Talvi-iltain tarinoita 3 - 18

  
  -- Niin, siltäpä näyttää molemmin puolin! vastasi pistooleilla
  varustautunut mies hilpeämmällä äänellä ja kiipesi samalla alas vallin
  pohjoispuolelle.
  Mutta tuskin ehti miehekäs rouva nähdä hänen lähestyvän kuomirekeä, kun
  hän jo ojensi petäjänoksansa ja huusi:
  -- Mies, jos vielä astut askeltakaan lähemmä, niin paukahtaa!
  -- Mitä loruilette! sanoi toinen nauraen ja pisti aseensa piiloon. --
  Minä olen ylioppilas, nimeni on Gråberg ja tulen Helsingistä. Onko
  siinä kylliksi, vai mitä?
  -- Mitä? Lauri Roderik Gråbergko?
  -- Sama mies. Ja koska teillä, hyvä herra, on kunnia tuntea minut, niin
  voisin minäkin ehkä saada kunnian tietää nimenne, hyvä herra. _Posito_,
  olettakaamme, joku lukkari kumarrusmatkalla, saadakseen itselleen
  rokonpanijan viran? Vai nimismieskö, jonka rohkea kunnianhimo pyrkii
  aina asessorin arvoon saakka? Sangen mieluista olisi minusta, jos
  voisin palvella teitä puoltosanallani; saatanpa sanoa, että olen
  virkavallan suosiossa. Hyvän aikaa olen jo tutkinut sen pieniä siemeniä
  ja sen kypsiä hedelmiä. Ja se on minulle maksanut hyvät summat.
  -- Roderik ... etkö tunne minua?
  -- Ensi kertaa näen tituluksen. Tai oikeammin, en näe mitään tässä
  kelvottomassa pyryssä. Mutta kuullut olen sen enemmän ... ja te olette
  varmasti lukkari, herraseni.
  -- Lukkari? Häpeä vähän! Etkö tunne omaa tätiäsi?
  -- Oletteko te täti itse! Tuhat tulimmaista. No, tervetuloa
  rosvoluolaan! Kuinka jaksatte?
  -- Niinkuin ainakin sydänyöllä metsässä ja lumessa, kun vielä
  päälliseksi oma sisarenpoika tervehtii ruudilla ja kuulilla.
  -- Täältä kaatui mies, virkkoi jälleen ylioppilas, huomattavasti
  levottomana siitä muistutuksesta. -- Enhän vain liene haavoittanut
  ketään?
  -- Et, onneksi et muuta kuin kinosta, eikä se ollut sinun ansiosi.
  Poikien ei pitäisi koskaan saada käsitellä niin vaarallisia
  leikkikaluja. Mutta katsohan nyt, miten voit auttaa meitä taas
  matkalle.
  -- Ja te, täti, ajatte vain _yhdellä_ hevosella, _neljä_ henkeä
  vedettävänä ... te, täti, jolla olisi varaa käyttää vaikka
  kolmeakymmentä.
  -- Kyyti maksaa rahaa.
  -- Ja mikä saattoi teidät, täti, nyt tälle pitkälle Tampereen matkalle?
  Eikö tavallinen marssi ole Kuopion markkinoille?
  -- Miksikö minä matkustan Tampereelle? Tyhmä kysymys! Pellavia
  ostamaan. Ihmiset tarvitsevat työansiota, kruunu jakaa talvella
  kehruuta. Tuli rekikeli, minä pidin puoliani ja lähetin muutaman
  kuorman kahvia ja sokeria eteläänpäin, koska minun kuitenkin täytyy
  vuokrata hevosia paluumatkaa varten. Mutta tuskin sai Pellavoinen vihiä
  siitä, kun hän jo riensi edelläni sinne eilen. Mutta minäpä aion
  saavuttaa hänet ja suolaan kyllä hänen markkinansa.
  -- Pellavoinen? Minulla ei ole kunnia häntä tuntea.
  -- Vai et sinä tunne Pohjanmaan suurinta pellavakauppiasta! Saat olla
  varma siitä, että hän kulkee isäukkosi asioilla. Mutta et ole vielä
  sanonut minulle, miksi _sinä_ matkustat tämmöisellä kelillä ja
  _kahdella_ hevosella. Poika, onko se sinun mielestäsi säästäväisyyttä?
  -- Aika on rahaa. Kirjat viskasin nurkkaan, aion nyt ruveta
  kauppiaaksi. Oh, täti, ensi markkinoilla kilpailen kanssanne
  pellavista! Mutta miten Liisu voi? Onko hän taas setänsä, tuon vanhan
  koronkiskurin luona? Minä kuulin sanottavan, että hän on hyvin
  sairaana.
  -- Mitä sanotkaan? Onko Sten-lanko sairaana? Eihän hän vain mahtane
  viime hetkellään antaa viekoitella itseään testamenttaamaan
  omaisuuttaan jollekin armeliaisuuslaitokselle!
  -- Armeliaisuuteen ei hänen juuri sanota olevan taipuvaisen, vastasi
  sisarenpoika.
  -- Roderik, puhu kunnioittaen tätisi langosta! Aikomukseni oli käydä
  hänen luonaan paluumatkalla. Mutta jos hän nyt näinä päivinä heittäisi
  henkensä... Sitä en voi jättää siksi, minun täytyy heti palata
  takaisin.
  -- Ja annatte Pellavoisen anastaa koko pellavakaupan!
  -- Niin, sanos muuta, eikö se ole ihan kirottua? Mutta miten voisin
  jättää Sten-langon ventovierasten ihmisten varaan? Mitä tulee minun
  tehdä? Ainakin tuhannen leiviskän kauppa. Ja kuitenkin, kun ajattelen,
  että Sten-langolla on ... no, se ei koske ketään, mitä hänellä on ...
  ja, että joku tekopyhä ihminen voisi... minä palaan takasin. Iisakki,
  ota herran molemmat hevoset ... valjasta ne minun kuomini eteen ...
  valjasta meidän hevosemme herran reen eteen ... aja Tampereelle, myy
  minun kahvini ja sokerini; käytä rahat pellavien ostoon! Tiedäthän
  hintani, Iisakki ... niin paljon kuin mahdollista sokerista, niin vähän
  kuin mahdollista pellavista. Ellei sinun onnistu päästä Pellavoisen
  ohi, niin ole torilla tuntia ennen häntä... Ota tavaroista hinta
  edeltäkäsin Petterson & Kumppanilta... Tarjoa viisi prosenttia ...
  kestitse talonpoikia ... älä siitä huoli, vaikka menisikin muutamia
  rommikannuja... Kas niin, riennä jo! Roderik, poikani, nyt lähdemme
  yhtä matkaa!
  Määräykset päätettiin ja lausuttiin niin reippaasti, ettei ylioppilas
  ennättänyt tai uskaltanutkaan vastustella. Ja kun pyryilma oli alkanut
  vähitellen muuttua suojaksi, onnistui kolmen miehen saada käännetyksi
  reet ja panna toimeen muutettu matkasuunnitelma.
  
  
  5. SERKUKSET.
  
   Ikä kyllä tuo vartta ja viisautta.
  Kun nuoren herra Gråbergin siten oli pakko myöten tai vastoin tahtoansa
  vaihtaa onnellinen riippumattomuutensa kunniaan, että pääsi urhoollisen
  tätinsä suojelijaksi, tyytyi hän kohtaloonsa, irroitti jalkapeitteen ja
  kohotti toisen päällyssaappaansa astuakseen rohkean askelen, jolla
  olisi päässyt kuomiin arvoisan muorin viereen. Mutta hämmästyipä hän
  aimo lailla, kun miehekäs rouva työntäisi saappaan takaisin, pani
  jalkapeitteen kiinni ja kysyi kiivaasti, mitä se merkitsi.
  -- Minä luulin -- vastasi nuorukainen viattomasti -- että reessä oli
  kylläksi leveyttä.
  Rouva Margret Halm antoi tietää:
  -- Elleivät nykyajan nuoret olisi sokeita tupakansavusta, voisi nuori
  tyttö kyllä vaatia sen verran, ettei oma serkku tallaisi häntä
  kuoliaaksi. Liisu, anna kättä Roderikille!
  Vastaväitteittä ojennettiin kuomista villakintainen käsi, ja nuori
  Lauri Roderik otti sen vastaan enemmän hämmästyneenä kuin iloisena.
  Hänen tunteittensa selitykseksi mainittakoon heti, että hänen isänsä,
  konsuli Gråberg, oli yhtä suuresti erehtynyt nuoren herra poikansa
  uskollisuudesta nuoruudenlemmittyä kohtaan kuin hänen äkkinäisestä
  kotiintulohalustaan ja kauppainnostaankin. Olihan kyllä kerran ollut
  viaton aika, jolloin Lauri Roderik oli ihastunut nuoreen serkkuunsa,
  mutta nuo tunteet olivat ennättäneet haihtua pääkaupungissa, ja sijaan
  oli hänessä herännyt palava halu nähdä maailmaa ja päästä joksikin
  aikaa vapaaksi isän tarkasta valvonnasta. Juhani Halm oli saanut
  matkustaa Englantiin tutustuakseen kauppaan; Lauri Roderik Gråberg
  tahtoi koettaa samaa keinoa, mutta huoli vähät siitä, miten sitten
  kävisi kaupan ja Liisu Halmin. Koska nuori ylioppilas ei ollut nähnyt
  serkkuaan moneen vuoteen, saattaa hänelle kyllä suoda anteeksi, että
  Liisun nimi hänessä herätti muiston pienestä, hoikasta tyttölepakosta,
  jolla oli pellavanväriset hiukset, lyhyeksi käynyt hame, hieman
  punainen nenä ja suu täynnä milloin puoloja, milloin suurta katkismusta
  -- mikä muisto ei saattanut olla erikoisen viehättävä nuorelle
  pääkaupunkilaiselle, joka jo oli neljäkolmatta kertaa ollut päättömästi
  rakastunut eikä vielä ollut saavuttanut kylliksi elämänviisautta,
  voidakseen arvostella hyviä myötäjäisiä niiden todellisen ja helisevän
  arvon mukaan.
  Lauri Roderik ojensi siis kätensä serkulleen, vakaasti päättäen
  käyttäytyä niin vähän rakastettavasti kuin suinkin, ja lausuttuaan
  huolimattomasti joitakin sanoja, puristi hän aluksi pientä
  villakinnasta koko lailla kovemmin kuin juuri olisi soveltunut
  kohteliaan nuoren miehen hienotunteisuudelle. Luultavasti odotti hän,
  että villalapasen omistaja puristaisi vuorostaan takaisin, sillä niin
  oli ennen, Liisun lapsena ollessa, monta kertaa tapahtunut heidän
  keskinäisissä pikkusodissaan. Mutta Liisu jättikin lapasensa
  selvittäytymään omin neuvoin ja sanoi hyvää iltaa hiljaisella äänellä,
  jossa Lauri Roderik ei voinut tuntea merkkiäkään äidin bassosta tai
  entisestä pitkästä katkismuksesta.
  -- Liisu on ollut Tukholmassa, sanoi äiti, mutta syksystä alkaen hän on
  käynyt minun kanssani markkinoilla. Reippaan tytön on totuttava
  hoitamaan liikeasioita; siihen hän kelpaakin paremmin kuin moni mies.
  Niin tein minäkin ennen, ja nyt kun minulla on Liisu, aion antaa eron
  toiselle kirjanpitäjälleni.
  Rouva Margret Halm piti niinkuin moni muu kauppiaan leski omaa kauppaa,
  toimien itsenäisesti kahden kilpailevan lankonsa, Halmin ja Gråbergin
  välillä. Lauri Roderik tiesi myöskin varsin hyvin, että pohjoisissa
  kaupungeissa monen varakkaan kauppiaan tytär vielä tämän vuosisadan
  kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä toimi kuin todellinen kirjanpitäjä
  vanhempainsa kauppaliikkeessä, myi, osti torilla, hoiti kirjeenvaihtoa
  ja matkusteli isän tai äidin kanssa markkinoilla. Tuo tapa oli tosin
  tämän kertomuksen aikana jo paljon vähentynyt muutamissa kaupungeissa,
  mutta toisissa se yhä vielä pysyi. Lauri Roderik ei siis voinut huomata
  siinä mitään tavatonta, että hänen serkkunsa hoiti liikeasioita ja kävi
  markkinoilla; mutta Etelä-Suomessa olivat mielipiteet tyttöjen
  kasvatuksesta toisenlaiset; konttoristinviran ei onnistunut kohottaa
  Liisun arvoa nuorukaisen silmissä, niinkuin äiti ehkä oli laskenut. Hän
  vain lausui joitakuita kohteliaisuuksia, ilmoittaen mielihyvänsä siitä,
  että Liisu oli tullut "niin kelpo tytöksi", ja asettui kuskilaudalle,
  päättäen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ottaa itselleen eri
  kyytihevosen ja -- niinkuin ajatukset sukeutuivat -- antaa akan
  kirjanpitäjineen toitottaa parhaansa mukaan yksin. Moinen luvallinen
  aikomus mielessään hän sytytti sikarinsa, eikä ollut huomaavinaankaan,
  että tuuli ajoi paksut savupilvet ihan suoraan kuomissa istuvien
  naisten silmiin.
  Panettelijat väittivät, että Margret Halm oli joskus nähty
  varastosuojan ja puodin välikössä pieni piippunysä suussa. Varmaa on
  vain, ettei sisarenpojan epäkohteliaisuus häntä suuriakaan loukannut.
  Ilman muita seikkailuja saavuttiin Ruhalan kestikievariin ja päästiin
  tilavaan saliin, missä joka tuoli oli erilainen kuin toinen ja missä
  muuan jönköpingiläisen puuveistotaiteen mestariteos -- "naimapuuta"
  esittävä taulu, mikä kypsien omenain sijasta oli täynnä sulhasia -- oli
  jo vuosikymmeniä herättänyt kaikkien rakastuneiden matkustajain
  ihastusta.
  Suuren, roihuavan petäjähalkotulen ääressä kehittyi turkkikoteloista
  näkyviin kolme yöperhosta. "Täysihöyheninen" ylioppilas, kahdenkymmenen
  vuoden vanha, tummatukkainen, punaposkinen, ilomielinen, joka oli
  varustautunut kaikilla miehekkyyden eduilla: sikareilla, pistooleilla
  ja huolellisesti hoidetuilla viiksien orailla, koputti kynnyksellä
  lumen pois saappaistaan. Suunnattoman suuri päällysnuttu ja huiviläjä
  purkautui reippaasti noin viisikymmenvuotiaaksi muoriksi, joka
  vasemmalla kädellään itse nosti matkalaukkunsa porstuasta sisään ja
  oikealla kädellään samalla työntäisi kuhnivaa kyytimiestä selkään.
  Toisesta paljoa pienemmästä vaatekääröstä tuli esiin nuori, miellyttävä
  tyttö, jota ylioppilas alkoi jotenkin uteliaasti tarkastella takan
  liehuvassa valossa. Hän odotti jälleen näkevänsä viisitoistavuotiaan
  tyttöheilakan, joka kolme vuotta aikaisemmin oli häntä milloin
  miellyttänyt, milloin suututtanut. Hän näki pitkän, vankkavartaloisen,
  mutta kuitenkin solakan ja kauniin, noin kahdeksantoista vuotiaan
  tytön, joka silmäili häntä levollisin, vakavin, viisain katsein. Eipä
  niinkään kehno markkinamamselliksi! hän ajatteli itsekseen. Mutta
  mitäpä hänen, gentlemannin, tarvitsi vaivata itseään turhalla
  kursailemisella? Hän tarttui serkkunsa käteen ja suvaitsi tuntijan
  tavoin lausua, että Liisu oli kasvanut ja tullut kauniimmaksi siitä
  asti, kun he viimeksi tapasivat toisensa, mutta ettei hän voinut
  käsittää, kehen Liisu tuli, kun äidillinen luonto oli luonut hänet niin
  laihaksi.
  -- Ei siitä hätää, vastasi äiti. Liisun ikäisenä painoin minä tuskin
  sen vertaa kuin hän nyt, mutta ikä kyllä tuo vartta ja viisautta.
  Lauri Roderik tunsi kylmän väristyksen ruumiissaan. Tuo solakka olento,
  voisiko hänkin kerran olla kahdeksantoista leiviskän painoinen!
  Joutuisiko hänkin, seitsemään hameeseen puettuna, punnitsemaan voita,
  suolaamaan lohta ja tarjoilemaan ryyppyjä terva-ukoille kauppapöydän
  ääressä! Mutta eihän hänen sopinut suotta saattaa Liisua ja äitiä
  uskomaan, että he hänestä saisivat ihailijan. Hän alkoi siis
  välinpitämättömästi uudelleen puhella Liisun sedästä, Isossakyrössä
  asuvasta komissaari Sten Halmista, jonka sairastuminen niin
  äkkiarvaamatta oli keskeyttänyt aiotun markkinamatkan.
  -- Minä en ole koskaan nähnyt komissaaria, hän huomautti. Oikullinen
  vanha herra, mikäli minulle on kerrottu. Hänen sanotaan keksineen
  viisasten kiven ... hän tekee kultaa.
  -- Se joka säästää, tekee kultaa harmaasta kivestäkin, vastasi äiti.
  -- Niin, miksei harmaista vuorista?[11] Kiviä on monenmoisia:
  tiilikiviä, muurikiviä jne., keskeytti ylioppilas vallattomasti. Isäni
  soisi, että minäkin löytäisin moisen arvaamattoman kalliin kiven. Minä
  kernaammin hänelle huviksi tuhlaan, mitä hän on koonnut. Mitäpä muuta
  varten hän sitten kokoaisi. Mutta semmoinen lukki kuin komissaari, mitä
  iloa hänellä on viisasten kivestä? Liisu, jos aiot periä setäsi
  aarteet, niin tee hänelle se palvelus, että otat vapaamielisen miehen,
  joka saattaa ahneesti kootut rahat liikkeelle!
  Liisu vastasi:
  -- Jokainen sylirakki osaa huolettommasti elää toisen säästöillä. Jos
  minä olisin mies, niin häpeäisin, ellen itse olisi oman onneni seppä.
  -- Liisu, Jumalan kiitos, osaa pitää huolta itsestään, todisti äiti.
  -- Ja mitä sanot sitten, ihana serkku, onneksi? jatkoi ylioppilas yhtä
  vallattomasti. -- Ehkä hyviä markkinoita?
  Liisu katsoi häntä vakavasti silmiin.
  -- Sitä sanon onneksi -- hän vastasi -- että voi tehdä työtä itsensä ja
  muiden hyväksi. Se on onnea, että on vapaa ihminen, ei kenellekään
  velkaa, ei kenenkään orja, eikä tarvitse tehdä kenellekään muulle tiliä
  kuin Jumalalle. Mutta häpeäksi ja onnettomuudeksi sanon himojen
  tuuliviirinä ja iloisten päivien heinäsirkkana olemista.
  Ylioppilas katseli häntä pitkään ja kummastuneena ja alkoi viheltää.
  Hetkisen kuluttua hän kysyi:
  -- Onko totta, että komissaari näkee aaveita?
  -- Lorua! virkkoi täti.
  Oli tilattu kahvia, palvelustyttö toi sisään huononpäiväisen
  tarjottimen, jolla olevasta tavarasta tavallisesti maksettiin kaksi
  killinkiä kupilta, jolleivät matkustajat sitä katsoneet liian
  kalliiksi. Takkaan lisättiin puita, Margret-rouva kaatoi kermaa niin
  runsaasti kuppiinsa, että kahvi valui yli laitojen, ryypiskeli
  teevadista ja nautti onnellisesta rauhasta, jota pimeässä ja kinoksissa
  matkustanut tuntee päästyään levon kaikkien sulojen omistajaksi.
  
  
  6. HANNU KRISTOFER HALM JA SUKUPERINTÖ.
  
   Silloin tuli kiusaaja...
  
  -- Myöntäkää täti, että komissaari näkee aaveita! alkoi ylioppilas
  uudelleen, kun hän näki mielihyvän tunteen leviävän pyylevän rouvan
  koko olemukseen, hiusrajasta aina jättiläismäiseen käteen saakka, joka
  piteli kahvikuppia.
  -- Näkeekö Sten-lankoni aaveita -- vastasi rouva leppeämmin -- sitä en
  tiedä, eikä se koske minua. Mutta sen tiedän, että jotakin sen tapaista
  on sattunut hänen isälleen, minun appivaarilleni.
  -- Nehän ovat kummallisia asioita! Lauri Roderik jatkoi niin vakavan
  näköisenä kuin suinkin kykeni. -- Enpä ole koskaan kuullut, että kukaan
  Halm paitsi te, täti ja Liisu, olisi koskaan uskonut mihinkään muuhun
  taivaan ja maan välillä kuin kultaan, hopeaan ja laillisiin korkoihin.
  Ehkäpä te, täti, joka osaatte niin oivallisesti kertoa, suotte meidän
  kuulla iltatarinan.
  -- Ja mitä hyötyä siitä olisi, hyvä herraseni? Jotta saisit tuhlata
  tätisi kokemuksen samoin kuin tuhlaat isäsi rahat?
  -- Mitä luulettekaan minusta, täti? Minusta, joka voin olla niin
  vakava! Minusta, joka niin mielelläni tahtoisin oppia jotakin
  hyödyllistä!
  -- No, sepä jotakin. Niin, sinä olet Gråberg, sinä. Halm ja Gråberg,
  samantekevä. Ne suvut minä tunnen: ne voivat katsella kuvaansa
  toisistaan kuin peilistä. Ja koska sinä olet Gråbergeja, saat oppia
  jotakin eräästä Halmista. Täytyy olla tässä maailmassa säästäväinen ja
  tarkka, mutta ei tehdä mammonaa jumalakseen.
  -- Sitenkö kuin komissaari?
  -- Ei, vaan niinkuin Hannu Kristofer Halm.
  -- No, kuinka hänen kävi?
  -- Hän oli viisas ja toimelias mies; sentähden tuli hän, omaksi
  onnettomuudekseen, uppo rikkaaksi. Hän eli siihen aikaan, jolloin
  suolakapasta maksettiin riksi ja jolloin vielä kävi laatuun täyttää
  nelikoita kirkkailla hopeataalareilla. Hänellä oli ainakin kuusi moista
  nelikkoa kellarin sisimmässä kätkössä, ja viime sodan aikana tuli yhtä
  monta lisää: niissä oli hopearuplia. No niin, eihän siinä ollut mitään
  pahaa, ne saattoivat olla yhtä rehellisesti ansaittuja kuin jonkun
  muunkin, joka antaa talonpojan maksaa seitsemänviidettä killinkiä
  paperiruplasta. Mutta kyllä kansa sanoi appivaarivainajan
  paljonlaisesti pitäneen omaa puoltaan ja hyvin vähän katsoneen toisten
  etua; minä en tiedä, rikkaista puhutaan paljon; kateus on aina
  kekseliäs luomaan pikku kivistä vuoria... Liisu, kaada kuppiini.
  kahvia, se tekee rinnalle hyvää.
  Liisu täytti kupin uudelleen höyryävällä kahvilla.
  -- No niin -- jatkoi Margret-rouva -- penikulman päässä kaupungista,
  Toismäellä, asui rikas talonpoika; hänellä oli kuusi taloa, ja miten
  hän lieneekin joutunut velkaan appi-vainajalleni, sitä en tiedä, mutta
  kaikki kuusi taloa joutuivat vasarakaupalla myytäviksi. Silloin
  sanotaan Toismäen isännän uhanneen, että jokaisesta hänen talostaan oli
  Hannu Kristofer Halm menettävä yhden laivoistaan. Muutamia vuosia
  Pommerin sodan jälkeen, luullakseni, kun Englanti oli sodassa Ranskan
  kanssa, tapahtui, koska appivainajalla oli tapana lähettää tavaransa
  Marseille'iin ja Havre'iin, että englantilaiset ottivat hänen kuusi
  laivaansa toisen toisensa jälkeen hyvänä saaliina. Siinä oli enemmän
  kuin mitä varallinenkaan mies saattoi kestää, koska ei kukaan tahtonut
  vakuuttaa laivojaan sodanvaaran varalta, ja appivainaja tuli
  köyhemmäksi kuin Toismäen isäntä, sillä hänellä oli vielä jäljellä
  torpanmökki, jotavastoin appi-vainajan kartanossa joka tikkukin oli
  velasta kiinnitetty. Onnettomuus koski häneen niin kovasti, ettei
  hänellä ollut lepoa yöllä eikä päivällä; sillä helpompi on olla kaiken
  ikänsä köyhänä kuin sitten, kun kerran on päässyt maailman hyvyyksien
  makuun. Silloin tuli kiusaaja...
  -- Kyllä ymmärrän...
  -- Mitä? Sinä et ymmärrä mitään; anna minun kertoa! Sen ajan kuuluisin
  noita oli nimeltään Matti Kallanvaara ja hän asui Kemissä. Appi-vainaja
  matkusti Kemiin, eikä siinä ollut mitään kummallista, kävihän siellä
  moni muukin tervan ja sahatukkien tähden, joita lautattiin alas virtaa
  pitkin. Mutta lapsikin saattoi nähdä, että siitä alkaen rupesi taas
  kaikki käymään yhtä nopeasti hyvin päin kuin äsken oli käynyt huonosti.
  Vuoden kahdeksankymmenen kahdeksan sota auttoi appivaarin taas
  jaloilleen; siitä lähtien alkoi hopeanelikkojen pitkillä riveillä olla
  ahdasta kellarin lattialla, ja kun uusi vietiin sisään, saivat
  vanhemmat siirtyä syrjemmäksi. Mutta dukaattinassakat säilytti
  appi-vainaja makuuhuoneessaan suuressa messinkikiskoisessa
  tammiarkussa, samassa, jonka Sten-lanko sitten sai perinnönjaossa.
  -- Minua kummastuttaa, että Halm-vanhus, joka oli niin älykäs
  liikemies, antoi rahojen maata hedelmättöminä eikä pannut niitä
  liikkeeseen ja kantanut niistä moninkertaista korkoa.
  -- Sanopas muuta! Sitä hän ei olisikaan koskaan tehnyt ensimmäisen
  mahtavuutensa aikana. Mutta köyhyytensä ja Kemin-matkansa jälkeen
  appivaari muuttui ihan toiseksi ihmiseksi eikä tahtonut mitenkään
  päästää käsistään kultaa ja hopeata, minkä hän kerran oli saanut. Niin,
  toisin sanoen hopeata, sillä kultaa hän ei viime aikoina uskaltanut
  nähdä eikä koskea.
  -- Kuinka se oli mahdollista?
  -- Mahdollista tai ei, mutta niin oli asian laita. Niihin aikoihin olin
  minä juuri vähää ennen joutunut naimisiin Otto Kristoferin kanssa,
  Jumala häntä siunatkoon, hän oli yhtä vähän isänsä kaltainen kuin
  kuuden äyrin raha on Hollannin dukaatin näköinen; raha luisti hänen
  käsistään kaikkialla ja lakkaamatta, ja ellen minä olisi pitänyt kiinni
  kuparirahoista ... mutta samapa se, minä kiitän kuin armoa, ettei Otto
  Kristofer koskaan saanut osakseen onnettominta sukuperintöä, minkä
  helläsydäminen poika saattaa periä kovasydämiseltä isältään. Hannu
  Kristofer Halm, hänen isänsä, sai osakseen sen kauhean rangaistuksen,
  että hänen sydämensä halu samalla muuttui hänen silmäinsä kauhuksi.
  Minä olin silloin aivan nuori ja asuin kahden langon ja yhden kälyn
  kanssa appivaarin talossa. Voi surkeutta, mikä vaiva meillä oli ukosta!
  Meidän täytyi, niin totta kuin istun tässä, kätkeä häneltä kaikki
  kultakorumme; ei kukaan meistä saanut pitää kultavitjoja kaulassa eikä
  kultasormusta sormessa. Hänen ja anoppi-vainajan muotokuvien kullatut,
  pitkänpyöreät kehykset, jotka olivat Tukholmasta ostettaessa maksaneet
  kelpo rahat, täytyi maalata mustiksi, koska hän ei kärsinyt nähdä
  niitä. Yksin keltainen värikin kauhistutti häntä. Ei anoppi-vainaja
  eikä kukaan hänen tyttäristään uskaltanut käyttää keltaisia hansikkaita
  tai mitään keltaista nauhaa. Niin, kerran oli hätä käsissä, kun minä
  hyväntahtoisesti tarjosin appi-vainajalle keltaista appelsiinia!...
  Katso, Liisu, ettei päällysnuttuni kärvenny takan luona!
  -- Sanoittehan, täti, että muutamia dukaattipönttöjä säilytettiin
  makuuhuoneessa?
  -- Sanopas muuta! Niin kummallinen on ihminen, rakas poikani; heiniä
  ja olkia olemme kaikki, "ihmis-parka, aivan arka" niinkuin
  virsikirjassamme sanotaan. Vaikka appivainaja ei sietänyt nähdä kultaa
  enempää kuin mustalainen jalkarautoja, rakasti hän kuitenkin yhä
  edelleenkin tuota keltaista metallia hurjemmin kuin milloinkaan mitään
  muuta taivaassa tai maan päällä. Hän kokosi nassakoihin dukaatin
  toisensa perästä, mutta aina pimeässä ja mustat hansikkaat kädessä. Hän
  tunsi niin hyvin painon ja helinän, ettei kukaan olisi voinut häntä
  pettää. Jos hän päivisin tiliä tehtäessä sai kultarahan, otti hän sen
  aina poiskäännetyin katsein ja hansikkaat kädessä. Minä olin hyvissä
  väleissä ukon kanssa; usein hän kutsui minut iltaisin huoneeseensa.
  Margret, hän sanoi, laske dukaatit! Silloin hän tahtoi aina, että minun
  piti helistellä rahoja. Kuuletko, hän sanoi, eikö se ole soittoa?
  Mutta, appivaari, sanoin hänelle kerran, sytyttäkäämme tuli kynttilään,
  olisi niin hupaista nähdä noita kauniita rahoja... Ei, hän sanoi ja
  tarttui lujasta käsivarteeni -- ei tulta! ei tulta!... Kuitenkin
  tapahtui eräänä iltana, varjelkoon Jumala meitä, kun appi-vainaja ja
  minä taas pimeässä luimme ja helistelimme rahoja, että palvelustytöllä,
  joka vast'ikään oli tullut taloon, oli minulle jotakin asiaa, ja hän
  astui kynttilä kädessä huoneeseen. Appi-vainaja hypähti ylös ja
  kultarahat vierivät ympäri lattiaa. Herranen aika! En milloinkaan voi
  unohtaa, miten hirvittävän näköinen hän oli, kun kynttilä niin
  äkkiarvaamatta valaisi huoneen. Hän muuttui valkoiseksi kuin palttina,
  hän katsoa tuijotti kuin riivattu lattialle vierähtäneihin
  kultakolikoihin ikäänkuin hän ei olisi voinut kääntää silmiään niistä,
  vaikka se näky raateli häntä, kuten revitään bomaseevaatetta lankojen
  mukaan. Vihdoin hän syöksyi kiljahtaen pitkin lattiaa, tallasi
  kultarahoja kuin myrkyllisiä eläimiä ja huusi meitä avukseen tappamaan
  käärmeitä, jotka tahtoivat häntä purra. Voi surkeutta, mitä saatoimme
  me tehdä? Siitä hetkestä asti Hannu Kristofer Halm oli mielipuoli ja
  luuli lakkaamatta taistelevansa kulta-aavetta vastaan, joksi hän sitä
  sanoi. Ja kolme viikkoa sen jälkeen hän päätti päivänsä ... no, minä en
  sano mitään, surkeaa se oli; kaikki me olemme heikkoja Herramme edessä.
  Toismäki ja moni muu sai elää ja nähdä sen... Liisu, anna minulle
  siniruutuinen nenäliinani ja niistä kynttilä; etkö näe, että siinä on
  varas?
  Vaikka nuori ylioppilas oli melko lailla kevytmielinen, kuunteli hän
  kuitenkin osanottavaisena ja samalla melkein kauhistuen kertomusta,
  joka ei ollenkaan vastannut hänen toivomustaan, että täti olisi
  kertonut jonkin hupaisan kummitusjutun. Eikä edes Margret-rouvan
  siniruutuinen nenäliina ja kolme torvenäänen tapaista niistäisyä
  voineet karkoittaa sitä vaikutelmaa. Senpä tähden juuri hän oli niin
  vakava kysyessään, oliko vanhan Halmin onnettomilla kuvitelmilla mitään
  yhteyttä niiden huhujen kanssa, joita oli liikkeellä Isonkyrön
  komissaarista Hannu Halmista.
  Margret-rouva pudisti epäillen kookasta päätään ja vastasi vähän
  epäröityään, että hän saattoi sitä yhtä vähän myöntää kuin kieltääkään.
  Sen hän vain tiesi, että viisaus ja hulluus toisinaan käyvät
  perintönä isältä pojalle -- toisinaan, mutta ei aina; siitä oli Otto
  Kristofer-vainaja paras todistus. Hän jätti maailman täysijärkisenä,
  sellaisena kuin oli elänytkin, ja hänen veljeänsä, Margret-rouvan
  toista lankoa, Hannu Herman Halmia, oli pidetty mahdollisena pääsemään
  kauppaneuvokseksi. Sten Halm oli veljeksistä vanhin. Isänsä kaltainen
  hän oli siinä, että hän nuorena oli ollut rikas, miehuuden iässä köyhä
  ja vanhana rikkaampi kuin milloinkaan ennen. Kaiken perityn
  omaisuutensa hän oli tuhlannut ulkomaanmatkoillansa, ja palannut kotiin
  tuiki köyhänä, riutuneena, paholaiselle juuri sopivana syöttinä, aivan
  kuin...
  Margret-rouva keskeytti itse puheensa ikäänkuin olisi hän sanonut
  enemmän kuin oli soveliasta nuorten kuulla. Lauri Roderik sai noista
  perhesalaisuuksista urkituksi enää vain sen verran, että Sten Halm oli
  kotiin tultuaan antautunut kauppa-alalle, keinotellut liian rohkeasti,
  paennut pois saamamiestensä käsistä, matkustanut ulkomaille ja muutaman
  vuoden kuluttua palannut toisen kerran takaisin, mutta sillä kertaa
  rikkaana. Silloin hän oli maksanut entiset velkansa, ostanut kartanon
  Isostakyröstä ja siellä muusta maailmasta erillään toiminut osittain
  asianajajana, osittain harjoittanut rahojensa kartuttamista.
  -- Toisin sanoen koronkiskomista, keskeytti ylioppilas. Olen kuullut
  kerrottavan, että hän alussa säästeli häistä ja hautajaisista
  saamiaan sokeripaloja ja myyskenteli niitä sitten luodittain
  talonpoikaisämmille...
  -- Hänkö! puhkesi Margret-rouva kiivaasti sanomaan. Eipä suinkaan, sen
  jutun voit kertoa pikkueläjistä. Sten Halm on kaikessa suurenmoinen
  niinkuin koko hänen sukunsakin, isänsä ja veljensä. Pienet murut eivät
  tyydytä niitä, jotka tavoittelevat miljoonia. Usko kernaammin se, mitä
  kerrotaan eräästä hopealastista.
  -- Siitä minä en ole kuullut mitään.
  -- Mitä? Etkö ole kuullut hopealastista? No, senhän tietää koko
  maailma, eikä sitä maksa vaivaa salata. Hopea oli hyvässä hinnassa, ja
  Sten-lanko keinotteli. Hän osti hopeaharkkoja Etelä-Amerikasta,
  vakuutti ne kalliista, ja laiva hukkui. Mutta se sattuikin uppoamaan
  niin sopimattomasti eräälle karille, että melkein koko lasti saatiin
  ylös merenpohjasta. Silloin oli siinä päälläpäin hopeata, mutta alla
  harmaata kiveä ja hiekkaa... Ohoh, kas kelloa, kun näyttää jo kolmea
  aamulla! Hyvää yötä! Mene maata väentupaan Liisu, sulje ovi hänen
  jälkeensä!
  Lauri Roderik oli toivonut, että hänet katsottaisiin mahdolliseksi
  saamaan makuupaikkansa tuoleilla talon ainoassa vierashuoneessa, jossa
  jo oli kaksi vuodetta naisia varten, mutta huomasikin sen kohtuullisen
  toiveensa olleen yhtä turhan kuin muutamia tunteja aikaisemmin kuomiin
  pyrkimisensä. Harmissaan moisesta ylioppilaan ja sukulaisen
  oikeutettujen vaatimusten halveksimisesta hän lähti vastahakoisesti
  kovalle penkilleen tupaan, joka jo oli aivan täynnä ihmisiä, päättäen
  lujasti mielessään jo seuraavana aamuna sanoa kaikille markkinatädeille
  kohteliaat jäähyväiset ja jatkaa matkaansa pohjoiseen päin onnellisen
  vapaana niinkuin oli sen alkanutkin.
  
  
  7. STEN-LANKO.
  
   Lähimmäisiäni autan minä aina vaikka viimeiselläkin rovolla.
  Myöhäinen joulukuun päivä alkoi jo valjeta kaakossa, kun seuraavana
  aamuna Margret-rouvan hyvin tunnettu bassoääni herätti Lauri Roderik
  Gråbergin kovalta vuoteelta:
  -- Hevoset ovat valjaissa! kuului käsky. Me jatkamme matkaamme ja
  eroamme toisistamme vasta Lapualla.
  Nuorukainen nousi kankein jäsenin ja huomasi vastustuksen turhaksi.