Talvi-iltain tarinoita 1 - 02

  heinäkuuta purjehti Helsingistä Ruotsin laivastolla venäläistä vastaan,
  joka oli lähtenyt Kronstadtista.
  Eri mieltä oltiin kuitenkin siitä, merkitsikö pauke ankaraa
  meritaistelua vaiko vain pienempää kahakkaa. Fredrik prinssi arveli
  sitä jälkimmäiseksi.
  -- Uskallan lyödä vetoa kaikista veloistani -- sanoi hän hilpeästi --
  että urhoollinen veljeni suuramiraali on ajanut muutamia venäläisiä
  jauhojaaloja liikkeelle Haminasta ja pakottanut ne tervehtimään Ruotsin
  laivastoa, ja sen tehtyään on hän epäilemättä siksi jalomielinen, että
  antaa niiden mennä menojaan.
  Tuo pahanilkinen viittaus Kaarle herttuan arkaluontoisuuteen, jota
  hänen kolme viikkoa sitten oli Dagerortin luona pakosta täytynyt
  osoittaa Venäjän laivastoa kohtaan, saavutti oitis suosiota prinssin
  seuralaisissa.
  -- Olisipa sääli jauhosäkkejä, sillä kahden viikon päästä maistuisivat
  venäläiset möykyt erinomaisilta, muistutti rohkeasti muuan nuori,
  Viaporin linnaväkeen kuuluva upseeri.
  -- Luuletteko niin, kapteeni Croneld? jatkoi prinssi, jonka seurueessa
  puheltiin jokseenkin vapaasti sodasta ja sotavarustuksista. -- Olette
  oikeassa; toivottavasti herttua sallii meidän kahden viikon kuluttua
  aterioida Kronstadtissa. Jollei, niin me maamoukat saamme ravita
  itseämme laivastomme kunnialla.
  -- Teidän korkeutenne näyttää arvanneen oikeammin kuin ehkä
  luullaankaan, virkkoi paroni Rajalin, jonka harjaantunut korva heti
  ymmärsi tykinpaukkeen todellisen luonteen. -- Tuo ei ole mikään
  jauhojaalakahakka, se on säännöllistä taistelua.
  -- Mutta se ei ole mahdollista, väitti prinssi. Kuulkaa! Nyt on taas
  kaikki hiljaa; jyske on loppunut. Kuulen kärpäsenkin surinan, ja
  pitäisihän Ruotsin laivaston tykkien toki voittaa mokoma ääni.
  -- Tässä sodassa käy kaikki helposti. Jos laivasto saa voittoja
  puolessa tunnissa, pitää maa-armeijan saada neljänneksessä, kuiskasi
  taas kapteeni Croneld prinssin korvaan.
  -- Minun käteni -- jatkoi Rajalin -- ovat karkeat ja käsnäiset, mutta
  jos teidän korkeutenne suvaitsisi laskea hienon kätensä paljaalle
  kalliolle, niin huomaisittepa, että se on hyvä kaikupohja. Tai
  neuvoisin teitä vielä mieluummin, ellei se olisi liian vaivalloista,
  painamaan korvanne kalliota vasten.
  Prinssi seurasi ensimmäistä neuvoa.
  -- Luulen todellakin tuntevani vähäistä tärinää, mutta se saattaa yhtä
  hyvin aiheutua siitä, että kaupungissa ajetaan. Uskotte siis
  tosiaankin, hyvä paroni, tämän vuoren voivan kertoa meille taruja?
  -- Kenties, teidän korkeutenne. Ja vieläpä varsin kummallisia satuja
  valtakuntain kohtaloista, joista nyt lyödään arpaa. Kääntäkää hiukan
  tykkiaukkoja, niin teidän ylhäisyytenne saa kuulla.
  Prinssi oli siksi äskettäin tullut hovista, hän oli siksi arka
  nykyisestä korkeasta arvostaan ja pelkäsi siksi paljon naurettavaksi
  joutumista, ettei hän olisi mielellään laskeutunut tuohon tukalaan
  asentoon. Mutta hänen uteliaisuutensa ja hetken jännitys, voittivat
  kaikki arvelemiset.
  -- Olkoon menneeksi, hyvät herrat! -- huudahti hän -- seuratkaa
  esimerkkiäni! Joka mies pitkällensä!
  Samassa kaikki painoivat korvansa kalliota vasten. Ja jokainen kuuli
  nyt aivan selvästi ankaran, yhtämittaisen tykkien paukkeen, joka
  milloin tuntui vähenevän milloin taas kiihtyvän, ja ajoittain saattoi
  erottaa, miten linjalaivojen koko sivulta yht'aikaa ammuttiin.[5]
  Fredrik prinssi ei enää laskenut leikkiä. Tuossa maanalaisessa
  sanomassa, joka -- niin hiljaiselta ja rauhalliselta kuin kaikki muu
  näyttikin, mitä silmä tai korva saattoi huomata -- kulki kautta meren
  ja maan ilmoittamaan kaukaisia taisteluja, oli jotakin juhlallista,
  jotakin salaperäistä. Sinä hetkenä ratkaistiin valtakuntain menestys,
  tuhansia maamiehiä kävi kenties juuri veriseen kuolemaan, eikä kukaan
  kalliolla seisojista voinut pelastaa tai auttaa heitä. Ystävä ja
  vihollinen puhuivat samaa tykkien tulikieltä, mutta kukaan ei osannut
  selittää sen merkitystä, ei kukaan tiennyt, ennustiko se Ruotsin
  aseiden voittoa vai tappiota. Ja kun taas siitä noustiin, näytti kaikki
  olevan kuin unta: peipponen lauloi kesävirttään lähimmässä puussa, ja
  meri loiskuili hiljaa kalliota vasten, ikäänkuin se ei koskaan olisi
  juonut pisaraakaan verta tai haudannut ainoatakaan pirstoutunutta
  alusta aurinkoisen pintansa alle.
  -- Totta totisesti -- sanoi prinssi noustessaan -- Kaarle veljelläni on
  tänään kuuma päivä. Saattaako kukaan teistä, hyvät herrat, paukkeesta
  arvata taistelun menon?
  -- Venäjän laivastolla -- sanoi Rajalin -- on suuremmat tykit kuin
  meikäläisillä. Luulen voivani erottaa moskovalaisen jymypaasit, eivätkä
  ne ärjy enää niin raivokkaasti kuin ammunnan alussa.
  -- Jumala varjelkoon isänmaata! jatkoi prinssi kalpeana ja
  liikutettuna, sillä hänellä oli kuitenkin sydän, ja se se olikin
  parasta hänessä. -- Mitä on tehtävä? Voimmeko jollakin tavoin auttaa
  suuramiraalia?
  -- Jos sallitte, teidän korkeutenne -- virkkoi Mansbach, joka oli
  parempi sotamies kuin valtiollinen äly, iloiten kuin ajuri ruoskan
  läjähdyksestä -- uskallan huomauttaa, että Ruotsin saaristolaivasto on
  sataman suulla valmiina purjehtimaan.
  -- Se tulee liian myöhään! Se tulee liian myöhään! huusi moni
  herroista, joiden ei ollenkaan tehnyt mieli auttaa herttuaa niittämään
  kunniaa.
  -- Se ei tule liian myöhään, jos se heti lähtee liikkeelle, lausui
  eversti Anckarsvärd kiivaasti. Voidaanhan aina tuulen mukana
  ajelehtivia aluksia auttaa, haavoittuneita korjata ja saalista anastaa.
  Herran nimessä, teidän korkeutenne, antakaa laivaston heti nostaa
  ankkuri!
  Sotaneuvosto saatiin tuokiossa kokoon. Ehdotusta sekä kannatettiin että
  vastustettiin. Prinssi ei ollut koskaan ollut tukalammassa asemassa.
  Ensi kerran eläissään hänen oli ajateltava ja toimittava kuninkaan
  sijaisena, eikä hänelle tahdottu edes suoda miettimisaikaa.
  -- Tuuli tyyntyy kokonaan, laivasto ei pääse paikaltaan, väitti hän.
  -- Joka aluksessa on airot, muistutti Rajalin.
  -- Se on totta, myönsi prinssi ilmeisesti hämillään.
  -- Mutta jos herttua on joutunut tappiolle, on saaristolaivasto
  hukassa! huusivat taas herttuan julkiset vastustajat ja kuninkaan
  salaiset vihamiehet.
  -- Ja silloin on teidän korkeutenne vastuunalainen kaikesta, kuiskasi
  kapteeni Croneld, hyvin tietäen, millaiselle miehelle hän puhui.
  Prinssi pelästyi.
  -- Meidän täytyy lähettää pikaviesti kuninkaalle ja pyytää käskyjä,
  sanoi hän.
  Anckarsvärd punehtui suuttumuksesta.
  -- Laivasto on valmis purjehtimaan, joka minuutti maksaa verta, joka
  tunti voi viedä meiltä maakunnan, ja teidän korkeutenne epäröi vielä!
  huudahti hän voimatta hillitä merimiesintoansa.
  Fredrik prinssi punastui vuorostaan, kuten kaikki heikot luonteet
  helposti loukkautuen kaikesta, minkä hän luuli arvoaan solvaisevan.
  -- Olen pyytänyt neuvoa enkä mitään soimauksia, sanoi hän. Kapteeni
  Croneld, toimittakaa mies, joka osaa ajaa hevosensa kuoliaaksi.
  -- Veljeni näkyy olevan tuolla vallilla, ja jos teidän korkeutenne
  suvaitsee kunnioittaa häntä sillä toimella, takaan minä hänen intonsa
  -- vastasi kapteeni.
  -- Hyvä. Kutsukaa hänet tänne!
  Prinssi repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen muutamia
  sanoja lyijykynällä ja sulki sen suulakalla.
  Kutsuttu, pieni, kaunis ja solakka aliupseeri, joka äsken juuri oli
  tullut edellisen vartijan sijaan vallille, lähestyi tervehtien sotilaan
  tavoin.
  -- Mutta tuohan on vielä hoitajaa tarvitseva lapsi, huomautti prinssi
  hymyillen. Nimesi?
  -- Lennart Croneld, savolaisjoukon kersantti.
  -- Savolaiset ovat rajalla. Kuinka sinä olet täällä?
  -- Tulin vasta keväällä palvelukseen, sain määräyksen lähteä Viaporiin
  oppimaan sotatiedettä ja odotan käskyä lähteä pataljoonaani.
  -- Osaatko ratsastaa?
  -- Jotakuinkin, ja kuninkaani takia vaikka tuleen.
  -- Hyvä. Vie tämä kuninkaalliselle majesteetille, sinne mistä hänet
  vain löydät, kenties Loviisaan. Mutta aja kuin vimmattu ja tuo minulle
  vastaus. Jos kahdessatoista tunnissa ehdit takaisin, elävänä tai
  kuolleena, niin olen pitävä sinut armollisessa muistissani.
  -- Se on tapahtuva, teidän korkeutenne! Saanko vielä muita käskyjä?
  -- Et.
  Poika riensi pois, hyppäsi ensimmäisen hevosen selkään, minkä
  linnoituksessa tapasi, ja pyyhälsi tiehensä.
  -- _Voici de quoi faire quelque chose!_[6] sanoi prinssi. Olisipa poika
  päätänsä pitempi, kelpaisi hän vestmanlantilaisteni joukkoon.
  
  
  2. SUURSAAREN TAISTELUN JÄLKEEN.
  
  Tykkien pauke Suursaaren luona oli herättänyt monta tuhatta uinuvaa
  kaikua Suomen eteläisen rannikon kallioilta, ja huhu siitä saapui jo
  samana päivänä kuninkaan korviin. Sen tärkeän uutisen tähden
  unohdettiin hetkiseksi kaikki muut huolet: rajan vartioiminen,
  joukkojen varustaminen, ruokavarojen hankinta, kansan taivuttaminen
  äkkiarvaamattoman sodan kannattamiseen. Ehrenskiöldin ajoista saakka
  oli Ruotsin laivasto nyt ensi kerran uskaltanut koettaa voimiansa
  Venäjän laivaston kanssa. Ja laivastoon perusti kuningas parhaat
  toiveensa: sen tuli lannistaa vihollisen voima ja raivata tie
  Pietariin. Taistelu oli taisteltu; mutta kuka oli voittanut? Sitä ei
  kukaan tiennyt. Mykkiä olivat meren aallot, eivät vastanneet rantojen
  kaiut. Levottomana, tuskin saattaen itseään hillitä, riensi kuningas
  Helsinkiin.
  Huhu meritaistelusta riensi hänen edellänsä pitkin rannikkotietä. Äsken
  aloitetusta heinänteosta palaava maakansa pysähtyi tienvieriin,
  heilutteli lakkejaan ja teki kunniaa viikatteillaan ja haravoillaan,
  kun kuningas ajoi ohi. Ne olivat uusmaalaisia. Hämäläiset eivät olisi
  tulleet tervehtineeksi, ennenkuin maan isä jo olisi ehtinyt hyvän
  matkan heidän ohitsensa.
  Kuningas ajoi avovaunuissa, vieressään kamarisihteeri Ehrenström. Matka
  kävi niin nopeasti, että suurin osa kuninkaan seuruetta oli jäänyt
  jälkeen. Ainoastaan kaksi kamaripalvelijaa ja kaksi henkivartijaa oli
  mukana.
  Porvoon länsipuolella, aivan kaupungin lähellä, noin viiden penikulman
  päässä Helsingistä tuli vastaan hoikka ratsastaja, joka koki
  vaahtoisella hevosellaan sulkea heiltä tien. Kun se ei onnistunut,
  kääntyi hän ympäri ja koetti seurata vaunuja. Mutta vaunuja vetivät
  äsken vaihdetut, virkut hevoset, ja hänellä oli uupunut. Kun ratsastaja
  näki jäävänsä jälkeen, hyppäsi hän maahan, jätti hevosen suitsineen
  valloilleen tielle, saavutti juosten kuninkaan vaunut ja hyppäsi niiden
  taa.
  Se ei kuitenkaan onnistunut ilman sysäyksiä, sillä siellä takana oli jo
  ennestään kyytimies ja lakeija. Toinen henkivartija ratsasti vielä sen
  lisäksi sille puolen, uhaten sapelin lappeella, ja kaikki kolme
  koettivat parhaansa saadakseen kutsumattoman vieraan alas astimelta,
  luullen häntä mielipuoleksi, jopa ehkä petturiksikin, joka väijyi
  kuninkaan henkeä.
  Mutta Lennart Croneld -- sillä hän se oli -- puolusti oikealla
  kädellään miehuullisesti paikkaansa, samalla kuin hän vasemmassa
  kädessään heilutti pientä paperia, lakkaamatta huutaen:
  -- Pikaviesti! Pikaviesti!
  -- _Qu'est ce que c'est?_ Mitä siellä? kysyi kuningas kääntyen taapäin.
  -- Pikaviesti! huusi nuorukainen uudelleen, kiipesi takajoustimelle ja
  kumartui kuninkaan puoleen, samalla kuin hän oikealla jalallaan antoi
  aimo potkuja vastustajilleen, jotka kiskoivat häntä koivista.
  Kaikki tuo tapahtui hevosten juostessa hyvää vauhtia alamäkeä.
  Kahakka oli niin hullunkurinen, ettei kuningas Suursaaren-tapahtumiin
  syventyneenäkään voinut olla hymyilemättä. Yksi ainoa silmäys pienen
  maantieritarin hehkuviin kasvoihin, miehuullisen näköiseen muotoon ja
  tomuiseen sotilaspukuun, josta kuningas huomasi hänen kuuluvan
  uskollisiin savolaisiin, poisti hänestä kokonaan suuttumuksen tuosta
  rikoksesta tierauhaa ja kuninkaan arvon kunnioitusta vastaan, jota hän
  muuten oli sangen tarkka vaatimaan.
  -- Anna minulle paperisi ja käy ajajan viereen istumaan! käski
  kuningas.
  Sanantuojalle ei sitä tarvinnut kahdesti sanoa. Tuokiossa hän oli
  antanut paperin, kiivennyt pitkin vaunun oven reunaa ja asettunut
  hämmästyneen ajajan viereen, vieläpä lisäksi ehtinyt vaarallisella
  retkellään tehdä jonkinlaisen sotilaantervehdyksenkin majesteetille.
  Kuningas luki kirjeen; hänen kasvonsa synkistyivät.
  -- Mikä tyhmyys! sanoi hän ranskaksi Ehrenströmille. -- Pyytää käskyjä
  kymmenen penikulman päästä, kun joka silmänräpäys on kallis ja on
  käsissä keinot, joilla voi edistää voiton saantia tai estää tappiolle
  joutumista!
  Kuten tiedetään tuli tämä Fredrik prinssin laiminlyönti, jonka tähden
  vihollinen muun muassa sai uudelleen anastaa ja viedä pois neljä
  tuuliajolle joutunutta laivaa, uuden eripuraisuuden syyksi
  kuninkaallisten veljesten välille; se harmitti kuningasta suuresti
  etenkin siitä syystä, että nyt aivan epävarmaksi jäänyt voitto sen
  kautta olisi melkoisesti kallistunut ruotsalaisten puolelle.
  Kustaa III:n luontainen jalous ei sallinut hänen purkaa närkästystänsä
  viattomalle pikaviestin tuojalle. Pojan ujostelematon käytös miellytti
  häntä, ja hän näki hyväksi muutamin armollisin kysymyksin tiedustella
  pienen sanansaattajan elämänvaiheita.
  Seisoen kuninkaaseen päin kääntyneenä, toinen polvi nojaten ajurin
  istuimeen, kertoi Lennart Croneld -- hevosten täyttä karkua juostessa
  -- suuria kursailematta lyhyen elämäkertansa. Hänen isänsä, vanha
  virkaeron saanut majuri, asui pienellä tilallansa Kerimäen pitäjän
  rajalla Savossa ja oli menettänyt varansa muutaman rautaruukin
  perustamisyritykseen. Vanhoilla päivillään oli majuri mennyt uusiin
  naimisiin, ja hänen toinen puolisonsa hoiteli häntä nyt, kun pojat,
  Detlof, uusmaalaisväen kapteeni, ja Lennart, savolaisjoukon kersantti,
  olivat ruvenneet kuninkaan palvelukseen. Kun nyt hyvällä syyllä voitiin
  odottaa jotakin tehtävää rajan puolella ja kun isänkoti oli vaarassa
  joutua vihollisten käsiin, ei Lennart salannut sydämensä harrasta halua
  päästä mitä pikimmin omaan joukkoonsa palvelemaan.
  -- Tahdomme pitää huolta siitä, että sinun vilpitön toiveesi toteutuu,
  vastasi kuningas, armollisesti nyökäyttäen päätään. -- Isäsi on kelpo
  sotilas, ja olen vakuutettu, etteivät pojat ole huonompia.
  Hevosia vaihdettaessa Sipoossa, kolmen penikulman päässä Helsingistä,
  hyppäsi Lennart Croneld alas, riensi nuolena talliin ja valitsi parhaan
  hevosen, jota juuri aiottiin taluttaa kuninkaan vaunujen eteen.
  Kuninkaallisen majesteetin palveluksessa oleva sanansaattaja, siinä ne
  taikasanat, jotka voittivat kaikki estelemiset, semminkin koska oli
  nähty pienen viestimiehen saapuvan ajajan istuimella kuninkaan omissa
  vaunuissa. Vanha rakuunan satula lisäksi, ja asu oli täydellinen hänen
  jatkaakseen ratsastustansa.
  Ennenkuin kuninkaan hevoset vielä oli ehditty valjastaa, astui pikku
  kersantti esiin, tervehti sotilaan tavoin ja kysyi, mitä kuninkaallinen
  majesteetti käskisi viedä vastaukseksi kirjeeseen.
  -- Vastauksen tuon minä itse, sanoi kuningas, ja sinä saat sijoittua
  kamaripalvelijan viereen.
  -- Anteeksi -- sanoi nuorukainen rohkeasti -- minua käskettiin tuomaan
  vastaus, ja hänen kuninkaallinen korkeutensa prinssi odottaa minua.
  Kuningas hymähti taas. Sellaista varmuutta hän ei ollut tottunut
  tapaamaan joka päivä.
  -- Aiot siis ehtiä herttuan luo ennen minua?
  -- Niin toivon, teidän majesteettinne. Ellen taita niskojani tiellä.
  -- Ei mitään hullutuksia, minä varoitan. Mutta jos ehdit herttuan luo
  ennen minua, niin sano hänelle... Osaatko selittää arvoituksia?
  -- En, mutta jos teidän majesteettinne käskee...
  -- Hyvä on. Sano Itä-Göötanmaan herttualle: _ruohon kasvaessa lehmä
  kuolee_.
  -- Se on tapahtuva. Onko teidän majesteetillanne muuta käskettävää?
  -- On. Varo niskojasi!... _Allons_, lähtekäämme!
  Vaunut lähtivät liikkeelle, ajaja läiskäytti piiskaansa, mutta
  ennenkuin kuninkaan ajoneuvot ehtivät ulos portista, ratsasti Lennart
  Croneld jo täyttä neliä kappaleen matkan päässä maantiellä.
  -- Kukapa uskoisi -- sanoi kuningas Ehrenströmille -- tuon syntyneen
  _dans les deserts de Savolacs_, Savon erämailla, semmoisen kansan
  keskuudessa, jota ei saada juoksemaan vähemmällä kuin että sytytetään
  räjähdyskuula sen selän takana?
  -- _Les betes trottent, les veaux dansent_,[7] vastasi kamarikirjuri.
  Hovitapoihin kuului pitkän aikaa pitää suomalaisia
  jonkinlaisina puolivilleinä, vaikka Sprengtportenin koulua käyneistä
  henkivartijarakuunoista olisi pitänyt huomata aivan päinvastaista.
  Keskellä valoisaa kesäyötä, kun hienoinen varjoharso tuskin oli
  ennättänyt laskeutua Santahaminan kuusten tummille latvoille, ilmoitti
  vahdissa oleva upseeri Fredrik prinssille, että iltapäivällä lähetetty
  sanansaattaja oli palannut kuninkaalta saatuine vastauksineen.
  -- Vihdoinkin! huudahti prinssi, joka lyhyen hallituksensa ajalla oli
  ehtinyt oppia ainakin sen, että on levollisempaa nukkua valtikan _alla_
  kuin sitä _kantaen_, kun käsi on heikko. -- Viivyit kauan! sanoi hän
  tulijalle, joka astua kopisteli hänen eteensä aivan sellaisenaan kuin
  hän oli hypännyt hevosen selästä.
  -- Käsky oli: kahdessatoista tunnissa. Minä olen viipynyt neljänneksen
  yhdeksättä, vastasi nuorukainen rohkeasti.
  Nuo kahdeksan tuntia olivat tuntuneet prinssistä päivien pituisilta.
  -- Vastaus! Anna tänne! huudahti hän.
  -- Kuninkaallinen majesteetti käski minun tuoda sen suullisesti.
  -- Suullisesti? Ja tuollaisenko lemmensanansaattajan, _postillon
  d'amourin_? Kuninkaallisella majesteetilla on toisinaan kummalliset
  oikkunsa. No, pitääkö laivaston lähteä?
  -- En tiedä, teidän korkeutenne!
  -- Poika, tahdotko saattaa minut raivoon? Mitä kuningas vastasi?
  -- Hänen majesteettinsa vastasi: Sano Itä-Götanmaan herttualle: _ruohon
  kasvaessa lehmä kuolee_.
  Prinssi katsoa tähysteli pientä pikalähettiään. Vähinkin poikamainen
  hymy suupielissä olisi tuottanut Lennart Croneldille, ellei juuri
  perikatoa, niin ainakin mitä suurimman vaaran päästä vapaakyydillä ulos
  ovesta ja joutua vartijoiden piestäväksi, ja sellaisen häväistyksen
  jälkeen olisi hänen soturiuransa ollut kerrassaan lopussa, sillä
  Fredrik prinssi luonteeltaan niin kiivas ja tuittupäinen, että hän
  useammin kuin kerran oli solvaissut itse kuningastakin. Mutta
  nuorukainen seisoi siinä niin järkkymättömänä, niin varmana ja totisena
  kuin rumpukapula; ei vähintäkään vilpillistä ivanhymyn vivahdusta
  näkynyt hänen rohkeilla kasvoillaan, ja se sai prinssin rauhoittumaan.
  -- Missä tapasit kuninkaan? kysyi hän. Lennart kertoi, miten hän
  kohtasi vaunut.
  -- Mutta sittenhän on kuninkaallinen majesteetti muutaman
  silmänräpäyksen kuluttua täällä.
  -- Tuossa paikassa, mikäli minä tiedän.
  -- Mitä järkeä oli sitten sinun lähettämisessäsi?
  -- Teidän korkeutenne käskyn mukaan piti minun noutaa vastaus.
  -- Sinä olet joko liian viisas veijari taikka Stedingkin alku, ja se
  ajaa jokseenkin saman asian.
  Pieni kersantti katsoi häntä suoraan kasvoihin silmääkään
  räpäyttämättä.
  -- Mene ja pane maata! sanoi prinssi voimatta kaikesta suuttumuksestaan
  huolimatta pidättää nauruaan.
  Kersantti Lennart Croneld marssi ulos. Prinssi kutsutti kapteeni
  Croneldin, joka kuului hänen adjutantteihinsa.
  -- Kelpo kohteliaisuuksiapa kuningas lähettää tuon poikanulikan, teidän
  veljenne, tuomaan minulle! sanoi hän ja kertoi vastauksen. Täällä
  Suomessa käytetään omituisia lausetapoja, ja kuninkaallinen majesteetti
  elää maassa maan tavalla.
  -- Minä en luule teidän korkeudellanne olevan valittelemista tuon
  sananlaskun johdosta, vaan ennemmin Södermanlannin herttualla, vastasi
  kapteeni. Kaitselmus varjelkoon mitään tapahtumasta suuramiraalille,
  mutta jos niin onnettomasti kävisi, näyttää siltä kuin kuningas olisi
  edeltäkäsin tahtonut miettiä jonkinlaisen hautakirjoituksen...
  -- Ei, nyt te laskette leikkiä, hyvä Croneld! Mutta suoraan sanoen,
  ystäväiseni, asiain näin ollen on minulla tuskin toivoa voida millään
  tavoin auttaa teitä ja teidän ystäviänne. Mitä saatan tehdä hyväksenne?
  Uusi kenraalinvirkani ei estä kuningasta sanomasta minulle
  hävyttömyyksiä, ja räätäli, joka on sievistänyt vestmanlantilaiseni,
  odottaa kärsimättömänä, milloin saan sotamarskinpalkkani. Nyt tulee
  suuramiraali, kuten näette, ja ihastuttaa meitä voitollansa. Kansa
  rupeaa kannattamaan sotaa ja teidän toiveenne menevät tuhat tulimmaisen
  tietä.
  -- Sallikaa minun muistuttaa, että voitto onkin pelkkä luulo,
  armeijan tyytymättömyys sitä vastoin hyvinkin varma. Päälliköt ja
  miehet nurkuvat ääneensä, että heidät laittomassa hyökkäyssodassa
  lähetetään ilman ruokavaroja, vaatteita ja varustuksia kuin uhrit
  teurastuspenkille. Ellei suostuta rauhaan ja valtiopäiviin, ottavat
  upseerit joukoittain eronsa ennen kuin saattavat isänmaansa vaaraan.
  Sota on loppuva tuskin alkuun päästyään, ja sen toimeenpanijat tuskin
  välttänevät Lewenhauptin kohtaloa. Mutta valitettavasti riippuu rauha
  keisarinnasta, eikä hän suinkaan siihen suostune asettamatta oman
  turvallisuutensa vuoksi muutamia ehtoja, ja koska hän, kuten on syytä
  otaksua, hyvin tuntee Suomen kansan yksimieliset toiveet, saattaa
  tapahtua, että hän vaatii Suomen tekemistä itsenäiseksi, Venäjän
  suojeluksen alaiseksi vallaksi.
  -- Kaiken tuon olette te, hyvä kapteeni, sanonut minulle jo satoja
  kertoja ennen, ja minä olen ollut kyllin heikko kuunnellakseni teitä,
  kun toivoin voivani hyödyttää isänmaata. Mutta tiedätteköhän, että se,
  mitä olette minulle puhunut, on hyvin valtiopetoksen tapaista, ja että
  minä voisin vangituttaa teidät paikalla, ja silloin olisi päänne
  jokseenkin löyhästi kiinni!
  -- Tehkää niin, teidän korkeutenne! Vangituttakaa vain mies, joka
  asiain ollessa nykyisellä kannallaan osoittaa teidän korkeudellenne
  ainoan tien isänmaan pelastukseen! Mutta muistakaa, että minulla on
  takanani armeija ja armeijan takana on kansa!
  Prinssi, aina yhtä kiivas kuin epävakainen ja epäröiväkin, käveli
  edestakaisin huoneessa kahden vaiheilla, sillä hän oli suuttunut
  kuninkaaseen ja pelkäsi ehkä samalla myöskin joutuvansa syylliseksi
  kuuntelemalla tuumia, jotka miellyttivät hänen turhamielisyyttään,
  mutta kauhistuttivat hänen parempia tunteitaan.
  -- Kuka takaa -- sanoi hän -- ettette ole kuninkaan ostama vakooja? Vai
  miten on selitettävä, että uskallatte puhua minulle noin?
  -- Teidän korkeutenne, jos tahtoisitte kysyä ensimmäiseltä upseerilta,
  ensimmäiseltä aatelismieheltä, jonka tapaatte kadulla, on hän sanova
  teille samaa kuin minäkin, jos hän on suorapuheinen.
  -- Hyvä, hyvä, minä uskon teitä. Voittehan ymmärtää asemani, miten olen
  joka haaralta vakoilijoiden ympäröimä! Mutta tämähän vasta on
  kauhistus! Pelastaa valtakunta ilmikapinalla sota-aikana! Luulla
  olevansa vihollisen vallassa, vaikka vielä ollaan voittamattomina! Mitä
  puhutte Suomen kansan yksimielisistä toivomuksista! Olen luullut
  suomalaisia uskolliseksi kansaksi.
  -- Niin he ovatkin, mutta oman käsityskantansa mukaan. Heidän
  mielestään Suomi nykyisessä tilassaan on vain taakaksi Ruotsille, joka
  muka sen tähden sekaantuu alinomaisiin sotiin, kun taas Suomi itse
  joutuu turmioon, sortuu eikä sen varallisuus koskaan pääse vakavalle
  kannalle. Itsenäisenä tulisi se sitä vastoin puolueettomaksi alueeksi,
  molempien pohjolan suurvaltojen rajamuuriksi ja siten turvaisi
  onnellisesti Ruotsin itärajan.
  -- Venäjän suojeluksen alaisena!
  -- Joko -- taikka! Kas siinä teidän korkeutenne, siinä on teidän
  kutsumuksenne ja se kunniallinen toimenne, jolla voittaisitte Ruotsin
  kiitollisuuden, nykyajan ihmettelyn ja tulevaisuuden ylistyksen!
  Ottakaa vastaan Suomen kruunu! Siten säilytätte kaikkien tämän maan
  ruotsalaisten mielisuosion ja maa pysyy edelleen Ruotsin uskollisimpana
  liittolaisena. Jos ette ota sitä vastaan, on teidän korkeutenne jättävä
  vapaan vaikutusalan venäläisille, ja silloin Suomi erotessaan, mikä on
  kohta aivan välttämätöntä, on empimättä valitseva jonkun prinssin, joka
  on sukua keisarilliselle perheelle.
  -- Oletteko siis aivan varma, että sellaiset ajatukset ovat yleisiä
  Suomen kansassa?
  -- Jos teidän ylhäisyytenne kansalla tarkoittaa sen valistuneita ja
  valtiollisia asioita ymmärtäviä miehiä, toisin sanoen maan ensimmäistä
  säätyä, niin luulenpa olevani varma siitä. Väkijoukot seuraavat nyt,
  kuten ainakin, esimerkkiä, mikä heille annetaan, ja miksi he eivät sitä
  tekisi, kun se on heidän oma etunsa? Ja sitä paitsi pidetään kyllä
  huolta siitä, että kolme aatelitonta säätyä vapautetaan kaikista
  hallitushuolista ja että he tyytyvät luonnolliseen tarkoitukseensa,
  tekemään työtä, maksamaan, palvelemaan ja tottelemaan.
  -- Sanokaa minulle suoraan: ettekö ole tuota kaikkea saanut
  Sprengtportenin suusta? Olen näkevinäni ketun käpälän pistävän esiin
  myyrän käytävistä.
  -- Sanokaa pikemmin jalopeuran kynnen, jalopeuran, jonka vanhan luolan
  lähellä teidän ylhäisyytenne nyt oleskelee. Myönnän aivan suoraan, että
  minulla oli kunnia aloittaa sotilasurani kenraali Sprengtportenin
  johdolla Savossa, ennenkuin hänen ansioittensa huono palkka pakotti
  hänet lähtemään isänmaastaan. Koska hän suvaitsi suosia minua enemmän
  kuin muita ja minä olen mielissäni siitä, että voin lukeutua hänen
  uskollisimpain oppilaittensa joukkoon, en kiellä näiden aatteiden
  olevan alkujansa hänen omiaan; mutta nykyjään ovat ne koko suomalaisen
  aateliston, joka on teitä kauan pitänyt Suomen tulevana vapauttajana ja
  Ruotsin hyvänä haltijana.
  -- _Eh bien_, no hyvä, mitä vaaditte sitten minulta?
  -- Emme ensi aluksi muuta kuin teidän armollista ja luotettavaa
  suostumustanne. Me toimimme. Teidän korkeutenne saa korjata hedelmän,
  kun se on kypsä putoamaan puusta.
  -- Oh, tuo kaikki on pelkkää haavetta!
  -- Kuukauden kuluttua teidän ylhäisyytenne ajattelee toisin. Silloin
  teidän ylhäisyytenne näkee, ettei kuninkaan pilkka ollut aiheeton.
  Prinssi punehtui; piikki pisti tarkoitettuun paikkaansa.
  -- Niin, kuulkaahan, -- sanoi hän, tuo ajattelematon pistolause ei saa
  päästä kulkupuheeksi. Sanokaa veljellenne, että hän pitää suunsa
  kiinni, ellei hän tahdo, että teljetytän hänet sellaiseen paikkaan,
  mihin ei päivä paista eikä kuu kumota. Hänellä on ikäisekseen
  jommoinenkin taipumus viisastelemiseen.
  -- Minä joutuisin epätoivoon, jos hän olisi tullut pahoittaneeksi
  teidän ylhäisyyttänne. Hän on tullut äskettäin puolivillinä erämaasta,
  missä hän on imenyt itseensä koko joukon moukkamaisuutta ja orjallisia
  ajatustapoja isäni luona, joka on kuningasmielinen _à tout prix_,
  kaikin puolin. Hänen puolustuksekseen saatan vain sanoa, että hän on
  suorapuheinen kuin naulavasara. Jos teidän korkeutenne on armollinen ja
  suo anteeksi hänen tyhmyytensä, tahdon koettaa parastani kasvattaakseni
  häntä parempiin tapoihin. Sentähden juuri olenkin kutsuttanut hänet
  tänne enkä aio päästää häntä takaisin erämaahan.
  -- _C'est bien_, hyvä on. Saanen toiste tilaisuutta puhua haaveistanne.
  Kuuletteko? Juuri _haaveistanne!_ Varokaa päätänne, kapteeni Croneld!
  Ja muistakaa tarkoin, että vaikka olenkin sallinut teidän puhua enemmän
  kuin olisi pitänyt, niin se on tapahtunut ainoastaan joutohetken
  huviksi; mutta mitään lupausta en ole teille antanut, en mitään
  lupausta. Toimikaa omalla uhallanne; peli on hyvin rohkeaa; älkää
  syyttäkö minua, jos menetätte valetukkanne! Ymmärrättekö?
  -- Täydellisesti, teidän korkeutenne.
  -- _Au revoir_, näkemiin, kapteeni.
  Tämä keskustelu, joka antoi horjuvalle Fredrik prinssille uutta
  miettimisaihetta, oli tuskin loppunut, kun käskyläinen saapui täyttä
  karkua kiitäen ja ilmoitti kuninkaan tulon.
  Jos voi luottaa ihmisten puheisiin, ei kohtaus kuninkaallisten
  veljesten kesken ollut kovinkaan hellä, ja siitä jäi kummankin mieleen
  kirvelevä katkeruus. Kärkäs huhu sai paljon kertomista siitä, miksi
  saaristolaivasto toimetonna kuunteli Suursaaren tykkien jyrinää.
  Eversti Anckarsvärd sai ensiksi syyn niskoilleen; sitten prinssi
  selitti Tollin ja Rajalinin kieltäneen lähettämästä laivastoa, ja
  vihdoin arvasivat muutamat oikeana syynä olleen noiden sitten niin
  kuuluisiksi tulleiden Anjalanmiesten kuiskutukset, jotka hyrisivät kuin
  sääskiparvi Fredrik prinssin korvissa.
  Tuossa, jo silloin lukuisassa ja vähän myöhemmin sangen mahtavassa
  puolueessa ei Suursaaren meritaistelu herättänyt läheskään yhtä suurta
  ihastusta kuin muualla Ruotsissa ja Suomessa. Ei mikään olisi noista