Talvi-iltain tarinoita 3 - 17

  Gråbergin kauppahuoneen silloinen päämies oli noin viidenkymmenen
  vuoden ikäinen leski, mustaverinen, parta oli sileäksi ajeltu, tukka
  hyvin suittu, vaatteet tarkoin harjatut, paidan kauluri oli kankeaksi
  silitetty, ruumis hieman lihavahko, iho kalpea, kaulassa oli musta
  kaulaliina, yllä oli sininen työpuku. Paitsi tavallisia palvelijoita
  oli hänellä oma poika, kolme kirjanpitäjää ja yhtä monta juoksupoikaa,
  mutta heille ei kellekään suotu sijaa konttorissa, paitsi aamuisin
  talonpoikia vastaanotettaessa, jolloin vanhin kirjanpitäjä oli
  saapuvilla tiliä tekemässä. Koko kirjeenvaihdon, paitsi englannin,
  tanskan, espanjan ja italian kielillä, hoiti päällikkö yksin.
  Hän oli juuri lukenut äsken tulleen kirjeen ja tarttunut kynään,
  vastatakseen siihen, mutta näytti olevan kahden vaiheilla sen
  sisällyksestä. Otsa oli synkkänä. Alahuuli paljon pitemmällä ylähuulta.
  Syysmyrsky vinkui ikkunoita vasten. Salissa löi seinäkello yksitoista.
  Ennenkuin viimeinen lyönti ehti kaikua kuulumattomiin, astui konttoriin
  noin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen vanhus, pieni, hoikka mies;
  hänellä oli erittäin siisti sininen hännystakki, kaulassa hänellä oli
  valkoinen liina; liikkeiltään hän oli vilkas ja norja kuin nuorukainen,
  silmät olivat älykkäät, harmaat ja alinomaa urkkivat; jotakin linnun
  valppauden tapaista valvovaa oli koko hänen olennossaan. Hän riisui
  yltään ohuen päällystakkinsa, ripusti sen ovenpielessä olevaan
  vaarnaan, silitteli takkinsa hialla hienoa, mustaa silinterihattuaan,
  tasoittaakseen sen nukkaa, ja näytti sitten odottavan päällikön
  käskyjä.
  -- Hyvää huomenta, Edvardson! sanoi konsuli Gråberg yksitoikkoisesti ja
  kääntymättä tulijaan päin.
  Kauppalaivankapteeni Edvardson, Gråbergin apulainen ulkomaisessa
  kirjeenvaihdossa, asettui kirjoituspöydän kulmauksen ääreen ja kysyi:
  -- Kuuluuko uutta Neptunista?
  -- Ei, vaan Jupiterista. Haaksirikko Juutinmaan rannalla.
  -- Suuriko?
  -- Luultavasti.
  -- Päässyt irti, toivon?
  -- Irti kyllä. Mastot menetetyt, kansilasti viskattu mereen.
  -- Hm... Vakuuttamaton!
  -- Se on minun periaatteeni. Kuusi laivaa korvaa seitsemännen.
  -- Bremenissäkö korjataan?
  -- Ehkäpä... Sain pojaltani kirjeen. Hän tahtoo keskeyttää opintonsa
  Helsingissä ja antautua kauppatoimiin.
  Kapteeni napsautti sormillaan.
  -- Kas vain! Sepä vasta onni; se palkitsee täysin määrin Jupiterin
  haaksirikon. Onpa Lauri Roderik kuitenkin kaikitenkin järkevä
  nuorukainen.
  -- Sano tuiki hullu. Kun kerran olen mukautunut hänen lukuintoonsa,
  olisi hänestä saanut tulla maisteri. Ei se olisi sen enempää maksanut,
  ja tiedoista on hyötyä. Tiedän itsestäni, miltä maistuu maantieteen
  lukeminen vanhoilla päivillä.
  -- Älä puhu noin! Ovathan tietosi, veli Gråberg, paremmat kuin monen
  maisterin. Oppi saa nuorten päät pyörälle. Maisteri kauppiaana!
  Olemmeko me tarvinneet latinaa, me?
  -- Emme. Mutta oppi tuottaa arvoa. Kuori heitetään mereen, sydän
  pannaan talteen. Edvardson ... olemmehan vanhat ystävät. Veli, voinko
  luottaa sinuun?
  Kapteeni pyyhkäisi hienoa hattuaan ja kysäisi:
  -- Olenko ennen loruillut?
  -- Edvardson ... poika on hullu. Kauppa on vain tekosyy. Hän tahtoo
  sentähden lopettaa lukunsa, että hän on rakastunut Liisu Halmiin.
  -- _Kauppaneuvoksenko_ veljentyttäreen! sanoi kapteeni korostaen
  ivallisesti ensimmäistä sanaa.
  Konsuli Gråberg kohautti olkapäitään vastaamatta mitään.
  Kapteeni nakutteli viivoittimella pöydän laitaan.
  -- Poikien kujeita! Tänään Liisu, huomenna joku toinen.
  -- En usko. Itsepäisyyttä sanotaan perisynniksi. Jollei poika olisi
  saanut lukea, hän olisi karannut Ruotsiin. Jollei hän saa Liisua,
  karkaa hän hänen kanssaan Venäjälle. Veli Edvardson, olethan viisas
  mies ... mitä tulee minun vastata hänelle?
  -- Liisu Halm _tulopuoli_: käytännöllinen, kelpo tyttö ja tottunut
  kotiaskareihin...
  -- _Menopuoli_: herännäisnainen.
  -- _Tulopuoli_: kasvatettu kauppatoimiin, lukuunottamatta sitä vuotta,
  jolloin hän oli Tukholmassa. Paistaa laivaleipää. Käy äitinsä kera
  markkinoilla. Ostelee talia ja pellavia. Kykenee kirjatoukasta tekemään
  kauppiaan.
  -- _Menopuoli_: Hannu Halmin veljentytär.
  -- _Tulopuoli_: ainoa lapsi. Perii ainakin kaksisataa tuhatta.
  -- _Menopuoli_: Hannu Halmin veljentytär.
  -- _Tulopuoli_: on perehtynyt kauppahuoneen liikeasioihin. On hyvissä
  väleissä tervanmyyjäin kanssa. Voi saattaa puolet Halmin & Kumppanin
  kauppaystävistä Gråbergin puolelle.
  -- _Menopuoli_: Hannu Halmin veljentytär.
  Kapteeni sieppasi paperisakset, teki niillä sellaisen liikkeen kuin
  olisi jotakin leikannut ja vastasi:
  -- Enpä tiedä, mikä enemmän suututtaisi Hannu Halmia.
  -- Niinkö luulet, veli?
  -- Muuten, jos Lauri Roderik nyt saapuu kotiin, on pesä tyhjänä ja
  lintu on lentänyt pois. Rouva Margret Halm lähti tänä aamuna tyttärensä
  Liisun kanssa Tampereen markkinoille.
  -- Arvattavasti ostamaan pellavia langolleen ja itselleen.
  -- Luultavasti. Kauppatoiveet ovat hyvät.
  -- Eipä huonotkaan. Eilen lähetin Pellavoisen samoille asioille. Hän on
  päivänmatkan edellä -- lisäsi konsuli, huulilla liikemieshymy
  sellainen, joka osoittaa, että kilpailija on jäänyt viekkaudessa
  alakynteen.
  Kapteeni oli vaiti hetkisen, tarttui ikäänkuin ajatuksissaan tyhjään
  paperiarkkiin ja leikkasi sen hitaasti kahtia.
  -- Se käy ihan kuin sen pitääkin, hän sanoi hampaittensa välistä. --
  Onko varma, että Liisu suostuu tulemaan Lauri Roderikille?
  -- Kuuden vuoden vanhana Liisu kynsi häneltä kasvot. Kymmenvuotiaana
  hän löi häntä kyynärpuulla päähän. Kahdentoista vuoden vanhana hän
  antoi Roderikin leskisillä oltaessa saavuttaa itsensä, ja kun hän tuli
  neljäntoista vuoden ikään, täytyi minun lähettää hänen tähtensä poika
  pois kotoa. Nyt hän on kahdeksantoista ja ottaa Roderikin.
  -- Hyvä. Niinkuin nyt leikkelen tämän paperin palasiksi, niin on
  Gråbergin kauppahuone paloitteleva Halmin kauppahuoneen ja ottava itse
  parhaan palan. Kutsukaa poika kotiin ja antakaa hänen naida.
  -- Edvardson, minä olen kristitty. Minusta ei saa sanoa, että himoitsen
  toisen tavaroita. Niitä, Jumalan kiitos, en tarvitse. Mitä minä huolin
  Hannu Halmista ja hänen uudesta arvostaan? Yhtä kunnon mies minä olen
  ilmankin. Sinä, veli, katselet asiaa toisin silmin kuin minä, sentähden
  että kannat vihankaunaa Halmin kauppahuonetta kohtaan.
  -- Ja jos kannankin -- jatkoi kapteeni koputtaen saksilla kovasti
  pöytään -- jos seisonkin Gråbergin kauppahuoneen puolella lujana kuin
  muuri, eikö minulla ole siihen syytä? Toinen ryöstää minulta
  päällikkyyteni kaiken laivaväen nähden, käräjöipi kanssani
  haaksirikoista ja laskuista, saattaa minut melkein keppikerjäläiseksi
  ja häpäisee minua oikeuden edessä. Toinen taas korjaa minut kuin lankun
  merestä, tekee minut puolta suuremman laivan päälliköksi, ja kun tulen
  liian vanhaksi merillä kulkemaan, suo minulle kunnian palvella
  konttorissaan. Miksi en voisi edistää Gråbergin kauppahuoneen asioita
  ja olla silti yhtä hyvä kristitty? Neuvoni siis on, jos, veli, vain
  otat kuullaksesi sitä, että Lauri Roderik otetaan liikekumppaniksi ja
  nai Liisu Halmin, mitä pikemmin sitä parempi.
  -- Minä ajattelen asiaa.
  -- Se, veli, on omassa vallassasi, mutta huomaa kuitenkin, että Hannu
  Halmin vanhinta poikaa, Juhania, odotetaan keväällä kotiin Englannista,
  ja hänestä tulee vaarallinen kilpailija Roderikille. Isän mielestä se
  liitto olisi itsestään selvä.
  -- Liisun äiti, kälyni Margret Halm, saattaa olla asiasta samaa mieltä.
  Ei, se ei käy päinsä, Edvardson!
  -- Margret-muori on kuljeksivainen markkinakoju. Tarjotkaa enemmän ja
  hän seuraa.
  -- Ei käy laatuun, sanon minä. Hannu Halmin veljentytär ja
  herännäisnainen! Ei. Ei käy.
  Kapteeni puraisi paperisaksia kuin olisivat ne olleet purutupakkaa,
  sulki toisen silmänsä ja virkkoi:
  -- Veli, on eräs kohta, jonka olet jättänyt voittopuolelta huomioon
  ottamatta ja joka on tärkein kaikista. Sten Halm...
  -- Mitä? Tuo vanha koronkiskuri!
  -- Juuri tuo kurja voitonpyytäjä kirstun pohjalla olevine miljoonineen.
  Hän, joka kierreltyään ympäri maailmaa on jo parikymmentä vuotta
  elellyt kuin myyrä Isossakyrössä.
  -- Hänestä kerrotaan kummallisia juttuja. Häntä ei sanota oikein
  viisaaksi.
  -- Eikö hän olisi viisas ja kokoaa miljoonia! Mitä me silloin olemme,
  veli Gråberg? Et ehkä tiedä, veli, että Liisu kesti viime talvena
  kokonaista kaksi kuukautta sen vanhan saiturin luona. Hän on vanhapoika
  ja minun ikäiseni. Kaikki on hänellä omaa omaisuutta, jota hän voi
  käyttää mielin määrin. Onhan päivän selvä, että Liisu saa yksin periä
  kaikki.
  -- Hm... Miljoonanko?
  -- Vähintään. Huomatkaa siis: meille miljoona enemmän, toisille sama
  määrä vähemmän. Sitä sanoisin kelpo kaupaksi, jota ei sovi halveksia.
  -- On siinä vähän perää, veli.
  -- Mitä taas noihin kummallisiin kertomuksiin tulee, koskevat ne sukua.
  Hannu Halm on nyt kauppaneuvos. Jos huomattaisiin, että hänen vanhin
  veljensä Sten on ... kuinka sanoisin? ... huikentelevainen mies...
  Jollei suvussa olisi kaikki niinkuin olla pitäisi ... mikä ei koske
  Liisua...
  -- Edvardson ... meidän täytyy hankkia asiasta selko. Minä olen
  kristitty ihminen, en tahdo kenenkään turmiota, mutta meidän tulee
  saada tietää, minkä verran noissa jutuissa on perää. Äitini tiesi
  aikanaan kertoa vanhan isän. Hannu Kristofer Halmin, nähneen näkyjä.
  Hanki minulle varma tieto siitä, ja me vedämme tuhannen riksin
  velkakirjan yli ristin.
  -- Ja sitten yli toisenkin samansuuruisen velkakirjani, kun Liisu
  Halmista tulee rouva Gråberg.
  -- Ei, maltas hiukan, veli Edvardson! Toisen yli vedämme ristin
  silloin, kun rouva Liisu Gråberg saa periä Sten Halmin.
  -- Hyvä. Ja Lauri Roderik palaa...
  -- Minun liikekumppanikseni.
  -- Onko muuta käskettävää, veli?
  -- Ei. Hyvästi Edvardson. Olkoon onneksi!
  -- Hyvästi.
  
  
  3. ROSVOLUOLAN EDUSTALLA.
  
   Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima...
  Jokainen, joka on matkustanut valtamaantietä Hämeenlinnasta pohjoiseen
  päin, poikkeamatta vasemmalle Tampereelle johtavaa tietä, muistaa
  epäilemättä aukean kankaan, joka ikäänkuin levittää lujan vuori- ja
  hiekkamuurin laajalti Oriveden ja Ruoveden pitäjien halki suurien ja
  laveallehaaraantuneitten vesien, Näsijärven, Kuoreveden ja
  Längelmänveden välille. Luonto on ympärillä jylhän ihana tai jylhä, jos
  niin tahdotaan sanoa, sillä mahtavat vuorenselänteet reunustavat
  järvien rantoja ja synkät havumetsät, joihin kirves vielä tuskin on
  koskenut, ovat kaikkialla kiipeilleet ylös rotkoista katselemaan
  varjojaan yksinäisissä vesikuvastimissa. Tavallisuuden mukaan on
  ikivanha tie aina viime aikoihin asti kiemurrellut milloin ylös,
  milloin alaspäin pitkin harjuja, ylänteitä ja rotkoja, jonka tähden
  seutu on matkustajain mielestä aina ollut vaivalloinen ja vaarallinen
  kulkea; mutta myöhempinä aikoina, kun on tahdottu hankkia työansiota
  leivättömille, on viisaasti alettu kiertää Ruoveden hankalimpia mäkiä
  tai kaivaa tietä toisten puhki, joten tunteellinen matkustaja tosin on
  kadottanut monta kaunista näköalaa, mutta sen sijaan voittanut
  melkoisesti mitä turvallisuuteen ja mukavuuteen tulee.
  Varsinaisen kankaan läpi, joka alkaa lähes puolen penikulman päässä
  Oriveden kirkon pohjoispuolelta ja jota myöten maantie kulkee edelleen
  pohjoiseen päin noin kolme penikulmaa, käy jylhä vuorenselkä siinä
  kohden, jossa kuuluisa "paha virsta" on, juuri yksinäisen, keskellä
  erämaata sijaitsevan Kallenaution kestikievarin pohjoispuolella. Muuten
  on kankaalla ainoastaan siellä täällä jokin mäki tai äkkisyvänne;
  suurin osa on tasaista ja kovaa kanervikkonummea, joka mahtavine
  honkineen ei lannistu mistään auran sivistyttämisyrityksistä.
  Melkein keskellä kangasta on aivan sen tyylin mukainen merkillinen
  paikka, jonka vaiheilla matkustavat ylioppilaat ja koulunuoriso
  kesäisin harvoin saattavat vastustaa kiusausta nousta rattailta ja
  kuluttaa siinä jonkin puolituntisen kallista aikaansa. Paikka on
  tunnettu nimellä "ryövärin ruoppi" tai _rosvoluola_ ja se sijaitsee
  oikealla puolen tietä etelästä päin tultaessa ja ainoastaan muutaman
  askelen päässä kymmenennestä virstanpatsaasta Ruhalan kestikievarista
  lukien. Seutuatuntematon ajaa helposti ohi huomaamatta muuta kuin
  korkean ja tiheän havumetsän, jota kasvaa tien molemmilla puolin; mutta
  ken ottaa vaivakseen astua alas ajoneuvoistaan, huomaa aivan tien
  vieressä ja puoleksi kuusien varjossa synkän äkkisyvänteen niin tarkoin
  rotkon seinämien ja ylitse riippuvien oksien suojaamana, että sen
  pohjassa on aivan hämärää ja viileätä keskellä kuumaa, aurinkoista
  kesäpäivääkin. Siinä, kertoo kansantaru, ovat rosvot ennenmuinoin
  majailleet väijyskellen matkustajia; monen markkinamiehen
  hyvinvarustettu kuorma ja monen pellavakauppiaan sattumalta täyteläinen
  rahakukkaro on siinä ryöstetty, ja kenties on joskus viaton veri
  tahrannut tienvieren ruskeaa kanervikkoa. Mutta rosvot ovat aina,
  takaa-ajolta turvassa, vetäytyneet takaisin syviin rotkoihin ja
  laaksoihin, joita lähtee "ryövärin ruopista" etemmäksi suureen metsään.
  Eräänä iltana joulukuun alkupuolella vuonna 183-- raivosi noilla
  seuduin ankara pyryilma. Talvi oli saapunut sinä vuonna niin aikaiseen,
  että jo marraskuussa oli mainio rekikeli, eikä edes kuuluisa
  Antinpäivän suojakaan tehnyt sille mitään haittaa. Niin rajua pyryilmaa
  ei siihen vuodenaikaan oltu miesmuistiin nähty, ja aikakirjoihin on
  merkitty, että Tampereen markkinat, jotka olivat samaan aikaan,
  kärsivät siitä tuntuvan haitan, puhumattakaan niistä vastuksista, mitä
  se läheltä ja kaukaa oleville markkinamiehille tuotti.
  Luonnonvoimien siten raivotessa oli mahtavan suuri kangas kammottavan
  kolkko. Myrsky vinkui tuhoa ennustaen suurissa hongissa, ja lumituprut
  kietoivat niiden tummat latvat valkoiseen, liehuvaan huntuun.
  Tuontuostakin kuului ryske vielä kovempi lumituprujen ulvontaa; silloin
  kaatui jokin jättiläishonka, jonka kulovalkea oli ehkä jo monta kesää
  takaperin polttanut ja jonka kahden- tai kolmensadan vuoden vanha,
  puoleksi hiiltynyt runko nyt myrskyn voimasta äkkiä murtui. Sen milloin
  läheltä, milloin etäämmältä kuuluvan ryskeen lomitse, tuon äärettömän
  erämaan keskeltä, missä elementit hillitsemättömästi raivosivat eivätkä
  näyttäneet suvaitsevan ainoankaan elävän olennon oloa alueellaan,
  kuului aika-ajoin kimakka parahdus kuin lapsen hätähuuto. Se oli suden
  ulvontaa, joka aikaisen talven pakosta oli lähtenyt saloiltaan,
  siepatakseen tieltä jonkin juoksukoiran tai jos mahdollista
  varastaakseen lihavammankin saaliin tasangon kylistä.
  Kankaan läpi kulkevan tien ajoi tuisku vähässä ajassa umpeen, tehden
  sen siten melkein mahdottomaksi kulkea. Kun lisäksi vielä joulukuun
  pimeys tuiskun tähden aikaisin lopetti lyhyen päivän, tuli rosvoluolan
  ympärillä oleva seutu todellakin niin peloittavaksi, että
  matkustavaiset olisivat sitä kyllä välttäneet, vaikkeivät olisi
  tunteneetkaan muinaistarujen murhia ja ryöstämisiä.
  Sitä odottamattomampaa oli sentähden kuulla kulkusten äänen moisessa
  ilmassa myöhään illalla pohjoisesta päin lähestyvän pahamaineista
  seutua. Se ei kuitenkaan ollut sellaista reipasta, säännöllistä
  helinää, joka suloisesti soi pakkasilmassa talven kylmänä
  kuutamoiltana; pikemmin saattoi kulkusten hitaasta ja surumielisestä
  äänestä, joka vähän väliä lakkasi ja toisinaan tuntui vallan
  vaikenevan, päättää kulun olevan vaivalloista, epätasaista ja raskasta,
  jonka otaksumisen teiden tila pyryilmassa tekikin varsin
  todenmukaiseksi.
  Kuitenkin läheni kulkusten kilinä lähenemistään, ja vaaniva susi --
  sillä muita näkijöitä ei silloin rosvoluolan lähistöllä ollut -- olisi
  vähitellen voinut erottaa korkeain kinosten läpi vaivalloisesti
  eteenpäin pyrkivän ns. kojureen, niinimattokuomin, jommoisia käytettiin
  maamme pohjoisosissa. Noita ajoneuvoja, jotka tilavuudellaan ja
  mukavuudellaan yllin kyllin korvasivat ulkonaisen komeuden puutteen,
  veti yksi hevonen, ja ajomies kahlasi reen vieressä aina kainaloihinsa
  saakka lumessa. Hevosen pakotti väsymys tuontuostakin pysähtymään ja
  joka kerta kohotti ajomies leveällä olkapäällään takaapäin reen
  kinoksesta. Siten päästiin taas liikkeelle, mutta jo viidenkymmenen tai
  sadan askelen päässä vaipui reki aina uudelleen yhä suurempiin
  kinoksiin ja tuotti yhä ankarampia ponnistuksia. On oikeudenmukaisesti
  tunnustettava, ettei ajaja vaivojaan valittanut, vaan säästi yhtä vähän
  itseään kuin hevostaankin, jota vastoin kyynärän pituinen,
  lammasnahkaturkkiin ryöminyt kyytipoika sai niin hyvin kuin voi
  pysytellä kuskilaudalla. Niin jatkettiin hetkinen kulkua suomalaisen
  sitkeään tapaan, mikä silloin olikin tarpeen, ellei ollut halua viettää
  pitkää talviyötä erämaan kinoksissa.
  Siitä, mihin matkustajat olivat saapuneet, oli penikulma taaksepäin
  Ruhalan kestikievariin ja melkein yhtä pitkälti eteenpäin
  Kallenautiolle. Ei ollut toivomistakaan päästä suojaan yhä vain
  yltyvästä rajuilmasta, varsinkaan kun ei pientäkään tölliä tai muuta
  ihmisasuntoa ollut huomattavana yksinäisellä seudulla. Ajomies yhä siis
  koki ponnistella eteenpäin niin horjumattoman maltikkaästi kuin hänen
  tilansa vaati, kunnes uusi ja ylitsepääsemätön este tukahdutti kaiken
  toivon matkan jatkamisesta.
  Eräs jättiläishongista, joiden uhkeitten latvojen oli täytynyt taipua
  myrskyssä, oli kaatunut tien poikki, ja sen oksille ja rungoille oli
  vähässä ajassa kokoontunut korkea kinosvalli, joka teki eteenpäin
  pääsemisen mahdottomaksi. Tarkastettuaan tiepuolet ja nähtyään
  kiertämisen olevan yhtä mahdottoman kuin lumivallin yli pääsemisenkin,
  herkesi ajaja enempää yrittämästä ja alkoi hidasverisen tyynenä vain
  iskeä tulta piippuunsa.
  Reen perästä kuului karkea ääni kärsimättömästi kysyvän suomeksi, mitä
  se merkitsi. Mies, joka toimitti ajajan tärkeätä tehtävää ja
  luultavasti arveli hätäilemistä ihan turhaksi vaivaksi, iski vain
  rauhassa tulta kangistuneilla sormillaan; mutta koska taula ei ollut
  oikein kuivaa, täytyi äänen kuomista uudistaa kysymyksensä:
  -- Iisakki -- mies, mikset aja?
  Ajaja oli jo saanut taulan syttymään, veti mielihyvin muutamia aimo
  savuja, oikaisi siloja, veti koirannahkarukkaset käteensä, siirräiksen
  lähemmä kuomia ja vastasi rauhallisesti:
  -- Sentähden että tie on suljettu.
  -- Lyödä sivalla lurjusta ja sysää hänet pois tieltä! jatkoi sama
  henkilö kuomista, arvattavasti luullen jonkun hämäläisen olevan
  kuormineen vastuksena eikä mielivän antaa tietä.
  -- Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima, vastasi
  ajaja samaan tapaan.
  Uteliaana näkemään, mikä hämäläisroikale se semmoinen oli, kurkisti
  reestä paksu pää, joka oli niin huolellisesti kiedottu suunnattoman
  suureen, harmaaseen päähineeseen, että sen omistajasta, vaikkakin olisi
  ollut hieman valoisampaa, tuskin olisi muuta voinut erottaa kuin
  suuren, kylmästä punaisen nenän.
  -- Enhän minä näe mitään edessä, jatkoi paksupäinen, voimatta nähdä
  reen edessä olevaa valkoista lumivallia.
  -- Sen kyllä uskon, ajaja vastasi yhtä tyynesti kuin ennenkin.
  -- No anna mennä sitten! toisti ääni harmaasta päähineestä vähemmän
  mahtipontisesti.
  Tuohon uuteen käskyyn ei ajaja luultavasti katsonut maksavan vaivaa
  vastata, sillä ääneti hän alkoi riisua suitsia hevoselta ja alkoi
  syöttää sille leipää.
  Paksupäinen ei näyttänyt taipuvan olemaan yhtä tyytyväinen asemaansa.
  Kääntyen pienen kuskilaudalla istuvan kyytipojan puoleen hän kysyi
  hiukan vähemmän käskevästi, tiesikö hän, miten pitkälti vielä oli
  kestikievariin.
  -- Ollaan vasta puolitiessä, vastasi poika, jonka hampaat kalisivat
  vilusta ja pelosta.
  -- Eikö ole yhtään taloa lähellä? jatkoi ääni yhä sävyisemmin.
  -- Mitäpä täällä olisi, poikanen vastasi merkitsevästi.
  -- No, missä me sitten olemme?
  -- Rosvoluolan edustalla.
  -- Älä lörpöttele! Eihän täällä ole mitään rosvoja. Mene sinne ja pyydä
  talonväkeä auttamaan meitä, niin saat juomarahaa.
  -- Mitä väkeä siellä olisi!
  Paksupäinen kurottautui niin kauas ulos kuomista, että puolet häneen
  kuuluvasta, vielä päätä tukevammasta ruumiista tuli näkyviin, ja
  tuhlasi kokonaisen tulvan kauniita sanoja, joita ainoastaan myrsky ja
  hongat näyttivät kuuntelevan:
  -- Rosvoluola! Mahdotonta, eikö enää ole poliisia maassa? Aiotaanko
  meidät murhata ja ryöstää? Missä asuu nimismies? Aja sinne, Iisakki,
  käännä heti! Tottakai joku nimismies asuu likitienoilla? Käännä
  takaisin Ruhalaan, sanon minä. Katso vain mies, että ruoskasi on
  tallella, äläkä istu hatturasialle! Milloinka semmoista on ennen kuultu
  Tampereen tiellä? Mutta hämäläisissä ei ole kuntoa hiuskarvankaan
  vertaa. No, mies, mikset käännä?
  -- Taitaa olla parasta, että käytte nukkumaan, rouva, vastasi ajaja
  entiseen tapaansa niin tyynesti, että se olisi voinut saada kivenkin
  kiivastumaan. -- Tästä pääsemme yhtä vähän takaisin kuin eteenkään
  päin.
  Lakkaamatta kiihtyvä lumituisku, joka tiellä heti peitti umpeen kaikki
  reen jäljet, näytti liiankin selvästi toteuttavan nuo synkännäköiset
  toiveet, mutta silloin tarjoutui matkustajille aivan odottamaton keino
  pelastautua tukalasta tilastaan kinoksien keskelle yöpymisestä.
  
  
  4. KOHTAAMINEN.
  
   Herätkää, herra! Metsä on täynnä rosvoja!
  Se, mikä niin odottamatta uudelleen virkisti lumivallin pohjoispuolelle
  pysähtyneitten matkustajain toiveet, oli eteläpuolelta kuuluva uusi
  kulkusten kilinä. Ei mikään muu kuin ihmetyö näyttänyt voivan vapauttaa
  matkustajia, ja melkeinpä se ihmeen vertaista olikin, että moiseen
  aikaan, sellaisella paikalla ja sellaisessa rajuilmassa tavattiin
  toinen matkustaja. Paksupäisen valtasi kuitenkin, huolimatta
  miehekkäästä äänestä, uusi levottomuus, joka ilmeni uudistetusta
  käskystä, että Iisakki vain katsoisi ruoskaansa.
  -- Ja kuule, Iisakki, taita minulle paraan paksuinen oksa tuosta
  puusta, niin ojennan sen ulos kuomista pistoolin sijasta.
  Iisakki mutisi jotakin, että rosvojen hevosilla harvoin on kulkuset,
  mutta totteli kuitenkin käskyä. Vuollessaan oksaa edes vähänkin
  pistoolin näköiseksi kuului hän virkkavan jotakin, että rouvan pitäisi
  vain antaa parhaimman puhetorvensa pauhata, niin ei pahinkaan rosvo
  voisi pimeässä erottaa häntä virkamatkoillaan olevasta nimismiehestä.
  Aimolailla vaatteisiin käärityn pään omistajatar -- sillä sillä oli
  todellakin nainen omistajana -- ei näyttänyt hiukkaakaan pahastuvan
  siitä mahdollisuudesta, että häntä sillä tavoin voitaisiin väärin
  käsittää, vaan huomautti vain sävyisesti, että hänen suvussaan olivat
  naiset aina olleet miehekkäämpänä puolena -- ja ellei hänen olisi
  hankala liikkua turkeissaan ja hameissaan, niin saattaisi hän kyllä
  tarttua miestä kaulukseen yhtä hyvin kuin joku muukin, eikä se
  olisikaan ensi kerta.
  -- Niin, sen voivat kyllä kaikki hänen puotipalvelijansa ja Savon
  talonpoikaisukot todistaa, Iisakki mutisi uudelleen, kiivetessään niin
  hyvin kuin pääsi ylös lumivallille tähystämään vihollista. -- Tuopa
  vain ei näy säästävän hevoskoniaan! ajaja virkkoi itsekseen, kun hän
  hämmästyksekseen kuuli kulkusten helinästä, että tulija lennätti
  ripeätä ravia halki korkeiden kinosten.
  Kohtapa pieni, kevyt, kahden hevosen vetämä reki saapui lähelle vallia
  eikä pysähtynyt ennenkuin hevoset vaipuivat hongan lumipeitteisten
  oksien väliin, mistä ne kaikin voimin rimpuillen koettivat päästä irti.
  Kyytimies, joka ajoi uutta rekeä ja varsin hyvin tunsi pahamaineisen
  paikan, mutta ei sen esteen laatua, mikä niin äkkiä sulki häneltä tien,
  alkoi äänekkäästi siunailla; ja kun hän lisäksi vielä näki Iisakin
  vartalon ylinnä vallilla häämöttävän lumituiskussa, ei ollut ollenkaan
  kummallista, että hän kaikin voimin alkoi huutaa:
  -- Rosvoja! Herätkää herra! Metsä on täynnä rosvoja!
  Huudon kuuluessa kohosi pienen reen takaistuimelta unenhorroksista
  pitkä, luminen hahmo, kopeloi kädellään pari silmänräpäystä turkkinsa
  povea ja kohotti sitten pienen, tumman esineen, joka otaksuttavasti
  teki paremmin tehtävänsä kuin vast'ikään leikattu honganoksa, koska
  hetkisen kuluttua kuului pamaus ja luoti suhahti niin läheltä kunnon
  Iisakin koirannahkalakkia, että hän hämmästyksissään kadotti
  tasapainonsa ja kaatua humahti nurin niskoin alas vallilta.
  -- Kas, se sai palkkansa! huudahti ampuja reippaasti.
  -- Hevosia selkään, ukko, hevosia selkään; selvitä reki tuosta,
  kirotusta satimesta, mikä on edessämme. Näyttäkööt vain vielä kerran
  nokkaansa, niin kyllä minä opetan heidät tietä sulkemaan.
  Ja niin sanoen hän otti esille toisenkin pistoolinsa, etsien samalla
  ruutia ja luoteja matkavyöstään, ladatakseen uudelleen.
  -- Auttakaa! Auttakaa! Nyt ampuivat Iisakin hengiltä! kuului nuorempi
  naisääni huutavan kuomireestä lumivallin pohjoispuolelta, ja pienen
  kyytipojan äänekäs nyyhkytys säesti sitä uskollisesti.
  Mutta vanha tuttumme, paksuksi kääritty pää, lienee varmaankin katsonut
  paljoa viisaammaksi osoittaa torventapaiseen ääneen soveltuvaa
  urhoollisuutta, ääneen, joka jo oli alentunut parhaimmaksi bassoksi.
  -- Mitä nyt, roistot! kuultiin urhean rouvan huutavan lumituiskussa. --
  Varokaa pistooliani, ja ... ja ... suu kiinni, Liisu! ... (kovemmalla
  äänellä) miehet tulevat kohta perässä. Simo! Pekka! Jaakko! Joutukaa,
  tappakaa nuo roistot, jotka hätyyttävät kunniallisia ihmisiä
  maantiellä!
  -- Mitä ne nuo tuolla kirkuvat? Minä olin kuulevinani jonkun huutavan
  apua, sanoi lumivallin eteläpuolella oleva ampuja matkatoverilleen,
  kyytimiehelle.
  -- Se on joku raukka, jonka he ovat saaneet kynsiinsä, vastasi
  mies. Kuulkaa nyt huutavat he koko joukkoaan kokoon murhaamaan
  meitä! Käännytään takaisin, herra; ne kuuluvat varmasti samaan
  karkulaisjoukkueeseen, jonka nimismies ja talonpojat vangitsivat
  Kaivannon sillalla Kangasalla.
  -- Kääntyäkö takaisin! toisti ampuja ylenkatseellisesti. Juuri kuin
  minulla olisi aikaa kääntyä takaisin! Mutta odottakaamme hiukan,
  nähdäksemme, mitä he nyt aikovat tehdä.
  Iisakki oli sillä välin ryöminyt ylös lumesta ja suori itsensä aivan
  vahingoittumattomana, mutta vähän hämmästyneenä rekensä luo kuin
  lohdutuksen tuojana sen pelästyneille asukkaille. Vastaamatta heidän
  kysymyksiinsä hän yritti kääntää rekeä, mutta siitä ei tullut mitään.
  -- Iisakki, mitä nyt aiot tehdä? huusi urhoollinen rouva ilmeisesti
  paljoa rohkeammin, sillä tottuuhan sitä sotaankin, ja rouva lienee
  varmaankin pitänyt Iisakin palaamista puoleksi voitettuna voittona. --
  Onko meillä aikaa kääntyä takaisin, kun Pellavoinen jo eilen matkusti
  edellämme markkinoille?
  -- Jospa vain tietäisin, ettei heitä ole enempää kuin kaksi! vastasi
  Iisakki epäröiden. Mutta jos he kuuluvat siihen joukkoon, joka
  Viaporista karkasi, niin he ovat varastaneet hevosia, ja heitä tulee
  vielä useampia jäljestä.
  Kaivannon solassa tapahtunut kahakka, jossa suuri joukko Viaporista
  karanneita vankeja joutui kahden tulen väliin, jolloin laukauksia
  vaihdettiin ja verta vuoti molemmin puolin, oli niinä aikoina kuuluisa
  yli koko maan, ja se selittänee rosvoluolan edustalla sattuneen
  molemminpuolisen erehdyksen.
  -- Odottakaamme hiukan ja olkaamme niinkuin meillä olisi useampia
  seurassamme! jatkoi vaatteihin kääritty pää.
  Niin odoteltiin _en garde_ puolisen tuntia kummallakin puolella;
  molemmat luulivat lumivallia suojakseen, se kun peitti näkyvistä
  vihollisen. Vihdoin alkoi vallin eteläpuolella oleva matkustaja käydä
  kärsimättömäksi ja hän ryhtyi pistooli vireissä tiedustelemaan asemaa,
  kiiveten vuorostaan hyvin varovaisesti ylös vallille. Suureksi ihmeeksi
  kuomireki oli ainoa epäiltävä, minkä hän sieltä näki.
  -- Mitä p--n väkeä te olette? hän huusi pikemmin suoramielisesti kuin
  kohteliaasti pohjoispuolella oleville vihollisille.
  -- Mikäs maankuljeksija itse olette, kun uskallatte ampua rehellisiä
  markkinamiehiä? vastasi kuomista vaatteisiinkäärityn karkea ääni.
  -- No, olettepa te aika otuksia markkinamiehiksi, kun lähdette
  liikkeelle tämmöiseen ilmaan ja rakennatte lumimuurin tien poikki,
  huusi uudelleen turkkinuttuinen mies.
  -- Hävetkää hiukan syyttäessänne ihmisiä, jotka ovat teitä parempia,
  siitä, että tuuli on kaatanut männyn tien poikki! vastattiin
  kuomireestä uudelleen.
  -- Minulla on kiire.
  -- Niin meilläkin.