Tom Sawyer: Koulupojan historia - 02

polvillensa. Lasi-silmänsä oli hän varmuuden vuoksi nostanut harmaalle
päälaellensa. Hän arveli Tom'in luonnollisesti jo ammon sitte menneen
tiehensä, ja nyt ihmetytti häntä se, että hän näin pelkäämättä antausi
hänen käsiinsä. Tom sanoi:
"Täti pääsenkö minä jo leikittelemään?"
"Mitä, nyt jo? Kuinka paljon sinä olet maalannut?"
"Koko lauta-aidan."
"Tom, älä nyt valehtele. Minä en kärsi sitä."
"Enhän minä valehtele, täti; koko lauta-aita on todellakin maalattu."
Täti Polly ei uskonut vähän vähääkän hänen vakuutuksiansa. Hän meni
itse katsomaan, ja olisi ollut hyvin tyytyväinen, jos olisi löytänyt
kaksikymmentä prosentia Tomin ilmoituksesta todeksi. Nyt kun hän näki
että koko lauta-aita oli maalattu, ei ainoastaan maalattu, vaan vieläpä
toisen ja kolmannenkin kerran tarkkuudella maalattu, ja että sitä
paitsi oli alareunaan vedetty musta rantu, niin hänen hämmästyksensä
oli sanomattoman suuri. Hän sanoi:
"No, en kuuna kullan valkeana olisi uskonut tuota! Se nyt on aivan
kieltämätön asia, että sinä saatat tehdä työtä, jos vaan tahdot, Tom."
Vaan nyt laimenti hän kiitoksensa, jatkaen:
"Kumminkin täytyy minun sanoa, että sinä hyvin harvoin tahdot. No
menehän nyt leikittelemään, vaan laittaukin koreasti viikon kuluessa
kotiin, ymmärrätkös, muutoin juovitan selkänahkasi, muista se."
Hän oli niin valloitettu hänen loistavasta työstään, että hän otti
hänet mukaansa pieneen ruoka-komeroon, valitsi erinomaisen pulskan
omenan ja antoi sen hänelle, pitäen samassa pienen puheen siitä, kuinka
paljon arvokkaampi ja maukkaampi makeislahja on, kun se on saatu
synnittä ja hyvillä kilvoituksilla. Hänen lopettaissansa tätä hyvin
valitulla raamatunlauseella, "kaappasi" Tom piparikakun.
Nyt juoksi hän ulos ja näki Sidin nousevan rappusia, jotka portilta
veivät sisähuoneisiin toisessa kerrassa. Savipallia oli saapuvilla
ja silmänräpäyksessä oli ilma täytetty niillä. Ne suhisivat Sidin
ympärillä kuin rakeet, ja ennenkuin täti Polly oli ennättänyt kerätä
hämmästyneet sielunsa voimat ja joutunut avuksi, oli kuusi eli
seitsemän savipalloa sattunut Sidin selkään, Tom pelastaunut yli
lauta-aidan ja hävinnyt. Talossa oli portti, vaan tämä oli tavallisesti
kovin ahdas hänen käytettäväksensä. Nyt, kun hän oli tehnyt rätingin
Sidin kanssa, tuosta sanasta, joka oli vetänyt huomion tuohon mustaan
rihmaan ja saattanut hänet ahdinkoon, oli hänen sielunsa-rauha taasen
tasapainossa.
Tom juoksi pitkin katua, pysytellen seinävierillä, ja katoisi viimein
likaselle solalle, joka oli tätinsä navetan takana. Kun hän varmuudella
oli jättänyt ne paikat, joilla hänet olisi voitu kiinniottaa ja
rangaista, niin asetti hän askeleensa suurelle torille, jolla kaksi
sotaista kompaniaa poikia, ennen tehdyn päätöksen mukaan, seisoivat
asetettuna vastakkain, toistensa päälle hyökätäksensä. Tom oli yhden
näiden armeiain kenrali, Joe Harper hänen paras ystävänsä, toisen. Nämä
suuret päälliköt eivät alentaneet itseänsä niin paljon, että olisivat
ottaneet osaa tappeluun -- se soveltui paremmin noille alhaisille
-- vaan istuivat yhdessä korkeammalla paikalla, sieltä ajutanttein
avulla johdattaen tappelua. Pitkällisen ja kovan tappelun perästä
sai Tomin joukko suuren voiton. Sitten luettiin kuolleet, vangit
vaihettiin, tulevan sodan ehdoista suostuttiin ja välttämättömästi
tapahtuva tappelu päivä määrättiin, jonka jälkeen sotajoukot asetettiin
joukkoihin ja rivihin ja marssivat tiehensä. Tomkin valmistausi
lähtemään yksinään kotiinsa.
Kun hän oli tullut Jeff Thatcherin kartanon edustalle, näki hän
puutarhassa uuden tytön -- viehättävän pienen sinisilmäisen olennon,
jonka pitkä ja paksu valkoinen tukka oli letitetty kahdelle letille,
hänellä oli valkoinen suvihame päällänsä ja pienet viirustellut
housut jalassansa. Uros, joka juuri oli ruunattu kunnialla, antautui
nyt laukauksen laukaisematta. Eräs Amy Lawrence katosi hänen
sydämestänsä, eikä jättänyt edes muiston tunnetta jälestänsä. Hän
oli luullut rakastavansa häntä ylitse kaikkea, hän oli pitänyt
kiihkoansa rakkautena, ja katso, tämä oli ollut ainoastaan pieni,
löyhä, pian katoava taipumus. Kuukausia oli kulunut ennenkuin hän oli
voittanut hänet, ainoastaan viikon päivät oli kulunut siitä kun Amy
oli tunnustanut rakkauttansa hänelle, ainoastaan seitsemän lyhyttä
päivää siitä, kun hän oli tullut maailman onnellisimmaksi pojaksi, ja
nyt oli hän silmänräpäyksessä kadonnut hänen sydämmestänsä, ikäänkuin
sattumalta tullut vieras, joka tulee ja lähtee.
Hän katseli salaisesti tätä uutta enkeliä, kunnes hän näki itsensä
huomatuksi. Sitten alkoi hän, ikäänkuin olisi ollut tietämätöin hänen
läsnäolostansa, tehdä kaikenlaisia poikamaisia temppuja, tällä tavoin
vetääksensä huomiota puoleensa. Juuri kuin hän oli päässyt vauhtiinsa
ja teki kaikenlaisia hirvittäviä voimistelu liikkeitä, heitti hän
silmäyksen sivulle ja näki tytön likenevän pytinkiä. Tom meni aidan
luo, nojautui sitä vasten toivoen hänen vielä vähäisen viipyvän. Hän
viivähtikin hetkisen rappusilla ja alkoi sitten lähestyä ovea. Tom
huokasi syvältä kun tyttö pani jalkansa kynnykselle, vaan samalla
kirkastui hänen muotonsa; sillä juuri ennenkuin tyttö meni ovesta
sisään heitti hän yli lauta-aidan keto-orvokin kukan. Poika juoksenteli
ympäriinsä, seisottui pari jalkaa kukasta, varjotti sitten silmänsä
kädellään ja alkoi katsella pitkin katua, ikäänkuin hän siellä olisi
nähnyt jotakin eriskummallista. Nyt otti hän kadulta erään oljen
korren ja koetti sitä, pää keikallaan, saada seisomaan nenällään,
ja kun hän tätä tehdessään hoippui puolelta toiselle, tuli hän aina
lähemmäksi keto-orvokki-kukkaista; viimein lepäsi hänen paljas jalkansa
sen päällä, hänen notkeat varpaansa kietoutuivat sen ympäri, hän
hyppeli yhdellä jalalla pois aarteinensa ja katosi nurkan taakse. Vaan
ainoastaan minuutiksi -- siksi, kunnes hän oli asettanut kukkasen
sydämmensä eli ehkäpä mahansa lähisyyteen; sillä hän ei ollut juuri
taitava anatomiassa, eikä muutoinkaan kovin kriitillinen.
Nyt palasi hän takasin ja ajeli yöhön saakka kartanon ympäristöllä,
näyttäin niinkuin ennenkin "mitä hän taisi". Vaan tyttöä ei enää
näkynyt; kumminkin lohdutteli Tom itseänsä sillä toivolla, että tyttö
oli ollut jonkin ikkunan lähisyydessä ja siitä nähnyt hänen vehkeensä.
Illallista syödessään oli Tom koko ajan niin hyvällä tuulella, että
täti kummastellen mumisi itsekseen "mitähän herran nimessä lapselle
on tapahtunut." Hän sai koko joukon nuhteita, siitä että hän oli
heittänyt Sidiä savipalleilla, vaan nämä ei näyttänyt liikuttavan häntä
ollenkaan. Hän koetteli varastaa sokeria aivan tätinsä nokan alta, vaan
sai siitä napauksen sormillensa. Hän sanoi:
"Mutta täti, sinä et lyö milloinkaan Sidiä kun hän ottaa."
"Niin, Sid ei kiusaakaan minua niin kuin sinä. Jos en minä sinua varosi
alinomaa, niin sinulla olisi aina sormesi sokerissa."
Tämän sanottua meni hän keittiöön, ja Sid, onnellinen
rangaistuksettomuudestaan, ojensi kätensä sokeri astiaan, näin
harmittaaksensa Tom'ia, joka olikin miltei kärsimätöntä. Vaan mitenhän
Sid köpelöikiin sokeri astian kanssa, pudotti hän sen lattiaan ja se
meni murskaksi. Tom tuli aivan iloiseksi -- niin iloiseksi, että hän
hillitsi kielensä ja oli ääneti. Hän päätti olla ihan ääneti, sanaakaan
sanomatta, jos tätikin tulisi sisälle, siksi kuin hän kysyisi, kuka
tuhon oli tehnyt. Sitte vasta aikoi hän kertoa koko asian, eikä koko
maailmassa olisi mitään niin hauskaa kuin se, että tuo lemmikki ja
kaikkein poikain esikuva saisi "selkänsä pehmitetyksi." Hänen sydämensä
tykki niin ilosta, ett'ei hän tahtonut saattaa pidättäytyä, kun vanha
rouva tuli sisälle ja seisattui kappaleita katselemaan, heittäen
vihasta säihkyviä silmäyksiä lasisilmiensä yli. Tom jupisi itsekseen:
"nyt se paukahtaa." Ja samassa kimpuili hän lattialla. Tuo mahtava
kämmen kohosi vielä kerran läväyttääksensä häntä, vaan nyt huusi Tom:
"Kylliksi nyt. Miksis lyöt minua? Sid sen särki."
Täti Polly taukosi ällistyen, ja Tom odotti häneltä jonkinlaista
sääliväisyyden katsausta; vaan kun hän oli saanut sanan suuhunsa, ei
hän sanonut muuta kuin:
"Hm -- jos oikein ajattelen niin selkäsauna ei ole milloinkaan liikaa
sinulle. Varmaan olisi sinulla muita konnan koukkuja tehtävänä, jos en
minä olisi läsnä."
Vaan sitten tunsi hän omantunnon vaivoja, ja hän halasi sanoa hänelle
jonkin lempeän ja suosiollisen sanan. Kumminkin pelkäsi hän, että
tämä selitettäisiin niinkuin hänellä olisi ollut väärin, ja tätä
ei sallinut järjestys. Niin oli hän ääneti ja meni askareillensa
surullisella sydämmellä. Tom nureksi eräässä nurkassa ja lievitteli
suruansa. Hän tiesi, että hänen tätinsä sydämmessään oli polvillansa
hänen edessään, ja tästä tiedosta oli hän täynnä juroa tyytyväisyyttä.
Hän ei tahtonut ripustaa ulos minkäänlaista kylttiä ja tätinsä
kylttäämistä hän ei tahtonut nähdä. Hän tiesi, että häntä vähä väliin
katseli vesikiehteiset suosiolliset silmäykset, vaan hän ei tahtonut
näitä tunnustaa. Hän näki hengessä itsensä olevan kuolinvuoteella,
ja tätinsä vuoteensa vieressä ryhöttäen polvillansa anoen häneltä
anteeksi entisestä ankaruudestaan, vaan hän kääntyi seinään päin ja
kuoli, sanaakan sanomatta. Oh, mikä hätä tätillä silloin olisi! Ja hän
näki itseänsä kannettavan joelta kotia, kuolleena, tukka läpimärkänä,
kädet ijankaikkisesti jäykkinä ja liikkumattomina, ja tuo runneltu
sydänparka rauhassa. Kuinka täti silloin heittäytyisi hänen päällensä,
kuinka hänen kyyneleensä juoksisivat virtana ja kuinka hän rukoileisi
Jumalaa saadaksensa takaisin rakastetun poikansa, jota hän ei enää
kuuna kullan valkeana kohteleisi kovuudella! Vaan hän makaisi tuossa
kylmänä ja vaaleana -- pieni marttyyri parka, jonka kärsimykset olivat
nyt päättyneet. Näin uneksiessaan tuli hän semmoiselle mielenalalle,
että hänen piti yhä nieleksiä, sillä hän oli aivan pakahtumaisillaan,
ja hänen silmänsä olivat täytetyt kyyneleillä, jotka valuivat pitkin
nenävartta, kun vaan räpäytti silmiänsä ja tippuivat nenänpäästä alas.
Tämän surun viljeleminen oli hänelle niin suuri nautinto, ett'ei
hän voinut kärsiä sitä, että joku maallinen tai muu häiritsevä ilo
keskeytti sen. Hänen surunsa oli kovin pyhä tullaksensa tämmöisen
lähisyyteen, senpätähden, kun hänen serkkunsa Mary, iloisna siitä että
oli taas päässyt kotiansa pitkän viikon maalla oltuansa, tuli tanssien
huoneesen, nousi hän ylös ja meni pilvisenä ja sumuisena toisesta
ovesta, kun serkkunsa toi toisesta iloa ja päiväpaistetta.
Hän vaelti pois noilta tunnetuilta paikoilta, joille nuorukaiset
tavallisesti kokoontuivat, ja etsei yksinäisiä paikkoja, jotka olivat
yhteydessä mielensä kanssa. Virta oli ajanut yhteen joukon puita, jotka
muodostivat ikään kuin lautan; hän istuisi sen reunalle katselemaan
tuota synkkää syvyyttä, toivoen tuohon heti hukkuvansa, tuntematta
kumminkin noita vanhanaikuisia, vastenmielisiä tunteita, jotka luonto
oli laatinut. Nyt muisti hän keto-orvokki kukkaisensa.
Hän kaivoi sen käsiinsä, mustuneena ja muuttuneena, ja tämä kiihoitti
merkillisesti hänen surullista onneansa. Hän arveli itsekseen, tokkohan
tuo tyttö, jos tietäisi suruni, surkuttelisi minua. Itkisikö hän ja
toivoisiko hän saavansa laskea kätensä kaulalleni lohduttaaksensa
minua. Vai kääntyisikö hän kylmäkiskoisesti pois puolestani, niinkuin
koko tuo turmeltu maailma? Tämä kuva synnytti semmoisen pyörteen
suloista kärsimistä hänessä, että hän vähän väliin uudisti sitä
mielessään, ja vaali sitä aina uutena ja erimuotoisena, kunnes sai sen
viimein nukkavieruksi.
Viimein nousi hän huoaten ylös ja katosi pimeyteen. Noin puoli kymmenen
eli kymmenen aikoina tuli hän sille ihmistyhjälle kadulle, jossa hänen
tuntematon ihailtavansa asui. Hän seisattui hetkeksi kuuntelemaan, vaan
ei kuulunut niin risaustakaan koko kylästä, yhdestä ainoasta ikkunasta
toisessa kerroksessa paistoi synkkä, punainen valo. Olikohan hänen
jumaloitunsa tuolla? Hän kiipesi lankku-aidan yli ja tuli viimein
kopeloiden ryytimaan läpi ikkunan alle; tässä katseli hän kauan syvällä
liikutuksella ylöspäin, heittäysi sitten maahan seljallensa, pannen
kätensä rintansa yli ristiin, pitäen näin lakastunutta kukkaansa. Ja
niin tahtoi hän kuolla -- ulkona tuolla kolkossa maailmassa, jossa ei
ollut kattoa hänen päänsä päälle, ei ystävällistä kättä sivullansa,
joka olisi pyhkinyt kuollon hien hänen otsaltansa, ei ystävällistä
muotoa, joka surkutellen olisi kumartunut hänen ylitsensä, koska
viimmeinen kova kamppaus tuli. Ja sitten näkisi tyttö hänet, kun hän
katseli ulos ikkunasta ihanaa aamua -- ja voi! Mahtaisiko hän pudottaa
kyyneleitä nähdessänsä hänen hengettömän ruumiinsa, huokailisiko hän
vähänkään, kun hän näki voimakkaan ja nuoren elon noin kauheasti
hävinneen, noin aikaiseen niitettynä kuollon viikatteella?
Ikkuna aukesi, erään piian kimakka ääni häiritsi tuon pyhän
hiljaisuuden, ja ikäänkuin taivaan portit olisivat auvenneet, alkoi
vesi huuhtoa tämän maalla makaavan martyrin kuolevaisia jäännöksiä.
Tuo kuoleman kielissä oleva uros hyppäsi ylös sydäntä keventävällä
nuhkauksella, erään viskatun kappaleen suhina kuului ilmassa, ja jyrinä
johon oli sekoitettu mutiseva kirous; samalla kuului niinkuin säretyn
ikkunan ruudun helinä, ja eräs pieni, aaveen kaltainen haamu kiipesi
lauta-aidan yli ja kiiti pimeässä tiehensä.
Vähän sen jälkeen, kun Tom, joka oli riisuutunut mennäksensä levolle,
talikynttilän valossa tarkasteli märkiä vaatteitansa, havahti Sid,
vaan jos hänellä ylipäänsä lienee ollut mielessä pistellä, niin maltti
hän nyt mielensä ja pysyttäytyi tyynenä -- sillä vaara loisti Tom'in
silmistä. Tom marri pesäänsä itseänsä rukouksilla vaivaamatta. Sid
tarkkasi kyllä tämän laiminlyönti synnin.


NELJÄS LUKU.

Aurinko nousi valaisemaan hiljaista maailmaa ja paistoi tuon
rauhallisen kauppalan yli ikäänkuin olisi tahtonut heittää
sille siunauksen säteitä. Aamuisen syötyä piti täti Polly
perhe-jumalanpalveluksen. Hän alkoi rukouksella joka perustautui
paraastaan raamatun lauseisiin, jotka olivat yhteen muuratut
hänen omilla ajatuksillaan, ja tästä korkeudesta luki hän lavean
luvun Mooseksen laista, juuri kuin se olisi ollut luettu Siinain
vuorelta. Nyt vyötti Tom kupeensa, niin sanoaksemme, ja alkoi
"lukea lauseitansa." Sid oli jo oppinut läksynsä useampia päiviä
takaperin. Tom pani kaikki voimansa liikkeelle oppiakseen viisi värsyä
ulkoa; ja hän valitsi osan Vuori-saarnasta kun ei voinut löytää
lyhempiä värssyjä. Puolen tunnin kuluttua oli hänellä epätietoinen
yleinen käsitys läksystänsä, vaan ei muuta, sillä hänen sielunsa
vaelsi kaikilla inhimillisen aatoksen aloilla; ja hänen sormiansa
vaivasi erinomainen nypelöimisen halu. Mary otti hänen kirjansa,
kuulustaaksensa häntä ja hän koetteli löytää tiensä sumussa.
"Autuat ovat -- hm, hm."
"Hengellisesti."
"Niin -- hengellisesti autuat -- hengellisesti -- hm -- hm."
"Vaivaiset --"
"Vaivaiset; autuat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän -- heidän
--"
"Heidän --"
"Sillä heidän. Autuat ovat hengellisesti vaivaiset sillä heidän -- on
taivaan valtakunta. Autuaat ovat murheelliset, sillä he -- he --."
"Saa --"
"Sillä he -- hm"
"S-a-a"
"Sillä he saa --. No, en minä tiedä mitä se on."
"Saavat!"
"Vai saavat! Sillä he saavat -- sillä he saavat -- hm -- hm -- saavat
murheen -- hm -- hm -- siunatut ovat -- ovat -- hm -- murheelliset
sillä he saavat -- saavat mitä? Miks'et sinä sano, Mary? Mikä pakko
sinun on olla noin pilkallinen?"
"Ooh Tom, sinä tomppeli parka, se ei ole pilkatakseni sinua. Tuo nyt ei
koskaan juontuisi mieleenikään. Sinun täytyy lukea paremmin. Älä nyt
tule alakuloiseksi, Tom, sinä jaksat kyllä lukea tuon -- ja jos sen
teet, niin lahjoitan minä sinulle jotakin aivan kaunista! Kas niin, nyt
sinä olet sievä poika."
"Hyvä! Mitä se on, Mary? Sanoppas minulle, mitä se on."
"Ole nyt huoleta siitä, Tom. Tiedäthän, kun minä kerran sanon että se
on kaunista, niin se on kaunista."
"Niin, se on todellakin tosi, Mary. Hyvä on, minä 'jykerrän' vielä
kerran läpi tämän."
Ja hän alkoi "jykertää" sitä; ja uteliaisuuden ja voitonhimon voima
olikin niin suuri, että hän teki tätä semmoisella ahkeruudella jotta
sai juhlallisen voiton.
Mary antoi nyt hänelle ihan uuden "Barlow-veitsen", joka maksoi
kaksitoista centiä; ja se ihastuksen kuume, joka valloitti hänen
ruumiinsa, liikutti kovin hänen sydäntänsä. Tosi on, veitsi ei
kelvannut vuoluveitseksi, vaan se oli "milt'ei oikea Barlow", ja
se oli juuri jotakin käsittämättömän suurta, vaikka se on -- ja
ehkä aina tulee olemaan -- suuri salaisuus, mistä Lännen pojat ovat
saaneet sen käsityksen, että tämmöinen ase saattaisi mahdollisesti
olla väärennetty. Tom koetteli tätä ruokakaappiin ja valmistautui
koettelemaan sitä vaatekaappiinkin juurikuin hänet kutsuttiin ulos,
pukeutumaan pyhäkouluun.
Mary antoi hänelle pesuvadin ja kappaleen saipuata, ja hän meni ulos
portista ja asetti pesuastian pienelle penkille portin ulkopuolelle;
sitten liotti hän saipuan vedessä ja pani sen pois, kääri hihansa,
kaatoi hiljaa veden maahan, jonka tehtyä hän meni keittiöön ja alkoi
hieroa käsiliinalla uutterasti kasvojansa oven takana. Vaan Mary
sieppasi käsiliinan hänen silmiltänsä ja sanoi:
"Hyi etkös häpeä Tom? Sinun ei pitäisi olla noin kelvotoin. Vesi ei
suinkaan vahingoita sinua."
Tom tuli vähän hämillensä. Pesuastia täytettiin uudestaan ja nyt
seisoi hän hyvän aikaa kumartuneena sen yli, kiihottain uskallustansa;
viimmein veti hän syvän huokauksen ja alkoi. Kun hän nyt tuli
keittiöön, silmät kiinni, ja käsillään haparoiden käsiliinaa, valui
kumoomaton todistus saipuanvaahtoa ja vettä hänen naamastansa. Vaan
kun hän oli pyhkinyt itsensä, ei hän vielä ollut tyydyttävä, sillä tuo
puhdas piiri loppui hänen leukaansa ja poskille ikäänkuin naamari;
tämän alla ja sen kummallakin puolen, oli musta pinta kastelematonta
maata, joka ulottui etupuolelta alaspäin ja ympäri niskaa takapuolelta.
Mary otti nyt hänet käsillensä, ja kun oli saanut hänet pestyksi, oli
hän mies ja kanssakristitty ilman värivaihteluitta, ja hänen läpimärkä
tukkansa oli hyvin harjattu ja nuo lyhyet kiehkurat niin järjestetyt
että ne antoivat pulskan ja suhteellisen yleisen vaikutuksen.
Salaisuudessa koetti hän venyttää kiehkuroitaan suoraksi; sillä hän
piti niitä naismaisena, ja ne täytti hänen elämänsä katkeruudella.
Sitten toi Mary esiin eräät hänelle kuuluvat vaatteet, joita hän oli
käyttänyt jo kaksi vuotta pyhinä -- näitä kutsuttiin lyhyesti hänen
"toisiksi vaatteiksensa" -- ja näin tunnemme nyt hänen vaatevarastonsa.
Tyttö "siisti hänet" kun ensiksi oli itse pukeunut; hän pani hänen
puseronsa napit kiinni aina ylimmäiseen saakka, käänti tuon leveän
paidan kauluksen kauniisti olkapäille, harjasi hänen vaatteensa ja
asetti hänen päähänsä kirjavan olkihatun. Hän näytti nyt pulskemmalta
vaan aivan vähän kotiutuneelta noissa ehjissä ja puhtaissa vaatteissa,
jotka harmittivat häntä kovin. Hän toivoi että Mary unhottaisi
hänen kenkänsä, vaan toivo petti; Mary voiteli perinpohjin ne
talilla, niinkuin tapa oli ja asetti ne hänen eteensä. Hän kadotti
kärsivällisyytensä ja valitti että häntä aina pakoitettiin tekemään
sitä, jota hän ei tahtonut tehdä. Vaan Mary sanoi houkutellen:
"Ole nyt siivo, Tom -- onkos tuo nyt siivo poika?"
Nyt veti hän jupisten kengät jalkaansa, Mary oli kohta valmis ja kaikki
kolme lasta läksivät Pyhäkouluun, paikka, jota Tom vihasi kaikesta
sielustaan, vaan johon sekä Sid että Mary olivat kovin ihastuneet.
Pyhäkoulua kesti kello yhdeksästä puoleen yhteentoista: sen jälkeen
alkoi jumalan palvelus kirkossa. Kaksi lapsista jäivät aina paikallensa
vapaasta tahdostaan saarna-ajaksi, ja kolmas jäi myöskin aina --
tehokkaimmista syistä. Kirkon penkit, jotka olivat toppaamattomat ja
korkeilla selkälaudoilla, voivat sisältää noin kolmesataa henkeä;
rakennus oli pieni ja vaatimaton, varustettuna pienellä tornilla, joka
oli ikäänkuin lankuista laadittu laatikko katolla. Ovella kääntyi Tom
takaisin ja sanoi eräälle pyhävaatteisin puetulle koulu-kumppanillensa:
"Kuules Bill, onko sinulla keltaista lippua?"
"On."
"Paljonko sinä siitä tahdot?"
"Mitäs sinulla on annettavaa?"
"Kappale lakeria ja onki."
"Näytäs tavarasi."
Tom veti tavaransa esille. Ne olivat tyydyttävät ja esineet vaihtoivat
omistajia. Sitten möi Tom kolmesta punaisesta lipusta pari valkoista
marmori palloa ja parista sinisestä jotakuta muuta pientä rihkamaa.
Hän piti varalla kun muita poikia tuli, ja osteli heiltä vielä noin
kymmenen eli viidentoista minuutin ajan kuluessa eri-värisiä lippuja.
Nyt tuli hän hyvästi puetetun, vaan meluavan poika- ja tyttö-parven
joukossa kirkkoon, meni paikallensa ja alkoi riidellä ensimäisen
pojan kanssa, joka sattui saapuville. Opettaja, totinen, vanha mies,
tuli väliin, kääntyi hetkiseksi pois, ja Tom tukisti erästä poikaa,
joka istui etupenkissä; vaan oli kiintynyt kirjaansa kun poika
kääntäysi katsomaan; sitte pisti hän erästä toista poikaa neulalla,
ei muun tautta kuin saadaksensa kuulla miten tämä huusi "Aai!" ja sai
uudet nuhteet opettajaltansa. Tom'in luokkakumppanit olivat kaikki
samallaisia -- levottomia, häliseviä ja rauhan rikkojia. Läksyjänsä ei
yksi ainoakaan osannut milloinkaan virheettömästi ulkoa, vaan heitä
piti vähä väliin auttaa. Kumminkin pääsivät aina niukuin naukuin sen
läpi, jonka tehtyä he saivat palkinnoksensa pienen sinisen paperilipun,
jolle oli painettu raamatun lauseita, yksi sininen lippu oli palkinto
kahdesta värsystä läksyssä. Kymmenen sinistä lippua vastasi yhden
punaisen ja taidettiin vaihdettaa semmoiseen; kymmenen punaista
vastasi yhden keltaisen. Kymmentä keltaista lippua vastaan, antoi
koulun ylitarkastaja oppilaalle yhden hyvin yksinkertaisesti nidotun
raamatun, (joka näin helppoina aikoina maksaa noin neljäkymmentä
cent'iä). Kuinkahan monella lukioistani olisi semmoinen ahkeruus ja
into, että lukisi ulkoa kaksi-tuhatta raamatun värssyä, jos saisi
Dorenkin kuvaraamatun. Ja kumminkin ansaitsi Mary tällä tavoin kaksi
raamattua; tämä kärsiväisyyttä koettava työ kesti kaksi vuotta; eräs
poika saksalaista suku-perää oli jo ansainnut neljä tahi viisi.
Kerran luki hän yhteen mittaan kolmetuhatta värsyä; vaan tämä sielun
ponnistus vaikutti häneen niin, että hän ei tästä päivästä ollut
muuta kuin epatto -- harmittava vahinko koululle, sillä juhlallisissa
tilaisuuksissa otti yli-tarkastaja aina esille tämän pojan (Tom'in
selityksen mukaan) "röyhkeilemään". Ainoastaan vanhemmat oppilaat
onnistuivat pitämään lippunsa ja kyllin jatkamaan tätä ikävää työtä,
saadaksensa raamatun, ja senpätähden olikin tämän palkinnon antaminen
harvinainen ja merkillinen tapaus; tuo onnellinen oppilas oli sinä
päivänä niin suuri ja etevä, että joka ikisen koulupojan rinta
täytettiin uudelta kunnian himolta, jota kesti useinkin kaksi viikkoa.
Luultava on, ett'ei Tom'in hengellinen vatsa ollut kuunaan halunnut
tätä palkkiota, vaan epäilemättä oli koko hänen olentonsa jo kauan
toivonut tätä kunniaa ja huomiota, joka seurasi sitä samaa.
Laillisella ajalla astui yli-tarkastaja saarnastuolin eteen, virsikirja
kädessä ja etu-sormi pistetty lehtien väliin, pyytäen huomiota.
Kun Pyhäkoulun yli-tarkastaja pitää tavallisen pienen puheensa, on
virsikirja hänen kädessänsä yhtä välttämätön, kuin nuotti-vihko on
yksin-laulajan kädessä, hänen laulu-lavalla ollessansa -- vaikka
_miksi_ on tietämätön, sillä ei kumpikaan heistä heitä silmäystäkään
virsikirjaansa tai nuotti-vihkoonsa. Tämä yli-tarkastaja oli laiha,
pujo-partainen ja puna-tukkainen noin viiden neljättä vuoden vanha
olento; hänen nutussansa oli jäykkä pystykaulus, jonka yläreuna hipoi
korvia, ja jonka terävät nurkat käpristyivät hänen suupieliinsä.
-- Tätä turvaa seurasi täytymys aina katsella suoraan eteenpäin,
ja kääntää koko ruumiinsa, jos tarve vaati katsomaan syrjään.
Hänen leukansa lepäsi rimpsunenäisellä, pankki-setelin leveysellä
huivisiekaleella, hänen kenkänsä kärjet olivat sen ajan muodin mukaan
ylöspäin käyristetyt, ikäänkuin luistimen kärjet -- jonka vaikutuksen
kengissään nuoret miehet suurella ahkeruudella ja kärsivällisyydellä
aikaan saivat niin, että tuntikausia istuivat kärjet käpristettynä
seinää vasten. Herra Valter oli hyvin totisen näköinen ja sydämmessään
hyvin vilpitön ja rehellinen; hän piti pyhiä-kappaleita ja paikkoja
niin suuressa kunniassa ja niin eroitettuna maallisista esineistä, että
hänen pyhäkoulu-äänensäkin oli saanut tietämättänsä eriskummallisen,
juhlallisen painon, joka siltä kokonaan puuttui arkipäivinä. Hän alkoi
puheensa näin:
"Nyt, lapseni, toivon minä, että te istutten niin suorana ja siivolla
kuin mahdollista, ja tarkkuudella kuulette minua noin parin minuutin
aikaa. Aivan niin, se on oikein. Noin on pienten poikain ja tyttöin
aina tehtävä. Minä näen erään pienen tytön katselevan ulos ikkunasta,
-- hän luulee luultavasti minun olevan jossain tuolla ulkona -- ehkä
jossakussa puussa, pitävän puhetta pienille lintusille. (Myöntäviä
tirskutuksia). Minua hauskuttaa paljon, nähdessäni, niin monta iloista
ja siistiä pientä muotoa kokoontuneena tällaiseen paikkaan, jossa
he saavat oppia hyvästi ja kauniisti käyttäytymään, kun myös hyvää
tekemään."
Ja niin edespäin ja niin edespäin. Se ei ole tarpeellista että tähän
kirjoittaa koko esitelmää, koska se oli mallin mukaan, joka ei juuri
vaihettele, ja siis kaikilta tunnettu. Kolmas ja viimeinen osa puheesta
häirittiin uudistetulta tappelulta ja muilta vehkeiltä eräitten
poikain välillä, joka vähitellen leveni levenemistään, kunnes tyrmäsi
semmoisiin liikkumattomiin kallioihin, kuin Mary ja Sid. Vaan kussa
Valterin ääni vaikeni, vaikeni myös kaikki hälinä, ja puheen loppu
vastaanotettiin hiljaisella tyytyväisyydellä.
Suurin syy kuiskutukseen oli se erinomainen ja harvinainen tapaus,
että -- vieraita tuli kouluun. Kirkkoon astui nimittäin asianajaja
Thatcher, ja hänen seurassansa, ensiksikin eräs heikko ja ijähtynyt
vanhus, toiseksi, kaunis, pulska, keski-ikäinen herra raudanharmaalla
tukalla, ja viimeksi hyvin ystävällinen nainen, joka epäilemättä oli
viimeksi mainitun herran rouva. Rouva talutti pientä tyttöistä. Tom
oli ollut aivan rauhaton ja täytetty vihalta ja harmilta, jota paitsi
omatunto vaivasi häntä -- hän ei taitanut katsoa Amy Lawrencea silmiin,
eikä kärsiä hänen rakastuneita silmäyksiänsä. Vaan kun hän näki tuon
pienen vasta-tulleen tytön, täytyi hänen sielunsa silmänräpäyksessä
suloisimmilta tunteilta. Seuraavana hetkenä koetti hän vetää huomiota
puoleensa kaikin voimin -- sätki poikia korville, irvisteli, sanalla
sanoen, käytti kaikkia keinoja, joiden pitäisi miellyttää tyttöä, ja
voittaa hänen suosionsa. Hänen iloansa häiritsi ainoastaan yksi asia --
muisti tuosta nöyryytyksestänsä tämän ihanan immen ryytimaassa; vaan
tämä muisto, kirjoitettu hiekkaan, poistettiin noilta sulon aalloilta,
jotka vieryivät sen yli. Vieraat asetettiin istumaan kunniaistuimelle,
ja niin pian kuin herra Valter oli lopettanut puheensa, esitteli
hän heidät koululle. Tuo keski-ikäinen herra havaittiin nyt olevan
suuri ja merkillinen mies; ei sen vähempi kuin piiri-tuomari --
kaikissa tapauksissa suurin ja etevin olento, jonka lapset olivat
nähneet. He kummastelivat mistä aineesta tuo noin mahtava mies oli
tehty; ja toivoivatpa vähin saavansa kuulla hänen kiljuntaansa, vaan
pelkäisivätkin vähin tätä. Hän oli Konstantinopolista, joka oli
kaksitoista peninkulmaa Pietarista -- siis paljon matkustanut ja nähnyt
-- juuri nuo silmät olivat nähneet piiri-raatihuoneen, jolla sanottiin
olevan rauta-katto. Sen kunnioituksen, jotka nuo mietteet antoivat,
todisti paraiten tuo syvä hiljaisuus ja tuijottavat silmäykset. Tuo
oli siis se mainio Laamanni Thatcher, heidän oman tuomarinsa veli.
Jeff Thatcher kävi heti esiin, "näyttääksensä" kuinka ystävällisellä
kannalla hän "oli tuon suuren herran kanssa: ja näin tulla kadehtituksi
koko koululta. Se olisi ollut koko musiikki hänen korvillensa, jos hän
olisi kuullut mitä kuiskettiin.
"Vaan katsokaas Jeffiä! Hän menee heidän luoksensa. Ai, katsokaas!
Hän aikoo antaa kättä -- hän antoi todellakin kättä. Leikittä, etkös
toivoisi olevasi Jeffin siassa."
Herra Valter koetti kaikin voimin "näyttäytyä" viran puolesta, jakeli
käskyjä, tuomitsi, muistutti tuolla, täällä, ja joka paikassa, jos