Talvi-iltain tarinoita 2 - 17

  Entäs sitten! Mutta siitä minä en aikonut puhua, Ödmark kuoli, lapset
  olisivat pian seuranneet isäänsä -- olivathan he spitaalitautisia!
  Idegran olisi päässyt kirkkoherraksi, me kahden olisimme selvittäneet
  talon asiat, ja kaikki olisi joutunut vasarakaupalla myytäväksi. Kaikki
  kävi kuin pitikin. Mutta silloin tulitte te... Allfrida oli nähnyt unta
  teidän tulostanne. Minä vihasin, minä pelkäsin teitä ensi hetkestä
  asti, ja siinä olin ihan oikeassa, sillä kohta te aloitte huomata
  enemmän kuin teidän olisi pitänyt nähdä. Äh -- jatkoi hän hampaitaan
  kiristäen -- kaikki oli niin hyvin valmistettu, me olimme niin
  taitavasti miettineet kaiken... Niin, näettehän, että nyt puhun suoraan
  ja jos voisin muurata teidät elävänä kaivoon ... mutta samantekevää...
  Minä päätin lähettää pois lapset...
  -- Oliko silloin aikomuksenne tappaa heidät?
  -- Minä vannon...
  -- Älkää vannoko väärin!
  -- Itsehän sanoitte: miksi olisin ruvennut heitä tappamaan, kun ei
  minun tarvinnut muuta kuin antaa heidän kuolla? Miksi olisin ruvennut
  saastuttamaan käsiäni verellä, kun saatoin rauhallisin mielin odottaa,
  kunnes Herramme korjaisi heidät? Te huomasitte lapset, minulla oli
  syytä pelätä, että te huomaisitte enemmänkin, ja vetäydyin pois. Minut
  ryöväsi ja petti viekas varas; hän riisti omaisuuteni, jonka olin
  rehellisesti säästämällä koonnut varoista, mitkä Ödmark kuitenkin olisi
  tuhlannut. Minulle kerrottiin, että Idegran pääsisi kirkkoherraksi; hän
  on mahtava mies, minä luulin olevani turvassa, mutta tuo kelvoton
  Rågberg haastoi minut käräjiin. Silloin loppui kärsivällisyyteni: minä
  vaadin Idegrania tunnustamaan minut vaimoksensa. Ja mitä luulette hänen
  vastanneen minulle?
  Niin sanoen neiti Durin heittäytyi itkeä nyyhkyttäen uudelleen sohvan
  nurkkaan, ja kotvanen kului, ennenkuin hän jälleen rauhoittui. Sitten
  hän jatkoi vihasta ja suuttumuksesta vapisevalla äänellä:
  -- Hän vastasi, ettei hän saattanut muistaa minkäänlaista yhteyttä
  olevan meidän välillämme ... että minä olin uneksinut ... että minä
  saisin vastata puolestani ... että hän epäilee, olenko oikealla tavalla
  saanut Ödmarkin tavarat ... että hän hyvyydestä minua kohtaan ei ole
  lausunut julki epäilyksiään, mutta että hänen nyt ehkä täytyisi
  todistaa minua vastaan, jollen heti lähtisi pakoon Ruotsiin...
  Sillä tavoin kohdellaan kunniallisia ihmisiä, herra maisteri!
  Mutta hän saa katua sitä; minulla on kyllä keinot käsissäni, enkä minä
  sääli sitä pääpetturia! Kas tässä oikeaksi todistettu jäljennös
  vihkimätodistuksesta; hän on hävittänyt alkuperäisen... Tässä hänen
  kirjeensä, missä hän puoliksi peitetyin sanoin ilmaisee tuumansa...
  Tässä hänen omakätinen luettelonsa Ödmarkin pesän omaisuudesta, jonka
  me toistaiseksi jakaisimme keskenämme... Tässä ne lehdet, jotka Idegran
  repi irti Ödmarkin raamatusta samoin kuin hän leikkasi lehden
  kirkonkirjastakin, niihin kun oli kirjoitettu määräyksiä lasten
  hyväksi... Tässä sitten testamentti, johon minun piti koettaa saada
  vahvistukseksi Ödmarkin nimi, mutta josta ei tullut mitään hänen
  äkillisen kuolemansa tähden.
  -- Sen luonnoksen minä löysin ryöstettyjen tavaroiden joukosta. Siinä
  on ainakin puoli todistusta Idegrania vastaan.
  -- Oh, te ette tunne häntä vielä likimainkaan! Te ette tiedä, miten hän
  on viekkaasti anastanut sekä kiinteätä että irtainta tavaraa. Te ette
  tiedä, miten hän on pettänyt ja kavaltanut kaikki ystävänsä. Te ette
  tiedä, miten hänen kirkkokassansa, josta hän kerskailee herkkäuskoisten
  talonpoikien kesken, on varastamalla koottu puoleksi vaivais-, puoleksi
  haavirahoista. Te ette ehkä myöskään tiedä, että hän on kaiken kykynsä
  mukaan koettanut teitä itseänne panetella tuomiokapitulissa...
  -- Olkaa hyvä, puhukaa ainoastaan omista asioistanne. Mitä te tahdotte
  minulta?
  -- Oikeutta! Oikeutta! Minä olen viaton, minut on petetty! Idegran on
  kaikkeen syypää! Hänen tulee vastata kaikesta. Ja kun ajattelen, että
  sellainen roisto tahdotaan tehdä Aulangon kirkkoherraksi... Mutta niin
  ei käy niin kauan kuin minun kieleni liikkuu sen verran, että voin
  todistaa häntä vastaan.
  -- Oletteko valmis uudistamaan tunnustuksenne kruununvouti Rågbergille,
  joka syyttää teitä?
  -- Niin hullu minä en ole, vastasi mamseli Durin pilkallisesti ja
  katsahti ympärilleen nähdäkseen, onko mahdollisesti huoneessa salaisia
  todistajia hänen sanojaan kuulemassa.
  -- Kadutteko sitten monia pahoja tekojanne? Tahdotteko Kaikkivaltiaan
  Jumalan edessä tunnustaa olevanne kurja, kadotettu syntinen, joka ei
  muuta ansaitse kuin lain tuomion sekä tässä että tulevassa elämässä?
  -- Se ei ole totta. Minä olen viaton. Minä en ole tehnyt mitään pahaa.
  Jokaisenhan tulee pitää huolta vanhuudestaan... No, kyllähän minulla
  saattaa olla pienet vikani, minulla niinkuin kaikilla muillakin. Ödmark
  tahtoi, että päivällisen piti aina olla valmiina, kun hän tuli
  kirkosta, ja sentähden oli minulla harvoin aikaa käydä Jumalan
  huoneessa. Mutta minä olen noudattanut raamatun käskyjä, herra
  maisteri: minä olen ravinnut monta nälkäistä ja vaatettanut monta
  alastonta. Mitä olen saanut kiitokseksi siitä? Tyhmä roistojoukko
  osoittelee nyt minua sormellaan. Semmoisia ovat ihmiset!
  -- No niin -- sanoi Stjernkors koetettuaan turhaan herättää hänen
  paatunutta omaatuntoaan -- sen minä vain voin luvata teille, ettei
  Idegranista tule Aulangon kirkkoherraa.
  -- Siinä saattaa aluksi olla kylliksi, vastasi mamseli Durin. Mutta
  sitten, herra maisteri, sitten täytyy teidän auttaa minua pääsemään
  hänen lailliseksi vaimokseen.
  -- Sitä minä en voi. Kääntykää maamme lain puoleen, jollette tahdo
  turvautua Jumalan armoon.
  -- Lain puoleen, joka syyttää minua! Ei, kiitoksia vain. Mutta te
  olette pappi, te. Teidän velvollisuutenne on puolustaa papin vihkimää
  vaimoa. Tehän yhdistätte morsiuspareja, te; mitä hyötyä siitä on, jos
  joka konna voi sitten olla tunnustamatta vihkimistä? Minä pyydän, minä
  rukoilemalla rukoilen teitä, antakaa minulle takaisin laillinen
  mieheni, vaikka vain sen tähden, että saisin sylkeä häntä silmille ja
  pitää hänen nimensä! Oh, herra maisteri, minä olen vihannut teitä kuin
  syntiä; ettekö tiedä, että teidän juuri sen tähden täytyy auttaa minua?
  Muistaakseni sanotaan niin katkismuksessa. Jos te autatte minua, rupean
  minä niin jumaliseksi kuin te suinkin saatatte toivoa; minä käyn joka
  pyhä kirkossa, minä teen hyvää köyhille. Mutta miten voin minä olla
  jumalinen, jos te ette auta minua?
  -- Neiti Durin, Herran ja Jumalan kanssa ei käy tinkiminen. Vain tien
  Hänen luoksensa minä voin osoittaa. Tulkaa uudelleen, kun tulette
  katuvaisin, murtunein sydämin.
  -- Vai niin. Oletteko te pappi, mitä? Mutta olisihan minun pitänyt jo
  tietää se: semmoisia te olette kaikki ... ulkokultaisia kerskailijoita,
  viheliäisiä koronkiskureita! Missä hinnassa on syntien anteeksianto
  nykyjään? Saako sen kolmella ruplalla vai maksaako se ehkä koko
  pitäjän? Hahhahhaa, sellaisia te olette kaikki!
  Ja hän lähti ivallisesti niiaten ja pilkkahymy huulillaan.
  Stjernkors ei tuuminut kauan, vaan otti kävelykeppinsä ja lähti
  kappalaisen taloon. Siellä hän istui kolme tuntia kahden kesken
  kappalaisen, pastori Idegranin kanssa. Heidän keskustelustaan ei
  jälkimaailma tiedä. Ainoastaan nuoren papin murheellisesta muodosta
  hänen palatessaan kappalaisen luota saattoi päättää, että kaikki suorat
  sanat, kaikki liikuttavat kehoitukset olivat olleet turhaa vaivaa.
  Maailman viisauden palveluksessa harmaantunut mestari ei ota
  ojentuakseen totuutta ja oikeutta haaveksivan, Jumalan ja omantunnon
  käskyjä noudattavan nuorukaisen sanoista.
  Kun Stjernkors palasi pappilaan, oli siellä sanantuoja kutsumassa häntä
  jahtimestari von Holbachin luo, joka oli viimeisillään. Ukon omatunto
  oli samalla kertaa saanut kolahduksen kuin hänen kylkiluunsakin.
  Toisena hetkenä hän vannoi perhanainsa ja saamariensa nimessä, että hän
  ajaisi joka ainoan papin h----ttiin, ja kohta sen jälkeen pyysi saada
  puhella Stjernkorsin kanssa, vain "saadakseen nauraa sille p--ulle
  vasten naamaa" ja todistaa, että kaikki jutut toisesta tämän
  jälkeisestä elämästä ovat vain paljasta ämmäin lorua. Sen kummallisen
  kutsun saatuaan Stjernkors lähti hänen luokseen, sillä olihan Herra
  monesti ennenkin siunannut hänen pakanainkäännytystyönsä juuri
  pahimmissa ja ilmeisimmissä, mutta useimmiten sentähden myöskin
  rehellisimmissä syntisissä.
  Eikä hän pettynyt toiveissaan mitä von Holbach vanhuksenkaan tulee.
  Rakuuna oli ukossa syvälle juurtuneena ja teki alussa lujan tenän. Ensi
  vierailulla hän joutui raivoihinsa ja ajoi papin pois. Toisella kertaa
  hän nauroi, kiroili ja itki vuorotellen. Kolmannella kerralla ei kirous
  enää lähtenyt niin raikkaasti eikä ivanaurua enää kuulunut. Seuraavalla
  kerralla ukko tuumi, että kaikki ihmiset ovat roistoja Herramme edessä.
  Viidennellä käynnillä hän tunnusti itse olevansa pahin lurjus, ja
  kuudennella kerralla hän kuoli katuvaisena syntisenä, lujasti ja
  rehellisesti luottaen Kaikkivaltiaan armoon, jota hän oli niin monesti
  eläissään pilkannut ja herjannut.
  Von Holbach vanhuksen loppu oli Erland Stjernkorsille suurin ja puhtain
  ilo, minkä hän siihen saakka oli saanut osakseen monesti katkerassa ja
  epäkiitollisessa taistelussaan, jota hän ihmissieluista kävi, ja sitä
  paitsi valtava herätys koko seurakunnalle. Kaikki olivat tunteneet ukon
  ilmeiseksi jumalankieltäjäksi ja kaiken uskonnon viholliseksi; hän oli
  ollut Aulangossa pakanuuden pääpappina ja kaikkien pilkkaajien
  esikuvana. Huhu hänen kristillisestä kuolemastaan järkytti kaikkia
  hänen tovereitaan ja matkijoitaan. Ei hyödyttänyt, että monikin sanoi
  säälivästi sitä vanhuuden heikkoudeksi ja tuskien pimittämän
  ymmärryksen syyksi. He eivät voineet salata itseltään, että siinä
  ilmeni korkeampi voima, jonka edessä uhmaileva ylpeys ja ihmisen sokea
  itsekkyys vaipuvat voimattomina omaan mitättömyyteensä.
  Lukkari Talvinen, viinanpolttaja, joka oli väliaikaisesti erotettu
  virasta, tunsi siitä omassatunnossaan itsensä hyvin liikutetuksi ja
  selitti Stjernkorsille, että hän aikoi muuttua uudeksi ihmiseksi. Sitä
  kesti parahiksi seuraavaan viinanpolttoaikaan. Talvinen laski
  laskemistaan ja huomasi ehkä voivansa tulla toimeen lukkarin
  virattakin, jos hän ansaitsisi hyvin viinapannullansa, ja siinä sai
  hänen uusi elämänsä surullisen lopun.
  Hänen vaimonsa sitä vastoin, ollen ahkera kirkossakävijä, oli jo kauan
  ollut valona seurakunnassa, olipa hän myöskin kiivaillut Aulangon
  pappilan jumalatonta elämää vastaan. Hän tuli Stjernkorsin luo
  näyttämään jumalisuuttansa, mutta sai hyvin vähän mielenylennystä
  pappilasta. Stjernkors käski hänen tarkemmin miettiä 2 Tim. 3:5-7,
  mutta se ei ollenkaan miellyttänyt hurskasta kirkossakävijää.
  Lahkolaiset pettyivät yhtä pahasti, kun luulivat saavansa pappilasta
  kannatusta. He eivät sieltä löytäneet mistään mahtisanaa, ei
  kerettiläistuomiota; joka asiassa oli vain Jumalan sana elävänä
  muurina, jonka sisäpuolella mielipiteet vapaasti saattoivat liikkua,
  mutta jonka yli ne eivät voineet päästä. Kaikki, mitä Stjernkors teki,
  oli hengen ja voiman tekoa. Aikaisin aamusta aina myöhään iltaan oli
  pappilassa joukoittain neuvottomia, janoavia sieluja etsimässä
  vastausta elämän ja iankaikkisuuden kysymyksiin. Nuoren paimenen ei
  enää tarvinnut käydä etsimässä pakanoita; ne tulivat itse hänen
  luokseen, ja moni palasi uutena ihmisenä uuteen elämään. Ei koskaan ole
  kristillisyyden kuihtumaton elinvoima saanut kauniimpia voittoja tässä
  maassa. Kirkon lukuisien jäsenten keskelle kasvoi pieni, vahva sydän
  niistä, joilla elävä kristillisyys oli elon- ja sydämenasiana, ja
  niiden keskuudesta Stjernkors etsi näkymätöntä, pyhää, yhteistä
  kirkkoa, josta ulkonainen kirkko, tuo puutteellinen ihmistyö, on vain
  heikko, kaikkien maan vaiheiden mukaan vaihtuva muoto -- tuota Jumalan
  kansaa, josta sanotaan: Katso, Jumalan valtakunta on teidän
  keskellänne!
  
  
  34. NÄKYVÄINEN JA NÄKYMÄTÖN KIRKKO.
  
  Kolmas vaalipäivä tuli. Se oli muuan sunnuntai huhtikuussa, leuto ja
  auringonpaisteinen, ilmassa leivot ja sää keväinen. Taaskin saarnasi
  lääninrovasti Ekhammar arvokkaasti ja säännöllisesti; taaskin istuutui
  hän jumalanpalveluksen päätyttyä kuoriin toimittamaan vaalia.
  Vahingosta oli viisastuttu; lattian tueksi oli pantu lujia hirsiä; ovet
  pidettiin auki; kyläkunnittain tultiin sisään äänestämään, mutta muu
  väki odotteli sillä aikaa ulkona. Nuo varokeinot näyttivät kuitenkin
  tarpeettomilta: viimeinen onnettomuus oli vielä liian vereksenä
  muistissa, jotta olisi ennen aikojaan tunkeuduttu esiin. Kolmas osa
  seurakuntaa oli jäänyt kokonaan tulematta peläten edellisten
  mellakoiden uusiintumista; läsnäolijat näyttivät unohtaneen entisen
  riitansa, ja vaali kävi hyvin hyvässä järjestyksessä, odottamattoman,
  melkein juhlallisen rauhallisesti.
  Kaikesta näkyi, että edellisistä vaaleista saatu ankara muistutus oli
  sattunut hyvään maahan. Nekin muutamat, joiden vielä kuultiin
  äänestävän Idegrania, sanoivat nimen ilmeisesti häpeissään. Lysanderin
  puolustajat olivat menettäneet rohkeutensa. Kun äänet laskettiin
  yhteen, oli kaikkien kummastukseksi kappalainen Röding saanut
  kuudenkymmenenyhden, pastori Idegran kahdeksan ja kirkkoherra Lysander
  vain kolmen manttaalin huudot, lukuunottamatta semmoisissa tapauksissa
  aivan välttämättömästi asiaankuuluvia murto-osia.
  Väki hajosi ääneti ja kummastuksissaan. Moni arveli sitä Luojan
  sallimukseksi. Yksin kapakatkin unohtivat vuodattaa viinakyyneleitään
  pastori Idegranin tappion johdosta.
  Laamanni Åkerströmillä oli suuret päivälliset lääninrovasti Ekhammarin
  kunniaksi. Papit ja kaikki seudun arvohenkilöt olivat kutsutut; pastori
  Idegran vain oli jäänyt tulematta. Pastoriparan osakkeet olivat
  melkoisesti edenneet: rotat olivat luopuneet häviöön tuomitusta
  talosta. Kaikki olivat kääntyneet nousevaa aurinkoa kohti: Rödingin
  ylistäminen ja onnellinen vaali oli kaikilla puheenaiheena.
  Laamanninrouva oli kuullut, että Röding oli sivistynyt pappi ja
  miellyttävä seuramies; ja sitä ennustelmaa matki tietysti suurin osa
  vieraistakin. Jos puhe sattui kääntymään virkaheittoon suosikkiin,
  mainittiin häntä, siivoa, kunnon, kelpo Idegrania, jonkinlaisella
  säälillä, hän kun oli saanut niin paljon huolia; mutta ehkäpä ei aivan
  syyttäkään ... ja paljon pahaa sitä saakin nykyjään kuulla ... ja oli
  ihmeellistä, että Idegran oli ruvennut niin pahamaineisen ihmisen kuin
  mamseli Durinin pariin. Tiesihän koko maailma, että hän oli varastanut
  Ödmarkin tavaroita, ja -- ja se oli hävyttömintä, mitä laamanninrouva
  oli milloinkaan kuullut.
  Nyt oli toinen ääni kellossa; pastori Idegranin maallisina huolina
  olikin se, että neiti Durin ollen ahdingossa oikeuden edessä oli
  tunnustanut yhtä ja toista, mikä alkoi arveluttavasti pimittää Aulangon
  siihen asti mahtavan kappalaisen mainetta. Todistaa ei tosin vielä
  voitu mitään, ja sentähden ei Idegrania oltu saatu pois vaalilistasta;
  mutta niin kummallisia asioita tuli vähitellen ilmi, että vaihteleva
  yleisön mielipide, jota ensimmäisenä johti laamanninrouva, kääntyi
  häneen selin. Ja sillä kertaa oli yleisön mielipiteellä hyvä vainu.
  Sillä joitakuita päiviä vaalin jälkeen tulivat todistukset Rågbergin
  taitavuuden avulla niin päteviksi, että oikeus julisti neiti Durinin
  velvolliseksi astumaan vankeuteen ja pastori Idegranin haastettavaksi
  oikeuteen epäiltynä osallisuudesta Ödmarkin omaisuuden varkauteen ja
  sitä paitsi petoksesta, väärennyksistä, laittomasta koronkiskomisesta
  ja luvattomasta viinanpoltosta. Mutta mamseli Durin, joka jo aikoja
  ennen oli muuttanut pois Åkerströmin luota, oli sinä päivänä "lähtenyt
  kävelemään", ja kun Idegranille mentiin antamaan haaste, saatiin tietää
  hänenkin "olevan matkalla". Nimismies lähetettiin heti liikkeelle,
  mutta niin paljon oli kelpo Idegran-paralla vielä ystäviä, että kaikki
  paikkakunnan poliisimiehet saatettiin harhateille, ja kumpikin syytetty
  oli teillä tietymättömillä. Vasta monta viikkoa myöhemmin saatiin
  kuulla, että kaksi sen ja sen näköistä henkilöä oli reessä öiseen
  aikaan lähtenyt jään yli Ahvenanmaalle päin jostakin rannalta,
  huolimatta rannikkolaisten varoituksista. Mutta samana yönä oli äkkiä
  noussut myrsky, sumu ja sade, merijää oli lähtenyt liikkeelle ja siinä,
  mihin muutamia tunteja aikaisemmin matkustajain reki oli kadonnut
  pimeään, kohosi seuraavana aamuna vaahtoisena meri.
  Ahvenanmaalta haettiin heitä kaikkialta. Kukaan ei tiennyt mitään
  pakolaisista; eikä kukaan saanut sittemminkään mitään vihiä heidän
  kohtalostaan eikä myöskään kalliista hinnasta palkatun kyytimiehen
  kohtalosta. Molemmat syytetyt olivat viime aikoina olleet
  verivihollisia keskenään, ja kuitenkin näytti siltä kuin yhteinen vaara
  olisi saattanut heidät pakenemalla etsimään turvaa. Kun Idegranin
  omaisuus otettiin takavarikkoon, huomattiin, että kassakirstu ja kaikki
  hänen kalleutensa olivat poissa. Hänen reessänsä mahtoi olla raskas
  kuorma. Moni ajatteli silloin Ödmarkin onnettomia, pahoinpideltyjä
  lapsia. Raamatun sanat olivat harvinaisella tavalla, aivan
  kirjaimellisesti käyneet toteen pakolaisiin nähden. He olivat
  "pahentaneet pieniä", jotka ovat Jumalan valtakunnan omia, mammonan
  myllynkivi ripustettiin heidän kaulaansa ja heidät upotettiin meren
  syvyyteen.
  Monta Idegranin saatavista julistettiin laittomana mitättömäksi.
  Aulanko hengitti vapaammin, kun tuo raskas taakka vieritettiin sen
  hartioilta. Oikeus tuomitsi Allfrida Ödmarkille sekä mustalaiselta
  talteen otetut kalleudet, joiden joukossa oli lipas täynnä
  jalokivikoristeita että melkoisen korvauksen Idegranin monista
  maatiloista, joita pastori ei ollut saanut mukaansa viedyksi.
  Allfridasta tuli rikas; mutta hänellä oli muuta ajateltavaa.
  Hän oli Turusta palatessaan kokeneempi ja vähemmän haaveksiva kuin
  sinne mennessään, mutta sydämensä puolesta pysyi hän lapsena. Hän kävi
  Stjernkorsin rippikoulua. Kuten nuorta koivua keväällä kostuttaa
  toukokuun sade, aurinko lämmittää sen hentoja oksia, lempeät tuulet
  hyväilevät sen solakkaa vartta, vaaleanvihreät lehdet puhkeavat
  kaikkialla sen ensimmäisinä viattoman kukoistuksen päivinä, niin imi
  Allfrida Ödmarkin sielu Jumalan sanan, ikuisen valon lähteen mehua. Hän
  ei _oppinut_ mitään läksyn tavoin, hän _tiesi_ Jumalan rakkauden, hän
  eli siinä. Jotakin tuosta salaperäisestä yhteydestä toisen maailman
  kanssa oli hänessä yhä vielä jäljellä; mutta hänen äitinsä henki oli
  väistynyt pois mahtavamman tieltä: hän eli Jumalassa. Hän oli
  onnellinen, iloinen ja nöyrä. Hänen opettajansa olisi tahtonut, että
  hän olisi ollut vähemmän hellä, vähemmän haaveksiva, mutta hänellä ei
  ollut rohkeutta pudistaa perhostomua hänen sielunsa siivistä. Hän
  tyytyi siihen, että oli saanut karkoitetuksi epäjumalat ja asetetuksi
  ainoan, kaikkivaltiaan Jumalan Hänen valtaistuimelleen ihmissydämeen.
  -- Saadaanpas nähdä, hän nai tytön; kaikki on valmiiksi harkittu,
  Allfrida on rikas ja ottaa hänet avosylin, kuiskaili rouva Åkerström
  uskotuilleen.
  Mutta Stjernkorskin sai muuta ajattelemista. Hänet kutsuttiin
  vastaamaan kaikenlaisiin vaikeisiin kanteisiin, jotka olivat maininkeja
  Idegranin salaisesta toiminnasta, sillä se viekas herra käytti aina
  muita asioillaan. Stjernkorsin syytettiin käyneen riettaitten ihmisten,
  "puplikaanien ja syntisten" luona, joten hän oli alentanut papillista
  arvoaan -- ottaneen paljon pahantekijöitä vastaan pappilassa --
  levittäneen lahkolaisuutta, uskonvimmaa, jesuiittain oppia pitäjään --
  estäneen uuden kirkon rakentamista ja siten aiheuttaneen vaalien aikana
  tapahtuneen onnettomuuden -- särkeneen siinä tilaisuudessa yleiseksi
  pahennukseksi kirkon ikkunan ja olleen ensimmäisenä iskemässä kirveellä
  kirkon ovea -- laulaneen hyvin sopimattomalla tavalla virren kirkon
  portailla humalaisparvessa -- olleen samalla kertaa tappelussa
  osallisena -- sekaantuneen kirkkoherran vaaliin ja keränneen ääniä
  Lysanderille jne., jne. Useimmat noista syytöksistä huomattiin kyllä
  kohtuuttomiksi taikka mahdottomiksi todistaa, mutta -- "_ni en reste
  toujours quelque chose_" -- kaikesta jäi kuitenkin jäljelle merkki,
  rauhanhäiritsemiseen ja kirkonpahennukseen viittaava merkki. Olipa
  siinä -- mikä oli pahempaa -- vielä omapäisen innon, varomattoman,
  yltiöpäisen kirkollisten asiain käsityksen, jopa tuon levottoman
  uhmailevan ajanhengenkin leima, josta tohtori Ekhammar oli nuorta
  sielunpaimenta moittinut. Seurauksena siitä kaikesta oli, että
  Stjernkors sai ankarat nuhteet ja että hänet määrättiin hoitamaan
  pientä kappalaisen virkaa lääninrovasti, tohtori Ekhammarin tarkan
  valvonnan alaisena.
  Sattumalta tuli uusi kirkkoherra Röding juuri samaan aikaan ottamaan
  virkaansa vastaan. Hän toimitti, että Stjernkors kuitenkin sai päättää
  rippikoulunsa ja auttaa häntä ensi viikkoina. Hurskas Röding, joka oli
  niin odottamatta ja vastoin tahtoaan joutunut pois rakkaiden
  kapakalojensa ja ahvenanmaalaistensa luota, tunsi Aulangossa olevansa
  kuin kuohuvassa koskessa ja oli sentähden hyvin kiitollinen, kun sai
  ensimmäiseksi auttajakseen semmoisen miehen, joka tunsi paikan niin
  hyvin kuin Stjernkors. Nuo kaksi sopivat yhteen kuin laki ja
  evankeliumi, kuin Luther ja Melanchton. Stjernkorsilla oli paljon
  oppimista lempeästä, hiljaisesta, nöyrästä, paljon hengellisesti
  kokeneesta Herran apostolista. Röding puolestaan tarvitsi avukseen
  Stjernkorsin säikkymättömän, pontevan toimeliaisuuden kovien muurien
  murtamisessa ja monen vaskihaarniskaisen omantunnon voittamisessa,
  joihin lakkaamatta kasvoi vertavuotavista haavoista aina uudet
  krokotiilinsuomukset. Muutamassa viikossa he oppivat rakastamaan
  toisiansa kuin isä ja poika, ja heidän yhteinen toimintansa levitti
  Jumalan valtakuntaa ihmeellisen menestyksellisesti.
  Helluntaipäivänä piti Stjernkorsin erota seurakunnasta, ja samana
  päivänä pääsivät hänen rippilapsensa Herran ehtoolliselle. Vanha kirkko
  oli taaskin joutumaisillaan ihmisjoukkojen ruhjottavaksi, mutta osa
  väkeä jäi ulkopuolelle, sillä saarnaajan innokas ääni kuului selvästi
  avonaisista ovista. Rouva Åkerström itkeskeli koko ajan; patruuna
  Arvelin niisti lakkaamatta nenäänsä; hänen kelpo rouvansa mietiskeli,
  mitä hän valmistaisi päivällisten jälkiruoaksi. Jacquette von Holbach
  istui surupuvussa muistamatta ainoatakaan sukkeluutta ja odotteli
  kruununvouti Rågbergin ja sisarensa, Marguerite Melanien kuulutusta.
  Ontuva, pieni herra, jossa oli vain luuta ja nahkaa ja punainen
  poskiparta sekä kaulassa kovaksi tärkätty kaulahuivi, tuli viimeisten
  joukossa ja katseli ihastuneena toivorikasta Perpetua Arvelinia. Mies
  oli käräjäkirjuri Krankenhaus, joka haeskeli parempaa tointa, kun hän
  kosittuaan henkikirjurin virkaa oli saanut rukkaset senaatilta.
  Eräässä nurkassa istui kyyristyneenä muuan mustatukkainen olento
  milloin irvistellen, milloin nyyhkyttäen. Hän oli hänkin ollut
  osallisena ensimmäisessä pastorin vaalissa; puoliväkisin oli hänet
  sitten vedetty rippikouluun, ja siellä hän oli kerran saanut
  jonkinlaisen käsityksen uskonnosta. Tosin ei hänen vielä voitu antaa
  käydä ehtoollisella, mutta hänen toivottiin seuraavalla kerralla
  pääsevän. Hän oli Joosua-mustalainen.
  Stjernkors saarnasi. Hänellä oli kaunis ja rikas teksti, ja hän selitti
  sen salamoivan voimakkaasti. Hän puhui Pyhän Hengen vaikutuksesta läpi
  aikakausien ja miten Vapahtajan ennustukset vielä joka päivä käyvät
  toteen. Hän puhui ihmishengen pitkästä maailmassa suoritettavasta
  työstä, sen omasta pimeydestä ja voimattomuudesta, siitä, miten se
  hapuilee kohti luonnollista valoa, sen jaloudesta ja ihanuudesta, kun
  Jumalan Henki sen valaisee ja saattaa jälleen Jumalan kuvaksi. Hän
  puhui Hengen työstä Aulangossa -- miten vähän aikaa takaperin vielä
  monet tuhannet olivat synkän, hengellisen pimeyden kahleissa ja
  palvelivat epäjumalia, mutta miten Jumalan Henki sitten oli herättänyt
  monta heistä kuolemasta elämään ja miten kaikkien niiden pitäisi koko
  elämällään ylistää Herraa ja rukoilla veljiensä puolesta. Hän tunnusti,
  ettei hänellä itsellään ollut muuta kuin syntiä ja heikkoutta
  kannettavana Herransa eteen, joka oli hänet kutsunut paimeneksi, mutta
  se oli ollut hänellekin opiksi ja siunaukseksi. Lopuksi hän puhui
  tavalliset sanat rippilapsille. Mutta kun hänen katseensa kohtasi
  erään kuorissa olevista nuorista, valkopukuisista tytöistä --
  _valkopukuisista_, sillä valkoisissa he olivat, kuten ainakin elämänsä
  suurimpana riemujuhlana, eikä surun mustissa pukimissa, kuten nykyinen
  tapa töykeästi määrää -- silloin petti hänen äänensä ensi kerran.
  Erland Stjernkors oli käytännöllinen, vakava sanan palvelija, ei mikään
  haaveksija, mutta kuitenkin hänestä tuntui, kuin loistava serafi olisi
  laskeutunut alas kuoriin ja katsellut kirkastunein kasvoin häntä
  silmiin...
  Koko lujan tahtonsa voimalla koki hän riistäytyä tuon mielikuvan
  vallasta, mutta turhaan. Epäjumalat, joita vastaan hän oli kauan ja
  voitollisesti taistellut, kostivat viime hetkenä tappionsa ja
  vangitsivat hänet saattaen hänet synnillisesti jumaloimaan kuolevaista
  olentoa. Tuskin hän saattoi vapisevalla äänellä rukoilla tavalliset
  rukoukset saarnan jälkeen, ja sitten hän astui syvälle nöyryytettynä
  alas saarnastuolista, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi seurakunnalle.
  Mutta sitä ei tarvittukaan. Kaikki hänen ympärillään heltyi kyyneliin.
  Hän sai aikaa rauhoittua ja jakoi kirkkoherran rinnalla ehtoollista.
  Kaikki nuoret itkivät, paitsi Allfrida. Miksi _hän_ olisikaan itkenyt?
  Olihan hänen kotinsa Jumalan valtakunnassa, siinähän hän oli alati eikä
  vain haihtuvien tunteiden, kuivuvien kyynelten liikuttavana
  juhlahetkenä. Hän ei _voinut_ itkeä, vaan ainoastaan kiittää ja
  kunnioittaa.
  Iltapäivällä Erland Stjernkors lähti Aulangosta. Hän oli kieltäytynyt
  ottamasta vastaan mitään kiitollisuuden- tai kunnianosoituksia. Mutta
  hän ei kuitenkaan saattanut estää sitä, että sadoittain ihmisiä
  kokoontui pappilan ympärille ottamaan häneltä jäähyväisiä. Niiden
  joukosta hän tunsi Sammen Simon, Lukku-Liisan ja monta muuta, jotka
  suuri Henki oli hänen, heikon aseensa, avulla pelastanut turmiosta. Hän
  puristi heidän kättään ja istuutui kieseihin uskollisen, vanhan
  Milenia-tädin kanssa, joka lähti hänen mukanaan, kun he molemmat
  yhteisesti olivat uskoneet lemmikkinsä Allfridan hänen holhoojansa,
  kruununvouti Rågbergin huomaan. Kieseissä seisoi takana Joosua.
  Viime hetkeen asti viipyi ajoneuvojen vaiheilla kaksi nuorta naista,
  ensimmäiset, jotka Stjernkors Aulangossa saattoi valon tielle: Allfrida
  Ödmark ja Loa Åkerström.
  Ja hän lähti, paneteltuna ja epäiltynä, mutta siunauksesta rikkaampana
  kuin moni muu sanan palvelija lähtee seurakunnastaan. Saammekohan
  toiste vielä kuulla jotakin hänen vastaisista vaiheistaan? Ehkä tai
  ehkäpä emme. Ei se ole mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee;
  Jumala yksin kasvun antaa. Hän yksin tietää, missä tämän ulkonaisen,
  inhimillisesti puutteellisen, muodonmuutosten alaisen kirkon
  keskuudessa yhteinen, pyhä, näkymätön kirkko piilee Herran tulemisen
  päivään asti.
  
  
  
  MIRABEAU TÄTI
  
  
  1. TÄTINI JA MINÄ.
  
  Constancelle.
  Niin, Constancelle. Ei mitään muuta, ei enempää eikä vähempää. Ei
  "hyvälle", "parhaalle", "kaivatulle ja rakastetulle" Constancelle, vaan
  Constancelle ihan semmoisenaan. Minä olen tyytyväinen häneen, enkä
  toivo mitään muuta.
  No niin, olethan sinä uskollinen, olet vaitelias, sinä saat kuulla
  kaikki.
  Kuvittelepas, että vielä, kuten muinoin, hiivimme varpaisillamme ylös
  puolipimeitä ullakonportaita ja haparoimalla etsimme vanhaa,
  salaperäistä, rautalankaristikolla varustettua kirjakaappia, mistä
  kerran tutkimusretkillämme löysimme muinaisen lainakirjaston,
  jonka isäni oli ostanut huutokaupasta, mutta jonka sisällystä
  oli sangen huolellisesti salailtu kahden kasvavan tytön
  rajattomalta uteliaisuudelta. Kuvittele taas, että me kiitettävällä
  innolla tutkistelemme viiden- tai kuudenkymmenen vuoden vanhaa
  romaanikirjallisuutta ja siitä saamme hyvin tunteellisen käsityksen
  elämän vaiheista ja etenkin tuon ahdistetun ja vainotun rakkauden
  kuvailemattomista harhasokkeloista. Voi sitä kiellettyä hedelmää! Miten
  palavan tiedonhaluisina me vaivuimme lukemaan noita helliä ja
  kyyneleisiä kuvauksia, joiden nimilehdillä ensimmäisinä loistivat
  kuolemattomat nimet Lafontaine, Kotzebue ja Johanna Schopenhauer! Miten
  kuumia kyyneleitä vuodatimmekaan kaikkien noiden onnettomien rakastavien
  tähden ja miten sydäntyneitä olimme hirmuvaltaisiin isiin, kivikoviin