Talvi-iltain tarinoita 4 - 03

  Herra Jumala, Sinä olet kuningas, ihanasti koristettu: valo on sinun
  vaatteesi, pyhyys sinun asuinsijasi kaunistus. Sinä puhut ja kutsut
  maailmaa, Sinä piirrät kirjoituksesi taivaalle auringon kierroksesta
  toiseen. Mutta he eivät kuule ääntäsi, Herra, he eivät ymmärrä kättäsi,
  joka kirjoittaa tähtiin. Usein olet Sinä heitä kurittanut; mitä se on
  auttanut? Tee parannus, kansani, ennenkuin Jumalasi kasvot kääntyvät
  sinusta pois ja sinä jalkasi loukkaat pimeihin vuoriin!
  Niin lausuttuaan hurskas mestari pani kätensä ristiin ja seisoi
  hetkisen rukoukseen vaipuneena. Sitten hän palasi jälleen äsken
  katkenneeseen puheeseen, joka koski pyrstötähtiä ja virvatulia, jatkaen
  aivan samasta kohdasta, mihin oli pysähtynyt.
  -- Kolmanneksi -- niin hän puhui -- tämä meteorituli palaessaan ja joka
  päivä koko avaruuden liikunnosta joutuessaan maan ja ilman ympärille
  kokoaa ja vetää itseensä ilmasta luonnolliset nesteet, jotka ovat sinne
  nousseet sateen ja kasteen synnyttämistä varten, hävittää ne ja
  kuumentaa ilman. Siitä taas tulee kuivuus ja kovat poudat, jotka maan
  kasvulle ja ihmisille ovat vahingolliset. Siksipä siitä seuraa
  katovuodet ja nälkä ja kalliit ajat. Edelleen siitä seuraa, että
  pyrstötähtien _vapores_, ollen myrkylliset osaksi itsestään, osaksi
  maan omasta myrkystä, minkä se hamasta ensimmäisestä kirouksesta on
  perinyt, siittävät itsestään vahingollisia eläimiä ja syöpäläisiä,
  myrkyttävät itsellänsä ilman, niinkuin pieni myrkkypisara, kaadettuna
  koko aamilliseen viiniä, myrkyttää viinin kokonansa. Sen vuoksi
  kaikkinaiset eläimet, joiden on ilmasta elätettävä itsensä ja jotka
  vetämällä itseensä ja poistamalla hengittävät ulos kuumaa ilmaa ja
  vetävät sisään kylmää kaiken elämän virvoitukseksi, tulevat
  saastutetuiksi, ja siitä tulevat kaikenlaiset taudit ihmisiin ja
  eläimiin, niinkuin rutto ja polttotauti, rintatauti tai muut yleiset
  kulkutaudit, jotka liikkuvat samaan aikaan monessa maassa, niinkuin
  rintatauti _anno_ 1580.[3]
  Luultavasti olisi oppinut ja hurskas mies tällä tavoin unohtaen ajan
  kulun pitänyt kahdelle kärsivälliselle kuulijalleen esitelmänsä
  senaikuisen luonnontieteen alalta aina aamunkoittoon asti, ellei kolmas
  kuulija olisi pannut sitä vastaan vastalausetta äänekkäällä
  kuorsaamisellaan. Anna emäntä herätti jotenkin tuimasti nuotiolle
  nukkuneen sotilaan, ilmoitti, että lyhdyn kynttilä on loppumaisillaan
  ja ettei hän puolestaan aio seisoa enää tässä sumussa yskää ja nuhaa
  saamassa. Sakea mereltä noussut usma, joka peitti tähtitaivaan ja jonka
  tietysti meteori oli saanut aikaan, teki sen, että hänen sanansa
  otettiin kuuleviin korviin -- muussa tapauksessa niillä tuskin olisi
  ollut mitään vaikutusta. Ja niinpä he lähtivät neljän astumaan
  asuinhuoneelle päin, silloin tällöin kompastellen kiviin.
  On neroja niin monipuolisia, voimakkaita ja selkeitä, että he ovat yhtä
  perehtyneitä aineellisen elämän kirjaviin pyrkimyksiin ja ponnistuksiin
  kuin hengen ja aatteiden yliaistillisiin maailmoihin. Mestari Sigfrid
  Aronus Forsius, Suomenmaan ensimmäinen kuuluisa tiedemies, jota
  Messenius aikoinaan sanoi "meidän verrattomaksi matemaatikoksemme",
  näyttää tarkemmin tunteneen tähtien kulut kuin ne ilmiöt, jotka lähinnä
  vaikuttivat hänen jokapäiväiseen elämäänsä, ja vaikka hän tarkasteli
  luonnon merkkejä ja ennusteli valtakuntain häviötä, niin ei ole
  luultavaa, että hänellä oli vähintäkään aavistusta siitä, millainen
  hänen musta takkinsa oli ja minkä verran oli aitassa jyviä tai kuinka
  paljon oli tuloja Tammisaaren kirkkoherranvirasta. Sellaisissa tieteen
  ulkopuolella olevissa asioissa hän oli lapsi, joka tarvitsee
  hoitajatarta, ja semmoinen oli hänellä vaimossaan Annassa, jota
  kiittämätön jälkimaailma niin vähän tuntee, ettei enää varmaan tiedä
  hänen nimeänsäkään. Hän kulki kenenkään huomaamatta tietään hävinneenä
  miehensä loistoon, ja hänet tunsi ainoastaan Hän, joka tutkii kaikki
  sydämet; mutta ilman tuota vaimoa ei monta kovaa kokeneella miehellä
  varmaankaan olisi ollut palvelijaa, joka olisi häntä hoitanut, eikä
  olkipielusta, johon hän olisi saanut nojata harmaan päänsä.
  Kun Sigfrid mestari vaimonsa harmiksi vielä myöhään illalla toi
  saksalaisen tohtorin lukukammioonsa selittääkseen hänelle taivaan
  tunnusmerkkejä, jotka muka tiesivät, että pian on syttyvä suuri,
  yleinen ja pitkällinen sota Euroopan sydämessä, ei Anna emäntä
  uskaltanut vastustella. Hän päätti mielessään, ettei tuo seurustelu
  kestä kauan. Hän toimitti pois Iivari Pärttylinpojan -- joka siitä
  olikin erittäin hyvillään -- luvaten itse saattaa muukalaisen hänen
  asuntoonsa, ja istahti sen jälkeen sukankutimineen niin lähelle kamarin
  hataraa ovea, että hän helposti kuuli joka ainoan sanan, mitä sisässä
  puhuttiin. Eipä hän olisi ollut niin oppineen miehen vaimo, ellei hän
  olisi ymmärtänyt latinaa, milloin sitä piti ymmärtää.
  Molemmat miehet olivat noin tunnin ajan olleet syventyneinä
  keskustelemaan astrologiasta, kun Sigfrid mestari epäämättömänä
  todistuksena tähtien vaikutuksesta sattui mainitsemaan vuoden 1605:n
  Kerkholman tappion, jonka hän oli ennustanut.
  -- Niin -- huomautti tohtori -- kaikki taivaan vallat ovat ilmeisesti
  tuominneet tyrannillisen ja petollisen Kaarle herttuan sekä hänen
  sikiönsä häpeälliseen häviöön. Itse hän ei pitkää aikaa saanut nauttia
  laillista kuningastaan vastaan nostamansa kapinan hedelmistä. Hänen
  poikansa, herttua Kustaa Aadolf, on saanut kuritusta tanskalaisten
  kädestä, hänen sukunsa on syösty Venäjän valtaistuimelta, ja ennen
  pitkää on laillinen kuningassuku jälleen hallitseva Ruotsin
  valtakuntaa.
  Mestari Sigfrid vastasi kummastuneena, mutta tyynenä, ettei hän
  viiteentoista vuoteen ole tiennyt muista Ruotsin herttuoista kuin
  Kaarle Filipistä ja Juhanasta, Itägöötanmaan herttuasta. Ja koskei
  arvoisa vieras näyttänyt varsin hyvin tuntevan ikivanhan Ruotsin
  valtakunnan kuninkaankaarta ja oikeusoloja, niin otti Sigfrid mestari
  selittääkseen, että tässä valtakunnassa oli kunnioitettu hallitsijana
  ankaraa, oikeudenmukaista ja valtioviisasta _Carolus_ nimistä
  kuningasta, joka oli yhdeksäs sen niminen kuningas Johannes Magnuksen
  valtakunnanhistorian mukaan, ja sen jälkeen nuorta kuningasta _Gustavus
  Adolphusta_, toiseksi nimitettyä, jonka Jumala oli monella jalolla
  lahjalla siunannut ja jolle Herra taivaan ja maan hallitsija suokoon
  pitkää ikää ja onnellisen hallituskauden. Mitä taasen tähtien
  vaikutukseen tulee, ei Sigfrid mestari tahtonut olla mainitsematta,
  että kaiken tähtitiedon verraton mestari, hänen oma suuri opettajansa
  Tyko Brahe, jonka sielulle Jumala taivaissa iloa antakoon, jo _anno
  mundi_ 1572 oli Cassiopean tähtisikerössä ilmaantuneista erikoisista
  merkeistä havainnut, että Suomessa oli syntyvä ruhtinas, jonka
  taivasten Herra oli edeltäpäin määrännyt suureksi sankariksi ja kansain
  pelastajaksi, varsinkin siitä ahdistuksesta, jonka painostamana puhdas
  evankelinen oppi vielä oli monessakin paikoin sekä Saksassa että
  muissakin maissa. Siitäpä syystä, ja koskei Sigfrid mestari muuta
  voinut käsittää kuin että tähdet sillä olivat tarkoittaneet nuorta ja
  siunattua herraa _Gustavus Adolphusta_, joka tosin ei ollut syntynyt
  Suomessa, mutta kumminkin Suomen suuriruhtinaana ollen oli ikäänkuin
  _providentia divinasta_ tullut tämän maan alkuperäiseksi asukkaaksi ja
  sen oikeaksi kansalaiseksi, niin oli siitä jokaiselle selvää, että
  taivaan voimat ja vallat erikoisesti _cura et favore_ pitivät huolta
  juuri tästä kuningassuvusta ja olivat ikäänkuin _praedestinoineet_ sen
  mitä suurimpiin ja mainehikkaimpiin toimiin _pro salute gentium_ toisin
  sanoen: kaikkien kansain kristilliseksi onneksi ja menestykseksi.
  -- Sanotaanpa kuuluisan Tyko mestarin myöhemmin arvelleen, että tähtien
  tarkoittama sankari on syntyvä Venuksen, Jupiterin ja Marsin
  _conjunctionin_ aikana, ja semmoisella hetkellähän juuri syntyi nuori
  Vladislaus, Puolan prinssi. Ja hän se nähtävästi on koko maailmassa
  jälleen paneva voimaan oikean kristinuskon, puuttui puheeseen tohtori
  rohkea hymy huulillaan.
  -- Erehdytpä, korkeasti oppinut _confrater_, vastasi Sigfrid mestari
  kylmästi. -- Tyko Brahe ei ole ikinä mitään semmoista sanonut. Ja jos
  hän olisikin sanonut, niin ei se olisi tarkoittanut Vladislaus
  prinssiä, joka on syntynyt Saturnuksen vaikutuksen alla, ja vaikkapa
  vihdoin kaikki olisikin, kuten sinä arvelet, niin ei Vladislaus prinssi
  voisi oikeata kristinuskoa palauttaa, koska hän itse tunnustaa
  pimitettyä ja hyljättävää paavin oppia.
  Nyt oli kajottu arkaan kohtaan, ja siinä Sigfrid mestarin mielipiteet
  varsin vähässä määrin näyttivät vastaavan Iivari Pärttylinpojan
  toiveita. Tohtori ei kumminkaan vielä tahtonut päästää voittoa
  käsistänsä.
  -- Kunnianarvoinen mestari -- virkkoi hän kunnioittavalla äänellä -- ei
  sovi minun väitellä kanssasi semmoisista asioista, jotka sinä tunnet
  paremmin kuin kukaan muu nyt elossa olevista ihmisistä. Olen kuullut
  pohjan perillä tekemistäsi vaivalloisista matkoista. Ihmetellen olen
  lukenut sinun monet _prognosticasi, physicasi_, joka käsittelee luonnon
  salaisuuksien selvittelemistä, olen lukenut mainiot kirjoitelmasi
  pyrstötähdistä ja muut kirjoituksesi, jotka ovat levinneet kaikkiin
  maailman ääriin ja joita kaikki oppineet ylistävät. Mutta eräs seikka
  on sittenkin kummastuttanut minua: nimittäin se, kuinka sinun
  kaltaisesi mies on saanut osakseen niin suurta kiittämättömyyttä,
  kuinka mies, joka on tehnyt maalleen ja tieteelle niin suuria
  palveluksia, on paikakseen saanut vääriä syytöksiä, vankeutta ja
  kaikenlaista vaivaa, aina kidutuspenkkiin asti -- niin, suo anteeksi,
  kunnianarvoinen herra, kuinka sellainen mies, jota Euroopan ruhtinasten
  pitäisi kilvan pyrkiä koroittamaan korkeimmille kunniasijoille ja
  kutsumaan neuvoshuoneeseensa, nyt asuu tässä matalassa majassa,
  syrjäisessä maakunnassa, nauttimatta vähääkään mukavuutta vanhoilla
  päivillään. Tiedän kyllä hyvin, että viisas mies pitää vähäarvoisena
  maailman kunniaa, suosiota ja rikkautta; mutta ajattele, suuri mestari,
  mikä voitto olisi koko maailman tieteelle ja omille tutkimuksillesi,
  jos saisit tarpeeksi apukeinoja voidaksesi menestyksellä tutkia luonnon
  lakeja! Etkö ole milloinkaan ajatellut senkaltaista onnellista tilaa,
  kunnianarvoisa herra?
  -- Nuorena ollessani joskus ajattelin sitä -- vastasi Sigfrid mestari
  tahtomattaan huoaten -- mutta minä olen jo aikoja sitten oppinut
  tyytymään vähäisempään osaan. En halua syyttää entisyyttä enkä
  nykyisyyttä, sillä kaikkihan tapahtuu Jumalan tahdosta, kaikkihan
  parhaaksemme kääntyy.
  -- Mutta jos sinun vielä olisi mahdollista onnellisemmassa asemassa
  työskennellä Jumalan kunniaksi ja ihmiskunnan hyväksi? Jos olisi
  olemassa ruhtinas, kyllin viisas ja jalomielinen oikein arvostelemaan
  ansioitasi, ja hän tarjoaisi sinulle ... mitä parhaimmilla
  tutkimuskoneilla varustetun tähtitornin? Mitähän jos sinä, niinkuin
  Copernicus tahi Tyko Brahe, sen avulla voisit hämmästyttää maailmaa
  tekemällä suuria keksintöjä, eiköhän se olisi Jumalan sallimusta ja
  eiköhän se runsaasti palkitsisi entiset puutteesi ja kieltäymyksesi?
  -- Älä, älä puhu siitä; se on jo myöhäistä, en tahdo sellaista
  ajatella! huudahti vanhus liikutettuna noista tulevaisuudentoivoista,
  jotka olivat räikeänä vastakohtana hänen nykyiselle köyhyydelleen ja
  niille vaillinaisille, enimmäkseen omatekoisille kolmioille, harpeille
  ja kaukoputkille, jotka olivat koko hänen tieteellinen kalustonsa.
  -- _Se on mahdollista eikä liian myöhäistä_, virkkoi vieras, pannen
  painoa joka sanalle. -- Minä tunnen ruhtinaan, joka saattaa tarjota
  sinulle tuon kaiken eikä pyydä sinulta sen sijaan muuta kuin
  kiitollisuuttasi ja muutamia vähäpätöisiä palveluksia, jotka helposti
  saatat hänelle tehdä tässä maassa nauttimasi vaikutusvallan avulla.
  -- Voi tähtiäni! Voi rakkaita tähtiäni! huudahti Sigfrid mestari,
  kiinnittäen huomiota ainoastaan ensimmäisiin sanoihin. -- Tiedätkö,
  muukalainen, että minua on kielletty selittämästä taivaan merkkejäkin?
  Minulla on niin paljon vastustajia. Pahansuovasti he tulkitsevat
  _prognosticani_, he tahtovat kieltää minua lukemasta Luojan kirjoitusta
  taivaan kannelta. Niin, sen kyllä huomaat, minä olen köyhä ja hylätty;
  salassa kuin pahantekijä täytyy minun tutkistella luonnon suurta kirjaa
  ja vaieta, vaikka niin monet seikat ovat sydäntäni polttamassa. Ei
  kukaan usko minua! Mitä varten minä olen elänyt? Mitä kaikkea
  voisinkaan lukea avaruudesta kunnollisella flandrilaisella kiikarilla,
  mutta minulla, kuten näet, on tässä tuskin putken pahaista, tuskin
  kompassia ja sekstanttia, joka mihinkään kelpaisi. Tuonne mäelle olen
  itse pystyttänyt tangon meridianin merkiksi. Kurjaa, eikö niin? Ja sinä
  sanot ... sinä sanot...
  -- Minä sanon ... yritti vieras toistamaan sanojaan, mutta hänet
  keskeytti Anna emännän ääni oven takaa:
  -- Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän koko maailman voittaisi ja saisi
  sielullensa vahingon?
  -- Mitä tahdot, vaimo? kysyi vanhus tyytymättömänä avaten oven.
  -- Luen tässä raamattua; se on aina hyvä olemassa, kun kiusaus
  ahdistaa. Muuten on taivas jo taas seljennyt. En ole moneen vuoteen
  nähnyt Merkuriusta niin ihmeellisen kirkkaana.
  Sigfrid mestari astui pienoisen ikkunan luo.
  -- Niin on. Anna tänne peskini! Minun täytyy lähteä ulos. Tule huomenna
  jälleen, korkeasti oppinut _confrater!_ Nyt en saa laiminlyödä
  planeettien yhtymistä. Olisipa minulla nyt flandrilainen kiikari! Voi
  tähtiäni, voi rakkaita tähtiäni!
  
  
  5. SYKSYISESTÄ AURINGONSÄTEESTÄ.
  
  Valvottuaan yön ylhäisimmässä seurassa, mitä maailma voi tarjota,
  nimittäin tähtien kanssa, Sigfrid mestari nukkui seuraavana aamuna
  vielä kello kahdeksan ajoissa. Hänen uskollinen vaimonsa, joka oli
  valvonut hänen kanssaan, oli parahiksi ennättänyt lakaista tuvan,
  ruokkia talon ainoan lehmän ja panna padan tulelle aamiaisen
  keittämistä varten, kun samassa tuli odottamattomia vieraita taloon.
  Koreassa puvussa oleva herraspalvelija tuli kysymään, saattaako
  korkea-arvoinen kirkkoherra ottaa vastaan muutamia matkustavaisia,
  jotka tahtoisivat tulla hänen luokseen. Anna emäntä, arvaten palvelijan
  puvusta, ettei semmoisia matkustajia sovi lähettää pois, käski heidän
  astua sisään sanoen itse menevänsä makuukammioon miestään herättämään.
  Heti sen jälkeen palvelija avasi oven nuorelle neidolle, jota
  seurasi upseeri ja pieni kasvavassa iässä oleva naispalvelija.
  Nuori sotilas esitti emännälle Kirsti Flemingin, Itägöötanmaan
  herttuattaren hovineidon, ja itsensä Neriken rakuunain ratsumestarina
  Silfversparrena. He olivat tätä kautta matkalla Suitian kartanoon
  eivätkä tahtoneet lähteä Tammisaaresta osoittamatta kunnioitustaan sen
  kuuluisalle kirkkoherralle. Nuori neiti lisäsi siihen ystävällisesti,
  että hänellä ja hänen äidillään on aikoinaan ollut kunnia tutustua
  Sigfrid mestariin Tukholmassa, mutta hänen äitinsä on nyt uuvuksissa
  vaivalloisen merimatkan jälkeen, joten hänen on täytynyt jäädä
  lepäämään heidän majapaikkaansa.
  Anna emännän viisaat ja ystävälliset silmät olivat jo noiden muutamien
  sanojen aikana ennättäneet tarkastaa vieraat, ja pelon, joka hänessä
  ensin oli herännyt niin ylhäisten vieraitten tullessa heidän köyhään
  pappilaansa, oli nuoren neidon miellyttävä olemus jo kokonaan
  hälventänyt. Kirsti Fleming näytti enemmän viattomalta lapselta, joka
  astuu ensimmäisiä askeleitaan maailmassa, kuin tytöltä, jolla on jo
  kaksivuotinen kokemus hovielämästä, mikä kokemus ei aina ollut
  onnellisia kokemuksia. Kasvultaan hän oli pikemmin pienempi kuin
  suurempi keskikokoa, hänen hiuksensa ja silmänsä olivat tummanruskeat,
  kasvonpiirteitä ei saattanut sanoa kauniiksi, niissä kun ei ollut
  riittävästi säännöllisyyttä; mutta hänen silmissään oli loiste,
  voimakas kuin päivänsäde, ja täyteläisillä huulilla väikkyvä, toisinaan
  veitikkamainenkin hymy oli niin hyväntahtoinen, ettei olisi luullut
  hänen tietävän vielä mitään maailman surusta ja murheesta. Ainoa, mikä
  hänessä tiesi aatelisnaista, oli arvokas, miellyttävä ja vapaa käytös
  ja suurempi huolellisuus puhetavassa kuin mitä siihen aikaan oli
  totuttu odottamaan Flemingin suvulta, ainakin sen miespuolisilta
  jäseniltä. Sitä vain ei Anna emäntä voinut saada selville, oliko tuo
  nuori neitonen nähnyt kuusitoista kevättä vaiko kaksikymmentä tai
  kenties pari enemmänkin; sillä vaikka hänen lapsellinen hymynsä oli
  kuusitoistavuotiaan, osoittivat suuret, kirkkaat ja ajattelevat silmät
  kahtakymmentä vuotta.
  -- Mestari Sigfrid -- sanoi nuori neiti tervehdittyänsä kunnioittavasti
  huoneeseen tulevaa -- olen teille kiitollisuudenvelassa niistä
  hyödyllisistä opetuksista, joita hyväntahtoisesti annoitte minulle
  Tukholmassa kaksi vuotta takaperin. Mies, jolla on suuria ja tärkeitä
  asioita ajateltavana, ei saata muistaa niin mitätöntä seikkaa kuin
  vähäinen ymmärtämätön tyttö on, mutta minä puolestani pidän suurena
  kunniana sitä, että olen lähes kuusitoista kuukautta saanut olla teidän
  oppilaanne. Luuletteko minun unohtaneen kirjanne "Sielusta" ja sen,
  mitä opetitte minulle unien merkityksestä?
  -- Kirsti neidillä on varmaankin ollut suunnattomasti hyötyä teidän
  opetuksistanne, sillä hän uneksii sekä valveilla että nukkuessaan,
  puuttui nuori upseeri hymyillen puheeseen.
  -- Älkää uskoko sitä, hyvä mestari! Harvoin minä nyt muulloin uneksin
  kuin puolivalveillani, ja silloin on mielestäni hauskinta nähdä unia
  semmoisista asioista, jotka päivällä käyvät yli ymmärrykseni. Mitä
  sanotte unesta, joka on nähty juuri teistä?
  -- Unet ovat kahta laatua, armas neitiseni, vastasi mestari tuntien
  heltyvänsä niin paljosta hyvyydestä, mihin yhtyi tuollainen sulo. --
  Osa unia tulee verestä, ja semmoiset ovat tavallisesti vastenmielisiä,
  kuten liiallisen syömisen jälkeen; toiset taas tulevat sydämen
  liikutuksista, jotka osaksi luemme sieluun kuuluviksi, ja ne ovat
  vuoroin surullisia, vuoroin iloisia. Uniin ei saa kumminkaan liian
  suuria perustaa; sillä vaikka Jumala saattaakin lähettää unia, jotka
  jotakin merkitsevät, niinkuin Raamatusta näemme ja omasta
  kokemuksestamme tiedämme, niin on kumminkin suurinta osaa pidettävä
  usmana tai tuulena, joka maan ylitse vaeltaa ja jolla ei ole vakinaista
  asuinsijaa.
  -- No selittäkää sitten uni, jonka näin teistä viime yönä, kun vielä
  olin tuntevinani laivan liikkuvan aalloilla. Näin unta, että te
  istuitte korkeassa tornissa, jalkainne alla oli maa ja päänne päällä
  taivaan tähdet, loistavana, sinisenä, kullalla kirjailtuna vaippana. Te
  olitte nuori, te olitte rikas, teillä oli mitä kauneimmat tieteenne
  tutkimusvälineet, ja minä istuin jalkainne juuressa oppien teiltä
  viisautta. Äkkiä te sanoitte minulle: katso tänne, minä olen löytänyt
  uuden planeetan Saturnuksen takaa, ja siellä on se autuaitten asunto,
  joka kerran annetaan meille! Minä katsoin kiikariinne ja näin taivaalla
  onnen saaren, ja siitä lähti joka haaralle kuolemattoman elämän
  säteitä. Katso, sanoitte te, tämän planeetan voima on tehnyt minut
  nuoreksi jälleen, ja minä voin tehdä iankaikkisesti nuoreksi sinutkin.
  Ei, minä vastasin, Juhana kuningas toi mukanaan Englannista ihanan
  marmorikuvan, joka monta vuotta sitten oli löydetty Roomasta ja oli
  vanhoilta pakanuuden ajoilta. Ja vaikka nyt tuo kuva on iankaikkisesti
  nuori, niin enpä tahdo minä olla sen kaltainen; mieluummin kukoistan
  minä lyhyen aikani kuin ruoho maassa ja lakastun sitten. Silloin te
  suutuitte minuun, otsanne synkistyi ja te kasvoitte suureksi kuin
  taivaan ukkospilvi, mutta samassa minä heräsin. Selittäkää nyt tämä uni
  minulle, hyvä mestari!
  Näytti siltä kuin mestari olisi näiden sanojen aikana itsekin vaipunut
  unelmiin. Hän ajatteli nuoruutensa päiväin kunnianhimoisia toiveita:
  hänkin oli itselleen toivonut valoisaa ja kunniakasta tulevaisuutta;
  ensi menestys oli rohkaissut häntä raivaamaan tietä kaikkien esteitten
  läpi senaikuisen tieteen ylimmille asteille. Oli ollut hetkiä, jolloin
  hän oli tuntenut olevansa ylpeä ja rikas kuin äärettömien avaruuksien
  kuningas ja katsonut alas tietämättömien ja taidottomien joukkoon kuin
  joukkoon, joka kumartaa kuningastaan. Nyt hän oli köyhä, vanha, ja
  häneltä puuttui tutkimuksiinsa tarpeelliset apukeinot. Hän tunsi
  olevansa kuin kerjäläinen kuninkaan istuimella, ja hänen ainoa, hänen
  uskollinen alamaisensa oli nainen, köyhä ja unohdettu kuten hän
  itsekin. Mutta nytpä oli eilen tullut muukalainen, tullut ja kuvaillut
  hänelle, että hänen salaisen kaipauksensa päämäärä on saavutettavissa,
  ja nyt saapui lapsi, leikkivä lapsi, sanomaan hänelle samaa oikullisten
  uniensa muodossa. Mitä se merkitsi? Kiusaustako se oli? Vai oliko se
  uuden, loistavan menestyksen enteenä? Hän mietti hetkisen ja vastasi:
  -- Unet, jotka jotakin merkitsevät, tuovat muassaan tavallisesti aivan
  päinvastaisia tapauksia, niinkuin kyllä omin silmin saatatte par'aikaa
  nähdä, armollinen neiti. Kuitenkin on minun myönnettävä, että Jumala
  joskus vertauksilla ilmoittaa meille, mitä vast'edes on tapahtuva,
  niinkuin Farao kuninkaalle unessa, jonka Josef selitti. Jos niin
  kävisi, että Jumala lähettää minulle, vanhalle ja köyhälle miehelle,
  jonkin aavistamattoman onnen tässä maailmassa, mikä tuskin on
  luultavaa, vaikk'ei sentään mahdotonta, koskapa Jumala voi muuttaa
  kaikki inhimilliset asiat, niin on siihen pikemmin luettava syyksi
  nuoren ja armollisen kuninkaamme erinomainen opin ja viisauden
  suosiminen, jotka nyt alkavat vaurastua hänen hallituksensa aikana.
  Mutta vähätpä minusta, kallehin neiti! Kertokaa minulle sen sijaan
  jotakin omista opinnoistanne opin ja hyödyllisten taitojen tiellä.
  -- Jospa minä uskaltaisin puhua neidin sijasta, koska hän on sangen
  kaino omia ansioitaan luettelemaan -- puuttui ratsumestari puheeseen --
  niin kertoisinpa teille, hyvä isä, ettei koko Ruotsin valtakunnassa ole
  toista, joka harppua niin ihanasti soittelee kuin Kirsti neiti. Illalla
  kerran viime keväänä armollinen kuningas istui ainakin tunnin ajan ja
  kuunteli soittimen helkytystä, unohtaen kaikki ryssäin pauhaavat
  sotapasuunat. Ja ellei neiti Ebba Brahe jo olisi se, mitä hän on, niin
  saisipa leskikuningatar pian uusia huolia valtakunnan tulevaisuudesta.
  Ellei Sigfrid mestari olisi ollut tottuneempi katselemaan kaukaisia
  taivaan tähtiä kuin maallisia virvatulia, niin hän olisi kenties noita
  sanoja lausuttaessa havainnut nopeasti haihtuvan, unelman tapaisen
  välähdyksen Kirsti Flemingin loistavissa silmissä. Ennenkuin
  punastuksen punaiset aallot olivat vielä ennättäneet nousta
  puolitiehenkään hänen neitseellisille poskilleen, hän vastasi
  närkästyneenä:
  -- Ei ole kellään, sotilaalla kaikkein vähimmin, lupaa puhua
  soimaussanoja kuninkaastaan. Jospa Yrjänä Tegel vielä olisi vallassa,
  niin olisitte paremmin oppineet kieltänne hillitsemään. Mestari kulta,
  uskokaa minua, en ymmärrä enempää kuin harakka semmoisista asioista,
  joissa en ole saanut teiltä opetusta. Niin, olenpa jo unohtanut melkein
  kaiken, mitä minulle opetitte metalleista ja kivistä.
  -- Eikö olisi semmoista kiveä, joka karkoittaa pahat unet? kysäisi
  jälleen Silfversparre ivallisen totisena.
  -- Timantti lienee siihen paras keino, vastasi Sigfrid mestari
  viattomasti. -- Sen kun sitoo vasemmalle sivulleen, niin se suojelee
  vihollisilta ja riidalta ja toralta ja raivotaudilta ja painajaiselta.
  Muuten -- jatkoi hän huomaamatta, kuinka Kirsti neiti uhaten ojensi
  timanttisormuksensa ratsumestaria kohti -- muuten on kallis safiirikivi
  hyödyllisin kaikista, sillä se vahvistaa koko ruumiin, pitää ihmisen
  tyytyväisenä ja tuo häneen hurskaita ajatuksia. Sanottu on myöskin
  kullasta, että kun sitä hienoksi jauhaa ja juo, niin se auttaa sydämen
  ahdistuksissa ja sydäntaudissa, ja siitä myöskin ihmisessä vilkkaan
  tunteen henki virvoittuu. Sillä kullalla on vähän auringon luontoa.
  Tätä kukin itse kohdastansa koetelkoon; minä sanon vain, mitä entisen
  ajan ihmiset ovat sanoneet. Niinpä safiirista sanotaan, että se, joka
  sitä suussaan pitää, saattaa ennustella.
  -- Mestari, saanko pyytää teiltä jotakin kahden kesken?
  -- Jos suvaitsette, kaikkein rakkahin neiti, astua viheliäiseen
  huoneeseeni, niin saan kuulla, mikä se on, vastasi vanhus tuntien
  melkein samaa kuin sammaltunut honka, kun visertelevä lintunen istahtaa
  sen ryhmyisille oksille.
  -- Sanoitte jotakin safiirista, alkoi Kirsti neiti hyvitellen,
  suljettuaan tarkasti oven kiinni. -- Niin viisas mies kuin te ei
  tarvitse safiirikiviä osatakseen ennustaa tulevia asioita. Te näette ne
  tähdistä ja ... käsistä.
  -- Tähdet ovat olleet olemassa hamasta maailman alusta ja noudattavat
  järkähtämättömiä lakeja, mutta juovat ja piirrot neitojen käsissä ovat
  tyynen veden pinnalla karehtivia väreitä, jotka ensi tuulenhenkäys
  puhaltaa pois.
  -- Oh, mestari, kyllä te tiedätte paremmin kuin minä, että ihmiskäden
  juovat noudattavat samoja lakeja kuin tähdetkin. Olettehan itse sanonut
  minulle, ettei Jumalan edessä ole mikään suurta eikä mikään pientä.
  Mutta koska pidätte enemmän tähdistä, niin kas tässä on horoskooppini,
  jonka itse kirjoititte paperille minua varten Tukholmassa. Te ette
  tahtonut selittää sitä silloin, koska olin niin nuori, mutta nyt olen
  kahta vuotta vanhempi. Se on velkakirja, teidän on lunastettava se.
  -- Jättäkää nyt se, rakkahin neiti! Ei ole ihmisen hyvä tietää
  tulevaisuuttaan.
  -- Mutta ennustittehan te hovineitosille Örebrossa! Sitä ette saata
  kieltää.
  -- Jos niin teinkin, tapahtui se heidän ylenpalttisen uteliaisuutensa
  tähden. Istuessani Örebron linnan tornissa minä sain monta makupalaa
  naisväeltä, he kun mielellään kyselivät minulta siitä, ketä he eniten
  rakastavat. Semmoista ei teidän tarvitse tiedustella; hän tulee, kun
  Jumala tahtoo.
  Kirsti neidin silmä iski tulta.
  -- Minä en mielitiettyä tiedustele, vastasi hän ylpeästi. Tahdon
  tietää, mitä kaikki nuo ihmeelliset viivat ja numerot merkitsevät. Ei,
  mestari, oma syynne se on. Te olette antanut minulle arvoituksen
  arvattavaksi, tässä se on, minä pyydän teitä selittämään sen. Sanokaa
  minulle, mikä tähti elämääni vallitsee!
  Mahdotonta oli olla ottamatta tuota kellastunutta, eläinradan merkkejä
  täyteen piirrettyä paperilippua, kun sitä tarjosi hieno, pehmoinen
  immen käsi. Mestari tarkasteli lippua huolellisesti ja sanoi epäröiden:
  -- Älkää kyselkö minulta enää!
  -- Ja te luulette naisen säilyttävän sellaista paperia vuosikausia
  tahtomatta kuulla sen selitystä. Haluatteko siis, että pidän taitoanne
  vain pilantekona?
  -- Niin paljon voin sanoa -- jatkoi merkkienselittäjä -- että teidän
  syntymähetkenänne on ollut merkillisiä merkkejä taivaalla. Te olette
  syntynyt jalopeuran tähdistön vaikuttaessa. Se ei ihmetyttäne ketään
  sellaista, joka on teidän sukuanne.
  -- Ei suinkaan, mestari.
  -- Jalopeura antaa yleviä ajatuksia, mutta ei pitkää ikää. Vain
  harvalle se antaa ikää viisikymmentä vuotta.
  -- Mitä sanottekaan, viisikymmentä vuotta! Siinä on kaksinverroin
  enemmän kuin olen toivonut eläväni. Entä mitä muuta siinä on?
  -- Mars hallitsee erään _firmamentumilla_, taivaanlaella, olevan mustan
  kohdan edellä ja sen jälkeen, eikä se ole kaukana. Siinä kohdassa, on
  Jupiter niin lähellä teidän tähteänne, että se on miltei kummallista.
  Hyvä neiti, varokaa! Kun planeettien kuningas vallitsee taivasta, on se
  kaikille vaarallinen. Sen, joka ei antaudu sen valtaan, se tavallisesti
  sammuttaa tai murskaa.
  -- Ette peloita minua. Sitä voidaan vastustaa.
  -- Niin, Jumalan voimalla, joka on suurempi sen voimaa. Tavallisesti
  aina jotakin kuolee siinä ihmisessä, joka Jupiteria vastustaa. Mutta
  kunhan vain sielu raukka pelastuu, on muu vähäarvoista. Sen mustan tai
  pikemmin loistavan kohdan takana on vielä paljon pieniä tähtiä. Toiset
  selittävät niitä jälkeläisiksi...
  -- Olen siis syntynyt sotaisten tähtien alla, kuten koko sukuni.
  Minulla on joku vihollinen...
  -- Sitä en ole sanonut.
  -- Vastustaja sitten, jos se teitä enemmän miellyttää. Minun täytyy
  vankasti vastustaa häntä, hän ei ole antava minun kauan elää, mutta
  lopulta saan levon tähtien joukossa. Sitäkö tarkoititte, mestari?
  -- Minä tarkoitin -- vastasi Sigfrid mestari -- että Jumala hallitsee
  kaikkia luotujaan, ja planeettien kuningas on yhtä varmaan hänen
  rinnallaan vain tomua kuin se on kaikkien taivaankappalten keskus ja
  kiinnike. Me kierrämme auringon ympäri, ja aurinko kiertää Jumalaa.
  Vain hänessä on kaiken lepo.
  -- Mitä, mestari? Oletteko tekin niitä, jotka uskovat tuota
  uudenaikaista satua, että maa muka kiertää auringon ympäri eikä
  päinvastoin?