Talvi-iltain tarinoita 4 - 19

  se oli huomattava tähän asti tuntemattoman elimen avulla. Hän tarvitsi
  aikaa käsittääkseen tuon kummallisen keksinnön; hän vertaili, hän
  kuunteli, ja joka päivä toi uusia kokemuksia. Hän kuuli seinäkellon
  raksuttavan ja saattoi tuntikausia mietiskellä sen yksitoikkoista
  ääntä. Kaaroa, kahlekoiraa, ei saatu tottelemaan poliisijärjestystä, se
  kutsuttiin sisään, sen annettiin kohtuullisesti haukahdella, ja Verna
  kuvitteli sen varmaankin olevan sitä, mitä sanottiin _puhumiseksi_.
  Talon kissaa ja aituuksessa olevia lehmiä voitiin yhtä vähän tuomita
  rikkomattomaan vaitioloon. Verna ajatteli, että se se varmaankin oli
  _sanomista_.
  Muutamien päivien kuluttua hän pääsi uudelleen puutarhaan. Side
  korvilla hän näki kaikki kuin ennen ja kuitenkin erilaisena, sillä nyt
  hän tiesi, että ulkonaisten, nähtävien esineiden takana oli kummallinen
  elämä, jota sanottiin ääneksi. Side otettiin pois, ja äkkiä hypähti tuo
  uusi, tuntematon elämä esiin äänettömyyden verhosta. Hän kuuli puron
  solisevan, puiden humisevan, varpusten visertävän. Kurjet, jotka
  muuttivat pois kiilanmuotoisissa parvissa, lähettivät hänelle ääniä
  tyhjästä korkeudesta. Järvi, joka kohisi vähän matkan päässä, näytti
  pirskottavan ääniä sinertävään ilmaan. Verna pelästyi, hän ei tiennyt,
  mistä kaikki nuo vaikutelmat tulivat hänen korviinsa. Ne tulivat hänen
  kuuluviinsa niin hämmentyneinä, sekavina, pauhaavan voimakkaina, ne
  näyttivät hänestä niin valtavilta, salaperäisiltä ja hirvittäviltä,
  ettei hän voinut torjua säikähdyksen tunnetta. Hän pyysi takaisin
  suojelevaa huiviaan ja pakeni hämmästyneenä hiljaiseen kamariinsa.
  Mutta jo toisella kerralla, kun Rebekka määräyksen mukaan uskalsi tehdä
  saman kokeen, oli mykkä tyttö päässyt varmuuteen siitä, etteivät
  luonnon uudet äänet olleet hänen olemukselleen vihamielisiä, vaan
  päinvastoin olivat liittolaisia ja ystäviä. Hän käsitti nopeasti puron
  solinan ja tuulen huminan erotuksen; hän kuunteli turhaan niiden
  ruusujen erikoista havaittavaa ääntä, joiden kieli ennen oli ollut
  varsin kaunopuheinen. Ah, niiden kaikkien kukoistus oli loppunut, siinä
  oli niiden äänettömyyden syy. Ensi keväänä, kun niiden sievät umput
  taaskin aukaisisivat hennot kukkakupunsa valoa kohden, silloin ne kyllä
  puhuisivat kuin ennenkin. Mikä odotus siihen asti, mikä ilo silloin!
  _Puhuminen!_ Pyydä lasta, joka ei ole vielä kahdenkaan vuoden vanha,
  puhumaan, niin hän on yhtä vähän kuin Verna ymmärtävä, mitä häneltä
  vaaditaan. Kerran Verna hämmästyen kuuli omasta suustaan lapsellisen
  sanan, jota hän oli kauan lausunut kuulemattaan; se tapahtui hänen
  katsellessaan äitinsä muotokuvaa, ja se sana oli: _äiti!_ Hän pelästyi
  omien huultensa vierasta ääntä, eikä tohtinut lausua sitä toistamiseen.
  Mutta Vernan ymmärryksen kehitys oli sanattoman äänettömyyden aikana,
  missä hän oli elänyt, ehtinyt paljoa pitemmälle kuin kaksivuotisen
  lapsen. Hän oli ajatellut paljon, miettinyt paljon, mutta omalla
  tavallaan, epäselvin ja haaveellisin kuvitteluin muodostaen monia
  sellaisia käsitteitä, jotka hänen ikäisilleen muuten jo kauan ovat
  olleet tunnettuja ja selviä. Kun siis Rebekka rupesi tohtorin
  määräyksen mukaan viikon kuluttua puhumaan hänelle, samalla merkein
  selittäen sanat, käsitti Verna ihmeen nopeasti sanain merkityksen.
  Ainoastaan abstraktiset käsitteet, joita ei millään merkeillä voitu
  saada tajuttaviksi, pysyivät vielä kauan hänelle arvoituksena. Niitä
  hänen täytyi arvata tunnettujen käsitteiden vaillinaisesta
  samankaltaisuudesta. _Jumalaa_ hän oli lapsuudestaan asti merkinnyt
  hyvin korkealla ja suurella, _rakkautta_ avoimella sylillä,
  _iankaikkisuutta_ ympyrällä, _aikaa_ matkimalla kellon heilurin
  liikettä, _vapautta_ linnun lennolla jne. Helpompi oli Vernan ollut
  nimittää niitä harvoja henkilöitä, jotka olivat hänen jokapäiväisenä
  seuranaan. Silmäkarvojen rypistys merkitsi isää, käden laskeminen
  päälaelle kaljupäistä Ramströmiä; poskelle pantu etusormi merkitsi
  Rebekkaa, jota tuossa hänen esiinpistävässä osassaan koristi suuri
  syylä; irvistys osoitti kierosuista Marttia; lypsynkaltainen liike
  Riikka-karjakkoa ja hampaiden näyttäminen koiraa.
  Koko tuo lapsellinen ja osittain nerokaskin merkkijärjestelmä oli
  tällöin vaihdettava sanoiksi. Koulu ei enää ollut mikään kuuromykkien
  koulu, sillä siinähän oli uutena ja runsaana apukeinona kuulo. Koulu ei
  myöskään ollut raakalaisten lähetyskoulu, sillä siinähän oli valmiina
  varasto ennen kehittyneitä korkeitakin käsitteitä. Verna oli kuin
  vanki, joka lapsuudestaan asti oli kasvanut ahtaassa, yksinäisessä
  vankilassa ja nyt ensi kertaa oikoi kangistuneita jäseniään vapaassa
  luonnossa, kirjavassa ihmiselämässä.
  Vielä oli pitkä, vaivalloinen tie kuullusta sanasta ja ymmärretystä
  käsitteestä sanaan, jonka hän itse saattoi lausua. Käsite oli ollut
  kauan edeltäkäsin valmisteltu, mutta samalla tavoin ei ollut
  harjaantunut teknillinen huulten ja kielen ääntensynnyttämiskyky. Oli
  siis vielä jäljellä, joskaan ei aivan koko sitä harjoitusten ja
  joellusten asteikkoa, mikä kaksivuotiaan lapsen on suoritettava, niin
  kuitenkin harvinaisen lapsellinen joukko epäonnistuneita kokeita, joita
  varsinkin konsonanttiäänet aiheuttivat. Verna häpesi taitamattomuuttaan
  ja aloitti yksin, Rebekan ääntä matkien, ensimmäiset harjoituksensa
  uuden, vaikean ääniasteikon alalla. Kitara opetti hänelle tahdin;
  musikaalinen korva saattoi hänet aavistamaan, ettei hänen opettajansa
  puhe ollut täysin kelvollinen kauniin, sivistyneen puheen esikuva. Hän
  oli opinhaluinen ja kiitollinen, mutta voi, miksi ei ollut täällä tuo
  ihmeellisen viehättävä vieras, joka kerran oli itkenyt, kun hän ei
  ymmärtänyt häntä?
  
  
  17. VAIHTUNEET OSAT.
  
  Vähimmin ihmeellistä siitä kaikesta, mitä tapahtui Yöjärvellä,
  ei suinkaan ollut Rebekan muuttuminen. Hän kasvatti lapsen
  täysikasvuiseksi tytöksi, mutta se lapsi kasvatti yhtä paljon häntä
  itseään. Vanha, kiivas, töykeä ja toisinaan raivoava lohikäärme,
  jommoisena ensin opimme tuntemaan kapteeni Mörkin vastahakoisen kätyrin
  ja hänen onnettoman tyttärensä vartijan, oli muuttanut luonnettaan.
  Näytti siltä kuin tapaukset olisivat isku iskulta takoneet tuon kovan,
  terävän raudan pehmeäksi teräsvieteriksi, joka kyllä vielä joskus
  saattoi palautua jäykkään, taipumattomaan kovuuteensa, mutta mieluimmin
  notkeasti taipui turvattoman olennon ympärille suojellen häntä. Hän oli
  ottanut vastaan onnettomuuden, kurjuuden lapsen ja rakastanut sitä jo
  silloin, rakastanut sitä suuttumuksen purkauksissakin. Sitten muodostui
  hänen nähtävissään tuo vankiparka Jumalan ihmeeksi, ennen
  tuntemattomaan kukoistukseen; orjatar Verna muuttui päivä päivältä
  kevään Vernaksi, ja entisestä lohikäärmeestä tuli hänelle kuuliainen
  palvelija.
  Aurinko paistoi kirkkaasti ja lempeä syystuuli kahisi kellastuneissa
  lehdissä, kun nuo kaksi, oppilas ja opettaja, taas olivat eräänä
  päivänä syyskuun keskipalkoilla yksinäisessä puutarhassa. Rebekka oli
  poiminut puista omenia ja päärynöitä; Verna, ollen tällä kertaa
  huivitta, oli koonnut osan niistä hedelmistä, jotka olivat karisseet
  maahan. Tuon tuostakin hän keskeytti työnsä, kuunnellakseen ympäriltään
  kuuluvia luonnon ääniä. Hän ei saattanut päästä siitä ajatuksesta, että
  ruusut kuitenkin kerran puhuisivat, kunhan kevät saapuisi. Miksi oli
  niin pitkälti kevääseen?
  -- Lapsi -- sanoi Rebekka, yhä samalla merkkien avulla selittäen
  sanansa ja lausuen _lapsi_ sanan kuin olisi se ollut: teidän
  kuninkaallinen korkeutenne! -- ymmärrätkö nyt, mitä sinulta tähän asti
  puuttui? Ymmärrätkö nyt, että kuulet?
  -- Ymmärrän, ilmoitti Verna merkein, kyllä sen nyt ymmärrän. Nyt
  tiedän, minkätähden hän itki.
  -- Ajatteletko vielä sitä nuorta miestä, joka oli täällä ruusujen
  aikaan?
  -- Ruusujen aikaanko? Ajattelen.
  -- Ei pidä ajatella nuoria sotureita. He kuljeksivat milloin missäkin,
  puhuvat paljon ja unohtavat pian. Sotilasten ajatteleminen ei ole
  koskaan tuottanut onnea sinun suvullesi.
  -- Hän soitti ja hän lauloi, enkä minä kuullut häntä. Hän sanoi minulle
  mitä kauneimpia sanoja, enkä minä ymmärtänyt häntä. Minä olin silloin
  hyvin onneton, enkä siitä ollenkaan tiennyt.
  -- Katsoitko hänen huuliaan?
  -- Minä en ymmärtänyt kaikkea. Hän sanoi niin paljon sellaista, mitä
  sinä et koskaan ole sanonut!
  -- Älä enää ajattele häntä. Muistathan, miten isäsi raivostui sinä
  aamuna. Se nuori mies oli erään miehen näköinen, joka oli hänen
  verivihollisensa. Ei, älä ajattele häntä; hän ei koskaan enää palaa.
  --- Hän palaa kyllä.
  Rebekka tunsi hetkellisen lohikäärmeenraivon puuskan, mutta tyyntyi ja
  huomasi, että oli parasta keskeyttää vaarallinen puheenaihe.
  -- Tule, hän sanoi, tuuli on kylmä; me emme saa viipyä kauemmin ulkona.
  Heidän mennessään tuli näkyviin neljä ratsumiestä -- mikä silloin jo
  oli hyvin harvinaista -- ja he lähestyivät varoen taloa metsäpolkua
  myöten. Ne olivat rakuunoita; ensimmäinen ajatus, mikä mieleen johtui,
  oli luonnollisesti se, että vartioväki palasi takaisin. Mutta kohta
  huomattiin ratsumiehillä olevan mukanaan haavoitettu, jonka pää oli
  siteissä.
  He pysähtyivät portille ja lähettivät yhden joukostaan kysymään, oliko
  kapteeni Mörk kotona. Kuultuaan hänen olevan poissa mies pyysi
  kohteliaasti, että heidät päästettäisiin sisään. Sitä ei uskallettu
  kieltää, oli opittu pelkäämään rakuunoita.
  Rebekka ja Verna seisoivat portailla, kun kaksi äsken tullutta lähestyi
  jalkaisin. Tuskin ehti Verna heidät huomata, ennenkuin hänen kasvonsa
  sävähtivät punaisiksi; hän astui muutaman askelen eteenpäin, pysähtyi
  hämillään ja jäi seisomaan kuin kuvapatsas. Vieras, jonka pää oli
  siteissä, riensi esiin, syleili häntä ja suuteli otsalle. Hänen
  kumppaninsa antoi emännöitsijälle kättä sen näköisenä kuin olisi hän
  aikonut sanoa joko "hyvää päivää" tai "häpeä toki!"
  -- Meillä ei ole suurin kiittämistä viimeisestä, virkahti tuo vanha,
  sievistelemätön sotilas jurosti irvistäen. -- Luutnantti tahtoi tulla
  tänne; minun täytyi laahautua mukana.
  Jos Rebekka olisi ollut sama lohikäärme kuin kolme kuukautta takaperin,
  hän ei olisi seisonut niin vastauksettomana kuin hän seisoi. Jos hän
  olisi tuntenut ainoastaan silloin riihestä tavatun rosvon, hän olisi
  epäilemättä taaskin ryhtynyt sudenajoon. Mutta hän tunsi samalla
  nuorukaisen, jonka näkeminen hänet sinä kesäkuun aamuna oli kokonaan
  hämmentänyt, ja vähääkään vastustamatta hän riensi, vieden Vernan
  mukanaan, panemaan kuntoon huonetta odottamattomille vieraille.
  -- Lepää, Yrjö! Jaakko Peura sanoi osoittaen vuodetta, kun heidät oli
  viety kapteenin tyhjään huoneeseen, sillä Yöjärvellä ei ollut yhtään
  vierashuonetta.
  Ja Yrjö Ros tarvitsikin lepoa rasittavan ratsastuksen jälkeen. Hän oli
  vain entisen itsensä varjo, sen miehen, mikä hän oli ollut kaksi
  kuukautta takaperin -- kalpea, kuihtunut, horjuva, pää oli raskas,
  kädet vapisevat, katse loistoton. Eipä nousta verevin poskin haudasta,
  joka jo on puoleksi umpeen luotu. Sellainen on sota, ainainen Molok.
  Kaipiainen oli riistänyt hänen nuoruutensa kukkeuden.
  Maattuaan tuntikauden hän nousi levosta voimistuneena, meni Vernan
  huoneeseen ja tapasi hänet yksin. Miten toisenlainen oli kohtaaminen
  tällä kertaa kuin silloin kesäkuun aamuna! Silloin oli ukkosilma, mutta
  päivänpaistetta pilvien takana ja päivänpaistetta kahden nuoren
  sydämessä. Nyt oli ulkona syksy ja syksy myös kaksikymmenvuotiaan
  sydämessä.
  Verna kuuli hänen askelensa portailta, meni häntä vastaan avoimin
  sylin, mutta nähtyään hänet ilman matkapukua, mikä oli verhonnut hänet
  hänen taloon tullessaan, hän peräytyi askelen, hänen kasvonsa
  kalpenivat, levitetyt käsivarret vaipuivat alas. Yrjö otti häntä
  kädestä, suuteli sitä ääneti ja kirjoitti paperilipulle seuraavat
  sanat:
  "Nyt on kohtalomme samanlainen. Minä kuulen yhtä vähän kuin sinäkin.
  Rakas sisar, minä olen veljesi."
  Hän ei tiennyt, että heidän kohtalonsa oli niin odottamatta vaihtunut.
  Yrjöltä puuttui, mitä Verna oli saanut takaisin.
  Verna otti paperin, punastui ja kalpeni jälleen. Hän ei osannut lukea,
  hän ei ollut koskaan kirjoittanut, ei koskaan saanut kirjettä. Hän
  katsoi kysyvästi Yrjöön, sitten paperiin ja uudelleen Yrjöön. He eivät
  ymmärtäneet toisiaan, he vain katselivat kummastellen ja ääneti
  toisiaan.
  Kohta Vernan kädet kuitenkin olivat vilkkaassa liikkeessä. Hän kysyi
  merkkikielellään Yrjöltä, miksei hän puhunut, ja kertoi ilosta
  säteilevin silmin, että hän saattoi kuulla puhetta. Merkit olivat
  Yrjöstä käsittämättömät, mutta hän arvasi niissä olevan kysymyksen.
  Vastauksen sijasta hän osoitti sidottua päätään ja korviaan. Verna oli
  tottunut selittämään merkkejä, hän ymmärsi surullisen totuuden, ja
  silloin hänen silmänsä vettyivät, -- hän itki samoja myötätunnon
  kyyneleitä suuren onnettomuuden johdosta kuin nuorukainen kerran oli
  itkenyt tytön kovan kohtalon tähden.
  Mutta hän ei itkenyt kauan. Uusi ajatus syntyi hänen vilkkaassa
  sielussaan. Hän pyyhki kyynelensä, hänen kasvonsa säteilivät hellyyttä,
  hän otti kiinni hänen kädestään ja lausui sanan, joka kerran oli
  syvästi liikuttanut häntä:
  -- _Veli!_
  Yrjö luki sen hänen huuliltaan ja nyökäytti hellästi päätään ikäänkuin
  sanoen: niin, niin, sinä olet oikeassa, minä olen veljesi.
  Verna näki sen ilahduttavan häntä, mutta siinä ei ollut kylliksi, hän
  tahtoi sanoa vielä enemmän. Kun ei Yrjö käsittänyt mitään hänen
  merkkejään, täytyi hänen kainosti ja epäröiden turvautua uuteen
  puhetaitoonsa, kiersi käsivartensa Yrjön kaulaan, nojasi päätään hänen
  olkapäähänsä, katsoi häntä kirkkaasti silmiin ja sanoi:
  -- _Minä rakastan sinua!_
  Ne olivat ensimmäiset sanat, lapsenjoellusta lukuunottamatta, mitkä
  Verna oli lausunut kellekään kuolevaiselle olennolle. Tohtori
  Ekströmerin toive oli toteutunut aavistamattomalla tavalla. Surun ja
  onnettomuuden lapsi ei ollut saanut _kuulla_ ensimmäisiä sanoja
  rakkailta huulilta, mutta hän oli _puhunut_ ne sydämensä ystävälle.
  Jotakin oli tuossa kohtauksessa ja jotakin tuossa viattomassa
  tunnustuksessa, joka palautti Yrjön muistiin hetken, jolloin he ensi
  kerran tapasivat toisensa ukonilmalla. Yrjö ymmärsi hänet niinkuin hän
  silloin oli käsittänyt Yrjön. Yrjö näki huulten liikkeen, mutta hänen
  mieleensä ei johtunut, että Verna olisi puhunut. Hän luuli mykän
  tunnustavan sydämensä salaisuuden kuurolle, ja siinä oli hänestä
  kylliksi.
  Vernalle se ei riittänyt. Voidakseen puolestaan rakastaa häntä, täytyi
  Yrjön tietää, ettei Verna enää ollutkaan entinen surkuteltava,
  kovaosainen olento, joka saattoi vaatia vain sääliä. Yrjön piti tietää,
  että Verna oli tai ainakin oli tuleva hänen vertaisekseen, jolle hän
  saattoi uskoa kaikki, ja joka puolestaan saattoi olla yhtä
  luottavainen. Mutta kuinka hänen piti se ilmoittaa?
  Hän otti kitaran ja soitti sävellyksen. Yrjö katseli sitä mielihyvin,
  mutta kummastumatta. Olihan Verna ennenkin jo soittanut, eikä Yrjö nyt
  kuullut, että kitara oli vireissä.
  Kun se ei onnistunut, teki Verna toisen rohkean kokeen, yrittäen
  laulaa. Ei sekään onnistunut paremmin, Yrjö ei kuullut häntä.
  Vernan täytyi taaskin koetella outoa puhetaitoa. Hän tarttui Yrjön
  molempiin käsiin, he kun istuivat vierekkäin sohvalla, ja alkoi erään
  sellaisen lapsellisen puheharjoituksen, jollaisia hän oli uskaltanut
  siihen asti ainoastaan silloin pitää, kun ei kukaan kuullut häntä.
  Koettaen luontevasti voittaa vastahakoiset konsonantit hän sanoi:
  -- Minä rakastan sinua (nuo sanat sujuivat hyvin, mutta seuraavat
  hangoittelivat vastaan). Minä ... tahto ... sinä ... rakastaa ...
  minua... Minä ... tahto ... sinä ... suojella ... minua... Minä
  tahto ... sinä ... tulla ... terve... Jumala ... tehdä sinut ...
  terve... Sinä onnellinen ... Verna onnellinen.
  Kaunis keijukainen sammalsi ensi kertaa ihmisten kieltä. Mitäpä
  olisikaan Yrjö Ros antanut, jos hän olisi kuullut nuo sanat, joiden
  ajatuksen hän arvasi säihkyvästä katseesta ja punastuvista poskista!
  Hän ei niitä kuullut, mutta hän huomasi jo, että hänen mykkä
  keijukaisensa osasi puhua. Hämmästyneenä ja kyyneliin asti ihastuneena
  hän seurasi suloisten huulten liikkeitä unohtaen oman onnettomuutensa
  sen ilon johdosta, että hän näki niin rakastettavan olennon päässeen
  ihmiskunnan yhteyteen.
  Tämän omituisen keskustelun keskeytti Rebekka tullen sanomaan, että
  päivällinen oli valmis. Tällä kertaa ei vaeltavien ritarien tarvinnut
  paastota Yöjärvellä.
  Vernan lohikäärmeellä oli hyvä muisti, hän tyytyi vain lausumaan pari
  äreää sanaa. Jos nuori herra unohtikin olevansa itse sairas, niin hänen
  ei kuitenkaan pitänyt unohtaa, että talon tytär oli parhaillaan ankaran
  lääkärinhoidon alaisena.
  Yrjö kokosi ajatuksensa, nousi, astui tuon ennen niin pelätyn
  lohikäärmeen eteen, paljasti oikean käsivartensa ja näytti kyynärpään
  alapuolella olevaa punaista naarmua.
  -- Pitääkö minun sitoa se? kysyi Rebekka, luulen, että oli kysymys
  puoleksi parantuneesta haavasta.
  -- Lampi oli syvä ja poika pieni, vastasi Yrjö.
  Hän puhui kankeasti ja vastenmielisesti, mutta hän puhui kuitenkin.
  Vaimovanhus katsoa tuijotti kättä, katseli nuorukaista, etsi tuttuja
  piirteitä ja oli hetkisen epätietoisena sanomattoman neuvoton. Viimein
  hän ei enää voinut epäillä, ja hänen tunteensa puhkesivat ilmi tavalla,
  joka taaskin muistutti lohikäärmettä.
  -- Mutta hänhän se on! puhkesi hän sanomaan. Meidän oma Yrjömmehän se
  on, rakas, pikku, kiltti Yrjö. Missä olivatkaan silmäni? -- Ja
  senjälkeen hän ihastuksesta hurjana sulki Yrjön syliinsä ja melkein
  tukahdutti hänet suuteloillaan.
  Jaakko astui sisään ja pysähtyi kummastuneena katselemaan.
  -- Kuulkaahan nyt, matami -- murisi hän ollen siinä
  anteeksiannettavassa uskossa, että hänen vanha vastustajansa oli joko
  vuorostaan tullut hulluksi tuossa hulluuden kodissa tai aikoi jotakin
  pahaa -- mitä teillä onkaan mielessä? Ettekö häpeä käyttäytyä noin
  sopimattomasti kruunun upseeria kohtaan? Ettekö näe, että hän on
  haavoittunut?
  -- Onko hän haavoittunut? Meidän Yrjömme, onko hän kipeä? Pitäkää
  kiinni suunne, minä kyllä ymmärrän moiset asiat, me teemme hänet
  jälleen terveeksi, me olemme osanneet parantaa pahempiakin. Niin, kas,
  miten kalpea hän on, poikaparka! Yrjön pitää heti paikalla käydä
  levolle; minä tutkin rakasta, kipeää päätä. Ei kapteenin huoneeseen;
  panisinko minä oman poikani siihen hirveän synkkään huoneeseen, jossa
  yksin tuolitkin ovat järjiltään! Tähän täytyy hänen käydä levolle,
  tässä on valoisaa ja hyvä olla, tässä tulee hän terveeksi. Verna
  muuttaa minun luokseni. Niin ... käy siihen sohvalle, rakkahin poikani!
  Kyllä sinusta kohta taas mies tulee. Odotammehan joka hetki tohtori
  Ekströmeriä.
  -- Yhtä hyvin voitte huutaa seinille, murisi Jaakko. Hän ei kuule
  sanaakaan.
  -- Eikö hän kuule? Mitä loruatte; Yrjöllä on korvat sellaiset, että hän
  kuulee vaikka ruohon kasvavan. Kylläpähän minä tiennen, ketä heistä
  Jumala on rangaissut kuuroudella, ja nyt on kaikki taas oikealla
  kannallaan. Etkö ole huomannut mitään kummallista, Yrjö? Verna kuulee!
  -- Mutta _hän_ ei kuule enää! selitti Verna merkein.
  -- Mitä hullua? Niinkö pahoin on kipeän pääraukan laita? No, _se_ menee
  ohitse, se ei tee mitään, röhkää se vain on. Käy pitkäksesi, Yrjö!
  -- Minä arvelen, että voisitte tarjota hänelle jotakin syötävää,
  virkkoi kornetti, tällä kertaa aikomatta luopua niistä oikeutetuista
  vaatimuksista, mitä hänellä oli talon vieraanvaraisuuteen nähden.
  -- Menkää te ja käyttäkää suutanne johonkin hyödyllisempään kuin täällä
  seisomiseen ja murisemiseen. Alhaalla on pöytä katettuna, teidän
  miehenne saavat puuroa keittiössä. Minä toimitan kanakeittoa tänne ylös
  Yrjölle.
  Tämän hyväntahtoisen huolenpidon esine antoi kohdella itseään kuin
  lasta. Hän oli uupunut ja heikko, mutta onnellinen hymy osoitti, miten
  kiitollinen hän oli siitä, että hän ensi kerran elämässään oli löytänyt
  kodin, sisaren ja luotettavan, hellästi hoitelevan naisen käden. Jaakko
  tunsi saaneensa kaksi kilpailijaa, eikä se suinkaan vähentänyt hänen
  huonoa tuultaan.
  Illalla saapui tohtori Ekströmer ja löysi yhden sairaan sijasta kaksi.
  Hänen tutkimustensa päätöksen saamme kohta kuulla.
  
  
  18. PIKKU YRJÖ.
  
  Mitä tyttöön tulee -- oppinut tohtori lausui seuraavana aamuna
  tuttavallisesti keskustellessaan Rebekan kanssa -- olen minä
  tyytyväinen teidän hoitoonne. Minä toivotan teille onnea, hyvä matami.
  Lähinnä kananpoikasianne ette ole koskaan onnistunut niin hyvin kuin
  nyt embryoiden kasvattamisessa ihmisiksi. Verna kuulee nyt, ja on hyvin
  uskottavaa, että hän on vastedeskin kuuleva, ja puhetaito kehittyy
  harjoittamisesta. Ymmärrättehän, ettei kieli, joka on ollut vaiti
  viisitoista vuotta, voi tuossa paikassa päästä niin kadehdittavan
  sukkelaksi kuin teidän oma kielenne. Mutta se edistyy, minä tavuutin
  hänellä muutamia säkeitä Kellgrenistä. Vielä on viiden, kuuden viikon
  aikana suojeltava korvia tuulelta ja kovilta rämiseviltä ääniltä;
  sitten saatatte koetella häntä siten, että hänen kuultensa riitelette
  Ramströmin kanssa, ja jos Verna kestää sen, voitte huoletta laukaista
  kanuunan tuolla puutarhan muurin ulkopuolella. Oletan nimittäin, ettei
  teidän hyvin kunnioitettava ja hajamielinen isäntänne rupea niin
  hulluksi, että palaa tänne Yöjärvelle. Oletteko kuullut mitään hänestä?
  -- Hän on kirjoittanut Ramströmille ja käskenyt hänen viedä Verna
  Pietariin heti, kun hän paranee.
  -- Onko hän kirjoittanut? Hm... Ehkä jätämme matkan toistaiseksi.
  Onneksi on nyt sota, ja mieltäni oikein pahoittaa, että isäntäänne on
  hovioikeudessa syytetty rumista asioista. Yöjärven kartano on vaarassa.
  -- Täytyykö meidän muuttaa? kysyi Rebekka hämmästyen.
  -- Olkaa toistaiseksi huoletta; sotkuisia vyyhtejä ei niin pian
  selvitellä. Mitä sitten Yrjö Rosiin tulee... Mutta on aivan hullua,
  että niin iloisen ja viisaan pojan pitää olla ... niin, antakaa
  anteeksi ... niin huimahullun yökummituksen poika kuin teidän
  kapteeninne on! Oletteko siitä aivan varma?
  -- Niin sanotaan.
  -- Niin sanotaan, häh? No, sen asian seulomme sitten toiste; se on
  täydellinen arvoitus tieteen ja kaiken ihmisjärjen kannalta. Nyt minä
  sanon teille, että saatte pahemman sairaan hoidettavaksenne kuin tyttö
  olikaan. Tosin hän ei ole niin harvinainen, sen myönnän, mutta tuhat
  tulimmaista, miten monimutkainen.
  -- Mitä se muuta on kuin röhkää? Hän on maannut kosteassa vuoteessa ja
  huoneessa, jossa on ollut vetoa.
  -- Eipähän, eukkoseni, kyllä siinä on toisenlainen solmu sen langan
  päässä. Hän haavoittui Kaipiaisissa. Terhakka hän oli aina, mutta
  siellä hän oli rutihullu. Mies ratsastaa kanuunaa vastaan ja saa sen
  laukaistuksi melkein vasten naamaansa kahdenkymmenen askelen päästä.
  -- Mitä sanottekaan, tohtori!
  -- Ja sitten joutuu elävältä haudatuksi ... mutta sehän oli pikkuasia.
  Kanuunoilla on, hyvä matami, se kelvoton tapa, että ne ottavat
  ihmiseltä kädet ja jalat, jolleivät satu ottamaan päätä tai jakamaan
  miestä kahtia. Se on tavallista se, minä sen kyllä tunnen. Mutta
  välistä moinen häpeämätön otus kuin tykinkuula on, sattuu kulkemaan
  vähän sen pään sivuitse, jonka se aikoi kähveltää ... kahdentoista,
  kuuden, kolmen tuuman päästä, miten milloinkin. Ymmärrättehän, että se
  silloin jättää pään paikoilleen, mutta eipä se pää enää ole paljonkaan
  arvoinen. On olemassa ilmiö, jota sanotaan ilmanpaineeksi, esimerkiksi
  kun ihminen tulee kuuroksi ukkosen jyräyksestä...
  -- Ja olisiko Yrjö...
  -- Vai niin, sanotteko te häntä Yrjöksi? Kernaasti minun puolestani.
  Eiköhän olisi ollut parempi kunnon pojalle, että kuula olisi kulkenut
  kolme tuumaa lähempää ja ottanut hänen rehellisen päänsä. Nyt se jätti
  sen paikoilleen, mutta niin ilmanpaineen ruhjomana, että ukontulikin
  olisi ollut armeliaampi. Moista sanotaan tärähdysvammaksi. Saattaa
  kaatua tärähdyksestä siihen paikkaan, mutta saattaa myöskin säilyä
  rahtunen elämää, ja sitten joutuu vedettäväksi haudasta iäkseen kuurona
  tai mielipuolena. Olisi liian kummallista, jos isän perintö siten
  siirtyisi pojalle.
  Rebekka väänteli käsiään kauhusta. Hänen Yrjönsä, hänen kaunis,
  iloinen, pikku Yrjönsä, jonka hän oli kerran pelastanut lammikosta ja
  joka nyt oli eroava ihmiskunnan yhteydestä, juuri nyt, kun hän oli
  voittanut elämälle toisen lempilapsensa!
  Hyväsydäminen tohtori tunsi olevansa liikutettu.
  -- Mitäpä kannattaa itkeä tillittää? lohdutteli hän. Minä olen nähnyt
  kaksi sellaista tapausta ennen. Toinen niistä oli korpraali Långström
  Pommerin sodan aikana; hän joutui hulluinhuoneeseen. Toinen oli numero
  14 Lax Turun rykmentissä; hän makasi puolen vuotta sekavapäisenä, ja
  sitten tuli miehestä taas pirteä. Siis minus ja plus, marssikäsky ja
  peruutusmääräys. Ehkä olette kuullut puhuttavan Yrjö Kaarle von
  Döbelnistä. Häneltä pyssynluoti halkaisi pääkallon Porrassalmella.
  Olkaa huoletta, Döbelnistä tulee mies, mies voi tulla teidän
  Yrjöstännekin. Moista tapahtuu. Minä alan huomata Jumalan sormen olevan
  ohjaamassa kaikkia hullutuksiamme. Miksikä piti Pumponiuksen
  tallustella Kaipiaisten kangasta juuri silloin, kun oltiin hautaamassa
  poikaa? Kuka lähetti sinne semmoisen häränpään, joka ei huolinut
  mistään, vaikka kaikki sanoivat onnetonta kuolleeksi? Eipä niinkään, se
  ruusu saa vielä nähdä perhosia maailmassa. Kaksi kuukautta hän makasi
  murrettuna miehenä eräässä torpassa, ja jos minä olisin sen tiennyt,
  niin Yrjö olisi ehkä terve nyt. Pultronius luuli tekevänsä oikein, kun
  turvautui viisaihin akkoihin ... siinä näette, mihin _ne_ kelpaavat.
  Mutta mikä on tehty, se on tehty. Poika tahtoi päästä tänne, ja nyt
  aloitamme toisen parannuskokeen. Kylmiä kääreitä, verimatoja, rauhaa ja
  lepoa, siinä kaikki, mitä sairas nyt tarvitsee. Ei mitään ujellusta!
  Tyttö saa auttaa teitä, mutta sillä ehdolla, ettei Yrjö saa rakastua
  häneen, sillä se tekee veren kuumeiseksi... Ah, muistanpa, Vernahan
  onkin hänen sisarensa!
  Rebekka huokasi.
  -- Matami, sanoi tohtori, minä näen olevan syytä pitää teitä hyvin
  ymmärtäväisenä ihmisenä. Te olette hoitanut ensimmäistä Yöjärven
  sairastani niin taitavasti, että ansaitsisitte kunniarahan kruunulta.
  Te olette osannut pitää kurissa hullua isäntäänne semmoisella
  tavalla, että se on kunniaksi niin kielellenne kuin nyrkeillennekin.
  Te valmistatte kieltämättä erinomaisia aterioita, ja teidän
  kananpoikasenne ovat yläpuolella kaiken kiitoksen. Mutta kuitenkin
  täytyy minun muistuttaa, ettei lääkärin puoleen käy kääntyminen
  puolinaisin selityksin. Lääkärin täytyy tietää koko totuus, ja olkaa
  sentähden hyvä ja sanokaa, mitä tarkoitatte oraakkelinlauseillanne ja
  vaikertelevilla puhkauksillanne.
  -- Mitäpä minä tarkoittaisin? toisteli emännöitsijä.
  -- Niin, ensiksi annoitte minun ymmärtää, ettei ole aivan varmaa, onko
  Yrjö Ros kapteenin poika. Ja kun lausun toivomuksen, ettei hän
  rakastuisi sisareensa, puhkutte te taas kuin pajanpalkeet. Tahdotteko
  saada pojan terveeksi vai ettekö tahdo?
  -- Hyvä herra tohtori, mitäpä minä mieluummin tahtoisin?
  -- No, puhukaa sitten totta! Luuletteko saavanne minun kanssani olla
  sokkosilla?
  -- Mutta johan te tiedätte kaikki, väitti Rebekka vastahakoisesti.
  -- Te kerroitte, että kapteeni Mörkillä, tai mikä hänen nimensä lienee,
  ja hänen vaimollaan Teresia Balbilla, oopperalaulajattarella, oli kaksi
  lasta. Jos Yrjö oli toinen lapsi ja Verna toinen, niin täytyyhän heidän
  olla sisarukset.
  -- Niin se oli ... ei, ei aivan niin. Teresialla oli Antonia-niminen
  sisar. Hän tanssi teatterissa, ja sitä pidettiin pahempana kuin
  laulamista. En minä muista, miksi sitä sanottiin.
  -- Baletiksi. Jatkakaa!
  -- Kun Sundhagen ei saanut Teresiaa, nai hän Antonian. Oli kesä, minä
  olin juuri tullut kapteenin palvelukseen. Hän oli poissa ulkomailla,
  mutta ei eräästä syystä saattanut viedä vaimoaan mukanaan. Samaan
  aikaan oli Sundhagen poissa laivaston matkassa. Antonia asui
  eteläosassa Tukholmaa ja oli vähissä varoissa; Teresialla oli viisi
  kaunista huonetta suuressa talossa Hallituskadun varrella. Teresia
  sanoi sisarelleen: niin ja niin on meidän laitamme, sinä voit muuttaa
  minun luokseni siksi aikaa, kun miehemme ovat poissa.
  -- Olkaa hyvä ja puhukaa vähän lyhyemmin.
  -- No niin, Antonia muutti meille sisarensa huoneen viereiseen
  huoneeseen; he lauloivat ja tanssivat tapansa mukaan, kunnes molemmat
  tulivat sairaiksi samana päivänä. Kello neljä aamulla tuli rouva