Talvi-iltain tarinoita 3 - 16

  vanhempi ja kalpeampi, eikä ilman tukahutettujen huokausten ja
  pidätettyjen kyynelten merkkejä; yhä oli hän yhtä kaunis, mutta
  enemmän _grande dame_ kuin siihen aikaan, jolloin häntä sanottiin
  herttuattareksi. Hän ojensi liikutettuna diakonille sormuksilla
  koristetun kätensä, ja hänen katseessaan oli jotakin katumuksentekijän
  tapaista, kun hän sanoi:
  -- Tulittehan kuitenkin! Kuinka saatan kiittää teitä!
  -- Ei tänne ollut aivan yhtä pitkä matka kuin Roomaan, madame.
  Diakoni nimitti häntä _madameksi_ eikä enää _sinuksi_.
  -- Ei, ei niin pitkältä kuin Turun erään kadun poikki ... Merthenin
  talosta Grubbin taloon. Ja _te_ tulette _minun_ luokseni!
  -- Minut on lähetetty köyhien palvelijaksi. Olenko ehkä erehtynyt
  väärään paikkaan? virkkoi Elg, nopeaan katsahtaen ympäri komeaa
  huonetta.
  -- Ette, ette, te tulette köyhän naisen luo, jonka teette rikkaaksi...
  Mutta olette uuvuksissa pitkästä matkasta. Ettekö suo itsellenne vähän
  lepoa?
  -- Milloinka voin palvella teitä siinä toimituksessa, jota varten
  olette kutsunut minut?
  -- Kuten näette, olemme onnettomuudeksi suuren sodan alussa. Puolisoni
  on virkatoimissaan ja kuninkaan seurassa kello kahdeksasta aamulla
  myöhään yöhön saakka. Mutta huomisaamuna kello kuusi... Oletteko
  kuuluttanut meidät Turun tuomiokirkossa?
  -- Laillista ja kirkonkirjoihin merkittyä kuulutusta ei ole voinut
  tapahtua, kun ei ole ollut kaikkia todistuksia, mitä laki vaatii. Olen
  yksityisesti eräässä rukoustilaisuudessa ilmoittanut avioliittonne
  seurakunnalle pelastaakseni teidän maineenne synnyinseudulla.
  -- Kiitos siitä!... Sallittehan minun nyt kysellä rakkaasta Anna
  sisarestani, teidän vaimostanne, ja muista Turussa olevista
  sisaristani. Ettekö ole hyvä ja käy istumaan tänne minun kabinettiini?
  He keskustelivat kauan kabinetissa ... Annasta, Merthenin sisaruksista,
  rouva Heldtistä, sisar Paulinasta ja muista ystävistä, jotka olivat
  jääneet vanhaan, rakkaaseen Turkuun. Paljon oli muuttunut, moni oli
  mennyt manan majoille noina kahtenatoista vuotena, ja Vappu oli ollut
  niistä ensimmäinen... Kamaripalvelija sytytti lampun ja toi teetä
  hienoissa Saksin posliinista valmistetuissa kupeissa ... englantilaista
  tarjoilua, toista teetä kuin pormestarinrouva Merthen ennen muinoin
  tarjosi vierailleen Vapun ennustaessa prinsessa Ruususen vaiheita.
  -- Minulla oli kasvatusveli, sanoi vihdoin entinen herttuatar
  suruisesti ja vitkastellen. -- Hän oli minulle hyvin rakas, ja minä
  olen tuottanut hänelle surua. Mitä on tullut Iisakki Alanuksesta?
  -- Ei kaikkea, mitä hänestä olisi voinut tulla, mutta nuhteeton
  sielunpaimen, vastasi diakoni. Hän on kappalaisena pienessä
  seurakunnassa Vaasan seuduilla.
  -- Naineenako?
  -- Hän on nainut edeltäjänsä lesken, kuudenkymmenen vuoden ikäisen.
  -- Ja onko hän antanut minulle anteeksi?
  -- Hän lähettää teille veljen tervehdyksen.
  Maanpakolainen huoahti helpommin. Hän oli musertanut kolme niistä
  sydämistä, jotka olivat sykkineet hänelle lämpimimmin tässä elämässä.
  Nyt olivat he _kaikki_ antaneet hänelle anteeksi.
  Seuraavana aamuna kello kuusi vihittiin Jaakko Keith, joka
  kuului Skotlannin reformeerattuun kirkkoon, ja luterilainen Eeva
  Merthen. Eeva piti porvarillisen nimensä ja Keith esi-isänsä,
  yhdeksän skotlantilaista lordimarsalkkaa. Morsian _ei_ kantanut
  kumminlahjaansa. Kello kahdeksan oli Keith taaskin kuningas Fredrik
  II:n sotamarsalkkana.
  Diakoni Elg otti itselleen vain matkakulut, mutta Turun köyhille hän
  toi runsaan lahjan.
  Vuonna 1789 tai 1790 eli Pirkkalassa Suomessa seitsenkymmenvuotias
  nainen, jota naapurit sanoivat "Preussin Annaksi" ja joka oli 1762
  seurannut Pommerista palaavia suomalaisia sotamiehiä kotiseuduilleen.
  Hän oli ollut Eeva Merthenin vanha uskottu palvelijatar ja yksi niistä
  muutamista todistajista, jotka olivat läsnä noissa ennen sotaa
  toimitetuissa aamuvihkiäisissä.
  Eeva Merthenistä tuli lempeä iltarusko Keithin myrskyisen elämän
  ehtoona. Keithin elämän kahden viimeisen vuoden kuvaileminen olisi sama
  kuin samanaikuisen seitsenvuotisen sodan historian kopioiminen. Hän oli
  mukana kaikkialla ja ensimmäisenä rivissä taisteli itävaltalaisia,
  saksilaisia, ranskalaisia ja venäläisiä vastaan -- samoja venäläisiä
  vastaan, jotka hän itse oli opettanut voittamaan, mutta jotka jo olivat
  unohtaneet hänen kauniin taitonsa: voitettujen inhimillisen kohtelun.
  Ainoastaan harvoina ja lyhyinä sodan lepohetkinä saattoi hänen
  puolisonsa käydä häntä tervehtimässä. Silloin astui toisinaan
  telttaan "vanha Fritz" napitettuine päällysnuttuineen ja kankeine
  tekotukkineen, puheli iltahetkisen noiden kahden kanssa ja lupasi
  tavalliseen leikilliseen tapaansa korpraalin paikan kuuluisassa
  krenatöörijoukossaan heidän vanhimmalle pojalleen, "kun hän vain tulee
  kyllin pitkäksi".
  Keith kuoli yhtä urhoollisesti kuin oli elänytkin. Hän oli turhaan
  varoittanut kuningasta aseman vaarallisuudesta tämän asettuessa
  Hochkirchenin luo Daunia vastaan. Kuutamossa ja sumussa varhain aamulla
  14. päivänä elokuuta 1758 hyökkäsi Daun 50.000 itävaltalaisensa kanssa
  liian itsevarmojen preussiläisten kimppuun. Suunnattomassa hämmingissä
  oli Keith ensimmäisiä hyökkäämässä kahden kiireessä kootun rykmentin
  kanssa vihollista vastaan. Yltympäri raivosi murhaava kanuuna- ja
  kiväärituli, urhoollisen marsalkan vatsanpohjaan lensi luoti, mutta hän
  pysyi kuitenkin hevosen selässä joukkojaan johtamassa. Silloin sattui
  toinen musketinluoti rintaan; kohta sen jälkeen syöksi hänet
  kartessinluoti hevosen selästä, ja hän kaatui sanaakaan sanomatta
  uskollisen englantilaisen palvelijansa Tibayn syliin. Tämäkin joutui
  kohta hurjassa verilöylyssä kuoleman omaksi. Niiden 15.000 kuolleen
  joukosta, jotka peittivät Hochkirchenin verisen tantereen, löydettiin
  seuraavana päivänä Keithkin, ryöstettynä, alastomana, vain
  kroaattiviitalla peitettynä. Hänet vietiin monen muun vainajan
  kanssa kylän kirkkoon. Sinne saapui kohta voittaja Daun Keithin
  entisen adjutantin, eversti de Lacyn kanssa, joka nostaen
  kroaattiviitan lievettä kyynelsilmin huudahti: "Isäni paras ystävä
  Keith!"... Yhtä liikutettu kuin Lacy oli Daunkin ja hän toimitti
  ruhtinaalliset hautajaiset; kaksitoista kanuunaa ja kahden rykmentin
  kiväärinlaukaukset jyrisivät Suomen entisen valloittajan haudalla. Hän
  oli kaatunut pelastaessaan Fredrik II:n ja suurimman osan hänen
  armeijastaan täydellisestä perikadosta.
  Keithin elämäkerran kirjoittaja Varnhagen von Ense sanoo Jaakko
  Keithistä ja hänen puolisostaan muun muassa:
  "Hän oli keskikokoinen mies, kasvojen väri oli tumma, hiukset
  mustanruskeat, kulmakarvat suuret ja tuuheat, hän oli piirteiltään
  päättäväisen ja kuitenkin lempeän ja jalon näköinen. Hänen ylhäinen,
  varma ryhtinsä herätti yht'aikaa kunnioitusta ja luottamusta. Hänen
  luonnostaan voimakas ja notkea ruumiinsa oli kärsinyt paljon sodan
  vaivoista Venäjällä; viime vuosina horjui hänen terveytensä, ja siitä
  lienevät hänen kasvonpiirteensä saaneet hellemmän ilmeen, koskapa
  kaikki, jotka hänet tunsivat, kuvailevat häntä lempeäksi ja
  rakastettavaksi vanhukseksi. Hän ei rakastanut komeutta eikä
  ylellisyyttä, vaikka hän eli isoisesti ja piti monia palvelijoita,
  joita hän aina kohteli ystävällisesti, mutta joiden palvelusta hän
  harvoin käytti itseään varten, koska hän mieluimmin toimitti itse sen,
  mitä olisi saattanut käskeä muiden suorittaa. Hän ei ollut koskaan
  nainut,[10] mutta jätti jälkeensä Suomesta kotoisin olevan morsiamen
  Eeva Merthenin. Eeva Merthen oli kaunis, muhkeavartaloinen, olennoltaan
  hyvin miellyttävä nainen, jolla sitä paitsi oli mainio ymmärryksen
  lahja ja rohkea, ylevä sydän. Saksaa hän ei puhunut oikein sujuvasti"
  (rouva Heldt näyttää tässä suhteessa arvanneen ristityttärensä taidon
  liian suureksi), "mutta käytti oivallisesti ranskaa, luki Tacitusta
  alkukielellä ja oli saavuttanut yleensä harvinaisen henkisen
  sivistyksen. Rauhan aikana Keith vietti tavallisesti illat hänen
  seurassaan, ja jotkut ystävät olivat silloin aina tervetulleet heidän
  luokseen. Sodan aikana Eeva Merthen kävi toisinaan Keithiä
  tervehtimässä ja oli hänen uskollisena hoitajanaan, milloin Keith
  joutui vuoteen omaksi, kuten kesällä 1758 Olmützin edustalla
  Schlesiassa. Muiden naisten seurasta Keith ei välittänyt."
  "Keithin kuoltua -- jatkaa elämäkerran kirjoittaja -- Eeva Merthen
  kietoutui oikeudenkäyntiin Keithin veljen, lordimarsalkan kanssa, joka
  vaati perintöä, vähemmän tilusten ja rahain tähden, joita ei paljoa
  ollutkaan jäljellä, kuin muun jälkeenjääneen omaisuuden tähden, millä
  oli arvonsa muistona. Sotilastestamentti määräsi kaikki Keithin
  kihlatulle; kuningas ei sekaantunut asiaan, lordimarsalkka sai
  ainoastaan vähäisen osan puhtaasta rahasta; hänen omien sanainsa mukaan
  tuli hänen osakseen vain seitsemänkymmentä dukaattia. -- Eeva Merthen
  meni sittemmin avioliittoon Stralsundin linnanpäällikön (maaneuvoksen)
  von Reichenbachin kanssa ja eli onnellisena. Keithin muistoa hän piti
  aina mitä suurimmassa kunniassa eikä myynyt hänen kaunista, Pesnen
  maalaamaa rintakuvaansa edes kuninkaallekaan, joka siitä tarjosi suuria
  summia. Hän oli yleensä kunnioitettu, ja hänellä oli suuri arvo
  ylhäisimpienkin henkilöitten piirissä. Etenkin Preussin prinssi Henrik
  osoitti häntä kohtaan suurta huomiota ja kirjoitti hänelle mitä
  kunnioittavimpia kirjeitä, jotka kuitenkin sittemmin yhdessä prinssin
  ja kuninkaan Keithille kirjoittamien kirjeiden kanssa Eevan tahdosta
  poltettiin."
  Eeva Merthenin viimeisistä vuosista kirjoittaa sama von Ense: "Hän eli
  vanhaksi" -- 88 vuoden ikään -- "kylpi talvellakin jääkylmässä vedessä
  ja pysyi karkaisevan elintapansa avulla voimakkaana ja liikkeellä aivan
  viimeiseen asti. Ihaillen kerrotaan hänen harvinaisen kauniista ja
  ilmeikkäistä silmistään, joiden katse oli valtavan läpitunkeva..."
  Hän eli toistakin miestään kauemmin, miestään, josta ei tiedetä juuri
  mitään. Rouva Hecht, nykyjään (1881) yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen
  leski Stralsundissa, on lapsuudessaan nähnyt Eeva Merthenin. Hän
  muistaa vielä pitkän, komean vartalon, ja kertoo, että maaneuvoksetar
  von Reichenbach, aina kasvot hunnulla peitettyinä, kannatti
  itseään tervehdyskäynneille Stralsundin vanhojen ruotsalaisten
  aatelisperheitten luo, jotka sittemmin ovat kuolleet sukupuuttoon tai
  muuttaneet sieltä pois. Herra Hecht oli maaneuvoksettaren kuoltua
  ostanut Reichenbachin komeasti sisustetun talon, joka sitten oli
  rappeutunut, ja siitä löytänyt muun muassa kaksi suurta arkkua täynnä
  papereja, jotka nekin myöhemmin ovat joutuneet hukkaan.
  Varnhagen von Ense mainitsee ensimmäisestä liitosta monta lasta, joita
  Keith oli suuresti rakastanut ja joille hän oli toimittanut huolellisen
  kasvatuksen, ja lisää, että vielä nyt (1844) sanotaan Keithin ja Eeva
  Merthenin jälkeläisiä elävän Berlinissä. Toisesta avioliitosta ei
  mainita mitään lapsia. Nimi _Merthens_ tavataan ainakin Kuurinmaalla,
  eikä morganaattisesta avioliitosta syntyneitä lapsia estä mikään
  pitämästä äitinsä nimeä. Mutta jos Eeva Mertheniltä olisi jäänyt
  lapsia, on tuskin uskottavaa, että hänen kallisarvoinen irtaimistonsa,
  hopeansa ja jalokivensä, niiden joukossa myöskin hänen kuuluisa
  kumminlahjansa, olisi myyty Hampurin juutalaisille tai että hänet olisi
  perinyt Potsdamissa asuva herra von Reichenbachin sukulainen,
  presidentti Heuer, jonka hallussa on myöskin ollut Eeva Mertbenille
  vuonna 1755 maalattu erinomainen Keithin muotokuva. Vielä vähemmän
  luultavaa on, että hyvin kasvatetut lapset olisivat jättäneet sellaisen
  äidin haudan muistopatsaatta.
  "Eva von Reichenbach, geborene Merthens" kuoli Stralsundissa 15.
  päivänä lokakuuta 1811. Tuon tiedon on 15. päivänä maaliskuuta 1881
  vahvistanut sikäläisen Helgeandin seurakunnan kirkonkirjojen mukaan
  samaisen seurakunnan pastori. Eräs vainajan muiston ystävä on turhaan
  etsinyt hautaa tai patsasta, joka osoittaisi, mihin kahdeksannentoista
  vuosisadan Suomen herttuatar on laskenut väsyneen päänsä lepoon. Jaakko
  Keithiä ylistivät runoilijat ja puhujat, kuvanveistäjät ja maalarit;
  hänen haudallaan Hochkirchenissä kohoaa harmaalta marmorijalustalta
  valkoinen marmoriuurna kultakirjoituksineen ja kaksine surevine
  hengettärineen; Fredrik II pystytti hänen marmorista veistetyn
  kuvapatsaansa Wilhelmin kentälle Berliniin. Hänen puolisostaan ei ole
  mitään kuvaa, ei maalattua eikä marmorista, eipä edes hautaakaan. Ei
  mikään runoilija ole laulanut tuosta nerokkaasta naisesta, jonka muisto
  on jäänyt jälkimaailmalle liittyneenä Keithin muistoon. Mutta vaikka
  hänen elämänsä on ikäänkuin sulautunut Keithin elämää ja Keithin
  kuoltua hävinnyt varjoon, ei hän ole vaatinut itselleen edes Keithin
  nimeä, joka olisi puhdistanut hänet jälkimaailman silmissä. Paljosta
  saattaa nainen kieltäytyä sen puolesta, jota hän rakastaa, mutta _tämä_
  kieltäytyminen on niin suuri, että sitä on sanottava yleväksi.
  Matias Elg sanoi: "Mikä on suurta? Se, mikä kieltää itsensä, sillä se
  ylennetään."
  Vappu sanoi: "Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa
  jälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus ... tuossa on kauneus ...
  tuossa on rikkaus ... tuossa on ylhäisyys ... tuossa on nero"... Mitä
  on enää jäljellä Suomen herttuattaresta? Rakkauden muisto, rakkauden,
  joka ei riipu kiinni maan tomussa, rakkauden, joka äärellisessä
  maailmassa etsii äärettömiä päämääriä -- palvelevan, uhrautuvan
  rakkauden, joka ei etsi palkkaansa. Sellainen rakkaus pysyy eikä se voi
  hävitä, sillä se on kuolematon.
  
  
  
  KULTA-AAVE
  
  
  1. KAKSI SUURVALTAA.
  
   Se kuului ammattiin...
  1830-luvulla olivat Suomen länsirannan kaupungit, Turusta aina Ouluun
  saakka, maamme kaupan ja meriliikkeen johtajina. Venäjä ei vielä
  silloin ollut Suomen suurena markkinapaikkana, vaan pikemmin Ruotsi,
  Tanska, Saksa ja Länsi-Eurooppa, joiden satamiin oli länsirannikolta
  lyhyempi matka. Teollisuuden vielä ollessa kapalossaan ja
  maanviljelyksen itsepintaisesti kyntäessä vanhoja vakoja, onnistui
  kaupan ja meriliikkeen kohota kukoistukseen sellaiseen, jota ei ennen
  vielä oltu nähty, ja koota kosolta kultaa länsimaista, ei kuitenkaan
  niin paljoa viennin ja tuonnin kehnoista kauppaoloista, joiden
  tuloksena alinomaa oli _minus_, kuin tavarain kuljetuksella satamasta
  satamaan kaikissa maanosissa, missä juuri oli sen _plus'in_ salaisuus,
  joka palkitsi kulungit ja tuotti muutamille melkoiset varat.
  Aina niiltä ajoilta alkaen, jolloin länsikaupungit vuonna 1765 saivat
  tapulioikeuden, näkyi niissä kohoavan jonkinmoinen kauppiasylimystö, ja
  sen mahtavuus kasvoi vuosi vuodelta. Rikkautta seurasi pöyhkeys, valtaa
  kilpailu. Siellä nähtiin, tosin kyllä pienessä mittakaavassa, jotakin
  samantapaista kuin rikkaitten Pohjois-Italian kaupunkien sisälliset ja
  ulkonaiset taistelut keskiajan lopulla. Joka kaupungissa oli
  patriiseja, joilla oli varallisuutensa tähden mahtava vaikutusvalta, ja
  plebeijejä, jotka kadehtivat, pilkkasivat ja vastustivat patriiseja,
  pitäen itseään sorrettuina ja syrjäytettyinä. Mutta samalla kun joka
  kaupunki siten alinomaa kuohui sisäisestä eripuraisuudesta, oli kukin
  niistä myöskin kateellisessa riidassa naapurikaupunkiensa kanssa,
  ja vaikkei siellä niinkuin Italiassa puhjennutkaan ilmi sotaa ja
  taistelua kilpailevien kaupunkien kesken, niin ei silti suinkaan
  puuttunut valtioviisaita vehkeitä, molemminpuolisia hyökkäyksiä
  markkinoilla, pisto- ja herjaussanoja, tappeluita, ja kaikenmoista
  sodankäyntiä riidanalaisilla kauppa-alueilla, tervaa polttavissa ja
  lankkujakuljettavissa Pohjanmaan pitäjissä. Eikä vertailun
  täydennykseksi puuttunut edes noita italialaisten raharuhtinasten
  kesken niin kuuluisia sukuvihollisuuksiakaan, joita ilmestyi osaksi
  kussakin kaupungissa erikseen niiden mahtavimpien sukujen ja
  liittolaisten kesken, osaksi eri kaupunkien mahtajien välillä. Siitä
  vilkkaasta yhteydestä, missä oltiin Tukholman kanssa, seurasi, ettei
  ajan sivistystaso noissa Länsi-Suomen pikkuvaltioissa ollut alhaisempi
  kuin muussakaan maassa; mutta se ei paljon merkinnyt. Varsin usein
  erotti rikkaimmat ja mahtavimmat vain ohut, kiiltävä pinta
  kansanjoukosta, jonka raakalaismurretta puhuttiin varakkaimmissakin
  perheissä. Sitävastoin olivat kauppavoitto, yritteliäisyys, keskinäinen
  kilpailu ja kilvoitteleminen naapurien kanssa luoneet ihmeteltävän
  käytännöllisen kelpoisuuden, tarmokkaita luonteita ja koko joukon
  paikkakunnallisia omituisuuksia, jotka paikka paikoin ikäänkuin
  kiteytyivät hullunkurisiksi originaaleiksi. Saara Wacklinin "Satanen
  muistelmia Pohjanmaalta" on säilyttänyt joitakuita piirteitä siitä
  pienestä, kirjavasta eriskummallisten omituisuuksien maailmasta.
  Jokailla tai jollakin Bret Hartella olisi siinä ollut tyhjentymätön
  aartehisto.
  Eräässä noista vilkkaista, toimeliaista, rikkaista, kateellisista ja
  keskenään alituisesti kapinoitsevista pikkukaupungeista olivat asukkaat
  jo kauan olleet jakaantuneina kahdeksi puolueeksi kahden mahtavimman
  kauppahuoneen mukaan, joita nimitämme _Halmiksi_ ja _Gråbergiksi_.
  Molemmat olivat tunnetut toimeliaisuudestaan ja vireydestään. Kummankin
  rikkaus oli saanut alkunsa jo holhoojien hallitessa Kustaa IV:n
  Aadolfin alaikäisyyden aikana, mikä oli yhtä edullinen kaupalle kuin
  kunniaatuottamaton valtiollisella alalla. Mutta sillävälin kuin Gråberg
  säilytti voittoatuottavan liikkeensä, vieläpä sitä lavensikin, sai
  kauppahuone Halm kokea vaihtelevia kohtaloita ensimmäisen Napoleonin
  ajan tuottamissa suurissa mullistuksissa. Mannermaapolitiikka kyllä
  usein palkitsi rohkeimmatkin kauppayritykset, joihin Englannin kanssa
  ryhdyttiin, pikaisella voitolla, milloin vain onnistui välttää
  ranskalaisia ja jonkin aikaa myöskin venäläisiä risteilijöitä, mutta
  yhtä usein saattoi se häviöönkin petolliseen onneensa luottavat
  keinottelijat, jotka sopimattomaan aikaan olivat lähteneet vesille ja
  näkivät kallisarvoisten tavarainsa joutuvan armottoman vihollisen
  saaliiksi. Sillä tavoin joutui toiminimi Halm yht'äkkiä häviön
  partaalle, jota vastoin toiminimi Gråbergin laivat purjehtivat
  onnellisesti satamaan. Muutamia vuosia myöhemmin kääntyi taas onni, ja
  tällöin oli taas toiminimi Gråberg kärsinyt tuntuvia vahinkoja, ja Halm
  kohosi yht'äkkiä entiseen vaurauteensa uusien ja rohkeitten
  kauppayritysten avulla, joihin se oli Amerikassa ryhtynyt.
  Nuo käänteet olivat tuntuvasti puhdistaneet ja horjutelleet koko pientä
  kaupunkia. Mahtavilla kauppahuoneilla oli kumpaisellakin omat
  suojattinsa ja puoluelaisensa, jotka olivat riippuvaisia heidän
  suosiostaan -- ei ainoastaan joukoittain merimiehiä, kirvesmiehiä,
  seppiä ja kaikenlaisia työntekijöitä perheineen, vaan vielä suuret
  joukot pikkukauppiaita, käsityöläisiä, virkamiehiä ja talonpoikia,
  jotka olivat noitten rikkaitten kauppahuoneitten "kirjoissa" tai olivat
  heille tallettaneet säästörahansa. Kun Halmin kauppahuoneen nähtiin
  lähenevän häviötään, vainosivat saamamiehet leppymättömän ankarasti
  kaikkia sen puoluelaisia, jotka eivät alistuneet Gråbergin valtaan, ja
  kun taas Halmin kauppahuone kohosi rappiotilastaan, mutta Gråbergin
  valta väheni, kosti vastikään kukistettu, mutta jälleen voitollaoleva
  Halmin puolue vastustajilleen yhtä hellittämättömän ankarasti.
  Korkeampia yleisiä harrastuksia pieni kaupunki tuskin tunsikaan, vaikka
  tosin ajan valtiollisia tapauksia tutkisteltiin niistä laihoista
  uutisista, joita Åbo Tidningarit tai Stockholmsposten monen kuukauden
  kuluttua näkivät hyväksi ilmoittaa heille, mutta harvoin annettiin
  noille tapauksille muussa suhteessa mitään arvoa kuin siinä, miten ne
  vaikuttivat kauppaetuihin tai olivat vanhoille herroille sopivia
  valtioviisastelun aiheita heidän totilasiensa ääressä mietiskellessään.
  Jos tähän lisätään, että sen ajan taide rajoittui mitä kurjimpiin
  venäläisiin ja saksalaisiin puupiirroksiin ja kirjallisuus
  tunteellisiin rosvoromaaneihin, joiden kanssa aika ajoin virkistävästi
  vaihtelivat Franzén ja Choraeus, vihdoin myöskin Frithiofin satu ja
  Walter Scott, niin on helppoa ymmärtää, että raha ja ainoastaan raha,
  kaikista yksityisten paremmista ja jalommista tunteista huolimatta, oli
  varsinainen määräävä valta tässä yhteiskuntaelämässä, joka oli niin
  etäällä ajan syvemmistä sivistysvirroista.
  Vähää ennen kertomuksemme alkua oli jonkinlainen aselepo syntynyt
  Gråbergin ja Halmin kilpailevien suurvaltain välillä joko siitä syystä,
  että molemmat kauppahuoneet olivat sillä hetkellä jotakuinkin yhtä
  voimakkaat, tai sentähden, että kumpaisenkin kauppahuoneen vanhat
  päämiehet melkein samaan aikaan olivat vaihtaneet maalliset
  konttorikirjansa, vekselinsä, kurssinsa ja saamisensa korkeampaan
  kirjanpitoon, jossa tulot ja menot lasketaan toisen vaihtoarvon mukaan.
  Pojilla, jotka tulivat isäinsä sijaan, oli vähemmän henkilökohtaista
  vihaa merkittävänä saatavien luetteloon vastustajiensa konttokirjaan.
  Olivatpa he vielä lisäksi sekaantuneet sukulaisuussuhteihinkin siten,
  että eräs Gråberg ja muuan Halm naivat sisarukset ja mukaantuivat
  seurustelemaan keskenään säädyllisen ja kohteliaan ystävällisesti,
  kuten on tapana samassa seudussa asuvien vankkojen liikemiesten kesken,
  ja mikä ei estä ketään arvoisan ystävänsä niskoille toivomasta kaikkia
  mahdollisia haaksirikkoja ja vararikkoja, samalla kuin nostaa hattuaan
  ja toivottaa hänelle hyvää huomenta. Kilpailemasta niin sisä- kuin
  ulkomaan kaupassa ei kumpikaan kauppahuone silti hetkeksikään luopunut.
  Yhteenliittymisen aika ei ollut silloin vielä tullut Suomeen; niinpä ei
  juolahtanut kenenkään mieleen, että kaksi mahtavaa kauppahuonetta olisi
  voinut varttua toista vertaa mahtavammaksi, jos ne olisivat solmineet
  keskenään sellaisen liiton, jota kauppakielessä nimitetään yhtiöksi.
  Uusi ystävyys ei siis estänyt noita kahta uutta kilpailijaa mitä
  huolellisimmin pitämästä toistensa liikkeitä silmällä ja urkkimasta
  tarkkaan selville toistensa heikkoja puolia sekä liikeasioissa että,
  inhimillistä kyllä, yksityisissä perhesuhteissakin. Liikemies ei saa
  koskaan halveksia pienintäkään vipusinta, jolla hän voi kohottaa omien
  osakkeittensa arvoa toisen häviöksi, ja kuinka usein onkaan
  suurenmoisia keinotteluja perustettu ilmisaatuun perhesalaisuuteen,
  vähäpätöiseen, aikoja sitten tehtyyn tyhmyyteen, ruumiin tai sielun
  heikkouteen sekä muihin samanlaisiin, puhumattakaan siitä, miten
  voidaan onnellisen sattuman avulla saada tietoja jostakin viattomasta
  erehdyksestä, joka oikeudessa, taitavan ja halullisen lakimiehen sitä
  mustatessa, muuttuu varsin rumannäköiseksi!
  Pieni kaupunki oli tuon valtioviisaan kahden suurvaltansa välillä
  vallitsevan aselevon johdosta jo kymmenkunnan vuotta nauttinut
  kadehdittavaa ja pitkään aikaan tuntematonta rauhaa, kunnes uusi
  odottamaton tapaus uhkasi taaskin heittää sytykkeen seudun vielä
  osittain palon varalta vakuuttamattomiin, tulenarkoihin aineksiin.
  Konsuli Hannu Herman Halm, Halm & Kumppanin kauppahuoneen päämies,
  sai nimittäin keisarilliselta majesteetilta aivan odottamatta
  kauppaneuvoksen nimen, kunnian ja arvon. Miten se oli käynyt, pysyi
  salaisuutena, joka ansaitsi sitä enemmän tutkistella sentähden, ettei
  vielä ketään kaupungin arvoisista kansalaisista oltu nähty
  mahdolliseksi kantamaan niin korkeata arvonimeä aina Kustaa III:n
  ajoista asti, jolloin eräälle Gråbergille, kertomuksemme aikaisen,
  saman toiminimen johtajan isoisälle tuli moinen kuninkaallinen suosio
  osaksi siitä syystä, että hän oli 1789:n vuoden sodan aikana varustanut
  neljä tavaralaivaa valtion palvelukseen. Halmin puoluelaisten mielestä
  oli tosin aivan oikeutettua ja kohtuullista, että koska yksi Gråberg jo
  ennen oli ollut kauppaneuvoksena, oli nyt jonkun Halmin vuoro päästä
  siksi, jotta siten oikeus olisi tapahtunut kummallekin suurvallalle ja
  jotta niin sanoaksemme heidän kunniansa taas olisi päässyt tasapainoon.
  Sitä vastoin Gråbergin toiminimen kannattajat pitivät sitä
  naurettavana, jopa hävyttömänäkin, että Halm, halpa Tanskan
  varakonsuli, jonka koko valtiollinen merkitys rajoittui siihen, että
  hän vain joka viides tai kuudes vuosi antoi konsulipassin jollekin
  haaksirikkoon joutuneelle merimiehelle ja lainasi hänelle rahoja, jotta
  hän pääsi matkustamaan kotiinsa Köpenhaminaan -- että semmoisen miehen
  piti sellaisessa kunniakysymyksessä saada etuoikeus englantilaisen --
  ajatelkaa, englantilaisen! -- varakonsulin, sellaisen kuin Gråbergin
  rinnalla, joka ei ainoastaan ollut samassa suhteessa Halmiin kuin
  Englanti Tanskaan, vaan jolla vielä lisäksi oli se merkillinen
  valtiollinen vaikutus, että hän joka vuosi oli kirjeenvaihdossa Lontoon
  kauppahuoneiden kanssa, ja oli sitä tärkeää kirjeenvaihtoa varten
  ottanut avukseen konttoriinsa erään entisen laivurin. Gråbergin puolue
  oli varma siitä, että jos vain Gråberg itse tai hänen ystävänsä
  olisivat sanallakaan viitanneet sinnepäin kenraalikuvernööri Zakrevskyn
  käydessä matkoillaan paikkakunnalla ja aterioidessa Gråbergin luona,
  niin olisi kauppaneuvoksen valtakirja jo paljon aikaisemmin tullut
  korkeimmasta paikasta kuin sade ruskoisesta pilvestä juuri Gråbergille
  eikä muuanne. Mutta sitä tehdäkseen oli Gråberg ollut liian ylpeä ja
  samalla liian vaatimaton. Halm ja hänen ystävänsä sitä vähemmin.
  Heidän salapolkunsa kyllä tunnettiin, tiedettiin, että Halm oli kesällä
  uuden, Zakrevskyn jälkeen tulleen kenraalikuvernöörin käydessä
  paikkakunnalla, _hänen_ kunniakseen ammuttanut kahdella tykillä
  Hirsipuumäellä; tiedettiin, että Halmin oli tuttavuuksiensa avulla
  onnistunut hankkia Oportosta maaherralle sellaista portviiniä, jota
  vain englantilaisen lordin huulet saavat joskus koskettaa -- ja
  kuitenkin oli Gråberg eikä Halm Englannin konsulina paikkakunnalla!
  Tarvittiinko enää enemmän todistuksia? Halm oli onnenonkija,
  vehkeilijä, melkeinpä maankavaltaja. Kyllähän vielä nähtäisiin, että
  ylpeys käy lankeemuksen edellä ja että vielä sekin päivä koittaa,
  jolloin tuo naurettava kauppaneuvos saisi merkitä uuden valtakirjansa
  parhaimmaksi arvopaperiksi varojen puolelle tilikirjaansa vastaisessa
  vararikossaan.
  Naurettavaa tuossa arvonimikysymyksessä oli se, että vastapuolue piti
  asiaa niin äärettömän tärkeänä, kun taas toiselta puolen äsken
  ylennetty ja siten kateuden alaiseksi joutunut Halm itse otti uuden
  arvonsa vastaan teeskentelemättömästi kiukustuneena. On surullista sitä
  tunnustaa lainkuuliaisesta alamaisesta, mutta niin asia kuitenkin oli,
  että Hannu Herman Halm viskasi valtakirjansa lattialle ja suutuksissaan
  tallasi sitä jaloillaan. Miten se oli mahdollista? kysyy hämmästynyt
  lukija. Niin, sanokaas! Se kuuluu uskomattomalta, mutta niin oli
  kuitenkin asia. Valtakirjan lunastus, karttapaperi, tutkinto,
  vaivais- ja työtalon maksut ym. nousivat yhteensä yli yhdeksänsadan
  ruplan senaikaista rahaa, ja Hannu Herman Halm osasi antaa rahoille
  arvoa. Hän olisi myynyt uuden arvonimensä vaikka puolesta siitä
  hinnasta, jos joku olisi hänelle sen tarjonnut. Mitä hyötyä hänellä oli
  arvonimestä? Ei mitään; korkeintaan huvi, että voi sillä suututtaa
  Gråbergia. Ja mihin tarvitsi hän moista arvoa? Saattoiko hän
  kauppaneuvoksena edes killingilläkään ylentää tahi vähentää vaihtoarvoa
  Hampurin pörssissä? Ei, Hannu Hennan Halm tarvitsi vain kultaa ja
  taaskin kultaa, ei mitään muuta kuin kultaa. Se kuului ammattiin, se
  oli veressä. Se oli sukuperintö...
  Onneton perintö! Ennemmin kaikki korukalut turhuuden markkinoilta kuin
  kadotukseen vievää, pirullista kultaa, kultaa, kultaa!
  
  
  2. TOIMINIMI LAURI GRÅBERG.
  
   Minä sanoisin sitä kelpo kaupaksi...
  Eräänä kylmänä, koleana joulukuun päivänä istui konsuli Lauri Gråberg
  -- hän, joka _ei_ ollut päässyt kauppaneuvokseksi -- konttorissaan.
  Huone oli salin takana, makuuhuoneen edessä, erityinen ovi johti siitä
  kylmään eteiseen. Sisustuksensa puolesta se ei juuri sanottavasti ollut
  nykyajan rikkaan kauppiaan työhuoneen kaltainen. Kalustona oli
  kirjoituspöytä, pulpetti, sohva, joitakuita nahkapäällyksisiä tuoleja,
  kaappi kirjanpitoa varten ja seinällä konttorialmanakka, jossa
  tavanmukaiset ristit osoittivat jo kuluneita viikkoja; kassa oli
  makuuhuoneen lipaston laatikossa; ei ollut mitään ylellisyyttä, ei
  hajamielisiä, kalpeaposkisia ja tylsäkatseisia konttoriherroja
  rapisuttamassa kyniä. Siinä työpajassa viitoitettiin suunta, jota
  laivojen tuli kulkea merellä, posti selviteltiin ja työmiehiä pantiin
  sadoittain liikkeeseen, eikä siinä kuitenkaan ollut muuta työnjohtajaa
  kuin kauppahuoneen päämies ja mustantäplikäs kissa, joka täytetyllä
  sohvalla nautti olemassaolostaan niin mukavasti kuin suinkin
  mahdollista.