Talvi-iltain tarinoita 3 - 09

  tupaan -- hänen vanhempiensa kesätupaan -- mutta Iisakki Alanuksen
  soutumiehineen täytyi epätoivoissaan jäädä sotalaivaan.
  -- Kapteeni -- sanoi Eeva päällikölle, kun hän näki, miten asiat
  järjestettiin -- lainatkaa minulle pari pistooleistanne!
  -- _Was der Henker_, mitä lempoa! virkkoi hollantilainen varsin
  kummastuneena. Pistoolejako?
  -- Niin, ja ladattuina! Te pidätätte suojelijani ja lähetätte minut
  maihin matruusienne seurassa. Jos olette kunnian mies, täytyy teidän
  antaa minulle aseet, joilla voin puolustautua.
  -- Taikka paeta.
  -- Jäähän teille pantti. Tuo nuori mies on minun kasvatusveljeni.
  Moinen urheus miellytti harmaapäistä merimiestä. Eeva sai pistoolit ja
  isällisen varoituksen, ettei suotta aikojaan leikittelisi ruudilla.
  Ennenkuin puoli tuntia ehti kulua, oli Eeva yksinään kesätuvassa,
  jonka aukimurretun oven hän jälleen huolellisesti salpasi; kaksi
  miestä asetettiin vahdeiksi sen eteen, ja muut vartijat siirtyivät
  ranta-aittaan.
  Tupa oli pimeä ja kylmä, mutta puita oli suuren takan vieressä, taulaa,
  tulukset ja rikkitikkuja uunin korvalla. Kohta leimusi iloinen valkea
  autiossa asunnossa, johon liittyi paljon muistoja iloisista
  kesäpäivistä. Eeva katsoi tuleen niinkuin Vappu eräänä iltana
  Loitsumäessä oli katsonut lukeakseen häilyvistä liekeistä häilyvän
  tulevaisuuden salaisuuksia. Hän ei pelännyt, ei ollut surullinen, vaan
  epävarma ja epäröivä. Hän tuskin muistikaan sotaista seikkailuaan, joka
  tietysti oli päättyvä pikaiseen vapauttamiseen; sitä enemmän hän
  ajatteli salaperäistä huomispäivää, joka täällä oli koittava niin
  omituisissa oloissa. Yhdeksästoista syntymäpäivä! Miten se päivä
  olikaan aina hänen lapsuudestaan asti ollut uhkaavana hänen tiellään
  kaukaisena, hämäränä päämääränä, jonka seurauksia ja merkitystä ei
  vielä kukaan tiedä. _Jotakin_ oli muuttuva, mutta _mitä_? Jos Eeva
  Merthen olisi toisena aikana ja toisten vaikutelmien alaisena
  viisikymmentä vuotta myöhemmin nähnyt päivän valon, olisi hänestä
  kirkkaan, itsenäisen, uhmaavan ja kapinallisen henkensä tähden tullut
  vapaa-ajattelija, eikä hän silloin olisi pitänyt missään arvossa vanhan
  naisen naurettavia ennustuksia, taikka jos hän niihin olisikin
  huomiotaan kiinnittänyt, -- sillä juuri vapaa-ajattelijat saattavat
  toisinaan olla eniten taikauskoisia -- niin olisi hän niitä vastustanut
  ja etsinyt turvaansa siitä, mistä muutkin vapaa-ajattelijat: omasta
  voimastaan ja taistelusta sen puolesta, mikä on oikeaa. Mutta hän oli
  syntynyt aikana, jolloin kaikenlaista taikauskoa riippui kuin kuonaa
  parhaimmissa, hurskaimmissa ja nöyrimmissäkin ihmisissä; kuinka olisi
  sitten niin etsivä, niin odottava sielu voinut vapautua siitä? Hän ei
  _uskonut uskovansa_ ennustukseen, jota hän halveksi, mutta se liittyi
  kuitenkin kaikkiin hänen tulevaisuuden- ja onnenunelmiinsa, se hiveli
  mieltä, peloitti ja hurmasi häntä hänen tahtomattaan. -- Jospa nyt
  Vappu -- ajatteli hän itsekseen -- tietäisi, että minä huomisaamuna
  herään niin lähellä hänen asuntoaan, syöksyisi hän vuoteestaan pimeään
  yöhön ja rientäisi minua suojelemaan, iskisi maahan kaikki vartijat ja
  kantaisi minut käsivarsillaan kauas, kauas pois täältä. Onneniko vai
  onnettomuuteniko on, että hän nyt nukkuu rauhassa. Kukaan ei sitä
  tiedä. Entä sitten? Ja vaikka hän kantaisikin minut aina maailman
  ääriin, eikö kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, löytäisi minua
  sieltäkin?
  Puut takassa hiiltyivät, hiilet kiiluivat kuin ilveilevät virvatulet
  tummenevassa tuhassa. Eeva valmisti vuoteen itselleen, asetti pistoolit
  eteensä penkille sängyn viereen ja kävi levolle. Illallista hän ei
  ollut ajatellut, eikä kukaan muukaan ollut sitä hänelle toimittanut.
  Paastoten, niinkuin ennen muinoin käytiin juhlallista ja ratkaisevaa
  elämänkäännekohtaa kohden, niin astui hän kahdeksannentoista vuotensa
  päätyttyä alkamaan yhdeksättätoista.
  
  
  10. RUUSUSEN SYNTYMÄPÄIVÄ.
  
  Lähellä venäläisten leiriä näkyi seuraavana päivänä kaksi upseeria
  ratsain eräältä kunnaalta tarkastelevan seutua kaukoputkella. Vanhempi
  heistä saattoi olla vähän yli neljänkymmenen; hän oli vartaloltaan
  voimakas, tummaverinen eikä suinkaan auringonpaahteelta liioin
  säilynyt. Kasvojen piirteet, jotka kaukaa katsoen näyttivät tuimilta ja
  synkiltä, muuttuivat likempää nähtyinä valoisiksi, avomielisiksi,
  jaloiksi ja ritarillisiksi. Tuon sotilaan ryhdissä oli jotakin samalla
  ylhäistä ja vaatimatonta, käskevää ja miellyttävää, niin että katsoja
  joutui ymmälleen siitä, oliko hänen edessään olevaa henkilöä
  rakastaminen vaiko pelkääminen. Kohtapa huomattiin, että asianhaarojen
  mukaan oli syytä kumpaankin tunteeseen. Sillä tuo mies, kopean ruoska
  ja kauhu, urhoollisen palkitsija, rehellisen ystävä, haavoitetun
  lohduttaja, kärsivän turva, loukatun kostaja, jota sotamies
  suuresti rakasti hänen oikeudentuntonsa, huolellisuutensa ja
  omanvoitonpyytämättömyytensä tähden, mutta vielä enemmän rauhallinen
  maan asukas, kun näki hänen suojelevan kätensä aina olevan valmiina
  torjumaan onnettoman sodan kauhuja, tuo mies oli skotlantilainen Jaakko
  Keith.
  Syyskuun aurinko paistoi melkein surumielisen kauniisti yli syksyisen
  seudun. Ajatuksissaan antoi Keith katseensa liidellä maiden ja järvien
  yli.
  -- Tämä on kaunis maa, tämä Suomi! sanoi hän enemmän itsekseen kuin
  nuorelle adjutantilleen, joka ratsasti hänen rinnallaan. -- En tiedä,
  mistä johtuu, mutta kahteenkymmeneen vuoteen ei ole Skotlanti niin
  elävästi ollut mielessäni kuin nyt tänä hetkenä. Minusta tuntuu kuin
  minulla olisi jotakin rakastettavaa tässä maassa. Toden totta, nuo
  ruotsalaiset eivät ymmärrä pitää sitä oikeassa arvossa; he eivät muuten
  olisi niin helposti ja häpeällisesti jättäneet sitä meidän käsiimme.
  Samana hetkenä karautti pienoinen ratsujoukko tietä myöten, lähestyen
  kukkulaa, jolla kenraali adjutantteineen oli.
  -- Lacy! -- sanoi kenraali, sillä adjutantti oli marsalkan poika --
  minusta näyttää kuin noilla kasakoilla olisi vankeja mukanaan.
  Ratsastakaa alas ja vaatikaa heiltä raporttia. Minä tahdon ennen
  kaikkea, että vankeja kohdellaan inhimillisesti.
  Käsky täytettiin, ratsastajat pysähtyivät.
  --Teidän ylhäisyytenne -- sanoi Lacy palattuaan -- heillä on mukanaan
  kolme rannikolta Turun luota otettua vankia.
  Keith ratsasti alas maantielle. Hän tapasi siellä neljä kasakkaa ja
  meriväen aliupseerin, jotka vartijoina saattoivat kahta rattailla
  olevaa miesvankia ja ratsastavaa naista.
  -- Mistä on kysymys? sanoi kenraali vastattuaan tavalliseen
  tervehdykseen.
  Aliupseeri ratsasti esiin, teki kunniaa ja antoi kenraalille raportin
  hänen majesteettinsa keisarinnan Izhora laivan kapteenilta.
  -- Vakoojia ovat, virkkoi Keith välinpitämättömästi adjutantille. Van
  der Brooken raportteeraa käskyn mukaan ottaneensa kiinni epäillyn
  veneen, jonka luullaan olevan lähetetyn Ahvenanmaalta tiedustelemaan
  meidän Turussa olevaa voimaamme. Viekää vangit kylään, kuulustelkaa
  heitä ja ilmoittakaa, miten asia on. Van der Brookenista ei ole
  poliisimieheksi. Haminassa oli hän vaanimassa karkulaisia ja lähetti
  minulle akan, joka myyskenteli sukkia.
  -- Tällä kertaa -- sanoi adjutantti hymyillen -- lähettää hän myöskin
  oivan saaliin, mutta epäilen, ettei nyt ole kysymys sukkien
  kaupitsemisesta.
  Kenraali Keith nosti katseensa ja huomasi ratsastavan naisen. Hän istui
  somasti ratsunsa selässä; nopea ajo oli kohottanut hänen poskilleen
  veren; pitkät, tummanruskeat suortuvat olivat vapautuneet päähineen
  kahleista ja salaa pujottautuneet olkapäille ja kaulalle.
  Keith oli liian vanha ja kokenut varsin vähällä ihastuakseen ihaniin
  kasvoihin. Hän oli kuudenviidettä ikäinen, hänellä oli ollut vapaa
  valta valita itselleen puoliso kaiken sen keskuudesta, mitä Euroopan
  aatelistossa oli kaunista, jaloa ja loistavaa, eikä kukaan olisi
  hylännyt niin urhoollisen soturin tarjousta. Mutta hän oli pysynyt
  välinpitämättömänä tai rakkauden tenhovoima oli vain lyhytaikaisesti
  häneen koskettanut; hänen panssaroitua sydäntään ei vielä ollut mikään
  kaunis vihollinen valloittanut -- ei ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen;
  valkyyria oli hänen morsiamensa, kunnia hänen lemmittynsä, sota hänen
  elinkeinonsa. Hän ratsasti lähemmäksi vankeja, tervehti keveästi
  kädellään ja ratsasti ohitse.
  Nuori, ritarillinen Lacy ei pysynyt yhtä kylmänä.
  -- Kaunis neiti -- sanoi hän -- te olette väsyksissä rasituksesta;
  suvaitsetteko seurata minua kylään ja selittää väärinkäsityksen, jota
  meidän otaksuttavasti on kiittäminen onnesta, että niin harvinainen
  vieras tulee leiriimme?
  -- Oliko tuo kenraali Keith? kysyi Eeva Merthen.
  -- Oli, hän se on se teidän maanne valloittaja. Onko hän teistä
  hyvinkin pelkoa herättävä?
  -- Minulla ei ole mitään pelättävää, vastasi Eeva ylpeästi.
  Vangit vietiin kylään. Lyhyt kuulustelu riitti todistamaan heidän
  syyttömyytensä ja hollantilaisvanhuksen arveluttavan tarkkanäköisyyden
  ruotsalaisten vakoojain keksimisessä. Kylän asukkaistakin moni tunsi
  vangit. "Pormestarin tytärhän se on!"
  Kenraali Keith oli suutuksissaan kapteeni Van der Brookenin
  liiallisesta palvelusinnosta. Kuten hän jo Helsingissä ja marssien
  aikana oli huomannut parhaaksi valtiotaidoksi rauhoittaa pelästynyttä
  kansaa ja herättää siinä luottamusta, niin oli hänellä nytkin
  erikoisesti mielessään tyynnyttää ja voittaa puolelleen maan
  pääkaupunki. Ei mikään tuona hetkenä saattanut olla tyhmempää ja
  sopimattomampaa kuin peloittaa Turkua väkivaltaisesti kohtelemalla itse
  päämiehen perheen jäseniä. Hän päätti sovittaa sen valtiollisen
  erehdyksen mitä suurimmalla kohteliaisuudella.
  Jo muutaman hetken kuluttua Lacyn raportin jälkeen kenraali oli itse
  saapunut siihen talonpoikaistupaan, jossa nyt jo vapaaksi päästetyt
  vangit odottelivat hänen uusia käskyjään.
  -- Mademoiselle -- sanoi hän Eeva Merthenille -- eräs sodan
  onnettomuuksiahan on, että viaton usein saa kärsiä vääryyttä, jota ei
  aina ole helppo sovittaa. Kaikesta ikävästä ja pelosta, mitä Izhoran
  kapteeni on tuottanut teille anteeksiantamattomalla erehdyksellään,
  vaaditaan hänet edesvastuuseen. Jos vilpitön mielipahani siitä voi
  kelvata anteeksipyynnöksi, saanen ehkä tilaisuuden tehdä teille ja
  omaisillenne jonkin palveluksen, ja joka tapauksessa vakuuttaa teille,
  että jokainen Turun rauhallinen asukas on saava olla yhtä turvallisena
  kuin varman rauhan aikana niin kauan kuin minulla on kunnia hallita
  kaupunkia.
  -- Kiitän teitä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Eeva
  teeskentelemättömästi. Jos saan pyytää jotakin suosiota, niin älköön
  laivan kapteenia saatettako mihinkään edesvastuuseen. Hän luuli
  tottelevansa käskyä, ja minulle hän lainasi pistoolinsa.
  -- Pistoolinsako?
  -- Niin, hän salli minun olla yötä vanhempieni kesätuvassa. Vartijoita
  oli akkunain edustalla; sitä suurempi syy oli minun olla aseilla
  varustettuna.
  -- Eihän teidän tarvinnut käyttää Van der Brookenin pistooleja?
  -- Ei, teidän ylhäisyytenne. Sain nukkua rauhassa.
  Kenraali hymyili.
  -- Mademoiselle -- jatkoi hän -- jos kaikki teidän maanmiehenne Turussa
  olisivat olleet yhtä rauhallisia kuin te, niin olisi monikin säästynyt
  tarpeettoman paon puuhista ja vaivoista. Sallikaa minun nyt pitää
  huolta siitä, että paluumatkanne on mukavampi kuin tulonne tänne, ja
  te, nuori mies -- sanoi hän samalla kääntyen Iisakki Alanuksen puoleen
  -- ottakaa äsken lausumani anteeksipyyntö vastaan niinkuin se olisi
  ollut suorastaan teillekin lausuttu. Haluatteko te mitään erityistä
  hyvitystä?
  -- En, vastasi ylioppilas suutuksissaan. Hän ei saanut mielestään
  haihtumaan laivassa viettämäänsä unetonta yötä, jolloin ajatukset
  pyörivät vain siinä, että Eeva oli vihollisten vallassa. Hyvitystä!
  Niin, olisipa ollut eräs hyvitys moisesta vääryydestä -- ajaa koko
  venäläinen armeija päällikköineen Faraon tietä Ahvenanmereen -- mutta
  siitä hyvityksestä ei Iisakki Alanus uskaltanut hiiskua mitään.
  Merthenin renki oli tyytyväisempi. Häntä oli sotalaivassa runsaasti
  ruokittu ryssänlimpulla ja rokalla, nyt hän lisäksi vielä sai kolme
  hopearuplaa päivärahana lyhyestä matkastaan Paimioon. Sen matkan hän
  olisi vaikka uudelleen tehnyt.
  Kenraali lähti. Hetken kuluttua saapui hänen adjutanttinsa Lacy
  ilmoittaen, että armeija oli marssissa ja että oli pidetty huolta
  neidin paluumatkasta kaupunkiin.
  Kuka saattaa kuvata nuoren tytön hämmästyksen, kun hän talon veräjällä
  huomasi kenraalin komeat vaunut -- nuo vaunut, joita Keith aina
  kuljetti mukanaan sodassa, mutta käytti vain silloin, kun haava, minkä
  hän Otshakovin luona oli polveensa saanut, häntä vielä joskus vaivasi.
  Eeva kieltäytyi nousemasta vaunuihin. Hän pyysi ratsuhevosta ...
  kurjimmat kärryrämätkin olisivat hänestä olleet mieluisemmat kuin nuo
  uhkeat ajoneuvot. Mutta turhia olivat hänen rukouksensa.
  -- Mademoiselle -- sanoi Lacy vakavasti -- hänen ylhäisyytensä
  kenraali loukkaantuisi, jos kieltäytyisitte ottamasta vastaan hänen
  kohteliaisuuttaan, ja teidän perheellenne on parempi, että kenraali on
  ystävänne kuin että hän olisi vihamiehenne.
  Vavisten ja itkien nousi muuten niin rohkea tyttö vaunuihin. Hänellä
  oli jokin aavistus siitä, mitä tämä askel oli hänelle maksava; jos hän
  olisi tiennyt kaikki, olisi hän ennemmin viskautunut vaunun pyörien
  alle.
  Ja vaunut lähtivät hitaasti liikkeelle, edellä ja jäljessä venäläinen
  armeija. Niitä veti neljä puhdasrotuista englantilaista hevosta;
  ajajana istui venäläinen kuski pitkässä viitassaan ja päässä korkea
  lakki; takana seisoi kaksi kullalla kirjailtua lakeijaa. Vieressä
  ratsasti Lacyn johdolla kunniavartijoina kaksitoista henkivartiaston
  husaaria, yllä kauniit, punaiset univormut hopearipsuisine nuttuineen,
  ja päässä pienet, keimailevan näköiset hopeapunoksiset tschakoot. He
  olivat kaikki valittua väkeä, muhkeita nuoria miehiä, jotka ohjasivat
  ratsujaan niin viehättävästi kuin kaunoratsastajat. Missä tämä
  melkeinpä tanssien liikkuva joukkue kulki, väistyivät kaikki tieltä,
  vartijat tekivät kivääreillään kunniaa, ihmiset tunkeutuivat veräjille
  ja aitojen vieriin ihmetellen katselemaan pelätyn sotaherran komeaa
  puolisoa, sillä kukapa muu olisi saattanut sellaisella loistolla ja
  sellaisien kunnianosoituksien ylenpalttisuudessa ajaa vihollisen
  armeijan etunenässä Turkuun?
  Lähellä Paimiota tuli jo vaunuja vastaan edellä mainittu lähetystö
  pyytämään kenraali Keithiä säästämään Turkua. Arvokkaat ja viisaat
  papit, maistraatin herrat ja porvarit pysäyttivät vaatimattomat
  kaksipyöräiset ajoneuvonsa, kun näkivät runsaasti kullatut vaunut
  husaarijoukkueineen; he luulivat tapaavansa itse kenraalin. Mutta
  avovaunuissa istui vain nainen, joka kätki kasvonsa päähineen taa,
  vaikkei auringonpaiste ollut niin lämmin eikä niin kirkas, että se
  olisi voinut vahingoittaa hienoimpaakaan ihoa. Turun herrojen kiesit
  väistyivät kunnioituksesta melkein ojaan asti, kun vaunut vitkaan
  vierivät ohi. Välimatkaa oli tuskin kolmeakaan askelta: mihinkä
  olisivat lähettiläitten uteliaat katseet kääntyneet, ellei vaunuissa
  istujaan? Hän ei voinut jäädä heiltä huomaamatta; hänen pukunsa oli
  Turun porvarisnaisten heille varsin tuttu puku, valkoinen päähine,
  musta kamlottiröijy olkapäille heitettyine huiveineen ja yksinkertainen
  sininen villahame. Koska herrat ajoivat kaksittain, saattoi kukin
  puhella ainoastaan naapurinsa kanssa. Eeva kuuli nuo puoliääneen
  lausutut mietteet.
  -- Ei tuo ole venakko!... Hän on samannäköinen kuin meidän... Hän on
  samannäköinen... Mutta sehän ei ole mahdollista...
  Eeva olisi tahtonut painua maahan, kun hän vihdoin kuuli tutun äänen --
  Heldtin äänen -- kuiskaavan vieressäistujalle:
  -- Veli Merthen ... Eevahan se on! Sinun oma tyttäresihän se on!
  Vaunut olivat jo sivuuttaneet vastaantulijat; isän vastausta ei
  kuulunut. Lähestyttiin kaupunkia. Riemusaatto -- mikä riemusaatto! --
  kulki yhä lisääntyvien ihmisjoukkojen halki. Samana päivänä sattui,
  niinkuin jo mainittiin, olemaan syysmarkkinat Turussa, ja venäläiset
  päälliköt, haluten kaikin tavoin rauhoittaa asukkaita, olivat ryhtyneet
  kaikkiin toimenpiteihin, jotta markkinat voitaisiin pitää häiriöittä.
  Ylipäällikön julistukset, sanomat venäläisten hyvästä sotakurista,
  ehkäpä myöskin toivo, että edes vähän hyödyttäisiin sodasta, olivat
  ympäristöstä koonneet markkinoille enemmän väkeä kuin oli odotettukaan.
  Vaikka varsin moni oli paennut, oli vielä useampia tullut sijaan
  lähitienoilta. Aurajoki oli täynnä veneitä, torit täynnä kauppakojuja
  ja maalaisten tavararattaita. Paitsi tavallisia pellon- ja
  karjantuotteita oli siellä Laitilan ja Uudenkirkon puuastioita, Pöytyän
  tynnyreitä, Liedon tuohta, Ahvenanmaan ja saariston kaikenlaista kalaa,
  Someron tervaa, Naantalin palttinaa, Rauman pitsejä ja tuhansia muita
  haluttuja tavaroita, ja maalaiset vuorostaan ostivat saksalaista
  rihkamaa, Wechterin karkeampaa verkaa, Lütken hienoja nuttuja, Heldtin
  tupakkaa ja paljon muuta. Kaikki olisi näyttänyt pelkältä rauhalta,
  ellei sota olisi marssinut kaupunkiin Uudenmaan tullista -- ellei vähän
  väliä ihmisjoukoista kuuluva hälinä olisi ilmaissut, että vihollisten
  sotajoukkoa odotettiin tulevaksi.
  Kun kenraali Keithin vaunut husaareineen ajoivat tulliportista sisään,
  taajenivat ihmisjoukot katujen molemmilla puolin tiheiksi muureiksi,
  ja kaikkien katseet suuntautuivat ajoneuvoihin, joissa odotettiin
  itse kenraalin olevan. Aina siitä asti kun porvaristo vannoi
  uskollisuudenvalan keisarinna Elisabetille ja moni luuli, että Suomesta
  oli tuleva se "itsenäinen maa", joksi se jalomielisesti luvattiin tehdä
  18. päivänä maaliskuuta annetussa julistuksessa, uskottiin, että
  vihollisten ylipäällikkö oli Suomen tuleva herttua. Ei tiedetty, että
  Keith oli naimaton. Kun siis komeissa vaunuissa ei nähty häntä itseään,
  vaan yksinäinen nainen, levisi kuiske ihmisjoukoissa pitkin katuja:
  "Herttuatar! Hän se on ... Suomen herttuatar!"
  Mutta Turussa, jossa silloin oli vain 6.000 asukasta, tunnettiin
  liiankin hyvin oma väki, joten Eeva Merthenin oli mahdotonta kulkea
  kaupungin läpi tuntemattomana. Hänet tunnettiinkin kohta --
  uteliaisuutta seurasi kummastus, kummastusta arvailu, arvailua
  panettelu ja panettelua häväistys. Julma riemukulku muuttui
  hirvittäväksi ... häväistyshuudot kasvoivat äänekkäiksi, katkeruus
  yleiseksi. Noilla ihmisillä, joista niin moni ensin oli paennut, sen
  sijaan että olisi puolustanut isänmaataan, ja sitten palannut hieromaan
  sovintoa, sen sijaan että olisi luopunut kaikesta yhteydestä
  vihollisten kanssa, heillä ei nyt ollut rahtuakaan sääliä sitä kohtaan,
  mitä he pitivät kavalluksena. He olisivat sulkeneet vaunuilta tien,
  olisivat repineet palasiksi epäilystensä onnettoman uhrin, ellei toinen
  kaikkea muuta voimakkaampi huuto samana hetkenä olisi saanut heitä
  syöksähtämään takaisin Uudenmaan tullille -- sama huuto, joka oli
  muutamia päiviä aikaisemmin karkoittanut monen monta pakoon, mutta joka
  nyt ajoi heidät uteliaina katsojina liikkeelle: -- "Venäläiset
  tulevat!"
  Keithin vaunut raivasivat itselleen tien Merthenin portille. Avatessaan
  vaunujen oven Lacy näki suojattinsa pyörtyneenä. Kohta sen jälkeen Eeva
  heräsi isänsä ja sisartensa sylissä... _He_ uskoivat häntä. Suuri oli
  heidän kummastuksensa, mutta vielä suurempi ilonsa, kun he saivat hänet
  takaisin. Eräs asia heistä vain oli arvoitus: miksei Eeva heti palannut
  onnettomasta paosta?
  Vappu luuli sen ymmärtävänsä.
  -- Miksette antaneet hänen pysyä Laimissa? Laimi on Jumalan miehen
  asunto. Siellä hän olisi ollut turvassa...
  Eeva makasi ankarassa kuumeessa kaksi viikkoa yhdeksännentoista
  syntymäpäivänsä jälkeen.
  -- Lapsi raukka -- huokasi Vappu, yöt päivät valvoen hänen vuoteensa
  vieressä -- niin täytyi tapahtua. Ruusunen haavoitti sittenkin itseään
  värttinään. Mutta, jatkoi hän, se ei toki ole kuolemaksi!
  
  
  11. JAAKKO KEITH.
  
  Kenraali Keith ja venäläisten sotajoukko marssivat Turkuun. Se oli
  tavaton näky siellä: kokonaiset rykmentit kulkivat järjestyksessä aivan
  ääneti tuhansiin nousevan ihmisjoukon uteliaisuudesta mykkänä katsoessa
  sitä. Ei mitään voitonriemua toisella, eikä mitään epätoivoa toisella
  puolen. Kuitenkin näkyi venäläisten tyytyväisistä kasvoista, että he
  täällä toivoivat saavansa levätä tukalan sotaretken vaivoista.
  Astrakanin rykmentin krenatöörit ratsastivat kaksittain, ja heillä oli
  voitonmerkkinä lakeissaan havun oksa. Päästyään suurelle torille joukot
  pysähtyivät, ja siinä kenraali vielä kerran katsasteli niitä. Keith
  piti joukoille lyhyen puheen: he olivat ansainneet päästä lepäämään, ja
  se suotaisiinkin heille; heiltä ei olisi mitään puuttuva. Mutta yhtä
  hän teroitti heidän mieleensä: heidän tuli unohtaa, että he ovat
  valloitetussa maassa; taistelun urhoollisuuteen oli erottamattomasti
  liittyvä voitettujen inhimillinen kohtelu. He kyllä tiesivät hänen
  tahtonsa siinä suhteessa; hän toivoi heidän sitä kaikessa noudattavan,
  niin että heidän keisarinnansa nimi oli tuleva yhtä rakastetuksi kuin
  pelätyksi.
  Sotajoukot vastasivat puheeseen hurraahuudoilla. On epätietoista,
  kaikuiko se vilpittömänä kaikkien huulilta. Munnich, jonka johdolla
  moni heistä oli taistellut Turkin sodassa, ei ollut vihollisten maassa
  niin tarkkatuntoinen kuin Keith. Sotamiehet valittelivat sittemmin
  usein, että heitä täällä pidettiin ankarammassa kurissa kuin kotona
  omassa maassa; heistä näytti kohtuuttomalta, että voittaja asetettiin
  voitetun tasalle. Asukkaat sitä vastoin oppivat kohta rakastamaan
  Keithiä suojelijanaan ja toimittivat kilvan hänelle kaikkea, mitä hän
  tarvitsi -- todellakin harvinainen ilmiö Suomen sotien historiassa.
  Se ei kuitenkaan estänyt Keithiä leikillisen luonteensa mukaisesti
  ilvehtimästä kunnon turkulaisten ensimmäisestä hämmästyksestä. Kun hän
  sai katsastaneeksi väkensä, saapui hänen luokseen porvarien edustajia
  pyytämään häntä ottamaan asunnokseen Grubbin talon.
  -- No niin, hyvät herrat -- sanoi hän lähetystölle -- millä nyt aiotte
  kestitä vieraitanne, jotka olette kutsuneet?
  Krenatöörien jälkeen tulivat Turkuun kasakat ja kasakkain jälkeen
  kalmukit. Näiden kalmukkien ympärille kokoontui ihmisiä joukoittain
  aran uteliaasti heitä tarkastelemaan, sillä Isonvihan ajoista asti
  kulki heistä kaikenlaisia hirveitä huhuja, muun muassa, että he
  paistavat ja syövät lapsia. Kaikki äidit lähettivät sentähden
  pienokaisensa ajoissa turvaan; mutta kalmukeissa ei huomattu mitään
  ihmissyöjän aikeita. He vain kuljettaa laahustivat mukanaan kuolemaan
  tuomittua hevoskonia, ja saavuttuaan pienelle Aningaisten kadulle
  Sierckenin portin eteen he pistivät pitkän veitsen elukan rintaan, niin
  että se heti kaatui. Silloin nauroivat nuo villit miehet, niin että
  valkoiset hampaat loistivat heidän mustasta parrastaan, hypähtivät alas
  hevostensa selästä ja imivät kukin omalla pillillään lämmintä,
  juoksevaa verta. Sitten elukka paloiteltiin, kukin otti parhaan palan,
  minkä saattoi käsiinsä saada, eikä jako suinkaan tapahtunut ilman
  riitaa; loppu jätettiin koirien saaliiksi.
  Tässä Ruotsia vastaan käydyssä sodassa oli tähän asti marsalkka De Lacy
  ollut päänä ja hänen maanmiehensä Keith kätenä. Lacy palasi Pietariin,
  Keith sai haltuunsa maan siviilihallituksen sekä venäläisen sotaväen
  ylipäällikkyyden, kunnes Balthasar von Campenhausen tuli maan
  kenraalikuvernööriksi.
  Keith asui Grubbin talossa vastapäätä Mertheniä. Sodassa hän eli
  yksinkertaisesti kuin sotamies, mutta nyt, ollen aatelinen ja
  valloitetun maan vallitsija, hän esiintyi niin loisteliaasti ja
  komeasti, ettei sen vertaista oltu nähty Juhana herttuan aikojen
  jälkeen. Upseerit ja siviilivirkamiehet jotka lakkaamatta tunkeilivat
  hänen asunnossaan käskyjä odottamassa, saatettiin preobrazenskin
  kaartista valittujen kaksinkertaisten vartijarivien välitse sisään, ja
  heidät kävi kunkin vuoronsa jälkeen ilmoittamassa kenraalille neekeri
  Daydie, jonka Keithin vanhempi veli, Skotlannin lordimarsalkka oli
  lahjoittanut hänelle muistoksi. Kun veljekset jotka rakastivat toisiaan
  harvinaisen hellästi koko ikänsä erosivat Lontoossa 1740, antoi
  lordimarsalkka Daydien veljelleen, kun taas tämä vastalahjaksi
  lahjoitti hänelle nuoren tatarilaisen kalmukin ja kauniin turkkilaisen
  lapsen Emetullan, jonka Keith oli pelastanut Otshakovin raunioista.
  Kuka sitten oli tuo Jaakko Keith, jonka sallimus oli heittänyt meidän
  kaukaisille rannoillemme samalla ruoskaksi ja huolenpitäjäksi --
  tuo mies, joka ensin antoi meille verisen iskun vasten silmiä
  Lappeenrannassa, sitten otti maamme odottamattomana lahjana
  sotajoukolta, jonka olisi tullut sitä puolustaa, ja vihdoin hallitsi
  maata niin, että jälkeentulevat suvut hänen muistoaan kunnioittivat ja
  hänen nimeään siunasivat?
  Hän oli noita ritarillisia skotlantilaisia seikkailijoita, joiden nimi
  on tunnettu Suomessa ja koko pohjolassa aina Eerik XIV:n, Kaarle IX:n
  ja Kustaa II:n Aadolfin ajoista -- mies, josta sotainen kunnia oli
  kaikki kaikessa ja joka näytti saaneen isänmaan vain vaihtaakseen sen
  mihin muuhun maailmanrantaan hyvänsä, kun vain urotyöt ja kunnia häntä
  sinne kutsuvat. Ei se ammatti ollut yksistään skotlantilaisille
  ominainen; Eurooppa oli nähnyt monen muunkin vaeltavan ritarin
  palvelevan palkasta vieraita ruhtinaita. Mutta kun espanjalaiset
  palkkasoturit himoitsivat kultaa, italialaiset vaihtoivat lippua
  niinkuin hevosia vaihdetaan, ranskalaiset pitivät sotaa leikkinä ja
  saksalaiset vain asioimisena, eivät skotlantilaiset olleet merkittäviä
  kaikkina aikoina ainoastaan urhoollisuutensa vuoksi, missä suhteessa
  vain harvat olivat heidän vertaisiaan, vaan myöskin uskollisuutensa
  tähden, missä he voittivat kaikki. Skotlantilaisen isänmaana oli hänen
  sotalippunsa; hän saattoi vaihtaa sen toiseen, milloin tehty välipuhe
  loppui, mutta niin kauan kuin hän oli sen sitoma, pysyi hän sille
  uskollisena kuolemankin uhatessa. Lähinnä urhoollisuutta -- ja ehkäpä
  vielä enemmänkin -- oli juuri tuo usein koeteltu uskollisuus
  skotlantilaisten kunnianimenä Euroopan armeijoissa, se tuotti heille
  ruhtinaitten suosion, suojeli heitä maan omien asukkaiden kateudelta ja
  vielä nykyjäänkin hankki kunnioitusta heidän tänne jääneille
  jälkeläisilleen. Heihin saattoi luottaa. Heidän nähtiin voittavan,
  eivätkä he kuitenkaan ylvästelleet, kärsivän tappioita, eivätkä he
  kuitenkaan joutuneet epätoivoon, kohoavan ylhäisiin virkoihin, eivätkä
  he kuitenkaan käyneet kopeiksi. Aivan toisin kuin kaikki muut, jotka
  tavoittelevat onnea, olivat nuo skotlantilaiset niin vähän sen orjina,
  että he päinvastoin näyttivät sitä hyljeksivän. Isänmaansa tavoista oli
  heillä perintönä ylpeys samoin kuin rohkeuskin, mutta muuten, kun
  lukee Skotlannin historiaa, joka on niin täynnä petosta ja
  lupaustenrikkomista, tekee melkein mieli pitää noita ulkomailla
  taistelevia skotlantilaisia parempina ja luotettavampina kuin heidän
  kotonaolevia maanmiehiään.
  Oli siis luonnollista, että Jaakko Keith oli yhtä ylpeä kuin
  urhoollinen ja uskollinenkin. Ajan ja maan tapojen mukaan hänellä
  olikin siihen syytä, sillä hän polveutui maansa korkeasukuisimmasta
  aatelista; Skotlannin marsalkan arvo oli perinnöllinen hänen suvussaan.
  Mutta hän oli nuorempi poika, syntynyt Inverugien linnassa 11. päivänä
  kesäkuuta 1696; siis hän oli jo ensi hetkestään asti määrätty tutkimaan
  lakitiedettä. Niistä opinnoista tempasivat hänet yhdeksäntoista vuoden
  iässä sotilaan uralle valtaistuinriidat, joita syntyi kuningatar Annan
  kuoltua. Keithit olivat maasta karkoitettujen Stuartien puoltajia ja
  pysyivät kaikissa onnettomuuksissa ja tappioissa heille uskollisina,
  vielä sittenkin, kun ei enää ollut mitään toivoa heidän voitolle
  pääsemisestään. Keithin veljekset tarttuivat aseisiin Stuartien
  hyväksi 1715, joutuivat saman kohtalon omiksi kuin silloinen
  vallantavoittelijakin, lähtivät maanpakoon ja kadottivat tiluksensa.
  Jaakko Keith etsi sotataidon koulua: oli vuosi 1717, Kaarle XII, joka
  ajatteli kaikkea muuta paitsi omaa valtakuntaansa, aikoi silloin
  purjehtia Skotlantiin koroittamaan Stuarteja valtaistuimelle. Keithistä
  tuli eversti Ruotsin ratsuväkeen, mutta sankarikuninkaan kuolema teki
  tyhjäksi koko suunnitelman. Sitten Keith tutki vuoden sotatieteitä
  Pariisissa, meni sen jälkeen Espanjan ja vihdoin 1728 Venäjän
  palvelukseen, ja siinä toimessaan hän pahasti haavoittui Otshakovin
  luona 1737.
  Sotaretkillä turkkilaisia ja puolalaisia vastaan Jaakko Keith saavutti
  suuren sotilasmaineensa ja kauneimman kunniaseppeleensä onnettomien