Tähtien turvatit 2: Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta - 08

  ikään kuin merestä nousneena, ei tiedetty miten eikä mistä, sillä
  merenkulku oli jo siksi vuodeksi lopetettu ja jäätä oli rannoilla.
  Joku kyllä luuli nähneensä Danzigista tulleen jaalan kuunvalossa
  yöllä laskevan rantaan sataman syrjäpuoleen ja jälleen kohta
  purjehtivan pois. Mutta mitäpä vaeltava juutalainen aluksella olisi
  tehnyt? Olihan hänelle vähäpätöinen asia kävellä meren ylitse!
  Tuo vieras vanha mies, jota seurasi kaksi palveliaa, yhtä
  kummallisesti vaatetettua ja yhtä vakaita kuin hän itse, meni
  erääseen majataloon, söi vaatimattoman aterian kuten muutkin
  kuolevaiset ja lähti sen jälkeen papin luo. Siellä hän pyysi katsella
  entisen kirkkoherran, Sigfrid mestarin jälkeenjääneitä papereita,
  ja kun nämät enimmiten sisälsivät tähteinselityksiä, joita ei
  kukaan muu ymmärtänyt, niin olihan selvää, että Jerusalemin suutari
  näistä koetti saada tietää, milloinka hänen vaelluksensa loppuisi.
  Seuraavana päivänä hän jälleen oli kadonnut, maksettuansa runsaasti
  yösijastaan, joka kyllä oli jotenkin odottamatonta suutarilta ja
  juutalaiselta.
  Melkein samaan aikaan -- aivan samaan aikaan, vakuutti kansa,
  sillä miksi ei vaeltava juutalainen saattaisi monessa paikassa
  ilmaantua yhtä haavaa? -- nähtiin tuo vieras Karjassa. Iltavalkea
  rätisi suuressa takassa Kaskaksen torpassa, jossa Dordei valmisti
  illallista, ahkeraan sekoittaen padassa kiehuvaa velliä. Padasta ei
  nyt kuitenkaan noussut tuo miellyttävä höyry, joka on nälkäisten
  lasten ihastus köyhässä torpantuvassa; siinä oli jotakin liikanaista,
  se oli tuo selvästi näkyvä lisä: puoleksi pettua jauhoissa. Viljasta
  oli tullut kato, vouti oli pantannut rästissä olevat viljakapat; sota
  vaati armotta veronsa. Dordei oli sama reipas, lukuisan lapsijoukon
  äiti, kuin ennenkin, jolta ei koskaan neuvoa puuttunut. Minkätähden
  valittaa siitä, että leivässä oli puoleksi pettua? Löytyihän muita,
  jotka söivät pelkkää pettua, ja oras lupasi tulevaksi vuodeksi
  parempaa satoa. Tuomas veisteli yhdellä kädellään reen-anturaa; se
  kävi huonosti ja hitaasti, kirves oli tylsä, veitsi ei tehnyt niin
  tasaisia lastuja kuin ennen. Vanhin tytär Sigfrida kehräsi. Nuorempi
  sisar karttasi villoja. Maunu veisteli nuolia. Vähemmät lapset
  tekivät itselleen kiharoita päähänsä höylänlastuista. Pimeys ja
  köyhyys kurkistivat sisään tuvan ainoasta akkunasta, mutta ne näkivät
  kansaa, joka oli tottunut itsensäkieltämiseen.
  Ulkona rupesi lunta satelemaan. Ovi avattiin. Kummallinen, vanha mies
  astui sisään, valkoisena lumesta, ja hänen perässään kaksi palveliaa.
  Ajat olivat vaaralliset. Tuomas katsoi ylös työstään ja asetti
  kirveen viereensä. Dordei lakkasi velliä sekoittamasta. Muukalaiset
  havaitsivat, etteivät olleet tervetulleita pimeän ennätettyä.
  Toinen palvelioista, joka myöskin oli tulkkina, pyysi isäntänsä
  nimessä yösijaa.
  "Me -- tulemme pitkiltä matkoilta tärkeitä asioita varten, tyydymme
  vähään ja maksamme hyvin."
  Dordei jatkoi sekoittamistansa.
  "Menkää Uuskylään, se on tässä lähellä! Meillä on köyhyyttä ja
  ahtautta. Poikasia on jokaisessa variksen pesässä."
  Tulkki keskusteli hetken aikaa herransa kanssa. Hän laski tuvan
  pöydälle vieraalla kielellä kirjoitetun passin eli matkakirjan ja sen
  viereen kultarahan.
  "Me olemme kunniallista väkeä ja maksamme olkivuoteesta yhtä paljon
  kuin muut herrasvuoteesta."
  Dordei katsoi vieraaseen, katsoi Tuomaaseen; kultaraha on suuresta
  arvosta sille, joka sekoittaa pettua velliinsä. Tuomas veisteli
  reen-anturaa eikä nostanut silmiään lattiasta. Nuorin lapsi rupesi
  itkemään.
  "Paras on, että lähdette Uuskylään", toisti Dordei vielä.
  Tulkki yhä keskusteli vanhan miehen kanssa, joka käskemättä oli
  istunut rahille. "Isäntäni sanoo, että hänellä on teille terveisiä
  Urban Niemandilta."
  Dordeille tuo oli yhden tekevää, hän ei tuntenut ketään sen
  nimellistä henkilöä.
  "Hän joka on syntynyt teidän tuvassanne. Hän, joka teiltä tuli
  herra Aake Tottin luo. Hän, joka miehen ampui kuoliaaksi ja pakeni
  Saksanmaalle. Hän, jolla oli Hagar niminen kaksois-sisar. Hän, jonka
  äiti kuoli täällä torpassa."
  "Isä, isä!" huudahti Dordei ja nosti hämmästyksestä kauhansa,
  jonka sisällys valui valkeeseen. "He tuovat, sanomia Bennusta ja
  Hagarista!" Lapset tunkivat uteliaina esiin. Kukapa ei Hagaria olisi
  muistanut!
  "Isäntäni sanoo, että hän on sen onnettoman naisen sukulainen, joka
  kuoli tässä torpassa, sekä että hän tahtoo jokaista tietoa tuosta
  naisesta kullalla palkita."
  "Istukaa!" Ja Dordei nosti padan valkealta sekä teki tilaa
  muukalaisille. Kaikki, mitä tapahtui tuona surullisena yönä
  kuusitoista vuotta takaperin, muistui niin selvästi hänen mieleensä,
  ikään kuin olisi se ollut eilen.
  Näitten matkustajien täytyi saada yösijaa, vaikka hän itse makaisikin
  kylmässä ullakossa. Eiköhän saattaisi valmistaa vuoteita lattialle?
  Tommu toimittaa olkia. Sigfrida juoksee Uuskylään tuomaan sauhutetun
  lampaankäpälän, puhdasta ruisleipää, voita ja maitoa: huomennahan
  olisi vara maksaa tuota kaikkea. Miehelle, joka antoi hänen vallita,
  kuiskasi Dordei: "minä en tänä yönä silmiäni ummista."
  Tuon talonväelle ja vieraille hyvin erilaisen aterian päätyttyä,
  aljettiin tulkin avulla keskustelu, jota vanhan muukalaisen
  kysymykset ja vaikeroimiset usein katkaisivat. Dordeilla oli hyvä
  muisti ja hän oli myöskin hyvä suustaan. Hän puhui kaikesta, mitä
  hän oli nähnyt sinä yönä, jolloin Sigfrid mestari, Lydik Larsson
  ja mustalainen olivat vierailleet Kaskaksen torpassa. Sellaiselta
  kerjäläinen näytti, sillä tavalla hän puhui, ja siten hän hoiperteli
  nuot muutamat askeleet ovelta ja tuossa, täällä kangaspuitten takana
  hän vaipui alas oljille, josta hän ei milloinkaan enään ollut nouseva.
  "Valmista minulle siihen vuode!" sanoi vanhus katkaisten hänen
  puhettaan. "Oi, minun Ruthini, minun sydänkäpyni ja huolilapseni,
  sinä kauniin Saronin kukka, sinä puhtahin kaikesta, joka tässä
  syntisessä maailmassa on taivasta kohti katsellut... täällä sinun
  piti kuoleman, yksin, köyhänä, ja ylenannettuna!" Ja hän viskasi
  itsensä surunsa valtaamana kovalle lattialle, suudellen kerta
  toisensa perästä sitä karkeata lattiapalkkia, jonka päällä hänen
  rakastettu lapsensa oli viimeisen kerran hengähtänyt...
  Seuraavana aamuna meni hän Tuomaan ja Dordein kanssa Karjan
  kirkkopihaan. Ei patsas eikä risti osottanut, missä hauta oli, johon
  tuntematon nainen ennen muinoin oli tullut kätketyksi ja unhotetuksi
  erääseen nurkkaan kuolleitten yömajaan, jossa he odottavat aamun
  tuloa. Muutamia lakastuneita lehtiä sekä ohut lumi, ikään kuin
  jäätyneistä kyyneleistä, peitti tuntemattoman lepopaikan vieraassa
  maassa. Kaikki ylhäisemmät kuolleet makasivat haudattuna kirkon
  lattian alla. Tuo ahdas kirkkotarha aukasi kammionsa ainoastaan
  köyhille, alhaisille, niille, jotka istuen alimpana maailman pidoissa
  odottavat ylentymistänsä...
  Muukalainen viskasi itsensä alas maahan ja suuteli lunta, samati kuin
  hän oli suudellut lattiaa. Oli ikään kuin lumen jäätyneet kyyneleet
  olisivat sulaneet tuosta polttavasta kyyneleestä. Sitte hän jälleen
  nousi, pisti Dordein käteen raskaan kukkaron ja sanoi: "Hän oli
  Israelin tytär. En tahdo sinua loukata, hyvä vaimo, joka olet ollut
  armelias hyljättyä kohtaan, mutta ymmärräthän sinä, ett'ei meistä
  kukaan halusta lepää ympärileikkaamattomien joukossa. Lupaa minulle,
  että toimitat hakatuista kivistä aitauksen tämän paikan ympäri, ja
  istuta aitauksen sisäpuolelle ruusupensaita, joita minä keväällä
  sinulle lähetän pyhästä maasta. Israelin Jumala lisätköön menestystä
  sinulle ja sinun huoneellesi, kuten David sanoo 37:sä psalmissa:
  vanhurskaan siemen on siunattu!"
  Muukalaiset jatkoivat matkaansa länteen päin. Heidän matkakirjassaan
  oli Dordei lukenut tuon kummallisen nimen Ruben Zevi. Juutalaisia!
  Dordei teki ristinmerkin; oli vielä tässä maassa tapana tehdä
  ristinmerkki. Mikähän muu tuo vanha juutalainen saattoi olla, kuin
  Jerusalemin suutari? Ja hän oli vieraillut Kaskaksen torpassa, --
  hän, joka oli elänyt kuusitoistasataa vuotta, -- hän, joka oli nähnyt
  Vapahtajan, -- hän, joka oli kieltänyt Jumalan Pyhän levähtämästä,
  kun hän kantoi ristinsä taakkaa, -- hän, joka kulki rauhatonna ympäri
  maailmaa polvesta polveen! Ja tuon rauhattoman kummittelian tytär
  makasi haudattuna täällä; hän ei saattanut olla isäänsä paljoakaan
  nuorempi, vaikka hän näytti olevan tuskin kahdenkymmenen vuotias!
  Bennu ja Hagar olivat niin kummallisen suvun lapsia! Ja hän, Dordei,
  oli saanut rahoja, istuttaaksensa ruusuja kummittelian haudalle!...
  Mitäpä hänen tuli tehdä? Hän antoi tuon raskaan rahakukkaron pudota
  lumeen ja katsoi, vasten tapaansa, neuvottomana Tuomaaseen.
  Tuomas nosti ylös kukkaron ja tarkasteli miettiväisenä sen
  sisällystä, hajahtiko se ehkä kristityn vereltä, taikka oliko se
  kentiesi täynnä kuolleitten luita? Siinä oli kiiltäviä kultarahoja
  niin paljon sekä niin suuresta arvosta, että tämä summa oli monta
  vertaa suurempi, kuin niitten ylhäisten herrojen tervetulleet
  lahjat, jotka kerran annettiin lasten kasvattamista varten. Tämä
  köyhä torppari ei milloinkaan, edes unissaan, ollut niin suurta
  aarretta nähnyt. Nyt saattoivat he vaatettaa lapset, lähettää heitä
  kouluun, syödä puhdasta ruisleipää. Nyt saattoivat he ostaa Kaskaksen
  torpan... Nyt saattoivat ostaa Uuskylän talon!... Jos vain rahat
  olivat oikeita?
  Kiusaus oli kova. He seisoivat vielä tuossa lumen peittämässä
  kirkkopihassa, tuuli vinkui lehdettömien puitten oksissa, Uuskylän
  isäntä ajoi heidän ohitsensa maantiellä, vei ruukita myllyyn. Vihdoin
  sanoi Dordei: "Mennään papin luo!"
  Ja he kulkivat sitä tietä, jota monen monta tässä maassa on kulkenut
  heitä ennen ja jälkeen, omantunnon huolissa ja epätietoisina
  ajallisissa ja iankaikkisissa asioissa -- he läksivät papin luo
  neuvoa pyytämään. Tiellä tuli uusi pula heidän mieleensä. Jos
  ilmoitamme papille, että meillä nyt on näin paljo rahoja, ottaa vouti
  meiltä kolmenkertaiset verot, vallesmanni tekee tarkastuksen meillä
  eikä kukaan usko, että me rehellisesti olemme näin paljon rahoja
  saaneet. "Anna minun toimia!" sanoi Dordei päättävästi, ottaessaan
  kultarahan kukkarosta, jonka hän sitten varovaisesti jälleen tallensi
  hameensa taskuun.
  Harva Suomen papeista tähän aikaan oli vähemmän taika-uskoinen
  kuin kansa itse. Vanha Pietari Mathiaksenpoika Tavia, jolta Dordei
  ennen kovin huonolla menestyksellä oli neuvoa kysynyt, oli nyt yhtä
  vakuutettu kuin hän, että vaeltava juutalainen oli näyttäytynyt
  Karjassa. Se jotakin merkitsi, se oli jonkinlainen ennustus.
  Tulevana pyhänä täytyi rukoilla kirkossa tuon onnettoman vaeltajan
  sielun puolesta. Mitä kultarahaan tuli, jonka Dordei näytti, piti
  kirkkoherra viisaimpana antaa se pitäjään köyhille, kuin tahrata
  käsiänsä sellaisella epäiltävällä kalulla.
  "Täällä pitäjässä ei ole monta köyhempää, kuin me", rohkeni Dordei
  väittää.
  "Noh, antakaa kultaraha kirkolle, ja Herra on teille pellostanne
  antava kahdenkertaisesti sen takaisin", vastasi pappi, hänessä kun
  vielä oli jäännös katolilaisten mielikuvituksesta, että hurskaitten
  almut ihmisiä autuuteen auttavat.
  Pariskunta lähti yhtä neuvotonna, kuin tullutkin oli. Antaa,
  kirkolle? Kirkko oli rikas, mutta he söivät pettua. Siinä oli
  kova taistelu Mammonan ja Dordein omantunnon välillä. "Arvoisa
  isä pyytää kynttä pikkusormesta; jos hän olisi tietänyt tuosta
  suuresta rahamäärästä, olisi hän vienyt koko käden. Mutta Raamattu
  sanoo, että Herra antaa elatuksen korpin pojille. Kun hän nyt on
  antanut meille poikaset ja asettaa elatuksen heidän viereensä, niin
  miksikä antaisimme heidän nälkää nähdä? Minä sanon sinulle jotakin,
  Tuomas. Me teemme tämän rahamme kanssa ihan, kuten pappi on sanonut,
  niin silloin Jumala saa omansa. Sen jälkeen otamme toisen rahan
  kukkarosta, ostamme sillä rukiita ja annamme lastemme syödä vatsansa
  täyteen. Häpeä kielelleni, jos se on synti. Lopun annamme olla
  koskematta arkussa siksi, että saamme paremmat tiedot."
  Vähän aikaa Karjassa käyntinsä jälkeen ilmaantui vaeltava juutalainen
  Turkuun, ja kaikkialla etsien kahden lapsen jälkiä, joita harvat,
  tahi ei kukaan tunteneet. Poismuuttaneen presidentti Kurjen jäljelle
  jäänyt palvelia johdatti häntä erään kummallisen tytön jäljille,
  joka oli asunut presidentin luona, lukenut professorien johdolla ja
  seurannut suojeliaansa syksyllä Ruotsiin. Juutalainen oli väsymätön.
  Hän meni Martin Stodiuksen, mystikon luo, joka oli opettanut
  Hagarille heprean kieltä ja luonnontiedettä, Johan Terseruksen luo,
  tuon sittemmin lavealla kiitetyn ja moititun piispan luo, joka
  hänelle oli latinaa ja kreikkaa opettanut, sekä Simo Kexleruksen luo,
  joka oli hänelle opettanut korkeampaa luvunlaskua. Nämät oppineet
  herrat kertoivat hänelle kummallisia asioita. Stodius oletti löytyvän
  erään _spiritus familiariksen_, joka opetti tytön ymmärtämään
  kirjan, niin pian kuin hän sen aukaisi. Kexlerus sanoi olleensa
  vastausta vailla kuullessaan hänen matemaatillisia todistuksiansa.
  Terserus, joka heistä oli tarkkasilmäisin, muistutti nauraen, että
  tyttö oli _fenomenon_, joka viimein ei kuitenkaan ollut mitään muuta
  kuin _ingeinium velox_, nuori neito, jolla oli tavattoman nopea
  käsitysvoima.
  Vuoden-aika oli mitä epä-edullisin, mutta kuitenkaan ei vaeltava
  juutalainen suonut itsellensä lepoa. Eräänä päivänä oli hän kadonnut
  Turusta, kuten hän muilta seuduinkin oli kadonnut, ja vähän aikaa sen
  perästä hän ilmaantui Tukholmaan. Mitenkä hän oli tullut yli pimeän,
  myrskyisen, jäisen meren, sitä ei kukaan tietänyt. Mahdollista oli,
  että hänen oli onnistunut raivata itsellensä tietä Ahvenanmaan kautta
  tuollaisessa rohkeassa jää-veneessä, joka purjehti aukeilla ulapoilla
  ja vedettiin yli jäätyneitten. Mutta tähän aikaan tarvitsi posti
  välistä kuukausia päästäksensä Tukholmaan. Ja mitähän Jerusalemin
  suutari teki veneellä? Hän veti seitsemän penikulman saappaat
  jalkaansa ja lähti kävelemään meren yli.
  
  
  11. Linnanpalo.
  
   Tulla Breitenfeldistä ja kaatua Tukholman linnassa!
  Oppia rakastavinkaan nuori kuningatar ei saata aina haudata itseänsä
  kirjoihin. Uusi kirjojen hoitaja sai oppia tuntemaan, ketä hän
  palveli. Toista viikkoa kului, ettei Hagar saanut liepukkaakaan nähdä
  hallitsiattarensa hameesta opin asehuoneessa, jossa hän valmisti
  kirjaluetteloa ja usein unhotti kaiken, tuon vastustamattoman
  halun vuoksi, joka vei häntä tutkimaan ja seuraamaan tuntemattoman
  kirjailian uutta ajatuksenjuoksua. Ei yksikään kala ole niin
  perehtynyt kristallikirkkaaseen järveen, kuin Hagar Ring kuningatar
  Kristiinan kirjastoon. Hän unhotti ruoan, juoman ja unen, seuran
  ja hovijuorut ahmiaksensa siitä tieteiden yltäkylläisyydestä, joka
  näillä hyllyillä ainoastaan pyysi tulla käytetyksi. Hän unhotti
  kuningattaren, Beata rouvan, veljensä, muinaisuuden, nykyisyyden
  ja tulevaisuuden. Hän eli kirjoissaan; hän oppi kovin paljon sen
  vuoksi, että hän sai olla ihan häiritsemättä. Ei kukaan näkynyt
  hänestä huolehtivan tässä yksinäisessä rauhanmajassa. Kammarineidet
  ja hovipiiat olivat hänelle suosiolliset siitä luonnollisesta syystä,
  että hän oli kaikkien mörön, Beata rouvan epäsuosiossa. Kaikki
  kilpailivat rakentaaksensa suojelevan muurin hänen ympärilleen
  piikakammarin vahdista. Ja hovissa on piikakammari myöskin
  suurivalta. Tämä oli onnellisin aika, jonka Hagar oli elänyt.
  Kuningatar Kristiina oli unhottanut _doxan_ ja kaikki
  jumaluus-opilliset taistelukysymykset niitten ruhtinaallisten häitten
  takia, joita oli vietettävä linnassa marraskuun 27 päivänä. Hänen
  orpanansa, ruhtinatar Kristiina Magdaleena, ja Baden Durlachin
  rajakreivi Fredrik VI, piti vihittämän avioliittoon, -- liittoon,
  josta paljon myöhempinä aikoina kaksi ruotsalaista kuninkaan sukua on
  alkunsa saanut, nimittäin Holstein-Gottorpin ja Oskar I:sen puoliso
  Josefiina. Luettelo niistä, jotka häihin olivat kutsutut, löytyy
  vielä: siinä oli kaikki, mitä Ruotsissa silloin oli ylhäistä ja
  loistavaa. Koko hoviväki ja nuori kuningatar itse olivat vilkkaassa
  toimessa valmistamassa tätä kuninkaallista perhejuhlaa, jonka tuli
  olla kuvaselityksenä Breitenfeldin toiseen tappeluun ja olisi
  vietettävä niin loistavasti kuin mahdollista. Nuori pommerilainen
  arkkitehti Nikodemus Tessin teki piirustukset uusia luonikkaita
  koristuksia varten, Ranskan hovista saatujen mallien mukaan. Puvuista
  kysyttiin neuvoa valtiorouvilta, kammarijunkkarit lähetettiin
  asioille, ruhtinattaret Maria Eufrosyne ja Katariina Eleonoora
  kutsuttiin ehtimiseen kuningattaren luo, jotta hänen ja Ebba Sparren
  kanssa yhdessä päättäisivät vaatetuksistaan. Hoviräätälit, ompeliat
  ja kaikenmoiset ammattilaiset valvoivat yöt läpitysten. Kaikki oli
  vilkkaassa liikkeessä, kaikki, paitsi hiljainen, rauhan-alainen
  kirjastohuone.
  Marraskuun 25 päivänä illalla, kaksi päivää ennen häitä, oli linnassa
  morsiusparin kunniaksi pantu toimeen "isännyys", pidot, jotka olivat
  melkein samallaiset kuin saksalaisten Polterabend. Hagar istui
  yksin lamppunsa ja korukantisen foliantin ääressä, kun hänen ovensa
  hiljaa avattiin ja hänen edessään seisoi entinen suojeliattarensa,
  presidentin puoliso rouva Sofia De la Gardie.
  "He ovat tanssiin kiintyneet tuolla alhaalla", sanoi suojelia
  armollisella hyväntahtoisuudella; "minä käytän tilaisuutta
  nähdäkseni, miten kirjatoukkani viihtyy uudessa asemassaan.
  Minä ymmärrän: kuten kärpänen siirappiruukussa. Mitä sinä luet?
  Aristotelesta!"
  "Kuinka teidän armonne on hyvä!" huudahti Hagar, suudellen
  presidentin rouvan hienoa hansikkaista kättä. "Ja miten kiittämätön
  minä olen ollut... en ole ollut tervehtimässä, en kiittämässä teidän
  armoanne, sitte kuin sain luvan ruveta kuningatarta palvelemaan..."
  "Sinä tiedät, Hagar, että toivon parastasi. Kentiesi olin yhteen
  aikaan liika kova sinulle, mutta sinä veit sydämmeni tuona hirveänä
  yönä merellä ollessamme. Oletko onnellinen, lapseni?"
  "_Erittäin_ onnellinen, teidän armonne, _erittäin_ onnellinen!
  Kuningatar on kovin armollinen, kaikki ovat kovin hyviä minua
  kohtaan."
  "Tuo ilahuttaa minua, ja toivon että tätä vain kestäisi. Mutta en
  tahdo salata sinulta, että kuningattarella on hyvin muutteleva
  mielenlaatu... kuten sinulla itselläsikin... mutta hän on vielä
  enemmän ärtyisä sen tähden, että hän on nuori eikä ole oppinut
  itseänsä taivuttamaan kuten sinä. Anteeksi annettavaa on, että se,
  jolle kruunu on määrätty, välistä tuntee itsensä kärsimättömäksi sitä
  kantamaan."
  "Hän on suureksi tuleva, teidän armonne! Hän _on_ suuri nyt jo!"
  "Epäilemättä. Mutta kuolevaisten joukossa suurimmillakin on
  heikkoutensa. Tiedätkö myöskin, ett'ei kuningatar kärsi ketään
  yhden-arvoista?"
  "Tiedän, teidän armonne."
  "Ei opissakaan..."
  Hagar säpsähti. Tätä hän ei ollut ennen ajatellut. "Hyvä. Sinä sen
  nyt tiedät. Mahdollista on, ettei Kersti neiti ole Aristotelesta
  lukenut. Asetu asianhaarojen mukaan!"
  "Kyllä, teidän armonne."
  "Asemasi on vaarallinen. Hovissa kadehditaan aina uusia tulokkaita,
  varsinkin köyhää tuntematonta, jolla ei ole nimeä eikä sukuperää.
  Sinulla on mahtava vihollinen."
  "Oi, niin on, teidän armonne. Mutta röökinä on luvannut suojella
  minua Beata rouvan vihaa vastaan."
  "Älä paljoakaan siihen luota! Minkälainen on Ebba Sparren ja sinun
  välisi? Sinä tiedät, että hänellä on kuningattaren sydän ja korva."
  "Ebba neiti ei ole ollut minulle epäsuosiollinen. Olen kahdesti
  palvellut hänen sijastaan."
  "Huhu, joka on levinnyt, kertoo, että sinä olet meidän perheemme
  sukua. Ei ole mahdollista, että se olisi sinusta lähtenyt?"
  "Niin kiittämätön en ole, teidän armonne. Tämän erehdyksen on tehnyt
  valtaneuvos Skytte, joka on kuullut, että hänen armonsa presidentti
  on ollut minun kumminani."
  "Nyt Beata rouva kuitenkin on tuosta asiasta kysynyt presidentiltä.
  Hän ei katsonut tarpeelliseksi selvittää rouvalle kaikkea, mutta
  ei saattanut olla kieltämättä sukulaisuutta. Sinä siis, rakas
  lapsi, tiedät, että sinun täytyy olla kovin varovainen, koska sinun
  sukuperääsi hartaasti tutkitaan. Hyvästi. Ingeborg tyttäreni vartoo
  minua. Jumala sinua suojelkoon. Ja jos sinulle jotakin tapahtuisi, on
  sinulla turvapaikka vanhojen ystäviesi luona."
  Hagar jäi yksin. Aristoteleen täytyi syrjääntyä tähden edestä,
  jota Hagar nyt ajatteli, tähden, joka oli kahden nimettömän ainoa
  tuki taivaassa ja maassa. Sitä ei näkynyt tänä iltana; se oli
  raskaitten lumipilvien peitossa. Kävi kova tuuli. Vinkuva myrsky
  kitisteli linnan vanhoja torninluukkuja ja hämmensi tanssisalista
  kuuluvaa soittoa, josta aina välimmiten heikot säveleet ennättivät
  Hagarin asuntoon linnan läntiseen kylkirakennukseen vastapäätä
  balettisaliksi kutsuttua huonetta. Jonkinlainen yksinäisyyden tunne
  virtaili Hagariin heikosti liekuttavasta lampusta, jonka öljy loppui
  ja levitti jotakin palaneen käryä tuohon puolipimeään huoneeseen.
  Se oli lamppu, joka kärytti. Hagar tahtoi mennä ulos, tuomaan uutta
  öljyä. Yksinäisyyttä hän saattoi kärsiä, mutta ei pimeyttä; pimeys on
  aatosta yksinäisempi, pimeys on tuntemattomia vaaroja; vähinkin valo
  on lohduttava seura.
  Öljykannu kädessä katsahti Hagar ulos akkunasta joka oli pieneen
  linnanpihaan päin. Siellä epäselvästi näkyi palvelioita lyhtyineen
  liikkuvan. Mutta mitä oli tuolla eteläisessä tornissa? Se ei ollut
  kynttilän valon tapaista, ei se myöskään saattanut olla kuun
  heijastus; olihan loppukuu käsissä. Noin kirkas valopilkku...
  melkein kuten valkea? Hagar seisahtui tuon häikäisevän valopilkun
  vangitsemana. Se lieskahti pimeässä aina kirkkaampana, mutta ääneti,
  huomaamatta... salavihkaisesti...
  Nyt siellä tuli varjo, joka pimensi valoa, katosi ja tuli taas
  tummempana esiin. Oliko se savua? Se oli savun näköistä... Niin, se
  oli tulipalo, se oli valkean loiste... tässä tuulessa!
  Ei kukaan näkynyt huomaavan loistetta, kun kaikki olivat juhlapitojen
  ja tanssin hommissa. Hagar kiirehti ulos; lähellä olevat portaat
  ja huoneet olivat tyhjät; kaikki olivat tunkeneet juhlakerrokseen.
  Alimpana portaissa tuli häntä vastaan kammaripalvelia tarjottimineen.
  "Eteläisessä tornissa palaa!" huusi Hagar.
  Mies nauroi. Hän oli viiniä ahminut puoleksityhjennetyistä laseista
  eikä voinut töistään vastata... tämä oli suurin kaikista vioista
  kuningattaren palveluksessa.
  Hagar juoksi eteen päin, tietämättä minnekkä, ja tuli alikerrassa
  olevaan kyökkiin. Täällä oli kiirettä: illallinen oli tanssin jälkeen
  tarjottava.
  "Etelätornissa palaa!"
  "Hullutuksia!"
  Hän ajettiin pois herjasanoilla.
  Eiköhän ketään viisasta ihmistä tulisi häntä vastaan? Hän yhä juoksi
  etsimään apua, hapuili läpi pimeäin, tuntemattomien käytävien, joita
  oli tässä laveassa vanhassa rakennuksessa, löysi oven, aukasi sen
  ja seisoi pimeässä huoneessa päävartiaston vieressä alikerrassa
  linnanpäällikön asunnon alla.
  "Etelätornissa palaa!"
  "Missä? Tässä yläpuolellako?" kysyi ääni, ja Hagar tunsi veljensä,
  kersantin.
  "Joudu, hälyytä vahtia." Hagar ajatteli kuningattaren kallista
  kirjastoa ja juoksi jälleen sinne ylös. Selvä palonkäry jo tuntui
  portaissa.
  Hätäkello teki ikävää häiriötä tanssiin. Ensinnä ei kukaan aikonut
  uskoa, että vaara oli käsissä: elementtien olisi pitänyt hävetä
  tarttua kuninkaanlinnaan. Mutta elementit eivät hävenneet polttaa
  Turun linnaa v. 1616, vaikka itse kuningas Kustaa II Aadolf silloin
  linnassa vieraili. Savun haju ja tuulen vinkuna vakuutti pian
  tanssinhaluisille, että huvin täytyi väistyä sen vakavan taistelun
  tieltä, joka tässä oli kuninkaanlinnan olemassa olon puolesta
  taisteltava.
  Sillä aikaa kun suurin osa vieraista hämmentyneenä kiirehti ulos
  etsimään ajoneuvojansa ja päällysvaatteitansa, jäivät toiset
  jäljelle auttaaksensa sammutustyötä. Nuori kuningatar käyttäytyi
  rohkeasti ja neuvokkaasti. Hän uskoi päällikölle Klaus Flemingille
  rahatoimikammarin ja siinä säilytettyjen valtakunnan kalleuksien
  pelastamisen, mutta kielsi liikuttamasta mitään hänen omista
  huoneistaan. Beata rouva uskalsi väittää vastaan.
  "Minun luokseni ei valkea tule", vastasi Kristiina ynseästi.
  Vaara oli kuitenkin läheltä uhkaava ja hyvin suuri. Tuo ensimmäinen
  pieni tulenloiste, joka oli syntynyt, ei tietty miten, jossakin
  palvelusväenhuoneessa, kapeassa etelätornin kattokerrassa, kasvoi
  äkkiä täyteen liekkiin, mutta joutui vahvan savun peittoon. Liekit
  särkivät akkunan, suikertelivat ulos, nuolasivat räystäitä, hiipivät
  tornin huippuun ja valuivat sieltä alas kuparikatolle. Yht'aikaa
  riensivät ne tuulen viemänä suureen vahvaan kaakkoiseen torniin,
  joka oli lähinnä kuningattaren kylkirakennusta ja sen uljaita
  huonekertoja, sinne jos tuli oli ennättänyt, niin koko linna olisi
  vaarassa ollut. Kaikin keinoin koetettiin siis pelastaa tätä
  tornia. Klaus Fleming oli joka paikassa. Hän asetti paloketjuja
  aina virralle asti ja käytti näihin hovipalvelioita, sotamiehiä ja
  paikalle tulvaavia ihmisjoukkoja. Vesi-ämpärit kulkivat kädestä
  käteen, ruiskut valuttivat vesivirtoja palavan katon yli. Rohkeimmat
  sotilaat lähetettiin sisäportailta ylös torniin, mutta savu ja
  liekit pakottivat heitä takaisin palaamaan. Tuuli oli kova ja näytti
  pilkkaavan kaikkia ponnistuksia. Ainoastaan tuo korkea, vahva torni,
  kolme kruunua, seisoi siinä mahtavassa suuruudessaan tulipalon
  kirkkaassa valossa uhkamielisenä liekkiä vastustamassa.
  Nyt ei Beata rouvaa enään voinut hillitä. Hän syöksähti kuningattaren
  huoneisiin niin monen piian ja kammaripalvelian seuraamana, kun
  hän tässä hädässä ehti saada mukaansa. Täällä nyt alkoi sellainen
  hävitystoimi, jota ainoastaan tulipalossa nähdään. Kaikki kalliit
  kaapit, arkut, pöydät, nojatuolit, kalleudet, hovipuvut ja
  vaatetuskapineet, aina paitaan ja saippuaan saakka, piti kannettaman
  ulos ja viskattaman läjiin, jossa ne tahraantuivat, palasiksi
  lyötiin ja heiteltiin sinne tänne häiriössä. Vähin osa tuli taattuun
  paikkaan; voimallisia käsiä puuttui ja toisinaan ne olivat taas
  toistensa tielläkin. Kaapit jäivät kumoon kaadettuna makaamaan
  portaille, jossa ne salpasivat uloskäytävän; kaikkialla täytyi
  kompastua alasvedettyihin akkuna-uutimiin ja satoihin kapineihin,
  mitkä tällaisissa tilaisuuksissa ovat tiellä juuri siinä paikassa,
  missä niitten ei pitäisi oleman.
  Tässä pelastamispuuhassa tuli Beata rouva kirjastoon ja säpsähti
  nähdessään Hagar Ringin, joka Fiken Långin avulla oli asettamassa
  kalliimpia kirjoja vahvoihin vaatekoppeihin. Tämä oli huolellisempaa
  ja maltillisempaa pelastustyötä kuin mahtavan rouvan oma työ. Beata
  rouva oli viisas ja neuvokas, mutta harmissaan ja pelästyksissään
  unohti hän kaiken mielenmaltin.
  "Ulos!" kirkasi hän ovessa. "Ulos, sinä maankulkia, sinä velho, sinä
  ruokanorkko! Mitä sinulla täällä on tekemistä?" Ja Hagar kun ei heti
  käskyä totellut, tuli, saatuaan kaikuvan korvapuustin, joka hänen
  poskiaan kirvelytti, vakuutetuksi siitä, ettei tässä vastaansanominen
  kelvannut.
  Jos hän olisi ollut mies, olisi hän, luontonsa mukaan, vastannut
  samaan tapaan. Nyt ei häntä auttanut muu kuin viekkaus. Hän juoksi
  takaisin, hän pakeni edessä olevaan huoneeseen, josta kaluja
  par'aikaa korjattiin pois. Beata rouva seurasi ajaaksensa hävytöntä
  ulos, mutta hän oli tuskin päässyt kirjastohuoneen kynnyksen yli,
  ennenkuin Hagar taas oli siellä ja salpasi oven sisäpuolelta. Aika
  oli täpärällä, ovi jäi suljetuksi ja kirjat olivat turvassa, ei
  niihin ulottunut uudet pelastus-yritykset.
  Tukholman linna oli Kristiinan aikana lavea, jotenkin
  epäsäännöllinen, vanha kahdenkertainen rakennus, jonka alla vielä oli
  maakerros. Lisäksi kuului linnaan yksi iso ja neljä vähempää tornia
  sekä kolme ympäri rakennettua pihaa: pajapiha (smidjegården), pieni
  linnanpiha keskustassa ja iso linnanpiha pohjoisessa. Kuningattaren
  asunto ja lukuhuone olivat eteläisessä kylkirakennuksessa,
  ylikerrassa, mutta hänen käytettävinään oli sitä paitsi 11 huonetta
  läntisessä kylkirakennuksessa ja vielä muita, kyökkiä, talouskaluja
  ja palvelusväkeä varten. Samassa ylikerrassa, kuningattaren
  molempien osastojen välillä oli suuri valtiosali länteen päin.
  Alikerrassa näitten alla sijaitsi, paitsi osa hoviväkeä ja
  palvelioita, hovi-oikeus, valtio- ja meriväestön hoitokunta, vähäinen
  asehuone, vaatekammari, taidekammari, linnankirkko, valtiokanslia.
  Maakerroksessa oli rahatoimikammari, valtio-arkisto, sotavarasto,
  viinikellari y.m. Tässä linnassa siis oli korvaamattoman paljon
  pelastettavaa tahi kadotettavaa.