Talvi-iltain tarinoita 3 - 13

  tahtoneet ymmärtää, täytyi tunnustaa, ettei tässä puuttunut mitään
  ladyn henkilöstä eikä täydellisestä ryhdistä. "Herttuatarta" ei
  uskallettu mainita tuossa seurassa; se nimitys kuului kansan kieleen.
  Merthenin perheestä oli vain Kaarin läsnä, mutta entisistä ystävistä
  montakin. Seisoa uudelleen vastapäätä kuluneen elämän muistoja, joista
  kaikista on eronnut -- ei alentua mihinkään puolustelemiseen eikä
  kuitenkaan kieltää vanhaa ystävyyttä -- se oli kaikista vaikein
  ratkaistavana oleva tehtävä. Mikä syvä juopa olikaan entisyyden ja
  nykyisyyden välillä! Mutta nuori emäntä selvitti senkin vaikean
  tehtävän ihmeteltävän taitavasti. Hän oli kuin pitkältä matkalta
  palannut, jolloin luonnollisen osaaottavasti tiedustellaan kaikkea,
  mikä ennen muinoin, kauan, kauan sitten oli rakasta ja tuttua ja mikä
  nyt jälleen nähdään uusissa olosuhteissa. Hän ei olisi saattanut
  valita parempaa tapaa poistaakseen vieraitten epäilyksen ja
  sovittaakseen niiden suuttumuksen, jotka eivät voineet unohtaa entistä
  porvaristyttöä, vertaistaan, jonka sallimus -- tai kuten he olivat
  hyvinkin taipuvaiset sanomaan, häpeä -- oli koroittanut niin paljoa
  ylemmä heitä. Heistä näytti kyllä niinkuin onnen vaiheet olisivat
  saaneet aikaan suuren muutoksen pormestari Merthenin ihaillussa
  tyttäressä, mutta ainoastaan hänen edukseen. Hän oli ollut uhmaileva,
  mutta tullut ihmeellisen nöyräksi; hän oli ollut oikullinen ja tullut
  ihmeellisen tyyneksi. Kaikki se hyvä, mitä he ennen olivat nähneet
  hänessä -- hellä, osaaottavainen sydän, viehättävä sulous ja viisas
  pikku pää -- sen kaiken he olivat nytkin tuntevinaan, mutta toisessa
  muodossa. He luulivat hänen tanssineen ruusuilla uuteen asemaansa
  eivätkä tienneet hänen tiensä kulkeneen pistävien ohdakkeiden,
  epätoivon ja pimeyden läpi.
  Emännän surupuvun kunnioituksesta ei sinä iltana tanssittu kenraali
  Keithin pidoissa. Sotilassoittokunta esitti vieraille komeimpia
  kappaleitaan; italialainen, Pietarista tullut soittotaituri lauloi
  romansseja kitaran säestyksellä. Nuoret upseerit huvittivat naisia
  sana-arvoituksilla ja pilapuheilla. Rauhanhierojain läsnäolo antoi
  seuran vanhimmille hyvän aiheen valtioviisauden rakennelmiin, mutta
  Hatuista ja Myssyistä oli nyt yhtä vähän puhetta kuin Pietarin
  valloittamisesta. Nyt kiisteltiin, oliko Lybeckin ruhtinaspiispa,
  Tanskan perintöruhtinas vaiko Birkenfeldin herttua tuleva Ruotsin
  perintöruhtinaaksi; ja siitä vaalista riippui hyvin likeisesti, oliko
  Suomi joutuva Venäjän omaksi vaiko pysyvä Ruotsilla, säilyvä
  kokonaisena vaiko pirstoutuva palasiksi. Salaperäiset rauhanhierojat
  itse olivat paljasta suloutta ja päivänpaistetta. Heidät oli asetettu
  pelipöydän ääreen: leijona kiljui seisten leijonaa vastassa,
  Cedercreutz Rumanzovia vastassa; kettu vaani kettua, von Nolcken
  Luberasia. Aamupäivällä nuo herrat olivat pelanneet kruunuista ja
  maista Turun raatihuoneessa, illalla he koettivat siepata toinen
  toiseltaan kourallisen kultarahoja. Molemmat pelit olivat yhtäarvoiset:
  kansat saivat maksaa kummankin.
  Ilta kului. Keithin emäntä oli esitetty Turulle ja Suomelle. Hänen
  voittonsa oli ollut täydellinen -- paitsi yhdellä taholla.
  Turussa oli eräs porvarisrouva, herttuatarta ylpeämpi; hän oli Eeva
  Merthenin kummi, entinen kaunis ja rikas laamanninleski Björkegren,
  josta sittemmin tuli rouva Heldt ja joka nyt jo uudestaan oli ollut
  kaksi vuotta leskenä. Hän oli muiden mukana syksyllä paennut
  Tukholmaan, mutta sitten palannut Turkuun ensi avovedellä. Tuo ylpeä
  kummi, joka enemmän kuin kukaan muu oli rakastanut, imarrellut ja
  hemmoitellut ristitytärtään aina lapsuudesta asti, hän yksin ei nyt
  voinut antaa anteeksi tälle. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan kutsua
  Keithin pitoihin. Eivät ystävien huomautukset, eivät myöskään sovintoa
  hieromaan lähetetyn Kaarin Merthenin rukoukset saaneet taipumatonta
  rouvaa lähtemään ristityttärensä luo. Hänen vihansa oli nyt yhtä
  taipumaton kuin hänen rakkautensa ennen oli ollut heikkoudelle altis.
  -- Minä olen ollut äidin sijassa Eevalle, hän sanoi itkevälle
  sovinnonhierojalle. Hänen äitinsä uskoi hänet minun huostaani, minun on
  vastattava hänen vioistaan, ja hän on uskaltanut astua semmoisen
  askelen kysymättä neuvoa minulta!
  -- Mutta -- väitti vastaan neuvosmiehenrouva Wechter, joka ei ollut
  yhtä taipumaton -- sinähän, sisar, olit Tukholmassa. Eihän Eeva voinut
  kahlaten tulla meren yli neuvoja pyytämään.
  -- Hän osaa kirjoittaa, ja kirjeet kulkevat merien ja maiden yli.
  -- Kuinka olikaan, huomautti neuvosmiehenrouva pisteliäästi, kysyitkö
  sinä, sisar, neuvoa Hannu sedältä, kun kätkit Heldtin mustapuiseen
  vaatekaappiisi?
  -- Minä olin kysynyt häneltä jo aikaisemmin; olot olivat ihan toiset
  silloin, sisar Wechter! Minä en aio alentua ottamaan vastaan kenraalin
  kutsuja.
  Kaarin vei sen sanoman.
  -- No hyvä, sanoi Keith hymyillen, hän ei tahdo tulla meille, meidän
  täytyy mennä tervehtimään häntä.
  Kenraali puolisoineen kävi vierailulla Turun huomatuimmissa perheissä,
  ja heidät otettiin kaikkialla vastaan asianmukaisella kunnioituksella.
  Vihdoin kenraalin uhkeat vaunut englantilaisine nelivaljakkoineen,
  kullalla kirjailtuine lakeijoineen ja edessä ratsastavine
  käskyläisineen pysähtyivät rouva Heldtin portille joen rannalle.
  Syntyipä hälinä talossa. Ylpeä rouva ei uskaltanut lähettää pois
  semmoisia vieraita, eikä silloin vielä osattu panna ovelle laatikkoa
  käyntikortteja varten.
  Rikas rouva Heldt ilmestyi Tukholman uusimman muodin mukaiseen
  triumfanttiin puettuna kultaisine ranne- ja korvarenkaineen ja
  rintakoristuksineen, niin koreana ja ylhäisenä kuin ollakin tuli
  himmentääkseen kenraalin rouvaa. Hän oli odottanut tapaavansa Keithin
  puolison julkean nousukkaan koko komeudessa ja tahtoi voittaa hänet
  loistollaan.
  Se oli tarpeetonta. Hän näki entisen lempilapsensa yksinkertaisessa
  surupuvussa, jota koristi ristiäidin kallisarvoinen kumminlahja,
  kultasolki, ja huomasi hänet yhtä nöyräksi kuin hän itse, kummi, oli
  uhmailevan ylpeä. Ennenkuin korea rouva ehti aavistaakaan niin
  suunnatonta arvon tarjoaman etuoikeuden karttamista, kumarsi Eeva
  kaunista päätään ja suuteli kumminsa kättä.
  -- Puolisoni -- sanoi kenraali saksaksi -- tahtoi osoittaa
  kunnioitustaan ja rakkauttaan lapsuutensa suojelijalle.
  -- Kummi! -- sanoi Eeva sydämellisesti kuin ennen muinoin -- saanko
  olla niinkuin ennenkin teidän hemmoiteltu lapsenne?
  Eikä kummi ollutkaan terästä tai kiveä. Hän oli opetellut ulkoa kaikki
  ne arvon loukkaamista, oikeutettua paheksumista ja loukattua
  velvollisuudentuntoa ilmaisevat sanat, joilla semmoisessa kohtaamisessa
  oli sopiva musertaa pahantekijä karkuri, mutta nyt hän oli unohtanut ne
  kaikki. Neuvottomuudessaan hän ei löytänyt ainoatakaan sopivaa sanaa
  vastaukseksi, mutta hän levitti käsivartensa vanhan tavan mukaan
  lumotarta vastaan, jota hän ei koskaan ollut voinut vastustaa, ja
  samassa silmänräpäyksessä lepäsi Eeva hänen avatussa sylissään.
  -- Paha, paha lapsi! oli ainoa, mitä voitettu kummi sai sanotuksi.
  Siitä hetkestä alkaen tuli rouva Heldtistä ristityttärensä
  harras puolustaja, ja koska hänen sanansa vaikutti paljon Turun
  porvarisylimysten perheissä, tasoittuivat pikemmin kuin osattiin
  toivoakaan ne pauhaavat hyökylaineet, jotka Eeva Merthen oli nostanut
  kotiseutunsa keskustelupiireissä pakenemalla kodistaan.
  Yksityisjuorut unohtuivat syrjään sodanhuhujen ja rauhantoiveiden
  tieltä. Kaikki tuli entiselleen, paljonhan unohdetaan sodassa;
  ja joka päivä saatiin kokea jotakin hyvää, josta tuon nuoren auttavan
  käden mahtava vaikutus näkyi. Ennen pitkää tuli Eeva Merthenistä
  vaihemielisen kansan suosikki vielä suuremmassa määrässä kuin hän ennen
  oli saanut osakseen sen häväistyksiä. "Herttuatar" oli ollut alussa
  häväistysnimi, mutta muuttui kunnianimeksi.
  Harvat herttuattaret ovat olleet niin rakastettuja, niin ihailtuja.
  Hänellä oli nyt hallussaan neljä aistikkaasti sisustettua huonetta
  Grubbin talossa. Hänellä oli aikaa kaikkeen, valtioasioihin, opintoihin
  ja kaikista maan osista tulevien anomuskirjojen tarkastamiseen. Keithin
  aika oli hyvin ahtaalla. Eeva työskenteli hänen rinnallaan vapauttaen
  hänet kaikesta, mikä ei suorastaan koskenut sotaa, ja vastasi hänen
  nimessään moniin hänen poissaollessaan tulleisiin kirjeisiin, ja niinpä
  ei Pietarissakaan aavistettu monen ranskankielisen kirjelapun tai
  raportin lähteneen kenraalin uuden yksityiskirjurin kädestä. Hän teki
  hyvin paljon hyvää. Silloiset ihmiset kertoivat siitä liikuttavia
  piirteitä. Turku oli täynnään puutteenalaisia pakolaisia, eivätkä ne
  varat riittäneet pitkällekään, joita Keith saattoi käyttää heidän
  auttamisekseen. Silloin Eeva Merthen panttasi juutalaiselle kalliin
  koristeensa, jonka hän oli kummiltaan saanut, ja saattoi siten ilokseen
  pelastaa monta eniten hätääkärsivää. Juutalainen kuitenkin epäili,
  etteivät niin kalliit jalokivet saattaneet olla rehellisesti
  hankittuja, ja ilmoitti palkinnon toivossa asian Campenhausenille, joka
  puolestaan kertoi sen Keithille. Keith hymyili; hän tunsi koristeen,
  mutta saadakseen kenraalikuvernöörin asiasta vakuutetuksi kutsui hän
  paikalle rouva Heldtin, joka parhaiten saattoi todistaa, mistä koriste
  oli peräisin. Juutalainen ajettiin pois kaupungista ja herttuatarta
  neuvottiin vähentämään hyväntekeväisyyttään.
  Kohta keskeytti Turussa jatkuvan rauhanhieronnan epämieluisalla tavalla
  kanuunain jyrinä. Keith ryhtyi johtamaan 21-aluksista Venäjän laivastoa
  Korpon virrassa, torjui ruotsalaisen amiraalin Falkengrenin hyökkäyksen
  ja purjehti laivoineen Sottungaan. Siellä häneen yhtyi De Lacy, joka
  oli toisella laivastolla päässyt pujahtamaan Hankoniemen luona olevan
  Ruotsin laivaston ohitse. Silloin olivat Ruotsin rannikot kyseissä. De
  Lacy tunsi ne, hän oli 1719 ja 1721 käynyt siellä vierailulla miekka
  toisessa, tulisoihtu toisessa kädessä.
  Eeva Merthen käytti kenraalin poissaoloa englannin kielen
  lueskelemiseen, missä Keith oli ollut hänen ensimmäinen opettajansa.
  Hän istui eräänä iltana syventyneenä lukemaan Miltonin Kadotettua
  Paratiisia, kun käskyläinen toi hänelle englanninkielisen kirjeen
  Keithiltä. Se oli hyvin valittua luettavaa uusiin kieliopintoihin.
  Semmoista kirjettä ei panna syrjään lukemattomana tai ilman että on
  otettu selkoa sen ajatuksista aina pohjimmaiseen ytimeen saakka.
  Se oli reipas kirje taistelussa olevalta sotilaalta. Hän voi niin hyvin
  kuin on mahdollista ilman _gentle-flower'iansa_ (amaranttiansa); oli
  hirtättänyt kaksi sotarosvoa, ollut kummina kalastajan pojalle ja
  tutustunut herkulliseen kalaan, jota sanotaan kuoreeksi. Mitä sotaan
  tulee, ei hän vielä ollut _gentle-flower'insa_ kunniaksi valloittanut
  Tukholmaa, vaihtanut vain muutamia hellyydenosoituksia ruotsalaisen
  eskaaderin kanssa Korpon virrassa. Se oli mitätön aamuhuvitus, tuskin
  mainitsemisen arvoinen; hän oli luvannut lähettää hänelle saaliin ja
  pyysi nyt saada ritarillisen rakkautensa todistukseksi lähettää hänelle
  vangin. Vanki kyllä oli ansaitseva kunnian palvella häntä _toisena_
  orjana; hän oli ohjannut polttolaivan keskelle Keithin laivoja,
  ylistettävän rohkeasti aikoen sytyttää Venäjän laivaston ja räjäyttää
  _my gentle-flower'in_ alamaisen palvelijan ilmaan. Eevan syy oli, ettei
  aie ollut onnistunut. Sillä hän oli tehnyt sankarinsa niin
  haavoittumattomaksi, etteivät edes mustasukkaisuuden nuoletkaan
  pystyneet häneen...
  Eeva kutsutti sisään vangin, ja hänen edessään seisoi kohta kreivi de
  Regnier vähän kalpeampana, eikä niin hienonhienona kuin viimeksi
  maaherran pidoissa, mutta yhtä puheliaana ja pelottomana, vaikkei aivan
  yhtä tutunomaisena kuin silloin Eevan tahtoessa lähettää hänet
  Kronstadtia valloittamaan.
  -- Tekö siinä olette, vicomte?
  -- Niinkuin näette. Entä te, madame?
  -- Minä surkuttelen, että onni on ollut teille vastainen.
  -- Päinvastoin. Sainhan nähdä uudestaan teidät.
  -- Puolisoni kirjoittaa teidän kunniakkaalla tavalla esiintyneen viime
  meritaistelussa, eikä hänellä ole tapana tuhlailla ylistelyjä,
  huomautti Eeva hieman painostaen ensimmäistä sanaa.
  -- Antakaa anteeksi, madame; minä ajattelin entisiä aikoja. Minä
  muistelin ihmeenihanaa nuorta neitoa, joka kerran sanoi minulle:
  palatkaa semmoisena kuin Savoijin prinssi Eugène, muuta minä en
  pyydä!... Luuletteko, että sellaiset sanat voi koskaan unohtaa, kun on
  kuullut ne semmoisilta huulilta? Ne ovat olleet minun ajatuksinani
  päivällä, unenani yöllä. Minä olen melkein tuhaksi palanut
  toivottomuudesta, kun ei ole ollut mahdollista suorittaa semmoista
  tehtävää tässä kurjassa sodassa, mutta saatoinko minä lähteä Ruotsin
  laivastosta niin kauan kuin se oli täydellisesti varustettuna ryhtymään
  taisteluun vihollista vastaan ja vielä toivoi voittoa? Oi, madame,
  kyllä olen odottanut ... ja peräytynyt. Vihdoinkin tuli meidän hyökätä,
  laimeasti ja varovaisesti, kuten aina, ja aina ajatellen, mitä
  valtiopäiväherrat Tukholmassa siitä saattaisivat sanoa. Saattoihan
  käydä huonosti, saattoi olla pää vaarassa ... olihan sellaisia
  esimerkkejä... _Monsieur_, sanoin minä amiraali Falkengrenille, antakaa
  minulle polttolaiva! Hän mietti vähän: polttolaiva voisi mennä hukkaan,
  ja hän joutuisi siitä edesvastuuseen, mutta minun pääni menetys ei
  ollut niin vaarallinen. Minä sain, mitä pyysin, sain mukaani muutamia
  vapaaehtoisia ja ohjasin suoraa päätä sitä laivaa kohti, jolla kenraali
  Keith purjehti. Niin, antakaa anteeksi, madame! Me emme olleet
  ankkuroineet niin kauaksi Turusta, ettei sinne olisi kuulunut sanoma
  liitosta ... lyhyesti, minä aioin räjäyttää Keithin ilmaan ... miksi
  hänellä tuli olla kaikki eikä minulla mitään?
  -- Siihenhän teillä oli oikeus vihollisena, eikä hän silti ole antanut
  urhoollisuudellenne vähemmän tunnustusta.
  -- Antakaa anteeksi; jos aikeeni olisi onnistunut, olisin tuottanut
  teille surua, enkä minä sitä tahtonut. Mutta minä ajattelin silloin
  kuten aina noita polttavia sanoja, jotka kerran lausui minulle ...
  eräs, joka ei niitä enää ole lausuva.
  -- Oletteko siitä niin varma? Pysykää aina uskollisena
  velvollisuudellenne ja sotilaan kunnialle! Minulla ei ole mitään teille
  anteeksiantamista. Ja te _ette_ sitäpaitsi ole onnistunutkaan.
  -- En. Minun ja Keithin laivan välillä oli kari, josta minä en tiennyt.
  Polttolaiva ajoi karille ja paloi kuin viaton ilotulitus venäläisten
  laivoillaan hurratessa. Meidän oli valitseminen joko liekit, meri tai
  vihollisten luodit... Minä en surmannut Keithiä, sentähden olen hänen
  vankinsa.
  -- Ei, vicomte, ette te ole hänen, vaan minun vankini. Hän lupasi
  minulle ensimmäisen saaliin, jonka oli sodasta saava, ja se olette te.
  -- Teidän vankinneko, madame? Siihen ei kanuunoita tarvittu.
  Tiedättehän, että...
  -- Minä tiedän, että te olette ranskalainen, vicomte, ja siis jalo
  mies, ja että te ette ole käyttävä väärin vankeuttanne ladellaksenne
  minulle, mitä en enää halua teiltä kuulla. Kun sotaonni nyt on teidät
  jättänyt minun haltuuni ja minulla nyt tällä hetkellä on valta määrätä
  teidän kohtalonne, niin sallinette minun kysyä, mitä te itse haluatte.
  Minä olen mielelläni koettava tehdä vankeutenne niin lyhyeksi ja vähän
  rasittavaksi kuin mahdollista.
  -- Te olette liian hyvä. Antakaa minulle takaisin polttolaiva, jonka
  menetin -- lähettäkää minut sillä Sottungan saaristoon, johon kuulin
  Venäjän laivaston nyt asettuneen ankkuriin -- antakaa minulle kirkas
  päivä, navakka myrsky ja meri, jossa ei ole kareja minun ja vihollisen
  laivan välillä! Kas siinä kaikki, mitä toivon, madame. Eihän ole
  luultavaa, että onnistuisin paremmin toisella kerralla kuin
  ensimmäiselläkään, mutta luultavaa on, ettei minua toista kertaa
  lähetetä teille voittosaaliiksi Keithin riemuvaunujen eteen. Kohdelkaa
  minua muuten niinkuin itse suvaitsette, minulla ei ole mitään muuta
  sanottavaa.
  -- Vicomte, teitä kohdellaan urhoollisen vihollisen tavoin.
  -- Minä en katsonut itseäni teidän maanne viholliseksi madame! vastasi
  ranskalainen kylmästi ja poistui ylpeästi kumartaen.
  Se oli hyvin tähdätty nuoli -- syvä, kirvelevä, parantumaton pistos.
  Eeva oli sanonut maansa puolustajaa viholliseksi ja maansa vihollista
  puolisokseen...
  
  
  16. RAUHA.
  
  Vuoden 1742:n syksystä asti oli venäläisten hallussa koko Suomi aina
  Ouluun saakka. Ainoastaan pohjan perillä koettivat sissijoukot
  Freudenfeltin ja Tapani Löfvingin johdolla vastustella vihollisia. He
  saavuttivat pieniä voittoja, mutta eivät saaneet kannatusta kansalta,
  minkä tähden joukot hajaantuivat ja hävisivät.
  Toukokuun 19. päivänä 1743 oli rauhanhieronta Turussa edistynyt niin
  pitkälle, että Elisabet tahtoi antaa takaisin Suomen paitsi Uuttamaata
  ja Kyminkartanon aluetta, jos Lybeckin piispa Aadolf Fredrik
  Holstein-Gottorpin suvusta valittaisiin Ruotsin perintöruhtinaaksi.
  Kesäkuun 1. päivänä keisarinna taipui vaihtamaan Uudenmaan Savoon ja
  Ruotsiin kuuluvan Karjalan osaan. Kesäkuun 15. päivänä oli
  sanansaattajia, lupauksia ja uhkauksia vaihdellen edistytty sen verran,
  että Venäjä tahtoi antaa takaisin kaikki paitsi Kyminkartanon aluetta,
  Savonlinnaa ja siihen kuuluvaa osaa Saimaan rantaseutua. Kesäkuun
  20:ntenä marssivat kapinoitsevat taalalaiset Tukholmaan vaatien Tanskan
  kruununprinssin valitsemista perintöruhtinaaksi -- mistä olisi
  seurannut Suomen menetys. Kesäkuun 22:sena tukahutettiin se kapina
  kartesseilla Norrmalmin torilla. Kesäkuun 23:ntena valittiin Aadolf
  Fredrik perintöruhtinaaksi. Kesäkuun 29:ntenä vaihdettiin rauhan
  alkuehdot Turussa ja 7. päivänä elokuuta allekirjoitettiin rauhankirja,
  joka pääasiassa vahvisti Uudessakaupungissa 1721 tehdyn rauhan,
  kuitenkin niin, että Ruotsi jätti Venäjän haltuun viimeksi mainitut
  alueet Itä-Suomea ynnä Haminan, Lappeenrannan ja Savonlinnan kaupungit,
  joten valtakunnan itäraja tuli luonnottomammaksi, silvotummaksi ja
  suojattomammaksi kuin se milloinkaan oli ollut.
  Semmoinen oli sotaisen paraatin loppu, missä oli kaikissa suhtein
  luotettu vastustajan heikkouteen eikä vähääkään omaan voimaan -- mikä
  oli alettu uhkamielin, mitä oli jatkettu paeten ja mikä oli loppunut
  eripuraisuuteen; menetettyä petospeliä; voiton ja kunnian sijasta
  tappio ja häpeä; uusien maa-alojen voittamisen sijasta entistenkin
  menetys; Pietarissa tapahtuvan kapinan sijasta kapina Tukholmassa; sen
  sijaan, että Ruotsi olisi saanut määrätä hallitsijan Venäjän
  valtaistuimelle, määräsi Venäjä Ruotsin hallitsijan. Sotilaalle
  annetaan anteeksi, jos hän luottaa onneen; nuorukaiselle annetaan
  anteeksi, vaikka hän asettaa itselleen mitä korkeimman päämäärän; mutta
  valtiomiehelle ei anneta anteeksi, jos hän rakentaa lastulinnoja
  ilmaan. Ah, onhan niitä lastulinnoja, saippuakuplia, unelmia, jotka
  saattavat olla yleviä, loistavia tuulentupia, kauniita kangastuksia,
  missä suuri ajatus tai jalo tunne ikäänkuin haparoiden etsii
  todellisuutta. Tässä ei ole mitään semmoista; sankarimaine ja
  suurvalta-aatteet, jotka olivat toisena aikakautena saattaneet
  innostuttaa kansaa loistaviin urotöihin, olivat menettäneet
  jäntevyytensä ja hiiltyneet turhamaisuudeksi. Kaikki oli onttoa,
  hajanaista, ahneutta, onnen uhkapeliä, missä heitettiin arpaa vallasta,
  petettiin vihollista, petettiin ystäviä ja pantiin panokseksi
  ylvästellen vaskiraha, jotta olisi sillä voitettu miljoonia. Mutta
  vaikkapa olisikin saavutettu kaikki, mitä rohkeimmat kuvittelut
  tavoittivat, vaikka olisi saatu muutetuksi historia ja estetyksi
  kasvamistaan kasvava itäinen laviini vyörymästä Uralin seuduilta
  Euroopan tasangoille, vaikka olisi voitu tehdä tyhjäksi Pietari I:n
  toimet ja uudistaa kaarlelaisten ensimmäiset voitot, missä olisi
  sittenkään ollut miehiä, jotka olisivat kannattaneet Kustaa II:n
  Aadolfin ja Kaarlein tekoja? Kansat saattavat lamaantua ja jälleen
  päästä nuoruuden voimiin; rajat saattavat muuttua, valtoja saattaa
  syntyä uudestaan, valtakuntia muodostua; mutta kuolleet aikakaudet
  eivät enää herää uuteen elämään. Jokaisen ajan on luotava oma
  suuruutensa eikä elettävä edeltäjäin teoista, ei kilvan manattava
  haamuja esiin haudoistaan. Täytyyhän puunkin, jonka on kiittäminen
  isänmaata juuristaan ja monia ammoin kuihtuneita kesiä rungostaan ja
  oksistaan, täytyyhän senkin joka vuosi uudestaan luoda lehtensä,
  kukkansa ja hedelmänsä uuden ajan ilmasta. Koetahan kattaa sen oksia
  entisen kukoistuksen kellastuneilla lehdillä, niin näet, mitä siitä
  tulee!
  Ruotsin itsevaltias kansa ja vallassaolevat säädyt unohtivat, mikä osa
  heillä itsellään oli valtakunnan onnettomuudessa, ja huusivat kostoa
  sodan alkuunpanijoille. Missä ne olivat? Ketä ne olivat? Osoitettiin
  milloin toista, milloin toista -- tietysti hattupuolueen miehiä. Mutta
  huomattiinkin Hattujen itsensä huutavan kaikkia muita äänekkäämmin ja
  vaativan syyllisiä vastaamaan Svean hovioikeuden eteen. Syyllisiähän
  täytyi olla, ja mitkä uhrit ovat milloinkaan olleet otollisempia
  tietämättömälle ihmisjoukolle kuin onnettomat sotapäälliköt?
  Niinpä tapahtui, että Gyllenborg, Tessin ja muut hattupäälliköt
  säilyttivät päänsä ja valtansa, mutta Buddenbrockin viaton pää putosi
  mestauspölkyltä 16. päivään heinäkuuta ja Lewenhauptin heikko päälaki
  kumartui 4. päivänä elokuuta teloittajan kirveen alle.
  Suomella ei ollut mitään syytä sodan syntymisessä, mutta se ei silti
  päässyt vapaaksi kaikesta edesvastuusta, kun se huonosti päättyi. Ei
  ollut Suomi enää sama kuin se oli ollut 1656 urhoollisemman
  Lewenhauptin johdolla rohkeasti karkoittaessaan maahanhyökkäävät
  viholliset. Se oli vuodattanut paljon verta näinä kuutenayhdeksättä
  vuotena, se oli hylättynä jätetty pitkään, hirveään taisteluun, missä
  oli elämä tai kuolema kysymyksessä, oli ollut hävitetty, sorrettu,
  toivoton, kuolemaisillaan. Nyt se oli uupunut, juuriltaan temmattu,
  eikä enää toivonut mitään tulevaisuudesta. Se pysyi välinpitämättömänä,
  liikkumatta, puolustamatta itseään, antaen sodan vyöryä laaksojensa ja
  nummiensa yli, miten tahtoi, ja lohduttaen mieltään sillä, että maata
  nyt kohdeltiin inhimillisesti. Vielä ei ollut Suomen kansa oppinut
  luottamaan itseensä, ja ilman sellaista luottamusta saattaa kansa tosin
  taistella, milloin sitä viedään voittoon, mutta ei nousta, jos sitä
  kohtaa tappion häpeä.
  Sotaa sanottiin Suomessa "Pikku vihaksi" erotukseksi "isosta".
  Pohjanmaalla se kansan muistossa sittemmin tunnettiin "rakuunavuosien"
  nimellä. Maa oli kärsinyt kuormain kuljetuksesta, majoituksesta,
  pakkoveroista ja paosta; yksityisiä väkivallan tapauksia ei puuttunut,
  mutta varjot vaalenivat, kun verrattiin niitä edelliseen sotaan. Edellä
  mainittiin jo, että Venäjän hallitus kohteli Suomea kuin pysyväisesti
  valloitettua maata tahtoen siis vaurastuttaa eikä hävittää sen
  varallisuutta.
  Vaikkapa siis rauhaa ei otettu vastaan yhtä suurella ihastuksella kuin
  edellisen hävittävän sodan loppu otettiin vastaan, niin se oli
  kuitenkin tervetullut semmoisenaan. Turussa vietettiin rauhan
  solmimista erinomaisilla juhlallisuuksilla. Senaikuiset ihmiset
  kertovat, että se julistettiin patarumpujen ja torvien pauhulla, soiton
  helinällä ja leimahtavilla tykinlaukauksilla. Illalla oli koko kaupunki
  juhlallisesti valaistu. Kenraali Luberas panetti seinälle hovioikeuden
  taloon, jossa hän asui, suuren taulun, jossa oli kaksi kättä vastakkain
  ojennettuina ja joka paikassa kauniiseen järjestykseen asetettuja tulia
  ja niiden alla kirjoitus: _Pax et Æternum fœdus_, "rauha ja iäinen
  liitto". Tulet paloivat koko yön. Aamulla -- sanoo kertoja -- oli taulu
  muuten entisellään, mutta eräs kynttilä oli polttanut Æ-kirjaimen
  sanasta Æternum, joten jäljellä oli: _Pax et ternum fœdus_, joka antoi
  lauseelle aivan toisen ajatuksen ja saattoi monen sydämen hytkähtämään.
  Turun torille oli kyhätty tavattoman suuri pyramiidi vehnäleivistä.
  Vieressä oli suunnattoman suuri pöytä, mikä oli katettu isolla
  liinalla, ja pöydälle kannettiin yksi ainoa ruokalaji, mutta semmoinen,
  että se kelpasi. Puolalan mäelle oli nimittäin tehty rovio ja siinä
  paistettiin suuri, lihava, hyvin syötetty, voilla valeltu härkä
  kokonaisena. Heti kun härkä oli paistunut, vetivät venäläiset
  sotamiehet sen reessä torille raikkaasti hurraten ja nostivat sen
  semmoisenaan kullattuine sarvineen pöydälle, ja paistamaton häntä
  asetettiin sen viereen. Yltympäri oli pöydän reuna koristettu
  paistetuin ankoin, joiden nokat oli kullattu.
  Kansa tungeskeli riemuiten näiden suunnatonten ruokien ympärillä,
  joiden tuoksu levisi yli koko torin; mutta eipä unohdettu myöskään
  käydä hänen ylhäisyytensä Cedercreutzin asunnossa tuomiokirkon luona,
  melkein niillä paikoin, missä nykyjään on Frenckellin tontti; siellä
  valui viiniä hienosta torvesta, ja sitä joi janoinen kansanjoukko
  lakeistaan ja astioistaan.
  Samaan aikaan oli loistavat tanssiaiset kenraali Keithin talossa, johon
  oli kaukaa yltympäri kutsuttu sekä ylhäisiä että alhaisia. Silloin,
  kertoo toinen senaikuinen, kieltäytyi emäntä, kaunis Eeva Merthen,
  hetkiseksi tanssin ilosta, istuutui avonaisen ikkunan eteen, kannatti
  siihen nelikon säkin hopearuplia ja kylvi ne riemuitsevaan
  ihmisjoukkoon, joka tervehti häntä kuin kuningatarta, mitä
  innokkaimmilla ilohuudoilla.
  Tämä riemunhälinä kesti monta tuntia, kunnes sovitun merkin saatuaan
  ruhtinas Rumanzovin kokki juoksi tikapuita myöten pöydän reunalle ja
  leikkeli paistetun härän tuhansiin paloihin sekä ankat neljään osaan,
  jättäen sitten kaikki, leivät ja paistit, ihmisjoukon saaliiksi. Siinä
  tietysti ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi; huutaen kiisteltiin
  parhaista paloista, mitä oli hauska katsella, ja koska oli kuulutettu,
  että kenen onnistui pitää härän häntä, hän oli saava eri palkinnon,
  syntyi siitä semmoinen painiskelu, että mies, jonka oli onnistunut
  anastaa tuo kallis voitonmerkki, ei nähnyt muuta keinoa saadakseen
  säilyttää sen kuin juosta vyötäisiään myöten Aurajokeen.
  Turussa syntyi tähän aikaan kuin uusi elämä, tavaton vilkkaus. Joka
  taholta riensivät pakolaiset takaisin; rannat vilisivät veneitä, jotka
  toivat joukoittain paossaolleita maanmiehiä takaisin isänmaahan. Siinä
  nähtiin koko perheitten ilokyynelin tervehtivän kotimaan rakastettua
  rantaa, ja kun he lapsineen ja palvelijoineen astuivat tutuille
  kaduille, katselivat he jokaista porttia, joka taloa, joka puuta,
  melkeinpä joka katukiveäkin niin tarkkaan kuin olisivat tahtoneet tulla
  oikein varmoiksi siitä, että kaikki oli vielä paikoillaan muuttumatta
  ja eheänä. Olihan heille kyllä jo kerrottu, että vihollinen käyttäytyi
  säälivästi ja lempeästi; mutta muutamia hävitettyjä katuja, muutamia
  ryöstettyjä taloja ja surmattuja ihmisiä odottivat he kuitenkin
  näkevänsä. Mitään sellaisia he eivät kuitenkaan nähneet, kaikki oli
  entisellään, paitsi että siellä täällä näkyi vieras, kullalla kirjailtu
  upseeri tai joukko sotamiehiä menossa päästämään vahdista toisia. Joka
  askelella tuli vastaan vanhoja tuttuja, joita ei enää koskaan oltu
  luultu näkevän; koko kaupungin täytti iloinen hälinä, tapaamisen riemu;
  autiot talot saivat taas asukkaansa, kaksi tuskan vuotta oli hetkessä
  unohtunut. Ihan ilman jälkiä ne eivät kuitenkaan olleet kuluneet:
  siellä täällä oli joku perhe hajonnut, jonkun omaisuus joutunut
  häviöön, joku virkamies, jonka toinen oli sysännyt pois virasta,
  muistelemassa surullista asiaa, mikä nyt oli ohi.
  Heti rauhanteon jälkeen alkoi Venäjän armeija varustautua lähtemään
  pois maasta. Kenraali Keithillä, jonka tuli pitää huolta sekä
  armeijasta että laivastosta, oli paljon työtä. Hänen valtansa tässä
  maassa oli loppunut _de jure_, mutta kesti yhä vielä _de facto_. Vielä
  viime hetkenä tuli hänelle kaikkialta ja kaikenlaisia anomuksia
  joukoittain; häneltä ei riittänyt niihin hetkeäkään aikaa, kaikki
  kulkivat Eeva Merthenin kautta. Eeva ponnisti voimiaan kaksinverroin,
  eikä hänen jaloa sydäntänsä ole koskaan nähty kauniimmassa valossa kuin
  juuri noina viimeisinä aikoina.
  Lähtö viivästyi kuitenkin, ja ennenkuin siitä tuli mitään, tuli
  kenraali Keithille syksyllä odottamaton käsky lähteä 30 laivan ja
  11.000 miehen kanssa Ruotsiin. Tanska uhkasi sotaa, ja Ruotsin hallitus
  oli pyytänyt Venäjältä aseellista apua. Vasta lokakuussa valmistuivat
  joukot lähtemään meren yli. Turhaan väittivät päälliköt, että pakkanen
  ja myrsky tuottaisivat tuhon koko retkikunnalle. Keith antoi heidän
  esittää epäilyksensä kirjallisesti, mutta pisti heidän lausuntonsa
  lukematta taskuunsa ja käski lähteä liikkeelle. Pakkanen koveni aimo
  lailla, mutta meri ei jäätynyt, ja saavuttiin nopeasti Ruotsiin. Se