Talvi-iltain tarinoita 4 - 05

  kaltaiseksi, ei Katarina Stenbockin eikä Gunilla Bjelken laiseksi --
  kuinka monta aatelisneitiä olikaan jo noussut Ruotsin valtaistuimelle!
  Hän tunsi olevansa syntynyt joksikin muuksi; hän tunsi itsessään
  unionin Margaretan voimaa ja Katarina Jagellonican rohkeutta kieltäytyä
  kaikesta. Voi julkeita unelmia! Hän karkoitti ne pois kuin Macbethin
  noidat, ne palasivat jälleen, ja uudelleen hän ajoi ne pois. Vihdoin ei
  unelmain kuningattaresta ollut jäljellä muuta kuin itkevä tyttö, joka
  kyynelillään kasteli päänaluisensa.
  Kello kuuden aikaan aamulla, kun vielä oli pimeä, kuului pihalta ääniä,
  hevosten korskuntaa, kulkusten helinää. Kuningas oli lähtemässä
  edelleen Helsinkiin päin. Kirsti huokasi helpotuksesta: hänen ei siis
  tarvitse nähdä kuningasta nyt, ja hän on pitävä huolta siitä, ettei hän
  näe häntä milloinkaan.
  Kynttilä sytytettiin, ja seuraavassa tuokiossa istui äiti hänen
  vuoteensa vieressä. Anna rouvakin oli perinyt esi-isiltään, Kankaisten
  Horneilta, ylevän mielen, mutta lisäksi myös sydämen lempeää tunnetta
  paljoa enemmän kuin jyrkältä ja taipumattomalta Flemingin suvulta oli
  totuttu odottamaan. Luultavaa on sen vuoksi, että Kirsti Flemingissä
  yhtyivät parhaat puolet noista molemmista suvuista, jotka ovat antaneet
  Suomelle ja Ruotsille monta sankaria ja suurta valtiomiestä.
  Äidin tutkiva katse huomasi heti tyttären itkeneen ja viettäneen
  levottoman yön.
  -- Etkö ole nukkunut tänä yönä? kysyi hän.
  -- En oikein hyvin, vastasi tytär.
  -- Mitä kuningas sanoi sinulle eilen illalla?
  -- Ei ainakaan sitä, jota mieluimmin olisin suonut kuulevani. Hän puhui
  harpustani.
  -- Sitä pelkäsin. Mitä hän sanoi?
  -- Minä uskalsin muistuttaa hänelle Ebbasta, ja hän sanoi minun olevan
  liian nuori hänen rippi-isäkseen. Heidän välillään on kaikki lopussa;
  sen ymmärsin liiankin hyvin; ja se on suuresti pahoittanut mieltäni.
  -- Älä tuota niin kovasti sure, rakas lapsi; kenties se on onnellisinta
  heille kummallekin. Moiset kuninkaan ja alamaisen välillä solmitut
  liitot saavat parhaassa tapauksessa aikaan eripuraisuutta
  valtakunnassa. Bjelket ovat saaneet kokea sekä kunniaa että kateutta
  sen vuoksi, että Gunilla yleni kuningattareksi. Älköön mikään äiti
  ikinä, ellei hän ole ruhtinatar, toivoko tytärtään Ruotsin levottomalle
  valtaistuimelle. Puhuiko kuningas vielä mitään muuta sinusta itsestäsi?
  -- Puhui, äiti. Mutta minä pyydän sinua, äiti, älä kysele!
  -- Sitä minä, lapseni, sinussa eniten rakastan, että olet aina ollut
  suora ja totuudenmukainen. Neljän vuoden iässä rakastit sinä isääsi
  mitä hellimmin; mutta kun isä pakeni herttuata ja vainoojat kysyivät
  sinulta, tiedätkö, minne hän on piiloutunut, niin sinä sanoit
  tietäväsi, sillä et osannut valehdella. Ja taas, kun he tahtoivat sinua
  ilmoittamaan piilopaikan, vuoroin peloitellen sinua suurella vitsalla,
  vuoroin makeisilla miellytellen, niin eivät saaneet sanaakaan suustasi.
  Olisit ennen vaikka kielesi palasiksi repinyt. Nyt en kysele sinulta
  muista, vaan ainoastaan itsestäsi: mitä kuningas sanoi sinulle eilen
  illalla?
  Tytär toisti itkien ne sanat, joita hän ei voinut unohtaa.
  -- Lapseni -- sanoi Anna rouva tyynesti tarttuen Kirstin käteen --
  minun mielestäni ei ole varsinaista syytä olla rauhaton noiden hetken
  kohteliaisuuksien tähden, joita ruhtinas välistä jakelee ilman mitään
  tarkoitusta läheisyydessään oleville nuorille ja jotka hän luultavasti
  jo huomenna on unohtanut. Kuninkaan sanoissa ei ole mitään, mikä
  voisi loukata oikeutettua itsetuntoa, ja jos on ketään, jolla on
  oikeutta valittaa kuninkaan sinua kohtaan osoittamaa suosiollista
  kohteliaisuutta, niin lähinnä voi valittaa neiti Brahe. On selvän
  selvää, että hän nyt saattaa pitää itseään vapaana liitostaan; hänen
  sydämensä kärsii siitä, sitä en epäile, mutta minä onnittelen hänen
  ymmärrystään. Kuninkaan iässä on liiallista odottaa ikuista
  uskollisuutta, varsinkin hänen ollessaan sotaretkillä kaukaisissa
  maissa. Uskon mielelläni, että kuninkaan kiintymys neiti Braheen on
  ollut todellinen ja vilpitön; sitä tyhjemmän sijan se on jälkeensä
  jättänyt. Suokoon Jumala, että ruhtinaallista sukua oleva asemansa
  arvoinen puoliso piankin täyttäisi sen tyhjyyden, mutta kunnes
  se on tapahtunut, korvaavat todellisten tunteitten puutteen
  iltapuhteen lemmityiset, joutavat pakinat pikkuisten, ihastuneitten,
  herkkäuskoisien hovineitosten kanssa ja sotilaan avosydämiset
  pilapuheet. Mitä sinuun tulee, lapseni, tiedän sinut viisaaksi ja
  älykkääksi tytöksi, joka et vähällä pidä kultana kaikkea mikä kiiltää;
  mutta sinussa on taipumusta näkemään kaikki asiat suuressa
  mittakaavassa ja sen lisäksi taipumusta haaveilemiseen, ja senpätähden
  nuori, ritarillinen kuningas saattaa olla vaarallisempi sinulle kuin
  sinä hänelle. Siksi lienee parasta, ettet aivan pian näe jälleen
  ruhtinasta, jolle luonto on lahjoittanut niin runsaasti loistavia
  ominaisuuksia.
  -- En tahdo nähdä häntä milloinkaan enää, äiti ... en milloinkaan!
  -- Pelkäät siis omasta puolestasi?
  -- Niin, niin, en tahdo nähdä häntä milloinkaan!
  -- No niin, pannaanpa sitten tämä "milloinkaan" merkitsemään vuotta tai
  kahta. Sinulla on nyt jonkin aikaa lomaa herttuattaren palveluksesta,
  ja se vapaus saadaan pidennetyksi. Henrik on tuonut kirjeen Klaus
  veljeltäsi. Hän toivoo pääsevänsä jonkin viikon perästä Helsinkiin. Me
  palaamme nyt Pernajaan. Sieltä lähdettyämme on Klaus tekevä meille
  saman palveluksen kuin Silfversparre tulomatkallamme ja saattava meidät
  jälleen Louhisaareen. Miten sinua miellyttää Silfversparre?
  -- Niinkuin riu'un päässä oleva viirikukko. Minua väsyttää tuo
  loppumaton pyöriminen samassa paikassa.
  -- Hän on kuitenkin ylevää sukua, ominaisuuksiltaan varsin kelpo mies,
  ja tulevaisuus lupaa hänelle paljon. Hän on vilpittömästi kiintynyt
  sinuun, sen tiedät.
  -- Niin, paha kyllä. En voi sietää häntä.
  -- Emme sitten puhu siitä sen enempää... Långström, käskekää valjastaa
  hevoset!
  Tässä älykkään äidin ja vilpittömän tyttären keskustelussa, tyttären,
  jonka sydän oli niin avoin kuin kirkas lähteensilmä, oli äiti kuitenkin
  salannut jotakin, jota hänen mielestään ei ollut hyvä mainita.
  Ennenkuin Kirsti neiti oli noussut vuoteeltaan, oli Anna rouva löytänyt
  hänen yöpöydältään sinetillä suljetun käärön, johon tunnetulla
  käsialalla oli kirjoitettu osoitteeksi: vapaasukuiselle neidille
  _Christina Flemingille_. Millä tavoin käärö oli tullut huoneeseen,
  jossa sekä äiti että tytär asuivat, pysyi salaisuutena, ja Anna rouva
  olikin niin varovainen, ettei hän ruvennut asiaa liian tarkoin
  tiedustelemaan. Nyt keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän avasi
  arveluitta käärön. Hän oli ensin luullut löytävänsä siitä kirjeen, mikä
  Kirstin, Ebba Brahen ystävän, olisi ollut salaa toimitettava tälle;
  mutta kirjeen asemesta hän löysikin kymmenen kuninkaan omalla
  rohkealla, vaikka vähän vaikealukuisella käsialalla kirjoitettua
  säkeistöä.
  Verhon takana, joka kätki hänet tyttärensä katseilta, äiti luki tuon
  kuninkaan laatiman puoleksi hellän, puoleksi leikillisen runoelman,
  luki sen uteliaana, mikä uteliaisuus olikin varsin oikeutettua.
  Seuraavat säkeistöt[5] antoivat äidille kylliksi miettimisen aihetta.
  Runoilija kuvailtuaan ensin sydämensä surua, sanoo
   _toisessa_ säkeistössä:
   Aina toivoin, ett' voisin juur'
   Ylitse voittaa sun kovuutesi
   Uskollisuudell' mink' Luoja suur'
   Loi sydämeeni ja mieleheni,
   Siis miksis nyt
   Oot palvelukseni hyljännyt
   Ja mun ulossulkenut muistostasi?
   _kolmannessa_ säkeistössä:
   Onpi luonto juur monell' lahjalla
   Sun varustanut runsahasti,
   Joit' joka päivä voi katsella,
   Ja moni kiittää sun avujasi.
   Mutt' tuska tuo,
   Jonk' kovuutes minuhun luo.
   Ei mahda lisät' kiitostasi.
   _Neljännessä_ säkeistössä:
   Ei oo löytty niin kovaa kiveä,
   Ettei se vihdoin heltyä halaa
   Tai voisi vastaan seisoa,
   Kun ves' ja teräs voimans' valaa.
   Niin myöskin mä
   En milloinkaan tahdo levähtää,
   Mun mielen' ain' sun jälkees' palaa.
  Runonkirjoittaja sanoo senjälkeen, ettei hän lakkaa palveluksillaan
  hellyttämästä kovasydämistä impeä, mutta jos tämä sittenkin hylkää
  hänen uskollisuutensa, niin ei hän enää halaja mitään iloa. Hän sanoo
  näet _seitsemännessä_ säkeistössä:
   Nyt jään minä yksinäisyyteen
   Ja tahdon yksin valitella,
   Enk' katsoa kehenkään neitoseen,
   Kosk' heit' en voi mä miellytellä.
   Mutt' mitäs on
   Sull' siit' myös apua, armoton,
   Ett' mä en enää voi iloin' olla?
  Hän toivoo immen tulevan huomaamaan, kuinka kaikki käyvät ylistämään
  hänen lempeyttään, mutta "kyll' lujast'" rankaisemaan hänen kovuuttaan,
  minkä jälkeen viimeinen,
  _kymmenes_ säkeistö kuuluu näin:
   Lintu oksalla istuvainen,
   Ja elävätkin metsäss' kyllä,
   Jos surun' he tuta voisit vainen,
   Mun kanssan' tahtois itkeskellä.
   Ja kaiku kanss'
   Mun huuton' lisäis äänelläns'
   Tääll' vuorten ja laaksojen väliss'.
   Finis.
  Anna rouvalle eivät senaikuiset lemmenlaulut olleet niin outoja, että
  hän olisi pitänyt koko tuota hellää valitusta täytenä totena. Mutta jos
  hän vielä olisikin ollut epätietoinen siitä, kuka se julmuri oli, jonka
  kovuutta runoilija niin hellästi valitti, niin haihtui kaikki epäilys,
  kun hän liitti yhteen kunkin säkeistön muita huomattavammin merkityt
  alkukirjaimet ja hämmästyksekseen sai niistä nimen
   CHRISTINA F.
  -- Kirsti on oikeassa, virkkoi Anna rouva itsekseen. -- Hänen ei ole
  hyvä nähdä kuningasta enää.
  Sen jälkeen hän kätki kuninkaan lemmenrunon huolellisesti
  perhepaperiensa joukkoon, josta se sitten jäljennöksenä on tullut
  jälkimaailman tietoon.
  
  
  8. HELSINGIN VALTIOPÄIVÄT.
  
  Koko sinä aikana, joka oli kulunut Tammisaaressa-käynnistä saakka,
  olivat uljas majoitusmestari Iivari Pärttylinpoika ja hänen
  salaperäinen seuralaisensa yhtä uutterasti kuin uskaliaastikin
  jatkaneet salahankkeitaan Sigismundin puolueen eduksi Etelä- ja
  Lounais-Suomessa. He olivat saaneet suojaa ja kannatusta muutamissa
  aatelisherrain kartanoissa, joissa Sigismundin kukistetut liittolaiset,
  uskaltamatta tosin nousta julkiseen vastarintaan, hiljaisuudessa
  kuitenkin odottelivat jotakin heille edullista käännettä silloisessa
  hallituksessa. Sellaisiin taloihin otettiin Puolan salalähettejä
  vastaan illan pimeässä; siellä he pitivät salaisia neuvotteluja ja
  lähtivät sieltä muitten puolueystäväin luokse mukanaan kirjeitä ja
  ilmoituksia. Toisinaan he myöskin levähtivät syrjäisissä kylissä,
  ottivat kuullakseen kansan valituksia kovista ajoista ja kiskomisesta,
  ikäänkuin olisivat olleet tuohon toimeen erikoisesti valtuutettuja, ja
  viittailivat siihen suuntaan, että parempi aika pian koittaa, kunhan
  vain kaikki reippaat talonpojat päättävät olla tottelematta laittomia
  käskyjä, tulkoot ne mistä hyvänsä, ja puolustavat vanhaa vapauttaan ja
  jos tarvis vaatii panevat väkivallan väkivaltaa vastaan. Hätä olikin
  useissa paikoin niin suuri, että moisia uskotteluja mielellään
  kuunneltiin. Vouteja kohtaan alettiin olla ilmeisesti kovakorvaisia,
  rästiluettelot kasvoivat, osa muutamien kylien talonpojista jätti
  talonsa ja tilansa ja lyöttäytyi yhteen siirtyäkseen Venäjälle tai
  purjehtiakseen Riikaan ja Puolaan. Missä kansaa kokoontui kirkolle tai
  käräjille, siellä oli melkein aina jokin huono ruotsinkielinen tai
  vielä huonompi suomenkielinen painettu julistus, milloin naulattuna
  kirkon ovelle, milloin käräjätuvan seinään, jopa itse nimismiehenkin
  talon nurkkiin, ja kaikissa niissä oli sama sisällys: vertailu
  silloisen jumalattoman ja laittoman hallituksen ja laillisen kuninkaan
  lempeyden ja oikeudenmukaisuuden välillä. Turhaa oli repiä pois noita
  petollisia papereita, turhaa oli vainota niiden kyhääjiä tai lukea
  ankaria julistuksia niiden hävittämiseksi; jos yhden repi, niin
  seuraavana aamuna oli kolme sen sijassa; näytti kuin ne olisivat
  kasvaneet maasta, eikä kukaan tiennyt miten ja milloin..
  Niinkuin nuijasota on ainoa sisällinen sota, mitä Suomessa milloinkaan
  on käyty, niin ovat senaikuiset puolalaisten salahankkeetkin laatuaan
  harvinaisimpia ilmauksia tässä maassa. Salaliitot eivät saa alaa
  semmoisessa kansassa, joka ei rakasta piilopolkuja ja joka
  luonnostaankin on aina kammonnut pettureita. Se kannatus, mikä
  Sigismundin puoluelaisilla vielä oli noissa osissa maata, johtui juuri
  siitä laillisesta kruununperimisoikeudesta, johon Vaasan suvun vanhempi
  haara vetosi -- sillä kansa oli jo kauan aikaa sitten unohtanut, että
  kuninkaitakin oli pantu viralta pois, ja sen oli vaikea käsittää, miten
  herttuat tai valtiopäivät julkesivat moisen oikeuden anastaa. Mutta
  toiselta puolen kuningas Kaarle IX:n hallitus, joka valvoi kansan
  etuja, ja silloisen nuoren kuninkaan lempeys olivat jo antaneet
  nuorempain Vaasain valtaistuimelle lujan tuen kansan sydämessä, vaikka
  sen oikeudesta olikin eri mieliä. Laillisen oikeuden oli hälventänyt
  lujempi voima, henkilökohtainen rakkaus. Ellei silloin hädästä olisi
  tullut liittolaista Sigismund kuninkaalle, niin turhaanpa hänen
  lähettinsä olisivat saaneet kolkuttaa kansan ovia.
  Etelä-Suomessa oleva vähälukuinen ja vähäväkinen Sigismundin puolue
  odotti kiihkeästi, että jokin tavallista tuntuvampi vastoinkäyminen
  kohtaisi kuninkaan aseita, jotta se silloin saisi julkisesti
  nostaa kapinanlipun. Tämän toivon rauettua tyhjiin kääntyivät
  sigismundilaisten epätoivoiset katseet Puolan hidastelevaan
  kuninkaaseen, ja yhtä turhaan he toivoivat, että hän hyökkäisi suurella
  sotavoimalla Liivinmaahan antaakseen siten suomalaisille ystävilleen
  tilaisuutta ryhtyä toimiin. Silloinpa heille tuli vastenmielinen tieto,
  että kuningas Narvan kaupungista lähettämällään kirjelmällä oli
  kutsunut Suomen säädyt kokoon valtiopäiville Helsinkiin ja tahtoi olla
  täällä itse saapuvilla. Tyytymättömäin ainoana toivona oli silloin,
  että säädyt eivät myöntäisi varoja sodankäymiseen, joten ilmeinen
  eripuraisuus syntyisi kuninkaan ja säätyjen kesken.
  Säädyt oli kutsuttu kokoon 15:nneksi päiväksi tammikuuta 1616,
  mutta kuningas saapui Helsinkiin vasta 19:ntenä. Suomen nykyinen
  pääkaupunki oli siihen aikaan ainoastaan pelkkä nimi ja vähäpätöinen
  kauppakaupunki, joka sijaitsi puolen penikulman päässä koilliseen
  nykyiseltä paikaltaan, pienen Vantaanjoen varrella, joka siinä
  muodostaa jyrkän kosken, nimeltä Helsingin koski (Helsingefors). Tuon
  seudun ruotsalaisen väestön arvellaan olevan peräisin siitä sotaisten
  helsinglantilaisten siirtokunnasta, jonka Eerik Pyhä toi mukanaan
  ristiretkelle Suomeen. Kolmekolmatta vuotta meidän kertomuksemme
  tapausten jälkeen, Kristiinan hallitessa, v. 1639, siirrettiin Helsinki
  uuteen paikkaansa, syvän ja avaran merenlahden rannalle, johon Augustin
  Ehrensvärdin nero pystytti Viaporin muurit peloittavaksi,
  läpitunkemattomaksi, joskaan ei aina varsin hyvin suljetuksi portiksi.
  Valtiopäivät -- maakuntakokoukset -- eivät olleet tähän aikaan
  harvinaisia valtakunnan eri maakunnissa, mutta 1616:n vuoden
  valtiopäivät olivat kuitenkin erittäin merkilliset sekä valtakunnalle
  että Suomenmaalle. Sinne kokoontui kansa niin sanoaksemme
  miekka kädessä ja kilpi toisessa, se kokoontui Ruotsin vallan
  ulkovarustuksille torjumaan ulkonaista väkivaltaa ja sisällistä
  eripuraisuutta. Tänne, kuninkaan ja valtiokansleri Axel Oxenstjernan
  läsnäollessa, kokoontuivat Suomenmaan neljä valtiosäätyä ja sotaväen
  edustajat -- tosin ainoastaan maakuntansa puolesta, mutta sillä kertaa
  kansan ja valtakunnan etunenässä -- samalla kertaa myöntämään varoja
  sodankäyntiin, suojelemaan valtakunnan itsenäisyyttä, vastustamaan
  Puolan vaasalaisten pyrkimystä valtaistuimelle ja juhlallisesti
  vakuuttamaan uskollisuuttaan nuoremmalle Vaasan suvun haaralle. Ajan
  vaarallisuus ja Suomenmaan asema, se kun oli toiminnan tukikohtana
  kumpaisessakin, sekä Venäjää että Puolaa vastaan käytävässä sodassa,
  tekivät tuon kansantahdon ilmaisun äärettömän tärkeäksi. Ilman näitä
  valtiopäiviä Ruotsin valta ei luultavasti olisi levinnyt tuolle
  puolen Nevaa, täyttänyt Iivari Laajasylin, Eerik Emundinpojan ja
  Torkel Knuutinpojan tulevaisuudentoiveita eikä perustanut sitä
  Ruotsin suurvalta-asemaa, joka sortumisensakin jälkeen on luonut
  kunnianloistetta tuleviin aikoihin. Ilman noita valtiopäiviä ei Venäjän
  valta kaiketikaan olisi tullut suljetuksi kokonaisen vuosisadan ajaksi
  Itämeren yhteydestä; Kustaa II Aadolf olisi tuntenut kätensä
  sidotuiksi; Saksanmaan ja omantunnon vapaus olisivat turhaan odotelleet
  pelastajaa Pohjolasta. Ja vihdoin, ilman noita valtiopäiviä puuttuisi
  Suomelta eräs sen kunniakkaimpia muistoja, nimittäin kuva
  vertavuotavasta, mutta pelottomasta kansasta, joka hädän hetkenä
  yksimielisesti vannoo uhraavansa kaiken kuninkaan ja isänmaan puolesta.
  Nuo vähäpätöisessä kauppalassa pidetyt valtiopäivät, ne ne vihkivät
  Helsingin maan tulevaksi pääkaupungiksi.
  Kaikki, mitä maan kaikissa säädyissä silloin oli loistavinta ja
  kunnollisinta, tulvi tällöin sinne sydäntalvella pitkien matkojen
  päästä, raivaamattomia teitä myöten ja mitä puutteellisimmilla
  kulkuneuvoilla. Muutamassa vaillinaisessa luettelossa on lueteltuina
  kolmesataa kolmekymmentä kahdeksan läsnäolevaa valtiopäivämiestä,
  enimmäkseen mainehikasta aatelia -- nimet Boije, De la Gardie, Kurki,
  Fleming, Horn, Stålarm, Fincke, Ruuth, Munck, Karpalainen, Stjernkors,
  Slang ym. -- iäkäs piispa Eerik Sorolainen kahdenkymmenen papin
  seurassa, edusmiehiä kymmenestä kaupungista ja kahdestakymmenestä
  kihlakunnasta sekä, viidentenä säätynä, kymmenen upseeria. Useat toivat
  perheensä mukanaan, ja sitä paitsi tuli koko joukko muita matkustajia
  tai tilaisuuteen saapunutta maakansaa sekä, lukuunottamatta kuninkaan
  seuruetta, vähäinen sotamiesjoukko kuninkaan vartijoina. Pieni kaupunki
  vähäisine, mataline, kentällä kummallakin puolen koskea sijaitsevine
  puutaloineen sekä lähimmät kylät olivat täpö täynnä väkeä. Pormestari
  Kasper Reijerillä näkyy olleen kunnia ottaa taloonsa kuningas ja
  toimittaa oluet, viinit ja herkkutavarat kuninkaan pöytään. Ja paljon
  mahtoi ollakin vieraita kuninkaan pöydässä, ainakin vielä säilössä
  olevista tileistä päättäen, sillä keittiökirjuri Hannu Pietarinpoika
  sai vastaanottaa suuria määriä öljyä, kaprisia, öljymarjoja ja
  sitruunoita Turun porvarilta Hannu Wollelta, joka oli kuninkaallinen
  hovihankkija Suomessa. Muut valtiopäivämiehet suurimmaksi osaksi
  aterioivat hyvin yksinkertaisesti huonon ajan tähden; mutta kuninkaan
  oli täällä, kaukaisessa maaseudussa ja niin lähellä valtakunnan rajaa
  esiinnyttävä komeasti vaikuttaakseen suureen yleisöön. Ei pitänyt
  Sigismundin saada Varsovaan sellaisia tietoja, että hänen kilpailijansa
  oli torpparin tavoin esiintynyt valtakuntansa äärillä.
  Niin täydellisesti on nyt vanha Helsinki hävinnyt näkymättömiin, ettei
  edes tiedetä, millä paikalla Ruotsin ja Suomen kuningas 22:sena p:nä
  tammikuuta 1616 avasi säätyjen kokouksen. Mutta sinä talvipäivänä sai
  Suomi kuulla sellaista valtiotaitoa, jommoista se ei milloinkaan sitä
  ennen ollut kuullut. Kustaa II:lla Aadolfilla oli jo nuoresta pitäen
  sitä neron, sydämen ja puhetaidon voimaa, mikä sai mielipiteen
  vakuutetuksi ja liikutti sydäntä. Hän puhui suoraan kuin nuorukainen ja
  arvokkaasti kuin kuningas, perinpohjaisesti, selvästi ja miehekkäästi
  valtakunnan silloisesta tilasta, kuinka tarpeellista on vastustaa
  Puolan ylivoimaa eripuraisuuden heikontamassa Venäjän maassa, kuinka
  Sigismund oli rikkonut Ruotsin valtakunnalle tekemänsä valan, kuinka
  välttämätöntä oli julistaa hänet kruununsa menettäneeksi; hän puhui
  vehkeistä ja salahankkeista, joilla sama erotettu kuningas yhä edelleen
  häiritsi valtakunnan rauhaa, ja tuosta kummallisesta seikasta, että oli
  jouduttu sotaan Venäjää vastaan, jota oli aiottu auttaa Puolan
  ahdistaessa. Hän varoitti suomalaisia viekoituksista, jotka tahtoivat
  saattaa heidät Puolan ja paavin orjiksi; muistutti, että he olivat
  vannoneet uskollisuutta hänen herra isävainajalleen ja hänelle
  itselleen, sekä lupasi, jos he tahtoisivat siinä uskollisuudessaan yhä
  edelleen pysyä ja nyt miesten tavoin auttaa kuningastaan, hänkin
  puolestaan pitää huolta siitä, että he saisivat rauhaa ja lepoa ja
  paremmat olot, johon kaikkivaltias Jumala armonsa suokoon. Lopuksi
  sanoi kuningas pyytävänsä säätyjen vastausta asioihin, jotka hän oli
  säädyille esittävä, "toivottaen kaikille yhteisesti ja kullekin
  erittäin hyvää päivää ja pysyen armossa ja lemmessä suosiollisena".
  Valtiopäiväkysymykset koskivat turvakeinoja, joihin oli Sigismundin
  sotahankkeihin nähden ryhdyttävä, maan puolustamista venäläisiä vastaan
  ja sotaan tarvittavia varoja. Aseissa oleva kansa toimii enemmän kuin
  puhuu. Säätyjen keskustelut eivät kestäneet muuta kuin kymmenen päivää
  ja niitä pidettiin milloin yhteisesti, milloin erikseen yksinkertaiseen
  tapaan, sillä valtiopäiväjärjestystä ei ollut vielä säädetty, ja jo
  helmikuun 2:sena p:nä antoivat säädyt vastauksensa. Ne eivät koskaan
  antaisi viekoitella itseään rikkomaan uskollisuuttaan kuningastaan ja
  isänmaataan kohtaan, vaan vastustaisivat miehinä Sigismund kuningasta,
  joka oli aikonut maahan jälleen tuoda paavilaista epäjumalanpalvelusta;
  ne eivät sallisi kapinallisten julistusten levittämistä, ja ellei
  Sigismund ottaisi suostuakseen kohtuulliseen rauhaan, niin ne
  taistelisivat häntä vastaan henkeään, elämäänsä, onneaan ja voimaansa
  säästämättä. Säädyt toivoivat Jumalan siunausta vast'ikään Venäjän
  kanssa alkaneisiin rauhanneuvotteluihin, mutta jos se olisi
  vihamielisissä aikeissaan niin paatunut, ettei hyväksyisi mitään
  kohtuullisia rauhanehtoja, niin ne lupaisivat, minkä suinkin jaksavat,
  vastustaa sitäkin, säästämättä vertaan ja varojaan. Ne kiittivät
  kuningasta uudesta kyytiasetuksesta, joka niiden mielestä oli
  hyödyllinen, jos sitä noudatetaan, ja pyysivät, että kuninkaallinen
  majesteetti velvoittaisi maaherroja ja nimismiehiä valvomaan lain ja
  oikeuden noudattamista maassa. Lopuksi säädyt myönsivät suuren
  sotaveron, ja kaikista näistä päätöksistään nuo "Helsinkiin
  kokoontuneet Ruotsin valtakunnan neuvosto ja Suomen suuriruhtinaanmaan
  säädyt" kirjoittivat pitkän kirjeen kaikille Ruotsin valtakunnan
  säädyille. Ne olivat täällä valtakunnan rajalla miesmuistiin kärsineet
  sotaa, veroja ja linnaleiriä; ne eivät olleet rauhankaan aikana saaneet
  olla turvassa taloissaan; mutta ne tahtoivat kuitenkin, vaikka
  viimeinen vuodentulo oli ollut varsin niukka, varainsa mukaan auttaa
  kuningastaan, kiittäen häntä, kun siihen tyytyy. Ja vaikk'eivät ne
  epäilleet, etteivät hyvät herrat ja Ruotsin miehet suostuisi
  samanlaiseen avunantoon ja tulisi suomalaisten avuksi, tahtoivat ne
  kumminkin muistuttaa näille mitä uskollista apua Suomen kansa oli
  heille aina antanut ja vielä vastakin mielellään antaa kaiken kykynsä
  mukaan, siihen luottaen, ettei heidän, niin kauan kuin he ovat
  yksimielisiä, tarvitse mitään vihollisia pelätä.
  Tähän kirjoitukseen tuli sitten vastaus Ruotsin kokoontuneilta
  valtiosäädyiltä eri maakunnista, ja siinä vastauksessa ilmaistiin sama
  miehekäs alttius ja luvattiin, ettei milloinkaan unohdettaisi sitä
  uskollista apua, jota Suomenmaan säädyt olivat aina niille valtakunnan
  hädässä antaneet.
  Nuo sanat, jotka ovat saaneet tekojen voimallisen ja kalliin
  vahvistuksen, kaikuvat vielä vuosisatainkin jälkeen kaikilta Itämeren
  pohjoisilta rannoilta. Noitten sanain takana seisoi miehiä, joilla oli
  rinnassa uhrautuva sydän ja kädessä paljastettu miekka; noitten sanojen
  takana seisoivat vapaat, yksimieliset, urhoolliset kansat, jotka
  antoivat varttuneet poikansa kuolemaan isänmaan takia ja elättääkseen
  heitä useinkin ojensivat heille viimeisen leipäpalasen, jonka olivat
  säästäneet nälkää näkeville lapsilleen. Noitten sanojen takana seisoi
  aikakausi, jossa asui palava usko ja kaikesta kieltäytyvä rohkeus.
  Toiset aikakaudet, mielipiteiltään toisenlaiset, eivät kumminkaan saata
  liikutuksetta lukea noita yksinkertaisia sanoja. Kuolemaa halveksiva
  voima hehkuu niistä ja samalla -- mikä rakkaus! Kun kansa kuuli nuoren
  kuninkaansa puhuvan, kävi hänen nuoresta rohkeudestaan tuulahdus
  niittenkin sydänten läpi, jotka vuosien pitkään jo olivat jäätyneet;
  harmaantunutkin sotilas tunsi verensä lämpiävän, hän vainusi tulevia
  voittoja -- hän uneksi vielä kerran nuoruutensa unelmaa.
  Enemmän kuin kaksisataa ja kuusikymmentä vuotta on siitä kulunut, eikä
  nyt enää tunneta sitä paikkaakaan, missä isänmaan sydän kerran sykki
  niin suurta miehuutta ja niin yleviä tunteita. Vantaanjoen suun
  varsilla olevat kentät ovat nyt täynnä maataloja ja peltoja; ei edes
  isonlaista kylääkään mataline rakennuksineen ole sillä rannalla, jossa
  Suomen pääkaupungin kehto oli. Koski käyttää nyt myllyjä ja
  pesulaitoksia, kyntäjän aura kääntää esiin muinaisten kotoisten liesien
  tiilisoraa. Vaikka seutu onkin hedelmällinen eikä mitenkään yksinäinen,
  on siinä kumminkin, kenties metsän puutteen tähden, jotakin
  yksitoikkoista, melkein kaipauksenomaista. Ja kun vaeltaja nyt
  talvipäivänä astuu kinoksia, joita meren myrskyt ovat ajaneet
  oikullisiksi aalloiksi kedoille, niin näyttää tuo tasanko, joka muinoin
  oli täynnä eloa ja vilkkautta, palautuneen Suomen korpien yksinäiseen
  hiljaisuuteen.
  Puheenaolevana aikana näytti kenttä toisenlaiselta. Suuri kansanpaljous
  oli kaupungista levinnyt sen ympäristöille.
  Jok'ainoa torppa, jok'ainoa talo, jok'ainoa riihi ja sauna oli täynnä
  väkeä, paikoin nuotiolla majailevia sotamiehiäkin. Ja vaikka tosin ei
  nähty nykyaikaista vilkasta torikauppaa, ei sieltä kuitenkaan puuttunut
  keinottelijoita, jotka käyttivät hyväkseen noin tavatonta tilaisuutta
  ansaitakseen jotakin silloisina huonoina aikoina. Siellä oli
  pieniä väliaikaisia lautakojuja, joissa myytiin ruokatavaroita,
  nahkaa, palttinaa ja olutta. Ei sieltä puuttunut saksalaisia
  silmänkääntäjiäkään, joiden temput olivat sitä laatua, että ne
  nykyaikoina tuskin huvittaisivat alhaisintakaan joukkoa. Eräältä
  suunnalta kuului säkkipillin soittoa; siellä näkyi muuan Herkules
  nyrkin iskulla lyövän kuoliaaksi härän, jota hän sitä ennen oli vetänyt
  sarvista perässään. Eräs toinen mies söi muka rautanauloja, pisti
  miekan rintaansa ja veti sen jälleen ulos veripunaisena puolukan
  mehusta. Muuan vinovartaloinen, kiilusilmäinen poika ihmetytti yleisöä
  suuresti, hän kun oli erinomaisen taitava heittämään kuperkeikkaa
  ilmassa ja hävyttömän notkea hyppäämään hämmästyneitten maalaismuijien
  niskaan hajareisin. Silloin tällöin hän taas vaati jonkun
  renkikuhnuksen voittosille ja ykskaks kamppasi hänet kumoon.
  Aamulla kerran valtiopäiväin alkaessa oli yleistä mielenkarvautta
  herättänyt se seikka, että useita Sigismund kuninkaan julistuksia oli
  löydetty naulattuina kaupungin talojen portinpieliin, ja mikä vielä
  pahempaa, samanlainen kapinallinen julistus oli ollut naulattuna
  pormestari Reijerinkin talon seinään, ja siinä talossa itse kuningas
  asui. Moinen julkeus oli aiheuttanut ankaria etsiskelyjä, jotka
  kuitenkin olivat turhia. Ratsastavia patrulleja oli lähetetty monelle
  suunnalle, kaupungin ääriinkin, missä lautakojut harjoittivat
  markkinoitaan. Sattuipa silloin äskenmainittu vinovartaloinen,
  uhkamielisen ylpeä poika vaatimaan voittosille pienen rumpalin, joka
  kaikessa viattomuudessaan oli nauranut hänen vehkeilleen. Mutta sillä
  kertaa Sam (lukija on kaiketikin jo heti tuntenut hänet siksi, jonka
  kanssa teimme tuttavuutta Tofön saarella) oli iskenyt kirveensä kiveen.
  Rumpalipoikaa näet ei ollutkaan hyvä kampata, päinvastoin hän heitti
  Samin hankeen, lumitti hänet kantapäästä kiireeseen ja alkoi sitten,
  väkijoukon suureksi huviksi, rumpupalikoillaan lujasti paukutella
  marssia vastustajansa selkään. Siinä mylläkässä meni Sam pojan nuttu
  auki, muuan paperi putosi maahan, ja tuuli lähti lennättelemään sitä
  pitkin hankea. Se saatiin kiinni, luettiin ja huomattiin erääksi
  Sigismundin julistukseksi.
  Nytkös väkijoukko huutamaan: ottakaa kiinni petturi! hirteen hänet!
  tappakaa se lurjus! Mutta harvoinpa rehellisen suomalaisen sydämen
  omistajalla sentään on käsi niin heti alttiina toimeen. Ennenkuin vielä
  sanasta oli ehditty työhön, oli Sam riuhtaissut itsensä irti
  vihollisestaan ja vikkelänä kuin orava tunkeutunut väkijoukon läpi,