Tiedot Suomen-suvun muinaisuudesta: Yliopistollinen väitöskirja - 06

Romalais-ajan tiedot pohjoisesta ja koillisesta Euroopasta.

Se ainoa kohta, että vielä Pliniokin, joka kuitenkin itse oli
käynyt luoteisessa Germaniassa, rakentelee kertomuksensa Itämeren
seuduista osittain näiden edellisessä luvussa mainittujen tietojen
perusteelle, todistaa kuinka vitkallisesti maa-tiede eteni Pohjaa
kohden. Vielä Auguston aikana vakuutti Straboni, että Albi'n (Elben)
takaiset tienot itää kohden olivat kokonaan tuntemattomat.[269]
Mela'lla kuitenkin jo on laveammat tiedot. Hän mainitsee Codanus
(kentiesi Gothanus) nimisen merilahden, täynnänsä saariloita, ja
näiden seassa yhden, Teutonien asuman, nimeltä "Codanonia" (muutamat
tahtovat lukea Scandanovia), joka on muita isompi ja hedelmällisempi.
"Codanus"-lahden rannikoilla hän sanoo Kimbrien ja Teutonien
asuvan; edempänä on Germanian viimeiset seudut; sitten muka seuraa
Sarmatia, jonka rantasaarilla asuu kaikellaiset kummalliset kansat:
munan-syöjät, hevos-jalkaiset, korviinsa-puetetut, -- senmukaisilla
kreikkalaisilla nimillä varustetut. Itäpuolella Sarmatiaa, rajaksi
Skythiaa kohtaan, mainitsee Mela kaikkien ensinnä _Wistula_-virran
sillä nimellä.[270]
Mitä Plinio näihin tietoihin lisäilee, on osaksi hyvinkin sekavaa.
Paitsi määrättömän suurta "Sevo"-vuorta, sekä Kimbrien nientä
(Juutinmaata) ja "Codanus"-lahtea, hän viime-mainitussa nimittää
mainion saaren: "Scandinavia", jonka suuruutta ei tunneta; osan
siitä pitää Hillevionien kansa, joka asuu 500:ssa kylässä, ja he
kutsuvat tämän saaren toiseksi maailmaksi.[271] Sitten hän lisää:
"Eikä ole vähemmässä maineessa _Eningia_ (useissa käsikirjoissa
luetaan: _Epigia_). Muutamat juttelevat, että näitä paikkoja asuu
Wistula-virralle asti _Sarmatat, Venedit, Skirit, Hirrit_. Lahti
nimitetään _Cylipenus_ ja sen suussa on _Latris_-saari. Sitten
(nähtävästi länsipuolella Vistulaa) on toinen lahti, _Lagnus_,
Kimbrien rajalla".[272]
Toisessa paikassa Plinio nähtävästi seuraa muita lähteitä, puhuessaan
Thulesta ja muista Britannian seutuisista saarista. Hän sanoo:
"Muutamat mainitsevat muitakin saaria: _Scandia, Dumna, Bergi_, ja
suurimman kaikista _Nerigon_, josta purjehditaan Thuleen." [273]
Että Plinion Thule tässä on toinen paikka kuin Pytheaan Thule,
olen jo ennen koettanut osoittaa; sillä Nerigon on todennäköisesti
Norja. Skandia ja Skandinavia taas ovat yksi sana (Skandin-avi =
Skandin-ey, s.o. Skandin-saari) ja tarkoittaa epäilemättä eteläistä
Ruotsia, jossa Skaanin eli Skånen maakunnan nimi vielä selvästi
on siitä jäänös.[274] Tässä saaressa mainitsee Plinio löytyvän
erästä kummallista eläintä, "jota ei tän-puolisessa maailmassa
koskaan ole nähty, vaikka paljon puhuttu, nimeltä: _Achlis_, joka
on jotenkin hirven näköinen, mutta kinttu-jäseniä vailla, niin että
se ei voi maata, vaan nukkuu nojaantuneena puuta vasten, jonka
poikki-leikkaamalla sitä pidetäänkin; sillä muuten se on varsin
kerkeä." Tähän tarulliseen juttuun hän vielä lisää, että mainitulla
eläimellä on ylen suuri ylinen huuli, jonka tähden se syödessä kulkee
takaperin, ett'ei kompastuisi huuleensa eteenpäin käyden.[275]
Mitä taas Plinion mainitsema _Eningia eli Epigia_ lienee, on vaikea
sanoa; sillä liian rohkea on lukea tämä nimi Feningiaksi ja arvata se
Suomalaisten maaksi, kuten tavallisesti tehdään. Sanoista arvaten oli
Eningiakin saari samatekkuin Skandinavia; mutta seuraava lause, että
muka nämä paikat ulottuivat Weikselille asti, näyttää taas vievän
meidät mannermaalle. Niistä kansoista, jotka itäpuolella Weikseliä
mainitaan, ovat Sarmatat ja Venedit Slavilaisia; _Skirit_ taas, jotka
vasta tavataan Kansain-vaelluksessa, useimmiten Hunnien seurassa,
ovat tietymätöntä sukua [276], ja _Hirrit_ eivät missään muualla tule
näkyviin.[277] Nimet _Cylipenus_ (Kylipenus)[278] ja _Latris_ eivät
taivu mihinkään tydyttäväiseen selitykseen.
Niinkuin näemme, oli Plinio haalinut tietojansa kaikenmoisista
lähteistä ja sovittanut ne kokoon tarkemmin tutkimatta. Tapaamme
siis hänen teoksessaan vanhaa ja uutta sekasin, eikä ole helppo
eroittaa, mihin milloinkin on luottamista. Päin-vastoin taas Tacito
on varsinainen tutkija, joka jättää vanhat tarut siksensä ja itse
kokee ko'ota kaikki luotettavat tiedot, mitkä hänen aikanansa tarjona
olivat. Senpä tähden hänen kirjansa "Germanian maasta ja kansoista"
onkin mitä arvollisimpia teoksia muinaisuuden maatieteelle.
Luonnollista kuitenkin on, että hänen tietonsa ovat luotettavimmat
Reini-virran lähistöistä, mutta epävakaisemmat, jota edemmäksi
kertomus siirtyy pohjaan ja koilliseen; ja paha onnemme on, että
juuri tämä epävakaisempi ala vaatii tarkastustamme.
Merkittävää on, ett'ei Tacito ollenkaan mainitse nimeä:
"Skandinavia", eikä luoteisessa Germaniassa mene Kimbrien asunsioja
edemmäksi,[279] vaan vasta yhdessä jaksossa Weikseli-seutujen kanssa
-- Weikseliä ei kuitenkaan nimitä -- tulee puhumaan Ruotsin maasta
ja kansoista.[280] Hänen järjestyksensä on seuraava: Markomannien
takapuolella (s.t.s. pohjois-puolella nyk. Böhminmaata) on useita
pienempiä kansoja, joiden perästä, pohjaan mennessä, seuraa Lygein
kansa, ja sitten vielä pohjempana Gothonit, nähtävästi sama kansa
kuin Pytheaan Guttonit ja myöhemmän aian Göthiläiset. Gothonien
yläpuolella, valtameren rannalla ovat Rugit ja Lemovit[281] --
kaikki Germanilaista sukuperää. Sitten muka seuraa Svionien valtiot,
itse valtameressä, ja niiden on mahtavuus sekä miehissä ja aseissa
että laivastoissakin.[282] -- Että nämät "Suiones" ovat Svealaiset
eli Ruotsin asukkaat, ei lie epäilemistä. Toiselle puolen Suionien
kansaa asettaa Tacito toisen meren, joka on muka sitkeä ja melkein
liikkumaton, ja johon maailma loppuu; hän juttelee myös, kuinka
"aurinko siellä laskultansa kestää nousulle saakka niin kirkkaana,
että se tähdet himmentää", ja kuinka, "kuten muka luulo lisäilee,
silloin kuuluu sointo ja näkyy jumalien muotoja säteilevine
päinensä".[283] Toisessa paikassa hän kuitenkin lausuu: "Svionien
jatkona ovat Sitonien kansat, jotka ovat edellisten kaltaisia sillä
ainoalla eroituksella, että heitä vaimo hallitsee".[284] Näyttääpä
siis ikäänkuin Svionit eivät olisi olleetkaan maailman äärimpänä
kansana, vaan heidänkin pohjois-puolella vielä asunut Sitonit eli
Sitonien kansat, ja vasta Sitonien takana olisi ollut tuo sitkeä eli
juoksettunut meri. Taciton Sitonit ovat arvattavasti Skandinavian
Suomen-sukuiset asukkaat, ja nimi tulee kentiesi sanasta _Seida,
Seidr_ (_hiite_), merkiten: _taika-miehiä, Hiiden kansaa_.[285]
Merkillistä on, että tässä meitä jo kohtaapi juttu eräästä
vaimo-vallasta, se sama juttu, minkä Adam Bremeniläinen tuhannen
vuotta myöhemmin toisessa muodossa uudistaa.[286] Tämä ei voi olla
kokonaan satunnaista, vaan näyttääpä ikäänkuin nimi "Qvenland"
(Kainunmaa, Naisten maa, terra feminarum; -- Skandinavian kielissä:
_qven_ nainen, nyk. Engl. kielessä: _queen_ nais-kuningas) olisi jo
Taciton aikana ollut tuttu Skandinavian Germanilaisille kansoille.
Svioneista Taciton kertomus taas palaa Itämeren kaakkoiselle
rannikolle, ja arvata sopii, että tänne juuri kävikin
Skandinavilaisten tavallinen tie mannermaalle. Tässä hän mainitsee
_Aestyien kansat_, joiden tavat ovat Germanilaisia, mutta kieli
muka lähisempi Britannian kielelle.[287] He palvelevat jumalien
emää ja kantelevat metsä-karjun kuvia suojeluksekseen. Aseiksi
harvoin käyttävät rautaa, useammin seipäitä. Maanviljelyksessä ovat
ahkerammat kuin Germanilaiset yleensä. Sen ohessa ovat ainoat, jotka
merikullan hakevat meren kariloista ja rannoista, ja nimittävät sen
"glesum."
Tämä kertomus selvästi osoittaa, että puheen-alaiset Aestyit asuivat
merikullan rannikolla itäpuolella Weikselin suita, ja samalla alalla
tapaamme nyt monta vuosisataa perätysten saman-nimistä kansaa. Se
on nämä "Asetit", pitkin Germanilais-valtameren pisintä rannikkoa,
jotka Jornandes mainitsee Göthiläis-kuninkaan Ermanarikin alamaisina
4:nnellä vuosisadalla, sanoen heidät erinomaisen rauhalliseksi
kansakunnaksi;[288] -- vieläpä samat "Hæstit", jotka 5:nnellä
vuosisadalla lähettivät merikultaa lahjaksi Theodoriki Suurelle
Italiaan.[289] 9:nnellä vuosisadalla ovat vielä varsia samalla
paikalla. Einhard, Kaarlo Suuren elämä-kertoja, mainitsee Itämeren
etelä-rannikolla Slavilaisten jälkeen _Aistitkin_,[290] ja vielä
tarkemmin osoittaa Wulfstan heidän asun-siojansa. "Weikseli [Visle]
-- hän sanoo -- on hyvin iso joki, joka kulkee Witlannin ja Vendien
maan [Veonodland] ohitse, ja Witlanti kuuluu Esteille [belimpedh to
Estum]; mutta Weikseli tulee Vendien maasta ja purkauu Est-mereen
[Estmere; nyk. Frische Haff] -- -- Tuo Estien maa [Eastland] on
varsin suuri ja siinä on varsin monta kaupunkia ja joka kaupungissa
kuningas, ja siellä saadaan paljon hunajaa ja kaloja. Kuningas ja
rikkahimmat miehet juovat hevos-maitoa, ja varattomat sekä orjat
juovat mettä. Siinä on paljon sotaa heillä." -- -- [291]
Jos nyt tuskin käynee kieltää, että Taciton Aestyit ovat samaa kuin
Wulfstanin Estit, niin voidaan myöskin jotenkin vakaasti päättää,
että Taciton Aestyit eivät ole sovitettavat nyky-aian Estiläisiin
eli Virolaisiin, vaan kuuluivat Littuan sukuun, joka myöhemmin
Preussilais-nimellä tulee näkyviin samalla alalla. Itse nimi Aestyit,
Aistit, Estit eli Eastit on nähtävästi Germanilaisten antama eikä
merkinne muuta kuin: Itämaalaiset, jotta sitä helposti sopi muuttaa
Wirolaisiin, kun nämä tulivat Germanilaisille kansoille tutuiksi.
Että muka heidän kielensä olisi vivahtanut Britannian keltalaiseen
puheesen, ei ole otettava niin tarkalleen, vaan osoittanee ainoastaan
eroitusta Germanian kielistä. Sitä vastoin lienee se erehdystä, kun
Tacito sanoo heidän antaneen merikullalle nimen: _glesum_; sillä tämä
sana on Germanilainen (_glas_, lasi), ja Plinion todistuksen mukaan
juuri Germanilaiset sen nimen käyttivätkin.[292]
Mutta jos Taciton Aestyit eivät nä'y Suomen-sukua olleen, niin
sama kirjaniekka kuitenkin samoilla lähistöillä mainitsee toisen
kansakunnan, jonka nimi "_Fenni_" ei salli meidän epäillä, että siinä
Suomen-sukuisuus kohtaa. Nämä Fenninsä asettaa Tacito Germanian
itäiselle äärelle, yhtehen jaksoon Peukinien eli Bastarnaen ja
Venetien (Venedien, Vendien) kanssa. Niinkuin muista lähteistä
tiedämme, asuivat Bastarnat eli Peukinit Tonavan suista pohjaseen
pitkin Karpati-vuorten koillista kylkeä.[293] Mitä heidän ja Fennien
välillä oli metsää ja vuorta, se kaikki muka Venetien alana, jossa
kuleksivat rosvo-retkillään.[294] Tämän mukaan siis Fennit asuisivat
Venetien pohjoispuolella, mutta tarkemmin ei Tacito määrää heidän
asunpaikkojaan. Heidän tapojaan hän kertoo seuraavilla sanoilla:
_"Fenneillä kummallinen raakuus, rietas köyhyys: ei aseita, ei
hevosia, ei kotoa; ruuaksi ruoho, vaatteeksi vuotia, makuu-siaksi
maa. Ainoa turva nuolissa, jotka he raudan puutteesta luilla
teroittavat. Ja sama metsänkäynti on sekä miesten että vaimojenkin
elatus-keinona; sillä nämä seuraavat muassa kuleksimassa ja ottavat
osansa saaliista. Eikä ole pisku-lapsilla muuta pako-paikkaa
petojen ja rajuilmain alta, kuin että heitä peitetään johonkuhun
oksien kyhäykseen. Siihen nuorukaiset palajavat, siihen vanhukset
vetäytyvät. Mutta sepä on heistä onnellisempaa, kuin vaivalloisesti
viljellä maata, rakennella huoneita ja käydä tavarain-kauppaa toivon
ja pelon alaisina. Turvissa ihmisiä vaataan, turvissa jumaliakin
vastaan, ovat saavuttaneet kaikkein vaikeimman asian, ett'ei
heillä ole mieliteonkaan tarvetta."_ -- Tähän loppuu Taciton kirja
Germaniasta. Hän ainoastaan lisäilee, että mitä muuta jutellaan --
kansoista, joilla muka on ihmisten kasvot mutta petojen vartalot
ja jäsenet --, se jo kaikki on tarullista ja epä-tietoista.
Näkyyhän siis selvästi, hänen lukevansa nuo edelliset lauseensa
Fenneistä niiden luotettavien tietojen luokkaan, jotka hän itse oli
tutkistellen kerännyt.[295]
Ei lie tarpeellista toteen näyttää, että nämä Fennit, joiden tilaa
sivistyksen alimmaisella portaalla historioitsija niin elävillä
väreillä kuvailee, eivät ole olleet Kalevalan kansaa, vaikka
epäilemättä samaa Suomen-sukua kuin Lappalaiset ja Suomalaisetkin.
Tätä sukulaisuutta ei tosin todista mikään muu kuin itse nimitys:
"Fenni"; mutta semmoinen nimi ei voi olla satunnaista. Olen jo
maininnut arvelevani, että sanan alkuperä on etsittävä Keltalaisten
kielestä, josta Germanilaiset lienevät sen lainanneet, nimittääksensä
sillä Suomensukuisia kansoja. Se vilkas Germanilainen kansanliike,
joka näkyy kuohuneen Skandinavian ja Weikselin välillä, on meille
vakuudeksi siitä, että samaa sukua oli, jota milloin Skandinaviassa
milloin Weikselin varrella mainittiin yhdellä Finniläis-nimellä.
Merkittävää on, että se ensi kerran meitä kohtaapi Itämeren
kaakkoispuolella, missä emme juuri odottaisi sitä löytävämme. Ja
kuitenkaan ei lie syytä tässä kohden epäillä Taciton tarkkuutta,
varsinkin koska toinen kirjaniekka vähäistä myöhemmin vahvistaa
Romalaisen historioitsijan ilmoitusta.
Keisarien Antonino Pion ja Marko Aurelion hallitessa eli
Aleksandriassa eräs oppinut Kreikkalainen, Ptolemaio, joka otti
sovittaaksensa täydelliseksi kartaksi kaikki ne maatieteelliset
nimet, mitkä siihen aikaan olivat tutuiksi tulleet. Hänen teoksensa
siis sisältää paljoa enemmän ja paljoa määrällisempiä tietoja,
kuin mikään muu vanhan aian historiallinen tai maatieteellinen
kirja; josta syystä sitä onkin pidetty ikäänkuin muinaisen
maatieteen raamattuna. Mutta juuri hänen tietojensa täydellisyys
antaa meidän arvata, etteivät kaikin paikoin ole niin täydellisen
luotettavia, ja todella löytyykin selviä esimerkkiä, kuinka hän
toisinaan on kummallisesti erehtynyt.[296] Hänen pää-tarkoituksensa
on nähtävästi ollut täyttää karttansa miten paraiten ymmärsi,
ja tämän sioitustoimen hän epäilemättä lienee tehnyt jotenkin
mielivaltaisesti, varsinkin kaukaisemmilla aloilla. Mutta kun
mieleemme juohtuu, että Romalaiset juuri vähäistä ennen olivat
valloittaneet Dakian, s.t.s. koko sen avaran alan, joka ulottui
alisen Tonava-virran ja Karpati-vuorten välillä, sopiihan arvata,
että Ptolemaion tiedot Weikselin seuduista olivat tavallista
tarkemmat. Kun nyt tässä taas löydämme Taciton mainitsemat "Fenni",
vieläpä tarkemmassa sanan-muodossa (Φίννοι) kuin mitä Tacito oli
käyttänyt, niin semmoinen tieto nähtävästi ansaitsee tarkastusta.
Katsahtakaamme, mitä asemaa heille Ptolemaio antaa.
Itäpuolella Weikseliä (Ούιστούλα) alkaa Sarmatia, se sama maa,
joka muinoin kutsuttiin Skythiaksi. Itämeren kaakkoinen kulma on
_Venedien_ hallussa ja kantaapi nimen: Venedin-lahti. Venedien
etelä-puolella luetellaan seuraavia pienempiä kansakuntia kahdessa
palstassa: ensin pitkin Weikselin itäistä vartta, etelään mennen,
_Gythonit, Finnit, Sulonit_ (eli Bulanit), _Frungundionit ja
Avarinit_, jotka viimeiset muka asuvat Weikselin lähteillä; toisena
palstana taas edellisten itäpuolella, Venedeistä alkaen, _Galindat,
Sudinit, Stavanit_, j.n.e. Kolmas palsta menee Venedeistä
pohjaseen pitkin Itämeren rannikkoa, käsittäen _Veltat, Ossit,
Karbonit_, jotka pohjoisimpana asuvat ja joiden itäpuolella ovat
_Kareootat ja Salit_; näistä taas etelään mennessä _Agathyrsit,
Aorsit_, j.n.e.[297]
Isoksi osaksi nämä kansan-nimet ovat semmoisia, joita ei ennen
eikä myöhemmin mainita, ja turha työ olisi mielestäni yrittääkkään
niitä kaikkia selitellä. Että Venedit ovat Vendien Slavilainen
kansa ja Gythonit Göthiläisiä, on hyvinkin varma; samate käypi
Schafarikin kanssa lukea _Stavanit_ (Stlavanit) Slavilaisiksi ja
_Galindat_ sekä _Sudinit_ Littuan eli Preussin sukuisiksi.[298] Sitä
vastoin ainoastaan epävakaisin arvelu voipi Osseista, Karboneista,
Kareotoista ja Saleista tehdä Suomen-sukua, koska muka heidän
asuntonsa oli Suomen-suvun ikuisella alueella.[299] Mutta _Finnit_
taas, vaikka paljoa etelämpänä Suomensuvun tunnetuita asunsioja,
vieläpä etelämpänä kuin Tacitokaan Fenninsä asettaa, ei millään sovi
muuksi ymmärtää kuin Suomensukuisiksi Finniläisiksi,[300] josko
sitten Ptolemaio lienee väärin heitä sioittanut, vai heitä todellakin
lie löytynyt täällä keskisen Weikselin varrella joku pienempi jäänös,
ahtaalle ajettuna Germanilaisten, Littualaisten ja Slavilaisten
väliin. Edellinen arvelu ei ole todennäköisyyttä vailla. Ptolemaio
tuntee Skandinaviasta eli Skandian saaresta ainoastaan eteläisen osan
ja siinä hän mainitsee enimmästi tuntemattomia kansannimiä: lännessä
_Khaideinit_, idässä _Favonat ja Firaisit_, etelässä _Gutat ja
Daukionit_, sekä keskellä _Levonit_.[301] Pohjois-puolella, missä
Finnien asema olisi, hän ei aseta mitään nimeä, ja ajatella siis
käypi, että hän olisi erehdyksestä sioittanut Finninsä etelä-puolelle
Itämerta, kun olisi pitänyt ne Jäämeren seuduille panna; sillä
yleensä ei tietty tehdä eroitusta Itämeren ja pohjoisen Waltameren
välillä. Mutta vaikkapa semmoinen erehdys ei suinkaan näytä
mahdottomalta, käypi kuitenkin tuoda esiin useita teko-asioita,
jotka, jos eivät kukin erinänsä paljoa paina, kuitenkin yhteen
laskettuina todistanevat Suomensukuisten asumista Weikselin seuduilla.
Niinkuin jo olemme edellisessä nähneet, oli Straboni, jos mikään,
varovainen antamissa tiedoissaan pohjoisesta Euroopasta. Roxolanien
pohjoispuolella idässä ja Elben takana lännessä hän ei tahdo tuntea
mitään, ja julistaa pelkäksi valeeksi, mitä muut ovat niistä
seuduista ilmoittaneet. Mutta puhuessaan Marobodon perustamasta
Markomannivallasta Auguston aikana nykyisessä Böhminmaassa, hän
sivumennen nimittää muutamia muitakin, nähtävästi pohjoisempia,
kansa-kuntia, jotka joutuivat tämän valtiaan kuuliaisuuteen. Näiden
seassa tapaamme nimen _Zumit_ (Ζούμοι) ja _Butonit_, jota viimeistä
tavallisesti tahdotaan muuttaa _Gutoniksi_.[302] Tämmöinen muutos
onkin sitä todennäköisempi, koska muutoinkin Marobodosta tiedetään,
että hän mahtavuutensa aikana oli ryhtynyt "Gothonien" asioihin
ja että eräs Gothonilainen nuorukainen sittemmin häntä vastaan
kostoa suoritti.[303] Mutta jos nämä _Gutonit eli Gothonit_ ovat
Ptolemaion _Gythonit_, ei voikkaan oudolta kuulua, että näiden
vieressä mainitaan Ptolemaion tykönä _Finnit_, mutta Strabonin
tykönä _Zumit_, koska kumpainenkin nimi arvattavasti merkitsee samaa
kansaa tai kansan-sukua, sillä ainoalla eroitnksella että _Zumit_
(_Sum, Suom, Sam_) on tämän suvun ominainen nimitys, mutta _Finn_
muukalaisten antama. Että tämä arvelu oikea on, ei käy kuitenkaan
täydellensä todistaa niillä köyhillä tieto-varoilla, mitkä muinaiset
kirjaniekat ovat meille antaneet Pohjan maista ja kansoista.
Mutta keskeltä 3:tta vuosisataa meitä taas kohtaapi Finnien nimi
eräässä Antiokhialaisten rahassa, jossa keisari Volusiano (v. 253)
ylistetään Finnien, Galindain (?) ja Vendien y.m. voittajaksi. Tämän
kunnia-nimen: Φιν[νικος] oli hän ansainnut sotiessaan Tonavan tykönä
Sarmatoja vastaan isänsä keisari Gallon aikana, ja mahdollista
kyllä on, että sikeläisessä kansan-liikkeessä parvikuntia Itämeren
rannikoilta saakka, Venediä, Galindoja ja Finniä, oli tunkeunut
Roman vallan rajaa kohden.[304] Niinkuin tiedämme olivat silloin
jo Göthiläiset (Ptolemaion Gythones) siirtyneet Mustan meren
seuduille, ja Finnit, jos seuraamme Ptolemaion sioitusta, olivat
siis naapureiksensa saaneet pohjassa Venedit, koillisessa Galindat.
Kun nyt tässä taas tapaamme nämä kolme kansaa yhdessä, se mielestäni
voimallisesti vahvistaa Ptolemaion kansain-luetteloa Weikselin
itä-varrelta.
Nähdessämme kuinka ainoastaan sattumus on säilyttänyt muiston
Gallon ja Volusianon sodasta Finnejä vastaan, josta varsinaiset
historioitsijat eivät mitään mainitse, emme saata välttää sitä
ajatusta, että samaa kansaa muulloinkin on näkynyt Roman-vallan
rajalla alisen Tonavan tykönä, vaikka Romalaiset eivät tienneet heitä
tarkoin eroittaa Sarmatoista, tämän seudun varsinaisista herroista.
Tämä arvelu saapi jonkunmoisen vahvistuksen eräistä tapauksista,
jotka 4:nnen vuosisadan kuluessa sattuivat Sarmataen alueessa.
Konstantino Suuren loppu-aialla nostivat muka Sarmatain orjat kapinaa
herrojansa vastaan ja ajoivat heidät ulos maasta. Suuri osa otettiin
vastaan Roman alueesen, muut pakenivat Viktovalien luoksi, jotka
näyttävät asuneen luoteisessa Unkarissa.[305] Nämä kapinalliset
orjat olivat luultavasti jotakin muuta kansaa kuin heidän entiset
herransa, vaikka Romalaiset paremman tiedon puutteessa nimittivät
molemmat Sarmatoiksi, lisäten sanan "_Limigantes_", eroittaaksensa
tämän vasta ilmestyneen kansakunnan varsinaisista Sarmatoista,
joillen sitä vastoin nimi "_Arcaragantes_" näyttää annetun. Molemmat
nimet ovat nähtävästi otetut näiden kansain omista kielistä,
mutta ovat vaikeat selittää.[306] Että puheen-alaiset Limigantit
olisivat Getoja tai Germanilaisia olleet, ei ole todennäköistä,
koska Romalaiset hyvinkin olisivat tienneet näitä eroittaa.
Yleensä ei heidän tavoistansa muuta mainita, kuin että olivat
tuimuudessa herrainsa vertaisia, mutta luku-määrässä etevämmät,
ja että häiritsivät Roman rajaa yhtä ilkeästi kuin entisetkin
Sarmatat; -- "ainoastaan tässä petollisuudessa", sanoo Ammiano,
"olivat yksimieliset herrainsa ja vihollistensa kanssa".[307]
Heidän asunsiansa ulottuivat Theiss-virran (Partiskon) ja Tonavan
kulmauksesta itään päin Taifalien ja Göthiläisten alueesen asti. W.
358 otti Keisari Konstantio heitä kurittaaksensa heidän vanhoista
ja uusista rikoksistaan; sillä Roman-valta oli toimittavanaan
semmoista holhoja-virkaa lähisten barbarien yli. Aikomus ei ollut
mikään vähempi kuin siirtää koko kansakunta taemmaksi Roman rajasta.
Ylimielisellä rohkeudella, ikäänkuin uhallansa tulivat Limigantit
virran yli Keisarin puheelle,[308] joka seisoi ylevällä paikalla
heitä manaamassa. Kavaluutta näkyy mielessä olleen kummankin
puolen: keisari oli salaa antanut sotavoimansa heitä piirittää joka
haaralta, ja Limigantit viskasivat kilvet edelleen, saadaksensa,
niitä noutavinaan, huomaamatta lähestyä keisarin asemaa. Kun ei
puhuttelemuksesta tolkkua tullut, teki vihdoin Romalainen sotaväki
päälle-karkauksen, Limigantit taas ryntäsivät itse keisaria vastaan;
asian loppu kuitenkin oli Romalaisten täydellinen voitto. Mutta
historioitsija mainitsee sitä jäykkää ja kopeata kova-korvaisuutta,
jonka Limigantit osoittivat tappion ja kuoleman tuskissa, vähemmin
surren omaa surmaansa kuin vihollistensa voitto-riemua.[309]
Tappion jälkeen Limigantien puiset, oljilla katetut hökkelit
poltettiin ja jääneet asukkaat pakoitettiin muuttamaan Tonavan
rannalta sydänmaille. Heidän itäiset naapurinsa, Göthiläiset
Taifalit, jotka jo olivat ruvenneet yhteen liittoon Limigantien
perikadoksi, sekä Romalaiset ja varsinaiset Sarmatat jakoivat
keskenään heidän alueensa, ja keisari otti kunnia-nimen: Sarmaticus,
-- Sarmatain voittaja. Mutta jo seuraavana kevät-talvena olivat
Limigantit vähitellen siirtyneet takasin entisille sioilleen ja
aikoivat jäätyneen Tonavan yli samota Pannoniaan. Keisari riensi
avuksi; mutta nyt barbarit tarjosivat sovintoa, tarjosivat vaikka
muuttaaksensa Roman alamaisiksi johonkin kaukaiseen maakuntaan,
pyysivät vain päästäksensä itse keisarin puheille. Tämä kaikki
mairitteli Konstantion itse-rakkautta ja sovelias paikka
valmistettiin, missä hän keisarillisella komeudella vastaan-ottaisi
uudet alamaisensa. Mutta tuskin olivat tulleet virran yli ja
lähestyneet Konstantiota, joka jo aikoi heitä armollisimmasti
puhutella, kun yhtäkkiä nostivat lippunsa ja sota-huudolla: _marha,
marha_, ryntäsivät keisarin päälle, joka ainoastaan töin-tuskin
paolla pelasti henkensä. Tosin nyt Romalainen sotaväki teki suuren
surman kokoontuneiden barbarien seassa, mutta että heitä enää
olisi koetettu siirtää asun-sioiltansa, ei ollenkaan mainita.[310]
Kuitenkin tämän perästä koko kansakunta on näkyvistä hävinnyt eikä
enää tavata Tonavan tykönä kuin "Vapaita Sarmatoja", jota nimeä
varsinaiset Sarmatat vielä jonkun aikaa näkyy kantaneen eroitukseksi
entisistä Limiganteista, orja-Sarmatoista. [311]
Mutta mitä kansaa nämä Limigantit olivat olleet? -- Schafarik
päättää ne Slavilaisiksi, hän kun katsoo nuo varsinaiset Sarmatat
joksikuksi muuksi kansaksi, joka muka oli tullut noita rauhallisia,
maata viljeleviä Slavilaisia polkemaan.[312] Tätä vastaan käypi
muistuttaa, että Romalaiset jo siihen aikaan hyvinkin tunsivat
useita Slavilaisia kansoja: Karpit, Kostobokit, j.n.e., eivätkä
siis olisi näitä Limiganteja Sarmatoihin sekoittaneet. Minun
arvatakseni Sarmatat olivat Slavilaisia, kuten jo olen koettanut
osoittaa, ja Limiganteista on mielestäni todennäköisin arvelu,
että olivat Suomensukuisia, joita Sarmatat olivat pohjoisemmista
seuduista vieneet orjiksensa Tonavan tienoille. Heidän koto-peränsä
kaukaisuutta todistaapi Konstantion yritys ajaa heidät kaukaisiin
seutuihin,[313] niihin arvattavasti, joista kerran olivat
tulleet. Niinkuin itse tapauksista näemme, pitivät kaikki lähiset
kansat, Göthiläiset idässä yhtä hyvin kuin Viktovalit ja Sarmatat
lännessä, heitä muukalaisina ja vihollisina. Heidän sotahuutonsa:
marha, ei tosin mitään varmaa todista, mutta sietää selitystä
Suomensukuisistakin kielistä, merkiten nähtävästi samaa kuin Suomen
ja Lapin sana: _murha_, jolla kuitenkin on heimolaisia useimmissa
Arjalaisissakin kielissä.[314]
Mutta jos näissä historiallisissa teko-asioissa voimme nähdä enemmin
tai vähemmin selviä jälkiä Suomen-sukuisten kansain asumisesta
Weikselin seuduilla, ei sovi myöskään mainitsematta jättää niitä
todistuksia, joita on tahdottu keksiä muutamissa sen-puolisissa
paikan-nimissä. Jo Thunmann ja Arndt [315] tahtoivat johdattaa
nimen _Samland_ (saarento molempien Haffien välillä pohjoispuolella
Königsberg'iä ja merikullan etevin löytö-paikka) sanasta _Same,
Suome_. Tämä johtaus ei ole läheskään varma, mutta mainita sopii,
että Tanskalainen historioitsija Sven Aakenpoika (Sveno Aggonis)
12:nnella vuosisadalla näyttää antavan tälle Preussin maakunnalle
nimen: _Finlandia_.[316] Jos nyt, kuten F. J. Wiedemann selvästi
osoittaa, vanhat Kuurilaiset ja yleensä Kuurinmaan muinaiset asukkaat
ovat olleet Suomen-sukua,[317] ei ole suinkaan mahdotonta, että
yhtäläinen väestö on ulottunut Kuurilaisen Haffin toisellenkin
puolen, ja sille maakunnalle jättänyt nimensä. Lisää todistusta
löytää Gottlund useissa Suomen-sukuisissa paikannimissä, jotka ovat
siroitetut Samlannista etelään, itään ja lounaankin päin.[318] Hän
mainitsee Schalauen'in maakunnasta (Memelin ja Pregelin välillä):
_Lapinen, Lintunen, Kaukenen, Metschinen, Wilmandinen, Pellenen,
Lasdenen, Laponen, Mulinen, Millunen, Gumbinen, Tapiau_ (_Tapiow_),
johon vielä käypi lisätä _Kelmienen_ ja epäilemättä monta muuta;
Natangen'in maakunnassa (etelä-puolella Pregel'ia): _Multeinen,
Mumeinen, Tillenen_; Ermelannin maakunnassa (lounempana):
_Putrinen, Lusieinen, Leginen_; vihdoinpa Hockerlannin piirikunnassa
saakka (vielä lounempana) nimet: _Narsinen, Kossela_ y.m. Ainoastaan
erityinen tarkka tutkimus saattaisi selvittää näiden nimien oikeata
syntyperää ja samalla osoittaa, kuinka avaralle alalle ulottuvat.
Mutta ennen kuin tämä tehty on, ei niistä ole luotettavaa osviittaa
kansa-tieteelliselle historialle.[319]
Ptolemaios maatieteessä ja keisari Volusianon rahassa tapaamme
viimeiset kerrat Finniläis-nimen etelä-puolella Itämerta. Sitä
vastoin alkaa nyt sama nimi kuulua Skandinaviasta, sitä myöden kuin
tiedot tästä kaukaisesta Pohjan-perästä enenevät ja varmistuvat.
Tämmöistä tiedon lisäystä näyttää olletikkin Suuri kansain-vaellus
tuottaneen; sillä vasta nyt oli Skandinavia, tämä "toinen maailma",
astunut vilkkaampaan yhteyteen etelä-Euroopan kanssa. Tahdon lyhyesti
mainita mitä sen aian kirjaniekat tiesivät jutella Pohjanperän
Finniläisistä.
Jornandes, Göthiläisten historioitsija, antaa jotenkin laveita,
mutta hyvinkin sekavia tietoja Skandinavian kansoista. Tämän saaren
nimi on hänellä Skanza, ja sen pohjois-osassa asuu muka kansa,
joilla kesäsydännä mainitaan kestävän yhtämittaista päivää koko 40
vuorokautta, talvisydännä taas saman-vertainen yö. Nimen, minkä
hän tälle kansakunnalle antaa, hän kirjoittaa: "_Adogit_", jonka
selittämistä minun täytyy muillen heittää. Adogit-kansan perästä hän
nimittää _Krefennain_ (eli Refennain, Skrerofennain) kansakunnat,
jotka muka eivät viljaa käytä, vaan elävät metsän-eläinten lihasta
ja lintujen munista. Sitten seuraa hänen luettelossaan: "Suethans",
"Theusthes", "Vagoth", ynnä muita nähtävästi Germanilaisia kansoja,
joiden luokkaan myöskin lienee luettava "Finnaithae." Mutta
eteläisessäkin Skandinaviassa, Ostrogothain, Raumarikain ja