Tähtien turvatit 3: Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta - 04

  Maria, minä tunnustan, että epäilen suoruuttasi, mutta vielä enemmän
  hyvää aistiasi."
  "Muistatko Kristiina, mitä minulle lupasit eräänä iltana
  Gripsholmassa?"
  "Sinä käskit minun uskoa veljesi tunteihin, aivan kuten talonpoika
  katekismukseensa. Noh, enkö ole uskonut, että haukka on niin viatoin
  kuin kuhertavan kyyhkysenpoika? Mitä tämä koskee saksalaiseen
  pystynenään?"
  "Sinä minulle lupasit, ett'et olisi Nassaun kreiviä vastaan."
  "Minä luullakseni lupasin kärsivällisesti kuunnella huokailevaa
  Chloëa. Sinähän nyt puhut mummovainaan hameesta, vanhoista asioista.
  Nyt sulaa lumi, kelta-esikköä odotetaan, kaaliperho kiipeää kohta
  kuorestaan. Mitä sanot, Maria, uudesta kosiasta... joka on Ruotsin
  ylevin nuori aatelismies?"
  "Suo anteeksi, minä luulin, että Kaarle Kustaa olisi ansainnut tuon
  kunnianimen kuningattarelta."
  "Noh, Kaarle Kustaan jälkeen sitte ensimmäinen, älkäämme tuosta
  riidelkö. Lyhyesti puhuen, mitäs sanot avioliitosta nuoren kreivin
  kanssa, joka saattaa pujottaa pikku Nassaun läpi neulansilmän?"
  Maria Efrosyne tuli niin punaiseksi kuin kuningattaren punainen
  nauhansolmuke, ja kysyi, olivatko jäät luotettavia, sillä nyt
  ajettiin juuri Brunsvikin yli. Kristiina nauroi.
  "Torstenson ehkä miettisi, ennenkuin hän uskaltaisi tykistönsä
  lähettää lahdelle, mutta mitä hänen kanuunansa ovat verrattuna sinun
  peloittaviin silmiisi, kaino orpanani? Sinä olet ampunut kumoon yhden
  valtakunnan päälinnoista; hän laskee lippunsa ja antautuu sinun
  valtaasi. Mikä onni, ett'emme räjähdä täällä jäällä! _Enfin_...
  kreivi Maunu pyytää sinua omakseen."
  "En luullut, että sinä noin vähä-arvoisena pidät kuninkaallista
  vertasi pfaltizlaisessa suvussasi", vastasi harmistuneena tuo nuori
  ruhtinatar vähäisen tuskallisen vaitiolon perästä. "Sinä hylkäät
  yksinvaltiaan ruhtinaan ja tarjoat minulle yhden sotamiehistäsi."
  Taaskin Kristiina nauroi ja katseli ulos akkunasta.
  "Hiljentäkää vauhtia, eversti. Me ajamme täyttä laukkaa mäkeä alas
  ja täällä on töyssy." Vauhtia hiljennettiin, mutta ei kuningattaren
  hillitsemätöntä iloa, jonka lähimpänä uhrina hänen orpanansa olivat.
  "Minun kuninkaallinen vereni!" huudahti hän. "Minun iso-isäni äidin
  nimi oli Lejonhufvud, hänen äitipuolensa nimi Stenbock. Kuningas
  Juhana nai Bjelken ja Eerikki kuningas piian. Alhaiset naimaliitot
  käyvät perintönä meidän suvussamme. Tarvitsetko useampia esimerkkejä?
  No niin, tehdäkseni sinulle iloa, menen minä naimisiin... saas
  nähdä, Apollolle! Hän tosin on jumala, mutta valtaistuimelta
  pois pantu... Ei yksikään suutari hänelle antaisi lainaksi uutta
  koturnisaapas-paria. Onko siinä kylliksi? Riittääkö nyt ruotsalainen
  aatelismies sinun kuninkaalliselle verellesi?"
  "Minä rukoilen, Kristiina, älä enään tuosta puhu!"
  "Mutta siitähän meidän juuri tulisi puhua. Tiedätkö, mitä Ebba oli
  kuullut kammaripiioilta? Niin, minä myönnän, ei ole soveliasta
  kuunnella piikojen juoruja, mutta tämän laita on sama kuin
  simpukkojenkin. Kun panee korvansa lähelle, niin ilma tuo asiat
  kuuluville. Kansa ihmettelee sitä, että olen lempeä Maunu kreiviä
  kohtaan. Ei kenenkään mieleen johdu, että hän sitä ansaitsisi...
  että isänsä on valtakunnan ansiollisimpia miehiä ja hän itse perheen
  vanhin poika sekä isäni nuoruuden lemmityn lapsi... että hän on
  ruotsalaisen ritariston kunnia ja koristus, tahi että minä, hänen
  kuningattarensa, tahdon hänen henkilössään kunnioittaa sekä perittyjä
  että ansaittuja eteviä ominaisuuksia. Kaikki tämä ei mene meidän
  ruotsalaiseen Pietari Juhonpoikaan. Siinä täytyy löytyä jokin muu
  syy, ja mikä muu se olisi kuin se, että minä tahdon hänen naida...
  tuon saman Maunu kreivin, jonka minun armollinen sukulaiseni katsoo
  aivan halpasukuiseksi hänen kuninkaalliselle verellensä! Noh, Maria,
  mitä sanot tuosta siveys-opillisesta sadusta?"
  "Yksinkertaista juorupuhetta!"
  "Luuletko? Mutta jos minä sydänkammiossani tuota ajattelisin? _Vox
  populi vox Dei_. Kansan ääni on Jumalan ääni. Kreivi on kaunis
  mies... jalo ja uljas sekä ritarillinen ajatuksiltaan ja koko
  olennoltaan. Etkö luule, että hänestä tulisi sopiva puoliso Ruotsin
  kuningattarelle? Ja olenhan sekä sydämmeni että käteni itsevaltias
  hallitsia?"
  "Kristiina, sinä kauhistutat minua. Ansiollisin, uskollisin,
  urhoollisin kaikista ruhtinaista vuodattaa verensä sinun puolestasi
  tappotanterella. Sinä näet hänen kuihtuvan pettyneessä toivossaan, ja
  sinä ottaisit ennen onnentavoittelian, jonka rohkeutta ei koskaan ole
  koeteltu kilparadan ulkopuolella."
  "_Oratio panegyrica pro domo_! Kiitospuhe talon hyväksi. Vahinko,
  ett'et puhu latinaa; sinun puheesi olisi painettava. Minun puheeni
  on lyhyempi. De la Gardie ei ole tarpeeksi korkeasukuinen sinulle.
  Siis olen minä pakotettu parantamaan hänen ranskalaista vertansa
  ja korottamaan häntä rinnalleni... Kreivi Maunu! Me jäämme santaan
  istumaan. Pidättäkää mäessä."
  Reen-anturat kitisivät vasten kiviä ja soraa, kun ajettiin jäältä
  ylös Nybrovikin luona olevalle kadulle. Kuningatar astui ulos
  reestä ja kahlasi loassa mäkeä ylös, laskien leikkiä kavalieriensa
  ihmettelyistä sekä niistä aroista askeleista, joita Maria Eufrosyne
  astuskeli vesilätäkköjen välissä. Kun nämät ylhäiset naiset jälleen
  istuivat reessä, jatkettiin keskustelua uudestaan. Nuori ruhtinatar
  katseli kuninkaallista orpanaansa, epätietoisena, pitäisikö
  tuota äskeistä uhkausta leikkinä vai totena. Vihdoin heltyi hän
  itkemään. Nassaun kreivi ei hänen sydämmessään istunut niin lujasti
  satulassaan, ettei osavasti tähdätty keihäs olisi häntä siitä
  kaatanut. Rikas De la Gardie olisi mahdollisesti saattanut hänen
  kanssaan kilpailla köyhästä ruhtinattaresta. Mutta kun Kaarle
  Kustaan toiveet sekä koko pfaltzilaisen huoneen tulevaisuus pantiin
  onnenpyörälle, siinähän oli enemmän, kuin mitä sisar ja tytär saattoi
  omalletunnolleen taakaksi ottaa. Kyyneleitten tipahdellessa selitti
  hän vihdoin, että hän uskollisena ystävänä tahtoi kaikessa seurata
  armollisen orpanansa toivoa ja tahtoa.
  "Ja tuon sinä minulle sanot sellaisella äänellä, ikään kuin tahtoisit
  mennä luostariin minun tähteni", vastasi kuningatar, näyttämättä
  vähintäkään heltyneeltä noin suuresta uhraavaisuudesta. "Minä tarjoan
  sinulle loistavinta naimiskauppaa, mikä Ruotsissa on mahdollinen,
  minä luovutan sinulle miehen, josta moni saksalainen ruhtinatar sinua
  kadehtii; minä valmistan sinulle valtaistuimeni rinnalle loistavan
  tulevaisuuden ja sinä alistut kohtaloosi katuvaisen Magdaleenan
  kyynelillä. No niin, Maria, kansan äänen pitää tällä kertaa yhtä
  vähän oleman Jumalan äänen, kuin silloin, kun se sama ääni kihlasi
  minut Eerik Oxenstjernan kanssa. En minä aio totella piikojani,
  minä en nai eversti De la Gardieta, minä annan hänet huokaavalle
  Cloëllensa, sillä ehdolla, että hän vastaan ottaa ritarinsa
  auringonpaisteella eikä räystääntipahduksilla. Maria, tiedätkö mikä
  rakkaus on?"
  "Kun voi koko sydämmellään antautua toisen omaksi", sanoi ruhtinatar
  viattomasti. Hän unohti tällä hetkellä, että hänen nuoruutensa
  ensimmäinen lemmenliekki niin helposti sammuksiin puhallettiin,
  ikään kuin hän siihen olisi viitannut vain tuon pienen naisellisen
  turhuuden vuoksi, ettei hän muka tahtonut vastaan panematta antaa
  lahjoittaa itseänsä uudelle kosialle.
  "Sinä erehdyt", sanoi Kristiina puolittain ylpeästi, puolittain
  vakuuttaen. "Ei tule koskaan antautua _kokonaan_ toiselle, tulee
  omanaan pitää omaa itseänsä. Olemmeko syntyneet orjiksi, me? Tuleeko
  miehen hallita meitä sekä ruumiin että sielun puolesta, niin ett'ei
  meistä mitään muuta jäljelle jää, kuin piika, joka hänen talouttansa
  hoitaa, lempikulta, joka on hänen huvinaan vapaina hetkinä,
  lapsenhoitaja, joka elättää, imettää ja vaatettaa hänen lapsiansa,
  jollei hän kuole heidän puolestansa? Olen ajatellut enemmän tuota
  kuin sinä, Maria; minulla on ollut siihen syytä. Rakkaus sinun
  tuumasi mukaan on mitätön, on alentava. Rakkaus, kuten minä sitä
  käsitän, on sopimus kahden välillä, jotka vuoroon antavat ja saavat,
  sillä ehdolla, että omanaan pitävät oman itsensä. Noin ja noin
  paljon annat sinä minulle, noin ja noin paljon minä annan sinulle.
  Sen lisäksi ei mitään. Jos sinä rikot, olen minä vapaa; ja jos minä
  rikon, olet sinä vapaa. Pane sen lisäksi parhaassa tapauksessa
  ystävyyttä, ihailua, kunnioitusta, kärsivällisyyttä, lyhyesti sanoen,
  kaikki rakastettavat ominaisuudet, jotka vaikuttavat, että ihmiset
  voivat toisiansa kärsiä. Siinä on kyllin, siinä, Maria; älä pyydä
  enempää, jos tahdot onnelliseksi tulla!"
  "Niin, onnelliseksi, Kristiina! Olla onnellinen ja tehdä
  onnelliseksi. Tuota toistahan en minä ymmärrä."
  "Saattaapa olla hyväkin, ett'et sinä ja sinun vertaisesi tuota
  ymmärrä. Mitenkä maailma ilman teitä kestäisi? Kun haparoiden etsii
  unikuvaa, lahjoittaa itsensä toiselle hyväilysanasta, on orjantyössä
  herrain palveluksessa kuolee antaaksensa eloa uusille orjattarille,
  niin siinä on se, mitä te nimitätte rakkaudeksi. Minä suosin vapaata
  liittoa, taikka en mitään liittoa ollenkaan. Minä olen oman itseni
  enkä kenenkään muun."
  "Mutta sinun äitisi ja minun äitini eivät omistaneet itsiänsä..."
  "He eivät ymmärtäneet parempaa. He eivät istuneet yksin
  valta-istuimella."
  "Niin, sinä olet kuningatar, sinä. Suo anteeksi; minä luulin, että
  myöskin kuningatar tuntisi sydämmensä sykähtelevän."
  "Miksikä hän ei tuntisi sydämmensä sykkivän kansallensa, kunniansa ja
  kaiken suuren ja todellisen puolesta tässä elämässä? Mutta rakkaus ei
  ole munimista. Ei saada, ei tahdota, ei saateta kieltää itseänsä..."
  "Kaarle Kustaa on valmis kieltäytymään kaikesta sinun onnesi, sinun
  kunniasi tähden..."
  "Puhetapa vain. Kaarle Kustaa tahtoo tulla Ruotsin kuninkaaksi. Ja
  kuitenkin, Maria, minä pidän hänen niin rakkaana, kuin miehen pitää
  saatan. Häntä tahi ei ketäkään! Mutta jos hänen otan, sidon hänet,
  kuten jalopeuraa sidotaan. Saattaako hän siihen taipua?"
  "Kaikkiin, Kristiina, kaikkiin; sillä sinä tahdot yhtä vähän
  sitoa hänen ritarikunniaansa, kun sinä saatat estää häntä sinua
  rakastamasta."
  "No hyvä, minä olen velvollinen sinua palkitsemaan ystävyydestäsi ja
  tottelevaisuudestasi. Tiedä siis, että minun kuljeksivan ritarini ei
  tarvitse iankaikkisesti odottaa, jos hän suostuu minun ehtoihini,
  ja vielä pari tai kolme vuotta pysyy minulle uskollisena. En ole
  niin julkea, että vertailisin itseäni maailmojen hallitsiaan, mutta
  yhdessä suhteessa olen Jumalan kaltainen: en kärsi ketään kilpailiaa!"
  "Oi, Kristiina, kuka saattaisi toiseen naiseen katseitaan tuhlata,
  jos hän sinun kerran omistaisi? Suo minun suudella kättäsi."
  "Enkö ole hupsu, joka tässä tavailen rakkauden aakkosia pienelle
  nukelle, joka huomenna myy vapautensa lempisanasta, ja sydämmensä
  kauniista viiksiparista? Mitä? Joko nyt linnassa? Maria, sinä siis
  olet valmis alistumaan hirveään kohtaloosi ja otat vastaan inhottavan
  ihailiasi suosion-osotuksia?"
  "Annan kieltävän vastauksen vihkituolissa", sanoi leikillään nuori
  ruhtinatar, samalla kuin Nassaun kreivi vaipui taivaanrannan taakse,
  ikään kuin hän ei koskaan olisi kohottanut hyvin kähäröittyä päätänsä
  sen ylitse.
  "Tee se", vastasi Kristiina, samati leikillään, ja astui ulos reestä.
  "Eversti De la Gardie", jatkoi hän kreiville, joka hänelle tarjoi
  kätensä avuksi, "minä vapautan teidät ritarivelvollisuudestanne minua
  kohtaan ja suon teidän tarjota langolleni kätenne. Kiittäkää minua
  siitä, ett'emme mäessä kaatunut. Odotan teitä kello 6 erästä tärkeätä
  uutista varten."
  Hän kiirehti linnan portaita ylös tavallisilla vilkkailla askeleilla,
  suomatta kumartaville hoviherroilleen katsettakaan. Hän ajatteli
  erästä asiaa, joka tunki kaikki muut syrjään.
  "Minä sidon De la Gardiet valtaistuimeeni Oxenstjernojen
  vastapainoksi. Minä lakkautan juorupuheet, pidän vapauteni ja saan
  nöyrän aseen. Pfaltzilaiset eivät uskalla kieltää. Koettakoot
  vain!... Kaarle Kustaa? Hänen päähänsä saattaisi pällähtää
  mustasukkaisuus... myöskin se on nyt estetty. Kaikki on ehkäisty...
  myöskin se mahdollisuus, että kuningatar saattaisi olla nainen...
  että _minä_ saattaisin mielistyä kauniiseen mieheen. Jumalani, hetkiä
  löytyy, jolloin viisainkin saattaa olla narri. Mistä sain minä tuon
  onnellisen ajatuksen, että turvautan itseni Marialla? Sainko sen
  tähdistä? Epäilemättä. Ellei se tullut viimeisestä suonen-iskusta.
  Fiken... kenkäni!"
  "Hyvänen aika!" huudahti Fiken Lång, jonka puheliaisuus oli kasvanut
  vuosien ja hovipalveluksen muassa, "onpahan röökinän kengät yhtenä
  sotikkona! Mitähän tohtori sanonee? Nappi on poissa turkista, nauha
  poikki reväisty päähineestä. Sehän iäinen onni, ettei rouva Beata
  Oxenstjerna enään täällä komentamassa ole."
  "Huomaan, että olet käynyt Beata rouvan koulua", vastasi kuningatar,
  joka nyt oli mitä parhaimmalla tuulellaan ja samalla huvituksekseen
  asetteli ansasta. "Fiken", lisäsi hän teeskennellyllä vakavuudella,
  "neuvon sinua pitämään kielesi kurissa, kun Maunu kreivi tulee minun
  luokseni kello 6."
  "Maunu krei..." änkötti Fiken teeskentelemättömällä uteliaisuudella
  ja kammaripiian luonnollisella tyhmällä rohkeudella. "En luullut,
  että _hän_ tässä talossa herrana olisi."
  "Pidä suusi! Eihän sitä tiedä mitä tapahtua saattaa", hymyili
  Kristiina, joka nyt oli keksinyt keinon, millä tyhjäksi tekisi
  piikojen juorut.
  Kreivi tuli, ja muutama päivä tämän jälkeen oli kihlaus julkinen.
  Tätä tapahtumaa vietettiin hovissa kolmen päivän kesteillä ja kaksi
  vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1647, viisi päivää kestävillä,
  kuninkaallisen komeilla häillä. Liitto tuli niin onnelliseksi, kuin
  onnen vaihtelevaisuus sallia saattaa. Ruhtinatar Maria Eyfrosyne, tuo
  heikko, myödenantava, vähälahjainen, hän tiesi kuitenkin jotakin,
  mitä nerokas kuningatar, hänen orpanansa, ei tietänyt. Hänen
  rakkauden määritelmänsä tuli pitkä-ikäisemmäksi kuin Kristiinan,
  elipä vielä itse Kristiinan jälkeenkin.
  
  
  6. Brömsebron rauha ja Johannes Rudbeckius.
  
   Kolme vuotta vielä nousen; sitten olen korkeimmillani taivaalla.
  Tanska makasi vaivuksissa vihollisten ympäröimänä, verta vuotavana,
  uupuneena, melkeinpä ruhjottuna. Vielä kerran oli se taistellut
  vallasta Pohjolassa. Siinä oli koeteltu kovaa kovaa vastaan.
  Nuo kaksi kilpailiaa olivat tarttuneet toisiinsa vyötäisistä ja
  vuorottain viskanneet toisiansa, välistä Beltin laineisiin, välistä
  Juutin hiekkaan ja toisinaan Skånen aaltoileville viljakentille
  sekä Norjan ja Jemtlannin vanhoille sukukallioille. Ruskean hevosen
  ratsastaja iloitsi, kun vielä kerran sai veriseksi talven lumen.
  Sotaa oli kaikkialla eikä sitä ollut suuttuneissa rinnoissa vähemmän
  kuin anastetuissa ja jälleen takaisin voitetuissa rajamaissa.
  Ainoastaan Norjan rajalla asuvien talonpoikien mielestä oli synti
  ja häpeä ampua naapureitansa. Menestys ja vastoinkäyminen vuoroili.
  Molempien valtakuntien urhoollisimmat miehet, parhaat sotajoukot
  ja uljaimmat laivastot lähtivät toisiansa surmaamaan, nämät, jotka
  yhdistettyin voimin olisivat saattaneet kukistaa Euroopan. Vielä
  jokainen Tanskalainen rakastaa tuota tunnettua kansanlaulua:
   "Kong Kristian stod ved höjen Mast
   I Rög og Damp;
   Hans Værge hamrede saa fast.
   Att Göthens Hjelm og Hjærne brast..."
   [Ja Kristiani mastossa
   Ol' sauhussa;
   Ja miekkans' löi niin lujasti,
   Ett' Götan pää se katkesi...]
  Se oli Femernin luona, 1644 kesäkuun 11 päivänä. Tanskan kuninkaalla
  oli 39 laivaa, hänen ansiollisella vastustajallaan Klaus Flemingillä
  46. Kymmenen tuntia taistelu kesti; kolme kertaa taistelevat
  erosivat, kolme kertaa hyökkäsivät he jälleen toisiinsa. Neljännen
  kerran, kun Fleming antoi hyökkäämismerkin, ei sitä enään nähty;
  yö levisi noitten verisien aaltojen ylitse. Kuningas Kristian oli
  seisonut Kolminaisuus-nimisellä amiraalilaivallaan vihollisten
  ympäröimänä. "Minun alipäällikköni", sanoi hän, "käyttävät minua
  ryntäyssuojanaan."
  Hän oli saanut muutamia vähempiä haavoja, kun ruotsalainen kuula,
  itse mennen sirpaleiksi, pirstasi tykkilavetin hänen vieressään.
  Raudan- ja puunpirstaleita tuiskui sakeanaan laivankannen
  ympäri; kaksitoista miestä kaatui kuoliaana tahi haavoitettuna.
  Kuolemaisillaan oleva Eiler Ulfeld tempasi kaatuessaan kuninkaan
  mukaansa. Ympärillä olevat luulivat kuninkaan kuolleeksi ja huusivat,
  että lippu laskettaisiin, jotta ampuminen taukoisi. "Ei", sanoi eräs
  schleswigiläinen, "kuningas on ainoastaan _yksi_ mies, ja meitä on
  kylliksi monta jäljellä, joten voimme puolustaa itsiämme." Eräs
  merimies lähetettiin mastonhuippuun laskemaan "dannebrogia", mutta
  tämä kävi tuolle kunnon pojalle liika raskaaksi; hän kääri lipun
  touveihin, ettei tuuli saanut sitä liehumaan. Kuningas Kristian nousi
  pystyyn verisenä, hänessä oli 23 haavaa, toiset vähempiä, toiset
  suurempia: yksi pirstale oli vienyt häneltä oikean puolisen silmän,
  toinen kaksi hammasta; rautaliuska oli tunkeutunut hänen otsaansa.
  "Vielä", sanoi hän, "on Jumala antanut minulle voimia taistelemaan
  kansani puolesta!" Ja mustansinisenä kasvoistaan hän, miekkaansa
  nojautuneena, pysyi päällikkönä siksi, että taistelu oli loppunut.
  Molemmat laivastot olivat kärsineet suuren tappion, molemmat
  omistivat omakseen voiton, jota sekä tanskalaiset että ruotsalaiset
  yhtä suurilla ilon-osotuksilla viettivät.
  Muutama viikko tämän jälkeen, elokuun 5 päivänä, tanskalainen kuula
  tempasi pois Klaus Flemingin, urhoollisimman sankarin, jonka Suomi
  on merille lähettänyt, vähäpätöisessä merikahakassa Kristiansprisin
  luona Kielinlahdella.
  "Älä itke, poikani", sanoi kuolemaisillaan oleva sankari pojallensa
  Herman Flemingille, joka seisoi hänen rinnallaan. "Minä kuolen
  Tanskan vihollisena: katso, että kuolet, kuten isäsi on kuollut!"
  Samankaltaiset olivat kuningas Kristianin sanat, kun hän, vuoden
  kuluttua rauhan teosta, kantoi vähäistä pojanpoikaansa ristittäväksi:
  "Jospa sinä kerran tulisit ruotsalaisille yhtä raskaaksi, kuin sinä
  tänä päivänä olet ollut minun vanhoille käsivarsilleni!"
  Löytyi kuitenkin yksi, joka tässä katkerassa taistelussa kahden
  vanhan vihollisen välillä, näki edemmäksi aikojen vaiheisiin,
  kuin kuninkaat, valtiomiehet, sotilaat tahi sisällisestä vihasta,
  kateudesta ja kostonhalusta taistelevat kansat. Se oli Ruotsin nuori
  kuningatar, joka kaikkine lukemattomine oikkuineen kuitenkin oli
  perinyt jotakin isänsä kauas näkevästä katseesta ja kykeni näkemään
  edemmäksi toiseen aikaan, jolloin Ruotsi ja Tanska saattoivat tarvita
  toisiansa. Kristiinan osaksi on tullut, että häntä on arvosteltu
  vuoroon liian hyväksi ja vuoroon liian huonoksi, ja tuohon liian
  huonoon arvosteluun kuuluvat myöskin syyt hänen käytöstapaansa noissa
  suurissa, Ruotsille niin tärkeissä rauhansopimuksissa 1645 ja 1648.
  Sota-onni, joka vuonna 1644 yhtäläisesti tasasi suosiotansa
  kahdelle taistelevalle vallalle, oli vuonna 1645 nähtävästi
  ruvennut hymyilemään ruotsalaisille aseille. Yksimielinen Ruotsi
  hallitsi merta, koko Juutinmaata, suurimmaksi osaksi Skånea,
  Hallantia, Blekingeä, Bohuslääniä; oli valloittanut Gottlannin ja
  Saarenmaan, ja oli hyvin varustetulla sotavoimallaan tunkenut tuon
  eripuraisen Tanskan niskaan, uhaten valtakunnan ydintä Seelannissa
  ja Fyenissä. Vanha kuningas Kristian oli yksin, neuvostonsa ja
  aatelistonsa hylkäämänä, ilman laivastoa, ilman sotajoukkoja, ilman
  rahoja. Hänen uskolliset porvarinsa, hänen reippaat merimiehensä
  tahtoivat auttaa häntä, mutta eivät kyenneet; valtakunta horjui
  hänen allaan, kuten uppoava alus. Silloin ruvettiin rauhasta
  puhumaan, jo helmikuussa 1645 kokoontuivat rauhanvälittäjät tuon
  pienen Brömsjoen luona, joka oli valtakunnan rajana Smålannin ja
  Blekingen välillä. Eräälle joessa olevalle saarelle oli asetettu
  teltta ranskalaisille rauhanvälittäjille. Saaren yli kulki silta,
  Brömsebro, joen kummallekin rannalle. Sillan smålantilaisessa
  päässä asuivat Ruotsin edusmiehet Aksel Oxenstjerna ja Juhana
  Skytte, joka viimeksi mainittu kuitenkin pian lähti vaihettamaan
  elämäntaistelujansa levolliseen hautaan maaliskuun sulavan hangen
  alle. Blekingen puolella asuivat tanskalaiset lähettiläät Korfitz
  Ulfeld ja Kristen Sehested. Molemminpuolinen viha oli niin suuri,
  että tanskalaiset ja ruotsalaiset eivät saattaneet, vähintäkään
  menestystä toivoen, puhua suorastaan toistensa kanssa, jonka vuoksi
  päättivät, että kaikki asiat toimitettaisiin rauhanvälittäjäin
  kautta saarella olevassa teltassa. Sitten esitettiin vaatimukset
  molemmin puolin suurella tinkimisenvaralla. Tanskalaiset vaativat
  takaisin kaikki ja sen lisäksi vielä vahingonkorvausta; ruotsalaiset
  vaativat kaikille kansoille vapaata, tullitonta kulkua Salmen
  läpi sekä itselleen kaikki, mitä ottaneet olivat ja enemmän vielä
  lisäksi. Talvi meni, kevät läksi, vieläpä suurin osa kesästäkin;
  askel askeleelta olivat tanskalaiset antaneet myöden, mutta maansa
  luovuttaminen, se oli liiaksi vanhalle kuningas Kristianille, joka
  oli voittanut Ruotsin v. 1613. Tanskan neuvoskunta äänesti rauhaa,
  sellaista kuin "Jumala antaa tahtoi", sekä ilmoitti kuninkaalle
  viittauksilla, ett'ei se vielä ollut hänen poikaansa valinnut hänen
  seuraajakseen. Turhaa; kuningas Kristian pysyi järkähtämättömänä.
  Silloin nousi sohina kaikkien joukossa, jotka ruotsalaisen nimeä
  kantoivat ja se kulki valtiokanslerin salaisesta neuvostosta, Jaakko
  De la Gardien avosydämmisiltä sotilashuulilta ulos ympäristöön: Miksi
  viivymme? Eikö meidän laivastomme ole suurempi? Eivätkö, meidän
  sotajoukkomme ole voittamattomia? Miksi ovat ne toimettomina? Miksikä
  emme suorastaan mene Kööpenhaminaan, jotta voisimme näyttää juutille
  vitsaa ja ottaa takaisin kaikki, mitä hän ennen on meiltä ryöstänyt?
  Miksikä ei? Siksi, että kuningatar ei tahtonut pakottaa Tanskaa
  ponnistamaan viimeisiä voimiansa. Jo huhtikuussa oli hän
  varoittanut jännittämästä jousta liiaksi. Ja kesäkuussa kirjoitti
  hän Oxenstjernalle seuraavan kirjeen: [Arkenholtzin mukaan.
  Muutamat keskustelut Tähtien Turvateissa ovat aikansa puhetavan
  mukaan kirjoitetut. Mutta koko kertomusta ei sopinut siihen tapaan
  kirjoittaa, koska se olisi käynyt liika raskaaksi. Kieli on siis
  vuoroon nyky-ajan ja kuudennentoista sataluvun.]
   "Korkeasti kunnioitettu Herra Valtiokansleri!"
   Koska joka päivä havaitsen niin suuria _difficultetteja_ sodan
   jatkamisessa, että vaikeaksi käynee vähillä varoilla niin
   suurta tointa _continuerata_, joka myöskään ei ole tuottamatta
   _hazardia_ niiden _conditionien_ saamiseen, joita meille nyt
   tarjotaan; sen ohessa tulee meidän ajatella, kuinka vaikeaa
   meille on _supporterata_ se _calumnia_, joka Meidän niskoillemme
   on tuleva, sekä itse ruotsalaisten että vieraittenkin puolelta,
   jotka kaikki, ellei rauhaa saataisi, _imputeeraisivat_ syyn
   meidän sammuttamattomalle _ambitionillemme_, ikään kuin se olisi
   vääryydellä _funderattuna_ ilman mitään muuta _finistä_ kuin
   _domineraamisen_ halua. Ja koska minä en ole oikein vakuutettu
   Hollantilaisen _cooperationista_, pelkään minä, että elleivät nuo
   ehdotetut _conditionit_ tulisi _accepteratuiksi_, koettaisivat
   he tulla _arbitri belli & pacis_, niin että heidän _jalousiensa_
   jotakin odottamatonta heissä _causerata_ saattaisi, puhumattakaan
   siitä, mitä Puolalainen _practiserata_ voi. Sitten on vielä
   viimeinen ja tärkein, _contenterata conscientietansa_, niin, että
   saattaisi Jumalan ja kaiken maailman edessä todistaa, että on
   kaikkia kohtuullisia rauhanvälityksiä _accommoderannut_.
   Upsalassa Kesäkuun 24 päiv. 1645.
   Teille hyvin suosiollinen
   Kristiina."
  [Osoitteeksi, miten lahjakkain ja oppinein ruotsalainen kuningatarkin
  ennen Stjernhjelm'in aikaa ruotsinkieltä rääkkäsi, kirjoitamme
  kuningattaren kirjeen myöskin alkukielellä:
   "Högt ärade Herr Riks Canceller!
   Dertil med at jag dageligen finner så stora difficulteter i
   fortsättande af kriget, så at det vil falla svårt med så ringa
   medel ett så stort väsende, at continuera, hvilket icke utan
   hazard, at taga de conditiones, som nu bjudas, skal afgå; derhos
   med måste ock besinnas, huru svårt det vil falla, at supportera
   den calumnien som Oss påkommande varder, både bos de Svenska
   sjelfve, såväl som hos främmande, hvilka alla där Freden ginge
   i sär, skulle imputera skulden til allas vår outsläckeliga
   ambition, den der sig på sjelfva orättvisan funderade, och ingen
   annan finem hade, än en begärlighet at dominera. Och såsom jag
   icke håller mig rätt försäkrad om Holländarens cooperation, altså
   frugtar jag, at, där desse föreslagne conditiones icke blefve
   accepterade skulle de söka at blifva arbitri belli et pacis, så
   at deras jalousie, något oförmodeligt hos dem causera kunde,
   oansedt at jag förtiger hvad af Polacken practiseras kan. Sedan
   det sista och förnämsta är, att contentera sin egen conscientie,
   så at man må kunna för Gud och al verlden betyga, at man sig til
   alla skäliga Fredsmedel accommoderadt hafver.
   Upsala d. 24 Juni 1645,
   Eder välbenägen
   Christina."]
  Tähän aikaan eli vielä, vuosien, vaivojen ja taistelujen
  runtelemana, oppinut, innokas, aina sotavarustuksessa oleva
  Vesteråsin piispa Johannes Rudbeckius, ruotsalaisen kirkon
  mahtavin ja kirkollis-mielisin prelaatti. Hänen hiippakuntansa
  oli mitä ankarimmassa järjestyksessä esimerkkinä kaikille muille
  hiippakunnille, hänen koulunsa oli saanut sellaisen maineen, että
  se kilpaili Upsalan akademian kanssa. Kristiina oli, vaikka ei
  ensi kertaa, tärkeässä valtiollisessa asiassa esitellyt tahtonsa
  Aksel Oxenstjernalle ja tunsi enemmän kuin ennen, että hän oli
  kuningatar, mutta hän tunsi myöskin tarvitsevansa tukea. Pietari
  Brahe oli lähin, vaan myöskin vaarallisin tuki valtiokansleria
  vastaan. Miksikä vaihettaisi yhtä kurittajaa toiseen? Vanhaa Juhana
  Skytteä ei enään ollut olemassa; hänen poikansa, kammarineuvos Bengt
  Skytte, ylenevä suosikki, oli liian nuori ja liian vähän arvossa
  pidetty. Kristiina katsoi ympärilleen. Oltuansa läsnä oppineitten
  harjotuksissa Upsalassa, lähti hän tavallisille huvimatkoillensa
  meritse Vesteråsiin. Piispa Johannes oli ainoa mies valtakunnassa,
  joka suoraan oli uskaltanut vastustaa mahtavaa valtiokansleria; senpä
  vuoksi hän ei ollutkaan päässyt arkki-piispaksi Upsalaan.
  Vanha piispankartano oli kuningattaren vastaan ottajaisiksi
  juhlallisesti koristettu lehdillä, ruusuilla ja sinisillä
  ruis-kukilla. Tuomiokapitulin jäsenet, sekä piispan rouva Magdaleena
  Hising, poikineen ja tyttärineen, olivat portilla vastassa, pyytäen
  anteeksi, ettei piispa itse saattanut tätä kuningattarelle tulevaa
  kunnioitusta osottaa, koska vanhuus ja kivulloisuus estivät häntä
  sitä tekemästä. Hän oli kuitenkin maaten vuoteellansa antanut
  pukea itsensä piispalliseen virkapukuun ja otti omassa huoneessaan
  kuningatarta vastaan lausumalla raamatun lauseen, johonka
  tuomiokapitulin arvoisat isät sanoivat äänekkäästi amen.
  "Ole tervetullut, sinä Herran valittu Deborah, joka olet kutsuttu
  laskemaan kaikki totuuden viholliset itsellesi astinlaudaksi!" alkoi
  kirkon iällinen paimen latinaksi, äänellä, joka ensin oli heikko,
  mutta jonka tuo riutuneen ruumiin vaivoja voittava erinomainen sielun
  jäntevyys vähitellen teki voimakkaaksi. "Ole tervetullut, sanoo
  sinulle kirkko ja sinun halvin palveliasi, jota suvaitset ilostuttaa
  armollisella vierailullasi hänen heikoilla vanhuuden päivillänsä!
  Siunattu olkoon sisään ja uloskäyntisi, missä ikänä maailmassa kuljet
  voittoon Jumalan kansan puolesta ja hänen seurakuntansa esimerkkinä."
  "Kiitän teitä, arvoisa isä", vastasi kuningatar myöskin
  latinankielin, sillä viehättävällä arvokkaalla tavalla, joka hänessä
  oli synnynnäinen. "Kauan olen toivonut osottaa kirkon tukevalle
  pylväälle kunnioitustani ja olen vain pahoillani siitä, että
  havaitsen sen miehen terveyden huonona, joka jo on saanut toimeen
  suuria asioita sekä kirkon että valtakunnan hyväksi ja vieläkin,
  jos Jumala suo, on oleva meille muille esimerkkinä hyödyllisessä
  vaikutuksessaan."
  "_Pulvis et cinus_, tomu ja tuhka, armollinen kuningattareni!" sanoi
  piispa, joka, vilkas kun oli luonnoltaan, piankin kävi vapaammaksi ja
  alkoi puhua ruotsinkielellä. "Parahin parannuskeino vanhuutta vastaan