Talvi-iltain tarinoita 4 - 06

  milloin raivaten tietä kyynärpäillään, milloin potkien taaksepäin
  jaloillaan. Nyt alkoi ajo. Pakolainen, turhaan yritettyään päästä
  valtamaantielle lännen puolelle, kääntyä kiepsahti toisaalle ja alkoi
  nyt painaltaa kosken yli vievälle sillalle. Mutta sillan toisesta
  päästä tulikin häntä vastaan patrulli, ja kirkuva väkijoukko oli jo
  ennättänyt toiseen päähän. Sam poika ei suuria kuhnaillut eikä siihen
  olisi ollut aikaakaan. Silmänräpäyksessä hän heittäytyi kaidepuiden yli
  ja oli kadonnut. Pianpa kumminkin nähtiin hänen kulkevan avovedessä
  koskea alas ja katoavan jään alle, joka peitti joen suuta kovimman
  virran alapuolella.
  Takaa-ajajat pysähtyivät hämmästyneinä sillalle; kaikkien silmät
  seurasivat rohkeata kavaltajaa, joka kosken kuohuissa heittelehtien
  niin pian oli saanut ansaitun palkkansa, ja rumpalipoika oli kaikkien
  mielestä tehnyt isänmaalleen kunnon työn.
  
  
  9. TALVI-ILTA SALOLLA.
  
  Illalla kerran helmikuun keskipaikoilla v. 1616 kulki melkoinen jono
  matkustajia hidasta kulkua halki lumikinoksien sillä toisinaan autiolla
  tiellä, joka siihen aikaan vei Helsingistä pohjoisen Uudenmaan kautta
  Turkuun. Nykyaikoina mennä vilistelevät rautatiejunat näillä seuduin
  matalan hietaharjun poikki, mutta kertomuksemme aikaan ei oltu totuttu
  senkaltaiseen mukavuuteen, sillä maan kaikki tiet olivat epäkunnossa,
  mikä oli luonnollisena seurauksena järjestyksen ja kyvyn puutteesta.
  Talonpoika-paroilla ei ollut väkeä eikä hevosia panna tietä korjaamaan,
  vaikka haluakin olisi ollut, ja tällöin oli sitä paitsi kova pyry
  avaralta ajanut kaikille poluille miehenkorkuisia kinoksia.
  Matkueessa oli kolme rekeä, kaksi hevosta edessä kullakin;
  keskimmäiseen rekeen oli kyhätty jonkinlainen kuomi hurstista. Neljä
  ratsumiestä, jotka olivat aseissa rauhattomien aikojen tähden, oli
  saattoväkenä. Kaksi ratsasti edellä tietä polkemassa, kaksi seurasi
  jäljessä suojelemassa matkuetta takaapäin uhkaavilta vaaroilta, kaikki
  aivan lumessa ja samoin kuin hevosetkin peräti uuvuksissa matkan
  vaivoista. Tämmöistä vaivalloista ja hidasta kulkua kesti jonkun aikaa,
  mutta pian kävi aivan mahdottomaksi päästä eteenpäin. Pyryilma raivosi
  raivoamistaan, ja joka askelelta, joka eteenpäin päästiin, tuli yhä
  isompia lumivuoria vastaan. Ratsumiehet astuivat maahan, ajajat
  tallasivat lunta, kaikki koettivat käsivoimin helpottaa hevosten työtä.
  Siitä ei ollut apua; reet pysyivät paikoillaan. Neuvoteltiin, mitä
  olisi tehtävä. Naisihminen kurottautui ulos katetusta reestä ja kysyi,
  onko mitään taloa likitienoilla. Ritari, jonka yllä oli luminen
  turkkivaippa, juoksi viimeisestä reestä ensimmäisen reen luo, jonka
  ajuri oli oppaana, ja toisti saman kysymyksen. Ajuri vastasi, että
  lähimpään taloon on penikulman matka, mutta jos poikettaisiin
  läheiselle järvelle ja ajettaisiin jäätä myöten toiselle rannalle, niin
  saavuttaisiin yksinäiseen uudistaloon. Ritari päätti valita tämän tien,
  joka olikin ainoa mahdollinen, ja silloin oli vain ura raivattava alas
  jäälle.
  Maantien ja järven välillä oli vähäinen harju, jossa kasvoi tiheää
  kuusimetsää. Puitten oksilla oli paksulta lunta, jota joukoittain
  putosi matkustajain päälle täyttäen reet. Hevoset riisuttiin;
  lukuunottamatta kahta naismatkustajaa astuivat kaikki maahan, minkä
  jälkeen miehet työnsivät rekiä. Kun näin sanomattomien ponnistusten
  perästä oli päästy harjulle ja metsän läpi, oli toisella puolen
  järvelle viettävä kallionrinne. Siinä oli vuorostaan laskettava
  luisurataa, joka muunlaisten asianhaarain vallitessa olisi ollut
  vaarallinenkin, mutta sillä kertaa esti lumen paljous liiallisen
  nopeuden, ja niinpä matkue pääsi parin viattoman kuperkeikan jälkeen
  onnellisesti jäälle.
  Lumi oli siellä tasaisempaa, hevoset valjastettiin uudelleen ja niin
  jatkettiin matkaa. Hitaasti kulku kyllä kävi, mutta eteenpäin kumminkin
  päästiin, kunnes vähän matkan päässä toisesta rannasta kohdattiin
  kohovettä. Jokainen pohjolan asukas tietää, mimmoista on kohovedessä
  kulku; epätietoisena matkustaja kysyy itseltään, onko veden alla luja
  jää vai eikö; kenties on siinä kova virta ja siis sulaa vettä. Mutta
  matkustajamme, jotka olivat vaivojen ja vaarojen karaisemat, ajoivat
  arvelematta eteenpäin, valmiina kääntymään, jos vesi tulisi liian
  syväksi etumaisten ratsumiesten hevosille ja heidän täytyisi uimalla
  pelastautua. Yhä syvempään kohoveteen tultiin, sitä virtasi jo rekiin,
  antaen kylmää kylpyä niissä istujille, ja se ulottui korkeammalle
  ratsumiesten kannuksia. Reet melkein uivat vedessä. Ritari Klaus
  Fleming -- hän oli matkamies -- ratsasti keskimmäisen reen ääreen ja
  kysyi, onko hänen Kirsti sisarensa peloissaan ja tahtooko hän palata.
  Kirsti neiti vastasi siten, että vaihtoi paikkaa toisen ratsastajan
  kanssa, joka kulki edellä, nousi hänen hevosensa selkään ja kulki
  etumaisena. Melkein uimalla ja veden varassa liukuen saavuttiin vihdoin
  läpimärkinä rannalle.
  Järvi olikin vain ison Lohjanselän lahti. Tämä selkä tekee lukemattomia
  mutkaisia lahdelmia syviin laaksoihin pohjoispuolelle Etelä-Suomen
  maanselännettä, joka erottaa sisemmät ylänkömaat rannikosta ja siitä
  syystä on saanut nimekseen Salpausselkä. Koko tienoo on viehättävän
  kaunis, täynnä metsäisiä mäkiä, rinteitä, vesikuvastimia, kallioita,
  saaria; ihaillen ovatkin sitä matkustajat nimittäneet "Uudenmaan
  Sveitsiksi". Vuorissa on runsaasti malmeja ja harvinaisia kivilajeja;
  kasvientutkija löytää sieltä kaiken, mikä on upeinta ja harvinaisinta
  Suomenmaan kasvistossa. Hedelmällisillä vuorten rinteillä näkee nyt
  hyvinvoipia kyliä, taloja, karjalaumoja ja peltoja. Siellä on Suomen
  ainoa vaskikaivos; siellä eli myöhempinä aikoina Adlercreutzin esi-isä,
  matalan majan mies, josta sittemmin polveutui jalo jälkeläinen,
  isänmaan mies rautakoura. Mutta seitsemännentoista vuosisadan alussa
  oli vielä harvassa viljelyksiä näillä autioilla saloilla, ja sielläkin,
  minne viljelys oli päässyt juurtumaan, sielläkin sota, sotaväennostot,
  verot ja voutien kiskomiset tekivät jälleen talot ja tilat autioiksi.
  Luonto oli vielä kesyttömän kauniina, ihmiskäsi oli siihen tuskin
  koskenut; vuorten ja ikihonkain vallassa olivat kaikki hymyilevät
  lahdelmat, kaikki monisopukkaisen järven iloiset vuolteet. Ja tällä
  kertaa pohjolan talvisten valtain vimmastuneina raivotessa yli synkkäin
  salojen ja kinosaaltojen peittämän järven jään tuo kaunis seutu näytti
  paremmin soveltuvan kontioiden pesäpaikaksi kuin eksyneiden
  matkamiesten vieraanvaraiseksi leposijaksi.
  Mutta vuorten ja kuusten välitse pilkotti valo, sellainen loimottavan
  takkavalkean ystävällinen valo, jonka varsin mielellään näkee kylmän
  kourima ja uupunut matkamies pimeinä talvi-iltoina. Tuolla
  yksinäisellä, ystävällisellä majapaikalla täytyi olla ainakin _yksi_
  lasiruutu, josta sen kotilieden valo löysi tiensä, ja se lasiruutu
  tiesi varallisuutta, se lasiruutu lupasi virvoitusta; ei tultaisi siis
  aivan tyhjään kotiin. Hyvää toivoen suuntasivat siis matkamiehet
  väsyneet askelensa valoa kohti. Me lähdemme sinne edeltäpäin ja
  silmäilemme uudistaloa.
  Tuo äskettäin rakennettu, kaunis talo, nimeltään Ahtiala -- muistona
  pakanuudenaikuisesta merenhaltijasta -- oli pohjoisella Uudellamaalla,
  Lohjan pitäjän takalistolla. Talossa oli isonlainen asuinhuone,
  navetta, talli, aitta, sauna, kaivo. Siinä osassa maata käytettiin
  vielä savupirttejä ja niissä aimo takkoja, joitten alaosa oli harmaasta
  kivestä ja yläosa tiilestä; savu poistui katossa olevan lakeisen eli
  räppänän kautta. Mutta Ahtialan tuvassa oli vanhan takan ohella
  uudemmanaikuinen savupiippukin, pirteissä tavallisten seinäaukkojen
  ja räppänäin asemesta oli takan vastaiseen, järven puoleiseen
  seinään tehty vähäinen ikkuna, jossa oli neljä pientä lasiruutua.
  Järeätekoinen seinäkello, iso, vihreä kaappi, muutamat pöydänjalkoja
  koristavat leikkaukset, vieläpä kolme neljä tuoliakin somisteltuine
  selkämyksineen, osoittivat lavitsain ja kaksinkertaisten, seinään
  kiinnitettyjen vuoteitten ohella niillä seuduin harvinaista komeutta.
  Kaikki näytti sievältä, kaikki todisti varakkuutta ja ahkeruutta; mutta
  varallisuuden päivät olivat olleet ja menneet.
  Hämärissä samana iltana oli Ahtialan Tahvo, lähes
  kahdeksankymmenvuotias ukko, istunut takkavalkean ääressä nuottaa
  kutomassa. Hänen Jooseppi poikansa oli veistellyt reen jalasta, emäntä
  rohtinut pellavia ja hänen kaksi lapsenlastaan, neljä- ja
  kuusitoistavuotiaat tytöt, olivat kartanneet villoja. Tämä samainen
  päivä oli ollut kova päivä Ahtialan uudistalolle. Aamupuoleen oli
  voudin palvelija tullut vaatimaan jotakin lukemattomista veroista ja
  armotta pannut ryöstöön toisen hevosen ja toisen lehmän, jotka hän oli
  jättänyt jäljelle edellisellä kerralla käydessään. Jo syksyllä oli
  muuan seutujen halki kulkeva ratsuväenosasto teurastanut ja syönyt
  talon lampaat. Useampia nälkäisiä vieraita oli vielä tulossa.
  Ahtialan väki oli rauhallisen takkavalkean ääressä haastellut siitä
  asiasta, mikä sitä lähinnä koski: kovista ajoista. Emäntä oli huoaten
  kaivannut kahta reipasta poikaansa; missähän olivatkaan kaukana Venäjän
  sydänmailla. Toinen oli otettu sotamieheksi viime keväänä, toinen
  vuotta aikaisemmin. Lienevätkö hengissäkään enää, oli eukko lopuksi
  huoannut ajatellessaan peloittavien venäläisten julmuutta. Ukko oli
  häntä lohduttanut vakuuttaen, että kumpikin poika vastaa kuuttakin
  mokomaa petoa, mikä kyllä nähtiin, kun Jaakko herra ja Eevertti herra
  viisi vuotta sitten ottivat valtaansa Suuren Novgorodin eikä heillä
  ollut kuin pivollinen Ruotsin ja Suomen poikia sitä oikeata lajia.
  Ryssää ukko sanoi itsekin katsoneensa silmästä silmään jo entisen
  Kustaa kuninkaan hallitessa ja Juutin miestä Eerikki kuninkaan aikaan.
  Jumala olkoon kuningasparan sielulle armollinen, hullusti hänen
  aikanaan maalla kävi, mutta merellä sitä paremmin. Vanhana
  vantturaisena hän nyt istuu, Tahvo ukko, nuotta pahasensa ääressä,
  mutta semmoinen ei hän ollut silloin, kun Niilo Schenkin johdolla
  palveli jousimiehenä "Troilus" laivassa. Muistipa ukko vielä Buckowin
  ankaran päivän, vaikka siitä jo olikin kuudettakymmentä ajastaikaa;
  Tanskan amiraalilaiva "Jägmästaren" laski takaa "Troiluksen" kimppuun;
  näytti siltä kuin Goliat olisi nostanut keihäänsä pientä Taavetti
  poikaa vastaan. Mutta kas, Herralla Jumalalla oli silläkin kertaa
  suurempi voima kuin raudalla ja vaskella ja ruudilla. Hän, joka nyt
  kankein sormin tässä lankaa pujotteli, hän oli ollut "Troilus" laivan
  kannella noiden seitsemänkymmenen suomalaisen joukossa, jotka
  oivallisilla teräsjousilla tiputtelivat juutilaisia mastoista ja
  märssyistä niinkuin rakeet tuhojansa tekevät ruisvainiolla mätäkuussa.
  Ja semmoinen oli sitten sen leikin loppu, että Tanskan amiraali Herlevi
  Trolle, joka teräksensinisine haarniskoineen oli seisonut "Jägmästaren"
  laivan peräkeulassa, suistui kannelle kuin merikotka, sillä hyvin oli
  laukaistu Schenkki herran luoti, ja "Jägmästaren" kiitti onneaan, kun
  ennätti lyödä poikki valtausköytensä ja pötkiä pakoon. Niin, kyllä
  Juutin mies sentään toista oli kuin kalmukki. Juutin mies tiesi kyllä
  maksavansa kalavelkoja, kun viime sodassa poltti Tahvon tuvan
  Hankoniemellä, mutta ei siitä saata muuta sanoa kuin että se on tuima
  poika merellä, ja kun semmoisetkin miehet saadaan aisoissa pysymään,
  niin totisesti pojat ryssän selän pehmittävät.
  Näin oli haasteltu illalla takkavalkean ääressä. Poika oli vastannut,
  että hänen kyllä on vaikea hakata kaskea yksin, kun pojat ovat poissa
  ja tytöt liian hentoja metsätöihin. Mutta kyllähän sekin vielä laatuun
  kävisi, jos olisi oikeutta maassa; silloin ei vouti saisi kahdesti
  kiskoa samaa veroa. Jos tulisi rauha maahan, niin ennättäisi
  kuningaskin hirtättää vouteja, ja silloin kai koittaisi parempi aika.
  Ja siihen oli vanhus vastannut: kolmasti on Herra tupani tyhjästä
  rakentanut ja viisikymmentä vuotta antanut minulle viljaa
  kanervakankaasta. Miksei siis Hän, joka on väkevämpi kaikkia
  kuninkaita, vieläkin apuansa antaisi oikeaan aikaan?
  Samassa lensi ovi auki, ja seitsemän aseellista, lumenpeittämää miestä
  tulla kopisteli tupaan. He sanoivat olevansa kuninkaan väkeä ja
  vaativat ilmaiseksi ruokaa, yösijaa ja aamulla hevosia päästäkseen
  matkaansa jatkamaan. Huoaten toi emäntä talon vähät ruokavarat ja
  vastustelematta valmisti illallisen kutsumattomille vieraille. Syötyään
  kyllikseen he tahtoivat olutta, ja kun ei sitä ollut, he rupesivat
  herjaamaan talonväkeä ja omin valloin tarkastamaan kaappeja ja
  kellareita. Kaikkea sitä oli talonväki sietänyt sanaakaan sanomatta,
  mutta kun vieraista kaksi alkoi tehdä törkeätä pilaa talon tyttäristä,
  silloin ei Jooseppi enää voinut hillitä itseään, vaan kaasi lujalla
  nyrkillään pahantekijät maahan. Nytpä syntyi rauhallisessa tuvassa
  tuollainen väkivaltainen ja toisinaan verinenkin kahakka, jotka siihen
  aikaan olivat hyvinkin tavallisia, kun pitkämielinen kansa viimeinkin
  nousi laitonta mielivaltaa vastaan. Kovan ottelun jälkeen oli ylivoima
  vihdoin voittanut Joosepin; hänet saatiin maahan ja sidottiin. Vanha
  isä oli turhaan koettanut vapisevalla kädellään jännittää kovin jo
  ruostunutta joustaan; emäntä oli saanut käteensä korennon ja puolusti
  nyt sillä tuvan nurkkaan paenneita tyttäriään raivoisana kuin emäkarhu.
  Auttajaa ei ollut, mihin turvata: mistäpä sen olisi saanutkaan
  penikulman takaa tuiskussa ja pimeässä! Ja kun vaimo näki miehensä
  sidottuna, appensa voimattomana ja tyttärensä turvattomana, järkähti
  hänen luottamuksensa sinä epätoivon hetkenä, ja hän huudahti:
  -- Missä, isä, on nyt se auttaja, jota avuksesi huudat? Missä on se
  väkevä Jumala, johon uskot?
  -- Kirjoitettu on -- sanoi vanhus heittäen pois jousen: -- koska
  vanhurskaat huutavat, niin Herra auttaa heitä kaikesta heidän
  hädästään. Herra, kuinka kauan tahdot nähdä vääryyttä maan päällä?
  Heräjä voimassasi, äläkä salli meidän poljetuiksi tulla!
  -- Mitä tuo vanha hupakko höpisee tuolla nurkassa? ärjäisi eräs
  pahantekijöistä, yhä vielä hurjana tappelusta, ja läheni uhaten
  vanhusta. -- Mikä on mielestäsi parempi: uunissako paistua vai avantoon
  upota?
  -- Älä kajoa minuun! huudahti vanhus, ikäänkuin olisi saanut
  ennustushengen. -- Katso, kostaja seisoo ovella, ja se miekka on
  hiottu, joka on masentava sinun ylpeytesi!
  Tuskin hän oli sanonut nuo sanat, kun aukeni ovi, ja tupaan astui
  luminen mies ja pysähtyi hetkeksi hämmästyneenä nähdessään hävityksen,
  joka tuvassa vallitsi. Takassa loimottava valkea valaisi turvatonta
  vanhusta ja roistoa, joka läheni häntä paljastetuin miekoin. Ei kukaan
  huomannut tullutta, mutta oitis kun tämän terävä silmä oli älynnyt,
  miten asiat olivat, lensi hänenkin miekkansa tupestaan, ja heti sen
  jälkeen kaatui roisto veriinsä poikkilyödyin käsivarsin vanhuksen
  jalkain juureen.
  -- Mitä, konnat! huudahti ritari, puvusta tuntien roistot Simo
  Laurinpojan keihäsmiehiksi, jotka oli sijoitettu Raaseporin lääniin.
  -- Näinkö te tottelette kuninkaallisen majesteetin ankaraa käskyä,
  jonka mukaan teidän tulee liikkua hellävaroen? Te ja teidän kaltaisenne
  olette syynä siihen, että maa köyhtyy köyhtymistään ja kansa vaivaa
  kuningasta alinomaisilla valituksilla. Aseet alas! Minä pidän tässä
  sotaoikeutta, niin että kuumenevat korvanne. Pekka -- lisäsi hän sisään
  tulevalle ratsumiehelle -- vie tuo mies paikalla talliin ja katso,
  herääkö hän vielä henkiin!
  Samassapa kiljaisi talon emäntä ja heittäytyi nuoren ratsumiehen
  kaulaan. Se Jumala, jota hän oli epäillyt, oli vastannut hänelle ja
  nöyryyttänyt hänet niin odottamattomalla avulla, yllättävällä ilolla,
  että ainoastaan kaikkien auttajain auttaja sellaisen voi hankkia
  äidinsydämelle. Hänen vanhin sotaan lähtenyt poikansa oli palannut.
  Nuorukainen seisoi hämmästyneenä, sillä hän ei ollut tiennyt
  vanhempiensa muuttaneen näille seuduille. Vitkaillen hän täytti
  päällikkönsä käskyn.
  -- Tahtoisinpa tietää, kuka tässä moiseksi herraksi rupeaa
  kuninkaallisen majesteetin ja kruunun väkeä kohtaan, virkkoi
  keihäsmiesten johtaja, ja hänen äänensä olisi ollut uhkaavakin, ellei
  se olisi ilmaissut vastenmielistä hämmästystä.
  -- Ohoh, kylläpä tunnen sinut, pitkäkoipinen, liiviläinen susi; kyllä
  tiedän, missä olet oppinut tällä tavoin kohtelemaan ihmisiä.
  Rehellisessä taistelussa sinä tappelet jotenkin hyvin, mutta kotona
  sinua on orjanruoska kasvattanut. Rintamaan, kersantti Rolf Müller!
  Päällikkösi puhuttelee sinua.
  Ja kuninkaan kamariherra, eversti Klaus Hermaninpoika Fleming,
  Louhisaaren herra, heitti yltään lumisen kaapunsa ja astui takkavalkean
  valoon ylpein ryhdin, kuten sotilas konsanaankin. Kasvultaan hän oli
  keskikokoinen, mutta hartiakas ja tanakka. Ikää hänellä ei ollut kuin
  viisikolmatta vuotta, mutta jo aikaisin hän oli kypsynyt kaikenlaisissa
  vaaroissa; häntä olisi luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hänen
  tarmokkaat kasvonpiirteensä ja terävä katseensa tiesivät tulevaa
  sotaherraa, joka kerran oli hävittävä vihollisen sotajoukkoja ja
  laivastoja.
  Kersantti ja hänen väkensä jupisivat jotakin sentapaista, että heitä
  muka oli ensin hätyytetty, mutta he katsoivat kuitenkin parhaaksi
  totella. Heidän käskettiin riisua aseensa ja heidät lähetettiin yöksi
  tallin ylisille, jolloin eräs otti hoiviinsa pahasti haavoitetun
  toverinsa. Sitten vasta päästettiin neiti Kirsti Fleming kamarineitinsä
  ja pienen Maiju palvelijattarensa kanssa sisään levähtämään ja
  lämmittelemään loimottavan takkavalkean ääreen.
  -- Parasta olisi ollut, jos olisit pysynyt tämän yön äidin kanssa
  Suitiassa, virkkoi Klaus Fleming.
  -- Minulla on eräs toimi tehtävänä, vastasi sisar. Mutta mitä
  merkitsevät nuo veripilkut ja epäjärjestys?
  -- Sota-ajan tapoja, vastasi veli karkeasti myhähtäen. -- Pekka, päästä
  köysistä tuo mies! Mitä? Onko hän sinun isäsi? No, sen ilon minä
  mielelläni suon sinulle, kelpo poika! Kiitä poikaasi, mies; kelpo
  sotamies hän on. Ja sinä, ukko, puhu, mitä täällä on tapahtunut, mutta
  älä valehtelekaan itseäsi syyttömäksi. Olette olleet röyhkeitä
  sotamiehiä kohtaan ja saatte syyttää itseänne, jos he hurjistuvat.
  Vanhus ojentautui, teki kunniaa sotamiehen tavoin ja vastasi:
  -- Tallimiehenä palvelin Kustaa kuningasta, jousimiehenä Eerikkiä ja
  keihäsmiehenä Juhana kuningasta. Vanhaksi tultuani, kun en enää kyennyt
  kentälle, palvelin seitsemän vuotta Suitian Klaus herraa ja opetin
  nuorta Juhana herraa ratsastamaan. Olen taistellut maalla ja merellä
  kolmekymmentä ajastaikaa ja tunnen huovit niinkuin talonpojatkin.
  Valheita en ole puhunut ikinä kellekään, saatikka sitten Flemingille,
  joka sitä paitsi on pelastanut minulle ne moniaat päivät, jotka minun
  vielä on suotu elää. Riidan syy oli tällainen.
  Ja ukko kertoi tapauksen.
  -- No, kalpani nimessä, huudahti ritari, sinä puhut kuin kelpo sotamies
  ainakin, ja nuo vintiöt kyllä saavat ansaitun palkkansa. Eikö kukaan
  ole muistanut niitä kolmeakymmentä vuottasi, jotka olet ollut kuninkaan
  palveluksessa?
  -- Nuori Juhana herra, jota opetin ratsastamaan, antoi minulle torpan
  Hankoniemellä. Sen poltti Kaarle herttuan väki kerran ja Juutin mies
  toistamiseen. Sitten muutin poikineni tänne salolle ja rakensin
  kolmannen kerran tupani. Jumala antaa poutaa ja sadetta, hallavuosia ja
  hyviä vuosia. Kun yhtenä vuonna käy huonosti, niin nähdään nälkää
  kotvan aikaa ja aloitetaan alusta taas.
  Klaus Fleming kääntyi sisarensa puoleen. -- Olen kuullut puhuttavan --
  sanoi hän -- salaisesta voimasta, jolla kansa nääntymättä kestää kovia
  taakkoja. Aina olen luullut sen voiman olleen rautaisissa käsivarsissa
  ja sotisovan alla. Mutta nytpä tiedän: _täällä_ se voima on, ja sen
  nimi on kärsivällisyys.
  Ja illasta, joka oli alkanut niin raskaasti Ahtialan uudistalossa, tuli
  ilon ilta kaikille sen asujamille.
  
  
  10. SALALIITTO.
  
  Sigismund kuninkaan Suomessa olevan puolueen jäännökseltä oli rohkeus
  masentunut, kun sanoma tuli Helsingin valtiopäivistä. Kaikki
  aatelismiehet, joilla vielä oli vähänkin tilaa ja taloa, vetäytyivät
  yhä kauemmas niistä harvoista itsepäisistä, jotka rohkenivat yhä
  salahankkein toimia viraltapannun kuninkaan hyväksi, ja nuo moniaat
  olivat enimmäkseen vain epätoivoisia onnenpyörän ääressä pelaajia,
  seikkailijoita, jotka olivat valmiita uskaltamaan mitä hyvänsä, koska
  he jo olivat menettäneet kaiken; he olivat senlaatuista väkeä, jota
  vallankumoukset ja sisälliset sodat aina heittelevät merihylkynä
  tulevaisuuden rannoille. Mutta olipa siellä täällä joku harvinainen
  poikkeuskin.
  Kurjalan kartanossa Lammin pitäjässä Hämeessä asui urhoollisen Iivari
  Tavastin leski, Kaarina Stenintytär Fincke, niitä naisia, joitten
  rakkaus ei tiedä rajoja eikä viha sovitusta. Elämänsä edellisellä ja
  kauniimmalla puoliskolla hän oli uhrannut kaikki rakkaudelleen, joka
  hänet kiinnitti pelottomaan ja nuhteettomaan ritariin; jälkimmäisellä,
  kolkolla ja yksinäisellä elämänsä puoliskolla hän oli ottanut
  täyttääkseen kalliin velvollisuuden, miehensä kunnian palauttamisen.
  Eräänä päivänä helmikuussa tuona samana vuonna 1616 hän kutsui luokseen
  nuoremman poikansa, vaaleakiharaisen Pentin, jonka lempeiltä ja
  kauniilta kasvoilta hän luki kaikki rakkautensa päivien onnelliset
  muistot, vihasta ei varjoakaan, ja lausui hänelle:
  -- Poikani, sinä olet kahdeksantoistavuotias, kätesi on luja,
  sydämesi uskollinen, ja minä olen kasvatuttanut sinut kaikissa
  ritarillisissa harjoituksissa. Sinun on aika kostaa isäsi puolesta.
  Nuorukainen oli vaiti. Äiti jatkoi:
  -- Minä tiedän, mitä mietit. Vanhempi veljesi Sten Iivarinpoika on
  suvun pää ja lain ja maan tavan mukaan isäsi perillinen. Mutta Sten on
  nuoresta pitäen tuottanut minulle surua ja murhetta rajun ja levottoman
  luonteensa takia, muun muassa viime talvena, silloin kun hän tappoi
  kornetti Bosinin tässä Kurjalan kartanossa. Sten palvelee uutta
  kuningassukua; hän on isänsä uskoton poika. Sinä yksin olet kutsuttu
  palauttamaan isäsi kunnian.
  -- Äiti -- vastasi poika sävyisästi -- anna miekka minullekin
  palvellakseni kuningas Kustaa Aadolfia. Hän on lempeä ja urhoollinen.
  Miksi vihaat häntä? Itsehän rukoilit Kaarle herttuaa, että hän antaisi
  sinun pitää Kurjalan! Hän ja hänen poikansa ovat antaneet meille
  jälleen kotimme ja tilamme. Miksi vihaat uutta kuningassukua?
  -- Jumala ei ole antanut minulle tyttäriä, vaan niiden sijaan kaksi
  poikaa, joista toisella on suden, toisella kyyhkysen sydän rinnassa,
  huokasi äiti. Etkö ymmärrä, että jos olisin tahtonut verisesti ja
  kuolemalla kostaa nuorelle Kustaa Aadolfille, niin olisin usuttanut
  hänen kimppuunsa vanhemman veljesi, joka olisi raadellut hänet
  kappaleiksi. Mutta se ei ole tarkoitukseni, en tahdo hänelle mitään
  pahaa, tahdon vain temmata kruunun hänen päästään ja laskea sen
  laillisen kuninkaan Sigismundin jalkain juureen. Koko sukusi aina
  Steniin asti on palvellut laillista kuninkaanvaltaa, ja se, se yksin
  voi nostaa jälleen arvoon isäsi muiston. Niin kauan kuin Kaarle
  herttuan jälkeläiset kantavat valtikkaa, olen minä kapinoitsijan leski
  ja sinä maankavaltajan poika. Nyt on jo seitsemättätoista vuotta siitä,
  kun isäsi ja isäsi isä otettiin vangiksi Viipurin linnassa, ja minkä
  palkan he saivat silloin, he, jotka uskollisesti olivat palvelleet
  kuningasta ja isänmaata? Kaarle herttua oli tuomarina omassa asiassaan;
  hän pani nuo urhoolliset käsivarret häpeällisiin kahleisiin, hän
  kuljetutti nuo uskolliset miehet Viipurin tullin ulkopuolelle,
  heidän päänsä putosivat pyövelin kirveen iskusta, ja ne pantiin
  rautaseipäitten nenään linnan ulkopuolelle. Voi, minkälainen näky se
  oli! Ja minä ... minä jäin yksin kahden hennon lapsen kanssa; heidän
  tähtensä täytyi minun langeta verikoiran jalkoihin ja armona kerjätä
  takaisin laillista omaisuuttamme! Sen tein minä, poikani, ja katso,
  minä elän vielä! Mutta minä elän saattaakseni kerran vielä pestä pois
  veritahrat isiesi muistosta; minä elän saattaakseni sanoa sinua
  rehellisen miehen pojaksi, ja sitä päivää minä odotan, jolloin isäsi ja
  isäsi isän viattomuus julistetaan koko valtakunnassa. Ymmärrätkö minua
  nyt?
  -- Ymmärrän, vastasi nuorukainen, ymmärrän sinun oikeutetut toiveesi ja
  antaisinpa henkenikin, kunhan vain sinä saisit nähdä tuon ikävöimäsi
  päivän. Mutta sitä en ymmärrä, miten vallankumous voi tehdä sen
  mahdolliseksi! Koko valtakunta on uuden kuningassuvun puolella, Suomen
  säädyt uudistavat Helsingissä uskollisuudenvalansa, eikä maassa enää
  yksikään käsi kohoa puolustamaan Sigismundin asiaa. Mitä me, me kaksi,
  voimme saada aikaan koko valtakuntaa vastaan? Lähetä minut Kustaa
  Aadolfin luo; minä heittäydyn hänen jalkoihinsa ja lupaan palvella
  hänen sukuansa kuolinpäivääni asti, kun hän vain kuninkaansanalla
  peruuttaa isäni ja isäni isän väärän tuomion!
  -- Sinä olet lapsi, Pentti, ja puhut lapsen lailla. Kuningasko
  julistaisi vääriksi isänsä tuomiot!
  -- Mutta tuomiohan on kumottu, koska olemme saaneet tiluksemme
  takaisin.
  -- Armosta ne olemme saaneet! Nainen saattaa pyytää armoa; mies hakee
  oikeutta. Olemme saaneet äidinperinnön, mutta saamatta on vielä
  isänperintö, kaunis Hämeessä sijaitseva Vesunnan kartano ja sen
  kolmekymmentä kalaista järveä ja sen laajat laidunmaat. Se on kerran
  oleva perintösi isän puolelta, Pentti. Emmekä me ole niin aivan
  yksinämme kuin luulet. Vielä on urheita miehiä, jotka tahtovat jotakin
  uskaltaa oikean asian puolesta. Ole mies, poikani, ja ota miehenä
  vastaan äitisi luottamus! Tänä yönä kokoontuu Sigismund kuninkaan
  puoluelaisia tänne Kurjalaan keskustelemaan tehokkaista toimista,
  joihin on ryhdyttävä ensi keväänä kuninkaan avulla, ja sinä olet
  valittu tämän yleisen kapinan johtajaksi.
  -- Minäkö? huudahti nuorukainen todella hämmästyneenä.
  -- Sinä, vastasi äiti tyynesti. Mitä sinulta iästä ja kokemuksesta
  puuttuu, sen korvaa nimesi. Pohjoinen Uusimaa ja eteläinen Häme ovat
  monesti ennenkin seuranneet isäsi ja isäsi isän lippua. Ja ne nousevat
  vieläkin kerran kapinaan, kun Tavastin nimeä kantava mies käy niitä
  johtamaan, ja siitä pidetään kyllä huolta, että sinä saat avuksesi
  sotataitoisia miehiä.
  -- Säästä minua, äiti! Tahdotko vielä kerran tuottaa maahan kaikki
  sisällisen sodan kauhut?
  -- Ja mikä sinun mielestäsi sitten tämä tila on, missä nyt olemme
  kaksikymmentä vuotta eläneet? puhkesi Kaarina rouva jälleen puhumaan,
  tietämättään sekoittaen yhteen omat etunsa sekä yleisen hyvän, mikä on
  niin tavallista puolueriidoissa, että itse älykäs Kaarle IX:kin
  usein joutui siihen erehdykseen. -- Laiton hallitsija -- silloinhan on
  aina sisällinen sota. Tehkäämme siitä viimeinkin loppu. Sinun ei
  tarvitse taistella ainoastaan yksissä neuvoin talonpoikain kanssa.
  Lukuunottamatta Horneja ja valitettavasti nykyjään myös Flemingejä,
  maassa tuskin on ainoatakaan aatelissukua, jossa ei olisi Sigismund
  kuninkaan salaisia puoluelaisia. Kuultuaan aseittemme ensimmäisen
  menestyksen he riisuvat naamarinsa. Stjernkorsit, Spåret, Slangit,
  Munckit, Lindelöfit, Boijet, Kurjet ja monet muut tulevat puolellemme.
  Rohkaise mielesi, kyyhkyssydän! Tänään vaadin vain kuulijaa, huomenna
  kenties sotilasta. Ensin äly, sitten miekanisku.
  Nuori Pentti Iivarinpoika huokasi ja ajatteli itsekseen, ettei
  tämänpäiväinen äly voisi tehdä sen parempaa kuin estää huomiset
  miekaniskut, mutta hän tunsi äitinsä. Toivosta, joka naisen sydämessä
  on asunut vuosikausia, muodostuu vihdoin vastustamaton varmuus.
  Poika päätti senvuoksi olla noudattavinaan äitinsä tahtoa, mutta sen
  ohella koettaa kaikkea, mikä vain ei ollut ristiriidassa pojan
  velvollisuuksien kanssa, pelastaakseen äitinsä sekä isänmaansa uusista
  onnettomuuksista.
  Ilta tuli. Kurjalan kartano oli yksinäisellä paikalla metsän sisässä,
  pienen järven rannalla. Se oli siis omiaan senlaatuisten kokousten
  pitoon, joissa tahdottiin olla rauhassa kutsumattomilta nuuskijoilta.
  Tiedettiin kuitenkin, että voudit ja nimismiehet panivat tähän aikaan
  kaikki vainukoiransa liikkeelle puolalaisten julistusten johdosta.
  Talosta lähetettiin pois ne palvelijat ja lampuodit, joita ei pidetty
  oikein luotettavina; vartijoita pantiin tienhaaroihin ja tunnussanat
  jaettiin aivan kuin sodassa.
  Kello yhdeksän aikaan alkoi tulla rekiä, ja saapujat vaihtoivat
  tunnussanoja vartijain kanssa. Vieraat pyydettiin sisään, jossa kelpo
  illallinen oli katettu pöytään tarjoamaan virvoitusta matkan
  rasituksista, ja he käyttivätkin sitä tarjousta hyväkseen niin
  perinpohjaisesti, ettei olisi luullut heidän tulollaan olleenkaan muuta
  tarkoitusta.
  Astuessaan poikineen kello kymmenen tienoissa kokoussaliin Kaarina