Talvi-iltain tarinoita 3 - 15

  tuntemattoman esiripun taa.
  -- Opettajani, sanoi Eeva surullisesti, tahdotteko sanoa minulle
  jäähyväiset vain puoleksi luvaten ja puolella sydämellä? Enkö saa viedä
  mukaani teidän _kokonaista_ anteeksiantoanne?
  -- Jää hyvästi, Eeva Merthen! Katkaise kokonaan yhteys entisyyden
  kanssa, niin kaikki on eheätä!
  -- Minä lähden. Köyhänä minä tulin teidän luoksenne, köyhänä täältä
  palaan. Te, köyhäin Elias, joka rukoilette kaikkien puolesta, rukoilkaa
  minunkin puolestani, joka en koskaan lakkaa rakastamasta, kiittämästä
  ja siunaamasta teitä! Jääkää hyvästi!
  
  
  18. JÄÄHYVÄISET.
  
  Sisar Paulina oli istunut sukankuteineen veljensä kamarin viereisessä
  huoneessa. Ovi oli, ehkäpä sattumalta, vähän raollaan; hän saattoi
  luvattomasti kuuntelematta saada selvän osasta sisähuoneen keskustelua,
  ja mitä sisar Paulina ei käsittänyt, sen hän kyllä arvasi. Kun heidän
  vieraansa oli lähtenyt, sanoi hän veljelleen:
  -- Matias, oletko pahoillasi?
  -- En ... olen. En tiedä. On toisinaan raskasta tehdä velvollisuutensa.
  -- Niin kyllä. Sinulla on monen sielun taakka kannettavana. Mutta sinä
  osaat sen myöskin keventää niinkuin Jumalan apostoli. Sinä et katso
  ylhäisyyttä etkä rikkautta, vaan sanot kaikille totuuden. Kun maailma
  kumartaa epäjumaliansa ja sanoo mustaa valkoiseksi, silloin sinä
  osoitat Jumalan sanaa ja sanot: älä petä itseäsi, se on synti! Miksi
  olet pahoillasi, Matias? Tunsithan itsesi niin onnelliseksi eilen. Ja
  kaiken, minkä teet, sinä teet rakkaudesta. Ei kukaan saata rakastaa
  eikä lohduttaa niinkuin sinä. Ei kukaan ansaitse niin hyvin kuin sinä
  olla onnellinen.
  -- Sinä olet sokea, Paulina. Älä vaivaa minua, sydämeni on levoton.
  Minä otin vastaan synnintunnustuksen naiselta, enkä minä ole häntä
  parempi. Huonompi olen minä; _hän_ ei mitään salannut.
  -- Kuulehan. Sinullapa on ihmeellinen lahja katsoa suoraan läpi
  ihmisten. Minä ihmettelin aina, mikä minua veti Eeva Merthenin puoleen,
  vaikka minulla oli niin suuri syy pelätä ja inhota häntä. Mutta
  sentähden niin lienee ollut, että hän on niin lujasti totuudessa
  kiinni. Eikö ole kummallista, että juuri semmoiset viat, joita kaikki
  muut koettavat kaikin tavoin salata, ne juuri hän julkisesti ilmaisee
  kaikille? Minusta tuntuu kuin hän olisi parempi mainettaan. Mitä sinä
  arvelet?
  -- Mainettaanko? Etkö ole kuullut, miten kaikki häntä ylistävät?
  -- Et sinä, Matias. Luullakseni annoit hänen seisoa. Sinä et
  imarrellut, sinä, tuota mahtavaa herttuatarta. Et luullakseni maininnut
  sanaakaan siitä, mitä eilen tapahtui. Mutta eikö hän, kun kuulee sen,
  luule vaitioloasi halveksimisen merkiksi?
  -- Kyllä hän saa tietää sen Annalta. Omatunto ei lue sukulaisuutta.
  -- Ei, ei sinun omatuntosi. Sinä et koskaan katso henkilöä, sinä pidät
  kiinni Jumalan oikeudesta. Jos oikea kätesi sinua pahentaisi, voisit
  sinä kyllä hakata sen pois. Ja kun pidät kiinni Jumalan oikeudesta,
  niin tiedän, että pidät myöskin kiinni Jumalan armosta. Oletko aivan
  varma, että olet ollut laupias myöskin Eeva Mertheniä kohtaan?
  -- Mitä tarkoitat?
  -- Oh, en juuri mitään; semmoiset asiat sinä ymmärrät paremmin. Minä
  vain olin kuulevinani, ettet sinä suostunut vihkimään häntä.
  -- En suostunut vihkimään häntä salaa enkä muilla seuduin. Tahdoin,
  että sen tulee tapahtua julkisesti Turussa. Etkö ymmärrä, että se on
  välttämätöntä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?
  -- Tietysti. Sinulla oli kyllin syytä asettaa sellainen ehto. Minä vain
  ajattelin erästä sananlaskua, jota käytetään sodassa. Eihän maallinen
  viisaus ole muuta kuin hulluus Jumalan edessä.
  -- Mitä sananlaskua?
  -- Pakenevalle viholliselle pitää tehdä kultasillat.
  -- Toisin sanoen: pakeneva synti on verhottava kultavaipalla.
  -- Ei, seitsemänkymmentä tulkitsijaa sanoisi: pakenevan synnin
  parannuksen tietä on helpotettava eikä tehtävä sitä vaikeammaksi.
  Sanopas, kumpiko on parempi: että vihkimys tapahtuu muualla kuin
  Turussa vai ettei vihitä ollenkaan?
  Diakoni Elg asteli kiivaasti edestakaisin huoneessa. Hänen rinnassaan
  kiehui ja kuohui; vanha kavaltaja nousi hänen sydämessään kuin kiljuva
  leijona, mutta myöskin David, Jumalan mies, nousi ja taisteli leijonan
  kanssa valtavan taistelun, jota ei mikään kuolevaisen silmä nähnyt. Kun
  leijona vihdoin oli maahan lyöty, pyyhkäisi diakoni hikipisaran
  otsaltaan, nyökäytti päätään enkelinluontoiselle, käytännölliselle
  sisarelleen, otti kynän ja kirjoitti:
   "Eeva Merthenille.
   Lähetä minulle sana, milloin tahansa ja missä tahansa minua
   tarvitset. Jos Jumala tahtoo, niin minä tulen.
   M. E."
   * * * * *
  Hänen kirjoittaessaan noita rivejä seisoi se, jolle ne kirjoitettiin,
  Vapun oven edessä Merthenin sisarusten asunnossa. Vanha lapsuudenystävä
  oli hyvin muuttunut. Hänen vielä kaksi vuotta sitten musta tukkansa oli
  tullut lumivalkoiseksi, hänen ihonsa pergamentiksi, hänen vartalonsa
  muumioksi ja hänen pitkä, hiilihangonsuora selkänsä oli käynyt
  koukkuun, mutta niin paljon voimaa oli vielä jäljellä noissa
  rautalihaksissa, niin paljon hehkua kiilui vielä synkkäin silmäin
  tuhassa, että Vappu jaksoi salvata ovensa sisältäpäin, kun hänen
  entinen lempilapsensa tahtoi astua hänen pieneen, matalaan kamariinsa,
  joka oli talonväen tuvan vieressä.
  Hän oli niitä, jotka eivät voi antaa anteeksi. Hän näytti pelaajalta,
  joka on pannut elämän koko onnen ja päämäärän yhden kortin varaan ja
  menettänyt. Hän oli seitsemäntoista vuoden aikana tallettanut
  rakkautensa koko pääoman lapseen, neitoon, prinsessaan, epäjumalaan, ja
  kun se talletus petti, oli Vappu mennyttä. Epäjumalanpalvelus päättyy
  aina niin. Jumaloimisen jälkeen kauhu, kauhun jälkeen epätoivo.
  -- Vappu, minun täytyy nähdä sinut! Minä lähden pois! huusi Eeva
  Merthen hänelle oven takaa.
  Kun Vappu tunsi tuon ennen niin rakkaan äänen, tukki hän korvansa
  villoilla, peläten, ettei voisi vastustaa Eevan rukouksia.
  -- Minä tulen viimeistä kertaa elämässäni sanomaan sinulle jäähyväisiä,
  jatkoi Eeva rukoillen.
  Ei vastausta.
  -- Minä tulen pyytämään sinulta anteeksi ja kiittämään sinua kaikesta
  rakkaudestasi.
  Ei vastausta.
  Hänen täytyi lähteä niine hyvineen. Hän olisi antanut kaiken, mitä
  ihmiset sanovat onneksi -- kaiken paitsi puolisonsa rakkautta --
  nähdäksensä tuon matalan oven aukenevan, ja hänen täytyi kuitenkin
  lähteä niine hyvineen.
  Mennessään hän tapasi sanantuojan, joka antoi hänelle nuo kaksi Matias
  Elgin kirjoittamaa riviä. Siinä oli lievitystä kahdelle syvälle,
  tuskaiselle haavalle. Hän suuteli kirjettä.
  Hänen vanhin sisarensa Anna kysyi, mikä niin liikuttaa hänen mieltään.
  Eeva näytti hänelle kirjeen. Tällä kertaa ei hänellä ollut enempää
  salattavana kuin muulloinkaan.
  -- Koskeeko se?... Anna ei uskaltanut lopettaa vapisevaa kysymystään.
  -- Minun vihkimistäni, niin! vastasi sisar.
  Anna kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja itki niin runsaat, niin
  suloiset kyyneleet kuin kauan peitossa ollut surunvuori olisi äkkiä
  vierähtänyt pois rakastavan sisaren sydämeltä.
  -- Eikö hän sanonut sinulle mitään muuta? kysyi Anna, kun hänen
  ensimmäiset onnelliset tunteensa olivat päässeet puhkeamaan ilmi
  kyynelissä.
  -- Me puhuimme vain minusta. Ah, hän oli ankara minua kohtaan, mutta
  enhän minä parempaa ansainnutkaan! Mitä hänen olisi pitänyt muuta
  sanoa?
  -- Eikö siis mitään muuta?
  -- Sinustako?... Anna... älä käy minun jälkiäni!
  -- Minä aioin juuri kertoa sen sinulle, kuiskasi Anna ikäänkuin hän ei
  olisi huomannut sisarensa pelästystä. -- Olihan hän täällä eilen koko
  iltapuolen.
  -- Elgkö?
  -- Matias Elg, diakoni. Hänhän käy usein meillä, onhan hän ollut meillä
  toisena isänä. Eilen hän istui niin kauan, että sisar Paulina lopulta
  kävi levottomaksi ja tuli etsimään häntä. Minä kyllä huomasin, että
  Elgillä oli jotakin sydämellään, mutta en aavistanut, mitä se oli,
  ennenkuin sisar Paulina sanoi: Matias saattaa puhua kaikesta muusta,
  mutta ei itsestään; niinpä täytyy minun pakostakin puhua hänen
  puolestaan. Sanalla sanoen, Anna, hän pyytää sinua vaimokseen. Nyt se
  on sanottu, sanoi sisar Paulina.
  Eeva seisoi kummastuksesta vavisten.
  -- Hänen vaimonsa! Onnellinen Anna! Jumalalle olkoon kiitos! Hänen
  vaimonsa, sinä! Niin, kukapa hänet paremmin ansaitsisi kuin sinä,
  hurskas, uskollinen, nöyrä sisar -- sinä, joka yksin meistä kaikista
  osaat hänen oman suuren taitonsa, itsensäkieltämisen taidon! Sinä hänen
  vaimonsa kadehdittava! Ja kun ajattelen, mitä minä olisin ollut sinun
  sijassasi, jos Vappu olisi onnistunut itsepäisessä tuumassaan ... ei,
  Anna, Jumala kuitenkin aina tietää parhaimman keinon. Nyt on kaikki
  hyvin, nyt se on varmaa ja pysyväistä, sillä me emme ole tehneet mitään
  sen hyväksi. Kun me tahdomme tunkeutua neuvoinemme Jumalan neuvoihin,
  niin saamme aikaan vain turmiota ja hulluutta... Mutta kuinka hän ei
  sanonut sanaakaan minulle ... kuinka hän saattoi niin suuresti
  halveksia minua!
  -- Lue uudestaan hänen kirjeensä!
  Eeva luki lyhyen kirjeen vielä kerran. Hän luki: _milloin tahansa_ ja
  _missä tahansa_... Ei, niin ei kirjoiteta sille jota halveksitaan. Hän
  _on_ tuleva!
  Oli viimeinen ilta ennen lähtöä. Isättömät ja äidittömät sisarukset
  olivat liittyneet yhä lähemmin toisiinsa, Onnenlapsi, surunlapsi --
  miksikä hänet katsoi -- oli nyt ainiaaksi lähtevä omaistensa uskotusta
  seurasta. Hän oli tuonut jäähyväislahjoja kullekin, hän tunsi
  viimeisten siteitten katkeavan, jotka vielä yhdistivät hänet
  lapsuuden- ja nuoruudenmuistoihin...
  Seuraavana aamuna pysähtyivät vaunut sisarusten portille noutamaan
  Kaarinia, jonka piti lähteä sisarensa kanssa Pietariin. Vielä kerran
  puristi Eeva sisartensa käsiä ja samassa katsahtaessaan väentupaan päin
  hän huomasi siellä ikkunan olevan auki. Huone oli Vapun kamari. Vanhus
  seisoi ikkunassa lähtöä katsellen. Eeva levitti kätensä, hän luuli
  näkevänsä Vapun itkevän.
  -- Mene nyt hänen luokseen! kuiskasi Anna.
  Eeva hypähti vaunuista ja kohta hän oli kiertänyt käsivartensa sen
  varjon ympäri, mikä vielä oli jäljellä hänen lapsuutensa hoitajasta ja
  nuoruutensa suojelijasta. Ovi ei enää ollut salvattu, villoja ei ollut
  korvissa, jäätä ei kuihtuneessa sydämessä. Eronhetki oli murtanut
  kaikki sulut, ja rakkaus sulattaa kovimmankin jään.
  Ne olivat lyhyet, äänettömät jäähyväiset, joissa ainoastaan kyynelet
  puhuivat kaunopuheista kieltään, kuten ne ovat puhuneet kaikkina
  aikoina. Kun viimeinen vilahdus vaunuista katosi nurkan taakse, nähtiin
  Vapun pään painuvan ikkunan lautaa vasten. Kolmen päivän kuluttua ei
  häntä enää ollut.
  Vaunut vierivät pitkin väkijoukkojen täyttämiä katuja, ohi monen
  kyyneleisen silmän, heiluvan hatun ja liehuvan liinan laiturille
  Aurajoen rannalle, missä vene odotteli viedäkseen herttuattaren lipuin
  koristettuun, kapteeni Van der Brookenin komentamaan Izhora laivaan.
  Syyskuun 8. päivänä 1742 vangittu neito otettiin vastaan kuningattaren
  tavoin; kanuunat ampuivat tervehdykseksi, merimiehet olivat ylhäällä
  raakapuilla, jäykkä, vanha hollantilainen otti komentosillalla odotetun
  saatettavansa vastaan sotilaan tavalla kunniaa tehden.
  Ikäänkuin tämän kunnianosoituksen kaikuna kuului samassa rannalta
  rummun pärrytystä. Vanha Mikku oli tunkeutunut Wechterin verkatehtaan
  sillalle; hän oli käynyt Merthenin talossa jokaisen uuden tulokkaan
  ristiäisissä; hän tahtoi nyt myöskin olla läsnä, kun sen surunlapsi
  sanoi jäähyväiset. Pari outoa kyyneltä vierähti vanhan kaarlelaisen
  ryppyisille poskille kastellen rummunnahan. Palikat olivat
  uppiniskaiset, eivät taipuneet palvelukseen; muuan poika tarjoutui
  Mikun viransijaiseksi, mutta Mikku sysäsi hänet suutuksissaan syrjään.
  Rummutettava hänen oli nyt, vaikka se olisikin ollut viimeinen kerta.
  Ja Sammukin rohkeni nauraa -- tuo kuuromykkä Sammu, jonka ukko oli
  ottanut perinnöksi Vapulta ja josta hän vastoin kaikkia luonnon lakeja
  tahtoi tehdä rummuttajan...
  Ankkuri hinattiin ylös, purjeet nostettiin, airot myllersivät pitkine
  käsivarsineen Auran sameaa vettä, raskas laiva alkoi hiljalleen lipua
  jokea alas. Silloin syntyi taas, niinkuin ennen paon päivinäkin,
  vyöryvä hälinä tuhansien katsojain joukossa ... ei kuitenkaan enää tuo
  entinen kauhun huuto: Venäläiset tulevat! -- sillä heidän aikansa oli
  mennyttä neljäksiseitsemättä vuodeksi -- mutta he veivät mennessään
  Turusta kauneimman saaliin, minkä he milloinkaan ovat saaneet
  Suomesta ... tästä maasta, joka ei koskaan ole synnyttänyt
  kuninkaantytärtä, mutta synnyttänyt hänen vertaisensa. Kansa käsitti
  sen ... se ei itkenyt, ei riemuinnut, ei kironnut; kohinassa, joka
  levisi yli torien, rantain ja siltain Izhora-laivan kulkiessa
  hiljakseen myötävirtaan, oli monenlaisia huudahduksia ja erilaisia
  tunteita: uteliaisuutta, ihmettelyä, kaipausta, äänekkäitä
  onnentoivotuksia ja äänettömiä siunauksia.
  Eeva Merthen lähti Turusta synnyinseutuansa enää näkemättä muuta kuin
  kerran. Se tapahtui kuudenkuudetta vuoden kuluttua, kun kahdeksastoista
  vuosisata, jossa hän oli elänyt, kirjoitti loppunumeronsa aikain
  kirjaan. Hän viipyi silloin täällä vain yhden päivän, tuli täyttämään
  kummilleen, rouva Heldtille, joka jo kauan oli maannut monien
  vuosisatain vainajan kanssa tuomiokirkon kivilattian alla, antamaansa
  lupausta. Kaksi vanhaa naista, entisen ajan varjoa, polvistui silloin
  Heldtien sukuhaudan ääreen. Toinen oli Eeva Merthen, toinen Hedvig
  Heldt. He olivat molemmat eläneet ohitse aikansa, ja he elivät vielä
  enemmän kuin vuosikymmenen toistakin vuosisataa.
  
  
  19. SEITSEMÄNSEITSEMÄTTÄ VUODEN KULUTTUA.
  
  Keithin talo Pietarissa oli kaiken sen kokouspaikkana, mitä Venäjän
  nuoressa pääkaupungissa silloin oli nerokasta ja loistavaa. Paitsi
  kuuluisan skotlantilaisen maanmiehiä, joita oli varsin useita Venäjän
  palveluksessa, sai siellä tavata kaikki huomattavat ulkomaalaiset
  vieraat, ministerejä, sotapäälliköitä, tiedemiehiä, taiteilijoita sekä
  myöskin niitä Venäjän ylhäisaatelisia, jotka eivät kateudesta tai
  loukkaantuneesta kansallistunnosta vihanneet muukalaisia. Se oli
  loistavin aika keisarinna Elisabetin hallituksen aikana. Yhtä
  yksinkertaisesti kuin Keith esiintyi sodassa, yhtä ruhtinaallinen oli
  hänen kotinsa rauhan aikana, ja hänen keisarinnansa anteliaisuus oli
  hankkinut hänelle siihen varoja. Hänen asuntonsa tuli sitä halutummaksi
  eri puolueisiin lukeutuvien etevien vieraitten kokouspaikaksi, kun hän
  itse periaatteesta karttoi sekaantumasta silloisen ajan moniin
  vehkeisiin ja hovijuoniin. Hän oli edelleenkin rehellinen, iloinen,
  avomielinen sotilas, hienosti sivistynyt ylimys, jalosydäminen ja
  yleväaatteinen mies, joka aina kulki suoraan, halveksien kaikkia
  koukkuilemisia.
  Oli ihan täydellisesti Keithin avomielisen luonteen mukaista, että Eeva
  Merthen kaikissa näissä ylhäisen maailman vastaanotoissa oli hänen
  talossansa emäntänä ja että häntä sellaisena mitä kunnioittavimmalla
  huomiolla kohdeltiin, vaikkei hänellä ollutkaan Keithin nimeä. Häntä
  oli yhtä vähän saatettu esitellä Venäjän hovissa kuin ennen
  Ruotsinkaan, mutta luultavasti esitettiin hänet yksityisesti
  keisarinnalle, joka oli mielipiteiltään jotenkin vapaa-aatteinen
  kaikessa muussa paitsi valtioasioissa ja kunnioitti vierailullaan
  Keithin taloa, jossa kaikki jäykät seurustelusäännöt olivat pannaan
  julistetut. Kaikki se oli Keithin puolisolle maailmankokemuksen
  kouluna, missä hän vähitellen yhä enemmän omisti hienot seuratavat ja
  kehitti ylevyyttä, mitkä molemmat näyttivät olevan hänessä
  synnynnäisiä, eikä hän kuitenkaan alentunut kevytmielisyyteen, joka
  ympäröi häntä turmeltuneessa pääkaupungissa.
  Tuossa maailman pauhinassa oli onnellisia, rauhallisia levonhetkiä,
  jolloin nuo kaksi, jotka olivat vannoneet toisilleen uskollisuutta
  elinajaksi, saivat yksinään tai pienissä seuroissa vapaasti avata
  sydämensä. Niissä tilaisuuksissa, toisinaan suuremmissakin seuroissa,
  olivat Pietarissa olevat suomalaiset itseoikeutettuja vieraita. Keith
  virkkoi leikillä, että hän, maailman oma, oli tuntenut olevansa
  kotonaan ainoastaan Skotlannissa ja Suomessa. Hän piti puolisonsa
  maanmiehiä myöskin ominansa. Jos Suomesta saapui ylimpien tai yleensä
  sivistyneiden yhteiskuntaluokkien jäseniä Pietariin, oli heillä joka
  päivä vapaa paikka Keithin pöydässä. Alempisäätyisiä kestitsivät
  palvelijat Daydien valvonnan alaisina. Daydie selitteli irvistellen
  voivansa syödä kuoreita kilpaa suomalaisten kanssa ja piti siis itseään
  heidän maanmiehenänsä. Olihan hän ollut hyvin kuuluisa Suomessa; ei
  tosin oltu häntä suostuttu tunnustamaan kuuluvaksi "ihmisiin", mutta
  vihdoin oli kuitenkin myönnetty, että häntä mahdollisesti saattoi pitää
  vähän koiraa parempana.
  Eeva Merthenin anteliaisuus oli yhä edelleenkin hyvin suuri, ja siihen
  turvauduttiin ahkeraan. Kotimaasta tulevat anomuskirjeet seurasivat
  häntä rajan yli. Moni matkusti Suomesta Pietariin kysymään häneltä
  neuvoa tai pyytämään apua hänen alati anteliaasta kädestään, ja palasi
  häntä ylistellen.
  Turussa kulki juorujuttu, että Keithin herttuatar oli ollut
  mustasukkainen sisarensa Kaarinin tähden, joka oli hänen jälkeensä
  kaunein Merthenin lapsista, ja että Eeva oli pistänyt kynäveitsellä
  sisartaan silmään häntä rumentaakseen. Se todistaa vain, mitenkä Eeva
  Merthen vihdoin muuttui kotiseudullaan kansan suussa taruksi ja antoi
  mielikuvitukselle aiheen mitä kummallisimpiin satuihin.
  Todennäköisempi tarina kertoo, että Kaarin Merthenin oli tullut
  koti-ikävä ja että hän, saatuaan sisareltaan runsaita lahjoja, oli
  palannut Turkuun. Kaarinilla -- sanoo tuo huhu, joka myös oli hyvin
  sadun tapainen, ellei se varsin hyvin soveltuisi sisaren tuhlaavaiseen
  anteliaisuuteen -- oli Turkuun palatessaan tuhat hopearuplaa, paljon
  jalokiviä, vuotuinen eläkeraha ja vaatevarasto "niin suuri kuin olisi
  hänellä ollut vuosisata elettävänä".
  Kaarin Merthen kuoli naimattomana Turussa 1790-luvulla ja jätti
  omaisuutensa eräälle ystävälleen, joka oli hoitanut häntä vanhoilla
  päivillä.
  Venäjää kalvoi tähän aikaan mahtavain ylimysten keskinäinen kateus, ja
  Keith sai pian tarpeekseen hämähäkin verkoista, joita hän ei voinut
  lyödä rikki miekallaan. Kiivaasti taisteltuaan Bestuschevin kätyrejä
  vastaan hän lähti elokuussa 1747 Venäjältä, nousi perheineen
  englantilaiseen laivaan ja saattoi nyt valita Tanskan tai Preussin
  palveluksen. Hän valitsi viimeksimainitun. Fredrik II otti hänet mitä
  suurimmalla kunnioituksella vastaan, ja Preussin sotamarsalkkana Keith
  oli sitten kuolemaansa asti tuon kuuluisan kuninkaan ja sotajoukkojen
  johtajan mainehikkaitten päälliköiden luvussa. Ollen väsymättömän
  toimelias sodassa ja rauhassa, aina uskollinen velvollisuuksiensa
  täyttämisessä, ankara ylimielisyyttä ja inhimillinen onnettomuutta
  kohtaan hän nautti aina uuden hallitsijansa täydellistä luottamusta.
  Tuo toimelias, usein myrskyinenkin elämä kulutti vihdoin hänen
  voimansa; vuodet kuluivat ja sirottivat hopeaa sankarin mustiin
  kiharoihin. Hän ei ollut koskaan säästänyt itseään; nyt alkoi hän
  tuntea sotaelämän seurauksia rintatautina. Kolme kertaa joutui hänen
  uupumaton henkensä sidotuksi sairasvuoteeseen, ja joka kerta toipui
  hän jälleen puolisonsa hoidossa.
  Hänellä oli nyt ikää kuusikymmentä vuotta, Eeva Merthenillä
  kaksineljättä. Oli toukokuun aamu Karlsbadissa, jossa Keith joi
  terveysvettä. Hän oli palannut aamukävelyltään, ja hänen puolisonsa oli
  käynyt kylmässä kylvyssään niinkuin hänen oli ollut tapana tehdä joka
  päivä ja kaikkina vuodenaikoina aina lapsuudesta asti. Ikkuna oli auki
  ja vuori-ilma henkäili virkistävästi haavoitetun leijonan vuoteelle.
  -- Suljenko ikkunan? kysyi Eeva englannin kielellä, jota he nyt
  yksinomaan käyttivät tavallisessa keskustelussaan.
  -- Älä sulje, vastasi sotamarsalkka. Se on Skotlannin ilmaa. Tahdon
  hengittää sitä kuollessani.
  -- Rakas lordini on vielä taisteleva ja voittava, sanoi hänen
  rinnallaan seisova, alati rohkea ja lohduttava valkyria.
  -- Jos _gentle-flower'ini_ käskee, niin kaiketi minun täytynee totella,
  kuului vastaus. Kaksi kertaa on hän jo käskenyt minun jälleen nousta
  satulaan tästä laiskanvuoteelta ja kahdesti minä olen alamaisena
  palvelijana häntä totellut. Mutta kerranhan jalustimet murtuvat. Minä
  vain haluaisin, että se tapahtuisi sotakentällä hevosten reippaasti
  nelistäessä kuumassa tulessa, kahdenkymmenen askelen päässä urheasta
  vihollisesta...
  -- Ja voitossa, mylord!
  -- Niin, voitossa. Mutta mitä silloin on tuleva _gentle-flower'istani_?
  -- Älä ajattele minua, mylord! Tai mieluummin: jos katsot minun
  ansaitsevan palkinnon, niin palkitse minua sillä, että jäät eloon!
  -- Jos jään eloon, niin jään sinun avullasi ja sinua varten, _heart of
  my soul!_ Vanhalle sotilaalle tulee toisinaan hupaisia päähänpistoja.
  Minusta tuntuu joskus kuin olisin elänyt turhaan. Olen palvellut
  ruhtinaita, laajentaakseni heidän valtaansa, ja kunniaa hankkiakseni
  kirjoituksen haudalleni. Mitä muuta? Mitä olen tehnyt? Olenko edes
  voinut vapauttaa omaa maatani tai koroittaa valtaistuimelle sen
  laillisen kuninkaan? Ei mikään kansa ole siunaava minua, kun kuolen,
  ainoastaan sinä ehkä viivähdät vuodattaaksesi nopeaan haihtuvan
  kyynelen, kun kiväärinlaukausten savu on haihtunut sotamarsalkan
  paarien ympäriltä.
  -- Ja etkö pidä minään kaikkia onnettomia, joita olet lohduttanut,
  kaikkia sorrettuja, joita olet auttanut, kaikkia haavoja, jotka olet
  parantanut, ja kyyneleitä, jotka olet kuivannut pitkän elämäsi aikana?
  Ei, mylord, et sinä ole elänyt ainoastaan ruhtinaita ja kunniaa varten,
  se on liian vähän; olet elänyt oikeutta varten, se on enemmän arvoista.
  Sotamiehesi rakastavat sinua kuin isää; siinä ei ehkä vielä ole
  kylliksi niin suurelle sydämelle kuin sinun on; mutta Skotlannista
  Moskovaan, Bessarabiasta Suomeen kulkevat askelesi kuin pelastajan
  jäljet yli veristen taistelutannerten.
  Keith oli vaiti muutaman silmänräpäyksen ja sanoi sitten:
  -- Minä olen velkaa Suomelle.
  -- Mitä olisi, jota et olisi kuninkaallisesti maksanut sille maalle,
  jota suojelit?
  -- Sinut, _my gentle-flower_, sinut, joka minulle kerran johtui mieleen
  poimia tuolta kaukaa metsästä. Minä aavistin heti, että olit enempi
  kuin ruhtinaskunta, mutta en ymmärtänyt silloin, niinkuin nyt ymmärrän,
  että olit suurin voitto, minkä milloinkaan olen saavuttanut. Sotamies
  on koditon, hänen elämänsä on elämää sotakentällä, hänen ammattinsa
  kuolema. Anna hänelle koti, niin hän tuntee elävänsä. Sinä seurasit
  minua sotakentille ja tulit minun kodikseni; kun näin sinut,
  aloin elää. Juurettomana, kodittomana olen harhaillut maailmassa;
  sinusta löysin juureni ja kotini. Hoveissa ei voi elää kulumatta;
  taistelutantereilla ei voi astua tahraantumatta. Sinä opetit minua
  uskomaan hyveeseen, jota epäilin, Jumalaan, jonka olin unohtanut; sinä
  olet ollut paras osa minun olemustani, sinä olet antanut minut takaisin
  itselleni. Ja kuinka olen maksanut velkani sinulle? Minä raastoin sinut
  mukaani kaiken sen keskeltä, mikä sinulle ennen oli rakasta; minä
  laahasin sinua kanssani maasta maahan, ja kun ratsastin kaukana
  sinusta sotarivieni edessä, odottelit sinä yksinäsi ja hylättynä
  kärsivällisesti minun lyhykäistä käyntiäni jossakin syrjäisessä
  kaupungissa. Ei, _my good star_, se ei ole ollut _partie égale_.
  Palkita sinua, sanot! Minua melkein hävettää kysyä, onko sinulla vielä
  mitään toivetta, jonka täyttäminen on minun vallassani.
  -- Mylord, sinä et ole syntynyt pitämään kirjaa saamisista. Pidät kyllä
  tunnontarkasti muistissa ne, joilla katsot olevan saamista sinulta,
  mutta unohdat suurimmatkin omat saamisesi. Minä en huoli siitä
  kiistellä kanssasi; mutta kun kysyt, vastaan minä suoraan tavalla, jota
  sinulla on oikeus vaatia minulta: niin, minulla on vielä yksi toive, on
  yksi minulle tehty lupaus täyttämättä.
  -- Kuinka? Etkä sinä ole sanonut minulle sitä ennen! Olenko milloinkaan
  jättänyt täyttämättä mitään toivettasi?
  -- Et, ja tiedät myöskin, etten minä ole väärin käyttänyt hyvyyttäsi.
  Mutta on toiveita, joita ei nainen lausu kahta kertaa, jos hänellä on
  vähänkin ylpeyttä. Ellen olisi ylpeä, mylord, niin en ansaitsisi olla
  sinun puolisosi.
  -- Mitä nyt? Pyydätkö kruunua? Pyydä mitä hyvänsä paitsi kunniaani!
  -- Jos nyt vastaan, että olet antanut minulle kaikki paitsi sitä, mitä
  sinulla omasta mielestäsi ei ole oikeutta antaa?
  Keithin alahuuli venyi melkoista pitemmälle ylähuulta.
  -- Mutta mikset ole sanonut sitä ennen? Minä luulin sinun unohtaneen
  sen niinkuin se minulta on unohtunut. Eikö jo pitkän aikaa ole ollut
  kaikki selvillä? Voiko mikään maallinen side yhdistää meitä lähemmin
  kuin Jumala meidät on yhdistänyt jo kolmentoista vuoden ajan.
  -- Oi, kallis lordi, kaikkein rakkaimpani, sanoit minua vailla
  kulkeneesi kodittomana ja juurettomana maailmassa. Juurettomana,
  vaikkei kodittomana minäkin olisin kulkenut ilman sinua; sentähden
  tulin minä luoksesi, kysymättä miten. Mutta sinä olet mies ja sankari,
  joka itse raivaat tiesi; kun sanot: tämä on oikein, ja toinen sanoo: se
  on väärin, niin toimit oman vakaumuksesi mukaan. Minä olen nainen,
  mylord; minä en säädä mitään lakia, minun täytyy totella olemassaolevia
  lakeja. Siinä on syy, miksi minä näinä kuluneina onnen ja omantunnon
  soimausten vuosina olen voinut ylpeillä rakkaudestasi ja samalla hävetä
  itseäni.
  -- Ja tuota kaikkea et ole sanonut minulle ennen!
  -- Minä sanoin sen kerran ... ja olen odottanut.
  -- Hyvä. Huomennako siis?
  -- Etkö lähde heinäkuussa Stettiniin?
  -- Lähden. On tarkastettava Pommerin linnoja ja siellä olevia
  sotajoukkoja.
  -- Olisiko sinun mahdollista Stettinistä lyhyeksi aikaa pistäytyä
  Turkuun?
  -- Mahdotonta se on. Sota on todennäköisempi kuin rauha, ja joka hetki
  heinäkuussa on kallis.
  -- Miten käsket. Sallitko minun ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin
  pitääksemme vihkiäiset Stettinissä?
  -- Mutta miksei huomenna?
  -- Se on sydämen asia. Kyllä saat tietää kaikki, mutta ... täytätkö
  pyyntöni?
  -- Kuinka voisin kieltää sinulta mitään, vähimmin kaikista oikeutta?
  Hyvä Jumala, sitä naista! Mikä odotus, eikä moitteen sanaakaan! _Nyt_
  ymmärrän, mitä olet kärsinyt näinä kolmenatoista vuotena...
   * * * * *
  Muutamien tuntien kuluttua tuosta keskustelusta lähti pikalähetti
  Karlsbadista niin suoraan kuin mahdollista Turkuun, toisin sanoen
  ratsastaen Stralsundiin, sieltä pakettilaivalla Tukholmaan ja edelleen
  toisella pakettilaivalla Suomen pääkaupunkiin. Syystä kyllä pidettiin
  suunnattomana edistysaskelena, kun nuo pakettilaivat, jotka olivat
  riippuvaisia kaikista tuulista, alkoivat jollain tavoin säännöllisesti
  kulkea edestakaisin kahdesti kuukaudessa, matkustajia ja postia
  kuljettaen.
  Eräänä päivänä heinäkuun keskipaikkeilla 1758 saapui
  purjelaivalla Stralsundiin Tukholmasta suomalainen pappi, joka
  heti varustautui lähtemään Stettiniin, mutta saatuaan kirjeen,
  muutti matkasuunnitelmansa. Hän lähti sen sijaan Potsdamiin.
  Syynä siihen oli Fredrik II:n 23. päivänä kesäkuuta Keithille lähettämä
  kirje, joka oli kuten tavallisesti kirjoitettu ranskaksi ja kuului:
  "Karlsbadin ilma tulee preussilaisille epäterveelliseksi. Koettakaa,
  jos voitte, olla 10. päivänä heinäkuuta Potsdamissa!"
  Seitsenvuotinen sota alkoi nyt jyristä taivaanrannalla. Keith ei
  ollut puolustanut tuota sotaa, ja hän oli aavistanut sen tulevan
  pitkälliseksi, mutta kuninkaalla oli hyvin varustettu armeija, hän teki
  liiton Englannin kanssa ja toivoi nopealla sotaretkellä kukistavansa
  ensin Saksin ja sitten Itävallan.
  Potsdamissa oli kaikki sotajalalla, pikku kaupunki vilisi sotilaita, ja
  vieras etsi turhaan majapaikkaa. Hän kysyi sotamarsalkka Keithiä;
  mahdotonta oli tavata häntä; sitten madame Mertheniä; hänet opastettiin
  komeaan huvilaan kaupungin ulkopuolelle.
  Diakoni Elg astui illan suussa Eeva Merthenin asuntoon. Hän tapasi
  entisen rippilapsensa muutamien nuorien tyttöjen kanssa purkamassa
  liinavaatteesta haavankäärenöyhtä. Sota maksaa paljon verta; mies sitä
  vuodattaa, nainen sitoo miehen miekan tekemät veriset haavat.
  Kaksitoista vuotta oli kulunut siitä, kun diakoni viimeksi oli nähnyt
  Eevan; Eeva oli toivonut saavansa nähdä hänet paljoa ennemmin. Hän oli