Talvi-iltain tarinoita 4 - 15

  korkeastioppineen ja paljonkokeneen lääkärin mielessä, joka oli
  jäsenenä Upsalan ja Turun lääkeopillisissa tiedekunnissa. Mutta kun on
  varsin luultavaa, että nuo äänettömät mietiskelyt, puettuina kun olivat
  niin monen syvällisen ja salaperäisen termin verhoon eivät olisi
  kovinkaan helposti tavallisten kuolevaisten tajuttavissa, niin saanee
  lukija kyllikseen lopputuloksestakin mikä oli, että kunnon tohtori
  päätti mitä tarkimmin "tutkia sairasta", saadakseen varmemman
  vakaumuksen niin tavattoman vian laadusta ja sen parantamisen
  mahdollisuudesta. Se päätös oli tuskin ehtinyt varmistua, kun
  tohtori kutsuttiin kartanonherran, kapteeni Mörkin, luo hänen
  makuuhuoneeseensa.
  Kapteeni oli paljon tyynempi mieleltään ja istui puolipukeissaan
  puoleksi makaavassa asennossa, mustassa nahalla päällystetyssä sohvassa
  hämärässä huoneessa, johon valoa vain niukalti ja vaivoin pääsi
  paksujen tummien ikkunaverhojen lävitse. Huone oli kaikin puolin
  näöltään raskasta mielialaa herättävä, synkkä, kolkko ja pimeä. Sen
  ainoana koristuksena oli öljyvärein maalattu, luonnollisen kokoinen
  kuva, joka esitti ruotsalaista meriväen upseeria, mutta sen pää ja
  rinta olivat niin täynnä pieniä, pyöreitä reikiä, että jos se aikoinaan
  lienee ollutkin kuvatun näköinen, niin oli enää mahdoton siitä ketään
  tuntea.
  -- Teitä kummastuttaa, että _hän_ on minun huoneessani, sanoi kapteeni,
  huomatessaan tohtorin katselevan kuvaa. -- Niin, eikö se ole omituista?
  Mutta syynsä on silläkin. Tarvitseehan ihminen hiukan huvitustakin.
  Minä toisinaan hauskuudekseni käytän tuota ampumataulunani.
  -- Tämä huone on liian pimeä ja synkkä, huomautti tohtori. Ilma ja valo
  ovat ensimmäiset ehdot, jos mielitte päästä terveeksi ja voimiinne
  jälleen.
  -- Älkää minusta huoliko, vastasi kapteeni halveksivasti. Minä haluan
  vain tietää, onko tyttäreni terve vai sairas.
  -- Epäilemättä -- kuului vastaus -- sairastaa hän kovaa ja pitkällistä
  kuuroutta, mutta voidaanko sitä parantaa, riippuu aivan kuurouden
  syistä ja laadusta. Jos se on elimellinen vika, paralysia tai
  kuulohermon lamaantuminen, niin ei mikään taito auta; _cedamus
  naturae_, hyvä kapteeni, vihellyksestä ei tule mitään, kun huuli on
  poissa. Jos sitä vastoin, niinkuin toivon mahdollisimman kauan,
  vika on syntynyt satunnaisista syistä, esimerkiksi kuulokanavan
  tukkeutumisesta ... paransinpa kerran kuormapojan, joka oli ollut
  seitsemän vuotta kuurona korvapuustista ... hän sai sen luutnantti
  Hammarilta, siltä turkulaiselta, oikean moukariniskun ... niin, silloin
  koetamme, mitä tiede ja taito saa aikaan...
  -- En minä sitä tarkoita, keskeytti kapteeni taas maltittomasti. --
  Minä kysyn, onko hänen kuuroutensa teistä luonnollinen vai
  teeskennelty.
  -- Mitä? huudahti tohtori kummastuneena. Teeskenneltykö? Hyvä kapteeni,
  voitteko te kuvitellakaan?...
  -- Minä käsitän. Te ette siis ole huomannut mitään. En minäkään
  pitkään aikaan huomannut mitään, vaikka hän on minun tyttäreni. Mutta
  äskettäin ... eräänä yönä ... minä en saanut unta ... silloin huomasin
  jotakin.
  -- Mitä te huomasitte?
  -- Mitäkö huomasin? En mitään. Toden totta, en mitään. Minäkö rupeaisin
  kuuntelemaan?
  -- Te kuulitte hänen puhuvan, eikö niin.
  -- Ahaa, tiedättekö sen? No niin, koska sen tiedätte, niin tunnustanpa
  teille, että minä todellakin kuulin hänen puhuvan. Silloin sanoin
  itsekseni: hän on äitiinsä. Ymmärtäkää sanani oikein: hän _saattaisi_
  olla äitiinsä. Tuo äänettömyys on teeskenneltyä, sanoin minä
  itsekseni ... viidentoista vuoden teeskentelyä! Se on pitkä aika. Mutta
  tyttö puhuu yhtä hyvin kuin te ja minä.
  -- Voi peijakas, mimmoinen veitikka!
  -- Sattumalta kuulin kehuttavan teitä taitavaksi lääkäriksi. Silloin
  sanoin itsekseni: minä kutsun tohtori Ekströmerin, ja hän paljastaa
  tytön vehkeet. Ah, tohtori, minä olen nähnyt moisten naissilmien
  ennenkin teeskentelevän. Te sen tunnette ja voitte paljastaa hänet.
  Tohtori ... tahdotteko ottaa tyttäreni?
  -- Mitä sanotte?
  -- Tahdotteko tyttäreni?
  -- Hyvä kapteeni, teidän kysymyksenne on niin odottamaton, niin
  imarteleva... Minä en tiedä, kuinka...
  -- Verna on viisas tyttö ... vain _liian_ viisas minulle ... mutta ei
  teille, tohtori! Kaunis hän on, sen myöntänette, ja hyvä ... uskokaa
  sanani, oikein hyvä! Myötäjäisiin olette oleva tyytyväinen; ainoa
  lapsi, ja enhän minä vuosisatoja elä. Ottakaa hänet, tohtori; naikaa
  hänet! Minä olen saanut kyllikseni naisten vartioimisesta.
  -- Mutta hän itse ehkä ajattelee toisin.
  -- Mitä? Oletteko te mies, kun puhutte naisen tahdosta? Luuletteko
  _minun_ tyttäreni uskaltavan ajatella toisin kuin hänen isänsä?
  -- Hyvä, herra kapteeni. Teidän tarjouksenne on suureksi kunniaksi
  minulle, ja minä olen teille siitä kiitollinen. Minä toivon tulevani
  niin ansiokkaaksi, että ansaitsen semmoisen luottamuksen. Mutta
  sallikaa minun muistuttaa teille, että te itse nyt enimmin tarvitsette
  muutamien tuntien vahvistavaa unta.
  -- Paratiisissa saamme nukkua, herra tohtori. Menkää Vernan luo...
  Sanokaa hänelle: isäsi antaa sinulle anteeksi, että olet äitisi tytär!
  Sen sanottuaan kääntyi kapteeni seinään päin ja oli nukkuvinaan.
  Tohtori Ekströmer jätti hänet rauhaan, otti kultaisen nuuskarasiansa,
  jonka hän oli saanut Kustaa III:lta, pani melkoisen panoksen nenäänsä
  ja lausui:
  -- Mies on hullu. Tässä ei ole mitään tekemistä. Ptsi! Sen vahvikkeeksi
  minä aivastin.
  -- Minäpä menen tytön luo, hän jatkoi itsekseen pannen oitis
  päätöksensä toimeen ja lähtien nousemaan portaita ylös. -- Jos tarkoin
  punnitsen, niin eipä olekaan liian aikaista minun naida. Voisinhan
  sitten lopultakin saada kunnon päivällisen kotona. Enpä saata nähdä
  kenttäkeittiötä tai poikamiehen ruokasäilykköä, menettämättä heti
  sitäkin vähäistä ruokahalua, jonka säännöllinen ruoansulatus minulle
  vielä toisinaan tuottaa. Ja millaisia ovat meidän ravintolamme täällä
  Suomessa? Kestikievareja, hollitupia; pihvipaistit rasvaiset, sopat
  mikä minkin verran samanlaiset kuin Turun ylioppilassopat,
  talikynttilällä hämmennellyt. Oletetaanpas, että saan potilaan
  parannetuksi? No, siinä tapauksessa en lainkaan näe, mikä estäisi
  ottamasta tuota nuorta naikkosta.
  -- Mutta -- jatkoi hän taas -- miksi häntä niin halukkaasti
  tarjoillaan? Olisikohan hän todellakin juonikas kapine?...
  Teeskentelyäkö?... Uskomatonta. Taaskin vain pinttynyt päähänpisto.
  Tyttö perii tilan; olisikohan tuo kiinnitetty? Otanpa selon siitä. Jos
  se on velaton, niin onhan se minulle sopiva neljänä kuukautena
  vuodessa, kun tahdon nauttia maalaisilmaa.
  -- Mutta -- ja uusi epäilys syntyi -- enkö omin silmin nähnyt hellää
  kohtausta? Olisikohan tuo rikkitikku Yrjö Ros leimahtanut palamaan?
  Tietysti ... täksi päiväksi. Ja olisikohan tyttö hurmaantunut
  vaaleanruskeihin viiksiin? Tietysti myöskin... Ai, ai, pidä tarkoin
  varasi, hyvä Ekströmer! Pojan kyllä voi parantaa, mutta naisissa se
  pysyy kuin myski... Siitä tuntuu jälkiä vielä kahdenkymmenen vuoden
  kuluttua.
  Nämä salaiset neuvottelut kestivät juuri niin kauan kuin mukavuuteen
  tottunut tohtori Ekströmer tarvitsi aikaa kiivetäkseen jyrkkiä
  portaita. Mitä lähemmäksi hän ehti matkansa päämäärää, sitä
  epäröivämmäksi hän kävi. Kukapa ei joskus ole seisonut kuten hänkin
  elämän kiertoportaissa, joissa joka askelelta leviää uusi näköala
  silmien eteen? -- Ota hänet! sanoi ensimmäinen porras. -- Varo!
  muistutti toinen. -- Mutta varsin mielenkiintoinen taudintapaus!
  virkkoi väliin kolmas. -- Onko lääkärin milloinkaan nähty naivan
  taudintapausta? kysyi neljäs porras. -- Oh, joka päivähän sitä näkee,
  huomautti viides. -- Mutta jospa häntä ei voikaan parantaa? väitti
  vastaan kuudes. -- Kyllä se sinulle onnistuu, kehoitti seitsemäs. --
  Kaikissa tapauksissa joudut luutnantin kilpakosijaksi! huomautti taas
  epäilevästi kahdeksas. -- Sinä vanha setä! pilkkasi yhdeksäs
  rikkiviisaasti. Ja kun tohtori oli ehtinyt kymmenennelle portaalle,
  tuntui se hänestä narisevan kuin nauruaan pidätellen. -- Olisipa siinä
  sukkela juttu koko Ruotsin armeijalle! nauroivat kaikki seuraavat
  laudat hänen jalkainsa alla...
  -- Mitä lempoa minä ajattelenkaan? huudahti tohtori iloisimmalla
  tuulellaan ja astui kohtalonsa kanssa sopineena nuoren sairaan luo.
  
  
  11. SALMELAN TALOSSA.
  
  Onnellinen kahdenkymmenen vuoden ikä, jolloin nuorukainen nähtyään
  kaksi kaunista silmää voi unohtaa kaikki, elääkseen vain mitättömässä
  sekunnissa ja hälvetäkseen rakastetun olemukseen kuin tulisoihtu
  auringonvaloon! Onnellinen aika, jolloin itsekäs ihmishenki voi
  kokonaan uhrautua kaikkine kunnian- ja onnenvaatimuksineen, jolloin
  koko ääretön maailma mahtuu niihin ahtaihin rajoihin, joiden
  sisäpuolella rakastettu asuu, ja kaikki kirjavat, myrskyiset, häilyvät
  ajatukset sulautuvat yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, josta yksin luminen
  lappalaispoikakin laulaa yksinäisellä matkallaan tuntureilla
  kiitäessään:
   Sinut nähtyäin
   tuhat mietettä
   joka hetkenä
   liikkuu mielessäin,
   sittenkin yks' vain:
   oisit armahain!
  Älä sano noita tuhatta yhdeksi ainoaksi kokoontunutta ajatusta
  lyhytaikaisimmaksi kuplaseksi, mitä koskaan on kohonnut olemassaolon
  valtamerestä -- ettei tuolla sekunnilla ole mitään jälkimaailmaa ja
  itsensä kieltämyksellä mitään huomispäivää. Jokainen nouseva aurinko
  tekee maailman uudeksi, kukapa sinä hetkenä muistaisi, että aurinko on
  jälleen menevä mailleen ja hautaava maailman yöhön? Nopeaan rientävät
  kahdetkymmenet vuodet päivän hetkien mukana ja muuttuvat neljäksi-,
  kuudeksi-, kahdeksaksikymmeneksi; ja kuitenkin valaisee niitä aina sama
  nouseva aurinko, kuitenkin pysyy himmentymättä niiden iloinen
  elämänkatse, niiden unelmat pysyvät ainiaan samana, niiden ihmeellinen
  kaiken uhraamisen kyky kaiken voittamiseksi on ainiaan muuttumaton.
  Kahdetkymmenet vuodet ovat vieneet maailmaa eteenpäin ja tehneet sen,
  mitä historiassa on parasta, juuri tuon oman ehdottoman innostuksensa
  avulla ja sentähden, ettei mitään suurta eikä ylevää saata tapahtua
  ilman uhrautumista. Mikä eräänä päivänä tarkoittaa vain yhden sydämen
  valloitusta, tarkoittaa seuraavana päivänä taistelua isänmaan puolesta
  ja sitä seuraavana ihmiskunnan hyväksi saavutettavaa voittoa. Juuri on
  aina sama; kaksikymmenvuotiaan rakkaus on vain sen elämänpuun
  ensimmäinen lehti, jonka on vast'edes kohottaminen latvansa taivasta
  kohden. Monesta elämänehdosta sitten riippuu, saattaako ja millä tavoin
  se ollenkaan kasvaa rungoksi ja latvaksi; varmaa on vain, että hongan
  lentävän siemenen täytyy uhrata itsensä hongan hyväksi. Joka henkensä
  säilyttää, hän kadottaa sen; joka sen kadottaa, hän saa sen rikkaampana
  jälleen.
  Ketään ei kummastuttane, että nuorella vaeltavalla ritarilla, jonka oli
  onnistunut voittaa lohikäärme, mutta jonka sadun jättiläinen oli ajanut
  pakoon, kaikki tuhannet ajatukset olivat hänen lähtiessään Yöjärven
  kartanosta kokoontuneet yhteen ainoaan polttopisteeseen: _Vernaan_.
  Ennen sitä ei Yrjöllä ollut mitään päämäärää eikä jalansijaa; hän oli
  koditon, kaikkien tuulten mukana lentelevä hongansiemen, joka kyllä
  etsi juurtumispaikkaa, mutta ei ollut sitä löytänyt. Miksikä hän ei
  niinkuin moni muu olisi voinut pitää elämää leikkinä vain ja
  tulevaisuudesta huolehtimatta nauttia nuoruuden iloja? Miksi ei hänellä
  niinkuin tuhansilla nuorilla sotilailla ollut tarpeeksi onnea
  ensimmäisestä olkaimesta, ensimmäisestä urotyöstä, viimeisestä
  tanssiaislemmitystä tai sodan tuottamista ylennyksen ja kunnian
  houkuttelevista toiveista? Niin, hän oli monesti itsekin uskonut niin
  olevan ja huolettomana kuin perhonen nauttinut kukista ja keväästä,
  mutta siinä ei ollut kylliksi, hän ei siitä löytänyt hengelleen
  kiinnikettä. Keskellä tuota huoletonta rauhaa kohosi toisinaan sydämen
  salaisista syvyyksistä sumu himmentämään hänen keveän sotilaselämänsä
  kaunista maisemaa; se muuttui autioksi ja tyhjäksi, hän levitti
  sylinsä, mutta ei tuntenut kenenkään sydämen tykkivän hänen sydäntään
  vasten; hän ikävöitsi jotakin päämäärää, jonka hyväksi kannatti
  taistella ja elää. Äkkiä se ilmestyi hänen näkyviinsä onnettoman lapsen
  hahmossa, viattomana vankina, puhtaana, rakastettavana, ihmisten
  sortamana olentona: kevään Vernana ja Verna orjattarena. Siitä hetkestä
  alkaen oli hänellä jotakin, jonka hyväksi hän saattoi elää ja kuolla:
  Vernan vapauttaminen oli tuleva hänen elämänsä päämääräksi.
  -- Jaakko -- hän sanoi uskolliselle kumppanilleen, joka kärsivällisesti
  ja paastoten odotteli häntä satuloituine hevosineen Yöjärven
  puutarhanmuurin ulkopuolella -- mitä sinä neuvot tekemään? Pitääkö
  meidän heti tunkeutua sisään ja vapauttaa tyttö, vai odotammeko tulevaa
  yötä?
  Jaakko omilla jaloillaan seistessään oli aivan kuin muutkin ihmiset, ei
  lainkaan vapaa inhimillisistä heikkouksista, mutta kun Jaakko kerran
  pääsi satulaan, oli hän rakuunaa kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut
  suinkaan jäänyt osattomaksi yön seikkailuista, mutta siitä, mitä
  sisällä oli tapahtunut, ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta; hän
  siis vastasi niinkuin jok'ainoa rakuuna hänen sijassaan olisi
  vastannut:
  -- Meillä on sotaväentarkastus Artjärvellä.
  -- Mars! komensi Yrjö.
  Sotaväentarkastus oli kuin viileä suihkukylpy äkkiä palauttanut Yrjön
  unelmien valtakunnasta todellisuuteen.
  Auringon asennosta saattoi arvata kellon olevan seitsemän paikkeilla.
  Nälän, janon, yövalvonnan ja väsymyksen, kaikkien täytyi väistyä
  virkavelvollisuuksien tieltä. Ratsastajat olivat metsäseudussa Elimäen
  kirkon länsipuolella, ja luultavasti oli heillä vielä matkaa ainakin
  kaksi penikulmaa Artjärvelle. He sattuivat tapaamaan paimentytön, joka
  kaitsi talon lehmiä, ja saivat häneltä tietää lyhimmän määräpaikkaan
  vievän tien. Yhtä tuntemattomat kuin Yrjölle olivat nuo Elimäen puolen
  metsät, yhtä tarkoin hän tunsi viehättävän Artjärven. Sinnehän hänen
  ystävänsä Jaakko oli hänet pienenä lapsena vienyt enonsa, entisen
  suuresti arvossapidetyn valtiopäivämiehen ja herrastuomarin Tuomas
  Salmelan turviin. Siellä vuorisilla, kaskien hävittämillä Vilikanjärven
  rannoilla taikka kirkonmäellä, sinervän Pyhäjärven seuduilla -- jolla
  on monta kaimaa täällä Suomessa -- siellä oli Yrjö nelivuotiaasta
  kymmenen vuoden ikään rakennellut puroihin myllyjään ja ratsastellut
  satulatta varsain selässä niitä laidunhakaan viedessään; siellä hän oli
  kuorinut nauriita ja nakellut maahan pihlajanmarjaterttuja, noukkinut
  männynneulasia paljaista jalkapohjistaan ja pitänyt pientä, karkeata
  paitaa ainoana vaatekappaleena, minkä oikea vapaaherra tarvitsi
  kesällä, kunnes hänet lähetettiin Porvooseen kouluun, jossa vapaaherra
  pakotettiin käyttämään housuja ja kenkiä. Vielä latinakoulustakin hän
  oli lupa-aikoina kävellyt sarkanuttuisena tuttua tietä Artjärvelle,
  mutta kadettikoulussa menivät lomat sotaisiin vakoilu- ja
  aseharjoituksiin. Yrjö unohti talonpoikaiset tapansa, muuttui
  herrasmieheksi, upseeriksi ja salonkisankariksi; seitsemään vuoteen hän
  ei ollut nähnyt yksinkertaista lapsuutensa kotia, ja ehkäpä häntä
  hävetti sen mainitseminenkin aatelisnuorukaisten seurassa. Tällä kertaa
  palvelus jälleen vei hänet niille seuduin, hän itse oli pyytänyt sitä
  määräystä, ja se olisi tuottanut kunniaa hänen sydämelleen, ellei
  vanhaan tuttavuuteen olisi sekoittanut hieman turhamaisuutta se ajatus,
  että nythän vanhat leikkitoverit Ilta ja Helka saavat ihmetellä ja
  kummastella.
  Aina siihen kohtaan asti, missä kapea metsäpolku yhtyy suureen
  maantiehen Artjärven kylän lähistöllä, oli Vernan solakka lapsenvartalo
  lakkaamatta seurannut Yrjöä, milloin istuen hänen edessään satulan
  kaarella, milloin liihotellen ilmassa, milloin koivujen huojuvilla
  oksilla, milloin harsontapaisena sumuna puoleksi palaneen metsän
  nokisten, aavemaisten runkojen takana. Vasta tuttujen peltojen luona,
  missä jokainen aidanseiväs toivotti hänet tervetulleeksi, ja kylän
  näkyvissä, missä jokainen harmaa päätyseinä kehoitti häntä särkemään
  ampiaisenpesiä, vasta silloin haihtuivat hänen silmistään Vernan
  viehkeän vartalon utuiset piirteet ja katosivat vihdoin vanhan kirkon
  taakse. Ratsastettuaan Salmelan pihaan ja sidottuaan hevosensa
  korkeihin, kattoa vasten pystyssä oleviin tikapuihin, joita myöten hän
  usein oli kiivennyt ylös tähystelemään Myrskylän kirkontornia, tunsi
  hän taaskin olevansa kymmenvuotias, omissa valloissaan ja vapaa
  kaikista rakkauden houreista.
  Hän juoksi suureen tupaan ja tapasi talonväen, isännän, sukulaiset ja
  palvelijat parhaillaan päivällisellä. Valtiopäivämiesvanhus oli
  entisellään, hänen kaunis, pitkä tukkansa oli harmaa, parta valkoinen,
  iho ehkä vähän kellertävämpi ja otsan rypyt vähän syvemmät kuin ennen,
  mutta vielä oli hän ihmeen voimakas ja suoraryhtinen ikäisekseen,
  viidenkahdeksattavuotiaaksi. Siinä istui myöskin komea, ainoastaan
  muutamia vuosia nuorempi emäntä Briitta Salmela, ympäristön
  kaikkien talonemäntäin kaunistus, hän joka ennen kukoistusaikanaan
  kolmenkymmenen iässä oli seurannut miestään Tukholmaan, ollut siellä
  hoviinkin kutsuttuna ja saanut pudistaa Fredrik-kuninkaan kättä, kun
  Salmela muiden valtakunnan säätyjen jäsenten kera oli perintöruhtinaan
  kummina. Siinäpä olivat myöskin talon pojat, entiset nuorukaiset, Matti
  ja Lauri, voimakkaina miehinä vaimoineen ja lapsineen, ja Yrjö aavisti,
  että ne kaksi kaunista, iloista tyttöä, jotka juuri kantoivat padasta
  hyvää puuroa suurissa vadeissa päivällispöytään, eivät olleet ketään
  muita kuin hänen entiset punanenäiset leikkikumppaninsa, Matias
  Salmelan valkotukkainen tytär Ilta, joka mielellään näytteli valkoisia
  hampaitaan, ja talon ottotytär, tummasilmäinen, vallaton Helka. Joukko
  lapsia ja uusia palvelijoita oli tullut lisäksi kuluneina seitsemänä
  vuonna; lasten joukossa oli pieni, kuuromykkä poika Sikku (Sixtus),
  Matias Salmelan lapsi. Yrjö ymmärsi hänen onnettomuutensa, otti hänet
  polvelleen ja antoi hänen ihmetellä kelloaan. Olipa nuorten joukossa
  myöskin ammoisilta ajoilta säilynyt vanha ystävä, talon kunniavieras,
  yhdeksänkymmenenikäinen loinen ja kaarlelainen, Posti-vanhus, joka
  ennen oli ollut pisin mies pöydässä ja nyt vuosien painon koukistamana
  istui vanhalla paikallaan isännän vieressä matalan ikkunan kohdalla.
  Ainoastaan ruotimummoa Sipuri Saaraa ei näkynyt entisellä määrätyllä
  paikallaan pöydän alapäässä, eikä myöskään koko kylässä varsin hyvin
  tunnettua Zefanias-kerjäläistä eli Sehvaa ollut istumassa pölkyllä
  uunin luona. Jotakinhan oli noiden seitsemän vuoden pitänyt korjata
  pois maan päältä, ja ne olivat olleet sääliväisiä, korjanneet
  ainoastaan joutavat lastut, mutta jättäneet hirret valmistumaan Herran
  elonaikaan asti.
  Jos Yrjö oli kuvitellut, että nuoren upseerin sisäänastuminen oli
  herättävä suunnatonta huomiota yksinkertaisessa talonpoikaistuvassa,
  niin huomasi hän siinä perin pettyneensä. Ei kukaan liikahtanut
  paikaltaan eikä antanut häiritä ruokarauhaansa; ainoastaan Ilta, joka
  liikkui edestakaisin askareissaan, teki tulijalle tilaa tulisijan
  viereiselle penkille. Upseerin näkeminen ei enää ollut mitään
  harvinaista Artjärvellä.
  -- Kiitoksia viimeisestä, isä Tuomas! virkkoi Yrjö hilpeästi ja ojensi
  kätensä vanhalle isännälle. -- Jumala siunatkoon teitä, äiti! Aina vain
  olette yhtä muhkea kuin ennen kuninkaalle niiatessanne. Tuossa Helkan
  vieressä minun paikkani ennen oli, ja eiköhän teillä nytkin ole mujetta
  jäljellä nälkäiselle pojalle?
  Emännän terävä silmä tunsi heti entisen huimapään.
  -- Yrjö se on, hän sanoi ukolleen, mutta muisti samassa
  kohteliaisuuden, jonka oli oppinut Tukholmassa, ja lisäsi: Yrjö-herra.
  Yrjöltä ei jäänyt huomaamatta, että emäntä silmäili häntä kummastunein
  katsein, mikä melkein muistutti Yöjärven kohtauksen lohikäärmettä.
  -- Ei mitään herraa täällä, jatkoi hän samaan iloiseen tapaan ja antoi
  kättä lapsuudenystävilleen. -- Kas, vanhaa Postia, kun vielä taistelee
  viimeiseen mieheen asti! Ja Mattia! Ja Lauria! Ja Annikka yhtä nuori
  kuin seitsemän vuotta sitten! Ja Ilta ... ei Helka ... ei Ilta... Hitto
  vieköön, tytöt, miten olette tulleet pitkiksi ja soreiksi! Muistatko,
  miten raavit minua, kun nokesin riepunukkesi riihessä! Ja muistatko,
  kun putosin kaivoon, ja te kahden hinasitte minut ylös kaivonkipassa
  kuin sammakon.
  Vanhat muistot ja hyvä pila löytävät tien harvasanaisen, umpimielisen
  suomalaisenkin sydämeen. Vastaanotto muuttui ystävälliseksi ja niin
  kursailemattomaksi, että Yrjö kohta nälkäisenä vieraana istui muikkujen
  ja puuron ääressä. Jaakko astua kopisteli sisään, häntä ei tarvinnut
  esitellä eikä syömään kutsua; hän tuskin malttoi toivottaa Jumalan
  rauhaa, kun jo istahti jymähtäen penkille pöydän ääreen. Tarvittiinkin
  oikein Salmelan padat ja vadit, jos mieli vieraanvaraisen emännän
  suoriutua pulaan joutumatta kahden moisen retkeilijän nälkää
  sammuttaessa, retkeilijäin, jotka olivat paastonneet, valvoneet ja
  kokeneet metsässä seikkailuja koko vuorokauden.
  Iltapäivällä alkoi äsken tulleiden rekryyttien tarkastus, ja sitä kesti
  vielä seuraavanakin päivänä. Yrjö oli milloin katselmusherrana, milloin
  poikaveitikkana. Jos joku entinen leikkikumppani uskalsi hutiloida
  harjoituksissa kuultiin: vääpeli, anna hänelle parikymmentä selkään!
  Tarkastuksen päätyttyä kuuluivat sanat: kas, tässä tupakkaa poskeesi,
  ole taas iloinen, Pekka! Muistatko, kun me ennen varastimme nauriita
  Peltosen mäestä? -- Ei kukaan poika voinut silloin eikä myöhemminkään
  saada päähänsä, että nauristen ottaminen olisi kuulunut seitsemännessä
  käskyssä kiellettyihin asioihin.
  Toisen päivän eli lauantain iltana päättyi tarkastus ja korpraali Hägg
  sai käskyn viedä rekryytit Elimäelle, missä heidät piti kirjoittaa
  sotilasluetteloihin. Talonväki oli kokoontunut yhteiseen
  iltarukoukseen; isäntä oli sydämensä pohjasta lausunut rauhanrukouksen
  ja Jaakko kaiuttanut soinnutonta ääntään virttä veisattaessa. Yrjö
  tunsi sydämensä niin kummallisen lämpimäksi. Olipa siitä jo aikaa, kun
  hän viimeksi kuuli rauhan sanaa muitten kuin sotilassaarnaajan suusta,
  joka varsin sirosti ja kauniisti saneli läksynsä jumalanpalveluksissa.
  Ilta oli joutilas. Jaakko käytti tupakkaa kaikenmuotoisena, mihin hieno
  Yrjö-herra ei mitenkään saattanut tottua, ja oli tarjonnut enolleen
  valtiopäivämiehelle piipun täyden "viiden sinisen veljeksen" lehtiä,
  jotka siihen aikaan olivat harvinaista ylellisyystavaraa. Istuttiin
  ulkona penkillä portaitten vieressä. Kesäkuun ilta oli kasteinen ja
  kirkas, kaikki viikon työ oli päättynyt, käki kukkui laidunhaan
  koivikossa, ja Pyhäjärven kirkkaalla pinnalla suorivat joutsenet
  valkoisia siipiään illan rauhassa.
  -- Mikä on tuo uusi lisä ullakon päässä? Onko se asuinhuone? kysyi
  Yrjö, kiinnittäen huomionsa kaikkiin muutoksiin, joita talossa oli
  tapahtunut.
  -- On, kuului lyhyt vastaus.
  -- Ja kuka siinä asuu? Minä luulin nähneeni kalpeiden, parrakasten
  kasvojen katselevan pikku ikkunasta rekryyttien marssia.
  -- Eräs sairas herra, vastasi valtiopäivämies yhtä lyhyesti ja äänellä,
  joka katkaisi kaikki kyselemiset.
  Mutta Yrjö oli puheliaalla tuulellaan. Hän oli kestinnyt Salmelan
  emäntää kaikella, mitä tämä vain halusi kuulla hänestä, ja vähän
  enemmälläkin. Hän oli uudistanut kaikki vanhat tuttavuudet ja tehnyt
  uusiakin ystävyysliittoja. Hän oli puhellut Posti-vanhuksen kanssa,
  tämän sitoessa nuotankiveksiä, kaarlelaisten sotatavoista ja varsinkin
  siitä heidän kuuluisasta taidostaan, että he urheasti rynnäten
  vihollista vastaan ratsastivat kumoon sekä miehet että hevoset. Hän oli
  houkutellut Illan ja Helkan taaskin näyttämään välkkyviä hampaitaan
  heidän nauraessaan oikeaa raikasta tytönnaurua, vieläpä oli hän
  koettanut, eikö talon juoksijahepo suuttunut rakuunan istuutuessa
  satulaan. Nyt hän oli päättänyt etsiä avaimen, jolla saisi auki
  valtiopäivämiesvanhuksenkin tarkoin suljetun puhearkun ja jatkoi
  niinkuin ei olisi huomannutkaan ynseää vastausta:
  -- Sairas herrako, sanotte? Vanha asessori Barkenfeltko? Hänen sanotaan
  muuttaneen johonkin maalle.
  -- Ei.
  -- Tuomas-taatto -- sanoi luutnantti hetkisen vaiti oltuaan,
  vaihtaakseen puheenaihetta -- älkää pahastuko, että yhä kyselen. Minä
  olen ollut kuin tämän talon lapsi; tunnenhan koko sukunne, paitsi
  vanhinta poikaanne, joka minun lapsuuteni aikana oli poissa ulkomailla.
  Vieläkö hän elää? Muistaakseni hänen nimensä oli Tuomas niinkuin
  teidänkin.
  Jaakko iski merkitsevästi silmää luutnantilleen, ja kun Yrjö ei
  näyttänyt tajuavan tarkoitusta, huomautti kornetti hevosten päässeen
  äsken kylvettyyn ohrapeltoon.
  -- Ilta! huusi valtiopäivämies.
  Kaksi reipasta tyttöä totteli kutsumusta lähtien oitis karkoittamaan
  murtovarkaita. Yrjö nousi. Hänen oli yhtä mahdotonta pysyä sitä
  nähdessään toimettomana kuin kalalokki voi välinpitämättömästi katsella
  salakan hypintää vedenkalvossa.
  Salmela laski töykeästi hymyillen kätensä Yrjön olkapäälle.
  -- Tässä talossa eivät tyttäret tarvitse mitään apulaisia ... eivätkä
  mitään koruja.
  -- Onpa tuo oiva raudikko, tuo tuossa, virkkoi luutnantti lähdöstä
  estettynä. -- Minä sen hinnaksi arvaisin kahdeksankymmentä riksiä hyvää
  rahaa. Ettekö myy sitä kruunulle?
  -- Kruunu ottaa, mitä tarvitsee, kysymättä hintaa. Saammehan maksuksi
  paperilappuja.
  -- Oletteko kärsineet vahinkoa sodasta?
  -- Sota ei ole mitään lapsenleikkiä talonpojalle, vastasi
  valtiopäivämies kärsivällisesti. Jotakinhan tulee kestää. Minä olen
  syntynyt havumajassa Hietanan vuoren juurella Isonvihan aikana; isäni
  makasi voitettuna poltetussa kylässämme, äiti söi karpaloita ja jäkäliä
  erämaassa. Posti muistaa paremmin ne ajat. Kun minä pääsin parhaaseen
  ikääni, tuli ryssä maahan noina husaarivuosina; se ei sillä kertaa
  polttanut, vaan otti lehmät, hevoset ja lampaat, vaikka sekin tapahtui
  vastoin kenraalien tahtoa. Nyt on majoituksia ja kuormainkuljetuksia,
  kruunu ottaa heiniä ja eloa, hevosia ja miehiä. Voisipa olla
  pahempaakin. Laiho on hyvänlainen, kuningas on itse mukana sodassa.
  Jumala siunatkoon kuningasta ja pitäköön hänet vallassa vastoin
  aatelisherrojen vehkeitä. Talonpoika on hänen puolellaan.
  -- Tehän olitte leikissä mukana vapaudenaikana, vastasi nuorukainen
  lämpimästi. Myöntäkää, ettei kuningas saa koskea kansan lailliseen
  vapauteen. Olipa se ruma teko, mikä talvella tehtiin, se paperi, jota
  sanotaan yhdistys- ja vakuutuskirjaksi.
  -- Oliko? arveli valtiopäivämies järkkymättömän tyynesti ja koputteli
  lyhyttä visapiippuaan kiveä vasten. -- Kyllä ymmärrän; herroille se ei
  ollut oikein mieleen. Ensin kuningas otti heiltä monta kiiltävää
  kultarahaa: ranskalaista, englantilaista ja venäläistä; olihan siihen
  aikaan lupa myydä valtakunnan menestystä. Sitten kuningas ei tahtonut
  hyvällä suostua eroamaan hallituksesta. Vihdoin hän otti herroilta
  vallan; niin, ajatteles, he kun eivät enää saa hieroa kauppoja
  vihollisen kanssa! Semmoinen kuningas hän on, että uskaltaa itse
  hallita. Se on herrain mielestä vastoin vapautta, mutta talonpojan
  mielestä se on niinkuin olla pitää. Olenpa minä ollut mukana jos
  jonkinlaisessa vapaudessa. Jos minun on valittava kuninkaan tai herrain
  hallituksen välillä, vastaan minä: kun kuningas hallitsee, saa
  talonpoika pitää omansa. Mutta herroilla on toinen mieli. Kysy Yöjärven
  kapteeni Mörkiltä, hän on oikea mies.
  -- Kapteeni Mörkiltäkö? Asuuko hän Yöjärvellä, idässä päin Elimäen
  metsässä? Tunnetteko hänet? kysyi Yrjö, jonka ajatukset äkkiä
  kääntyivät toiselle suunnalle.
  -- Kukapa ei olisi nähnyt huuhkajaa vuorenrotkossa? Jo siitä nyt on
  enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, kun hän muutti tänne, osti
  autiotilan ja teetti oman mielensä mukaisen huvimajan. Omituinen herra.
  -- Tiedättekö, onko hänellä lapsia ja mitenkä hän niitä kohtelee?
  -- En tiedä. Kirkonkirjoissa ei ole mitään muuta kuin, että vaimo
  haudattiin kolmetoista tai neljätoista vuotta takaperin. Hän kuoli
  äkkiä, sanottiin, ja haudattiin hyvin komeasti seuraavana päivänä. Se
  olikin ainoa kerta, jolloin on nähty kapteeni kirkossa... Yrjö ... minä
  en ymmärrä hienoja puhetapoja, minä puhuttelen sinua, luutnantti,
  niinkuin olen tottunut...
  -- Kiitoksia siitä, isä Tuomas!
  -- No niin, Yrjö, johtuupa mieleeni jotakin. Onko sinulla puhtaat
  paperit Anjalan asiassa?
  -- Minut koroitettiin aivan äskettäin, vastasi luutnantti vältellen.
  -- Hyvä, uskomme siis, että täällä on selvää se, mikä muilla tahoilla
  on sumuista. Niinpä sanon sinulle, että jos marsseillasi tapaat