Tähtien turvatit 3: Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta - 07

  "Hän on selvä omalta katsanto-kannaltaan", uskalsi Hagar väittää;
  "mutta sen sijasta, että hän määrää valonsäteelle tien, jota sen
  tulee kulkea, olisi teidän pitänyt viskata sormuksensa mereen sylen
  syvään veteen ja koettaa havaita se siitä paikasta, jossa kulta
  pohjassa kiiltää. Ajatus antaa takoa ja venyttää itseänsä kuten
  kultalanka, mutta luonnonlait ovat taipumattomat: niitä ei voi
  vangita seuraamatta ja vakoilematta niitä."
  "Oletko kuullut", virkkoi Kristiina, äkkiä vaihtaen
  keskustelu-ainetta, "että eräs italialainen Toricelli on keksinyt
  _vacuum'in_. En tiedä mitään niin ihailtavaa kuin se taito, joka
  löytää _tyhjän_, se on paras, lähinnä sitä taitoa, joka löytää
  _kaikki_."
  "Näin jesuiittakollegiumissa Wienissä erään kapineen, joka oli
  kokoonpantu tuon uuden keksinnön mukaan ja sitä nimitettiin
  _barometeriksi_. Sen avulla mitattiin ilman painetta."
  "Se on hauskaa; minä tahdon tuottaa sen kapineen Parisista. Ilman
  paine? Siis saattaa purjeessa mitata ilman painetta ja tuulen voimaa.
  Meidän aikamme on utelias: se tunkee luonnon sisustaan. Mitäpä vielä
  nähdään vuosisadan kuluttua? Barometeri, sanoit sinä? Tahdon muistaa
  tuon nimen."
  "Ilman paineen mittaamista varten tarvitaan vielä tyhjä tila
  purjeisiin", muistutti Hagar.
  Hän olisi saattanut säästää tuon oikaisun. Kuningatar ei ollut sitä
  kuulevinaan, vaan jatkoi vilkkaalla tavallaan:
  "Cartesius hallitsee valoa, Toricelli ilmaa, De Geer on
  jo kaksikymmentä vuotta hallinnut maan sisustaa. Meidän
  muurarimme, nuohojamme ja paloruiskumme ovat kauan hallinneet
  valkeata: anna minulle vielä titaani, jättiläinen, joka vettä
  hallitsee, niin uudestaan luomme maailman... Kuinka sinä jouduit
  jesuiittakollegiumiin?"
  "Vein puoltokirjettä kenraalin-viransijaiselle pater Malines'ille,
  joka lupasi toimittaa asiani kreivi Trautmansdorffin suosioon.
  Malines vei minut oppineisiin seuroihin ja jesuiittakollegiumiin."
  "Tunnusta, että loistit oppinesi noitten hurskaitten isien joukossa!"
  "Hoh, armollinen röökinä; noitten Euroopan oppineimpien miesten
  rinnalla olin minä kuten raakalainen!"
  "Korupuheita! Sinä löit niitä sormille, kuten olet lyönyt Lutheria ja
  Kalvinia. Otaksun, että he olivat ihastuneet sinuun sekä että sinä
  salavihkaa olet jesuiitta. Tuossa mustassa nauhassa sinä kannat pyhää
  jäännöstä tuolta kaikkein kristillisimmältä virkakunnalta muistoksi
  onnellisesta kääntymisestäsi. Mikä se on? Ehkäpä pyhän Loyolan luita
  tahi kuusi hiuskarvaa paavin parrasta?"
  "Ei, niin hurskas minä en ole", vastasi Hagar hymyillen, mutta
  kuningattaren tarkka katse havaitsi heti, että tuossa hymyilyssä
  piili jonkunlainen hämmästys.
  "Sanoinhan sinulle, ett'ei sinusta ole arkkipiispaksi Upsalaan.
  Ajatteleppas, että epäillään sinun harjoittaneen salakuiskeita
  kirkkomme vihollisten kanssa, sekä että ainoastaan suora tunnustus
  voi pelastaa sinua lutherilaisesta inkvisitsionista! Muista,
  mitä piispa Johanneksen on täytynyt kärsiä hyvää tarkoittavista
  tuumistaan! Totuus esiin nyt vain: mitä nauhassasi kannat?"
  "Viatonta muistoa, joka ei kenenkään omaatuntoa loukkaa, ei
  lutherilaista eikä katolilaista."
  "Sen täytyy olla jonkinlainen sydäntä koskeva asia, koska sitä niin
  lähellä sydäntä säilytetään. Saanko nähdä tuon kapineen? En minä
  salaisuuttasi ilmaise, vaikka se olisikin pyhän Britan syömähammas."
  "Armollinen röökinä... En ole jesuiitta enkä lutherilainen. Minun on
  kunnia tunnustaa kuningattareni uskoa: olen cartesilainen."
  "Jumalani, mitkä mutkat tuollaisen vähäpätöisyyden takia!" huudahti
  Kristiina nauraen, tarttui silkkinauhaan ja veti esiin pienen
  kultakotelon, jonka hän heti aukaisi. Kotelossa oli musta hiuskutri.
  Hän piti sitä valoa kohden. Hymyily kävi epävarmaksi, katse muuttui,
  hehkuva puna nousi hänen poskilleen. Myöskin Hagarin posket
  punastuivat.
  "Ovatko nämä Kustaa Kurjen hiuksia?" kysyi kuningatar, ollen itse
  kärkäs saamaan selityksen, joka näytti yksinkertaisimmalta ja
  luonnollisimmalta.
  "Ei", vastasi Hagar, joka oli liika ylpeä käyttääksensä tätä
  helppoa keinoa päästäksensä vaarasta. "Ne ovat hänen ruhtinaallisen
  armonsa pfaltzkreivin hiuksia, Jankovitzissa otettuja. Kuula oli
  pannut korvalta hänen kiharansa epäjärjestykseen; hän pyysi minua
  tasaamaan hiuksiansa, ja minä pidin omanani hänen luvallaan tämän
  kutrin muistona urhoollisesta miehestä ja kunniarikkaasta tappelusta
  kuningattaren puolesta."
  Kristiinan vihastuminen oli aina pikainen ja suunnaton. Hän viskasi
  hiuskutrin lattialle, tallasi sitä jaloillaan, tarttui lujasti
  Hagarin molempiin käsiin ja katseli häntä niin läpitunkevalla
  katseella, ett'ei moni muu sitä olisi kestänyt. Tämä oli nyt kolmas
  kerta, jolloin nämät kaksi seisoivat kuin taistelevat kotkat toinen
  toistansa vastassa, ja tällä kerralla näytti loukkaus olevan
  kuolettava.
  "Sinä... sinä... hänen porttonsa, sinä!" huudahti kuningatar
  lyhyillä, katkonaisilla sanoilla, joittenka jokainen tavu oli
  tikarinpistos. "Minä en sinua tapa, kurja... minä ylenkatson sinua!"
  Hän työnsi kiivaasti Hagarin luotaan.
  Hagarin äsken punasta hehkuvat posket olivat käyneet ihan kalpeiksi.
  Hänen silmänsä kohtasivat räpöttämättä Kristiinan tulta iskevää
  katsetta, ja astuen pari askelta taakse päin vastasi hän:
  "Ottakaa takaisin nuo sanat! Ne ovat kuningattaren arvoa alentavat."
  "Mene, mene!" huudahti Kristiina, hirveästi suuttuneena, ja etsi
  soitinkelloa. Hagar näki liikkeen, tarttui soittokelloon ja piti sitä
  suljetussa kourassaan, niin ett'ei se helähtänyt.
  "Armosta, kuulkaa minua! Tyyntykää hetkeksi, niin minä kaikki
  selitän, kuten toukokuun 12 päivänä petoksen selitin."
  Kristiina seisoi oven luona, käsi oli tarttunut ovenvääntiöön,
  hän aikoi huutaa vahtia, mutta hillitsi itsensä. Oliko se entisen
  liikanaisen maltittomuuden muisto, joka vaikutti, vai häpesikö
  hän sitä, että alammainen hänen sai noin pois suunniltaan? Hän
  istahti synkkänä ja ankarana lukupöytänsä ääreen, joka tällä kertaa
  oli tuomiopöytä, ja osotti kädellään, että hän tahtoi rikollista
  kuunnella. Soitinkello annettiin takaisin hänen käytettäväkseen.
  Hagar kertoi tuttavuudestaan pfaltzkreivin kanssa, hänen
  kysymyksistään kuningattaresta sekä omista varovaisista
  vastauksistaan. Nuoren everstin pyrkimisestä hänen tuttavuuteensa,
  luuli hän voivansa olla puhumatta. Heidän välinen suhteensa oli ollut
  moitteeton ja rouva Beata De la Gardie valpas. Hagar ei salannut,
  mitä oli leikillään puhunut, ottaessaan hiuskutrin lattialta,
  eikä myöskään pfaltzkreivin vastausta, joka ilmaisi tarpeellista
  kunnioitusta kuningattaren henkilöä kohtaan. Tämä vähäpätöinen
  kohtaus Jankovitzissa oli tapahtunut ihmisiä täynnä olevan tuvan
  puoleksi aukiomen oven edessä. Sen, joka on katsonut tarpeelliseksi
  juonitella tästä asiasta, pitäisi myöskin saattaman todistaa, että
  kertoja nyt oli puhunut totta.
  "Onko siinä kaikki?" kysyi kuningatar kylmästi.
  Hänellä oli ollut aikaa jäähtymiseen.
  "Kaikki, armollinen röökinä."
  "Mitä sillä tarkoitit, kun ennustit hänen ruhtinaalliselle armollensa
  Ruotsin kruunun?"
  "Armollinen röökinä tuskin löytänee ainoatakaan alammaisistaan, joka
  ei olisi kuullut puhuttavan odotetusta ylhäisestä liitosta, eikä
  siitä sydämmestään iloitsisi."
  "Se ei sinuun koske. Minua ei koskaan mies tule hallitsemaan, vielä
  vähemmin kuningas. Mutta ei kukaan tiedä, mitä täällä tapahtuu, jos
  minä kuolen. Pidä kehno hiuskutrisi! Se saattaa mahdollisesti tuottaa
  sinulle aateliskartanon."
  "Ei mikään saata olla minulle niin kallis, kuin kuningattareni
  luottamus kunniaani. Suvaitkaa vakuuttaa minua luottamuksestanne,
  niin minä en pyydä mitään ruhtinas-suosiota."
  Oli kylmä lukuhuoneessa. Kristiina oli vaiti muutaman
  silmänräpäyksen, nousi istualta ja lämmitteli itseään tulen edessä
  suuren avonaisen kamiinin ääressä. "Pyydä minulta anteeksi." sanoi
  hän vihdoin. "Mistä, armollinen röökinä?"
  "Sanasta, joka olisi saattanut toiselta viedä pään. Ei sanota
  kuningattarelle, että hänen sanansa alentavat hänen arvoansa."
  "Kuka siis on kunnialliselle neidolle antava hyvitystä siitä, että
  häntä on portoksi nimitetty?"
  Taaskin rupesi tuo tuskin hiiltynyt viha liekitsemään ilmi tulena,
  tuossa helposti syttyvässä hallitsialuonteessa. Ei löytyne mitään
  esimerkkiä siitä, että Ruotsin Kristiina koskaan olisi tunnustanut
  katuneensa sanaa tahi tekoa, mutta löytyy monta todistusta siitä,
  että hänen jalommat tunteensa olivat voittaneet hänen vihansa.
  "Kirjarotta, sinä tuossa maatuneessa opissasi", huudahti Kristiina,
  uudestaan kuohahtaen, samalla kun hän kiivaasti kohensi kamiinissa
  palavia kekäleitä: "sinä kurja pieni hehkuhiili, joka luulet voivasi
  valaista maailmaa ja josta ei huomenna ole mitään muuta jäljellä,
  kuin hyppysellinen tuhkaa, tahdotko sinä käydä oikeutta _minun_
  kanssani? Eikö siinä ole kyllin armoa, että minä vielä tuhlaan
  sanaakaan sinun tähtesi? Pitääkö minun vielä lisäksi antaman
  sylirakille sokeria sen vuoksi, että olen sallinut hänen nalkuttaa?
  Etkö käsitä, sinä, joka kaikki ymmärrät, etteivät minun sanani
  ole mikään koulu-ainekirjoitus, jota sinun tulee suosiollisesti
  parannella ja oikaista? Jos tahdot piirtää riipaleen reunustaan,
  niin vedän minä ristin koko sivun ylitse ja lähetän sinun kaikkine
  hanhenkyninesi takaisin siihen sudenpesään Suomeen, jota sinun ei
  milloinkaan olisi pitänyt jättämän. Pyydä minulta anteeksi tahi mene
  tiehesi!"
  "Saanko vastata armolliselle röökinälle?"
  "Et, se on tarpeetonta. Jos vielä sanankin vastaat, niin et ole enään
  huomenna Tukholmassa."
  "Teidän majesteettinne", vastasi Hagar kylmästi kumartaen, "minä
  en huomenna enään ole Tukholmassa enkä myöskään enään ole oleva
  teidän majesteettinne alammainen. Wienin keisari on tunnustanut,
  että olen oikeutettu olemaan Götzin perheen jäsenenä. Toivon
  löytäväni maan, jossa ei kukaan turhaan pyydä hyvitystä väärästä
  häväistys-sanasta. Niin halpa kuin lienenkin, on kunniani minulle
  kuitenkin yhtä suuresta arvosta, kuin teidän majesteettinne kunnia
  on teille, ja panen vastalauseen ansaitsematonta syytöstä vastaan,
  joka hyvää mainettani loukkaa. Nimitettäköön minua kirjarotaksi,
  mutta sylirakkina en anna tallata itseäni. Jotakin olen oppinut
  teidän majesteettinne koulussa, ja siitä tahdon olla kiitollinen,
  niin kauan kuin elän: 'Ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa
  alentaa itseänsä.' Mitä tuohon vähäpätöiseen muistoon tulee, joka
  noin arvaamatta on teidän majesteettinne mieltä pahoittanut, pidän
  sitä tyhjää vähemmässä arvossa, sitte kuin onnettomuudekseni olen
  kadottanut sen, mikä paljon kalliimpaa on: armollisen kuningattareni
  suosion ja luottamuksen."
  Näitä sanoja lausuessaan viskasi Hagar hiuskutrin sammuvaan
  hiillokseen. Kutri kiemuroitsi kuten käärme, kuohahti hentoon,
  ruskeaan vaahtoon, hiiltyi, kimalteli vielä puolen sekunnin ja katosi.
  Tuolla tavoin ei vielä yksikään alammainen ollut tälle aikansa
  mahtavimmalle kuningattarelle puhunut, ja vielä sellaiselle, joka
  niin ankarasti muisti kuninkaallista arvoansa yllä pitää. Mutta jos
  Hagar odotti uutta vihan purkausta tahi mahdollisesti äkkinäistä
  mielen muutosta suopeampaan suuntaan, kuten toukokuun 12 päivänä,
  niin hän tuossa odotuksessaan pettyi. Kristiina oli ääneti,
  liikkumaton ja umpimielinen, kuningatar kokonaan, ja viittoi vain
  kädellään, että tuo rohkea kapinoitsia sai esteettömästi lähteä.
  Pois menevä teki lyhyen syvän kunnian-osotuksen, ja ovi sulkeutui
  vielä kerran noitten molempien suurilahjaisten, luomakunnan
  suosikkien välillä, jotka sielunsa perusjohteessa olivat niin
  läheisiä heimolaisia, mutta myöskin niin yhtäläisiä, että lakkaamatta
  törmäsivät yhteen, lakkaamatta kaipasivat toisiansa, mutta eivät
  kuitenkaan koskaan sietäneet toinen toistansa.
  Kristiina kuningatar oli selväjärkinen ja kylliksi jaloaatteinen
  havaitaksensa kapinoitsian pistävissä sanoissa jotakin omasta
  itsestään, jota hän saattoi anteeksi antaa, vaikk'ei suvaita. Mutta
  hänen ajatuksensa olivat jo ehtineet siirtyä toiselle suunnalle,
  jonka rinnalla pienen ääneensä-lukian kapinoiminen haihtui
  vähäpätöisyydeksi. Hän istui hetken vaipuneena sydäntänsä koskeviin
  ajatuksiin.
  "Hyvitystä! Kukapa siis minulle hyvitystä antaa!... Ei...
  puolisokseni hänen ei pidä tuleman, mutta kentiesi... Ruotsin
  kuninkaaksi."
  
  
  9. Jalopeurain kohtaus.
  
   Ebba, oletko milloinkaan jalopeuralla ratsastanut?
  Toukokuun 15 päivänä 1648 illalla istui kuningatar suuressa
  vastaan-ottohuoneessaan. Hän istui juhlallisesti odottaen ikään kuin
  ulkomaalaista lähetyskuntaa vartoessa. Valtiorouvat olivat olleet
  hänen puheillaan ja menneet pois, hovineidot olivat saaneet käskyjä.
  Ovet olivat tarkkaan vartioidut. Paitsi kolmea erittäin kutsuttua,
  ei kukaan päässyt kuningattaren puheille. Suosikki kreivi Maunu
  astui sisään varovaisilla askeleilla ja tiedusteli, tutkiaksensa
  mielenlaatua, miten hänen majesteettinsa terveyden laita oli.
  Kristiina hätimiten katsoi pois auki olevasta kirjastaan:
  "Minä voin aina hyvin, kun olen tehnyt rauhansopimuksen itseni
  kanssa. Ei ole tosi, että kaikki paha tulee vatsasta. Kaikki paha
  tulee sisällisestä sodasta ruumiissa ja sielussa."
  Hänen muotonsa sävyt vaihtelivat usein, ja kreivi oli tutkinut niitä
  kaikkia, kuten hyönteistentutkia tarkastelee perhon tuntosarvia
  mikroskoopilla, mutta tänään oli siinä jotakin tavallista lujempaa,
  melkeinpä uhkaavaa. Kuningatar näytti hänestä vartioitsevalta
  jalopeuralta, jota ei uskalla lähestyä eikä koskea, vaikka se
  näennäisesti onkin levollinen.
  Kreivin uteliaisuus oli suuressa määrässä jännitetty, mutta hän
  ei uskaltanut kysyä enempää. Hän tiesi jotakin, mutta ei kaikkia.
  Kristiina ei koskaan ilmaissut ajatuksiaan kokonaan, ei edes
  tuttavallisimpina hetkinäkään suurimmalle suosikillensa. Jotakin tänä
  iltana piti tapahtuman; -- mutta mitäpä? Kreivi Maunu loi kysyvän
  silmäyksen palveleviin hovineitosiin; he tiesivät vielä vähemmän kuin
  hän ja katosivat pian huoneesta. Kreivi oli ääneti, kuningatar samati.
  Hetken perästä astui piispa Johannes Mathiaksenpoika sisälle, hän
  otettiin vastaan armollisella huomiolla ja käskettiin istumaan
  kuningattaren _oikealle_ puolelle. Hän oli vanhentunut aikojen
  taisteluissa; hän ei saanut täydellistä voittoa, mutta ei myöskään
  joutunut täydellisesti tappiolle väittelyssä _Idea boni ordinis_
  kirjasta. Hän oli valmistanut ja allekirjoittanut Hagar Ryningin
  todistuksen, että väärinkäsitys riippui sananselityksistä, ja siihen
  oli papisto tyytynyt sillä ehdolla, että _Formula concordiae_
  otettaisiin ruotsalaisen kirkon tunnustuskirjojen joukkoon. Se oli
  raudankova puhdas-oppisuus, jota tässä tahdottiin tyrkyttää kaikille
  vaarallisille vapaa-uskoisille, ja tuon hurskaan piispan mielestä oli
  rakkauden laki kuitenkin kaikista ylin.
  Kristiina käsitti hänen huolensa, kurkotti hänelle kätensä ja sanoi:
  "Vielä ei tämä käsi ole allekirjoittanut _Formula concordiaeta_ eikä
  sitä luultavasti teekkään."
  "Minä kiitän armollista esivaltaani", vastasi piispa, nähtävästi
  tyytyväisenä. "Täytyy kärsiä heikko-uskoisia."
  "Ja rakkaudessa heikkoja", virkkoi Kristiina hymyillen.
  "Armollinen röökinä, rakkaus on toista luontoa; se on voimallinen
  kuin kuolema. Missä se vallitsee, kestää se kaikkea, uskoo kaikkea,
  toivoo kaikkea ja kärsii kaikkea."
  "Suokaa anteeksi, arvoisa isä, en ole ollut niin onnellinen, että
  tässä kurjassa maailmassa olisin löytänyt rakkautta, joka kärsii
  kaikkea ja kestää kaikkea; mutta paljon haittaa on minulla ollut
  rakkaudesta, joka uskoo kaikkea ja toivoo kaikkea. Ajattelen, että
  vähän leikkaisimme sen sokean Jumalan tehottavia siipiä."
  "En minä puhu lihallisten ihmisten huikentelevaisista himoista",
  sanoi piispa lempeästi.
  "Ei, minä ymmärrän. Mutta auttakaa nyt minua tänä iltana, arvoisa
  isä, sillä tuossa näen yhden tulevan, joka uskoo kaikkea ja toivoo
  kaikkea... millä perusteella, jätän sanomatta. Varma on, ett'ei hän
  kärsi kaikkea."
  Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa astui sisään hovipuvussa, joka samalla
  myöskin oli sotilaan puku. Ei yksikään tummentunut veripilkku, ei
  yksikään tomunhiuke taistelukentän sannasta tahrannut nyt hänen
  kaunista keltaista nahkavarustansa tahi hienoa pitsikaulustaansa.
  Pitkä, huolellisesti jakaukselle pantu musta tukkansa valui hänen
  leveille hartioillensa, tuo tukka, josta Kristiina äsken oli kutrin
  nähnyt. Ohuet viiksensä kiemurtelivat käärmeen tapaisina hänen
  päättävän ylihuulensa ympäri; vartalo oli käynyt täyteläisemmäksi
  eikä osottanut mitään toivottoman rakkauden kärsimyksiä. Käytös oli
  yhä sujuva, kuten kokeneen sotilaan tulikin olla; mutta katseessa
  ja huulien ympärillä oli jonkunlainen etsivä epävarmuuden ilmaus,
  ikään kuin olisi hän täällä tuntenut itsensä vähemmän turvalliseksi,
  kuin taistelukentällä. Ulkonaisesti myöntyväisen muodon takana piili
  uljaan voiman itsetunto tuossa miehessä, joka saattoi taipua kuten
  ponnin, mutta joka myöskin saattoi puolensa pitää, kun hänen aikansa
  oli tullut. Mikä oli hän nyt? Jalopeura, jonka silmät olivat sidotut.
  Hän suuteli juhlallisesti kuningattaren kättä sekä odotti, että
  hän alkaisi keskustelun. Maunu kreivi, joka oli valmis tarkkaamaan
  pienintäkin kuisketta, huomasi, että kuningatar kutsui pfaltzkreivin
  istumaan _vasemmalle_ puolellensa. Oikealla ja vasemmalla puolella
  on aina ollut erinomainen merkitys, mutta ei koskaan niin, kuin tänä
  aikakautena.
  Tehtyään muutamia vähäpätöisiä kysymyksiä matkasta Tukholmaan, rupesi
  Kristiina pitkittä mutkitta puhumaan siitä tärkeästä kysymyksestä,
  johon tänään vastaus oli annettava.
  "Teidän lemmellisyytenne", sanoi hän, "on antanut Maunu kreivin
  ja tohtori Johanneksen kautta tietää toivomuksenne olevan, että
  vihdoinkin saisitte ehdottoman päätökseni siitä asiasta, joka meitä
  molempia läheltä koskee, nimittäin puolison valinnastani. Sen vuoksi
  teidän lemmellisyytenne suvainnee anteeksi, että olen kutsuttanut
  nämät arvoisat miehet, ilmoittaakseni heidän läsnä ollessaan
  mielipiteeni teidän lemmellisyydellenne, kuten minä myöskin Jumalan
  edessä sen sanoa tahdon, ilman mitään korupuheita tahi kiitos-sanoja."
  [Sen keskustelun, jonka pääpiirteet tässä on lyhennetyssä muodossa
  esiin tuotu, on Kaarle Kustaa laveasti omakätisesti kirjoittanut
  ja löytyy se Arckenholtzin: "Drottning Kristinas arbeten och
  märkvärdigheter, öfvers, af Gjörwell." 2 osa, siv. 40 ja seur.]
  Pfaltzkreivi kumarsi ääneti.
  "Minä siis ilmoitan, etten tahdo estää teitä toivomasta saada minua
  avioksenne; mutta en myöskään anna teille toivoa, että se tapahtuisi."
  Äänettömyys. Kuningatar jatkoi:
  "Jos minä naimisiin menen, vakuutan ja lupaan minä, ett'en ketään
  muuta maailmassa aviokseni ota, kuin teidän lemmellisyytenne oman
  henkilön."
  Äänetön kumarrus.
  "Siinä tapauksessa ett'en naimisiin menisi, tahdon minä valtakunnan
  hyväksi ja turvaksi koettaa julistaa teidän lemmellisyytenne minun
  _successor'ikseni_ ja valtakunnan perintöruhtinaaksi."
  Taaskin äänettömyys. Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa oli hyvin oppinut
  monessa tieteessä, mutta kaunopuhuja hän ei ollut, kuten Kustaa II
  Aadolf sekä hänen tyttärensä Kristiina. Hän odotti äänettömänä ja
  melkeinpä hämillään noitten lupausten jatkoa, jotka olivat kylläkin
  loistavia ja kuitenkin samalla aivan pieniä.
  Kristiina kävi malttamattomaksi. Hän oli aikaansa katsoen tavattoman
  lyhyessä ja supistetussa muodossa, määrällisesti ja tarkkaan
  punnituilla sanoilla puhunut, mitä hän tahtoi sanoa ja odotti nyt
  vastausta.
  "Enempää en voi luvata", lisäsi hän. "Jollei teidän lemmellisyytenne
  siihen tyydy, niin minä en kuitenkaan saata muuta päätöstä tehdä."
  "Monta ennen annettua lupausta on antanut minulle aihetta uskomaan
  toista teidän majesteettinne minun halpaa henkilöäni koskevista
  ajatuksista", virkkoi nyt pfaltzkreivi äänellä, joka ilmaisi, että
  toivonsa oli pettynyt.
  "Tohtori Johannes saattaa kyllä todistaa, että lapsen lupauksilla
  ei ole mitään merkitystä, ellei hän niille aikahisena anna
  _consummationia_ ja vahvistusta", virkkoi Kristiina.
  Piispa noikkasi, lisäämällä ettei mikään estänyt hänen
  majesteettiansa tekemästä päätöstä kaikkien uskollisten alammaisten
  sydämmelliseksi iloksi.
  "Sanoinhan minä teidän lemmellisyydellenne", jatkoi kuningatar
  vilkkaasti, "ett'en vielä mitään ole päättänyt sinne enkä
  tänne. Mutta sen tahdon _insisterata_ ett'en päätöstä tee
  _considerationista_ teidän lemmellisyyttänne tahi itseänne
  kohtaan, vaan _égardista publicum bonum'ia_ kohtaan ja turvatakseni
  isänmaatani. Kun nyt aion jättää Saksassa olevan sotajoukkoni
  teidän lemmellisyytenne johtoon, pannen teidät generalissimukseksi,
  tapahtuu se ainoastaan sen avun tähden, minkä minä toivon teidän
  lemmellisyytenne tekevän valtakunnalle ja jotta se olisi turvattuna,
  jos minulle jotakin kuolettavaa tapahtuisi."
  "Kiitän nöyrimmästi minulle osotetusta armosta", vastasi
  pfaltzkreivi, "minun tulee siihen tyytyä. Mutta minun
  pyrintömääränäni on ollut yksin-omaan teidän majesteettinne oma
  henkilö eikä mikään muu."
  "Niin, niin, minä käsitän tuon puhetavan", keskeytti häntä Kristiina,
  yhä malttamattomampana. "Minä puhun valtakunnasta ja teidän
  lemmellisyytenne puhuu itsestään ja minusta. Mitä minä tähän siis
  vielä lisään? Pitääkö minun pyytää miettimisen aikaa, kuten tapana
  on, kun neito ei heti tahdo kiihkeälle kosiallensa vastausta antaa?
  Pitääkö minun luvata, mitä ei mikään muu neito lupaa, että teidän
  lemmellisyytenne saa loppupäätökseni, kun olen 25 vuoden vanha?
  Niin, minä sen lupaan; onko siinä kyllin hyvitystä? Onko teidän
  lemmellisyytenne nyt tyytyväinen?"
  "Kiitän alammaisesti ja olen tyytyväinen kaikkiin, mikä teidän
  majesteettianne miellyttää. Minun _facit'ini_ ei ole ollut mikään
  muu, kuin saada onnekseni teidän majesteettinne henkilön omakseni,
  ja saatanko minä tyytyä leivän palaan, kun se minulta otetaan, jota
  hartahimmasti halajan? Mutta ellen tätä toivoani täytetyksi saa, en
  enään milloinkaan tahdo Ruotsia nähdä."
  Nyt Kristiina syttyi kuin tuleen.
  "Ja tuota sanoo minulle hän, joka siellä täällä on tyytynyt
  muihin kuin minuun! Mitä loruja nuo tuollaiset ovat? Olenko minä
  mikään Chloë, joka talutan lampaita ruusu-nauhasta ja teidän
  lemmellisyytenne huokaava Damon, joka hoitaa laumoja isänsä
  kartanossa? Minä tunnen Damonini: sillä hänen ei milloinkaan pidä
  olla _contenti_. Jonka Jumala on asettanut johonkin korkeampaan tässä
  maailmassa, hänen ei pidä tyytyä lampaankeritsemiseen."
  "Tiedän sen aivan hyvin, teidän majesteettinne on sen sanonut
  minulle itselle rakkaan sisareni häissä menneenä vuonna, ett'ei
  teidän majesteetillanne ole mitään _affectionia_ minun henkilöäni
  kohtaan, niin että minun on tuosta täytynyt _despererata_. Olen sen
  vuoksi myöskin Jumalaa rukoillut, että hän minun mieleni kääntäisi
  pois tästä aikomuksestani, jotta sillä en teidän majesteettinne
  epäsuosioon joutuisi ja omaa vahinkoani saavuttaisi; mutta katsokaa,
  siihen en ole ollut _capable_. Ennemmin olen tuosta joka päivä
  kärsinyt ja rakkauteni teidän majesteettinne henkilöön päivä päivältä
  enentynyt niin, ett'en itse enään voi hallita itseäni, vaan täytyy
  minun joutua sen epäsuosioon, jota halukkaimmin tahtoisin miellyttää."
  Hieno, ivallinen hymy, jota Kristiina tuskin huoli salatakkaan,
  ilmaisi, että hän epäili tuon selityksen todenperäisyyttä. Hän
  hillitsi itsensä, kiitti noin suuresta hellyyden osotuksesta ja
  vakuutti, että hän tunsi hänen uskollisuutensa, mutta hänellä oli
  syynsä, miksi hän ei vielä tahtonut päätöstä tehdä.
  "Teidän lemmellisyytennehän saa tehdä valintansa sormuksen ja kruunun
  välillä ja on ansaitseva molemmat _comportementinsa_ kautta sodassa."
  "Jos teidän majesteettinne katsoo minua sen arvoiseksi että sormuksen
  ansaitsen, niin minä en kruunusta muuta tahdo ajatella, kuin ett'ei
  ketään saata verrata häneen, joka sitä nyt kantaa. Olen tullut
  Ruotsiin niitten lupausten johdosta, joita teidän majesteettinne
  ensimmäisessä nuoruudessaan minulle antoi, ja jollei se tapahtua
  saata, mitä silloin luvattiin, suvaitsee teidän majesteettinne
  käyttää minua niin kauan kuin haluatte, mutta sen jälkeen
  _dimitterata_ minut virastani, olla koskematta minun kunniaani sekä
  vaatimatta minua Ruotsiin, jonnekka minä en koskaan palaja. Ainoa
  toivoni on silloin saada olla rauhassa."
  Taaskin keskeytti häntä tuo synkistyvä katse, joka kovin pian saattoi
  vaihdella.
  "Rauhassa? Sitä minä olen estävä. Pois niskastani tuommoisilla
  lastenloruilla! Kuulettehan, teidän korkea-arvoisuutenne, hän vaatii
  minua vielä vastaamaan semmoisesta ajasta, jolloin minulla ei ollut
  valtaa luvata pois talonpoikaistaloa ja vieläpä paljoa vähemmän
  itseäni! Mitä pitää minun vastaaman niin yksipintaiselle herralle,
  joka ei edes ymmärrä erotusta minun ja hänen säätynsä välillä? Minä
  en ole sidottu lapsen lupauksista; minä ne rikon. Minä tarjoan
  ruhtinaalliselle armolle ylipäällikkyyden ja vallanperimyksen,
  minä käsken häntä odottamaan ja hän _refuseraa_! Mitä hävyttömiä
  _discourseja_ nuo tuollaiset ovat? Vaikka hän kuolisikin semmoisessa
  _esperancissa_, että olisi määrätty minun puolisokseni, eikä
  milloinkaan siksi tulisi, eikö siinä olisi kunniaa kylliksi koko
  maailman nähden?"
  Myöskin Kaarle Kustaa tunsi Vaasa-verensä kuohahtavan suonissaan.
  "Eerik Oxenstjernalla ei ollut suurta kunniaa siitä, että hän
  kerran rohkeni katsahtaa ylös valittuun kuningattareen", vastasi
  pfaltzkreivi uhkeamielisenä.
  "Onko tämä vertailua? Olenko minä kohdellut teidän lemmellisyyttänne
  kuten minä _trakterasin_ Eerik Oxenstjernaa?" virkkoi Kristiina kovin
  suuttuneena, nousi seisomaan, vaan istui jälleen. "Joka ei paremmin
  tiedä erottaa henkilöitä ja vaatimuksia, ei ansaitse sitä kunniaa,
  jota hänelle tarjoan eikä myöskään niitä lahjoja, joita hän on saanut
  Jumalalta niiden käyttämistä varten."
  Kaarle Kustaa näki parhaaksi siirtää kuningattaren huomion toisaalle.
  "Teidän majesteettinne", sanoi hän, "puhuu kuolemastansa ja minun
  vallanperimyksestäni, ikään kuin minä tahtoisin elää teidän
  majestettinne jälkeen! Ei, herrojen kanssa en milloinkaan tulisi
  toimeen ja Jumala varjelkoon minua tahraamasta käsiäni heidän
  veressään."
  "Veressään? Kuka verestä puhuu? Sellaisia te olette! Mutta,
  nähkääs, sen minä olen estävä! Huomatkaa, että minä sanoin teidän
  ruhtinaalliselle armollenne: ei mitään epäjärjestystä pidä tuleman,
  siis ei saa mitään verta vuotaa, jos minua kuolema kohtaisi."
  "Minä en sitä käsitä. Jos teidän majesteettinne on _indifferenti_
  minun henkilöstäni, on myöskin vallanperimys minulle vähäpätöisestä
  arvosta. Teidän majesteettiannehan saattaa _particularinen
  affectioni_ jotakuta muuta kohtaan vastedes _moverata_ tuosta minulle
  nyt annetusta lohdutuksesta."
  Äänettömyys. Kristiinan onnistui saada jälleen ylevä, melkein uhkaava
  tyvenyytensä.
  "Tuon teidän lemmellisyytenne sanoo vain saadaksensa selkoa minusta.
  Sotapäällikkö tahtoo vakoilla vihollisen asemaa; mutta huomatkaa
  nyt ja ensiksi, ett'en minä ole mikään vihollinen, vaan ennemmin
  rehellinen ystävä ja toiseksi, että _positionini_ on päivän selvä.
  Ajatuksistani en ole velvollinen tekemään kenellekkään selkoa;
  eikä kukaan myöskään vaadi minua niistä tilille. Tahtooko teidän
  lemmellisyytenne vai eikö, tyytyä noihin kolmeen pykälään, jotka
  minä heti alusta olen tuonut esiin. Huomatkaa: _primo_: ei mitään
  myöntymistä eikä kieltoa, mitä minun henkilööni tulee, ennen kuin
  olen 25 vuoden vanha; _secundo_: ett'en ota ketään muuta kuin teidän
  lemmellisyytenne, _jos_ naimisiin menen; _tertio_: jollen naimisiin
  mene, julistetaan teidän lemmellisyytenne minun seuraajakseni... Onko
  siinä kylliksi? Pankaa muistiinne, etten minä tuota tarjoa kahta
  kertaa. Kyllä kovalla pitää jo muutenkin. Minä pyydän vastausta."
  Tämä vastaus kesti myöhäiseen iltaan. Ei kumpainenkaan noista
  kahdesta päähenkilöstä tahtonut poistua paikaltaan. Harmistuneita
  sanoja vuorotellen hymyilyjen ja uhkauksien kanssa toisaalta, ja
  ulkonaista alammaisuutta sekä salaista harmia toisaalta. Siinä
  oli taistelu sormuksen ja kruunun välillä sellainen, ett'ei
  semmoista vielä koskaan oltu Tukholman linnassa taisteltu ja tuskin
  yhdessäkään muussa kuninkaan linnassa. Piispa Johannes ja Maunu
  kreivi esiintyivät välittäjinä, vaikka erittäin varovaisesti, kuten