Talvi-iltain tarinoita 3 - 01

  
  TALVI-ILTAIN TARINOITA 3
  Suomen herttuatar. Kulta-aave.
  
  Kirj.
  Z. TOPELIUS
  
  Suom. Ilmari Jäämaa
  
  Ensimmäisen kerran ilmestynyt
  Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1910.
  
  
  SISÄLLYS:
  
  SUOMEN HERTTUATAR:
   1. Päivälliset vanhaan hyvään aikaan.
   2. Prinsessa Ruusunen.
   3. Helenanpäivä Ruissalossa.
   4. Loitsumäki.
   5. Diakoni Elg.
   6. Tanssiaiset ja tappio.
   7. Sota.
   8. Venäläiset tulevat!
   9. Syysmarkkinat Turussa.
   10. Ruususen syntymäpäivä.
   11. Jaakko Keith.
   12. Jyrkänteitä alas.
   13. Lankeemus.
   14. Nouseminen.
   15. Herttuatar.
   16. Rauha.
   17. Katuja.
   18. Jäähyväiset.
   19. Seitsemänseitsemättä vuoden kuluttua.
  KULTA-AAVE:
   1. Kaksi suurvaltaa.
   2. Toiminimi Lauri Gråberg.
   3. Rosvoluolan edustalla.
   4. Kohtaaminen.
   5. Serkukset.
   6. Hannu Kristofer Halm ja sukuperintö.
   7. Sten-lanko.
   8. Kulta kummittelee.
   9. Sotaa, havaintoja, unelmia.
   10. Roderikin näky.
   11. Sten Halmin elämäntarina.
   12. Katuja.
   13. Kapina rahaa vastaan.
   14. Viimeinen katumustyö.
   15. Halm Gråbergia vastaan.
   16. Raha tahtoo meidät kokonaan.
   17. Kun raha käy sotaa.
   18. Hän osaa olla vaiti; hänestä voi vielä tulla kauppias.
   19. Syyrakin kirja.
   20. Kiitä Jumalaa, ettet saanut ennustajan lahjaa.
   21. Koettelemuksia.
   22. Kapteeni Edvardson.
   23. Eräs kuolema.
   24. Halmin ja Gråbergin suvut.
   25. Kulta-aave.
  Viiteselitykset.
  
  
  
  SUOMEN HERTTUATAR.
  
  
  PÄIVÄLLISET VANHAAN HYVÄÄN AIKAAN.
  
  Leikattiin 1730:s vuosi Kristuksen syntymästä. Turun kaupunki hengähti
  isonvihan vaivoista. Pakolaiset olivat palanneet Ruotsista; vanha
  roomalaiskieli kaikui jälleen yliopiston oppisaleissa; piispa Lauri
  Tammelin ja hänen tuomiokapitulinsa parantelivat kirkon vammoja;
  presidentti Samuel Åkerhjelm paikkaili hovioikeutta; kaarlelainen
  paroni Otto Reinhold Yxkull hallitsi lääniä, kun taas kaksi pormestaria
  johti Turun kaupunkia, Anders Lindhin oikeus- ja Erik Johan Tolpon
  valtioasioissa.
  Kaupungin kuudesta neuvosmiehestä oli kauppias Kaarle Merthen etevin,
  vaikka nuorimpia. Hän oli viisas ja toimelias, kunnianhimoinen ja
  rohkea, hyväpäinen ja lainopillisia tietoja saanut, siis hänessä oli
  niitä aineksia, joista puolueenjohtajia tehdään. Mutta puolueitten
  aika ei ollut vielä tullut: lekoteltiin vain uuden vapauden
  päivänpaisteessa, vaurastuttiin, oltiin levollisia.
  Kaupungin mahtavin mies ei ollut neuvosmiesten joukossa. Hän oli
  hovioikeudenkomisarius Hannu Wittfoot; hän polveutui Joakim
  Wittfootista ja tämän vaimosta Margareta Bugenhagenista, Martti
  Lutherin jälkeläisestä, jotka 1660-luvulla olivat muuttaneet Suomeen
  Saksasta tai, kuten toiset arvelevat, Hollannista. Tällä mahtavalla
  miehellä, jota yleensä sanottiin vain "Hannu sedäksi" ja joka,
  mainitsemattakaan monia muita tuomiokirkolle annettuja lahjoja, oli
  uudistanut sen pääalttarin, hänellä oli kaunis veljentytär Margareta,
  joka viisitoistavuotiaana oli joutunut naimisiin vanhan laamanni
  Björkegrenin kanssa ja nyt, viidenkolmatta vuoden iässä, oli rikkain ja
  kaunein leski Turussa. Kuin mikäkin Turandot näytti hän päättäneen
  säilyttää itsenäisyytensä ja antaa kaikkien kosijain helläin katseitten
  kilpistyä takaisin lujasta teräshaarniskasta.
  Vuonna 1719, isonvihan synkkinä aikoina, oli Turkuun saapunut nuori,
  saksalainen kauppias, Johan Reinhold Heldt, katsomaan, onko
  liikemiehellä mitään tekemistä tässä hävitetyssä maassa, missä kaikki
  oli pirstaleina ja missä rauhallista ulkomaista kauppalaivaa melkein
  pidettiin hyväntekijänä. Täällä ei ollutkaan ainoastaan "jotain"
  tehtävää, vaan kaikki, ja Heldt päätti asettua Turkuun.
  Tätä nuorta saksalaista pidettiin rikkaana, eikä siihen paljoa
  tarvittukaan maassa, missä kaikki olivat köyhiä. Hän oli viisas ja
  uuttera, ja hänessä oli myöskin luontaista leipäneroa, joka on hänen
  maanmiestensä ominaisena tunnusmerkkinä, missä vain on vähänkin
  tilaisuutta kauppaan. Muutamien vuosien kuluttua, kun kaupunki jo alkoi
  toipua ja päästä liikkeelle, oli Heldt tehnyt ystävyysliiton neuvosmies
  Merthenin kanssa ja, osaksi hänen liiketoverinaan, osaksi hänen
  neuvostaan, rakennuttanut ensin sahan ja vesimyllyn, jossa tehtiin
  ryynejäkin Aurajoen voimalla, ja sittemmin Suomen ensimmäisen
  tupakkatehtaan. Hänellä oli oma talo tuomiokirkon ja joen välillä, ja
  siitä talosta kertoi tarina, että siinä oli pakanuuden aikana ollut
  tuomioistuin, jonka pöytä ja kaksitoista tuolia, kaikki puhtaasta
  hopeasta, muka olivat haudatut talon alle. Sitä aarretta koetti Heldt
  saada käsiinsä taikavavan avulla, jota kuljeteltiin edestakaisin
  pihalla, kunnes se osoitti paikan. Ja taikavapa löysikin talon alta
  neljä holvikellaria, mutta valitettavasti ei niissä ollut hopeatuoleja,
  vaan ainoastaan kaksi suurta ruukkua täynnä pakanallisten esi-isien
  tuhkaa.
  Heldt ei ollut ainoastaan viisas ja rikas, vaan myöskin kaunis, nuori
  mies, pitkä ja solakka, mustahiuksinen, ja kaupungin kauniiden naisten
  mielestä ihastuttava. Ehkäpä juuri se luonnon antama etu olikin hänelle
  hankkinut neuvosmiehenrouva Merthenin suosion, ja Heldt päätti
  sentähden kysyä häneltä neuvoa sydämen asioissa, samoin kuin hän oli
  neuvotellut hänen miehensä kanssa laadultaan kylmäverisemmistä
  kysymyksistä.
  Ollen leski parhaassa iässään huomasi Heldt olevan yhtä luvallista kuin
  viisastakin etsiä itselleen toinen puoliso, ja missäpä saattoivat
  sydämen vaatimukset tulla parempaan sopusointuun liikeasioiden
  vaatimusten kanssa kuin nuoren, kauniin ja rikkaan laamanninleski
  Björkegrenin jalkain juuressa? Hän päätti siis epäröimättä uskaltaa
  käydä rynnäkköön noita hyvin lujitettuja valleja vastaan.
  Oli siinä kuitenkin muutamia hankaluuksia. Paitsi kauniin lesken
  tunnettua taipumattomuutta oli hänen ja uuden vastustamattoman
  ihailijan välillä toinenkin muuri, jonka korkeutta ja lujuutta uudempi
  aika tuskin saattaa käsittääkään. Tavat olivat niin ankarat, että
  jokaista sanaa, jonka nuori mies lausui naiselle, jonka perheen
  tuttuihin häntä ei luettu, pidettiin loukkauksena, eikä kukaan ollut
  siinä suhteessa arempi arvostaan kuin mahtavien Wittfootien suku. Heldt
  oli jo kymmenen vuotta ollut turkulaisena, mutta vielä ei ollut hänen
  osakseen tullut niin suuri kunnia, että olisi päässyt Hannu sedän
  tuttavien joukkoon. Miten oli poistettava tuo ylipääsemätön este?
  Neuvosmiehenrouva Merthen keksi keinon. Hän päätti toimittaa
  päivällispidot kuninkaan 54:nneksi syntymäpäiväksi, joka oli
  huhtikuun 20:ntena. Semmoinen kunnia ei tosin ollut oikeastaan
  tuleva yksinkertaisen neuvosmiehen talon osaksi, tuskinpa edes
  pormestarinkaan, koskapa maaherraa, piispaa tai presidenttiä saatettiin
  syystä kyllä katsoa yksin siihen oikeutetuiksi. Mutta koska maaherra ja
  presidentti sillä kertaa olivat poissa virkamatkoillaan, koska piispa
  oli sairas, eikä pormestareilla näyttänyt olevan halua moisiin hommiin,
  niin mikäpä olisi estänyt tavallista neuvosmiestäkään kaikessa
  nöyryydessä päästämästä alamaisuudentunteitaan ilmi milloin minkin
  verran yksityisten päivällispitojen muodossa. Syöminen on mieleistä
  työtä ja harvoin majesteettirikos; pöyhkeinkin mahtaja tuntee
  semmoisissa tilaisuuksissa jonkinlaista armollisuutta alempaa
  lähimmäistään kohtaan, seurustelusääntöjen kahleet höltyvät, kukin
  tuntee olevansa ihminen ja suo muille saman oikeuden. Niinpä siis
  noilla päivällisillä oli kaksi tarkoitusta: uskollisuudentunteiden
  osoittaminen ja haitallisen muurin murtaminen.
  Merthenin talo oli suuren torin varrella vastapäätä Grubbin taloa,
  mihin sittemmin Turun lyseon opinahjo sijoittui. Kutsut oli
  kaupunginpalvelija toimittanut, ja kokoontumaan oli pyydetty kello
  kahdeltatoista päivällä 20 päivänä huhtikuuta. Neuvosmiehen perhe ei
  ollut uskaltanut kutsua kruunun eikä kirkon ylhäisiä luottamusmiehiä,
  mutta koolle saapui kuitenkin noin neljäkymmentä arvokasta jäsentä
  hovioikeudesta, yliopistosta ja huomatuimmasta porvaristosta.
  Siellä olivat hovioikeudenneuvokset Stjernvall ja Jägerschiöld,
  asessorit Lostjerna, Wallenstjerna ja Adlercreutz, komisarius Wittfoot,
  tuomiorovasti Joonas Fahlenius, ensimmäisen suomalaisen sanakirjan
  tekijä, professori Daniel Juslenius -- Suomen ainoa lakitieteen
  professori Samuel Schultén -- Suomen ainoa lääkäri Diedrik Spöring --
  maamme ainoa fyysikko, yliopiston silloinen _rector magnificus_,
  professori Johan Thorvöste, joka oli kirjoittanut erinomaisen
  taikauskoisen väitöskirjan taikavavasta -- kuuluisa latinantaitaja,
  professori Henrik Hassel ja väittelysankari, oppinut historian ja
  siveysopin professori Algot Scarin. Pormestarien ja neuvosmiesten
  ohella olivat siellä myöskin edustettuina Turun silloiset huomatuimmat
  kauppahuoneet: Sjähle, Havemann, Pipping, Schultz, Wechter. Nuorin
  herroista, joka asetettiin halvimmalle paikalle pöydän päähän, koska
  hänellä ei ollut mitään muuta kuin hyvä päänsä, sydän ja tulevaisuuden
  toiveet, oli nuori, kalpea ja ujo maisteri Matias Elg, Merthenin
  perheen kaukainen sukulainen.
  Kymmenelle tai kahdelletoista rouvalle ja niiden joukossa tietysti
  laamanninleski Björkegrenille oli kutsut lähetetty, mutta ei
  ainoallekaan nuorelle neitoselle. Oli edistytty edellisen vuosisadan
  ajoista, jolloin laki nimenomaan kielsi kauniilta sukupuolelta
  pitoihin saapumisen. Se laki oli vielä voimassa samaten kuin
  ylellisyysasetuksetkin; se oli vain joutunut unohduksiin, eikä
  yksityisissä seuroissa niin tarkoin pidetty lukua lain sanasta.
  Juhlallinen, säännönmukainen vastaanotto alkoi jo portailla, jonne
  kaupungin rummuttaja Mikael Kallio -- Kaarle XII:n aikainen invaliidi
  Mikku -- oli maailmankuuluun sininuttuun puettuna asetettu
  jonkinlaiseksi kunniavahdiksi. Hän ei tosin lyönyt rumpua vierasten
  kunniaksi, mutta tervehti sotilaan tapaan ja saattoi heidät
  jäykkäsäärisesti (kylmään) eteiseen sekä otti siellä vastaan
  päällysvaatteet. Eteisestä saattoi kaupunginpalvelija Bergman vieraat
  edelleen saliin.
  Tervehdykset ja esittelyt sisällä tapahtuivat hyvin tarkkojen
  sääntöjen mukaan. Heldt esiteltiin Hannu sedälle ja hänen kauniille
  veljentyttärelleen. Tämän veljentyttären väitetään punastuneen ja
  sittemmin kuiskanneen emännän korvaan, ettei hän ollut koskaan vielä
  nähnyt niin kaunista miestä. Ei mikään aika ole sokea sellaisten
  huomioiden suhteen. Mutta Turku oli jo ehtinyt unohtaa onnettomuutensa;
  se oli alkanut tuntea itseään, se saattoi jälleen ... juoruta.
  Pöytäpaikat jaettiin tarkasti arvon mukaan, hovioikeudesta aina
  kauppaan asti. Raha antoi paljon valtaa, mutta ei arvoa. Hyvän tavan
  mukaista oli tekeytyä niin halvaksi kuin mahdollista sanoissa, kun vain
  sai pitää suurimman mahdollisen arvonannon ajatuksissa. Serkku
  Forseliaa ei mitenkään saatu istuutumaan sisar Lostjernaa ylemmälle ja
  arvokkaammalle sijalle, ja sisar Wechter pyysi kaikkein nöyrimmästi,
  ettei serkku Björkegren alentuisi istuutumaan häntä alemmaksi. Heldtin
  asetti emäntä hänen valitsemansa uhrin viereen; hän kursaili
  hirvittävästi, mutta taipuihan kuitenkin viimein jakamaan tuon
  kadehdittavan oikeuden erään vanhan asessorin kanssa. Kun siis kaikki
  olivat monen mutkan jälkeen istumassa, kukin paikallaan, jonka arvo tai
  onni oli hänelle hankkinut, nousivat isäntä ja emäntä jälleen
  seisomaan, panivat kätensä ristiin ja lukivat pöytärukouksen. Kaikki
  vieraat noudattivat esimerkkiä ja toistivat itsekseen rukouksen, mikä
  kesti noin viisi minuuttia. Sen jälkeen taas istuuduttiin pöytään.
  Merthenin talo ei ollut suinkaan rikas, mutta tahtoi ehkä mielellään
  siltä näyttää ja oli tänään saanut pöytähopeain apua hyvinvarustetusta
  Wittfootin talosta. Tekotukalla, hansikkailla, mustalla takilla,
  keltaisilla polvihousuilla, mustilla pumpulisukilla ja matalilla
  kengillä jonkinlaiseksi hovimestariksi somistettu kaupunginpalvelija
  Bergman tarjosi ympäri pöydän hopeapikarissa anikselta ja kotihumalilta
  vahvasti hajahtavaa viinaa, minkä jälkeen keltaisen myssyn ja mustan
  villapuvun verhoama ensimmäinen sisäpiika niiaillen kantoi esiin
  tarjottimen, joka oli täpösen täynnä leipää, voita, juustoa ja
  sillisalaattia. Tämän johdannon jälkeen seurasi tukevampaa lajia oleva
  varsinainen ateria, joka olisi saattanut myöhemmän ajan heikontuneen
  suvun kadehtimaan esi-isien oivaa ruuansulatusta. Ensin käytiin
  suunnattoman suuren kinkun kimppuun, jonka paloittelemisen,
  arvokkaan ja vaivalloisen luottamustehtävän, isännän onneton
  virkaveli, neuvosmies Nidelberg, suoritti otsansa hiessä ja josta
  emäntä sitten jakoi kullekin vieraalle sinapin kera niin suuren
  annoksen, että se olisi tyydyttänyt muonatorpparinkin nälän. Sen
  jälkeen tuli kokkareliemi, jota tarjoiltiin syvissä sinisissä,
  hollanninporsliinisissa lautasissa. Sitten kannettiin esiin kaksi
  kokonaista keitettyä, vähintään puolentoista leiviskän painoista lohta,
  joiden suussa oli sitruunoita ja jotka olivat taiteellisesti
  reunustetut tilli- ja persiljakimpuilla, punajuurikkailla ja
  äyriäisenpyrstöillä. Tuli sitten vielä silavansekainen paisti
  puolukka- ja lakkahilloineen suunnattoman suurella hopeavadilla ...
  ja paistin jälkeen tuli juhlallinen hetki.
  Tähän asti olivat vieraat juoneet vain hyvää, kotitekoista Turun
  olutta, herrat suuresta hopeakannusta, joka kulki kädestä käteen,
  naiset sitä vastoin pikku kipposista eli n.s. knepoista, jotka
  täytettiin kannusta. Tavallisesti muuta harvoin juotiinkaan, mutta
  tässähän oli kysymys majesteetista. Hovimestari toi toisen suuren
  hopeakannun, joka oli täynnä valkoista Ranskan viiniä; sitä tarjottiin
  pyöreistä, melkein pallonmuotoisista jalallisista laseista. Isäntä
  nousi, vieraat nousivat ... juotiin suurivaltaisen, urhoollisen ja
  viisaan kuningas Fredericuksen kunniaksi, joka nyt onnellistutti
  valtakuntaansa korkealla syntymäpäivällään, sekä verrattoman, lempeän
  ja armollisen kuningattaren Ulrika Eleonoran kunniaksi, joka puolestaan
  hyveillään teki viisaan kuninkaan onnelliseksi -- toivottaen heidän
  majesteeteilleen pitkää ja yhä edelleenkin onnellista hallitusta,
  valtakunnan ja kaikkien uskollisten alamaisten lakkaamattomaksi iloksi
  ja pysyväiseksi menestykseksi...
  Puhe ei ollut pitkä eikä latinalainen, ja nepä olivatkin kaksi
  harvinaista ansiopuolta tähän aikaan; pallonmuotoiset lasit
  tyhjennettiin jotenkin puhtain alamaisentuntein. Tosinhan jotkut
  ajatuksissaan lisäsivät, että hyvä kuningatar teki viisaan kuninkaan
  onnelliseksi varsinkin sillä, ettei ollut huomaavinaankaan hänen
  hairahduksiaan; mutta yleensä oli silloinen Myssyjen hallitus suosittu
  Suomessa, ja viimeiset kolme vuotta olivat olleet onnellisimmat, mitä
  valtakunta oli vuosisatoihin saanut osakseen -- tuntui kuin olisi
  herätty pitkästä, pimeästä ja myrskyisestä yöstä valoisaan aamuun.
  Vähän siinä tosin oli osaa Fredrik kuninkaalla, ja jokainen suomalainen
  kiitti onneaan, että Arvid Horn eikä kuningas olikin varsinainen
  hallitsija. Mutta liian läheltä oli katseltu kahdennentoista Kaarlen
  kunniakasta ja veristä yksinvaltaa, oltiin peräti väsyneitä voittoihin
  ja tappioihin; sankarikuningas ei ollut vielä varjollaan pimittänyt
  seuraajansa onnellista hallitusta eikä rauhan outoa tyyneyttä, ja
  kaikki se soinnutti pyöreäin lasien kilinän mielihyvän tunteiksi. Lasit
  juotiin pohjaan, juotiin ääneti, sillä silloin ei vielä ymmärretty
  hurrata eikä eläköötä huutaa ... ja Heldt näki lasinsa lävitse
  viehättävän naapurinsa hymyilevän.
  Päästyään tästä alamaisen kunnianosoituksen painosta alkoi herrain
  keskustelu liikkua vapaammin, jota vastoin rouvat, ikäänkuin
  ihmetellen, että hekin nyt olivat olleet osallisina kuninkaan maljan
  juonnissa, olivat edelleenkin häveliäästi vaiti. Politiikkaa ja tulevia
  valtiopäivävaaleja jauhettiin viljanhintojen, kauppaolojen ja viennin
  lomassa. "Hyödyn aikakausi" näytti jo nousevia oraitaan ja pukeutui
  Hornin ja Myssyjen perusajatukseen, että valtakunnan pitäisi oman
  piirinsä sisäpuolella valloittaa takaisin menetetyt maakuntansa.
  Pitäisi edistää teollisuutta, jotta ne suuret summat säästyisivät,
  joita jo alkoi tulvia pois maasta ulkomaisten valmisteiden hintana.
  Polttotupakan tullikin nousi jo kohta näet neljäänsataan ja nuuskan
  tulli sataanseitsemäänkymmeneen taalariin. Olisipa mainio asia viljellä
  tupakkaa, istuttaa silkkiäispuita, elättää silkkimatoja ja kutoa
  silkkiä. Hopeaa oli löydetty läheltä Helsinkiä; miksi ei voisi toivoa,
  että saataisiin vielä lyöttää hopeataalareita omien kaivosten
  antimista? Ennen kaikkea pitäisi meidän pakottaa ulkomaalaiset ostamaan
  meiltä enemmän tavaraa kuin me ostamme heiltä; siten maan rikkaus
  varmasti kasvaisi. Ja siihen ne vieraista, jotka olivat ammattimiehiä,
  lisäsivät, että se kaikki oli ensi sijassa oleva Turun asia, koskapahan
  koko maa hyötyy pääkaupunkinsa rikastumisesta. Ei koskaan pitäisi
  sallia muiden merikaupunkien kilpailua; vielä vähemmän olisi kärsittävä
  tuota kelvotonta kauppaa, jota taitamattomat Ahvenanmaan ja muiden
  paikkojen talonpojat olivat alkaneet harjoittaa omilla laivoillaan,
  itselleen häviöksi ja koko maalle korvaamattomaksi vahingoksi.
  Päivällisiä saattoi sanoa vaatimattomiksi edellisen vuosisadan pitojen
  rinnalla, jolloin Turun yliopiston rehtoria kiellettiin 1642
  tarjoamasta "enempää kuin kuusi varsinaista ruokalajia, kinkkua
  lukuunottamatta". Mutta vielä oli käytävä käsiksi suunnattoman suureen
  torttuun, joka oli taiteellisesti koristettu kaupungin vaakunalla ja
  rintasokerikyyhkysillä, ja tortun jälkeen tuli vielä viikunoita,
  manteleja ja pähkinöitä. Aterian päätyttyä veisasivat kaikki istualtaan
  pitkän ruokavirren, jonka jälkeen vieraat nousivat ja rivissä arvonsa
  mukaisessa järjestyksessä pudistivat kumartaen tai niiaten emännän
  kättä. Herrat jäivät sitten istumaan "tupaan", joka ei silloin vielä
  ollut kohonnut salin arvoon, ja niille, jotka tempun tiesivät,
  kannettiin hienoksi hakattua Hollannin tupakkaa, jota poltettiin
  pitkistä savipiipuista. Kahvista ei ollut puhettakaan, se kun oli hyvin
  harvinaista, tuskin nimeltä tunnettua herkkua; mutta suuressa
  hopeakannussa vaahtosi yhä olut, kunnes miesvieraat poistuivat, kun
  katsottiin illallisaterian ajan alkavan lähestyä, mikä tapahtui noin
  kello kuuden ajoissa silloisen tavan mukaan.
  
  
  2. PRINSESSA RUUSUNEN.
  
  Neuvosmiehenrouva Merthenin naisvieraat olivat sillä välin siirtyneet
  makuukamarin turviin -- neuvosmiehen huoneistossa oli siihen aikaan
  tupa, makuukamari, lastenhuone ja keittiö -- ja siellä heitä kestittiin
  teevedellä. Tuon äskettäin Hollannista tuodun ylellisyysjuoman
  valmistaminen oli yhtä nerokas kuin yksinkertainenkin. Otettiin
  hyppysellinen tuota kiinalaista kasvia, sekoitettiin siihen hienoksi
  survottua kardemummaa ja karvasmanteleja ja pantiin kaikki
  hopeakannuun, joka kaadettiin täyteen kiehuvaa vettä. Siitä täytettiin
  äsken mainitut kipposet, ja tee juotiin palasokerin maustamana. Niiden
  varalle, jotka pitivät hunajaa parempana kuin kallista sokeria, oli
  täysi hopeamalja tätä maukasta Naantalin mehiläisten tuotetta. Kun
  teekannu tyhjeni, kaadettiin uutta kiehuvaa vettä mehuttomaksi
  kiehuneeseen sekoitukseen, niin kauan kuin jollekin vieraalle vielä oli
  tarjottava, ja vihdoin saivat piiat ja lapset nauttia neljännen tai
  viidennen haudeveden voiman.
  Naistenkin kielet pääsivät nyt vihdoin valloilleen. Vahinko korvattiin
  oikein runsaasti, kiusailtiin nuorta laamanninleskeä, kyseltiin,
  olikohan Heldt löytänyt maahan kaivetun aarteensa, kiisteltiin
  edullisimmista humaloista ja parhaasta Saksan suovasta sekä
  ihmeteltiin, kun voin hinta oli noussut kolmesta aina kahteentoista
  taalariin leiviskältä. Vihdoin tahdottiin nähdä sisar Merthenin
  lapsiakin.
  Lapset toi sisään heidän hoitajansa, vanha Vappu, pitkä, laiha ja
  kulmikas nainen, jolla oli yllä ahdas musta villahame, sinijuovainen
  esiliina, harmaa, punaisilla nauhoilla reunustettu mekko, päässä
  pienenlainen punainen myssy ja kaulassa sininen liina. Hän oli leski ja
  näytti kyllä kykenevän ottamaan miestäkin kiinni kauluksesta, mutta
  jotakin hyväluontoista oli hänen tuimissa, ruskeissa silmissään ja
  siinä tyynessä huolellisuudessa, millä hän kantoi pientä lasta
  käsivarrellaan.
  Sisar Merthenillä oli tähän aikaan neljä pientä tyttöä: Anna, Eeva,
  Lotta ja Kaarin, vanhin yhdeksän ja nuorin vuoden vanha. Heillä oli
  kaikilla äsken silitetyt, valkoisesta kamritsikankaasta tehdyt
  rintaliinat; nuorimmilla päässä punaiset myssyt, jotka olivat sidotut
  nauhoilla kiinni leuan alta, vanhimmat paljain päin, letitetyin
  hiuksin. Äiti itse oli kaunis nainen, eivätkä tyttäretkään näyttäneet
  olevan huonompaan päin. Kaksi heistä oli vaaleaveristä, äänetöntä ja
  hiljaista; toinen ja neljäs järjestyksessä olivat tummasilmäisiä ja
  tummahiuksisia, vilkkaita ja vallattomia. Seitsenvuotiaalle Eevalle
  näytti luonto tuhlaamalla jakaneen parhaita antimiaan; mitään
  viehkeämpää ei olisi voinut nähdä kuin tuo leikkivä sulotar, joka oli
  vilkas kuin kissanpoikanen.
  Kolme vanhinta oli koulutettu niiauksen tapaisella liikkeellä
  tervehtimään ja suutelemaan kunnioitettujen tätien kättä. Kun se
  velvollisuus oli kunnialla suoritettu, nosti kaunis rouva Björkegren
  Eevan polvelleen, suuteli häntä poskelle ja sanoi:
  -- Tiedätkö, että minä olen sinun kummisi?
  -- Tiedän, sanoi tyttö.
  -- No, sittenpä varmaan luulet, että minulla on jotakin hyvää hameeni
  taskussa?
  Tyttö ei vastannut. Hänen silmänsä säihkyivät, kun hän näki kalliin
  timanttineulan, joka kummilla oli rinnassa.
  -- Mitä tästä sanot? jatkoi laamanninleski, vetäen hameensa taskusta
  kappaleen päivällistorttua, joka oli kääritty hienoon hollantilaiseen
  nenäliinaan.
  Eeva tempasi tortun, taittoi sen kolmeen osaan, hypähti alas, antoi
  houkuttelevat palaset sisarilleen, pitämättä itse mitään, ja palasi
  sitten kumminsa luo leikkimään timanttineulalla.
  -- Eeva on liian hyväsydäminen, sanoi laamanninleski hymyillen. Tulipa
  hänestä muuten mitä tahansa, rikasta hänestä ei tule koskaan.
  -- Eevaa miellyttää enemmän sisar Björkegrenin rintaneula, huomautti
  arvonimeä vailla oleva äiti Wechter, kauppiaanrouva, joka oli Annan
  kummi ja näki Eevan ehtineen torttuineen ennemmin kuin hän oli ehtinyt
  antaa suosikilleen samanluontoisen lahjan.
  -- Sisar Björkegren on opettanut hänet pitämään timanteista, puuttui
  puheeseen neuvosmiehenrouva Nidelberg, Lotta Merthenin kummi, syöttäen
  kalpealle lapselle rintasokerikyyhkystä.
  -- Onko mahdollista, että sisar Björkegren on antanut ristilapselleen
  harvinaisen ja kalliin kumminlahjan? kysyi asessorinrouva Lostjerna,
  joka äsken oli muuttanut kaupunkiin eikä siis vielä tuntenut kaikkia
  juoruja.
  -- Minä annoin hänelle muutamia Brasilian jalokiviä, vastasi
  laamanninleski välinpitämättömästi. Hannu setä oli ostanut ne
  vähemmästä kuin puolesta arvosta englantilaiselta kaapparilta, joka oli
  ne ryöstänyt Espanjan vesiltä.
  Pyydettiin saada nähdä tuota harvinaista koristetta. Se oli
  taidokkaasti tehty, 128 jalokivellä koristettu kultasolki.
  -- Mutta tuossahan olisi koristus vaikka prinsessalle! huudahti
  asessorinrouva teeskentelemättömästi kummastuneena.
  -- Niin, vastasi laamanninleski ylhäisen tapaan, sen sanotaankin olleen
  aiotun Portugalin kuningattarelle. Ristityttäreni on sitä kantava
  kunnialla muistona minulta, kun hän kerran menee vihille. Eeva ...
  ehkäpä sinulla jo onkin sulhanen?
  -- Minulla on neljä! vastasi lapsi veitikka silmässä, lukien
  sormillaan. -- Isä ... setä Heldt ... maisteri Elg ... ja Iisakki...
  -- Kas, kuulkaapas vain! sanoi kummi nauraen. Siinähän on jo kolme
  liiaksi. Mitä sinä niin monella teet?
  -- Minä saan karpaloita, pähkinöitä, viskunoita, ja Iisakki vetää minua
  kelkassaan jokimäelle...
  -- No, sitten se kyllä kannattaa. Pidä vain kaikki neljä, rakas
  tyttöseni! Kyllä minä niistä tiedän yhden, joka aina pysyy uskollisena,
  nimittäin isäsi.
  -- Eevalla on jo niin paljon hyvää, ja te ennustatte kuitenkin, sisar,
  ettei hän koskaan tule rikkaaksi? sanoi ystävällinen asessorinrouva
  hymyillen.
  -- Eikä siis koskaan turhamaiseksi, virkkoi rouva Wechter pisteliäästi.
  -- Ei, hän on liian hyväsydäminen tullakseen turhamaiseksi, vastasi
  laamanninleski.
  -- Ja kuka on sanonut, ettei Eevasta koskaan tule rikas? puuttui
  puheeseen vanha Vappu, lausuen uskotun palvelijan oikeudella ilmi
  hänkin oman ajatuksensa. Palvelijain ja herrasväen välinen erotus oli
  vielä silloin vähäinen, sillä eri yhteiskuntaluokkia erottava juopa
  kasvoi vasta Kustaan aikakaudella.
  -- Kuulkaas Vappua! huudahti Wechter äiti. Hän ennustaa kädestä,
  uskotteko?
  Sisar Forselia, papinrouva, uskoi kuiskaillen vieressään istuvalle
  rouvalle, että Vapun äiti oli pahamaineinen noita ja noitana oli hänen
  isoäitinsäkin poltettu monta vuotta sitten. Hän, Forselia, ei voinut
  käsittää, mitenkä sisar Merthen saattoi uskoa lapsensa henkilölle, joka
  oli niin huonomaineisesta suvusta; ainahan siitä jotakin kulkee
  perintönä. Muuten ei hän puolestaan kieltänyt, ettei Vappu itse olisi
  ollut kunnollinen ja hyväksi tunnettu vaimo; mutta ennustushenki oli
  hänessä kuin polttomerkkinä äidin suvusta.
  -- No, mitä ennustat lapsesta, Vappu? kysyivät rouvat uteliaina.
  -- Mitäpä vanha, hapan karpalo tietäisi omenansydämistä? vastasi
  hoitaja äreästi, pyyhkien pikku Kaarinin suuta ja nenää juovikkaalla
  esiliinallaan.
  -- Vappu luulee tietävänsä hyvin paljon Eevasta sentähden, että hän
  pitää niin paljon lapsesta, virkkoi äiti, melkoisen hyvillään hänkin
  siitä suosiosta, joka eniten kohdistui hänen lempilapseensa. Kerropas
  nyt, mitä kerran luit hänen kädestään. Hyväähän se kaikki oli.
  -- Eikö ollutkin? toisti palvelijavanhus. Niin, Jumala suokoon niin
  käyvän. Minä olen nähnyt hänen kädestään, että hän kerran vielä tulee
  hyvin rikkaaksi.
  -- No niin. Rukoile sitten, että hän nöyränä kantaisi sen, mitä Jumala
  hänelle suo.
  -- Ihan niin, huomautti rouva Wechter luoden syrjäsilmäyksen rikkaaseen
  laamanninleskeen. Voihan lapsi päästä rikkaisiin naimisiin;
  sellaistahan näkee joka päivä.
  -- Minä olen nähnyt, että hän tulee rikkaammaksi kuin kukaan muu nyt
  Turussa elävistä, niin rikkaaksi kuin vanha Kaarina kuningatar entisinä
  aikoina Liuksialassa, jatkoi Vappu, yhä enemmän innostuen. Minä olen
  nähnyt hänen pääsevän ylhäisempään asemaan ja suurempaan valtaan kuin
  kukaan muu tässä maassa...
  Rouvat katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Heidän joukossaan ei ollut
  ainoatakaan, joka ei olisi aivan varmasti uskonut, että ihmisen
  tulevaiset kohtalot saattaa nähdä hänen kätensä juovista.
  -- Nehän ovat kaikki hyviä lahjoja, arveli asessorinrouva ja suuteli
  pienokaista.
  -- Suokoon Jumala, jatkoi vanhus. Ja vielä minä olen nähnyt hänen
  tulevan hyväksi; hänen kaunistuksenaan tulee olemaan hyvä ymmärrys...
  -- Sano hänen tulevan onnelliseksi! virkkoi äiti, varsin
  ymmärrettävästi hyvin liikutettuna.
  -- Mahdollista on sekin. Ehkä myöskin onnelliseksi, sitä ei kädestä
  näy, mutta ei sitä siinä ole kiellettykään. Mutta yksi seikka on varma:
  kaikista, jotka nyt elävät Turussa, elää vain yksi ainoa kauemmin kuin
  tämä lapsi.
  Se ajatus, että pieni lapsi on näkevä kaiken sen, mikä nyt parhaillaan
  henkii, liikkuu, taistelee, iloitsee ja kärsii, maan poveen peittyvän
  ja taas toisaalta näkevä nyt vielä syntymättömien ja tuntemattomien
  miespolvien kasvavan perimään isiään -- sellainen yksinkertainen,
  luonnollinen ajatus liikuttaa aina niidenkin mieltä, jotka eivät muuten
  kiinnitä lainkaan huomiota elämän jokapäiväiseen vaihteluun. Kyyneliä
  näkyi useimpien silmissä, kun he, lujasti uskoen ennustukseen,
  katselivat rakastettavaa pikku tyttöä, joka oli kerran kohoava niin
  korkealle ja näkevä niin kauas, kauas hämärään tulevaisuuteen.
  -- Lupaa, Eeva -- sanoi laamanninleski, hänkin kyyneliin liikutettuna
  -- lupaa seitsemänkymmenen vuoden kuluttua kerran rukoilla kummisi
  haudalla!
  Pikku seitsenvuotias ei käsittänyt sitä. Mitä hän ymmärsi haudoista ja
  muistoista? Mitä hän tiesi, silmänräpäyksessä elävä, vuosien pitkästä
  sarjasta? Hän ymmärsi vain, että hänen rakas kumminsa itki ja hän
  kiiruhti suutelemaan pois kyynelet, vakuuttaen tekevänsä kaiken, mitä
  kummi häneltä pyytää.
  -- Kiitos, rakas Vappu! sanoi nyt rouva Merthen, haluten tyynnyttää
  vierastensa kiihtyneitä tunteita. -- Sinä jakelet todella
  kuninkaallisia lahjoja, ja vaikka sisar Björkegreniä syystä kyllä voi