Talvi-iltain tarinoita 3 - 22

  Margret-rouvan täyteläisiä kasvoja. Täytyihän urhoollisimmankin väistyä
  niin sattuvaa vastatodistusta; tappiolle joutunut sankari peräytyi, ja
  naurun hohotus sai ahdistelijat vähäksi aikaa iloisemmalle mielelle.
  
  
  14. VIIMEINEN KATUMUSTYÖ.
  
   Mitä? Eikö vielä riitä? Eikö milloinkaan tule kylliksi?
  Mutta hetkellinen iloisuus, jonka Margret-rouvan onnettomuus
  herätti, haihtui pian; velkakirjoja alettiin vaatia uudelleen,
  ja pari paikkakunnan tunnettua tappelupukaria juoksi ulos
  taittamaan aidanseipäitä, jotka olivat tavallisina aseina moisissa
  otteluissa. Vanhus näytti myöskin päättäneen pysyä taipumattomana.
  Muuan tungettelevaisimmista sai olkapäähänsä sivalluksen hänen
  ryhmysauvastaan. Alkoi sadella iskuja. Lauri Roderik heittäytyi väliin
  ja sai sellaisen lyönnin, että silmissä iski tulta. Ei ollut
  tasaväkinen taistelu kaksi kahtakymmentä vastaan, ja vaikka nuorukainen
  koettikin urhoollisesti käyttää sitä kokemusta, minkä hän oli
  saavuttanut edellisillä kisällejä ja kirjanpitäjiä vastaan tekemillään
  sotaretkillä, oli kyllin selvää, että hän ja vanhus kohta olisivat
  joutuneet tappiolle.
  Tuona ratkaisevana hetkenä ilmestyi Liisu ovelle. Hän seisoi siinä
  äänettömänä, kalvaana kuin kuvapatsas, ja hänen kyyneleinen katseensa
  kohtasi komissaarin katseen hänen juuri uudelleen kohottaessaan sauvaa,
  rangaistakseen lähinnä olevaa väkivallantekijää. Ei muuta kuin yksi
  ainoa silmäys, mutta se lamautti vanhuksen nostetun käsivarren. Pari
  sekuntia seisoi komissaari liikahtamatta, huolimatta iskuista, joita
  sateli häneen. Sitten hän huusi:
  -- Seis, minä tuon velkakirjat!
  Hätyyttelijät hillitsivät itsensä, ja huudot, että pitäisi lyödä
  kuoliaaksi verenimijä, vaikenivat. Aselepo saatiin toimeen, ja
  komissaari päästettiin noutamaan velkakirjoja, Lauri Roderikin jäädessä
  panttivangiksi, vaikka, kuten hän sittemmin tunnusti, olikin hyvin
  epävarmaa, tulisiko hänen isäntänsä ollenkaan takaisin.
  Mutta hän tuli. Hän astui synkän ja käskevän näköisenä keskelle
  suuttuneiden velallistensa joukkoa. Korkealla ilmassa hän piti oikeassa
  kädessään melkoisen suurta paperitukkua, noita hyvin tunnettuja
  onnettomuudenpapereja leimattuine nurkkineen ja variksen varpaan
  näköisine allekirjoituksineen ja kömpelöine sinetteineen, joista niin
  monen menestys riippuu ja joiden pelkkä näkeminen jo herättää
  samanlaista kunnioitusta huonoissa maksajissa kuin ikivanha,
  muinaisajan käsikirjoitus jossakin kirjastonhoitajassa tai
  muinaistutkijassa.
  -- Huomatkaa nyt! ukko huusi ja ojentautui suoraksi, joten hänen kookas
  vartalonsa tuli täyteen pituuteensa. -- Tässä on Mannun velkakirja
  viidestäsadasta riksistä; tunnetko puumerkin?
  -- Miten en tuntisi omaa puumerkkiäni? sanoi Mannu. Antakaa tänne se
  lappu, saatte sen takaisin, kun pyyhimme pois sata riksiä, jotka
  korkojen lisäksi olivat hyväntekijäisiä.
  -- Odota vielä vähän. Tässä on Mäkelän Matin velkakirja neljästäsadasta
  kahdestakymmenestä riksistä.
  -- Kirjoittakaa kolmesataa viisikymmentä; sen minä sain, huusi Matti
  joukosta.
  -- Tässä on Esaiaksen velkakirja kolmestasadasta kahdeksastakymmenestä
  viidestä riksistä ja kahdestakymmenestä neljästä killingistä.
  -- Kirjoittakaa kolmesataa kaksikymmentä riksiä, ei killinkiäkään
  enempää! huusi Esaias kiukusta tulipunaisena.
  Ukko näytteli vain näyttelemistään velkakirjoja, antamatta niitä pois
  kädestään.
  -- Tässä Majatalon Eerikin velkakirja kahdestasadasta viidestätoista
  riksistä. Tässä Pentun Niilon viidestäsadasta kuudestakymmenestä. Tässä
  Aatami Eerikinpojan sadasta kuudestatoista ja kolmestakymmenestä
  kahdesta. Tässä Isokylän Pietarin seitsemästäsadasta kahdeksastatoista.
  Tässä Mikko Mikonpojan kuudestakymmenestä neljästä riksistä...
  Ja sillä tavoin hän luetteli viidettäkymmentä velkakirjaa, osaksi
  sangen suuristakin summista.
  -- Ovatko kaikki oikeat? hän kysyi näytettyään kaikki nuo
  onnettomuudenpaperit.
  -- Ovat, ovat, antakaa ne tänne; kyllä ne saatte takaisin! Me olemme
  kunniallista väkeä, me emme ota enempää, kuin mitä meille oikeuden
  mukaan on tuleva, huusivat velalliset.
  -- Vai niin! sanoi komissaari ja katseli joukkoa vielä hetkisen
  ikäänkuin epäröiden kahden päätöksen välillä, jotka hänen sydämessään
  taistelivat.
  Uunissa paloi tuli. Hän peräytyi nopeasti pari askelta, heitti paperit
  tuleen, ennenkuin kukaan ehti ajatellakaan estää sitä, ja asettui
  uhkaavan näköisenä rovion eteen, seisoen paikoillaan siksi, kunnes
  viimeinenkin kellastunut paperiarkki, viimeinen kömpelötekoinen sinetti
  oli loppuun palanut. Ei yksikään käsi liikahtanut, ei yhtään sanaa
  kuulunut kenenkään suusta; kaikki katselivat hämmästyneinä noita
  onnettomia velkakirjoja, jotka kuin tuskasta kiemurtelivat kuumuudessa,
  kellastuivat, mustuivat, leimahtivat tuleen, hiiltyivät ja vielä
  harmaana tuhkanakin kuin kerskuivat allekirjoittajain hehkuvista
  nimistä.
  -- Minun luullakseni olette nyt saaneet, mitä teille oli tuleva ja
  vielä vähän enemmänkin, sanoi komissaari hiukan vavahtelevin äänin. --
  Menkää nyt matkoihinne; meidän asiamme ovat nyt selvillä.
  Joukko, joka äsken juuri oli ollut niin hurja, totteli sanaakaan
  sanomatta ja lähti kummastuneena pihalle. Sinne he näkyivät kaikki
  pysähtyvän tuumimaan, mitä se oikeastaan merkitsi. Arvattavasti moni
  luuli tuon polttouhrin olevan vain pelkkää juonta, jonka oikean laidan
  käräjissä kyllä saisi nähdä. Mutta velkakirjoilla on ihmeellinen kyky
  syöpyä useimpain velanottajien mieleen. Useimmat tunsivat niistä
  jokaisen poimun, jokaisen variksenjäljen ja vannoen vakuuttivat
  nähneensä niiden palavan.
  Kun taistelukenttä oli puhdas, meni komissaari Liisun luo, tarttui
  lujasti hänen käteensä ja sanoi kiihkeässä mielenliikutuksessaan
  ollenkaan huomaamatta toisia läsnäolijoita:
  -- Joko nyt tyydyt? Oliko siinä kylliksi?
  Tyttö oli vaiti.
  -- Mitä? puhkesi vanhus kiivaasti puhumaan. Kahdeksantoistatuhatta
  riksiä tulen omana; enkö vielä ole tehnyt kylliksi?
  -- Ette, vastasi Liisu hiljaa.
  -- Oh, tarkoitatko niitä muutamia tuhansia, jotka minulla vielä on
  puhdasta rahaa tuolla sisällä? Odota, sinä saat ne, saat jakaa ne
  köyhille, kelle hyvänsä. Onhan kirjoitettu: mene, anna kaikki, mitä
  sinulla on, vaivaisille...
  -- Mutta Sana sanoo lisäksi: ja seuraa minua!
  Liisu kuiskasi nuo sanat tuskin kuuluvasti, mutta vanhus ymmärsi
  kuitenkin hänen tarkoituksensa.
  -- Mitä? hän huudahti vielä kerran sydäntäsärkevästi. -- Eikö
  vieläkään? Eikö koskaan tulekaan kylliksi? Kahdenkymmenen vuoden
  katumus ja parannustyöt, maailman ylenkatse ja pilkka, rukoukset,
  valvomiset, paastot ja lihankidutukset, koko omaisuuteni on annettu
  köyhille, eikä kuitenkaan ole vielä kylliksi! Vanhurskas Jumala, mitä
  minun vielä pitää tehdä? Millä tavoin minun tulee tyydyttää niin
  pohjattoman vaatelias, niin kostava Jumala?
  -- Voi, setä-parka! -- vastasi tyttö heittäytyen itkien hänen kaulaansa
  -- kaikki tuo on tekopyhyyttä ja omatekoista vanhurskautta, se ei ole
  Jumalasta minkään arvoista. Laskeutukaa ristin juureen sellaisena kuin
  olette, itseänne ylistämättä, heittäytykää ilman kaikkea omaa ansiota
  Kristuksen syliin, niin samana hetkenä olette vapahdettu ilman mitään!
  Vanhus ei käsittänyt häntä. Yksi ainoa ajatus näytti vallanneen ja
  hämmentäneen hänen sielunsa.
  -- Eikö vieläkään riitä? Vieläkö on jotakin tehtävä?
  Äkkiä näytti hänelle juolahtavan jotakin mieleen; hän sytytti
  rikkitikun ja aikoi viedä liekin ikkunan edessä oleviin
  puolivarjostimiin. Hän kummastui, kun häntä estettiin sytyttämästä
  huonetta tuleen.
  -- Eikö tämä ole minun taloni? Miksi en saisi polttaa sitä poroksi?...
  Pian seurasi toinen ajatus, joka karkoitti tieltään edellisen ja joka
  taas ilmaisi parannuksentekijässä koronkiskurin.
  -- Minunko taloni? Ei, hyvät ystävät, kuinka tämä voisi olla minun
  taloni? Minä olen rutiköyhä, rutiköyhä, sanon minä. Jos minulla onkin
  ollut talo, niin olen antanut sen köyhille ... jos on ketään köyhempää
  kuin minä. Martta Widström, sinä voit todistaa sen oikeuden edessä, jos
  sukulaiset tahtoisivat vaatia perintöä. Sano heille, että talo ja
  kaikki, mitä siinä on, on kiinnitetty Herrallemme köyhien hyväksi.
  Minulla ei ole mitään; maantien kerjäläinen on rikkaampi minua. Mutta
  se ei riitä. Liisu sanoo, ettei koskaan tule kylliksi.
  Margret-rouva, joka aina oli päätteliäs ja käytännöllinen, kääntyi
  emännöitsijän puoleen.
  -- Kuulkaa, matami Widström, nyt ei ole komissaarin laita niinkuin olla
  pitää. Meidän täytyy lähteä, ettekä te voi yksin tulla toimeen hänen
  kanssaan. Minä luulen, että _meidän_ on parasta ottaa hänet huostaamme.
  Kootkaa hänen liina- ja pitovaatteensa; tilatkaa hevoset ja raittiit
  kyytimiehet! Minä panen kassa-arkun sinettiin todistajain läsnäollessa;
  muun jätämme teidän haltuunne, matami. Äskeiset hullutukset maksoivat
  sievät rahat. Te saatte ottaa luotettavan talon vartijan, matami
  Widström, vaikka se maksaisikin riksin päivässä. Kiväärejä on talossa;
  älkää arkailko, ampukaa jokaista, joka uskaltaa koskea pienimpäänkin
  esineeseen. Minä palaan uuden vuoden aikaan ja järjestän silloin
  talon asiat. Sillävälin saa komissaari elää meillä kuin prinssi
  leipurinmyymälässä. Me lämmitämme ullakkokamarin; en minä pidä lukua
  muutamista halkosylistä, panen palvelijattaren passariksi ja annan
  kunnollista jokapäiväistä ruokaa. Minulla on kotikutoisia, ruudukkaita
  mattoja, kyllä siitä tulee kodikasta ja lämmintä, ja minä muutatan
  sinne Otto Kristofer-vainajan vanhan lautapelin ja tohvelit ja yönutun.
  Kas niin, kiiruhtakaa, matami, kyllä minä palkitsen vaivanne.
  Tuon topakan puheen aikana kohosi vähitellen suuttumuksen puna
  emännöitsijän kalpeille kasvoille.
  -- Vai ei ole laita niinkuin olla pitää? hän kysyi pelottomasti. Kuinka
  täällä voisikaan olla niinkuin olla pitää, kun vieraat ihmiset
  komentelevat ja käyvät hallitsemaan toisen omaisuutta? Jos tässä kukaan
  on hullu, niin ei ainakaan minun isäntäni. Tullaan vanhan miehen luo
  myöhään illalla ampuen ja jyryten ... tehdään hänet sairaaksi
  ilkeäjuonisilla tempuilla ... annetaan hänen tapella varkaitten
  kanssa ... saatetaan hänen päänsä sekaisin jumalaapilkkaavalla
  puheella, ettei muka saa tehdä hyvää, ja sanotaan sitten: hänen
  laitansa ei ole niinkuin olla pitää! Minä sanon teille, hyvä rouva,
  mikä ei ole niinkuin olla pitää: teidän sukulaisrakkautenne, joka vain
  tahtoo saada perinnön. Mutta siihen sanon minä jotakin lisäksi teille,
  rouva, nimittäin, että perintö on oleva rakkauden mukainen, yhtä
  niukka. No niin, ovathan nuo sisällä olevat korukalut jotakin; myykää
  ne huutokaupalla: se on sitä syntisen maailman turhuutta, joka ei
  oikein tahdo unohtua ajatuksista, kun kerran on ollut rikas. Muu
  omaisuus, sanon minä, hyvä rouva, on enimmäkseen tuhkana tuossa
  liedessä. Minä tiedän, miten komissaari on kahtenakymmenenä vuotena
  antanut toista vertaa enemmän kuin hän kurjalla koronkiskomisellaan sai
  kokoon; häntä huvitti tehdä hyvää ja kärsiä pilkkaa. Minä olisin voinut
  sanoa noille viheliäisille ulkona oleville jotakin... Joka velkakirjan,
  jonka isäntäni on velkonut oikeuden kautta, on hän lukkarilla
  maksattanut takaisin ja vähän enemmänkin, parantaakseen heidän
  leväperäisyyttään, käräjöimis- ja juontihaluaan, mutta mitä kiitosta
  hän on siitä saanut? Antakaa minun nyt hoitaa häntä, ja minä lupaan,
  että hän on terve taas viikkokauden kuluttua!
  Margret-rouva oli niin kummastuksissaan, kun tapasi siinä melkein yhtä
  miehekkään amatsonin kuin hän itsekin oli, ja emännöitsijä oli niin
  sattuvasti vedonnut hänen omaan käytännölliseen järkeensä, että hän
  ensi kerran elämässään tunsi itsensä voitetuksi.
  -- Kuulkaas nyt, matami Widström, hän alkoi, laskettuaan
  torventöräyksen siniruutuiseen nenäliinaansa.
  Mutta hän ei saanut jatkaa puhettaan.
  -- Martta Widström -- sanoi komissaari aivan odottamatta -- tee
  niinkuin rouva käskee! Minä olen köyhä mies ... ei minulla ole mitään,
  millä eläisin ... tuleehan minun olla iloinen, kun sukulaiseni
  armahtavat minua. Tilaa hevoset; minä lähden heidän kanssaan. Liisu...
  Eikö nyt riitä? Vieläkö enemmän?
  
  
  15. HALM GRÅBERGIA VASTAAN.
  
   Meidän täytyy päästä 200.000:teen.
  Tuon uutteran Pohjois-Suomen kauppakaupungin kilvoittelevat suurvallat,
  Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet, olivat kertomuksemme aikana
  jokseenkin yhtä voimakkaat, ellei ota lukuun tuota liikeasioissa
  melkein merkityksetöntä kauppaneuvoksen arvonimeä, joka ihmisten
  silmissä toimitti jonkinmoisen voittopuolen Halmin kauppahuoneelle.
  Kumpikin oli, vaikkakaan ei liitossa keskenään, niin kuitenkin pääoman
  voimalla ja niillä pikku muruilla, jotka valtio siihen aikaan alentui
  ottamaan vastaan tullitulojen asemesta, saanut haltuunsa yhtäläiset
  aimo osat kahden etevimmän vientitavaran, nimittäin tervan ja lankkujen
  ynnä niihin kuuluvain alaosastojen, pien, palkkien, lautojen ja
  potaskan kaupasta, samalla kun suolan, siirtomaantavarain ja
  teollisuustuotteiden tuonti oli samoin kummallakin melkein yhtä suuri.
  Toimeliaina ja tarkkaavaisina oli kumpikin aikaisemmin kuin muut
  käsittänyt uusien markkinapaikkojen tärkeyden, jotka silloin alkoivat
  suunnata Suomen kauppaa toisaanne. Kumpikin oli yhä vähentänyt
  kauppatoimiaan Tukholmassa ja laajentanut kauppaansa Pietarissa;
  kumpikin oli vapauttanut itsensä sen yksinoikeuden vallasta, jossa
  Lybeck oli pitänyt Suomen tuontikauppaa, ja tuotti kauppatavaransa
  suoraan Englannista tai Amerikasta. Koska kumpikin oli välittömässä
  yhteydessä ensiarvoisten ulkomaisten kauppahuoneitten kanssa ja siten
  sai, vaikka myöhäänkin, varmat tiedot ajan kauppaoloista, pääsivät he
  molemmat kaikkien muiden kilpailijainsa, paitsi toistensa edelle. Mitä
  Halm tiesi, tiesi myöskin Gråberg, ja mikä kauppayritys oli Gråbergin
  mielestä edullinen, siihen ryhtyi kohta Halmkin. Kun sen lisäksi
  kummallakin oli yhtä paljon laivoja vesillä ja ne kilvoittelivat
  samoissa ulkomaan satamapaikoissa, sattui liiankin usein, että molemmat
  kauppahuoneet häiritsivät ja vahingoittivat toistensa aikeita, kun he
  sensijaan yhteen liittyneinä olisivat voineet voittaa kaikki muut
  kilpailijat.
  Sähkölennättimestä ei silloin vielä tiedetty mitään, ja posti oli
  riippuvainen vuodenajoista ja säistä. Englannista lähetetty kirje
  viipyi joulukuussa matkalla kolme tai neljä viikkoa, ennenkuin se
  ennätti määräpaikkaansa Pohjois-Suomeen, ja vastaus viipyi yhtä kauan.
  Moinen etanan-kulku se se oli uurtanut ne pahat rypyt, jotka
  synkistyttivät kauppaneuvos Hannu Herman Halmin otsaa, hänen istuessaan
  joulun tienoissa konttorissaan, kuten muutamia viikkoja ennen hänen
  ammattitoverinsa konsuli Gråberg oli istunut kirjoituspöytänsä ääressä,
  äsken tulleen postin lähetykset edessään.
  Halm oli samanikäinen kuin Gråberg, noin viidenkymmenen vuoden vanha,
  mutta ulkonäöltään täydellinen gentlemanni, pitkä ja laiha, kauniin,
  säännöllisin, kasvonpiirtein ja ryhdiltään maailmanmies, levollinen ja
  kunnioitusta herättävä. Hän oli oleskellut nuorena monta vuotta
  Saksassa, puhui sujuvasti saksaa ja englantia, osasi soittaa huilua ja
  oli taiteenrakastaja ja -suosija. Hänen talonsa ei ollut niinkuin
  Gråbergin ainoastaan rikas, vaan myöskin kaupungin vieraanvaraisin,
  hauskin ja miellyttävin. Sen salissa vastaan otettiin jokainen
  matkustaja, jokainen taiteilija ja kirjailija, joka sattui käymään
  kaupungissa, ja isännän vieraanvaraisuutta lisäsivät nuoren emännän
  sulous ja rakastettava perhe. Kauppaneuvos Halm oli nimittäin
  kadottanut ensimmäisen puolisonsa, josta hänellä oli poika, Juhani, ja
  toistamiseen nainut nuoren ruotsalaisen, joka oli hänelle lahjoittanut
  neljä tytärtä perätysten, kunnes hän juuri muutamia päiviä aikaisemmin
  oli synnyttänyt pojankin, joka vielä oli kastamatta, koska odoteltiin
  äidin paranemista.
  Halmin konttorissa työskenteli, häntä itseään lukuunottamatta, kaksi
  kirjanpitäjää: Stenman-vanhus, joka oli istunut kirjoituspöytänsä
  ääressä aina entisen isännän Hannu Kristofer Halmin ajoista asti, ja
  nuori Tervola, jonka oli nykyisen isännän aikana onnistunut
  tervakuormien ääressä puuhailevasta juoksupojasta kohota kirjurin
  tärkeään luottamustoimeen. Stenman, kuiva, äreä nuuskaaja, jolla oli
  yllään sininen, messinki-nappinen hännystakki, melkein kuin
  lääninkamreerilla, ja päässä punainen tekotukka ja suuri syylä
  vasemmassa poskessa, oli juuri hyvin huolellisesti vuollut kynänsä, kun
  isäntä kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:
  -- Lewis & Kumppani kirjoittaa vehnän hinnan nousseen Hullissa neljä
  killinkiä neljännekseltä. Se meidän olisi pitänyt tietää neljä viikkoa
  takaperin.
  -- Sitä arvelin jo Mikonpäivän aikana, vastasi Stenman nuuskaten. --
  Sato oli huono, sadetta tuli paljon.
  -- Jos olisimme tienneet sen neljä viikkoa takaperin, emme olisi
  antaneet Argolle ja Veritaalle käskyä lähteä Bostoniin. Odessan rahdit
  nousevat päivä päivältä. Gråbergilla on neljä laivaa Välimerellä ja
  meillä vain kaksi.
  -- Paitsi Eliseä ja Ruhtinas Menschikoffia, jotka lähtivät Livornoon,
  on meillä St. Ybesissä Juno ja Otava, jonka pitäisi olla jäässä kiinni
  Riiassa, huomautti kirjanpitäjä.
  -- Elisellä ja Ruhtinas Menschikoffilla on käsky purjehtia
  Aleksandriaan.
  -- Talvi on leuto. Otava voidaan sahata jäästä irti.
  -- Stenman ... hanki pikalähetti, joka ratsastaa ilmateitse! Niin oiva
  ansio käsissä ja pitää joutua vasta neljä viikkoa myöhemmin! Lewisin
  kirje on kirjoitettu joulukuun 1 päivänä.
  Stenman kohautti olkapäitään ja nuuskasi uudelleen.
  -- Lähettäkää Tervola!
  Isäntä pureksi oikean etusormensa kynttä, tuumi muutamia
  silmänräpäyksiä ja sanoi:
  -- Tervola!
  Nuori kirjanpitäjä nousi, odottaen käskyjä.
  -- Osaatko ajaa kuoliaaksi hevosia?
  -- Jos käskette, herra kauppaneuvos, osaan.
  -- Hyvä. Kahden tunnin kuluttua olet matkalla. Kolmessa päivässä ajat
  Pietariin ja viidessä Riikaan. Otava sahataan irti jäästä, viedään
  pellavansiemeniä Lontooseen ja otetaan rahtia Odessaan. Ymmärrätkö?
  -- Kyllä, herra kauppaneuvos.
  -- Valmistaudu matkaan. Rahaa ja kirjalliset määräykset saat tunnin
  kuluttua. Tervola ... minä olen nostanut sinut tervasta. Nyt saan
  nähdä, mihinkä kelpaat. Nyt ovat minuutit kyseissä, mitä tuo kelvoton
  posti ei käsitä. Yksi ainoa pakkasyö voi pilata koko yrityksen. Ellet
  ole määräpäivänä Riiassa, tapaat kapteeni Öholmin miehineen
  paluumatkalla tänne.
  -- Minä olen ensi lauantaina Riiassa.
  -- Ota minun pistoolini, äläkä taita niskojasi. Odotas vielä...
  Sinullahan on köyhä äiti?
  -- On, herra kauppaneuvos.
  -- Minä pidän huolta hänestä, jos jotakin tapahtuu. Mene, minä luotan
  sinuun.
  Nuori kirjanpitäjä lähti kumartaen. Isäntä katsahti nopeasti poistuvaa
  ja sanoi itsekseen:
  -- Olisipa vahinko poikaa; hän on minun miehiäni.
  Konttorissa kuului muutaman minuutin ajan vain Stenman-vanhuksen kynän
  rapinaa ja hänen nuuskarasiansa napsahduksia. Sitten isäntä kääntyi
  taas kirjanpitäjänsä puoleen sanoen:
  -- Rahtikontto, tuloja tähän päivään asti?
  Kirjanpitäjä avasi kirjan ja vastasi:
  -- 138.654:32.
  -- Merkitse lisäksi: Elise lähettänyt 19.040:-; Argo 14.890:16. Summa
  172.585:-. Otava kantaa 380 lästiä. Viimeisten rahtihintojen mukaan
  tuottaisi se 28.000:-, jos Tervola ehtii ajoissa. Stenman ... meidän
  täytyy päästä 200.000:teen. Edvardson on kehunut Bäckille, että
  Gråbergin rahtitulot tänä vuonna ovat 230.000:-.
  -- Hän valehtelee. Edvardsonissa ei ole senkään vertaa totuutta kuin
  pakkastiaisessa.
  -- Luuletko Tervolan pääsevän perille?
  -- Kukaties. Saling, jonka Gråberg lähetti, ryöstettiin ja murhattiin
  Pietarissa neljä vuotta takaperin. Onpa tähän vuoden aikaan pahanlainen
  matka Riikaan.
  -- Salingin leski sai vuotuiseksi eläkkeeksi kaksisataa. Meidän täytyy
  muistaa Tervolan äitiä. Jos Otavan käy hyvin, panemme nettovoitosta
  kaksi prosenttia apurahakassaan.
  Taaskin äänettömyys.
  -- Kälyni palasi eilen Tampereelta. Hänet kuuluu Pellavoinen pettäneen.
  Stenman mutisi jotakin kanasta ja ketusta.
  -- Hän toi mukanaan Sten-veljen ... hulluna.
  -- Te tulette holhoojaksi, patruuna. (Vanha "konttorikoni" ei pitänyt
  kauppaneuvoksen nimeä minkään arvoisena.)
  -- Siinä on omat mutkansa. Me emme saa loukata Margretia.
  -- Hm -- täydensi Stenman -- Liisu on aivan sopiva Juhanille.
  -- Liisulla on Rosenius silmissään ja Schartau päässään. Mutta hän saa
  Stenin perinnön.
  -- Niin otaksun. Kaikki itse ansaittua, ja luultavasti on jo
  määrättykin, kelle se jää.
  Konttorin vahtimestari tuli etuhuoneesta ja ilmoitti kapteeni
  Edvardsonin haluavan päästä kauppaneuvoksen puheille. Isäntä ja
  kirjanpitäjä katsahtivat toisiinsa. Oli sangen harvinaista, että
  kummankin päävihollinen ja kilpaveljen uskotuin kätyri ja liittolainen
  ilmestyi toiminimi Halmin konttorinäköpiiriin, niin sanoaksemme itse
  jalopeuran luolaan. Jos neljäkymmentä vuotta paikassaan palvellut
  Stenman-vanhus olikin välttämätön voimaratas Halmin kauppahuoneen
  salakoneistossa, niin tiedettiin, että Edvardson oli varsinainen
  hämähäkki Gråbergin kauppahuoneen laajassa verkossa. Erotuksena oli
  vain se, että Halmilla oli parempi asioimiskyky kuin Stenmanilla, mutta
  Edvardson sen sijaan oli paljon etevämpi isäntäänsä viekkaudessa.
  -- Pyydä häntä astumaan sisään! sanoi kauppaneuvos.
  Kapteeni Edvardson tuli siistinä ja hienona kuin ainakin, vaikka olikin
  seitsenkymmenvuotias, ja silitellen tapansa mukaan hyvinpuhdistetun
  hattunsa silkkihuopaa.
  -- Leuto sää tänään, herra kauppaneuvos. Toivoakseni on terveys hyvä.
  -- Kiitoksia, siinähän tuo menee. Olkaa hyvä, käykää istumaan. Mikä
  tuottaa minulle sen harvinaisen kunnian, että saan nähdä teidät, herra
  kapteeni?
  -- Sanon asiani lyhyesti; posti lähtee kello kuusi, ja aika on rahaa.
  Kenties ette tiedä, herra kauppaneuvos, että naapurikaupunki X-kylä on
  tulessa?
  -- Mitä? Tulessako? huudahti Halm hämmästyen. Hänellä oli kuitenkin
  sydän kauppa-asioiden takana.
  -- Jo aamusta kello seitsemästä asti. Kuulin sen luotettavalta
  sanantuojalta. On annettu käsky, että ruiskuja ja miehiä viipymättä
  lähtisi sinne. Mutta täytyy myöskin lähettää ruokavaroja.
  -- Kaikki minun hevoseni ovat käytettävissä. Stenman, kannata heti ulos
  puolet laivamuonasta ja lähetä X-kylään. Hyvä Jumala, millainen
  onnettomuus!
  -- Minä aion myöskin olla puolen tunnin kuluttua matkalla, jatkoi
  kapteeni. Mutta jos onnettomuutta, kuten pelkään, ei enää voi estää,
  sillä onhan kaupunki vanha ja tiheään rakennettu, niin on tärkeätä
  ajatella käytännöllisiä seurauksia. Konsuli Gråberg ehdottaa, että
  meidän kaupunkimme tarjoaisi heti sekä apua ja asuntoja kodittomille
  että myöskin varastopaikkoja, kellareja, makasiineja ja puoteja
  kauppaliikettä varten. Ensi hämmästyksen vallitessa ovat etevimmät
  kauppiaat kyllä halukkaat muuttamaan tänne, mutta jos he saavat
  miettimisaikaa, jäävät he paikoilleen. Eihän minun tarvitse huomauttaa,
  miten suuresti kaupunkimme kärsii siitä, että sen täytyy kilvoitella
  X-kylän kanssa ja miten edullista olisi, jos saisimme yhdistetyksi
  kaksi niin lähekkäin olevaa ja kilpailevaa tapulipaikkaa yhdeksi.
  Konsuli Gråberg ehdottaa, että heti laadittaisiin kirjallinen ehdotus
  ja lähetettäisiin pikalähetti viemään sitä hallitukselle. Te, herra
  kauppaneuvos, olette sekä taitonne että asemanne puolesta sopivin
  ehdotuksen laatijaksi.
  Hannu Herman Halm käveli mieli kuohuksissa edestakaisin pitkin lattiaa.
  -- Nytkö, hän huudahti, juuri nytkö, kun kaupunki vielä on tulessa!...
  Herra kapteeni ... minä olen nähnyt paljon, kuullut paljon, mutta
  mitään niin katalan viisasta en ole vielä kuullut... Mutta te
  olette kuitenkin oikeassa ... etu olisi summaton ... tulen
  vahingoittamillekin. Koko tervanvienti kymmenestä metsäisestä
  pitäjästä ... koko suolantuonti yhtä monta penikulmaa avaralle tiheään
  asutulle ja varakkaalle rannikkoseudulle... Kaupungin satamatulli...
  -- Enemmän, herra kauppaneuvos! Enemmänkin. Pääomien, laivojen ja
  kauppayhteyksien yhdistämisestä kasvaisi kaupunkimme ennen pitkää
  mahtavammaksi kaikkia Pohjois-Suomen kaupunkeja. Me voitamme
  Turun, me saamme taas valtaamme koko Itä-Suomen kaupan, joka on
  luiskahtamaisillaan käsistämme, ja me syöksemme varttuvan Viipurin
  takaisin entiseen mitättömyyteensä.
  -- Mutta maantiedettä emme voi muuttaa, herra kapteeni. Mutta samapa
  se, ehdotuksenne on käytännöllinen. Minä mietin sitä... Huomenna...
  -- Jo tänään, herra kauppaneuvos. _Time is money_, aika on rahaa.
  -- Olkoon menneeksi... Voi onnetonta kaupunkia!... Mutta sehän on
  suurin hyvätyö juuri palovahinkoonjoutuneille.
  Kirjanpitäjä Tervola tuli matkatamineissa.
  -- Ah! antakaa anteeksi, herra kapteeni! Eräs liikeasia...
  Kapteeni Edvardson pyyhkäisi hattuaan ja sanoi kohteliaasti
  jäähyväiset.
  
  
  16. GRÅBERG HALMIA VASTAAN.
   Raha tahtoo meidät kokonaan.
  Kaupungissa oli vilkasta hyörinää naapurikaupungin onnettomuuden
  johdosta. Hevosia, rattaita, palokaluja, ruokavaroja lähetettiin sinne
  kiireesti; kunnaat ja kadut olivat täynnä ihmisjoukkoja, jotka
  koettivat tähystellä keksiäkseen kaukaisia savupilviä. Moni itki,
  toiset seisoivat välinpitämättöminä tai uteliaina. Kuitenkin näkyi
  yleensä kaikkien kasvoista teeskentelemätöntä osanottoa.
  Neljännestunnin kuluttua viimeksi kerrotusta keskustelusta oli kapteeni
  Edvardson taas konsuli Gråbergin konttorissa. Hänen viisaat, harmaat
  silmänsä loistivat tyytyväisyydestä hänen pannessaan pois hattunsa ja
  tarttuessaan paperisaksiin.
  -- No, Edvardson?
  -- Niin käy kuin pitääkin. Hän suostuu ehdotukseen. Joko se onnistuu,
  mikä ei kuitenkaan ole varsin luultavaa, ja siinä tapauksessa valtaat
  sinä, veli Gråberg, jo tänään parhaat varastopaikat; taikka se ei
  onnistu, mikä on luultavampaa, ja silloin tietää koko maailma, että
  molempien kaupunkien yhdistämisehdotus on Halmin tekemä, hän kun on
  pannut kirjelmän kokoon. Edellisessä tapauksessa saamme suoranaista
  hyötyä, jälkimmäisessä epäsuoraa. X-kyläläiset eivät koskaan anna
  Halmille anteeksi moista kepposta, missä on kysymys enemmästä kuin
  tulipalosta, heidän täydellisestä häviöstään, ja me saamme heistä yhtä
  uskollisia liittolaisia kuin Halm leppymättömiä vihollisia.
  Päättyköönpä siis asia miten hyvänsä, voitto on meidän. Minä en
  luullut sen ketun niin helposti tarttuvan rautoihin. Mutta hän on
  kunnianhimoinen, ja sitä liikemies ei saa koskaan olla. Ruusunvärein
  kuvailin tulevaisuudentoiveita, miten voittaisimme Turun ja Viipurin...
  Se naula veti.
  -- Edvardson!... Oletpa, veli, itse oveluus.
  -- Kiitos kohteliaisuudesta ... ainoastaan hutilus Gråbergin
  kauppahuoneen liikekoulussa. Mutta nyt minun täytyy lähteä X-kylään
  mielialaa tutkimaan ja valmistelemaan suunnitelmaamme.
  -- Odotas vähän. Margret Halm on palannut.
  -- Niin, Pellavoisen suosiollisella avustuksella. Se mies on, ystävien
  kesken, yhtä suuriarvoinen kuin laivanlasti pellavia; hän osaa käyttää
  hyväkseen asianhaaroja. Kukapa olisi arvannut, että hän juuri sattuisi
  tapaamaan Lauri Roderikin ja lähettäisi hänet tuota päätä loruilemaan
  lihavalle rouvalle tositarinoita komissaarista?
  -- Tiedät siis sen, veli. Mutta tiedätkö myöskin, veli, että komissaari
  on hullu?
  -- Sitä pahempi eräälle kauppaneuvokselle. Hulluus näyttää olevan
  heillä veressä. Kaikesta sellaisesta voidaan lyödä rahaa, varsinkin jos
  samalla tiedetään oikea syy. Minäpä panen kaikki pumput käymään,
  Margret Halmilla ei kestä mikään kielen takana.
  -- Lauri Roderik on kotiin tultuaan ollut harvapuheinen ja
  umpimielinen. Minä en enää ole tuntea koko poikaveitikkaa; hän hautoo
  jotakin mielessään. Luultavasti rakkaudenhoureita. Milloin hän tahtoo
  lähteä ulkomaille kuten Juhani Halm, milloin puhelee alkavansa
  työskennellä minun konttorissani. Muistathan sopimuksemme, veli. Mitä
  on nyt tehtävä?
  -- Aluksi jääköön hän konttoriin. Juhani Halmia odotetaan taas keväällä
  kotiin: siihen mennessä pitää Liisun asian olla aivan selvillä. Siis
  nyt ei mitään matkaa; täytyy kaikin keinoin koettaa saada Margret ja
  tyttö suostumaan. Olen kerran saanut päähäni, että komissaarin
  syntirahain pitää toimittaa jotakin hyvää Gråbergin liikkeen
  palveluksessa.
  -- Mutta jollei hän ole tehnyt testamenttia, joutuu puolet Hannu Herman
  Halmille.