja, vaan ei
yhdelläkään ollut tarpeeksi -- hän oli käynyt kyselemässä kaikilta
parhailta oppilailta. Hän olisi antanut kaikki omaisuutensa, jos olisi
saanut tuon saksalais-pojan järjellisenä takaisin kouluun.
Ja nyt, samassa silmänräpäyksessä kun kaikki toivo oli lakannut, toi
Tom Sawyer esiin yhdeksän keltaista, kymmenen punaista ja kymmenen
sinistä lippua, ja tahtoi raamattua! Tämä oli kun salama pilvettömältä
taivaalta. Valter ei ollut odottanut pyyntöä tältä taholta kymmeneen
vuoteen. Vaan asiata ei voitu kiertää -- tässä oli lupaukset, ja
ne piti mitä lupasivat. Tom kohotettiin siis tuomarin ja muitten
valittujen joukkoon, ja tämä ilmoitus annettiin pääkortteerista. Tämä
oli vuosikymmenen merkillisin tapaus; ja niin suuren huomion nosti se,
että se kohotti sen esineen itse laki-ihmisen rinnalle, ja koululla oli
nyt kaksi ihme-lasta tirkistettävänä, siihen sijaan kun ennen oli ollut
yksi. Poikia kalvasi kova kateus, varsinkin harmitti niitä, jotka nyt
kovin myöhään havaitsivat edistäneensä tätä vihattavaa kunniaa niin,
että olivat myöneet lippunsa niitä Tom'in rikkauksia vastaan jotka hän
oli kerännyt lauta-aidan maalausoikeuksia myödessään. He ylönkatsoivat
itsiänsä sentähden kun olivat antaneet pettää itsensä tuolta kavalalta
käärmeeltä.
Palkinto annettiin Tom'ille, niin suurella mahdilla, kuin se oli
mahdollista yli-tarkastajalle tämmöisessä tilaisuudessa; kumminkin
puuttui jotakin totisesta ihastuksesta, sillä miesparan aisti sanoi
hänelle, että hän tässä oli salaisuuden perillä, joka ei sietänyt
päivän valoa. Se oli nimittäin aivan mahdotonta, että tämä poika oli
koonnut kaksituhatta sidettä pyhän raamatun viisautta latoihinsa --
tusina olisi varmaan jo ollut kyllin kyllä. Amy Lawrence oli pöyhkeä
ja iloinen, ja hän koetti saada Tom'ia katsomaan silmiinsä; vaan hän
ei tahtonut katsella niihin. Amy ihmetteli; sitten tuli hän ikäänkuin
vähän rauhattomaksi, ja alkoi hieman epäillä. Hän tarkasteli; eräs
salainen silmäys sanoi hänelle kaikki, -- hänen sydämensä murtui; hän
vihastui ja tuli musta-sukkaiseksi, kyyneleet tulivat hänen silmiinsä,
ja hän vihasi koko maailmaa, vaan enin Tom'ia kumminkin, niin luuli hän.
Tom esiteltiin tuomarille; vaan hänen kielensä oli sidottu, hän taisi
tuskin hengittää, hänen sydämmensä läpätti -- osaksi siitä syystä,
että mies, jonka edessä hän seisoi, oli niin mahtava, vaan paraammaksi
osaksi syystä, että tämä oli hänen lemmikkinsä isä. Hän olisi
mielellään langennut tuon miehen eteen polvillensa ja rukoillut häntä
-- jos olisi ollut pimeä. Tuomari laski Tomin pään päälle kätensä ja
kutsui häntä uljaaksi pieneksi mieheksi, ja kysyi häneltä mikä hänen
nimensä oli. Poika änkytti, ja sai viimein sanoneeksi:
"Tom."
"Ei suinkaan, ei Tom -- se on --"
"Tuomas."
"Aivan niin, se on oikein. Minä luulin sen olevan pitemmänkin. Hyvä on.
Vaan sinulla on toinenkin nimi luullakseni, ja etkös tahtoisi sanoa
sitä minulle?"
"Sano, Tuomas, herralle sukunimesi," sanoi Valter, "ja sano 'herra
tuomari.' Muista olla kohtelias."
"Tuomas Sawyer -- herra tuomari."
"Hyvä; sinä olet siivo ja iloinen poika! Iloinen ja miehekäs. Kaksi
tuhatta värsyä on jo koko joukko -- aivan paljon. Sinun ei tarvitse
kuunaan katua että olet oppinut nämät, sillä ei mikään maailmassa maksa
niinkuin oppi; se tekee suuria ja hyviä miehiä. Kerran tulee sinustakin
ehkä suuri ja hyvä mies, Tuomas, ja silloin tulet sinä muistelemaan
menneitä aikojasi ja sanomaan: kaikista näistä eduistani tulee minun
kiittää sitä mainiota pyhäkoulua koto-kaupungissani; minun tulee
kiittää opettajiani, jotka opettivat minut työtä tekemään, ja sitä
hyvää yli-tarkastajaa, joka kehoitti ja piti minua silmällä, ja antoi
minulle kauniin raamatun omakseni, jota yksinäisyydessäni sain sitten
lukea. Kaikesta tästä on minun kiittäminen oikeata ja kristillistä
kasvatusta! Näin tulet sinä sanomaan, Tuomas; ja silloin et ottaisi
suurintakaan raha-summaa noista kahdestatuhannesta värsystä -- sitä et
totisesti tekisi. Ja nyt, kerroppas meille tässä joku raamatun kappale,
jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan -- niin, minä tiedän ett'ei
sinulla ole mitään sitä vastaan -- sillä me kunnioitamme ja rakastamme
ahkeroita pieniä poikia. Varmaankin tiedät sinä Vapahtajan kahdentoista
opetuslapsen nimen. Etkös tahtoisi sanoa meille kahden ensimäisen
nimeä?"
Tom seisoi kun lammas ja venytti yhtä nappiansa. Sitten punastui hän
ja laski silmänsä maahan. Herra Valter'in uskallus luopui kokonansa.
Hän sanoi itseksensä, se on aivan mahdoton että hän voisi vastata
yksinkertaisimpaan kysymykseenkään, -- miksi kysyi nyt tuomari häneltä?
Kumminkin täytyi hänen sanoa jotakin, ja sanoi:
"Vastaa Herralle, Tuomas -- älä pelkää."
Tom parka oli tuhon alainen.
"Minä nyt tiedän varmaan että sinä tiedät kahden ensimäisen
opetuslapsen nimen"; sanoi rouva.
"Kahden ensimäisen opetuslapsen nimi oli --
"_Taavetti_ ja _Goliathi_."
Heittäkäämme surkuttelemisen vaippa seuraavan yli.


VIIDES LUKU.

Noin puolivälissä yksitoista alkoivat tämän pienen kirkon haljenneet
kellot soida, ja samalla aikoi joukkokin kokoontua kirkkoon kuulemaan
puolipäivä-saarnaa. Koululapset hajosivat ympäri huonetta ja asettuivat
vanhempiensa viereen, niin että he tulivat katsannon alle. Täti Polly
tuli, Tom, Sid ja Mary istuivat hänen kanssansa. Tom asetettiin
pääkäytävän puoleiseen penkin päähän, että hän olisi niin kaukana kuin
mahdollista avonaisesta ikkunasta ja viehättävistä kesämaisemista
sen ulkopuolella. Kansa tuli käytäviä myöten kirkkoon: vanha ja
puutteen-alainen postimestari, joka oli nähnyt parempiakin aikoja;
pormestari rouvinensa -- sillä heillä oli pormestari täällä, muitten
korukalujen joukossa -- rauhantuomari; Douglaan leski, ihana, viisas
nelikymmen-vuotinen jalo ja lempeä-sydäminen ihminen ja hyvissä
varoissa, jonka rakennus oli ainoa palatsin kaltainen kauppalassa, ja
juhlatilaisuuksissa vieraanvaraisin ja enimmän tuhlaava, josta Pietarin
asukkaat taisivat kerskua; koukistunut ja kunnioitettava majoori
Wand rouvinensa; asianajaja Riverson, uusi merkillisyys kaukaisilta
tienoilta; kauppalan kaunotar, jota seurasi laiteltu ja nauhoilla
koristettu parvi nuoria sydänrauhan häiritsiöitä; sitten kauppalan
kaikki nuoret kauppa-palveliat -- sillä he olivat seisseet porstuassa,
imeskellen keppiensä vekaraa, muodostaen ympyrän-muotoisen seinän
hius-voiteella voidelluita, hymyileviä ihailioita; kunnes viimeinenkin
tyttö oli juossut kujaa sen läpitse -- ja viimeksi tuli kaikkein
poikain esikuva Willie Mufferson, hoitaen äitiänsä niin suurella
varovaisuudella, ikään kuin äitinsä olisi ollut hienointa lasia. Hän
seurasi aina äitiänsä kirkkoon ja oli kaikkien äitien ylpeys. Kaikki
pojat vihasivat häntä, sillä hän oli niin siivo; paitsi sitä oli
heitä niin usein "ärsytetty" hänen esimerkillänsä. Hänen valkoinen
nenäliinansa roikkui aina pyhinä ulkona taskusta -- epähuomiosta.
Tom'illa ei ollut minkäänlaista nenäliinaa, ja hän piti semmoisia
poikia, joilla oli tämä, keikarina. Koska seurakunta nyt oli koolla,
niin muistutettiin vielä niitä, jotka olivat viipyneet ja myöhästyneet,
kellon soitolla, ja nyt vallitsi juhlallinen hiljaisuus kirkossa,
jota silloin tällöin häiritsi kuori-laulajain kuiskutus ja hykätys
urku-parvella. Kaikkina aikoina ovat kuori-laulajat kuiskaneet ja
hykisseet jumalanpalveluksen ajalla. Kerran löytyi kirkko, jossa oli
hyvästi kasvatetut ja opetetut kuori-laulajat, vaan nyt ei juohdu tuo
mieleeni, missä se oli. Siitä on jo useampia vuosia, niin että tuskin
muistankaan sitä, vaan muistaakseni oli se jossakin ulkomailla.
Pappi sanoi nyt ylös virren ja lausui sen alun hyvin suloisella ja
aivan erinomaisella tavalla, josta paljon pidettiin tässä maanosassa.
Hänen äänensä alkoi jostakin väli-äänestä ja kiipesi siitä ikään kuin
portaita myöten ylöspäin, kunnes tuli vissille korkeudelle, jossa se
pani erinomaisen painon korkeimmalle sanalle ja alkoi sitten laskeutua
kunnes tuli samaan ääneen:
"Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkikin _täällä_,
Tuiskut ja tuuliaispäät kaikki se kärsiä _saa_."
Häntä pidettiin mainiona lukiana. Kirkollisissa "seura-iloissa"
pyydettiin häntä aina lausumaan runoja; ja kun hän oli valmis, nostivat
naiset tavallisesti silmät ummessa kätensä ylöspäin, laskien ne sitte
hermotoinna polvillensa ja ravistivat päätänsä ikäänkuin olisivat
tahtoneet sanoa: "Sanoilla ei voi selittää tätä, sillä se on kovin
ihanaa, kovin ihanaa tälle turmellulle maailmalle."
Virren laulettua, muuttui tämä suuri-arvoinen herra Sprague
kuuluutus-lehdeksi ja luki kuuluutuksia kokouksista, yhtiöistä ja
muista seikoista, niin ett'ei tästä listasta luullut loppua tulevankaan
-- kummallinen tapa, joka on säilynyt Amerikassa, kaupungeissakin,
aikakautena, jona löytyy sanomalehtiä joka nurkassa. Usein tapahtuu
että kuta vähemmin joku vanha tapa on oikeutettu, sitä vaikeampi on
sitä poistaa.
Ja nyt rukoili tuo hengellinen. Rukous oli jalomielinen ja kosketti
aivan yksityisiä asioita; siinä rukoiltiin kirkon ja seurakunnan,
kylän muitten kirkkoin, maakunnan, valtion, valtion virkamiesten,
Yhdys-Valtain, Yhdys-Valtain kirkkoin, Kongressin, Presidentin,
hallinnon virkamiesten, merimies-parkain, jotka ajelivat vyöryvillä
aalloilla, valloitettuin miljoonain, jotka huokailivat Euroopan ja
Itämaitten itsevaltiain ikeen alla, niitten, joilla on valo ja iloinen
sanoma, ja joilla ei kumminkaan ole silmiä nähdä ja korvia kuulla,
ja pakanoitten edestä meren kaukaisilla saarilla, ja viimeiseksi
että ne sanat, jotka hän aikoi lausua, saisivat armon ja suosion, ja
lankeisivat hyvään maahan, jossa ne kantaisivat tuhatkertaisen sadon
hyviä tekoja. Amen.
Rouvasväen silkkihameet alkoivat suhista, ja tuo seisova seurakunta
istuutui. Poika, jonka historian tämä kirja kertoo, ei nauttinut
saarnasta, hän ainoasti kesti sen -- jos lie edes tehnyt sitäkän.
Hän oli kova-korvainen niin kauan kuin se kesti, hän piti vaarilla
rukouksen yksityisyydet, tietämättänsä -- sillä hän ei kuunnellut,
vaan hän tunsi alan ja papin tien sen yli entuudestaan -- ja jos joku
vähäinen, uusi lisäys tehtiin, niin tarkkasivat hänen korvansa sen, ja
koko hänen olentonsa kohosi tätä vastaan. Hän piti tämmöisiä lisäyksiä
epä-rehellisinä ja laittomina. Rukouksen aikana lensi muuan kärpänen
hänen edessään olevan penkin noja-laudalle, aivan hänen nokkansa eteen,
ja harmitti häntä siinä sillä, että se aivan rauhallisesti hieroi
etu-jalkojansa vastakkain, jonka tehtyä se syleili päätänsä niillä,
ja hieroi sitä niin voimakkaasti, että olisi luullut sen eroavan
ruumiista, ja että tuo rihman hienoinen kaula tuli näkyviin, syyhytteli
siipiänsä takajaloillaan, ja ojensi ne pitkin ruumista, aivan kuin
olisivat olleet hännystakin helmat, puhdisti itseänsä niin tyynesti,
ikäänkuin olisi tiennyt itsensä olevan aivan turvallisessa paikassa,
niinkuin olikin: sillä kuinka Tomin kynsiä kutkuttikin pyytääksensä
sitä, eivät ne kumminkaan uskaltane -- hän oli varmasti vakuutettu
siitä, että hänen sielunsa menisi manalan maille, jos hän rukousta
lukiessa tekisi jotakin tämmöistä. Vaan viimestä lausetta luettaissa
alkoi hänen kätensä koukistua ja hiljaa hiipiä; ja samassa kun "Amen"
oli sanottu oli kärpänenkin kourassa. Hänen tätinsä keksi tämän tempun
ja pakoitti hänet päästämään sen.
Pappi luki tekstinsä ja piti siitä naukuvalla äänellä yksi-toikkoisen
esitelmän, joka oli niin kuiva että moni alkoi onkia kiiskiä --
ja kumminkin oli tämä esitelmä, joka sisälti äärettömän määrän
tulta ja tulikiveä ja vähenti edeltä valittujen joukon niin
vähäiseksi, että niitä tuskin kannatti lunastaa. Tom luki saarnan
sivut: jumalanpalveluksen jälkeen tiesi hän aina kuinka monta sivua
saarnassa oli ollut; vaan harvoin ja tuskinpa milloinkaan, mitä se oli
sisältänyt. Tällä kertaa oli hän kumminkin, hetkisen aikaa todellakin
kiinitetty saarnaan. Saarnaaja esitteli mahtavan ja liikuttavan kuvan
maailman sotajoukoista tuhat-vuotisen valtakunnan aikoina, jona
jalopeurat ja lampaat makaavat vierekkäin ja jolloin pieni lapsi
taluttaa niitä. Vaan tämän suuren näyttelön into, oppi ja neuvo eivät
vaikuttaneet mitään pojassa, hän ei pitänyt muusta kuin pääroolista,
joka oli katseliajoukolle niin silmään pistävä. Hänen muotonsa loisti
ilosta kuin ajatteli tätä, ja arveli ittekseen: minä tahtoisin hyvin
mielelläni olla sinä lapsena, kuin vaan jalopeura olisi kesy.
Hän vaipui taas ajatuksiinsa kun tuo kuiva esitelmä alkoi uudestaan.
Nyt juohtui hänen mieleensä eräs aarre, joka hänellä oli taskussa,
ja hän veti sen esiin; se oli eräs musta tamminkainen, varustettu
mahdottoman suurilla purimilla -- hän kutsui sitä "purin-kakiksi", Se
oli hänellä pienessä nallilaatikossa. Tamminkaisen ensimäinen tehtävä
oli nipistää häntä sormeen. Ehdoton nenäpaukku seurasi, tamminkainen
lensi siristen käytävälle seljällensä, ja samalla haavoitettu sormi
suuhun. Siinä makasi nyt tamminkainen potkien ilmaa, voimaton
kääntäytymään. Tom katseli toivoen sitä, vaan se oli kovin loittona
tullaksensa hänen käsiinsä. Muitakin, joita ei saarna huvittanut,
huvitti tamminkainen ja he alkoivat myöskin katsella sitä.
Eräs ajelehtiva villakoira tuli samalla vaappuen, surullisella
sydämellä, laiskistunut joutilaisuudesta ja veltostuttavasta
kesänlämpimästä, vankeudesta väsyneenä, toivoen vaihetusta. Hän
vainusteli tamminkaista; riippuva häntä kohosi ja alkoi viuhkaa. Hän
tarkasteli otusta, kierti, haisteli sitä, turvalliselta loittoudelta,
kierti uudestaan, tuli uskaliaammaksi, haisteli vähän likempää, aukasi
suunsa ja näykkäsi sitä, juuri parahiksi niin ett'ei sattunut, koetteli
vielä kerran, ja vielä kerran, alkoi innostua leikistänsä, heittäytyi
maahan mahalleen tamminkainen käpälien välissä, ja jatkoi koetuksijaan,
väsyi viimein ja tuli haluttomaksi ja hajamieliseksi. Hänen päänsä
alkoi nyykkiä, ja vaipui viimmein vähitellen alas, kunnes kosketti
vihollista, joka samassa pureutui leukaan. Ilkiä äläys kuului, koira
puisti päätään ja tamminkainen kimposi joitakuita kyynäriä, toisen
kerran pudoten selälleen. Ympärillä istujat hykisivät sisällisestä
naurusta, useampi muoto kätkeysi varjostimen tai nenäliinain taakse,
Tom oli onnellinen. Koira häpesi; vaan hänen sydämmessään kiehui viha
ja kostonhimo. Niin lähestyi hän uudestaan tamminkaista ja alkoi
varovasti ahdistella sitä, tehden hyökkäyksiä kaikista kehän pisteistä,
asetti etukäpälänsä noin tuuman otuksesta, näykkäsi hampaillaan vieläkin
likempää, ja puisteli päätään niin että korvat lotisi. Vaan vähän
ajan kuluttua uupui hän uudestaan, koetti huvittaa itseänsä erään
kärpäsen kanssa, vaan ei saavuttanut siinä mitään iloa, seurasi muuatta
muurahaista laattian raossa, kyllästyi siihenkin, haukotteli, huokasi,
unhotti tykkönään tamminkaisen, ja istuutui sen päälle! Tästä syntyi
surkea ulina ja koira kiiti pitkin käytävää yhä ulisten; hän juoksi
kirkon poikki, alttarin eteen, sieltä lensi hän sivu käytäville, juoksi
ovien ohitse, valitti suruansa puhe-lavan edessä, tuskansa paisui näin
menetellessänsä, kunnes oli kuin villainen komeetti, joka kiertää
rataansa, valon loistolla ja nopeudella. Vihdoin-viimmein heitti tuo
hullu katala ratansa ja lensi isäntänsä syliin, tämä heitti ulos hänet
ikkunasta ja tuskan voivotus hälveni ja kuoli viimmein kokonaan.
Tällä ajalla oli seurakunta pakahtua naurun pidätykseen, ja saarna
täytyi lopettaa. Pappi koetti kyllä jatkaa esitelmäänsä, vaan se
kävi hitaasti ja järeästi, koska kaikki mahdollisuus liikuttaa oli
kadonnut; sillä tunnokkainmatkin sanat vastaanotettiin yhä vaan
naurulla, ikäänkuin pappi parka olisi sanonut jonkin hullutuksen. Se
oli todellakin suuri helpoitus koko seurakunnalle, kun koetus loppui ja
Herran siunaus luettiin.
Tom Sawyer meni kotiansa hyvin hyvällä tuulella, ajatellen että
jumalanpalveluksessa oli hyviäkin puolia, kun sinne vaan hankki
hauskutusta. Yksi ainoa ajatus häiritsi häntä; hänellä ei ollut mitään
sitä vastaan että koira leikitteli hänen purinkakkinsa kanssa; vaan hän
piti sitä väärin tehtynä koiralta, että se juoksi sen kanssa tiehensä.


KUUDES LUKU.

Kun maanantai aamu tuli, oli Tom huonolla tuulella. Se oli aina niin,
kun maanantai aamu oli käsissä, sillä nyt alkoi uusi ja vaivaloinen
viikko koulussa. Hän alkoi aina tämän päivän sillä toiveella ettei
olisi ollut mitään väliin tullutta juhlapäivää, sillä se vaikutti vaan
sen, että vankeuteen ja kahleisin meno tuntui vaikeammalta.
Tom virui sängyssään ja mietti. Yht'äkkiä toivoi hän tulevansa
kipeäksi; sillä silloin taisi hän jäädä koulusta pois. Hän alkoi
tutkia ruumiinsa tilaa. Ei keksinyt minkäänlaista vammaa, ja tutki
vielä uudelleen. Tällä kertaa luuli hän keksivänsä mahataudin oireita,
ja hän alkoi kiihottaa niitä jommoisellakin toivolla. Vaan kohta
alkoivat ne laimistua, ja äkisti loppuivat ne tykkönään. Hän mietti
edelleen. Samassa keksi hän jotakin. Eräs etuhampaistaan liikkui.
Tämä oli onnellinen havanto; hän oli jo ruveta ähkimään, "pannaksensa
liikkeelle", niin kuin hän kutsui sitä, kun hänelle äkkiä juolahti
mieleen, että jos hän tämänkaltaisella todistuksella tulisi tuomiolle,
tätinsä tahtoisi nyhtäistä pois sen, ja että tämä koskisi. Siis päätti
hän pitää hampaan nyt vielä varana ja etsi muita syitä. Aluksi ei ollut
tarjona minkäänmoista syytä; vaan sitten muisti hän kuulleensa tohtorin
juttelevan eräästä taudista joka oli pannut sairaan vuoteen omaksi
kahdeksi eli kolmeksi viikoksi ja jossa sairas oli vielä menettää erään
sormensa. Nyt otti hän varpaansa tutkittavaksi. Vaan tällä kertaa ei
hän löytänyt niissäkään välttämättömiä oireita. Kumminkin näytti tuo
maksavan vaivaa koetella, ja niin alkoi hän ähkiä suurella vilkkaudella.
Vaan Sid nukkui tunnotonna.
Tom ähki kovemmin ja luuletteli, että hän alkoi tuntea kipua
varpaassaan.
Sid ei herännyt.
Tom oli nyt hengästynyt ponnistuksistaan. Hän levähti hetkisen aikaa,
veti ilmaa keuhkoihinsa ja alkoi uudelleen ähkiä.
Sid korsnasi vaan.
Tom'ia alkoi huolettaa. Hän sanoi: "Sid, Sid!" ja puisti häntä.
Tom alkoi uudelleen ähkiä. Sid haukottelin, vennytteliin, nousi
puoleksi istumaan ja katsoa töllötti avoissa suin Tom'ia. Tom jatkoi
ähkimistään. Sid sanoi:
"Tom!" Mikä sinua vaivaa, Tom?
Ei vastausta.
"Etkö kuule Tom! Tom? Mikä sinua vaivaa, Tom?" Ja hän ravisti häntä,
katsellen häntä pelästyksissään.
Tom vaikeroi:
"Anna minun olla, Sid. Älä runtele minua."
"Vaan kuinka se nyt on Tom? Minun täytyy huutaa tätiä."
"Ei se maksa vaivaa. Ehkä tuo helpottaa jonkun ajan kuluttua. Älä huuda
ketään."
"Vaan minun täytyy! Älä nyt ähky noin Tom, tuohan on kauheata. Kuinka
kauvan sinä olet jo ollut noin?"
"Useampia tuntia. Ai! Älä nyt telmä noin Sid. Sinä tapat minut."
"Tom miksi et herättänyt minua ennen? Voi, Tom, älä nyt! koko minun
ruummistani karsii kuin kuulen tuota. Tom, no mikä sinua vaivaa?"
"Minä annan sinulle kaikki anteeksi Sid. (Voihkamista). Kaikki mitä
minulle olet tehnyt. Kuin minä olen poisa --"
"Tom, ethän toki aikone kuolla. Älä toki hyvä Tom. Ehkä --"
"Minä annan kaikille anteeksi Sid. (Voihkamista). Sano heille se Sid.
Ja, Sid anna minun akkuna lyijyni, ja minun silmä puoli kissani sille
uudelle tytölle, joka on tullut tänne ja sano hänelle --"
Vaan Sid oli siepanut vaatteet päällensä ja mennyt.
Tom oli nyt todellakin kipeä, niin hyvin oli hänen luulettelunsa
vaikuttanut, ja niin muodoin olivat hänen ähkimisensä muuttuneet
todeksi.
Sid kiirehti alas portaita ja sanoi:
"Voi, täti Polly tulkaat! Tom on kuoleman kielissä!"
"Kuoleman kielissä!"
"Niin täti, niin täti. Älkäätte viipykö, joutukaatte pian!"
"Lorua! sitä en usko."
Vaan yhtä hyvin juoksi hän ylös rappuja, Sid ja Mary jälessänsä. Ja
hänen kasvonsakin kalpenivat, ja huulensa vapisivat. Kun hän tuli
vuoteen ääreen, kysyi hän hätäytyneellä äänellä:
"Sinä, Tom! Tom mikä sinua vaivaa!"
"Voi, täti kulta, minä o' --"
"Mikä sinulla on -- mikä sinulla on lapseni?"
"Voi täti kulta, minun kipeä varpaani kuoleutui!"
Vanha rouva vaipui tuolille ja nauroi vähän, itkeä tihautti, ja nauroi
ja itki samalla, tämä pani hänet entiselleen, ja hän sanoi:
"Tom, kuinka säikäytit minua! Heitä nyt tuo hulluutesi, ja nouse ylös."
Ähkyminen lakastui, ja kipu hävisi varpaasta. Poika oli vähän
häpeissään ja sanoi:
"Täti Polly, se tuntui kuoleutuneelta ja siihen koski niin, että minä
unhotin kokonaan hampaani."
"Hampaasi, katsopashan, mitä olet sinä saanut hampaasesi?"
"Muuan niistä on irtautunut, ja siihen koskee niin kauheasti."
"No niin, älä nyt Herran tähden rupea uudestaan valittamaan. Avaa suus.
Todellakin, hammas on irtautunut, vaan et sinä siitä kuole. Mary käy
hakemassa silkkilankaa ja palava kekäle keittiöstä."
Tom sanoi:
"Voi täti kulta, älkää ottako pois sitä, ei sitä enää pakota. En
kuunaan tahdo liikahtaa paikaltani, jos se ei ole totta. Antakaa olla
sen nyt täti kulta. Minä en enää ole millänikään olla kotona tänään
koulusta."
"Ahaa, sinä et ole milläsikään? Siis koko tämä juoni ainoastaan,
sentähden että toivoit saavasi olla kotona koulusta ja päästäksesi
kalaan? Tom, Tom, minä rakastan sinua niin suuresti, ja kumminkin
koetat sinä kaikintavoin runnella minun vanhaa sydäntäni."
Hampaan ottokone oli valmis. Vanha rouva sitoi toisen pään hampaasen
toisen sängyn pylvääsen. Sitten huiskautti hän kerran kekälettä aivan
Tomin nokan edessä. Hammas kiikkui nyt nuorassa sängyn pylväässä.
Vaan ei niin pahaa josta ei jotakin hyötyä. Kun Tom läksi jälkeen
aamiaisen kouluun, kadehtivat kaikki pojat, jotka tulivat häntä
vastaan, hänen uutta sylkytaitoansa, sillä lovi, joka oli hänen
ylä hammasrivissään, teki sen hänelle mahdolliseksi. Hänen
ympärillensä keräytyi koko joukko nuorukaisia, ihmettelemään hänen
konsti-kokeitansa; ja muuan, joka oli haavoittanut sormensa ja tähän
asti oli ollut ihmettelemisen keski-pisteenä, näki nyt itsensä
unhotetuksi. Hänen sydämensä oli raskas, ja hän sanoi ylönkatseella,
jota hän ei kumminkaan tuntenut, että tuo nyt ei ollut juuri mikään
konsti, tuo Tomin sylky-konsti, vaan eräs toinen poika sanoi: "Älä
koetakkaan!" ja hän meni kukistettuna tiehensä.
Kohta tämän jälkeen tapasi Tom kauppalan nuoren "parian," kaupungin
juoppolallin pojan, Huckleberry Finn'in. Kaikki kauppalan äitit
vihasivat Huckleberry'a sydämestään, sentähden että hän oli laiska,
laiton, halpa ja kelvoton, ja sentähden että heidän lapsensa suuresti
ihailivat häntä ja olivat onnelliset hänen kielletyssä seurassansa, ja
toivoivat saavansa olla hänen kaltaisensa. Tom oli, niinkuin muutkin
paremmat pojat, siinä että hän kadehti Huckleberryn loistavaa, hylättyä
tilaa, ja oli saanut kovan kiellon ei leikitellä hänen kanssansa.
Huckleberry oli aina puettuna aikamiesten vanhoihin vaatteisin, jotka
aina kukkivat ja olivat riekaleina. Hänen hattunsa oli laaja jäännös,
jonka reunasta oli reväisty suuri puoli-kuun kaltainen tilko: hänen
nuttunsa, kun hänellä oli tämmöinen, ylettyi aina nilkkaan saakka ja
takanapit olivat polvien kohdalla; yksi viileke piti hänen housujansa
ylhäällä, ja nuo rimpsu-suiset lahkeet vetivät liassa, jos eivät
olleet käärityt polviin. Huckleberry tuli ja meni, milloin mieleensä
juontui. Hän nukkui hyvillä säillä portti-penkereillä, ja sateisilla
ilmoilla tyhjissä viinitynnyreissä. Hänen ei tarvinnut käydä koulussa
eikä kirkossa, ei kutsua ketään herraksi, eikä totella ketään; hän
taisi mennä kalaan tai uimaan, milloin ja mihin hyvänsä, ja sai olla
näillä huviretkillään niin kauan kuin lystäsi. Hän oli ensimäinen, joka
alkoi keväillä kulkea avo-jaloin, ja viimeinen, joka tarttui nahkaan
talveksi. Hänen ei tarvinnut koskaan peseytyä tai pukea päällensä
puhtaita vaatteita; ja hän taisi kiroilla aivan karsaasti. Sanalla
sanoen, kaikki mikä tekee elämän arvoisaksi, oli tällä pojalla. Niin
arveli jokainen vaivattu ja kovalla pidetty poika Pietarissa. Tom huusi
tälle romantilliselle lailta ylenannetulle:
"Hohoi Huckleberry!"
"Hohoi itse, ja sano mitä sinä siitä pidät."
"Mitä sinulla on siellä."
"Kuollut kissa."
"Näytäpä tuota minulle, Huck. Kyllä se on pulska kapine. Mistä sinä
olet kaivanut tuon käsiisi?"
"Ostin eräältä pojalta."
"Paljostako?"
"Minä annoin siitä yhden sinisen lipun ja yhden rakon, jonka sain
teurastus-huoneesta."
"Mistäs sait sen sinisen lipun."
"Vaihdoin, pari viikkoa takaperin, Ben Rogers'ilta muutamalla
vanteella."
"Sanos, Huck -- mitä kuolleilla kissoilla tekee?"
"Mitä niillä tekee? Niillä taitaa parantaa käsniä käsistänsä."
"Älähän? Onko se niin? Vaan minä tiedän jotakin parempaa."
"Se on vale. Mitä se olisi?"
"Se on sieni-vesi."
"Sieni-vesi! Minä en maksaisi mädännyttä puolukkaa koko sieni-vedestä."
"Et maksaisi! Oletko koskaan koetellut sitä?"
"En minä, vaan Rob Tanner."
"Kuka sinulle on sen sanonut?"
"Ooh, hän sanoi sen Jeff Thatcher'ille, ja Jeff Thatcher sanoi sen
Johnny Boker'ille, ja Johnny sanoi sen Jim Hollis'ille ja Jim sanoi sen
Ben Rogers'ille, ja Ben sanoi eräälle neekerille, ja neekeri sanoi sen
minulle. Nyt sen tiedät!"
"No, mitä sitten? Nämä kaikki taitavat valhella kuin aikapojat."
"Kumminkin kaikki muut, paitsi neekeri, minä en tunne _häntä_. Vaan
minä en ole kuunaan tavannut neekeriä, joka ei olisi valhellut.
Puhetta! Vaan sanos nyt Huck miten Rob Tanner teki sen."
"Niin; hän pisti kätensä lahoneesen kantoon, johon oli kokounut
sade-vettä."
"Päivällä?"
"Luonnollisesti."
"Kasvot kantoon päin?"
"Niin. Minä luulen kumminkin niin."
"Sanoiko hän mitään."
"En usko -- sitä en tiedä."
"Ahaa! Tule puhumaan mitenkä käsniä parannetaan sienivedellä,
tuollaisella hullulla tavalla! Älä usko, että se tekee lehtonsa.
Pitää mennä aivan yksinänsä keskelle metsää, jossa tiedetään olevan
sadevedellä täytetty kanto, ja juuri puoliyön aikaan asetutaan selin
kantoa vastaan, ja käsi pistetään veteen sanoen:
Ohraryynit, ohraryynit, pienet maissitähkät,
Sienivesi, sienivesi, hävitä nyt käsnät;
käy sitte pikaisesti yksitoista askelta ummessa silmin, ja käänny
kolme kertaa ympäri, ja mene kotiisi kenellekään puhumatta. Sillä jos
puhutaan, niin taika menettää vaikutuksensa."
"Hyvä, sepä kuuluu hyvältä; mutta Rob Tanner ei niin tehnyt."
"Ei veli kulta, ole varma siitä, sillä hän on käsnäisin tässä
kaupungissa, ja hänellä ei olisi yhtään käsnää ruumiissansa, jos
hän osaisi sienivettä hyvästi käyttää. Minä olen ottanut tuhansia
käsniä samalla tavalla omista käsistäni, Huck. Minä olen niin paljon
leikitellyt sammakkojen kanssa että aina olen saanut koko joukon
käsniä. Välistä poistan niitä pavulla."
"Pavut ovat hyvät, sen olen kokenut."
"Oletko? Millä tavalla?"
"Otetaan papu ja halaistaan, ja käsnää leikataan siksi että veri
tiuhkuaa, sitten annetaan veren tippua toiselle pavun puoliskolle,
otetaan ja kaivetaan kuoppa, ja haudataan tämä puolisko sydän yön
aikana tien risteykseen uuden kuun aikana, ja sitten poltetaan pavun