Talvi-iltain tarinoita 3 - 07

  edessään Myssyjen työ: vapaus, lait, varallisuus, voimia, rahat,
  sotajoukot; heistä näytti jo olevan aika palata Ruotsin perinnöllisen
  ja kansallisen politiikan uralle ja uudistaa mahtavuus niinkuin oli
  uudistettu elinvoima. "Valtakunnan säädyt", sanoi Tessin, "ovat aina
  valmiit pitämään vilkasta sotaa parempana kuin häpeällistä kotona
  istumista". Tämän tunnussanan omisti uusi miespolvi, joka entisistä
  ajoista muisti ainoastaan voitot; viikinkiluonne kuohahti, ja sota oli
  valmis.
  Se rakennettiin ilmaan, vaihtelevien tuulenpuuskien varaan, joita
  sanotaan _edullisiksi olosuhteiksi_: Ranskan avustukseen, sotaan, jota
  Venäjä kävi Turkkia vastaan, keisarinna Annan kuolemaan, kehtolapsen
  koroittamiseen tsaariksi, suuriruhtinatar Elisabetin vaatimuksiin ja
  siihen lukuisaan tyytymättömien puolueeseen, joka halusi, että
  Elisabet nousisi isänsä Pietari I:n valtaistuimelle. Mitä kaikkia
  saatettaisiinkaan toivoa, jos Ruotsin armeija koroittaisi paineteillään
  tuon ruhtinattaren tsaarien istuimelle!
  Valtiopäivät kutsuttiin kokoon joulukuussa 1740. Miten Hatut siellä
  käyttivät kaikenlaisia syöttejä -- edullisia olosuhteita, raha-apuja,
  Sinclairin murhaa, Gyllenstjernan kavallusta -- vetosivat jaloihin ja
  halpoihin intohimoihin; muun muassa kuninkaan rakasteluihinkin --
  uskoivat itse ja uskottelivat muille mitä loistavimpia toiveita -- se
  kaikki kuuluu nykyjään historiaan. Tuon kevytmielisen ruudilla ja
  sattumilla leikkimisen aikaansaama vaikutelma ei suinkaan vähene siitä
  kertomuksesta, jonka salaisin valmistelukunta antoi salaiselle
  valiokunnalle 15 päivänä heinäkuuta 1741 ja jossa sanotaan: "_Ainoa
  todenteon (sodan) tuottama vaara olisi sen huonosti päättyessä Suomen
  perikato tai menettäminen_."
  Poikamaisuuksia ei kannata kuvata monisanaisesti. Siis muutama sana.
  Tiistaina 22 päivänä heinäkuuta 1741[8] hämmästytti Tukholmaa ja
  valtakuntaa sodanjulistus, jota kuulemasta suuri osa Hattujakin lähti
  pois, päästäkseen kirjoittamasta säätyjen päätöksen alle. Suuriin
  korulauseihin naamioitiin pienet syyt ja salaiset tarkoitukset niinkuin
  useinkin semmoisissa julistuksissa. Sotapuolue luotti Venäjällä
  tapahtuvaan vallankumoukseen ja piti koko sotaretkeä vain
  juhlaparaatina, jossa heidän muka vain tarvitsi näyttäytyä saadakseen
  takaisin kaiken, minkä Ruotsi oli menettänyt aina 1700:sta asti, ehkäpä
  enemmänkin. "Jos vain Herra Jumala pysyy puolueettomana, niin ajamme
  venäläiset merestä mereen."
  Ruotsalaisia joukkoja oli jo edellisenä vuonna lähetetty Suomeen.
  Mutta kun kaikki kokonaista seitsemän kuukautta riippui säätyjen
  suostumuksesta, ei oltu uskallettu ryhtyä tehokkaisiin valmistuksiin,
  joita hyökkäyssodan menestyminen vaatii. Sodan syttyessä oli osa Suomen
  joukoista vaillinaisesti varustettuna ja vara-aitoitta, vasta
  marssimassa ruoduiltaan kokoon. Myllykylässä lähellä Haminaa oli
  Buddenbrockilla 5.000 ja Marttilassa lähellä Lappeenrantaa Wrangelilla
  3.000 miestä.
  Venäläiset tiesivät kaikki ja olivat hyvin varustautuneet. 17 päivänä
  elokuuta olivat skotlantilaiset De Lacy ja Keith Suomen rajalla ja 22
  päivänä Lappeenrannassa.
  Wrangel oli osastoineen rientänyt Marttilasta auttamaan huonosti
  linnoitettua kaupunkia. 23 päivänä elokuuta oli taistelu. 9.900
  miehellä hajoitti ja hävitti Keith verisessä kahakassa ruotsalaisten
  sotavoiman, jossa oli noin 3.200 taisteluun kykenevää miestä, niistä
  2.000 suomalaista. Kaupunki valloitettiin ja hävitettiin, molemmilta
  puolin kuolleet ja haavoittuneet, yhteensä 2.000, kostuttivat verellään
  Saimaan kaunista rantaa, Wrangel ja 1.300 miestä joutuivat vangiksi. Se
  oli "todenteon" alku, mutta ei tuulentupien loppu.
  Buddenbrockin oli marssittava neljä penikulmaa päästäkseen apuun, ja
  hän saapui liian myöhään. Yhdenkolmatta kuukauden kuluttua tästä
  tappiosta hänen täytyi laskea päänsä mestauspölkylle sentähden, ettei
  hänellä ollut siipiä.
  Samana 23 päivänä elokuuta, lähes kuukauden kuluttua
  sodanjulistuksesta, ylipäällikkö, kenraali Kaarle Eemil Lewenhaupt
  purjehti Tukholmasta ja saapui sotanäyttämölle. Uusia ruotsalaisia
  joukkoja seurasi mukana, ja lokakuussa oli 15.000 sotilasta, valittua
  väkeä, Haminassa tai sen likitienoilla. Syksyllä ei toimitettu mitään
  muuta kuin hyödytön partioretki. Yhä vain odoteltiin vallankumouksen
  paistettua varpusta.
  Ja varpunen tulikin. 24 päivänä marraskuuta 1741 laskeutui kuningatar
  Ulrika Eleonora Tukholmassa isiensä hautaan, ja seuraavana yönä nousi
  keisarinna Elisabet Pietarissa isiensä valtaistuimelle. Sanansaattaja,
  joka toi tämä uutisen Tukholmaan, sai sata dukaattia niinkuin olisi hän
  tuonut voiton viestin; Lewenhauptia, joka vaati Viipuria ja Käkisalmea
  uuden keisarikunnan ystävyyden pantiksi, lohdutettiin keisarinnan
  synnynnäisen oikeamielisyyden vakuutuksella.
  Toimettomuus, tyytymättömyys, alakuloisuus, puolueviha, talvi, kosteus
  ja kulkutaudit saivat aikaan hirveän hävityksen Ruotsin armeijassa,
  niinkuin syksy jo oli hävittänyt Ruotsin laivastoa. Kevään tullessa oli
  sotajoukko jo sulanut vähemmäksi kuin puoleksi. Politiikka ei tunne
  mitään kiitollisuutta omanvoitonpyyntöisiä, vielä vähemmän pöyhkeileviä
  liittolaisia kohtaan. Venäjän uusi hallitsijatar huomasi Ruotsin
  ystävyyden epämukavaksi ja lähetti sotajoukkonsa hyökkäykseen. Vaaran
  odotteleminen, tappion aavistaminen, molempien vältteleminen ja
  kuitenkin kummankin uhriksi joutuminen, sellainen oli Lewenhauptin
  onneton taktiikka. Jälkimaailma lieventää tuomionsa tietäessään, että
  hänellä, aivan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, oli ympärillään
  masentunut sotajoukko ja välinpitämätön, nuriseva, salaa niskoitteleva
  päällikkökunta. Enin osa armeijan upseereja oli Myssyjä tai kummankin
  puolueen välisiä matelijoita. Kun viikingit eivät saa taistella,
  kukistavat he pakinoillaan toinen toisensa ja päällikkönsä. Muutamat
  näistä sankareista lähtivät valtiopäiville luvatta sodan parhaillaan
  riehuessa.
  Kun niin moni puhui, tahtoi keisarinna Elisabetkin puhua puolestaan
  sanasen, ja sen hän lausui julistuksessaan 18 päivältä maaliskuuta 1742
  saksansekaiseksi viipurilaisruotsiksi Suomen kansalle. Sota, sanoi hän,
  on väärä, hän haluaa vain rauhaa eikä mitään valloituksia. Jos Suomi
  tahtoisi irroittautua Ruotsin vallasta vapaaksi maaksi oman
  hallitusmuodon turviin, tahtoisi keisarinna auttaa ja suojella
  suomalaisia, mutta jos he julkean itsepäisinä ryhtyisivät
  vihollisuuksiin hänen majesteettinsa joukkoja vastaan, täytyisi hänen
  vastoin tahtoaankin tuhota maa tulella ja miekalla.
  On myönnettävä, että siinä oli kova kiusaus usein hävitetylle maalle.
  Kukaan ei kuunnellut sitä, Suomen uskollisuus oli luja kuin kallio,
  niinkuin se ennenkin oli vuosisatoja ollut, ja vain siellä täällä
  sattui taulaan se kipinä, joka kuudenviidettä vuoden kuluttua leimahti
  ilmi tuleen ja palaa sähähti Anjalan liitossa jäljettömiin.
  Kunniattoman ja hyödyttömän talviretken lopuksi tuli sotaneuvottelu, ja
  sotaneuvottelua seurasi häpeällisen kurja peräytyminen palavasta
  Haminasta 28 päivänä heinäkuuta 1742, sodanjulistuksen vuosipäivänä.
  Senjälkeen alkoi suuri peräytyminen Kymijoen suuhaaroille ja edelleen
  toisesta lujasta ja helposti puolustettavana olevasta asemasta toiseen
  pitkin rantatietä länteen päin aina Helsinkiin asti -- peräytyminen
  miesluvultaan tuskin voimakkaamman vihollisen tieltä, joka iloisena ja
  kummastuneena näki, kuinka monesta edullisesta ja lujasti varustetusta
  paikasta luovuttiin ilman pakkoa ja puolustusta. Venäläisten
  päällystöllä oli käsky pysähtyä Kymijoelle. Mutta Ruotsin sotaneuvoston
  enemmistö yhtyi ollessaan koolla Kymenkartanossa eversti Pahlenin
  kaunistelemattomaan selitykseen: "Jos antautuisimme taisteluun
  vihollisen kanssa, niin emmehän voisi olla varmoja voitosta, ja me
  olisimme kaikin tavoin alttiina vaaralle. Minusta näin ollen on
  ehdottomasti parasta ja valtakunnalle hyödyllisintä armeijan ja
  sotalaivojen säilyttäminen Ruotsin turvallisuuden tähden."
  Suomalaiset sotamiehet eivät oikein pitäneet tästä neuvosta, joka jätti
  heidän kotiseutunsa alttiiksi, ja he alkoivat luopua lipuistaan. Eikä
  Ruotsin hallituskaan pitänyt armeijan suurimpana tehtävänä
  "säilyttäytymistä". Olihan se antanut käskyn, että maata on
  miehuullisesti puolustettava.
  Elokuun 11 päivänä saapui peräytyvä joukko Helsinkiin. 14 päivänä
  saarsi venäläisten joukko kaupungin sulkien Turkuun vievän tien.
  Elokuun 17:ntenä Lacy teki "kunniakkaan antautumistarjouksen". 19:ntenä
  erotettiin Lewenhaupt päällikkyydestä ja hänet sekä Buddenbrock
  kutsuttiin Tukholmaan vastaamaan teoistaan. Elokuun 24 päivänä 1742
  täytyi hänen urhoollisen seuraajansa kenraali Bousquet'in surukseen
  antautua yksinetoista tuhansine hyvin varustettuine sotilaineen
  16.000:lle kummastuneelle viholliselle. Ruotsin armeija oli vietävä
  laivastolla Ruotsiin, mutta suomalaiset rykmentit päästettäisiin kotiin
  ruoduilleen, jos ne haluaisivat, mutta aseet, kenttätykistö ja
  ampumavarat oli jätettävä voittajalle.
  Suomen vastaista pääkaupunkia ei seurannut menestys sen ensi
  sodankäynnissä 24 päivänä elokuuta 1742 eikä myöskään 3 päivänä
  toukokuuta 1808.
  Antautumisehdot täytti voittoisa päällikkö erikoisen mielellään. Mutta
  kotimaahansa purjehtiva Ruotsin armeija, joka oli "säilytettävä", sai
  kestää kovia myrskyjä paluumatkalla ja täytti saariston yksinäisten
  luotojen rannat sotamiesten haudoilla. Ratsuväki, joka palasi Tornion
  kautta, toi 1.200 hevosesta kotiin tuskin 300.
  Suomella ei tähän aikaan ollut mitään tukea, ei mitään linnaa, joka
  linnan nimen olisi ansainnut. Lappeenranta ja Hamina olivat raunioina,
  keskiaikaiset linnat, Savonlinna ja Hämeenlinna, eivät olleet
  rakennetut kestämään tykkitulta; ne antautuivat ensimmäiselle
  lähestyvälle partiojoukolle. Pääjoukon antautuminen Helsingissä jätti
  koko maan alttiiksi vihollisille. Salaisin valmistelukunta oli tähän
  asti oikein punninnut. "Ainoa todenteon tuottama vaara olisi sen
  huonosti päättyessä Suomen perikato tai menettäminen."
  
  
  8. VENÄLÄISET TULEVAT!
  
  Vuosi on kulunut siitä, kun viimeksi jätimme kelpo Turun, sen
  viettäessä maaherran tanssiaisia, kun Lappeenrannan taistelun sanoma
  levitti hämmästystä ja levottomuutta. Minkälainen vuosi tuo vuosi
  olikaan! Varmuus ja pelko, uusi turvallisuus ja hätä olivat vuorotellen
  vaihdelleet. Taistelujen, voittojen ja tappioiden huhut lentelivät kuin
  tuulispäät yli pelästyneen maan ristiin rastiin, lakkaamatta osoittaen
  toinen toisensa valheeksi. Milloin olivat ruotsalaiset muka
  valloittaneet Viipurin ja marssivat parhaillaan Pietariin; milloin
  olivat venäläiset valloittaneet Helsingin ja marssivat Turkuun.
  Pikalähetti toisensa perästä kulki Turun kautta noutamaan Tukholmasta
  uusia käskyjä arkamaiselle päällikölle. Jokaisen idästäpäin tulleen
  sanansaattajan ympärille kokoontui joukoittain uteliaita, jotka
  koettivat jo heidän katseestaankin lukea, toivatko he onnea tai
  onnettomuutta. Useimmiten ei nähty kumpaakaan; näännyksissä ja
  kiireesti nousi pikalähetti ensimmäiseen laivaan, jonka tapasi, ja
  torjui kaikki kysymykset lyhyesti: "Mitä minä tiedän? Kysykää
  kenraaleilta!"
  Sodan alussa vartioi päällystö tarkasti armeijan lännenpuolista
  kirjeenvaihtoa, joten mitkään muut kuin ylipäällikön raportit eivät
  ilmoittaneet sodan menosta. Mutta kohta kävi tuo silmälläpito
  mahdottomaksi, ainakin Suomessa. Kirjeitä ja matkustajia tuli
  joukoittain sotanäyttämöltä päin, ja kaikkien kertomusten pääsisällys
  voitiin sovittaa melkein näiksi sanoiksi: "Vielä ei ole taisteltu,
  mutta kohta pamahtaa. Valtakunnan säädyt korjatkoot hiiteen
  Lewenhauptin ja Buddenbrockin!"
  Vuoden 1742:n alussa oltiin jo niin varmoja loistavasta rauhasta, että
  piirusteltiin kuultokuvia rauhanjuhlaa varten. Porvaristo neuvotteli
  yksityisissä keskusteluissaan komeista juhlista, ja siitä vain ei vielä
  oltu selvillä, pitikö juhlasta tehtämän päivälliset vaiko tanssiaiset.
  Ei koskaan, niin pääteltiin, olisi Turku ennen niin komeaa
  juhlallisuutta nähnyt, ja siihenhän olikin mitä suurin syy, sillä tähän
  asti oli kaupungin liike vain vilkastunut sodasta, ja nythän tahdottiin
  vielä lisäksi iloita Viipurin, Käkisalmen ja -- Pietarin takaisin
  valloittamisesta. Sanalla sanoen, ihmiset tuudittivat itsensä
  suloisempaan uneen kuin koskaan ennen Lappeenrannan tappiota.
  Tuli sitten maaliskuu ja silmitön säikähdys venäläisten odotellusta
  hyökkäyksestä Haminaan sekä hirveät huhut sotaväen kuolevaisuudesta.
  Kuultokuvat kätkettiin kaappiin; säpsähdettiin, tuskastuttiin, alettiin
  puhua kavalluksesta. Ne, jotka luulivat tietävänsä enemmän kuin muut,
  kävivät salaperäisen näköisiksi, iskivät silmää ja sanoivat:
  saammepahan nähdä!
  Huhti- ja toukokuussa elpyi rohkeus jälleen. Nyt tulee kevät,
  sanottiin, ja kevättähän vain onkin odoteltu. Nyt saamme nähdä
  armeijamme marssivan Pietariin! Vanhat rouvat olivat nähneet Kaarle
  XII:n unissaan; hän oli sanonut, ettei Narva ollut mitään sen rinnalla,
  mitä nyt oli tuleva. Mutta se mitä tuli, oli Haminan hävitys. Silloin
  kauhistus levisi taaskin maahan; entistä äänekkäämpänä virisi puhe
  kavalluksesta. Mutta viisaat politikoitsijat iskivät taaskin silmää
  salaperäisen näköisinä ja sanoivat: saammepahan nähdä!
  Alkoi sitten suuri peräytyminen. Suomi ei ole koskaan historiallisena
  aikanaan, ei edes nuijasodankaan päivinä, joka oli talonpoikain sota
  herroja vastaan, ollut sisällisesti eripuraisena keskenään, niin että
  maakunta olisi toista vastaan noussut. Turkulaisten kunniaksi on
  tunnustettava, etteivät he koskaan ajatelleet: Itä-Suomi menköön,
  kunhan me vain itse olemme turvassa! Jokainen jalanala maata, joka
  luovutettiin, oli heistä ja kaikista kuin yhteisestä ruumiista
  irtireväisty jäsen. Jo tuli itäiseltä Uudeltamaalta ja Savosta
  pakenevia perheitä, jotka hädässä ja kiireessä olivat haalineet kokoon
  sen vähän, minkä he saattoivat mukanaan kuljettaa, eivätkä saaneet
  rauhaa, ennenkuin pääsivät meren yli Tukholmaan. Nyt yltyi levottomuus
  Turussakin hyvin suureksi, ja varovaisimmat valmistautuivat mikä
  mistäkin syystä muuttamaan Ruotsiin. Mutta viisaat ja paljon tietävät
  yhä vain iskivät silmää ja sanoivat: saammepahan nähdä!
  Vihollinen marssi Helsinkiä kohden, ja nyt odotettiin yleisesti
  taistelua. Joka päivä saapui huhuja mitä kummallisimmista tapahtumista.
  Venäläisten leirin sanottiin olevan maanalaisia miinoja täynnä, ja se
  räjähytettäisiin koko joukkoineen ilmaan. Silloin tuli kauhunsanoma,
  että Ruotsin armeija oli saarrettu ja että kaikki, jotka suinkin
  kykenivät, pakenivat Helsingistä. Kuvailematon oli hämmennys Turussa ja
  koko maassa. Sadat perheet kokosivat kaiken tavaransa veneisiin ja
  kaljaaseihin ja lähtivät Tukholmaan tai ainakin Ahvenanmaalle. Virastot
  menettivät kaiken malttinsa. Arkistot ja kalleudet vietiin pois, Turun
  yliopiston opettajat ja oppilaat hajaantuivat, tärkeät asiapaperit
  lähetettiin turvallisiin paikkoihin; virkamiehet pakenivat;
  "pelastakoon itsensä, ken taitaa" oli yleinen tunnussana. Olipa
  kuitenkin miehiä semmoisiakin, jotka pitivät häpeällisenä lähteä vaaran
  hetkenä toimestaan, ja heihin yhtyi joukko porvareita rohkeasti
  suojelemaan kiinteätä omaisuuttaan tai joutumaan perikatoon yhdessä
  maansa kanssa.
  Käsittääksemme, miten säikähdys saattoi olla niin suunnaton, tulee
  meidän muistaa, mitä kaikkea Turku oli kärsinyt Isonvihan aikana. Sen
  loppuessa oli tuskin ainoatakaan taloa, jossa olisi saattanut asua,
  tuskinpa ainoatakaan perheenisää, joka ei olisi joutunut kerjäläiseksi.
  Venäläiset tunnettiin vain huhuista ja muistoista; ei tiedetty, että
  tsaari Pietarin toimet ja Keithin sotataito olivat saaneet heidän
  riveissään aikaan sivistymisen alun.
  Vielä viime hetkenäkin luulivat paljon tietävät koko tuota toivotonta
  asemaa ainoastaan taitavasti peitetyksi tempuksi, millä ruotsalaisten
  päällystö aikoi perinpohjin tuhota vihollisen. He iskivät iskemistään
  silmää ja yhä salaperäisemmin toistelivat: saammepahan nähdä!
  Sunnuntaiaamuna kello seitsemän ja kahdeksan välillä elokuun 29:ntenä
  1742 vanhaa lukua -- mikä oli sama kuin 8 päivä syyskuuta uuden, vuonna
  1752 Ruotsissa ja Suomessa käytäntöön otetun luvun mukaan -- nähtiin
  nuori tyttö astumassa pitkää katua, joka vei matalain töllien välitse
  linnalle päin. Aamu oli ihana ja kirkas; ilmassa oli vienoa syksyn
  aavistusta, ja kasvitarhojen arimmista kasveista saatettiin huomata,
  ettei yö ollut kulunut hallatta. Mutta eipä kellään tuona aamuna
  näyttänyt olevan aikaa eikä halua katsella luontoa; harvinaista
  liikettä, tavatonta kiirettä oli kaduilla. Ihmiset silmäilivät joka
  toisella askelella taakseen, ikäänkuin peläten jonkin vaaran sieltä
  uhkaavan, ja tuskanhuutoihin sekoittui riidan ja haukkumisen rähinä,
  kun joku kiireessä sulki tien toiselta.
  Päästyään aukealle paikalle lähelle linnaa tyttö pysähtyi ja katseli
  surumielin joen suulle päin ja linnan luona olevan pienen ulapan
  loistavaa kuvastinta. Vaikka oli pyhäaamu, näkyi rannoilla ja merellä
  tavatonta liikettä. Veneitä kulki edestakaisin, arkkuja ja talouskaluja
  ahdettiin laitureilta aluksiin, lapset itkivät, äidit kuljettivat
  suuria myttyjä rantaan, miehet kehoittivat heitä rientämään ja
  näyttivät kärsimättömänä haluavan päästä vesille. Kokonaisia perheitä
  sullottiin pieniin kalastajavenheisiin; kaikesta näkyi, ettei matkaa
  valmisteltu huvin vuoksi. Moni kääntyi vielä sillalta takaisin, ja vain
  puoliväkisin saatiin heidät vihdoinkin veneisiin. Heidän oli lähteminen
  rakkaasta kaupungistaan, kodistaan ja synnyinseuduiltaan; oli hyvin
  epävarmaa, saisivatko he enää milloinkaan niitä nähdä. Kun veneet
  vihdoin lähtivät rannasta, näytti moni ahavoitunut, karaistunut mieskin
  erohetken vaikutelman valtaamana tarttuvan kouristuksentapaisella
  liikkeellä airoihin, ikäänkuin tahtoen antaa kovan airon kokea, mitä
  kapinallisia tunteita hänen sydämessään liikkui. Se oli mykkää surua,
  mistä ei murheen eleitä näkynyt, ei valituksia kuulunut, mistä tuskin
  mitään ulkonaista merkkiä oli huomattavissa; mutta siten suomalainen
  sureekin isänmaataan.
  Nuori tyttö katseli surumielin tuota paon ja kyynelten kuvaa.
  -- Ah -- sanoi hän itsekseen hellällä äänellä -- enpä olisi koskaan
  luullut tätä maata niin kauniiksi, niin rakkaaksi enkä niin raskaaksi
  eroamista siitä! Muutaman tunnin kuluttua olen minäkin paennut Suomen
  rannoilta. Voi, jospa voisin paeta myöskin olemukseni perustuksesta,
  itsestäni, kaikesta!
  Eeva Merthen joudutti askeleitaan. Tuomiokirkon tornikello
  löi kahdeksan, ja kohta sen jälkeen alkoivat kellot kutsua
  puolipäiväsaarnaan.
  Hän lähestyi vähäistä lähellä linnan muuria olevaa rappeutunutta
  hökkeliä ja näki samalla pienen, kutistuneen olennon seisovan puoleksi
  sortuneella vallilla, vanhan ulkovarustuksen jäännöksellä, joka muinoin
  oli suojellut linnaa maan puolelta. Eeva tunsi olennon: Loitsumäen
  yhdeksänkymmenvuotisen mielipuolen noidan.
  Vanhus huitoi käsiään kuin myllynsiipiä, kääntyi toisinaan merelle,
  toisinaan maalle päin ja näytti tajuavan ilman värähtelyt
  hajuaistimillaan, kun ei voinut niitä havaita kuuroilla korvillaan.
  -- Ettekö tule? kiljui hän samanlaisin käskevin liikkein joillekin
  odottamilleen tuntemattomille ja näkymättömille olennoille kuin hän
  kerran ennen oli huutanut myrskylle, ukonilmalle ja rankkasateelle. --
  Enkö ole käskenyt teitä tulemaan hevosinenne ja matkustajinenne,
  vaunuinenne ja rautaputkinenne, peitsinenne ja nuolinenne? Enkö ole
  antanut teille tämän maan ja tämän kaupungin hävitettäviksi? Katsokaa,
  ovathan ne edessänne kuin niitty viikatemiehen edessä; miksette tule?
  Eikö ole kylliksi kaupunkeja ja kyliä polttaaksenne, rikkautta
  hävittääksenne, saalista raastaaksenne? Jos tahdotte ihmishenkiä, niin
  ottakaa ne! Jos tahdotte lapsia ja vaimoja laahattaviksi aroillenne,
  niin ottakaa niitä! Eikö siinä ole kylliksi? Jos lisäksi vielä tahdotte
  vihittyjä kelloja, messupukuja ja pyhäinkuvia, niin viekää ne!... Mitä?
  Eikö vieläkään ole kylliksi? Jos tahdotte kunniaa ja mainetta, uskoa ja
  omiatuntoja ... ottakaa ne, ottakaa ne, kaikki, kaikki, niin että kivet
  kirkuvat ja tuhka itkee kavioittenne alla, te maannielijät! Ettekö
  vieläkään saa kylliksenne! Tahdotteko vieläkin enemmän?
  Raivostaan uupuneena onnettomuudenennustaja vaipui hetkeksi
  soraläjälle, mutta nousi kohta jälleen ja näytti henkeään pidättäen
  kuuntelevan tai pikemmin vainuavan melkein huomaamatonta idästäpäin
  puhaltamaan alkavaa tuulenhenkeä.
  -- Vihdoinkin! kirkui hän käheällä, voitonriemuisella äänellä.
  Vihdoinkin he tulevat, vihdoinkin! Jo kuulen heidän kavioittensa
  kopinan, kuulen vuorten vapisevan heidän vaunujensa jyrinästä. Niin,
  jopa he tulevat ... tervetuloa pitoihin! Turku on loistava yhtä
  kirkkaasti kuin äitimuorini rovio...
  Ja hän tanssi hurjan riemun vallassa soraläjällä, milloin paukuttaen
  käsiään, milloin levittäen ne itään päin, josta luuli kuulevansa muille
  käsittämättömiä ääniä. Nuori tyttö, joka oli hetkisen kammoen katsellut
  häntä, kiiruhti vanhaan, linnan muurin vieressä olevaan hökkeliin.
  Rummuttaja Mikael Kallio, Mikuksi nimitetty, luki virsikirjaansa kuin
  varmimman rauhan aikana. Hänen vanha vaimonsa, joka ennen oli ollut
  palvelijana Merthenin talossa, makasi liikkumattomana ruohonnukkaisella
  päänaluisella kurjassa vuoteessaan.
  -- Kuinka Reetta voi? kysyi Eeva myötätuntoisesti.
  -- Kiitoksia kysymästä, vastasi ukko nostamatta silmiään kirjasta. --
  Kyllä hän niin hyvin voi kuin voida saattaa.
  -- Ottiko hän lääkkeen, jonka minä toin eilen?
  -- Jumala siunatkoon teitä, Eeva neiti, kyllä hän otti lääkkeen. Sitten
  hän nukahti ja kuoli tänään kello viisi.
  -- Mitä? Onko Reetta kuollut?
  -- Sitähän tietä meidän on kaikkien kulkeminen, vastasi ukko
  levollisesti. Jumala otti hänet luokseen kaikesta tästä
  rauhattomuudesta, mikä nyt vallitsee maailmassa. Kyllä hän hyvin voi.
  -- Vanha, kunnon Reetta raukka! puhkesi Eeva murheissaan puhumaan. Ja
  nyt te olette yksinänne, vanha Mikku!
  -- Kylläpähän menee, miten menee, niin kauan kuin jaksan liikutella
  palikkaa rummunnahalla. Poika meiltä lähti sotaan Kaarlen kanssa
  Norjaan -- jatkoi vanha kaarlelainen samalla päätään kumartaen kuin
  pyhimykselle -- ja sille tielleen hän jäi. Tytär meiltä lähti muiden
  kanssa pakoon Ruotsiin ja sille tielleen hän jäi. Eukko nyt viimeksi
  lähti tilaamaan huonetta minulle, ja sille tielleen hänkin jäi. Minäkin
  kai saan hölkytellä jäljessä niin hyvin kuin kykenen. Käykää istumaan,
  Eeva neiti.
  -- Ettekö te sitten tiedä, että venäläiset ovat valloittaneet Helsingin
  ja nyt ovat matkalla Turkuun?
  -- Niinhän sanotaan. Kaarle on poissa (uusi kumarrus); mitäpä tänne
  sitten muuta tulisikaan kuin ryssä.
  -- Moni pakenee nyt Ruotsiin niinkuin ennen Isonvihan aikana. Kuka
  huolehtii teistä vanhoilla päivillänne?
  -- Luuletteko, rakas neiti, että minulla nyt on kovempi sija maatakseni
  kuin nuorena, kun nukuin Viipurin muurien sorassa? Vielä minä jaksan
  liikutella rumpupalikoita, jos ryssät tulevat Turkuun.
  -- He tulevat ennemmin kuin luulemmekaan, Mikku!
  -- Tulevatko? Sittenpä otamme heidät vastaan vanhalla kunnon tavalla.
  Maaherra tietää sen tavan. Linnan kersantti Dahl tietää sen myöskin. Me
  maksamme ryssille vanhoista juustoista. Eläköön Kaarle! -- Ja ukko teki
  kunniaa.
  -- Voinko minä millään auttaa teitä? kysyi Eeva, huoahtaen
  ajatellessaan noita vanhoja luuvaloisia kaarlelaisia, jotka vielä astua
  laahustivat maailmassa kuin muinaisten loistavampien päivien haamut,
  unohtaen ikänsä, vaivansa ja kurjuutensa saadessaan vain vähänkin
  toivoa pääsevänsä koettelemaan voimiaan vanhan vastustajansa kanssa. --
  Tarvitsetteko käärinliinoja tai hevosta hautajaisiin?
  -- Kiitoksia tarjouksesta. Ei tässä paljon tarvita. Kyllähän Reetta
  maahan saadaan, kun vain ryssät saadaan pois maasta.
  -- Jääkää hyvästi, Mikku! Jumala teitä auttakoon, vanha ystävä! Me
  lähdemme Tukholmaan iltapäivällä.
  -- Lähteekö pormestarikin?
  -- Ei, isä aikoo jäädä tänne.
  -- Jumala häntä siunatkoon! Lähtekää te, neiti; eihän naisväestä sotaan
  ole. Onnea matkalle! Kyllä me ryssistä huolen pidämme.
  Eeva lähti. Vähän matkaa kuljettuaan hän tapasi Vapun, joka vei
  veneeseen hurjasti vastaan rimpuilevaa noitaa.
  -- Paetkaa, paetkaa! huusi Vappu. Ryssät ovat täällä jo ennen
  auringonlaskua.
  -- Niin, me lähdemme iltapäivällä. Enkö saa sanoa sinulle jäähyväisiä?
  -- Ehkäpä, ehkäpä et. Nyt täytyy minun saattaa talteen äiti. Hän
  karkasi veneellä Loitsumäestä ja on hullumpi kuin milloinkaan ennen.
  Lähdettekö todellakin?
  -- Kyllä, kyllä. Sisaret ja minä. Me lähdemme Heldtin kummin kanssa.
  -- Jumalan olkoon kiitos. Mutta toimikaa nopeasti, jättäkää kaikki muu
  oman onnensa nojaan! Muistatko, mikä viikko ensi viikko on?
  -- Kyllä muistan.
  -- Jumala auttakoon sinua ohi sen viikon, kaikkein rakkahin lapseni! Se
  on sallimuksen aika, onnettomuuden aika tai onnen aika, kumpiko, sitä
  ei kenkään tiedä. Ja muista lukea seitsemän isämeitää, kun heräät sinä
  päivänä. Mutta lähde nyt, Herran tähden, lähde pian! Ei aamu tiedä,
  mitä ilta tuo tullessaan.
  Lähestyessään tuomiokirkkoa Eeva kuuli virrenveisuun kaikuvan sen
  mahtavissa holveissa. Aika oli kallista, Vapun kiihkeä kehoitus: lähde!
  lähde! kaikui hänen korvissaan, mutta vastustamaton halu ajoi hänet
  kirkkoon. Vielä kerran hän tahtoi kuulla ihanien virsien säveliä, jotka
  liittyivät hänen kauneimpiin lapsuusmuistoihinsa; vielä hän tahtoi
  lyhyen hetken rukoilla noiden kunnioitusta herättävien muurien sisällä,
  missä miespolvi toisensa jälkeen oli valitellut hätäänsä tai laulanut
  ylistysvirsiään puolen vuosituhannen ajan.
  Seurakunta oli tänään tavallista harvalukuisempi, monen ajatukset
  olivat hajallaan muualla, monet huolet uhkasivat porttien takaa, mutta
  sama kaipuu, sama tarve oli kuitenkin koonnut sinne useampia kuin
  saattoi odottaakaan. Sodan hätä ja lähimmän tulevaisuuden epävarmuus
  oli painanut nuo tuskaiset, puoleksi toivottomat ihmiset polvilleen
  Kaikkivaltiaan istuimen eteen; he tunsivat tarvetta jättää kohtalonsa
  Hänen käteensä, joka yksin nyt saattoi auttaa heitä. Vihollinen oli
  tulossa: kenenkä puoleen heidän olisi semmoisena hetkenä ollut
  kääntyminen, ellei sotajoukkojen Jumalan puoleen, jonka edessä
  taistelun jouset murtuvat ja väkevänkin aseet hajoavat tomuksi?
  Veisattiin 305:s virsi: "Kun hätä kova käsiss' on" -- ja tällä kertaa
  eivät ainoankaan huulet teeskennellen sanoja laulaneet, eivät
  ainoankaan silmät ulkokullaisuuden kyyneliä vuodattaneet. Oli
  kuudestoista sunnuntai kolminaisuudenpäivästä, ja evankeliumi puhui
  Nainin lesken pojasta. Piispa oli paennut hiippakunnastaan ja paimenet
  laumojensa luota, mutta kaksi miestä viipyi viimeiseen asti; he eivät
  vaaroja muistaneet, vaan halveksivat pakoa: suomalaisen seurakunnan
  kirkkoherra Wallenius ja diakoni Elg. Elg oli taaskin saarnastuolissa.
  Aluksi hän luki erään Davidin ankarimmista katumuspsalmeista; kukaan ei
  ollut syytön, kaikilla oli osansa maata kohtaavassa rangaistuksessa.
  Sitten antoi päivän evankeliumi aihetta puhua Jumalan voimasta, jota
  hän osoittaa aroille ja pelokkaille sydämille. Saarnaaja esitti
  kappaleita Davidin 50:nnestä, 77:nnestä ja 44:nnestä psalmista. "Herra,
  väkevä Jumala, puhuu ja kutsuu maailmaa hamasta auringonkoitosta sen
  laskuun saakka. Vedet näkivät Hänet ja vapisivat ja syvyydet pauhasivat
  ja taivaassa jylisi. Herran nuolet lensivät ja Hänen leimauksensa
  valaisivat maan piirin, maa liikkui ja järisi siitä... Jumala, me
  olemme korvillamme kuulleet, isämme ovat meille luetelleet, mitä heidän
  aikanansa ja muinoin tehnyt olet... Vihollisemme eivät ole miekallaan
  maata valloittaneet, eikä heidän käsivartensa auttanut heitä, vaan
  sinun oikea kätes ja sinun käsivartes ja sinun kasvojes valkeus, sillä
  sinä mielistyit heihin... En minä jouseeni luota, eikä miekkani minua
  auta. Sinusta me kerskaamme joka päivä ja kiitämme sinun nimeäsi
  iankaikkisesti. Miksi sinä nyt sysäät meidät pois ja annat meidän
  häpeään tulla etkä lähde sotajoukkomme kanssa. Sinä annat meidän paeta
  vihollistemme edestä; sinä myyt kansas ilman hintaa, sinä panet meidät
  pilkaksi läsnäasuvaisillemme. Joka päivä on häväistyksemme edessämme ja
  kasvojemme häpeä peittää meidät... Herää Herra, miksis nukut? Sielumme
  on painettu alas maahan asti; auta meitä ja lunasta meidät laupeutes
  tähden!"
  Sitten seurasi evankeliumin selittäminen, tuo väkevä apu kaikessa
  hengellisessä ja ruumiillisessa hädässä. Nuo sanat sattuivat kuin