Tom Sawyer: Koulupojan historia - 01

  
  TOM SAWYER
  Koulupojan historia
  
  Kirj.
  MARK TWAIN
  
  Suomensi --a --ll
  
  K. E. Holm, Helsinki, 1879.
  Helsingin Kirjapaino-Yhtiön kirjapainossa.
  
  
  
  ENSIMÄINEN LUKU.
  
  "Tom!"
  Ei vastausta.
  "Tom!"
  Ei vastausta.
  "Alkaapa kummastuttaa mihinkä se poika katosi? Tom, kuuletko sinä!"
  Vanha rouva vetäsi silmälasinsa alemmas nokkavarrelle ja katseli
  niitten yli ympäri huonetta; sitte nosti hän ne otsallensa ja
  tirkisteli niitten alaitse. Harvoin ja tuskinpa milloinkaan katseli
  hän niin vähäpätöistä kun yhtä poikaa niitten läpi, sillä nämä olivat
  hänen juhlalasinsa, hänen ylpeytensä, joita hän piti koristuksen,
  eikä tarpeen vuoksi: senpätähden olikin se yhden tekevä vaikka olisi
  tirkistellyt reijistä pesän luukuissa. Hetkisen aikaa näytti hän olevan
  hämillänsä ja sanoi tämän jälkeen, ei kiivaalla, vaan kumminkin niin
  kovalla äänellä että huonekalut kuulivat sen:
  "Niin, minä vannon, että jos minä saan sinut käsiini, niin minä --"
  Hän ei lopettanut ajatustansa, sillä tällä ajalla oli hän kuukistaunut
  alas ja kolisteli luudan varrella sängyn alusta, vaan sieltäpä ei
  tullut esiin muuta kuin kissa.
  "Ei karvaakan näy koko pojasta."
  Hän meni ovelle, joka sattui olemaan auki, katseli siitä kartanolla
  olevaa omena- ja kirsimarja-pensaikkoa, vaan Tom'ia ei näkynyt
  sielläkään. Nyt kohotti hän äänensä siihen määrään että se kuuluisi
  etemmäksi ja huusi:
  "To-o-o-o-m!"
  Samalla kuuli hän takanansa vähäisen kolinan ja ennätti kääntäytyä niin
  hyvissä ajoin että sai erään pienen pojan takinhelmoista kiinni.
  "Ahaa! Tätäpä piilopaikkaa en muistanutkaan. Mitä sinä siellä olet
  tehnyt?"
  "En mitään."
  "Et mitään! Siltä näyttää kätesi ja suuskin. Mitä poikamaisuutta tuo
  on?"
  "Enpä tiedä, tätini."
  "Hyvä, vaan minäpä tiedän, minä. Se on hillaa, se on sitä, jota se on.
  Kaksikymmentä kertaa olen minä sanonut sinulle, että jos et sinä anna
  hillan olla rauhassa, niin tulen minä olemaan se, joka opettaa sinut
  pysymään aisoissasi. Anna tänne tuo vapa tuosta!"
  Vapa alkoi vinkua. Asema ei ollut ainoasti vaarallinen, vaan
  epätoivon-alainen.
  "Voi, katsokaas taaksenne, täti!"
  Vanha rouva kiepsahti ympäriinsä varjellen hameitansa vaaralta, ja
  poika pujahti samassa silmänräpäyksessä tiehensä, kiipesi korkealle
  lauta-aidalle ja hävisi sen toiselle puolen. Täti Polly seisoi hetkisen
  hämmästyksissään, ja purskahti sitte sydämmelliseen nauruun.
  "Nyt sen hiisi vei koko pojan! Enkä minäkään tuommoisesta jo voi
  tulla viisammaksi. Kuinka monta kepposta eikö ole hän jo minulle
  tehnyt, että olisi nytkin pitänyt ymmärtääkseni? Vaan vanhat narrit
  ovat myöskin suurimmat ja kukapa se vanhan koiran opettanee istumaan
  sanoo sananlasku. Hyvä Jumala kuitenkin, hänellä ei ole samat vehkeet
  milloinkaan kahtena päivänä perätysten, ja kukapa voisi aavistaa,
  mitä vasta tapahtuu? Hän näyttää tietävän aivan tismalleen kuinka
  kauan hän voi vaivata minua, ennenkuin suutun, ja hän tietää, että
  jos hän saa minut vähänkin hillitsemään vihaani eli nauramaan, niin
  on kaikki yli ja ett'en minä voi antaa hänelle yhtääkään sätkäystä.
  Herra tietköön ett'en minä täytä velvollisuuttani tätä poikaa kohtaan;
  se nyt on totinen tosi, niinkuin tämä päivä. Joka kuritta kasvaa, se
  kunniatta kuolee, sanoo sananlasku. Minä tiedän, että minä kokoon
  rikoksia ja rangaistusta sekä itseni että pojan pään päälle. Hän on
  piruutta täynnä, vaan hyvä Jumala, -- hän on sisar vainaajani lapsi,
  poika parka, ja minulla ei ole sydäntä piiskata häntä. Joka kerran kuin
  päästän hänet, saan omantunnon vaivat, ja joka kerran kuin lyön häntä
  on vanha sydämmeni pakahtua. No niin, ihminen vaimosta syntynyt elää
  vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta sanoo Raamattu, ja minä uskon
  sen. Luonnollisesti värjöttelee hän iltarupeaman poikessa koulusta,
  ja minun täytyy hänet pitää työssä huomenna, rangaistukseksi tästä.
  Sydämmeni on pakahtua tuosta ajatuksesta, että hänen täytyy olla
  työssä lauantaina, kun muilla pojilla on vapaus, vaan hän kammoksuu
  työtä enemmin kuin mitään muuta, ja jotenkinhan minun täytyy täyttää
  velvollisuuteni häntä kohden, muutoin tulen minä olemaan lapsen turmio."
  Tom värjötteli todellakin iltarupeaman poissa koulusta ja vietti
  joitakuita erinomaisen hauskoja tuntia. Hän palasi kotia juuri
  parhaalla ajalla auttamaan Jim'iä, pienoista neekeripoikaa, joka oli
  puita sahaamassa seuraavan päivän tarpeeksi ja kiskomassa päreitä
  kyökin uunin sytykkeiksi, jossa illallinen kohta piti valmistettaman,
  -- kumminkin tuli hän aivan tarpeeksi aikaseen ennättääksensä kertoa
  Jim'ille vehkeensä, sillä ajalla kun Jim teki kolmeneljättä osaa
  työstä. Tom'in nuorempi veli, eli oikeammiten hänen velipuolensa
  Sid oli jo poiminut kokosen lastuja, joka oli hänen työnsä, sillä
  hän oli hiljaisempi poika, joka ei ottanut osaa Tom'in hulluihin
  vehkeisin. Nyt kun Tom söi illallista ja varasti sokeria, jos tilaisuus
  myöten antoi, asetti täti Polly hänelle hyvin kietovia ja syvällisiä
  kysymyksiä, sillä hän tahtoi pakoittaa häntä tekemään aivan rasittavan
  tunnustuksen. Niinkuin moni muukin yksinkertainen ihminen luuli
  täti Pollykin olevansa varustettuna erinomaisella periviisaudella
  ja piti aivan selviä tuumiansa hyvin sukkeloina ja muille aivan
  ymmärtämättöminä.
  "Tom", sanoi hän, "tänään oli aivan lämmin koulussa, vai miten?"
  "Niin oli!"
  "Hirveän lämmin, eikö niin?"
  "Niin!"
  "Eikös tehnyt mielesi uimaan?"
  Tom säpsähti. Hän katsoi tutkistellen tätinsä silmiin, vaan niiss'ei
  näkynyt mitään epäiltävää. Nyt vastasi hän:
  "Eipä tuo niinkään -- -- --"
  Vanha rouva ojensi kätensä, koetteli Tom'in paitaa sanoen:
  "Et sinä nyt kumminkaan tunnu kovin lämpimältä."
  Hän mielitteli itseänsä sillä aatteella, että hän oli havainnut paidan
  kuivaksi, ilman että kukaan olisi havainnut sitä, mitä hänellä oli
  oikeastaan mielessä. Vaan juuri tästä havaitsi nyt Tom, mistä tuuli
  kävi, ja esti samassa seuraavan hyökäyksen, joka luultavasti oli
  tulossa.
  "Jotkut meistä pumppusi vettä toistemme pään päälle. Minun tukkani on
  vielä aivan märkänä. Koetelkaapas!"
  Täti Pollyä harmitti tuo ajatus, ett'ei ollut havainnut tuota pientä
  satunnaistodistusta ja että hän oli laiminlyönyt tämän koukun. Nyt
  keksi hän uuden keinon:
  "Tom ei kai sinun tarvinnut tämän tautta ratkoa auki paitasi kaulusta,
  jonka tänä aamuna ompelin kiinni. Avaapa nuttusi!"
  Kaikki suru katosi Tom'in kasvoilta. Hän avasi nuttunsa. Oikein! paidan
  kaulus oli ommeltu kiinni.
  "Kerskuri! No, mene tiehesi. Minä olin aivan varmaan vakuutettu siitä,
  ett'et sinä ollut koulussa vaan sen sijaan uimassa. Vaan minä annan
  sinulle anteeksi. Sinä olet todellakin kun kissa, joka sai revityn
  nahan, niinkuin sananlasku sanoo, ja ehkä olet parempi kuin maineesi.
  Nyt varsinkin."
  Häntä suututti vähin tuo, että hänen älykkyytensä oli joutunut
  häpiälle, vaan hän iloitsikin siitä, että Tom oli hairahtanut
  tottelevaisuuden tielle.
  Vaan Sid sanoi:
  "Minusta näytti siltä kun te olisitte ommelleet hänen kauluksensa
  kiinni valkoisella rihmalla, vaan tuo on ommeltu mustalla."
  "Aivan niin; Tom, minä ompelin sen valkoisella rihmalla!"
  Nytpä ei Tom enään odottanut, mitä tästä seuraisi. Kun hän tuli oven
  ulkopuolelle, sanoi hän:
  "Siddy, kyllä minä sinut tuosta opetan, muista -- --"
  Kun hän tuli varmaan paikkaan, tarkasteli hän kahta suurta silmäneulaa,
  jotka olivat pistetyt hänen nuttunsa kauluksen-käänteen alle ja joiden
  silmässä oli rihma -- toisessa valkoinen, toisessa musta. Hän sanoi:
  "Täti ei olisi havainnut sitä, jos ei Sidiä olisi ollut. Lempo
  kaikkiakin! Välistä ompelee hän valkoisella välistä mustalla. Voi,
  kumminkin, jos hän nyt käyttäisi yhtä tahi toista. Minä en voi pitää
  tästä selvää. Vaan Sidin minä 'lämmitän' tästä. Niinpä perhana vieköön
  teenkin."
  Hän ei ollut esikuva kylän pojille; vaan sen pojan joka oli esikuvana
  tunsi hän hyvin ja vihasi häntä sydämmensä pohjasta.
  Kahden minutin kuluessa ehkäpä lyhyemmälläkin ajalla oli hän unhottanut
  kaikki harminsa ja surunsa. Eipä sentähden että hänen harminsa olisivat
  olleet hivuskarvaakan keveämmät hänelle kuin aikaisen miehen miehelle,
  vaan sentähden että uusi ja mahtava mielihalu oli painavampi kuin nämät
  ja karkoitti nyt niinmuodoin nämät pois mielestänsä, aivan samoin kun
  täysikasvuisetkin unhottavat entiset murheensa, sillä mielialalla,
  joka seuraa uusia pyrinnöitä. Tämä mielihalu oli aivan uusi ja tärkeä
  keksintö vihellystaiteessa, jonka hän oli oppinut eräältä neekeriltä
  ja jota hän nyt häiritsemättä taisi käyttää. Tämä vihellystapa oli
  jonkinlaista linnunviserrystä, joka matkaansaatettiin niin että kieli
  pantiin vähäväliin kulkkulakea vastaan viheltäessä. Lukia muistanee
  kyllä sen miten tuo tapahtui, jos on poikasena ollut.
  Ahkeralla harjoituksella tulikin hän jo kohta tämän konstinsa perille,
  ja hän kulki pitkin katuja suu täynnä harmoniiaa ja sydän täytetty
  kiitollisuudella. Hänellä oli jokseenkin samat tunteet, kuin jollakulla
  astronoomilla joka on keksinyt uuden tähden. Vaan jos vertaamme
  astronoomin ja pojan tunteitten syvyyttä, puhtautta ja pontevuutta
  toisiinsa, niin varmaan on voitto pojan puolella eikä astronoomin.
  Kesäiset illat olivat pitkät. Ei ollut vielä pimeä. Yhtäkkiä lopetti
  Tom vihellyksensä. Edessänsä seisoi muukalainen, poikanen, jok'ei ollut
  kynnenmustastakaan pitempi kuin hän itse. Vasta tullut muukalainen,
  olipa se sitte mies eli nainen, vanha tahi nuori, herätti aina
  suuren huomion tässä pienessä kylässä, jota kutsuttiin Pietariksi.
  Paitsi tätä oli poika hyvissä vaatteissa -- hyvissä vaatteissa ja
  vieläpä arkipäivänä. Tämä oli aivan hämmästyttävää. Hänellä oli lakki
  uusinta muotia, uusi puhdas ja tahraamaton sininen verkanuttu, samoin
  housutkin. Hänellä oli kengät jalassa, eikä ollut sen juhlallisempi
  päivä kun Perjantai. Kaulaliinakin oli hänellä, hyvin koreasta
  nauhasta. Hänen käytöksessänsä oli jonkinmoista kaupunkilaisuutta,
  joka kovin harmitti Tom'ia. Kuta kauemmin Tom katseli tätä loistavaa
  kummitusta, sitä ylenkatseellisemmasti nyrpisti hän nokkaansa
  koristuksille, ja yhä huonommalta näytti hänestä hänen oma pukunsa. Ei
  kumpikaan pojista virkkanut sanaakan. Jos yksi liikahti, niin liikahti
  toinenkin, vaan ainoasti sivulle ja kierrellen. He katselivat toisiansa
  kasvoista kasvoihin, silmästä silmään koko ajan.
  Vihdoin sanoi Tom:
  "Minä annan sinulle selkään!"
  "Koeta, jos uskallat!"
  "Miks'en uskaltaisi!"
  "Etkä uskalla."
  "Uskallan kyllä."
  "Etpähän uskalla."
  "Sepä kumma."
  "No et uskalla."
  "No uskallan!"
  Hirvittävä hiljaisuus. Nyt sanoi Tom:
  "Mikä sinun on nimes?"
  "Mitä se sinua liikuttaa?"
  "Kyllä minä näytän sinulle, että se liikuttaa."
  "No, miks'et sinä näytä."
  "Sano vielä sanakaan, niin -- !"
  "Sanon, sanon, sanon! No nyt!"
  "Nyt sinä olit viisas olevinasi. Tuommoisen miehen minä nyt pieksän
  milloin hyvänsä, jos toinen kätenikin olisi taakseni sidottuna, kun
  vaan haluaisin."
  "No miks'et sinä tee sitä. Sinä vaan sanot niin."
  "Ärsytähän minua, niin nähdäänpähän."
  "Ärsytänhän minä; sillä olen nähnyt ennenkin monta yhtä hurskasta
  samallaisessa katiskassa, kun sinäkin nyt."
  "Viisastelia, sinä varmaankin luulet olevasi jotakin. Eikös niin?"
  "Ha, ha! minkälainen hattu!"
  "Saatathan sen rutistaa, jos et siitä pidä. Koeta saada pois se
  päästäni; se joka sitä koettaa saa maistaa tuoreita korvapuustia."
  "Etköhän valehtele!"
  "Silloin valehtelet itsekin."
  "Sinä olet suuri valehtelija etkä uskalla tulla esiin."
  "Oh, mene tiehesi!"
  "Kuules; jos sinä vielä noilla hyväilys-sanoillasi tulet esiin, niin
  minä kapsautan kivellä kalloosi."
  "Luonnollisesti teet sinä sen."
  "Niin teenkin."
  "Miks'et sinä tee sitä? Sinä kehut ja kehut tekeväsi, eikä siitä tule
  mitään. Minkätähden? Juuri sentähden että olet pelkuri."
  "Sinuako pelkäisin? Ohoo!"
  "Siitäpä se näyttää."
  "Mutta minä en ole pelkuri."
  "Oletpa kyllä."
  Taas pitkällinen äänettömyys, jolla ajalla pojat vielä tuimemmasti
  tuijottivat toisiinsa ja kierrellen kuin kissat kuumaa kattilaa.
  Yht'äkkiä seisoivat he olat vastatusten. Tom sanoi:
  "Pois tieltä!"
  "Mene itse!"
  "Ei ole pakko."
  "Ei minullakaan."
  Näin seisoivat he; kummallakin jalat kulmassa, täten tukevammin
  seistäksensä ja ponnistivat toinen toistansa, samalla vihaisesti
  toisiansa katsellen. Vaan ei kumpikaan tullut voitolle. Näin
  taisteltuansa, kunnes kumpikin oli punainen kuin kukko, päästivät he
  varovasti toisensa ja Tom sanoi:
  "Sinä olet pelkuri ja mammanporsas. Annahan olla, kun minä sanon
  vanhemmalle veljelleni, niin kyllä hän sinut lämmittää vaikka
  sakari-sormellansa; ja sen tekeekin hän, kun vaan sanon hänelle."
  "Sinun vanhemmasta veljestäsi minä en piittaa mitään, sillä minulla on
  veli, joka on paljoa suurempi ja vahvempi kuin sinun veljesi, ja joka
  taitaa heittää milloin hyvänsä veljesi kuin rukkasen tuon lauta-aidan
  yli." (Nämä veljet olivat kummallakin ainoasti mielikuvituksia).
  "Se on valhe."
  "Ei se sillä valheeksi jouda jos sinä sen sanot."
  Tom piirti suurella varpaallansa viivan hiekkaan ja sanoi:
  "Jos tuon yli uskallat astua, niin minä löylytän sinut, niin ett'et
  pysy seisallasi."
  Muukalainen astui heti rajan yli ja sanoi: "Nyt sanoit minut
  löylyttäväsi; saapa nähdä tuleeko tuosta mitään?"
  "Älä tunkeu päälleni. Katso itseäsi!"
  "No, löylyttäväsihän sinä sanoit minut, -- miks'et tee sitä?"
  "Lempo vieköön, kahdesta kymmenestä centistä tekisin sen."
  Poika sieppasi kaksi kymmenen centin lanttia taskustansa ja näytteli
  niitä irvistellen Tom'ille. Tom puukkasi häntä, niin että lantit
  kilahtivat kadulle.
  Samassa silmänräpäyksessä piehtaroivat pojat likasella kadulla, kovasti
  pitäen toisistansa kun kaksi kissaa; ja yhden minuutin kuluessa sekä
  vetivät että repivät he toisiansa tukasta, korvista, nenästä ja
  mistä vähänkin kiinni saivat, täten peittäen itsensä sekä tuhalla
  että kunnialla. Kohta sai tämä sekamelske jonkunlaisen muodon ja
  tappelu-tuoksun läpi nähtiin Tommi istuvan kahanreisin vihamiehensä
  päällä, muokaten häntä nyrkillänsä.
  "Sano, kun olet saanut tarpeeksi", sanoi hän.
  Poika kimpuili irti päästäksensä. Hän itki äänessä harmista.
  "Sano milloin olet saanut tarpeeksi", sanoi taas Tom'i jatkaen työtänsä.
  Vihdoin sai poika äänetyksi vaipuneella äänellä: "jo on tarpeeksi!" Nyt
  päästi Tom'i hänet ylös ja sanoi:
  "Olkoon opiksesi! Ehkä vasta katsot paremmin eteesi kenen kanssa rupeat
  viisastelemaan."
  Poika hyppäsi ylös, puisti tomun vaatteistansa, nyyhkien ja kakistellen
  katseli vähä väliin ympärillensä ja puistaen päätänsä uhkasi kostaa
  Tom'ille tämän "vasta kuin hän saapi hänet käsiinsä." Kaikelle tälle
  nauroi Tomi kohti kurkkuaan ja alkoi pää pystyssä marssia matkoihinsa
  koko tappelutantereelta. Vaan samassa kun Tom käänti selkänsä,
  sieppasi poika kiven, ja heitti sillä Tom'ia selkään: samassa teki hän
  kokonaisen käännöksen ja kiiti kun antilopi tiehensä.
  Tom ajoi kavaltajaa jälestä aina kotiinsa saakka ja sai näin tietää
  missä hän asui. Siinä jäi hän portilla vartioimaan ja vaati vihollista
  tulemaan ulos; vaan vihollinenpa ei tullutkaan: seisoi vaan ikkunassa
  ja irvisteli siitä Tom'ille. Vihdoin tuli pojan äiti, nimitti Tom'ia
  häjyksi ja pahanilkiseksi katupojaksi ja käski hänen laputtaa tiehensä.
  Nyt läksikin Tom'i pois, vaan uhkasi vielä kerran varrota "ulos tuon
  pojan tuolta."
  Tänä iltana tuli hän jokseenkin myöhään kotia. Kun hän kiipesi
  ikkunasta sisään havaitsi hän tätinsä väjyksissä vartoovan häntä,
  ja kun mummo näki missä siivossa hänen vaatteensa olivat, vahvistui
  hänen päätöksensä timantti kovaksi vaihettaa Tomin lauantai-iltaiset
  koululuvut vankeudeksi ja pakkotyöksi.
  
  
  TOINEN LUKU.
  
  Nyt oli lauantaiaamu, koko luonto oli kirkas ja puhdas kesäisessä
  puvussansa ja hehkui eloa ja elämää. Runoutta oli joka sydämmessä, ja
  jos sydän oli puhdas, niin puhkesi tämä runollisuus ääneen. Ilo loisti
  kaikkein silmistä ja heidän askeleensa olivat keveät ja reippaat.
  Akaasia-puut olivat täydessä kukkapuvussaan ja täyttivät ilman
  tuoksullansa.
  Vähän matkaa kylästä, kylän yläpuolella, kohosi Cardiff Hill'in ihana
  ja viheriä kukkula, ja näytti täältä katsellen onnettarien asunnolta,
  sillä niin uneksivan, rauhallisen ja viehättävän näköinen oli se.
  Tom nähtiin katukäytävällä, kantaen toisessa kädessään maalilla
  täytettyä ämpäriä ja toisessa pitkävartista maalaripenseliä. Hän
  heitti silmäyksen lautta-aidalle, kaikki sulo katosi luonnosta ja
  synkkä-mielisyys täytti hänen sielunsa. Lauta-aita, yhdeksänkymmentä
  jalkaa pitkä ja yhdeksän jalkaa korkea! Elämä tuntui hänestä kovin
  raskaalta ja tyhjältä. Huoaten pisti hän penselinsä maaliämpäriin, ja
  siveli sillä joitakuita kertoja ylimmäistä lautaa, teki vielä kerran
  samalla lailla, vertaili tätä vähäistä maalattua pilkkua tuohon melkein
  äärettömään maalaamattomaan alaan, ja istausi kovin alakuloisena
  eräälle puksipuun kannolle. Jim tuli portista hypellen kuin vuohen
  poika, kantaen pientä läkki kannua ja laulaen: "tytöt ne Buffalossa
  ovat kuin auran kukkii". Veden haku kauppalan kaivosta oli tähän saakka
  ollut Tom'ista hyvin halveksittavaa työtä, vaan nyt se ei tuntunut
  siltä. Hän muisti että kaivolla tapasi kumppania.
  Valkoisia ja värjätyitä poikia ja tyttöjä odotti täällä aina siksi
  kunnes heidän vuoronsa tulisi, tällä ajalla lepäsivät he, pelasivat
  pois leikkikapineitaan keskuudessaan, riitelivät, pieksivät toisiaan
  ja heittivät kuperkeikkaa. Hän muisti että vaikka kaivolle ei ollut
  kuin joitakuita satoja askelia, Jim ei palannut sieltä milloinkaan
  ämpärineen ennen tunnin kuluttua ja tämänkin ajan kuluttua vasta
  silloin kun häntä käytiin hakemassa. Tom sanoi:
  "Kuules Jim; minä käyn vedellä, jos maalaat sillä ajalla."
  Jim pudisti päätänsä ja sanoi: "Ei käy laatuun, masteri Tom, vanha
  rouva käski minun vedelle, eikä luvannut minua viivyttelemään eikä osaa
  ottamaan kumppanieni vehkeisiin. Hän sanoi: kyllä arvaan että, Tom
  pyytää sinua maalaamaan edestänsä, vaan pidä sinä vaan huoli omista
  asioistasi, -- kyllä minä itse maalauksesta huolen pidän."
  "Oh, mitä sinä huolit hänen sanoistansa! Noinhan hän höpisee aina. Anna
  tänne kannu -- minä en viivy minuuttiakaan liiaksi. Hän ei koskaan tule
  tätä tietämään."
  "En minä tohdi, masteri Tom. Vanha rouva iskee minua niskaan ja vääntää
  minulta niskat nurin. Niin hän tekee!"
  "Hän! Eihän hän lyö ketään -- korkeintaan antaa hän sormistimallaan
  paukun päähän ja kuka tuota pelkäisi. Kielellään hän kantaa kyllä
  suuria sanoja, vaan mitä niistä sanoista -- kunhan hän ei itke. Kuules
  Jim, minä annan sinulle yhden marmoripallon. Sinä saat valkoisen
  pallon."
  Jim kävi jo epävakaiseksi.
  "Ajattelepa Jim, valkoinen marmoripallo, ja vieläpä kaikkein siroin."
  "Kas lempo, onpa todellakin pulska pallo, se täytyy tunnustaakseni.
  Vaan masteri Tom, minua peloittaa niin peevelisti tuo vanha rouva."
  Ihminen Jim'ikin oli -- kiusaus oli kovin suuri. Hän laski kannun
  kädestänsä ja otti tuon valkoisen marmoripallon; vaan samalla alkoi
  hän kiitää pitkin katua kannu kädessä, seurattuna joltakin kolisevalta
  esineeltä. Tom maalasi lauta-aitaansa suurimmalla ahkeruudella, tohveli
  kädessä ja voiton tunne loistaen silmistä vetäysi täti Polly pois
  näyttämöltä.
  Vaan Tom'in into ei kestänyt kauan. Hänelle juohtui ne huvitukset
  mieleen, joilla hän oli aikonut itseänsä tänään huvitella, ja hänen
  huolensa kasvoivat yhä suuremmiksi. Kohta, ajatteli hän, tulevat ne
  pojat, joilla on vapaus, ja alkavat kaikin tavoin ilveillä siitä kun
  minun pitää olla työssä -- ainoasti tämä ajatus poltteli jo häntä
  kun tuli. Hän otti esiin maalliset omaisuuksensa ja tarkasteli niitä
  -- pienoisia leluja, marmori-palloja ja kaikenlaista muuta pientä
  rihkamaa, ehkä niin paljon, että hän näillä saisi palkatuksi työmiehiä,
  vaan ei kumminkaan niin paljoa, että hän niillä olisi voinut ostaa
  edes puolen tunnin täysinäisen vapauden. Hän pisti vähäiset tavaransa
  takaisin taskuunsa, ja hylkäsi kokonaan sen ajatuksen että näillä
  koettaa lahjoa kumppaninsa.
  Tässä kamalassa ja epäilyksen alaisessa tilassa juolahti hänen
  mieleensä onnellinen aate. Todellakin onnellinen. Hän otti pensselinsä
  ja jatkoi erinomaisen tyynellä mielellä työtänsä. Kohta tämän jälkeen
  ilmestyi Ben Roger näyttämölle, juuri se, jonka ivaa Tom enin
  pelkäsi. Ben tuli hyppien ja tanssien -- täysi todistus siitä, että
  hän oli hyvällä tuulella ja että hänen toiveensa olivat suuret ja
  iloista laatua. Hän söi omenaa ja päästi vähä väliin pitkäveteisen ja
  soinukkaan huudon, "hihoo", jota seurasi syvempi "plingplingplong,
  plingeliplong": siten matki hän höyrylaivaa. Kun hän tuli lähemmäksi
  hiljenti hän vauhtiansa, asettui keskelle tietä, kallistui oikealle
  puolelle ja höyrysi, tehden suuren mutkan, maata kohden, vaarin ottaen
  sekä arvonsa että kaikki temput, sillä hän oli olevinansa tuo yhdeksän
  jalan syvässä kulkeva "Suuri Missouri." Hän oli samalla laivana,
  katteinina ja signaalikellona, sentähden täytyi hänen otaksua olevansa
  omalla täkillänsä, jolla itse käski ja toimitti käskynsä.
  "Seisottakaa laiva, te siellä! Klingelikling." Laiva seisottui melkein
  kokonansa ja ajoi katukäytävää kohden.
  "Takaperin, puoli masiinaa! Klingelikling!"
  Hän levitti sylensä ja laski ne sitte sivullensa.
  "Kääntäkää oikealle! Klingelikling. Puh, puh, puh" samalla kierteli
  hän kaikenlaisia mutkia ilmassa oikealla kädellänsä, sillä tämä kuvasi
  suurta ratasta, joka oli neljäkymmentä jalkaa ympäriinsä. "Kääntäkää
  vasemmalle! Klingelikling! puh, puh, puh."
  Nyt alkoi vasen käsi samalla tavalla tehdä kiehkuroita ilmassa.
  "Pitäkää oikealle! Klingelikling! Vasemmalle! Eteenpäin oikealle!
  Seiso! Kääntäkää varovasti laiva! Klingelikling. Puh, puh, puh. Liinat
  esiin! Joutukaat. Heittäkää ulos liina laiturille! -- Mitä te teette
  siellä alhaalla? Pankaa liinat tuohon kantoon kiinni. Vetäkää nyt laiva
  laituriin! Seisottakaa masiina, te siellä! Klingelikling."
  "Shy-shy-shy!" (Hän laskee ulos höyryä venttiilien kautta).
  Tom jatkoi maalaamistaan, eikä ollut näkevinänsä koko höyrylaivan
  vehkeitä. Ben katseli vähän aikaa häntä ja sanoi sitte:
  "Ha, ha, ha! Sinä olet luultavasti tuohon naulattu, eikös niin?" Ei
  vastausta. Tom tarkasteli työtään taiteilian silmäyksillä, vetäsi vielä
  kerran pensselillään, ja tarkasteli taas sitä samalla tavalla. Ben tuli
  hänen vierellensä. Tomin suuhun tuli vesi kun näki omenan Ben'illa,
  vaan hän pysyi työssänsä. Ben sanoi:
  "Hei, poikaseni, sinun pitää olla työssä tänään, eikö niin?"
  "Kah hiisi! Ben! Enpä huomannutkaan sinua."
  "Kuules, minä olen aikonut mennä uimaan. Haluttaakos tullaksesi
  mukaani? Vaan luultavasti sinä työskentelet mieluukkaammin, eikös niin?
  Luonnollisesti?"
  Tom katseli hetkisen tuota toista poikaa, sitte sanoi hän:
  "Mitä kutsut sinä työksi?"
  "Vai niin, eiköhän tuo ole työtä?"
  Tom teki työtänsä ja vastasi mistään huolimatta: "ehkä lienee työtä,
  ehkä ei. Sen vaan tiedän, että tämä huvittaa Tom Sawyer'iä."
  "No älähän mitään -- ethän vaan tahtone sanoa, että tuota työtä teet
  mielelläsi?"
  Penseli jatkoi matkaansa.
  "Tee tätä mielelläni? Niin, minä en ymmärrä, miks'ei tämä hauskuttaisi
  minua. Sinä luultavasti luulet että tämmöistä työtä on minulle
  jokapäivä tarjona?"
  Tämä antoi asialle kokonaan uuden muodon. Ben herkesi pureskelemasta
  omenaansa. Tom siveli penselillään erinomaisella taitavuudella ja
  somuudella -- vetäysi vähän takaperin katsoaksensa vaikutusta, korjaili
  sieltä ja täältä -- arvosteli uudestaan korjauksien vaikutusta. Kun Ben
  katseli kaikkia näitä Tom'in liikunnoita mieltyi hän yhä enemmin tähän
  työhön ja jopa sanoi viimen:
  "Kuules Tom! annapa minunkin maalata vähäisen."
  Tom aprikoi, oli vähällä myöntyä, vaan muutti päätöksensä. "Ei,
  ei," vastasi hän, "ei se käy laatuun, Ben. Näet sä, täti Polly on
  varsin tarkka tästä aidasta -- syystä että tämä on katua vasten,
  ymmärräthän -- vaan jos tämä olisi pihan puolella, niin en minä siitä
  juuri piittaisi, eikä hänkään. Hän on niin erinomaisen tarkka tästä,
  senpätähden on tämä tehtävä hyvin tarkasti ja tyystisti. Luullakseni ei
  tuhannessa ja tuskinpa kahdessa tuhannessa pojassa, löytyy yhden yhtä,
  joka olisi mies tekemään tätä niinkuin se on tehtävä."
  "Oh todellako -- onko se niin? Älä nyt ole turhamainen -- anna minun
  nyt koettaa yksi ainoa kerta, hyvin vähäisen vaan. Minä antaisin sinun,
  jos olisin sijassasi."
  "Ben, hyvin mielelläni antaisin, minä vakuutan sen; vaan täti Polly --
  niin, Jimikin tahtoi tehdä tätä, vaan hän ei päästänyt häntä tähän. Sid
  tahtoi myös, vaan ei hänkän päässyt. No, käsitätkös nyt, missä pulassa
  minä olen? Jos sinä maalaisit aidan ja jotai tapahtuisi sille --"
  "Ole jaarittelematta! Minä teen sen aivan yhtä hyvin kuin sinäkin. Anna
  minun vaan koettaa. Kuules -- saat siemen-kotin omenastani."
  "No tuossa on. En kumminkaan, Ben, minua peloittaa --."
  "Saat kokonaan."
  Tom jätti epäilevän näköisenä, vaan ilosta tykkivällä sydämmellä
  pensselin Ben'ille. Sillä ajalla kuin entinen höyry "Suuri Missouri"
  teki työtä ja hikoili auringon paisteessa, istui mestari, joka oli
  vetäynyt pois työstä, vierellä eräällä tynnyrillä siimeksessä, järsien
  omenaansa ja miettien kuinka hän useampia syyttömiä niellä voisi.
  Esineitä ei puuttunut häneltä; joka silmänräpäys tuli uusia poikia;
  he tulivat juoksennellaksensa ja leikkiäksensä, vaan seisattuivat
  maalaamaan. Kun Ben oli kyllästynyt; möi Tom lähimmäisen oikeuden
  työhön Billy Pisher'ille hyvästä paperi-leijasta, ja kun tämä ei
  enää jaksanut, maksoi Johnny Miller oikeuksistansa kuolleen rotan
  ja kappaleen nuoraa, jolla rotta pantiin liikkeelle, j.n.e. tunti
  tunnin perästä. Ja kun puolen-päivän aika tuli, oli Tom, joka aamulla
  oli ollut köyhyyden rasittama poika parka, sanalla sanoen ympäröity
  rikkaudella. Hänellä oli, paitsi jo lueteltuja kapineita, kaksitoista
  marmoripalloa, kappale sinistä putelilasia; puukanuuna, avain, joka
  ei avannut minkäänlaista lukkoa, kappale liitua, lasinen karahviinin
  korkki, tinainen sotamies, pari meri-tähteä, kuusi sähikäistä,
  silmäpuoli kissa, messinkinen oven salpa, koirattoman koiran
  kaula-panta, puukon pää, neljä appelsiinin kuoren kappaletta ja kappale
  ruostunutta läkkiä. Hänellä ei ollut koko ajalla mitään tehtävää ja
  kyllin kyllä seuraa, -- ja lauta-aita oli kumminkin kolmeen kertaan
  maalattu. Jos ei maali olisi loppunut, olisi kaikki kauppalan pojat
  joutuneet häviöön.
  Tom tuumaili itsekseen ett'ei maailma kumminkaan ollut niin nurja.
  Tietämättänsä oli hän keksinyt suuren lain ihmiskunnan toiminnoissa,
  nimittäin, ett'ei tarvinnut muuta kiihottaaksensa, joko pojan tai
  aikuisenkin miehen halua saadaksensa jotakuta esinettä, kun tehdä
  sen saaminen vaikeaksi. Jos hän olisi ollut suuri ja viisas filosofi
  (tieto-viisas), niinkuin tämän kirjan tekiä, niin olisi hän nyt
  käsittänyt, että työtä on kaikki se, jota ihminen on pakoitettu
  tekemään, vaan leikkiä se, johon hän ei ole pakoitettu. Tästä olis hän
  ymmärtänyt senkin, miksi konstikukkasten valmistaminen tai polku-myllyn
  polkeminen ovat työtä, kun keilin heitto ja Mont-Blanc'ille kiipeäminen
  ovat ainoasti huvitusta. Englandissa löytyy rikkaita herroja,
  jotka kesällä joka päivä ajaavat neljän hevosen vetämiä vaunuja
  kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen peninkulman matkan, syystä, että tämä
  oikeus maksaa heille suuria rahasummia; vaan jos heille tarjottaisiin
  palkka työstänsä, niin muuttaisi tämä asian työksi, ja he herkeäisivät
  siitä paikalla.
  
  
  KOLMAS LUKU.
  
  Tom näyttäysi nyt täti Pollylle, joka istui ikkunassa eräässä
  iloisessa kartanon puolella olevassa huoneessa, joka oli samalla
  sänkykammari, kirjasto, ruokahuone ja sali. Kesäinen ilma, rauhallinen
  hiljaisuus, kukkien tuoksu ja mehiläisten nukuttava surina olivat
  tehneet vaikutuksensa, hän oli nyökähtänyt uneen neuloessansa -- sillä
  hänellä ei ollut muuta seuraa kuin kissa -- kissa oli nukkunut hänen