Talvi-iltain tarinoita 4 - 14

  taitavalla kädellä toisen iskut. Jaakko oli tavannut tavattoman
  voimakkaan ja taitavan vastustajan, joka oli sitä vaarallisempi, koska
  hänen kylmäverisyytensä oli hänelle ehdottomasti eduksi ritarin raivon
  rinnalla. Taistelu oli kiivas, mutta lyhyt. Muutamain hurjien iskujen
  jälkeen oli Jaakon sapeli lyöty hänen kädestään kauas märkään
  ruohikkoon; jättiläinen kohotti lyömämiekkansa ja...
  Mutta kukapa koskaan on jättiläisten ja lumottujen linnain saduissa
  nähnyt, että rehellinen ritari on niin kurjasti surmattu, aina jonkun
  hyväätekevän haltijahengen oikeana silmänräpäyksenä asettamatta
  taikasauvaansa hänen ja varman turmion väliin. Me rikkoisimme kaikkea
  romanttista soveliaisuutta vastaan, jos todellakin antaisimme niin
  ennen kuulumattoman asian tapahtua; älköön siis kukaan katsoko
  epätodenmukaiseksi tai kummalliseksi, että tällöinkin ilmestyi
  tilaisuuteen sopiva hyvä haltija, esiintyäkseen ratkaisevan hetken
  tullen pelastavana enkelinä.
  Tämä kelpo haltija, joka tietysti ei voinut olla kukaan muu kuin
  tällaisissa kertomuksissa välttämätön velho, ei ilmaissut läsnäoloaan
  haltijattaren kilisevällä lasiharmonikalla, vaan kuolevaisen miehen
  vähän sorahtavalla äänellä, joka portilta huusi jättiläiselle:
  -- Ei, malttakaahan herra kapteeni, älkääkä olko hullu! Tuohan on vanha
  häränpää Peura eli Petronius, vai miksi hän itseään sanoo,
  kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisia rakuunoita. Tunnen hänet kuin
  viisi... Kova pää, herra kapteeni, puupää epäilemättä, mutta
  rehellisempää simppua ei koskaan ole uiskennellut Loviisan ja
  Suursaaren välillä. Kas niin, olkaa järkevä, pistäkää rauta
  tuppeen ja tarjotkaa, luvallanne, ennemmin meille Geneven viiniä
  aamutuimaan! Tämmöinen yöratsastus, hyvä kapteeni, voi kyllä soveltua
  poikanulikoille, mutta ei miehelle, joka on kuninkaalliselta
  majesteetilta ja kollegium medicumilta tottunut saamaan kolmen hevosen
  kyydin ja päivärahat, mieluimmin _in natura_. Ja te, hyvä Pumponius,
  oletteko hutikassa, kun alatte tapella kunnioitettavan ja kelpo
  kapteeni Mörkin kanssa hänen omassa pihassaan? Pölyttäkää toki edes
  vähän järkeä esiin paksusta kallostanne! Ryyppy jäähtyy, ja mitä
  sanookaan Livius? _Insuperabilis Alpium transitus_, jonka minä
  kääntäisin näin: lempo kuivin suin ratsastakoon metsien läpi.
  Se henkilö, joka niin sopivaan aikaan pani kaunopuheisen sanansa
  vaakaan, missä Jaakko-ritarin kohtalo kiikkui taivaan ja maan välillä,
  oli hyväluontoisen ja leikkisän näköinen herrasmies, jolla oli yllä
  pitkä ja hyvin kiinni napitettu päällysnuttu ja jonkinmoinen reuhka
  vedettynä huolellisesti varjellun hatun ja valetukan suojaksi, sanalla
  sanoen, lukijalle jo Loviisan vastaanotoissa esitetty tuttu, tohtori
  Ekströmer. Hänen uusi Liviuksen käännöksensä lienee hänestä itsestään
  tuntunut erittäin onnistuneelta, sillä hän ei sitä jättänyt säestämättä
  niin äänekkäällä naurulla, että isohko vatsa koetteli päällysnutun
  nappien lujuutta. Sitä vähemmän, valitettavasti, vaikutti Livius
  molempiin taistelijoihin. Mies, jota sanottiin kapteeni Mörkiksi,
  pidätti kyllä iskuun kohotetun miekkansa, mutta koki yhä vain lävistää
  vastustajansa jättiläiskatsein, samalla kuin Jaakko, jonka raivo oli
  lentänyt metsään sapelin mukana, seisoi uhmaisena, leveine rintoineen
  aivan alttiina kohotetun miekan iskulle.
  Tohtori pahastui ja astui taistelijain väliin.
  -- Herra kapteeni, sanoi hän, ja te, Petrus eli Peuronius, minä olen
  nähnyt enemmän verta kuin te, ja olen valmis, jos suvaitsette,
  sahaamaan poikki teidän neljä raajaanne, kuin olisivat ne
  makkaratikkuja. Mutta huonoa pilaa minusta on kahden kunniallisen
  miehen, joina minä teitä pidän, pistää toisensa kuoliaaksi
  tyhjänpäiväisen riidan tähden. Tiedättekö te, herra kapteeni, että
  lääkärillä on valta käskeä silloinkin, kun kuninkaallakaan ei enää ole
  mitään sanomista. Te haitte minut tyttärenne luo: pitääkö minun nyt
  sitten heti paikalla taas ratsastaa tieheni?
  Se naula veti. Kapteeni pisti hitaasti miekan huotraan, mutisten
  jotakin anteeksipyynnön tapaista, kääntyi selin Jaakkoon ja tarjosi
  käsivartensa tohtorille saattaakseen hänet asuinhuoneeseen.
  Tohtori Ekströmer oli kuitenkin liian suuressa määrin seuraelämän mies,
  voidakseen laiminlyödä kohteliaisuuden vaatimuksia.
  -- Kuulkaas -- hän sanoi kornetille, jota oli niin tylysti kohdeltu --
  kuulkaahan nyt, hyvä Parhasius eli Perkelius -- kuka lempo jaksaa
  muistaa niin mutkikasta nimeä? -- minä vain tahdoin sanoa, hyvä
  Pultronius, että te arvattavasti tulette meidän kanssamme saadaksenne
  ryypyn ja voileivän aamukylmään. Voin vakuuttaa teille sillä tekevänne
  kunnon isännällemme erittäin mieliksi, eikö totta, herra kapteeni?
  Kertokaapas sitten, miten tulitte tänne, vaikka minä teidät vielä eilen
  näin puolenpäivän aikaan ilmi elävänä Loviisassa. Ilmatietä, luulen mä,
  sillä mitä minuun tulee, näette tässä vain puolet minun henkilöäni;
  toinen puoli jäi männynkantoihin ja katajapensaihin riippumaan. Teidän
  onneksenne jätin minä kenttäapteekkini Porvooseen. Saatte olla ihan
  rauhassa, Pontonius: ei mitään mikstuuria niinkuin viime kerralla, kun
  paransin teidät vilutaudista. Miten sanookaan Cicero? _Molestia et
  voluptate vita mixta_, iloinen pitää olla niin kuivassa kuin
  märässäkin. Joutukaamme nyt jo kuivalle taas!
  Näin laverreltuaan hilpeä tohtori pyörähti kantapäällään ja kiipesi
  ripeästi portaita ylös, kun taas Jaakon mielessä, hänen siinä
  viipyessään nyreänä ja äänettömänä, kävi ankara taistelu suuttumuksen
  ja nälän välillä. Suuttumus voitti, ja niin monen armottoman kohtalon
  vainoama Jaakko ei ollut kuulevinaankaan kutsumusta.
  Portailla tervehti isäntää ja hänen vierastaan hovimestari Ramström
  kumarruksin, jotka kapteenin synkistä silmäyksistä tulivat yhä
  syvemmiksi ja epävakaisemmiksi. Syy oli selvä. Janoinen, vanha
  palvelija oli niin taitavasti käyttänyt hyväkseen emännöitsijän
  poistumista kaappien lähettyviltä, että sekin vähäinen voima, joka
  hänellä vielä oli jäljellä vanhoissa jaloissaan häähumalan jälkeen,
  kokonaan petti, kun hän odottamattaan ja kauhukseen näki isäntänsä
  tulevan. Muutaman silmänräpäyksen tavoitteli hän tasapainoa, mutta
  painolait saivat voiton, ja hovimestarin viimeinen kumarrus muuttui
  kuperkeikaksi, joka vei hänet alas jyrkkiä portaita.
  
  
  8. PYHÄN YRJÄNÄN TAISTELU JÄTTILÄISTÄ VASTAAN.
  
  Kun jättiläinen, seurassaan velho, jota kuolevaisten kesken sanottiin
  tohtoriksi, huomasi tuon kummallisen tervetuliaistervehdyksen, jolla
  hänen linnavoutinsa ja hovimestarinsa Ramström otti hänet vastaan,
  aavisti hän pahaa ja ryntäsi portaita ylös niin kiireesti, ettei hänen
  vieraansa mitenkään jaksanut ehtiä jäljestä. Kohtalo satutti silloin
  niin kummallisesti, että häntä vastaan yläportailla tuli Rebekka, joka
  juuri edellisenä silmänräpäyksenä oli käännetty ympäri ja sysätty ulos
  ovesta kuin tykin suusta. Siitä syystä kapteeni harppaili kolme
  porrasta kerrallaan ja oli vähemmässä kuin puolessa minuutissa Vernan
  etuhuoneessa, ja hänen takanaan tuli Rebekka ja vähän jäljempänä
  tohtorikin.
  Siinä oli siis tämän kertomuksen päähenkilöistä koossa kokonaista viisi
  toisiaan vastaan taistelevina valtoina, jättiläinen, prinsessa, velho,
  lohikäärme ja Pyhä Yrjänä-ritari. Kohtaus oli odottamaton. Tyttönen
  oli, riemuissaan ensi voitosta, mikä oli saatu hänen kauhistavasta
  vartijastaan, melkein kaatunut Yrjön jalkain juureen ja katsellut häntä
  ihmettelevin silmin. Yrjö oli vetänyt pois kätensä, jota orjatar Verna
  oli ihastuneena tahtonut suudella, nostanut tytön ylös ja katsellut
  häntä kaksikymmenvuotiaan silmin. Muutaman sekunnin se vain kesti, tuo
  katseleminen, mutta jo kukoisti kevään Verna, ja hänen vapauttajansa
  tunsi saaneensa kylliksi muistoja elääkseen pitkänkin iän.
  Jättiläinen astui sisään.
  Ota toisaalta kaikkea kaunista, suloista, lämpöistä, viatonta, kaikki,
  mitä rakkaus lisää elämän värivälkkeeseen -- ja toisaalta kaikki pimeä,
  katkera, jääkylmä, kuolemaa ja turmiota tuottava, mikä piilee vihassa
  ja kostossa -- sovita kaikki se tauluksi, pane kehykseksi kesäkuun
  taivas ja kirjoita nimeksi: Yöjärvi. Vastakohtien mestari Victor Hugo
  olisi ollut riemuissaan moisen taulun maalaamisesta, mutta sitä ei
  tarvitse kaukaa hakea, näkeehän sen luonnossa ja ihmiselämässä joka
  kerta, kun synkkä ukkospilvi pimittää viheriöitsevää kevättä.
  Jättiläinen pysähtyi ovelle kuin kynnykseen kiinni naulittuna.
  Kummallinen hämmennys näytti vallanneen hänet, mutta ei
  mitään kiivautta, ei mitään rajua liikutusta ilmennyt hänen
  kasvonpiirteissään. Ennemmin saattoi sanoa jäädyttävän kylmän
  kangistuttaneen hänen jäsenensä. Hän katsoi nuoria niinkuin
  valkohuippuinen lumivuori katselee laakson kukkia.
  Verna ensimmäisenä huomasi pitkän, mustan miehen kynnyksellä. Hän ei
  paennut, ei kääntänyt pois silmiään, seisoi vain liikkumatta, ja tuskin
  huomattava väristys ilmaisi hänen äkillistä kauhuaan. Yrjössä
  liikkuivat toiset tunteet. Tekisimme hänelle väärin, jos sanoisimme
  hänen tunnettaan peloksi, mutta tavattoman hämillään hän oli, niinkuin
  olisi hänet tavattu vääryydenteosta; ääneti hän odotti, mitä oli
  tuleva.
  Tämä vaitiolon lumous, joka sulki kaikkien suut, keskeytyi vasta
  portailla kömpivän tohtorin äänestä.
  -- Sallikaa minun sanoa, hyvä kapteeni, että te olette rakennuttanut
  portaanne siivellisiä olentoja varten, esimerkiksi kanoille. _Posito_
  -- uh, vielä neljä astuinta! -- olettakaamme, sanon minä, että jonakin
  päivänä syttyy tulipalo; mihinkä silloin pääsette tuossa mutkikkaassa
  korkkiruuvissa, jota te, antakaa anteeksi suoruuteni, suvaitsette sanoa
  yläkerran portaiksi. Olettakaamme, että kaappi, piironki, sänky, joita
  koetetaan pelastaa, putoaa portaihin ja sulkee tien; mihin silloin
  pääsette? _Perdu_, hyvä kapteeni; nahkanne on vaarassa, lopetatte
  kunniakkaan elämänne _asphyxiaan_.
  Näitä sanoja seurasi lyhyt äänettömyys, jonka keskeytti omituinen
  napsaus. Kapteeni, ehkäpä ajattelemattaan, veti vireeseen sen
  pistoolinsa, joka hänellä vielä oli ladattuna vyössä.
  Yrjön korva, joka oli tottunut moisiin ääniin, ymmärsi heti napsauksen
  merkityksen. Se palautti entiselleen hänen rohkeutensa ja puhekykynsä.
  Hän lähestyi kapteenia käsi miekan kahvassa ja lausui kohteliaasti,
  mutta kylmästi kumartaen:
  -- Luullakseni on minulla kunnia puhua tämän talon isännälle.
  Nimeni on Ros, olen kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisen
  rakuunaväen luutnantti. Minun ja kumppanini täytyi turvautua teidän
  vieraanvaraisuuteenne, kun metsässä ratsastimme eksyksiin. Univormuni
  pitäisi todistaa, etten minä ole ryöväri enkä varas, kuten teidän
  emännöitsijänne kohteliaasti uskoi, ja sentähden, suvaitkaa minun
  sanoa, on pistooli tarpeeton.
  Silloin kapteeni astui kahta askelta likemmäksi, katsoa tuijotti Yrjöön
  hurjasta kiihkosta hehkuvin silmin ja huusi:
  -- Te ette ole Ros. Nimenne on Sundhagen. Te olette tullut tänne
  viettelemään tytärtäni, ettekä nyt elävänä pääse täältä.
  -- Hyvä herra -- vastasi Yrjö, hämmästyen vastoin tahtoansakin -- en
  tiedä, mikä...
  Hän ei saanut lopettaa lausettaan. Kapteeni kohotti pistoolia, mutta
  epäilemättä hän muisti samassa sankkiruudin olevan märkää, sillä heti
  senjälkeen hän singautti aseensa ulos ikkunasta, niin että ruudut
  helisivät. Sen sijaan hän sivalsi huotrasta pitkän, hirmuisen
  miekkansa.
  Yrjö ei myöskään vitkastellut, vaan tempasi puolustuksekseen sapelinsa.
  Verna syöksähti hänen eteensä ja pidätti hänen käsivarttaan, mutta
  kaatui samassa tunnotonna lattialle.
  Juuri sinä hetkenä oli tohtori, kelpolailla sysäisten ovessa seisovaa
  Rebekkaa, raivannut tien huoneeseen ja kysyi, mitä oli tekeillä.
  -- Tohtori Ekströmer! huudahti Yrjö kääntämättä silmiään uhkaavan
  miekan kärjestä.
  -- Ros! Iloinen, kunnon ystäväni Ros! huudahti tohtori vuorostaan. --
  Mitä tämä merkitsee? Sallikaa minun sanoa, hyvä kapteeni, että te
  tänään olette kirotun pahalla tuulella. Olkaa hyvä, pistäkää rautanne
  tuppeen. Minä takaan pojan kuin olisi hän oma poikani.
  Mutta kapteeni, joka ei mitenkään ollut hillittävissä, tuli päinvastoin
  yhä hurjemmaksi.
  -- Tohtori, tunnetteko hänet? No, sittenpä myöskin tiedätte, että
  eilen ... ei, toissapäivänä ... ei, kaksikymmentä vuotta sitten... Ja
  nyt hän taas tulee viett... Pois! Pois! Hänen verensä taikka minun!...
  Ja kiihkosta tuijottavin silmin, kuin olisi haamua ahdistellut,
  kapteeni tähtäsi nuorukaiseen hirveän iskun, jonka Yrjö vain
  hädintuskin sai vältetyksi.
  -- Henkesi tähden, Yrjö, hyppää ulos ikkunasta, mies on mieletön!
  kuiskasi tohtori.
  -- Jättäisinkö hänet, tuon tytön ... en koskaan!
  -- Minä suojelen häntä.
  -- Mies tappaa hänet...
  -- Poika, ellet nyt juokse, tapahtuu tässä murha. Tahdotko tapella
  hullua vastaan?
  Nämä nopeat sanat vaihdettiin raivoisan kapteenin yhä hurjemmin
  ahdistellessa. Yrjö tajusi ystävänsä olevan oikeassa, peräytyi
  taistellen parvekkeen ovelle, syöksähti äkkiä siitä ulos ja hyppäsi
  reippaalla ponnahduksella alas puutarhan ruusujen keskelle, tällä
  kerralla kuitenkaan saamatta mitään vahinkoa.
  Kapteeni jäi parvekkeelle. Hän oli menettänyt kaiken malttinsa, hampaat
  kiristyivät vastakkain, käsi puristi suonenvedontapaisesti miekan
  kahvaa.
  -- Pääsikö hän vielä kerran käsistäni! hän ärjäisi ja katsoa tuijotti
  pakenevaa nuorukaista.
  Tohtori yritti lähteä rauhoittamaan mieletöntä, mutta Rebekka pidätti
  häntä.
  -- Älkää sanoko mitään; te vain saatte hänet pahemmaksi. Katsokaa
  ennemmin tuota lasta; minä ymmärrän paremmin kapteenia. Tiesinhän
  kyllä, että hän taas saisi tuon kohtauksensa. Mutta niin hurjana minä
  en ole häntä pitkään aikaan nähnyt.
  Sitten hän meni kapteenin taa, löi häntä olkapäälle ja virkahti ihan
  hänen korvaansa:
  -- Sundhagen on kuollut.
  Jättiläinen kääntyi kuin unenhorroksissa.
  -- Niin, toisti Rebekka, tiedättehän, että Sundhagen on kuollut.
  -- Mutta hän oli täällä... Minä näin hänet, vastasi kapteeni epäröiden.
  -- Te petyitte. Sundhagen on kuollut. Hän kaatui jo kymmenen vuotta
  takaperin Länsi-Indiassa taistellessaan englantilaista merirosvolaivaa
  vastaan.
  -- Kummallista! jatkoi musta mies, huomattavasti tyynemmin. -- Minä
  olin kuitenkin...
  -- Niin on kuin minä sanon. Nyt pitää teidän, kapteeni, heti paikalla
  paneutua levolle. Minä kyllä tiedän, mitä moisista kujeista seuraa.
  Sitä paitsi ratsastitte koko yön sateessa. Teidän täytyy pysyä hiljaa
  ainakin kolme päivää, kapteeni.
  Niin sanoen hän talutti äsken vielä varsin hirveän miehen vastarinnatta
  alakertaan johtaville portaille. Hänen liiaksi kiihoittunut hermostonsa
  oli äkkiä veltostunut, pitkä, laiha vartalo oli luhistunut kokoon, kuin
  horjuva sairas hän antoi taluttaa itseään, mutta mutisi lakkaamatta
  valittavasti:
  -- Kummallista! Minä olin näkevinäni hänet täällä...
  Tohtorin oli sillä välin onnistunut saada Verna tuntoihinsa. Tytön arka
  katse etsi Yrjöä ja tiedusteli äänettömän kaunopuheisena hänen
  kohtaloaan. Hyväntahtoinen tohtori selitti viittauksin nuorukaisen
  paenneen puutarhan kautta.
  -- Lapsiparka! mutisi hän itsekseen. Isä hullu ... niin, ei ole
  epäilemistäkään, että mies sairastaa _monomania_ tautia, vieläpä hyvin
  pitkällekin kehittynyttä ... ja lapsi itse kuuromykkä ... hm ...
  lapsiraukka!
  Ekströmer oli tuommoinen ystävällinen, vanhanaikainen lääkäri, joka
  aina piti karamelleja taskussaan, antaakseen niitä lohdutukseksi
  itkeville lapsille ja saadakseen heidät ystävikseen, kun kova
  välttämättömyys pakotti nykäisemään pois maitohampaan tai antamaan
  pahanmakuista rohtoa. Hyvää tarkoittaen hän ojensi Vernallekin yhden
  noista viattomista lahjomisvälineistään. Tyttö otti sen vastaan kuin
  lapsi, mutta osoitti puutarhaa ja lausui omituisella tavallaan entisen,
  ainoan sanansa:
  -- _Veli!_
  Tohtori Ekströmer ei olisi enemmän kummastunut, jos kivi olisi puhunut
  hänen jalkojensa juuressa, kuusi laulanut hänen vieressään, koko
  tieteen järjestelmä pudota romahtanut hänen päähänsä.
  -- Velikö? hän toisti. -- Häh? Kuinka se oli?
  -- _Verna_, vastasi tyttö. Hän arvattavasti ymmärsi väärin lääkärin
  kummastuksen.
  -- Lempo vieköön, puhuuhan tyttö! Ja isä kun sanoi...
  Ahaa, sekin oli siis vain _monomaniaa_. Mutta kun ajattelen, että voi
  myöskin papukaijoja, harakoita ja kottaraisia opettaa lörpöttämään
  jonkin tolkuttoman sanan... Olipa tuo merkillinen tapaus. Ehkä akka voi
  minulle antaa joitakin viittauksia.
  
  
  9. LOHIKÄÄRME TUNNUSTAA VELHOLLE OSAN LUMOTUN LINNAN SALAISUUKSIA. |
  
  Jos edellinen luku oli suosiollisen lukijan mielestä liian julma
  soveltuakseen tämmöiseen pohjolan lumotun linnan viattomaan
  kertomukseen, niin pyydämme häntä vain katsahtamaan velhoon, tohtori
  Ekströmeriin, kun hän tunnin kuluttua äskeisestä jyräkästä rauhallisena
  ja ujostelemattomana istuu alakerran salissa hyvinvarustetussa
  aamiaispöydässä, joka tarjosi Geneven viiniä, tuoretta lohta
  munakäristeineen, mansikoita ja kermaa, paistettuja kananpoikia
  muurainhilloineen ja kurkkuineen sekä portviiniä -- silloinpa kaikki
  ikävät muistot, joita lukijalla ehkä on jättiläisen hullutuksista,
  varmaankin haihtuvat sen iloisen myötätunnon tieltä, jolla lukijakin
  moista näkyä katselee. Me vain sydämestämme surkuttelemme, etteivät
  ystävämme, Yrjö- ja Jaakko-ritarit, jotka paastoten olivat kokeneet
  niin monia seikkailuja, saaneet olla mukana noiden viehättävien
  aamiaisvarojen kimpussa, vaan arvattavasti samana hetkenä harhailivat
  taaskin autiossa seudussa etsien torpanpahaista, joka voisi tarjota
  heille kahta kaivattua herkkua, talonpoikaisjuustoa ja kuoripiimää.
  Tohtori ei ollut koko yötä turhaan ratsastanut salojen halki.
  Tyhjennettyään lohiastian, puhdistettuaan mansikkavadin ja kermakannun
  sekä passitettuaan kolme, neljä viatonta kananpoikasta niiden oikeaan
  määräpaikkaan, alkoi hän tuntea taipumusta katsella entisyyttä,
  nykyisyyttä ja tulevaisuutta lempeämmin silmin. Hän täytti tyynenä kuin
  filosofi neljännen viinilasinsa, kääntyi juuri sisään tulleen Rebekan
  puoleen, avasi suunsa ja sanoi:
  -- Nukkuuko sairas?
  -- Kapteeni hikoilee, kuului vastaus.
  -- Hyvä on. Silloin saatamme toivoa, että veren tunkeutuminen aivoihin
  menee ohi pahemmitta seurauksitta. Entä pikku mamselli yläkerrassa?
  -- Neiti on hiljaa.
  -- Kuulkaas, hyvä matami -- ja tohtori pyyhkieli ruokaliinalla suutaan
  -- luullakseni kapteeni Mörk ei ole aatelismies, nimestä päättäen.
  Mutta ehkäpä olenkin erehtynyt?
  Rebekka ei vastannut. Ei hän myöskään mennyt pois; hän odotti
  nähtävästi saadakseen korjata pois ruoan tähteet, ja hänen terävä
  silmäyksensä näytti kysyvän: etkö vielä ole syönyt kylliksesi, ahmatti?
  Tohtori ei ollut kokematon taloudellisen elämän valtioviisaissa
  tempuissa.
  -- Tahtoisinpa sanoa, että teillä on varsin erinomaista lohta, hyvä
  matami. Onkohan se saatu Anjalasta? Toden totta, parempaa en ole syönyt
  Halmstadissakaan. Entä mansikat sitten! Oikein herkulliset!
  Rebekka oli vaiti.
  -- Mitä kananpoikiin tulee ... lempo vie, lihavampia ei tarjota
  Tukholmassa Malmin kellariravintolassakaan. Oma kanatarha, eikö niin?
  Terveydeksenne, matami! Portviini on varmaankin kuninkaan
  hovimestarilta saatua; tunnustakaa vain, että teillä on omat
  hankkijanne kuninkaan keittiössä. Mutta sanokaapas, miten kumman
  tavalla te olette saanut salaa tuoduksi tämmöistä viiniä tänne ...
  niin, enhän toden totta vielä tiedä tämän talon nimeäkään.
  -- Yöjärvi.
  -- Yöjärvikö? Kapteeni Pimeä Yöjärvellä? Täytyypä minun tunnustaa, että
  välistä tapaa kummallista yhdenmukaisuutta. Yöjärvikö siis? Olkoon
  minun puolestani, varsinkin kesäiseen aikaan ja hyvän aamiaisen
  ääressä. Mutta syksyllä täällä lienee hieman koleaa, eikö totta?
  Surkuttelen teitä, kunnon ystäväni... Teidän isäntänne ei aina näytä
  olevan parhaimmalla tuulella. Arvattavasti ovat siihen syynä nuorena
  kärsityt onnettomuudet ja loukkaukset?
  -- Onnettomuudetko? Mahdollisesti.
  -- Niin, niin, eihän sitä huvikseen vain tule noin kummalliseksi. Ei
  sitä ihan päähänpiston tähden vain asetuta näin keskelle erämaata.
  Missä kapteeni asui ennen tänne muuttamistaan?
  -- En tiedä.
  -- Häh? Mutta se Sundhagen, joka oli merirosvo ... ja se, mitä tapahtui
  kaksikymmentä vuotta takaperin...
  -- En tiedä.
  -- Vai niin, älkää pahastuko! Mutta, muistaessani, nuo
  kananpoikaset ... minä en voi unohtaa teidän kananpoikianne ja minä
  ylistän niitä koko kuninkaallisen armeijan kuullen. Ruokitteko niitä
  kaurapuurolla ja perunajauhoilla? Suokaa anteeksi, että näin kyselen,
  mutta uskaltaisinpa melkein panna pääni pantiksi, että te olette niille
  antanut hienoksi survottuja pomeranssinkuoria.
  Rebekka hymyili, tosin kylmästi kuin helmikuun päivä, mutta hyvä merkki
  se sittenkin oli.
  -- Se ei koskaan ole juolahtanut mieleeni, vastasi hän.
  -- Mutta miksette tunnusta totuutta? Te olette aivan varmaan käyttänyt
  uutta ranskalaista tapaa niitä ruokkiessanne. Ikäänkuin en minä
  huomaisi paistista, että olette niille antanut pomeranssinkuoria. Ah,
  minä ymmärrän, ehkä onkin nuori neitinne niitä ruokkinut? Jos olisin
  viittätoista vuotta nuorempi, niin kosisin häntä vain sentähden, että
  hänellä on ollut niin oivallinen keittotaidon ... ja kanainkasvatuksen
  opettaja.
  -- Jos olette poikamies, niin kosikaa, hyvä herra! Minusta ei vastusta
  olisi. Niin pääsisin minä...
  -- Mistä pääsisitte?
  -- En mistään.
  -- Minä todellakin ajattelen asiaa. Ellei vain tyttöparka olisi
  kuuromykkä...
  -- Kuuromykkäkö? Kuka sen on sanonut?
  -- Häh? Luuletteko siis, että hän todellakin kuulee?
  -- En minä sitä ole sanonut.
  -- Mutta luuletteko sitten hänen puhuvan?
  -- En minä sitäkään ole sanonut.
  -- Mutta ellei hän kuule eikä puhu, niin onhan hän kuuromykkä.
  -- Eipähän, eipä ole.
  -- Tämäpä vasta on eriskummallinen tapaus. Ellei hän kuule eikä puhu
  eikä myöskään ole kuuromykkä, niin mikä hän sitten on? Olisinpa utelias
  tietämään sen.
  -- Mitä te, herra, sanotte sitten kuuromykäksi?
  -- No, lempo vie, semmoista olentoa, joka syystä tai toisesta syntyy
  kuurona eikä siis voi oppia puhumaan.
  -- No niin, herra, siispä saatte huoletta kosia Vernaa. Ei hän ole sen
  enempää kuuromykkä kuin te, herra, tai minäkään.
  -- Sepä perhanaa. Kuinka sen voitte todistaa?
  -- Ettekö kuullut hänen puhuvan?
  -- Niin, tosiaankin, oikeassa olette. Hän sanoi kaksi sanaa.
  -- Ei, kolme sanaa hän puhuu. Kolme sanaa, eikö siinä ole todistusta
  kylliksi, ettei hän ole kuuromykkä? Kosikaa huoletta!
  -- Kuulkaahan nyt, hyvin kunnioitettava matami, joka kasvatatte sangen
  herkullisia kananpoikia; koska te näytätte olevan järkevä ihminen ja
  harrastavan talon etua, niin en huoli salata teiltä, että kapteeni Mörk
  etsi minut eilen Loviisasta käsiinsä ja kutsui tänne parantamaan
  tytärtään. Tosinhan hän puhui vähän epäselvästi ... ymmärrättehän ...
  vähän hämärästi taudin nimeämisestä... hän ei tahtonut ilmaista kuin
  puolen totuutta. Mutta niin paljon olin minä ymmärtävinäni, että hänen
  tyttärensä oli kuuromykkä. Minä sanoin hänelle suoraan, ettei
  lääkintätaidolla ole siinä mitään tekemistä; mutta tyytyikös hän
  siihen? Hän lorusi sinne tänne, niinkuin hän ei aivan varmaan olisi
  tiennyt, oliko neiti todellakin kuuromykkä, vai oliko koneistossa jokin
  muu koukku, ja kun minulla sattumalta oli joutoaikaa, taivuin minä
  lähtemään hänen mukanaan tänne. No niin, nyt kun olen tutustunut teidän
  kananpoikiinne, annan hänelle mielelläni anteeksi kamalat katajikoissa
  retustamiset. Luuletteko siis todellakin, että tyttö _ei ole_
  kuuromykkä?
  -- Siihen voitte luottaa, herra.
  -- Hm ... tyttö miellyttää minua. Minä olen varakas poikamies parhaassa
  iässä, tuskin kahdeksanviidettä; sanoittepa sanan. Mutta jotakin täällä
  on nurinpäin, ja se on ensin saatava korjatuksi. Ymmärrättehän te
  hyvin, että jos lääkärin pitää parantaa jokin vamma, olipa se
  minkälaatuinen hyvänsä, niin pitää hänen ensinnäkin tietää, missä vika
  on. Teidän on sanottava minulle, mikä tyttöä vaivaa ja _miten_ hän on
  sellaiseksi tullut. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?
  -- Kyllä. Jos niin on, että te, herra, olette lääkäri ja voitte saattaa
  kuntoon _sen kohdan_, joka parannusta tarvitsee, niin täytyneehän minun
  sanoa, mitä en muuten koskaan olisi sanonut. Vanhainkin hampaitten
  takana voi kieli pysyä lukittuna.
  -- Kyllä uskon, kyllä uskon, hyvä matami. Mutta palataksemme asiaan,
  niin mitä sanoittekaan? Tyttö kuulee eikä kuule, puhuu eikä puhu, on
  kuuro eikä ole kuuro, on mykkä eikä ole mykkä. Jos se kaikki on totta,
  niin myöntäkää ainakin, että sitä ei ole varsin helppo tajuta.
  -- Kenties ei, mutta niin asia kuitenkin on. Ettekö huomannut hänen
  lausuvan nuo sanansa oudolla tavalla kuin olisitte kuullut pienen
  lapsen puhuvan.
  -- Niin todellakin. Minä olin huomaavinani jotakin sentapaista.
  -- No, siinähän se on koko arvoitus; ettekö arvaa?
  -- En: niin totta kuin olen sitoutunut Eskulapiuksen, Hippokrateen sekä
  Turun ja Upsalan lääkeopillisten tiedekuntain palvelukseen; moista
  tapausta ei meidän farmakopeassamme ole arvattu sattuvaksi.
  -- No, niinpä minä sanon teille jotakin, jota ei ole luettavana
  kirjoissa. Verna syntyi niin terveenä ja vilkkaana ja niin tervein
  korvin kuin kuka muu ihmislapsi tahansa. Hän oli niin kiltin kiltti
  lapsi, ja vuoden vanhana hän jo sanoi _mamma_ -- sillä hänellä _oli_
  äiti -- mutta isäänsä hän pelkäsi eikä koskaan taipunut lausumaan
  sanaa, jota isä niin mielellään tahtoo kuulla, jos hän muuten on
  sellainen kuin isän tulee olla. Sen ensimmäisen sanan jälkeen oli
  puhevarasto kauan kasvamatta; kului lähes puoli vuotta tytön oppimatta
  yhtään sanaa. Luulenpa, että niin käy useimmille lapsille. Mutta tehän
  olettekin poikamies, herra...
  -- Saattaa käydä, saattaa käydä. No, entä sitten...
  -- Sitten hän oppi nopeasti kaksi sanaa: _veli_ -- sillä hänellä _oli_
  veli -- ja _Verna_, joita usein tavasimme hänelle, ja me jo iloitsimme,
  että hän kohta rupeaisi puhumaan kuten lapset ainakin sen ikäisinä,
  jolloin he enimmin ovat Jumalan enkelien kaltaisia. Niin, silloin hän
  oli niin kaunis ja kultainen, -- ja Rebekka pyyhkäisi silmiään
  esiliinansa nurkalla -- että harvoin hänen kaltaistaan näkee, ja
  kaikki, jotka hänet näkivät, sanoivat, ettei mikään kuninkaankaan lapsi
  saattanut olla ihanaisempi. Sitten äkkiä...
  -- No? Sitten äkkiä...
  -- Hän sairastui.
  Tohtori pani nuuskaa nenäänsä. Se ei näyttänyt hänestä ollenkaan
  kummalliselta.
  -- Tuhkarokkoonko? hän kysyi.
  -- Hän sairastui ja menetti kuulonsa. Sitten hän ei enää koskaan
  oppinut enempää kuin nuo kolme sanaa. Ja arvattavasti hän olisi
  unohtanut nekin, ellen minä niitä lakkaamatta olisi tavannut hänelle
  hänen pienenä ollessaan, sillä minusta tuntui kuitenkin hyvältä kuulla
  hänen sanovan jotakin. Hän katsoi minun huuliani ja lausui sen mukaan,
  mitä ennestään taisi. Mutta muuta hän ei voinut oppia. Kaikki muu
  täytyi meidän selittää hänelle merkeillä.
  -- Hm, hm ... tämä on todellakin ensimmäinen tämänlaatuinen tapaus,
  mikä minulle on sattunut. Se lienee ollut ankara tauti, luultavasti
  tulirokko. Se se useinkin jättää jälkensä silmiin ja korviin.
  -- Pahempi se oli. Jumala näki maailman tulleen uudeksi Egyptiksi, ja
  sentähden hän lähetti uuden murhanenkelin, joka siihen aikaan ei
  säästänyt ylhäistä eikä alhaista. Ja ne, joiden hengen hän säästi, ne
  hän jätti raajarikoiksi ja rumiksi, sokeiksi, kuuroiksi tai hupakoiksi
  ja kaikenlaiseen kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Mutta merkillistä oli,
  tyttö ei saanut ainoatakaan arpea kasvoihinsa...
  -- Hm ... tauti oli siis...
  -- Niin, tauti oli _isorokko_.
  
  
  10. VELHON KIUSAUS.
  
  Niiden henkilöiden keskustelu, jota me olemme rohjenneet nimittää
  velhoksi ja lohikäärmeeksi, ehti juuri ratkaisevaan käännekohtaan, kun
  sen keskeytti kellon kilinä, jonka johto tuli kapteenin huoneesta eli
  -- puhuaksemme entiseen tapaan -- jättiläisen luolasta. Rebekka
  kiiruhti tiehensä, ja tohtori jäi yksin mietteihinsä.
  Epäilemättä olisi ihmeellistä ja hyvin valaisevaa seurata
  lääketieteellistä epäilystä, fysiologisia, psykologisia, nosologisia,
  nosograafisia, diagnostisia, terapeutisia ja kaikkia muita raakalaisia
  vastaväitteitä, jotka tämän keskustelun johdosta kehittyivät