Talvi-iltain tarinoita 5 - 24

  kahlitsee meidät itseensä, me unohdamme kiinnikkeemme olevan
  äärettömyyden ketjussa. Talvi työntää meidät takaisin omaan itseemme,
  näyttää, miten olemme luonnonlakien pakon vankeja, ja pakottaa meidät
  etsimään vapautusta itsestämme, yläpuoleltamme.
  Tätä pidän talven arvokkaimpana puolena. Mutta minä annan sille
  anteeksi ja rakastan sitä myöskin sen tähden, että se alinomaa osoittaa
  kevättä. Se kulkee sitä kohti yhtä varmasti kuin jäätynyt lähdekin
  kaipaa saada rientää rinnettä myöten mereen. Niin liittyvät kaikki
  vuodenajat toisiinsa: ovat keinuvia laineita harjoineen ja notkoineen,
  lakkaamatonta muuttelua, näennäisesti ilman muuta tarkoitusta kuin
  juuri vaihtelu, ja kuitenkin ne kaikki virtaavat ääretöntä valtamerta
  kohti, mihin tieto hukkuu ja mistä ainoastaan usko löytää iankaikkisen
  kiinnekohdan.
  Menkää keväällä lehdittyvään metsään ja uskokaa ylösnousemiseen! Menkää
  suven vehreyteen ja uskokaa elämään! Menkää syksyn luontoon älkääkä
  etsikö kuolemaa sen putoilevista lehdistä, sillä sitä ei ole siellä, se
  on vain jyvä, jonka on maaduttava, jotta se voisi kerran versoa vielä
  korkeampaan täydellisyyteen. Ja sinä, joka vielä epäilet, mene
  ujostelematta talven lumiin ja katsele pohjolan voimakasta
  jättiläislasta, kookasta honkaa! Kuule lumituiskun kohinaa sen oksissa
  sen vastustaessa katoamista ja kuule sen kehoitusta: _Katso, minä elän;
  ja sinä olet elävä kauemmin kuin minä!_
   * * * * *
  Kun Hengist kauniina kevätpäivänä liehuvin lipuin laski Travemünden
  väylälle ja iloisesti vastasi rannan lipputervehdyksiin, nähtiin tuulen
  mukana pienen käärömäisen esineen lentävän laivan peräkannelta ja
  uiskentelevan myötävirtaan Itämerta kohti.
  -- Mikä se oli? kysyi tohtori Rabe. Putosiko teiltä, hyvät naiset,
  jokin harso tai silkkihuivi?
  -- Ei, vastasi neiti Hemming seuraten katseellaan karkulaista. -- Se
  oli vain minun käsilaukkuni. Uskollinen luutnantti oli pelkkä taru,
  häntä ei ole koskaan ollut olemassa!