Talvi-iltain tarinoita 3 - 04

  viileyttä ei tullut. Astunnasta lämpöisenä Eeva etsi mesimarjoja
  sammuttaakseen janoansa. Muutamia vain hän löysi ja etsi uusia, mutta
  turhaan, sillä tämä maan jaloin hedelmä, jonka hienonsuloisen maun
  vertaista vain harvoilla hedelmillä on, on kaukaisen pohjolan lapsi
  eikä menesty enää Turun seuduilla. Eksyy hyvin helposti, kun alinomaa
  katselee mättäitä. Kun nuori tyttö vihdoin nosti katseensa ja huomasi
  mustien pilvien verhoavan taivasta synkkäin ajatusten tavoin, ei hän
  enää tiennyt, missä oli. Ukkonen alkoi jyristä; Eeva kääri hameensa
  helman ja riensi juosten kilpaa tuulen kanssa sinne päin, josta luuli
  löytävänsä Vapun tuvan. Aurinkoa ei ollut oppaana, kanervikossa ei
  ollut polkua, muurahaisten tiet hävisivät havupuiden sekaan. Vihdoin
  näkyi ranta ja meri puiden välitse.
  Ruissalo on saari, mutta niin suuri, ettei sen ranta kelpaa oppaaksi
  silloin kun on kiire. Jo alkoi muutamia raskaita pisaroita putoilla,
  kun eksynyt marjanpoimija huomasi rannalta mökin. Se oli todellakin
  Vapun mökki, Loitsumäki. Eeva astui sisään aavistamatta pelkoa, joka
  muita vaeltajia pidätti sinne menemästä.
  Ilma tuntui kuumalta ja raskaalta; matalassa takassa paloi valkea,
  jonka savu tuontuostakin painui piipusta alas ja täytti tuvan. Se oli
  puhdas ja siistitty; kalustona oli kaksi villaryijyillä peitettyä
  vuodetta, ikkunanlaudoilla kasvoi muutamissa ruukuissa palsameja ja
  helmipuita. Toisella vuoteella istui pikku olento, polvet ylös
  vedettyinä leuan alle; tulen luona kuivaili poika koukunsiimoja.
  -- Jumalan rauha, sanoi Eeva. Onko Vappu kotona?
  Poika ei vastannut. Sängyssä istuva olento, sama pieni aaveentapainen
  akka, joka muutamia tunteja aikaisemmin oli manannut myrskyä, nousi,
  lähestyi nuorta tyttöä ja siveli luisevalla kädellään hänen
  vaatteitaan.
  -- Niin hieno! Niin hieno! sanoi pikku kummitus. Melkein yhtä hieno
  olin minäkin, kun olin seitsemäntoista kesää elänyt. Ylhäisten herrojen
  mielestä minä olin melkein liian hieno, ollakseni äitini tytär. Mutta
  se on nyt mennyttä, kaikki menee menojaan, kuninkaan kruunu ja neitosen
  kukoistus. Katso minua; olenko hieno nyt? Olenko minä kenties kaunis?
  Kun sinä tulet yhtä vanhaksi kuin minä, tulet sinäkin yhtä kauniiksi.
  Vappua ei näkynyt. Eeva Merthenistä ei vastaanotto tuntunut erikoisen
  miellyttävältä, ja hän mietiskeli, eikö olisi parasta palata ukonilmaan
  ja rankkasateeseen. Miksi ei vastata? Tulenvalossa hän huomasi vanhan
  mummon sokeaksi ja ymmärsi hänen myöskin olevan kuuron.
  -- Niin, sen saat uskoa, sorea neito, jatkoi kummitus, seitsemäntoista
  vuotta minulla oli ikää ja yksi kesä lisäksi, kun äitini poltettiin
  Hämeen tullin edustalla. Äitimuorini oli vasta viisitoistavuotias, kun
  hänen äitinsä poltettiin; miksikä minä olisin huonompi? Olenko minä
  mielestäsi kyllin musta? Äläpäs, en minä musta ole, vaan nokinen,
  nokinen! Näetkös, jos polttaa sormensa, kirvelee se ehkä päivän tai
  viikon; mutta kun kärventää itseänsä äitinsä polttoroviolla, jää siitä
  merkki ikipäiviksi. Ne olivat ylhäisiä herroja, näetkös; Turun
  kaupungin pormestari, neuvosmiehet ja hovioikeus. Niin, ajattelehan,
  mitenkä ne unohtivat minut polttamatta! Tahto oli kyllä hyvä, mutta
  aika ei oikein sovelias. Kun sen piti tapahtua, karkasi ryssä maahan.
  Jumala häntä palkitkoon siitä hyvästä työstä ja antakoon hänen pian
  palata. Ei koskaan ole aika ollut Isonvihan aikojen veroinen; minä
  soisin saavani nähdä ne päivät jälleen ja ylhäisten herrojen kaatuvan
  kuin heinä viikatteen tieltä... Maltahan vähän, kyllä ne pian tulevat.
  Enkö kuullut kalalokkien rääkyvän toisilleen tuolla Kukkarokivellä:
  ensin ukkonen ... sitten rankkasade ... sitten sota ... sitten
  verta ... sitten tulta ... sitten nälkä ... sitten rutto ... niin,
  niin, silloin me vietämme ilonpäiviä, kun Turku palaa joka kulmalta ja
  maa painuu mereen ja paksu jää peittää tuomiokirkon aina tornin
  huippuun asti...
  Samalla noita tempasi kekäleen, heilutti sitä ympäri päänsä, niin että
  kipunat säihkyivät, ja alkoi tanssia. Poika nousi välinpitämättömänä
  lieden luota, otti mummoa kiinni kädestä ja koetti temmata kekäleen
  häneltä. Eeva Merthen oli jo saanut kyllikseen ja juoksi ovelle, mutta
  sieltä kuului tuttu ääni huutavan:
  -- Oletko sinä täällä, lapsi? Mitä sinä täällä teet?
  Sisään astui Vappu sateesta läpimärkänä, yllä karkeasta säkkikankaasta
  tehty vaippa ja päähine, niin että hän näytti katolisen ajan
  katumuksentekijältä. Tuskin tuo miehekäs olio oli huomannut taistelun
  kekäleestä, kun hän sieppasi pois savuavan puupalan, otti pientä
  mieletöntä noitaa kiinni hartioista ja heitti hänet kuin keveän mytyn
  sänkyyn, veti villaryijyn hänen peitokseen ja sanoi käskevästi hänelle
  korvaan:
  -- Pysy nyt hiljaa, riittäkööt jo hullutuksesi täksi illaksi!
  Poika teki joitakuita merkkejä käsillään, asettui paikalleen tulen
  eteen ja alkoi keriä siimojaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
  -- Älä pidä lukua äidistäni! rauhoitteli Vappu pelästynyttä tyttöä. --
  Tiedäthän, että äiti on yhdeksänkymmenen vanha ja hullu ja sokea ja
  kuuro. Siinä on neljä raskasta taakkaa heikoilla hartioilla; olisinko
  minä muuten lähtenytkään pois sinun luotasi, rakkahin, hyvä lapseni?
  Diakoni tahtoi, että tekisin sen, hän kun aina ajattelee onnettomia.
  Jonkunhan täytyy hoidella kurjaa äitiraukkaani ja tuota tyttäreni
  poikaa. Hän on kuuromykkä, raukka. Näethän, että minä vieläkin olen
  lastenhoitaja; jotakin pitää sen tehdä, jonka Jumala on antanut pitää
  tallella järkensä ja aistinsa. Minä käyn joka ilta noutamassa maitoa
  näille raukoille ja nyt satuin saamaan sadetta korvilleni. Mutta miten
  kumman lailla sinä, lapsi, olet tullut tänne? Vähänpä niitä muita on
  kuin kunnon diakoni, jotka rohkenevat edes keskellä kirkasta päivää
  tulla Loitsumäkeen, eikä koreitten jalokiviesikään hinnasta kukaan
  kristitty ihminen uskaltaisi tulla tänne pimeässä ja ukonilmassa.
  Eeva kertoi nimipäiväretkestä ja halunsa kerran nähdä, missä vanha
  ystävä asuu.
  -- Vappu raukka, tämmöistäkö sinun jokapäiväinen elämäsi on? Etkä ole
  siitä puhunut minulle!
  -- Miksipä vanha lattiariepu kaikkia kertoisi ikkunalla kasvavalle
  kukalle? Kyllä minun kelpaa olla, jos sinä voit hyvin, vastasi Vappu,
  hieman hellyyden päivänpaistetta kovissa kasvonpiirteissään, riisui
  katumuksentekijän puvun ja kuivaili hetkisen itseään tulen ääressä. Käy
  nyt tähän istumaan, rakas ruususeni! Ethän sinä voi täältä ennen lähteä
  kuin taivaan tähdet kirkkaasti loistavat Ruissalon yllä. Käy istumaan
  ja juo tästä kirnumaitoa, niin saamme puhella niistä entisistä ajoista,
  jolloin sinä raavit kasvojani, kun minä otin sinulta pois koristuksesi.
  -- Minä olin usein paha sinulle, Vappu, ja kuitenkin pidin hyvin paljon
  sinusta.
  -- Piditkö, lapsukaiseni? No mitäpä siitä sitten, vaikka minua joskus
  raavitkin? Sisaresi eivät koskaan kynsineet minua, mutta minkä minä
  sille voin, että sinä olit minun sydänkäpyni. Sinä olit kuin olitkin
  luotu huhtikuun auringon laiseksi, joten kaikkien kuivain pajujen
  täytyi ruveta viheriöimään, kun sinä niitä hellästi katselit. Ei sinun
  silti kuitenkaan pidä ylvästellä; nyt olet jo täysikasvuinen tyttö ja
  olet saanut enemmän ymmärrystä. Tiedätkö, että minä äskettäin näin
  sinusta unta kolmena yönä peräkkäin?
  -- Pitääkö senkin jotakin merkitä? Oletko uneksinut vielä useammista
  lahjoista kuin olet minulle jo ennen ennustanut? Varo Vappu, etten
  lopulta ala uskoa uniin.
  -- Ei, älä usko uniin, usko Jumalan sanaa. Näetkös lapsi, en minäkään
  usko mokomaa turhaa. Herra on sanonut: "Tämä on paha suku, sillä he
  pyytävät merkkejä". Ja myöskin antaa Herra profeetta Sakariaan sanoa
  10:nnessä luvussa: "Epäjumalat puhuvat turhuutta, aavistajat näkevät
  valheen ja puhuvat turhia unia". Minun luullakseni se on kyllin selvää.
  Mutta pimeys, joka on meissä, etsii aina valoa toisesta pimeydestä.
  Ankara on taistelu kaikissa meissä Jumalan sanan ja perkeleen oppien
  välillä. Minä en niin helposti pääse irti vanhasta pimeydestä, se käy
  perintönä suvussamme; näethän, mitenkä Jumala on meitä siitä
  rangaissut. Äiti uskoo voivansa nostaa myrskyn ja rajuilman; minä
  ennustan kädestä niinkuin tiedät, ja poika taikoo joka päivä koukkunsa
  hyvään kalaonneen. Se on kaikki turhuutta. Jumala meitä auttakoon, me
  olemme vajavaisia olentoja.
  -- Mitä näit sitten unessa, Vappu?
  -- Minä näin, niinkuin tavallisesti, että sinä olit prinsessa. Enhän
  minä tiedä oikein, oliko se viidestoista vaiko yhdeksästoista vuosi.
  -- Viidestoista ei se ollut. Siitähän on jo onnellisesti päästy.
  -- Niinpä lienee se ollut yhdeksästoista. Ja sinä kehräät ja kehräät
  aivan kuin sadun prinsessa.
  -- Rukilla kyllä, mutta en värttinällä. Anna ja minä kehräämme joka
  päivä myötäjäisiämme. Anna on ahkerampi, ja hänen kehruunsa loppuvat jo
  muutamassa viikossa. Minulla kyllä riittää kehräämistä vielä koko
  vuodeksi. Enkä minä tiedä, miksi äiti pitää sellaista kiirettä. Hän
  osti juuri palttinaa Naantalista.
  -- Vai niin. Tyttö kehräs, itki vaan... Muistanpa, että sinulla kerran
  oli neljä kosijaa. Kuinka monta sinulla nyt on, lapsukaiseni?
  -- Sinunhan piti kertoa, mitä unta näit.
  -- Maltahan vähän. Ei kuuna päivänä käy laatuun, että
  seitsentoistavuotias tyttönen jo alkaa ajatella sulhasia. Onko
  metsästysherra von Eggers jo puhunut asiansa?
  -- Jo viime talvena. Eikä ollutkaan helppo kiemurrella irti hänestä;
  isä tahtoi hänet, mutta minä sain äidin puolelleni. Hän sai oikein
  hienot rukkaset, usko pois, mutta täynnä neuloja ne olivat.
  -- Vai niin. Entä tehtaanisäntä Hagelfelt, jolla on kaksi sulatusuunia,
  neljä kalkkipolttimoa ja kahdeksantoista myllyä?
  -- Se juttu oli viime keväänä, ja se oli vielä vaikeampi. Äiti niiasi
  ja hyväksyi tarjouksen, mutta minä sain isän puolelleni. Hagelfelt sai
  oikeat talvirukkaset.
  -- Niin vai. Eikö Elgkin ollut kerran sulhasesi, kun vielä olit pikku
  tylleröinen?
  -- Oli kyllä, me teimme silloin peukaloliiton.
  -- Nyt hän on tuomiokirkon diakoni, ja hänen luonaanhan sinä kävit
  rippikoulunkin?
  -- Niin. Mutta pitihän sinun kertoa, mitä unta näit.
  -- Maltahan vähän. Hän täyttää kohta neljäkymmentä ... on poikamies ...
  eikä ole koskaan rakastanut ketään muuta. Diakoni Elg on Jumalan mies;
  mikset ota _häntä_?
  -- Isä ei tahdo, äiti ei tahdo, eikä hän itse ole sanonut sanaakaan.
  -- Pitäisikö sinun mielestäsi vanhan, ymmärtäväisen miehen juosta
  kilpaa tuommoisten liehakkojen kanssa? Vai ajatteletko kenties Iisakki
  parkaa?
  -- Älä puhu mitään pahaa Iisakista, Vappu! Liian sävyisä, liian
  haaveksiva hän on, mutta parempaa poikaa ei ole koskaan tehty
  professoriksi Turkuun. Jätä hänet rauhaan, hän on minun veljeni.
  -- Vai niin? Ja luuletko hänen tyytyvän olemaan vain veljenäsi? Vai
  onko joku muu huitukka saanut pauloihinsa rakkaan lapseni? Älä
  koetakaan olla sokkosilla kanssani, Eeva, täällä on vitsat lähellä, ja
  tiedäthän, että totuuden täytyy tulla ilmi.
  Tylyn vaimon ohuet, lujapiirteiset huulet vetäytyivät kummalliseen
  hymyn ja itkun sekaiseen virnistykseen. Hänen "rakas lapsensa" ymmärsi
  nuo irvistykset, hän tunsi, mikä lämmin lähde läikkyi kovan, rosoisen
  kallion alla, ja Vappu oli aina Eevan lapsuudesta asti ollut hänen
  ainoa uskottunsa.
  -- Säästä vitsasi -- sanoi Eeva, ja hänen tummissa silmissään oli
  kaunis, vakava ilme -- minä sanon, miten asianlaita on. Jos tahtoisin
  tulla hyväksi ja hurskaaksi ja käydä Jumalan teitä, niin sanoisin
  Elgille: minä tiedän, että te rakastatte minua, enkä ansaitse niin
  suurta onnea kuin teidän vaimoksenne tuleminen on, mutta jos tahdotte
  ottaa minut tällaisena kuin olen, kaikkine vikoineni -- niin tässä
  olen, ottakaa minut, nostakaa minut luoksenne ja opettakaa minut
  Jumalan ja ihmisten edessä olemaan semmoinen kuin te olette!
  -- No mikset sitten sano niin?
  -- Ja jos minä saisin valita parhaimman ja uskollisimman sydämen, mikä
  maan päällä sykkii, niin sanoisin Iisakki Alanukselle: sinä olet köyhä,
  enkä minä ole rikas, mutta me voimme tehdä työtä, voimme tulla
  onnellisiksi; sinä opetat minua elämään totuutta varten, minä opetan
  sinua taistelemaan sen puolesta...
  -- No, sano sitten! Mikset sano sitä?
  -- Sentähden ... sentähden, että sinä olet tehnyt minusta prinsessan.
  Ah, Vappu, Vappu, miksi te olette, kummi ja sinä, miksi isä ja äiti,
  miksi ovat kaikki hemmoitelleet minua aina pienestä lapsesta asti? Niin
  kauan kuin muistan takaperin, olette te kaikki sanoneet minulle: sinä
  et ole niinkuin muut, sinä olet syntynyt johonkin ylhäiseen ja suureen,
  sinä olet saanut sen lahjan ja sen lahjan ja sen lahjan ... niin, mitä
  kaikkea olettekaan kuvitelleet minun saaneen tai vastedes saavan? Siinä
  ette tehneet oikein, minä ymmärrän sen nyt, mutta en voi enää sitä
  auttaa. Ei kasva ihminen sellaisissa ajatuksissa niin, ettei niistä
  mitään jäisi jäljelle. Ainoa, joka ei koskaan ole imarrellut, ei
  koskaan ylistelyillään lumonnut minua, on Matias Elg. Hän yksin oli
  ankara minua kohtaan, niin, ankara ja säälimätön hän toisinaan oli, ja
  se katkeroitti mieltäni, mutta minä tiedän nyt, minkätähden hän
  sellainen oli, minä tiedän, että hän tunsi täydellisesti luonteeni ja
  tahtoi pelastaa minut turmiosta. Voi Vappu, nyt on liian myöhäistä!
  Minä etsin turhaan neuvoa Jumalalta ja omaltatunnoltani, turhaan otan
  minä järjenkin avuksi ja sanon: unet ovat unia! Siitä ei ole apua,
  minussa on jotakin, joka vastaa: sinusta tulee sittenkin enemmän kuin
  kaikista muista! Minä olen itkenyt, minä olen rukoillut, olen inhonnut
  itseäni, mutta se ajatus palaa lakkaamatta. Minä tunnen, että minusta
  täytyy tulla jotakin suurta taikka ei mitään. Satoja kertoja olen itse
  sanonut samaa kuin sinä äsken sanoit: ota Matias Elg ja tule nöyräksi!
  -- tai: ota Iisakki Alanus ja tule hyväksi ihmiseksi! Mutta silloin
  tunnen aina, että paha kunnianhimo seuraisi minua läpi koko elämäni
  heidän rinnallaan, niin etten tulisi itse enkä voisi tehdä heitä
  onnelliseksi. Hirveää on, näetkös, olla sellaisten unien orjana. Mitä
  minun pitää tehdä päästäkseni niistä vapaaksi?
  Vappu oli istuutunut tulen eteen karttaamaan villoja, silmäili synkästi
  valkeaan ja sanoi:
  -- Sen olet perinyt isältäsi.
  -- Mitä? sanoi Eeva. Isältäkö?
  -- Niin, älä meitä syytä, isältäsi sen olet perinyt. Hänen sanotaan
  olevan vanhaa, ylhäistä sukua, joka on joutunut rappiolle. Ja se tahtoo
  päästä jälleen esiin. Isäsi on nyt jo kiivennyt puotipojasta
  kauppiaaksi, kauppiaasta neuvosmieheksi, neuvosmiehestä pormestariksi,
  pormestarista valtiopäivämieheksi, ja jos hän saa elää, on hän kohoava,
  kunnes istuu presidentin tuolilla hovioikeudessa. Minä sanon, että olet
  perinyt sen isältäsi, kuten minä olen perinyt ennustuslahjan
  äitimuoriltani ja mummoltani. Paha lahja se on, lapsi; me taistelemme
  veriin asti, emmekä kuitenkaan voi sitä auttaa. Sanopas vielä: oletko
  nähnyt ketään unissasi ... ketään, joka olisi sinun mielesi mukainen?
  Eeva oli vaiti.
  -- Sinä olet nähnyt jonkun. Sentähden nuo muut eivät kelpaa. Etkö sano
  minulle suoraan?
  -- Älä kysy sitä!
  -- No hyvä. Minäpä sanon, kenenkä olet nähnyt. Hän on laivaston upseeri
  ja ... nuori, kaunis mies...
  -- Tarkoitatko Regnier'tä?
  -- Niin, se sen miehen nimi oli; kukapa jaksaakaan muistaa kaikkia
  ulkomaisia nimiä? Hän on sinun mieleisesi, ei kauneutensa eikä
  nuoruutensa tähden, vaan sentähden, että hänessä palaa sama kuluttava
  tuli kuin sinussakin. Kun isäsi tulee presidentiksi, on Regnier jo
  amiraalina. Kas niin se käy. Minä tunnen Regnierin, hänen rekattinsa
  oli viime keväänä kolme viikkoa ankkurissa Turussa. Miksikä häntä
  sanotaankaan? Hänellä oli niin kummallinen arvonimi.
  -- Vicomte hän on.
  -- Juuri niin. Onhan hän ranskalainen. No?
  -- Ei minulla ole mitään vastaamista.
  -- Niinpä minä vastaan sinun sijastasi. Se Vicomte on sanonut sinulle
  kauniita imarteluja, jotka hän osaa ulkoa ja jotka hän jo ennen on
  laverrellut sadoille muille. Sinä olet liian viisas uskoaksesi niitä,
  mutta sinä olet sanonut itseksesi; "Regnier'ssä on hieman prinssiä,
  siinä ehkä olisi mies mieleni mukainen"... Olkoonpa niin. Mutta
  kuulepas, mitä minä sanon sinulle: epävarmaa on, tuleeko hän ollenkaan
  takaisin, ja minä toivon, että hän jäisi sille tielleen. Tahdotko nyt
  kuulla, mitä unta olen nähnyt?
  -- Niin kerropas.
  -- Ensi yönä uneksin, että olit vielä pikku lapsi; minä seisoin
  tuomiokirkon tornissa ja sinä olit sylissäni. Yht'äkkiä alkoivat kellot
  soida, sinä putosit sylistäni ... putosit putoamistasi... Seuraavana
  hetkenä seisoin minä vieressäsi torilla ja...
  -- Minä olin kuollut, eikö niin?
  -- Ei, et sinä kuollut ollut, terve ja reipas olit, mutta ylläsi oli
  hopeavaatteet. Saat uskoa, että se pelästytti minua enemmän kuin jos
  olisin löytänyt sinut kuolleena, sillä minä heräsin siitä ja ymmärsin,
  että ne olivat vain tyhjiä öisiä näkyjä. Seuraavana yönä minä uneksin
  taaskin sinusta. Sinä olit pieni, kuten ennenkin, ja sillä kertaa piti
  minun kantaa sinut korkeata, jyrkkää vuorta ylös. Sinä riistäydyit irti
  ja juoksit ylös, ja kun sinut sitten uudelleen näin, seisoit sinä
  vuoren huipulla, johon näkyy seitsemän kirkkoa. Silloin oli sinulla
  ylläsi kultakankainen puku, minä seisoin alhaalla laaksossa, tuima
  myrsky kävi ja kaikki kuuset kumarsivat sinulle. Se minua taaskin
  pelästytti, niin että minä heräsin ja mietiskelin itsekseni, mitähän se
  merkinnee.
  -- Katsos nyt, Vappu, enkö minä ollut oikeassa, kun sanoin juuri sinun
  vetäneen aina kätkyestä asti tuota ylhäisyyden ja kunnian virttä?
  Miksikä syytät isänperintöä, kun suuruudenajatukset alinomaa
  kummittelevat mielessäsi yön unissa?
  Vappu tuijotti tuleen, missä äsken iloisesti leimunnut kuusihalko
  raukeni hiilloshehkuun.
  -- En tiedä, mitä se lienee ja mistä johtunee, mutta kolmantena yönä
  palasi uni taaskin ja silloin aivan toisenlaisena. Minä olin vuorostani
  pikku tyttö ja sinä olit vanha ja harmaapäinen, ja minä istuin sinun
  polvillasi niinkuin olisit sinä ollut minun oma isoäitini. Sinulla
  ei silloin ollut puvussasi hopeaa eikä kultaa, mutta näytit
  kuningattarelta, olit vähän surullinen ja hyvin hyvä. Me istuimme
  suuren meren rannalla, minulla oli helminauha kädessäni, minä päästelin
  helmiä nauhasta, pidin niitä koholla auringonvalossa ja näin niiden
  välkkyilevän. Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa
  jälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus, sanoit sinä ... tuossa on
  kauneus ... tuossa on rikkaus ... tuossa on ylhäisyys, sanoit sinä aina
  helmen pudotessa... Minä itkin niinkuin lapsi itkee kauniita helmiä,
  kun ne heitetään veteen, ja heräsin itkuuni... Mutta eipä maksa vaivaa
  kertoa tyhmiä unia lapsille?
  Ja ankara muori kiiruhti huomaamatta pyyhkäisemään pois silmistään
  kyynelen saman esiliinan kulmalla, jota hän varsin usein oli käyttänyt
  entisten hoidokkiensa nenien puhdistamiseen.
  -- Minä en käsitä, merkitsisikö tuo mitään, sanoi vähän aikaa vaiti
  oltuaan Eeva Merthen, joka ei suinkaan ollut vapaa aikansa yleisestä
  unien ja ennustusten uskosta. -- Sade näkyy jo lakanneen. Annatko nyt
  pojan ... mikä hänen nimensä on?
  -- Sammu.
  -- Annatko nyt Sammun saattaa minut kesätuvalle? Äiti varmaankin on
  hyvin levoton minusta.
  -- Heti, lapseni; Sammu kyllä osaa sinne. Älä ole milläsikään unista;
  saattaahan ihmisestä monestikin tuntua siltä kuin hän olisi pikku
  lapsi, vaikka onkin vanha kuin tuomiokirkko. Mutta -- jatkoi Vappu
  milloin kartaten, milloin luudanvarrella tulta kohennellen -- eiköhän
  se liene ollut yhdeksästoista vuosi, koskei se voinut viidestoista
  olla?
  -- Niinhän sinä aina olet sanonut. Yhdeksästoista vuosi.
  -- Tottapa se niin lienee; toivoisin, että sekin jo olisi ohitse.
  Kiusallista on aina seisoa korkean muurin edessä, kun tietää sen takana
  tapahtuvan jotakin mitä mielellään tahtoisi nähdä, eikä näe.
  Yhdeksästoista, yhdeksästoista ... jos voisin repiä maahan sen muurin,
  antaisin vaikka oikean käteni, vasemman silmäni ja ... olin vähällä
  sanoa virsikirjanikin. Jotakin on tapahtuva, mutta mitä? Äitimuorini ei
  ole yhtään sokeampi ja kuurompi mitä tämän päivän tapahtumiin tulee
  kuin me tulevaisuuden asioissa. Rakas, rakas lapsukaiseni, ota Elg, ota
  Elg, se on varminta. Jumala on hänen kanssaan.
  -- Vappu ... älä enää puhu siitä! Tiedäthän nyt kaiken. Tiedät hyvin,
  että minä en _voi_.
  -- Voi, jospa voisit! No, lähinnä on sitten Iisakki, mutta ethän voi
  ottaa häntäkään. Lupaa ainakin, ettet anna sen ranskalaisen miehen
  lumota itseäsi.
  -- Lumotako? Ei, ole huoleti!
  -- Ja milloinka osaa taitamaton seitsentoistavuotias lapsiraukka
  erottaa hulluuden viisaudesta? Ota sitten Eggers, ota Hagelfelt, ota
  ken hyvänsä, kunhan hän vain on kunniallinen mies; mutta mene
  naimisiin, lapsi, ennenkuin täytät yhdeksännentoista vuotesi!
  Eeva nousi istuimeltaan, ja hänen kasvoillaan oli ilme kuin
  kuningattarella, ilme, jonka hänen entinen hoitajansa tunsi liiankin
  hyvin. Voihan kyllä avata sydämensä uskotulle ystävälle ja ottaa
  vastaan monta neuvoa ja monta ojennusta, mutta seitsemäntoista vuoden
  iässä uskotaan aina tulevaisuuteen; ei voi mikään epämääräinen
  tulevaisuuden pelko saada ketään heittäytymään kenen hyvänsä ensinnä
  tulevan syliin.
  Juuri samassa aukeni ovi, ja sisään astui Iisakki Alanus läpimärkänä,
  revityin vaattein, mutaisena ja täynnä hämähäkin verkkoja ja
  havuneulasia, jätteitä kaikista Ruissalon metsän tiheiköistä. Hän oli
  samoillut ympäri koko saaren pimeässä ja rajuilmassa ja viimein
  kulkenut tulta kohti, joka loisti Loitsumäen töllistä.
  -- Sehän minun jo olisi pitänyt arvatakin! huudahti Eeva
  teeskentelemättömästi ilostuen. Mihinkä minä eksyisin maailmassa, niin
  ettet sinä etsisi minua?
  -- Äitisi oli huolissaan, vastasi ujo ylioppilas, sentähden minä lähdin
  kävelemään siksi aikaa, kun muut söivät illallista tuvassa.
  -- Mitä sanoinkaan? jatkoi Eeva iloista ilvehtimistään. Hän lähti
  kävelemään! Kukapa näin viehättävän kauniina iltana malttaisi edes
  voileipäänsä syödä? Ja miten siistiltä sinä näytät, Iisakki! Älä
  puhdistelekaan itseäsi, et sinä sen siistimpänä pysy, kun lähdemme
  takaisin. Hyvää yötä, Vappu... Hyvää yötä, sinä ilkein ja kaikkein
  rakkain noita, mikä milloinkaan on temmeltänyt Loitsumäen torpassa!
  Kyllä minä muistan sinun opetuksesi... Tiedäpäs, Iisakki, minä olen
  ollut täällä oppimassa kääntämään ylioppilaiden silmiä.
  -- Sitä sinun ei tarvitse oppia, sen sinä osaat ennestäänkin, sanoi
  Iisakki nauraen, ja molemmat katosivat yön pimeyteen.
  Vappu tuijotti ääneti heidän jälkeensä. Tyttö nimitti häntä, noitien
  jälkeläistä, noita-akaksi -- mikä hirvittävä loukkaus se olisikaan
  ollut kenen tahansa muun suusta kuultuna. Mutta Eeva Merthenillä oli
  valta sanoa ja tehdä mitä vain tahtoi.
  Yhdeksänkymmenen ikäinen, vuoteessa makaava pikku noita oli tuntenut
  vetoa, kun ovi aukesi, ja noussut istumaan.
  -- Nyt täytyy hienon neidin lähteä ulos ukonilmaan, mutisi hän. Niin
  pitääkin käydä. Ylhäiset herrat polttavat meitä ja ukontuli polttaa
  ylhäisten herrain lapset. Mene, mene vain myrskyyn, rankkasateeseen,
  ukkosen jyrinää: sotaan, häpeään, polttoroviolle ... mene, mene! Juuri
  niin pitää käydä.
  Vappu ei tavallisesti kiinnittänyt mitään huomiota mielipuolen
  lörpötyksiin, mutta nuo sanat häntä liikuttivat.
  -- Sotako? toisti hän. Yhdeksästoista vuosi. Ja sotako? Voi sitä
  muuria, sitä muuria, joka kaikki salaa!... Yksi vain hänet pelastaa.
  Minun täytyy lähteä diakonin luo...
  
  
  5. DIAKONI ELG.
  
  Äsken julistetun sodan sanoma levisi kuin kulovalkea ympäri Turkua
  synnyttäen hämmästystä ja levottomuutta kaikkialle; ei missään näkynyt
  iloista rohkeutta, joka on voiton enne. Katujen kulmissa, silloilla ja
  laivarannoissa oli ihmisjoukkoja, jotka kertoilivat toisilleen kaikkia,
  mitä tiesivät ja mitä eivät tienneet suuresta uutisesta. Kalastajat
  veneissään eivät muistaneet tarjota tavaraansa, maalaiset lopettivat
  torilla kiireesti markkinansa palatakseen kyliin korjaamaan talteen
  omaisuuttaan. Ei ollut mitään ruotsalaista armeijaa, joka olisi
  voitokkaasti marssinut vihollisen maahan; sentähden odotettiin
  vihollisen hyökkäystä, joka oli uudistava entiset Isonvihan hirmukuvat.
  Pelokkaimmat alkoivat jo panna kokoon tavaroitaan; toinen pelästytti
  toista, eikä muuta tarvittu kuin jonkin hevosen hurjistuminen tai pojan
  huuto, kun ihmisjoukot heti kääntyivät kyselemään, mitä se merkitsee ja
  onko mahdollista, että venäläiset jo ovat Turun portilla.
  Mutta vaikka kaikki, joilla oli jotakin menetettävää pelkäsivät sotaa,
  niin olipa myöskin vähäinen joukko hattupuolueen miehiä, jotka
  koettivat osoittaa melkein uhkarohkeuden tapaista uljuutta. Heillä ei
  ollut mitään menetettävää, vaan paljonkin toivomista yleisestä
  mullistuksesta -- he olivat vararikkoon joutuneita kauppiaita,
  syrjäytettyjä virkamiehiä, suutareita, satulaseppiä ja räätäleitä,
  jotka toivoivat saavansa hankkia tarpeita armeijalle, kisällejä, jotka
  olivat tyytymättömiä mestareihinsa, oppipoikia ja nuoria merimiehiä,
  jotka olivat iloissaan toivoessaan taas saavansa nähdä mellastusta
  maailmassa. Tuo pieni sotapuolue kuljeksi pitkin katuja ja koetti
  näyttää alamaista mieltään niin meluisasti kuin mahdollista. Majuri
  Sinclairin laulua, joka oli syntynyt sen johdosta, että majuri
  paluumatkallaan Konstantinopolista oli murhattu Schlesiassa, mistä
  kuolemasta syytettiin Venäjän hallitusta, laulettiin jo Turunkin
  kaduilla, ja siitä tuli sotapuolueelle jonkinlainen hyvinkin
  isänmaallinen tunnussana.
  Uutisen tiedettiin saapuneen Tukholmasta kirjeessä valtiopäivämies
  Mertheniltä, ja luultavasti sentähden seisoi joutilas ja utelias
  ihmisjoukko tuomiokirkon torilla Merthenin talon edustalla, kun
  hattupuolue tuli marssien ja laulaen sillan yli. Oli iltapuoli
  lauantaina 1 päivänä elokuuta. Kaksi ajan mielipiteitten hyökylainetta
  sattui vastakkain torilla; ei tarvittu muuta kuin jokin haukkumasana
  toiselta puolelta, niin kohta syntyi torilla meteli, joka oli vähällä
  muuttua yleiseksi käsikähmäksi...
  Silloin alkoi toinen tuomiokirkon kello soida, iltakirkkoon kutsuen.
  Ennen tämä meluava kansanjoukko oli kuunnellut samaa kaikua
  välinpitämättömin korvin tai hajanaisin ajatuksin. Mutta tänä iltana
  yhdistyi kellon rauhanrukous koko luontoon. Korkea taivas kohosi
  kirkkaana, säteilevä rauha levisi edellisen yön myrskyn jälkeen
  harmaille vuorille, viheriöiville rannoille, hiljaiselle joelle ja
  kirkon kaariakkunoille, jotka alkoivat välkkyä illan auringossa. Hälinä
  taukosi, intohimot häpesivät ... korkeampi voima puhui tässä metallin
  kielellä; kellon tuli saada sanoa sanottavansa loppuun asti.
  Se soi yhä vielä, kun pormestarin talosta astui ulos mies ja halkaisi
  väkijoukon niinkuin laiva halkoo aaltoja. Kookas oli mies, hänen päänsä
  oli vähän kumarassa, leveäreunainen hattu oli hänellä päässä, yllä
  papin puku, kädessä tammisauva. Hänen ulkonaisessa olemuksessaan ei
  ollut mitään, joka olisi suureen ihmislaumaan näyttänyt voivan
  vaikuttaa, ja kuitenkin aukeni joukkoon tulijalle vapaaehtoisesti leveä
  tie. Kaikki antoivat tilaa, useimmat tervehtivät kunnioittavasti;
  ainoastaan hurjimmat veitikat hiipivät salaa syrjemmä, aivan kuin
  olisivat pelänneet katsoa miestä silmiin. Ja miehen katse, joka näytti
  vallitsevan ihmisjoukkoja, olikin ihmeellisen vaikuttava ... kirkas,
  syvä, tyyni ... se oli noita harvinaisia katseita, jotka näkevät
  suoraan ihmisten sydämiin. Kulkijan ympärille syntyi syvä hiljaisuus.
  Hän ei pysähtynyt, ei sanonut sanaakaan, vaikka kaikki näyttivät hänet
  hyvin tuntevan; hän vastasi tervehdyksiin vähäisellä päänkumarruksella
  ja jatkoi kulkuaan tuomiokirkolle, missä hän astuen kuorinovesta sisään
  hävisi näkyvistä.
  -- Oliko se piispa? kysyi eräs roslagenilainen laivuri, jonka vene oli
  laivarannassa.
  -- Ei, se oli diakoni, vastasi hänen naapurinsa rajasuutari, jolle
  Sinclairin laulu oli takertunut kurkkuun.
  -- Minä luulin häntä ainakin tuomiorovastiksi. Miksi kaikki tervehtivät
  häntä?
  -- Huonommat ihmiset sanovat häntä köyhäin Eliaaksi, vastasi
  rajasuutari ylhäisen halveksivasti.
  Laivurin uteliaisuus kääntyi nyt toiselle taholle. Hän huomasi
  pormestarinrouva Merthenin kahden vanhimman tyttärensä kera seuraavan
  diakonia iltakirkkoon ja vannoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt
  kauniimpaa kuunaria vesillä kuin toinen neitosista oli.