Tähtien turvatit 2: Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta - 01

  
  TÄHTIEN TURVATIT II
  Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta
  Kirj.
  ZACHARIAS TOPELIUS
  Suomentanut
  Th. Hahnsson
  
  
  
  Helsingissä,
  G. W. Edlund,
  1890.
  Kuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino.
  
  
  TOINEN OSA.
  NUO KOLME.
  
  
  SISÄLLYS:
   1. Laineitten lelu.
   2. Kolmordenin metsässä.
   3. Spartalaisia.
   4. Kellarissa.
   5. Salarippi.
   6. Oppi oppia vastaan.
   7. Doxa.
   8. Voitonsanoma.
   9. Kolme turvattia.
   10. Vaeltava juutalainen.
   11. Linnan palo.
   12. Juutalainen ja valtiomies.
   13. Suomalainen raamattu.
   14. Joululahjoja.
   15. Ostajia ja myyjiä.
   16. Ruhtinatar Radzivil.
   17. Ratsastushuone ja kirkkopiha.
   18. Miinoja ja vastamiinoja.
   19. Korkeudet ja syvyydet.
   20. Tuhkimus.
   21. Kuka on maankavaltaja.
   22. Riseberga.
   23. Regensburg.
   24. Elämää koskevia kysymyksiä.
  
  
  1. Laineitten lelu.
  
   Näe itsesi kuvassasi!
  Syyskuun 16 päivänä 1642 nosti hänen majesteettinsa sotapriki,
  Andromeda, purjeensa lähteäkseen Turusta Norrköpingiin, siellä
  vaihettaaksensa kuusitoista malmitykkiä yhtä moneen halvemmasta
  metallista valmistettuun rautatykkiin. Nämät olivat sitä
  oivallisempaa laatua, jota kruununkommissarius, herra Louis de
  Geer, äsken oli ruvennut valmistamaan hollantilaisen sotalaivaston
  mallien mukaan. Andromeda oli kruunun merivenheistä kelvollisuutensa
  vuoksi tunnettu ja sai nyt tilaisuuden paremmuuttansa osottaa. Se
  oli nyt Gottilaisen Hiekkaluodon kohdalla, Itämeren keskellä, kun
  päiväntasaus-tuulet sen yllättivät, ja sen täytyi kovin pyrkiä tuulen
  puoleen voidaksensa suunnata vastapäätä olevaan Norrköpingiin.
  Itämeri on, kuten tunnettu, epäluotettava: se alkaa äkkiä kuohuella
  ja yhtä pian se jälleen taas tyyntyy, mutta näytettyään hyrskyvää,
  raivoisaa luonnettaan, ovat sen rantamat pirstaleita täynnä.
  Oli puolipäivän aika, sateli vähän väliä, ja lounastuuli, joka
  vapaasti saattoi puhaltaa etelässä päin olevan avaran, aukean meren
  yli, raivostui yhä hurjemmaksi, kun se oli kokoon pusertunut Kalmarin
  salmessa, nuollut Ölannin kalkkitomuja ja tehnyt pukinhyppäyksen
  Gotlannin luoteisen rannikon yli. Meri oli hirveän korkeissa
  aalloissa, Andromeda purjehti ylihanka-tuulta ja pyrki turhaan
  ruotsalaisen vallin turviin. Se keikkui ja kallistui niin, että
  sen raakapuut saattoivat kastaa itseään valkoisiin, vaahtoaviin
  aaltoihin. Sen kansi oli vinossa. Siinä oli vaikea pitää tasapainoa
  ja totella käskyä. Kaikki, mitä irtainta oli laivalla, kierieli
  suojapuolelle; laine laineen perästä syöksyi kohisten alihangan
  keulan kyljen yli. Mutta perille piti Andromedan päästä, se oli
  suomalaisista aineksista, ja rakennettu Reposaaren laivaveistämössä
  lähellä Porin kaupunkia. Ja ikään kuin tämä ei olisi kylliksi voinut
  todistaa sen kansallista itsepintaisuutta, oli laivan kuljettajana
  nuori Herman Fleming, jonka koko suvun tiedettiin olevan ykspäisin
  kaikista ykspäisistä suomalaisista.
  Herman Fleming oli mainehikkaan valtio-amiraali Flemingin poika ja
  lapsuudesta kasvatettu merimies-ammattiin. Oltuaan ulkomaan-matkoilla
  kehittääksensä itseään ja valmistuakseen isänsä jälkeiseksi, oli
  hän nyt kolmenkolmatta-vuotisena tänä 'syksynä' sattumalta käynyt
  kotimaassa Louhisaaressa, kun Andromeda komennettiin merelle. Hän
  pyysi heti, että hän saisi viedä prikin Norrköpingiin. Tämä oli
  hänen ensimmäinen opinkokeensa laivapäällikkönä; perille piti veneen
  kulkeman ja perille tahtoi hän, vaikka tässä olisi tikkuja tuullut.
  Tämä nuori merimies ei ollut rakastettavan isänsä kaltainen; hän oli
  tyly ja vastenmielinen, ja sellaisena saattoi hän itsensä sittemmin
  Kaarle Kustaan hallitusaikana reduktioni-miehenä, ja ollen mahtavista
  vaikuttavimpia, säätyläistensä vihattavaksi. Mutta hän oli viisas,
  neuvokas ja rohkea. Hän saattoi pelkäämättä taistella aikakautta
  vastaan, samati kuin hän nyt taisteli Itämeren aaltojen kanssa. Hän
  oli äsken katsonut, että suojapuolen tykkiportit olivat visusti
  kiinnisuljettuina ja istui nyt nuora vyötäisillä peräkannella luoden
  vakaan jörömäisen katseensa vuoron ruorimieheen ja kompassiin, joka
  oli visapyttyyn kiinnitetty.
  "Mikä nyt, Parainen?" huudahti hän kiivaasti ruorimiehelle. "Lasketko
  sinä?... Älä helkkarissa laskekkaan, mies! Luovaa!"
  "Keulapurje elää", vastasi Parainen lyhyesti. Hän oli vanha
  ahavoittunut silakanpyytäjä Paraisista ja oli tottunut suolaiseen
  veteen aina siitä asti, kun hän airoon tarttua saattoi.
  "Sinä siellä, kiristä purjenuoraa!... Ja sinä, pikipöksy, pidä
  suuntaa! Länsilounaasta länteenpäin! Tuuli kiihtyy."
  "Se puhaltaa paremmin etelästä, kun me vallia preijaamme", rohkeni
  ruorimies muistuttaa, samalla kun hän nyreämielisesti komentoa
  totellen johti alusta tuuleen. Priki kohosi, rajusti polkien aaltoja
  ja kallistui oitis taas uudesta tuulenpuuskasta. Purjeet veivät
  taaksepäin ja hyökylaine, korkeampi kuin edelläkäviät, vieri keulan
  kyljen yli sekä priiskotti vedellä naishenkilöä, joka istui lähimpänä
  kokkapuuta kokoonkäärityn ankkuritouvin suojassa.
  Samassa kuului rytinä. Äärimmäinen, kokkaan päin, tuulen puolella
  oleva laivakannen-tykki, oli irtaantunut ja kierieli alustoineen
  raskaasti suojapuolella olevaa laivanparrasta kohden. Silmänräpäys
  vielä, ja se olisi mahdottomalla painollaan musertanut koko
  laidoituksen, irroittanut kaaripuun prikin kyljestä, ja syössyt
  mereen. Mutta parhaaseen aikaan viskattiin sen eteen tammipölkky,
  joka sattui olemaan lähitteellä ja tämänpä onnistui hillitä tuon
  jättiläisen kulkua.
  "Laske!" komennettiin. Priki laskeutui myötätuuleen ja kohotti,
  ikäänkuin henkeä vetäen, raakapuunsa aaltojen hyrskystä.
  Päällikkö kiirehti muutamien merimiesten kanssa kokkaan ja hänen
  onnistui saada kiinni tuo petturi, joka oli vähällä viedä koko
  prikin häviöön. Se oli pikainen, vaan raskas työ. Joka kerta kun
  laiva kallistui, koetti tuo kapinallinen tykki päästä irti, se nousi
  ylöspäin, se puski kuten haavoitettu puhveli, se musersi merisotilaan
  reiden ja puristi verta tykkimiehen kynsistä. Vihdoin oli se
  kuitenkin kiinni. Nyt katsottiin, etteivät toiset puhvelit tuota
  tekoa saaneet matkia, ja Andromeda oli pelastettu.
  Herman Fleming katseli tammipölkkyä ja tuota naisolentoa, joka
  vapisevana seisoi hänen vieressään, märkään nahkaviittaan verhottuna.
  "Olipa oikein oiva työ, jonka sait toimeen tuon tammipölkyn
  viskaamisella!" sanoi hän tavallista leppeämmällä äänellä. "Mitä
  täällä teet?"
  "Minä luen", vastasi olento, viskaten taaksepäin liepukan viitastaan.
  Nyt tuli esiin nuoret, kauniit tytönkasvot, jotka nauroivat
  estääksensä paria salaista peljästyksen kyyneltä näkymästä.
  "Luet? Hyökylaineitten keskellä?" kysyi nuori päällikkö
  teeskentelemättömällä hämmästyksellä.
  "Oli liian pimeä tuolla alhaalla, ja aika kävi pitkäksi", sanoi tyttö.
  "Tuotapa kerrassaan saattaa lukunäläksi sanoa. Mitä sinä luet?
  Arvattavasti pyhän Britan ihmetöistä?" Ja Fleming otti hymyillen
  läpimärän kirjan tytöltä, joka ei ennättänyt tarpeeksi pian sitä
  piilottaa viittansa alle.
  "Latinaa! _Tacitus_!" huudahti hän, katsahtaessaan nimilehteen.
  "Luetko _sinä_ latinaa? Mutta kuka sinä siis olet? Oletko sinä" .. ja
  äänensä muuttui kunnioittavammaksi, "oletteko Kurjen neitejä?"
  Tyttö ei vastannut. Hän liukui ketteränä kuin orava ahtaita kajutan
  portaita alas laivan peräpuolelle, jonne katosi. Andromedan
  hämmästyneellä nuorella päälliköllä ei ollut aikaa seurata häntä;
  priki vaati kaiken hänen huomionsa. Hän päätti ensi tilaisuudessa
  ottaa selkoa, keitä matkustajia Turussa hänen laivaansa oli tullut.
  Andromedan päällikkö tunsi etevimmän näistä matkustajista, Turun
  hovi-oikeuden presidentin, valtaneuvoksen Juho Knuutinpoika Kurjen,
  joka äsken oli nimitetty Länsigöötanmaan ja Taalain laamanniksi
  ja nyt, kun oli tilaisuutta, matkusti Ruotsiin kruunun laivassa,
  jossa aina oli paremmin mukavuuksia tarjona. Fleming oli osottanut
  kunnioitustansa presidentin rouvalle, ylhäiselle, hienosti
  sivistyneelle Sofia de la Gardielle sekä hänen vanhimmalle, Barbro
  tyttärellensä, jonka sanottiin menneen kihloihin herra Kustaa
  Evertin poika Hornille. Mutta Herman Fleming ei ollut mikään naisten
  ritari eikä huolinut tulla lähemmin tutuksi presidentin lukuisain
  seuralaisten kanssa. Hän oli Kurjen perheelle jättänyt oman
  kajuuttansa sekä peräkannella kaiken tilan, mikä käytettävissä oli;
  itse hän tyytyi olemaan perämiehen kajuutassa laivan keskustassa, ja
  oli mielestään tällä tavoin osottanut näille matkustajille kaikkea
  sitä kohteliaisuutta, kuin heidän korkea yhteiskunnallinen asemansa
  vaati. Laivan peräpuoli oli, sen ajan tavan mukaan, korotettu kuten
  hollantilainen koffi ja siinä oli tilaa kahdelle päällitysten
  olevalle kajuutalle. Ylemmässä, joka oli varustettu valoisilla,
  nyt laineitten vuoksi visusti kiinniteljetyillä akkunoilla, asui
  Kurjen perhe neljässä sivu-osastossa, joittenka välillä oli vähäinen
  salonki. Tätä nimitettiin, kajuuttakamppanjaksi. Ala-kajuutassa,
  jossa oli muutamia ahtaita, pimeitä makuupaikkoja varastohuoneiden
  välillä, asui palvelusväki. Andromedan matkustajat olivat nyt
  pahan ilman takia olleet kuudetta päivää sisään suljettuina tässä
  merimies-asunnossa, varustettuna Turusta kaikenlaisilla tarpeilla,
  joita paitsi tuo rikas presidentti ei tahtonut olla edes merimatkalla.
  Vaikka matkustajat olivatkin varustaneet itsensä elääkseen
  mukavasti laivamatkalla, niin se ei kuitenkaan estänyt heidän
  pakollista arestiansa tuntumasta kovin ikävältä. "Vankeus ja
  hukkumisen mahdollisuus" -- näin kuului se lyhyt kertomus, jonka
  C. G. Ehrensvärd sata vuotta myöhemmin teki eräästä merimatkasta.
  Kurjen perhe sai kokea kaikki tuollaisen aseman vastukset. Ei ole
  ensinkään hauskaa, kun näkee asuntonsa lattian nousevan melkein
  kohtisuoraan ylös päin, kun sitä vastoin seinä muodostuu lattiaksi ja
  päällysvaatteet vastaisen seinän nauloissa kohoavat aaveentapaisina
  seinästä ulospäin. Yhtä epämukavaa on, kun ruoalla ollessaan saa
  lautaset sisältöineen syliinsä, tahi kun vastaisen puolen pöydät
  ja tuolit sekä pesukaapit lähtevät itsepäisikseen kulkemaan kohti
  nukkuvan vuodetta ja herättävät hänet levottomasta unesta. Siellähän
  ei sopinut kaikkea naulata kiinni eikä nuorilla sitoa. Presidentti
  Kurki näki ilokseen näädän nahalla sisustetut polussaappaansa, jotka
  hän syyskylmää varten oli mukaansa ottanut, tekevän kävelyretken
  ilman sisällä olevia jalkoja, hänen vuoteeltansa vastaisen
  seinäliistan luo, ja sitten erinomaisesta onnen sattumuksesta
  yhtä jalattomina kävelevän takaisin hänen vuoteensa luo jälleen.
  Epäilemättä oli viisainta tällaisessa horjuvassa tilassa pysyä
  alallaan ja maata siinä, mihinkä kerran oli asettunut makaamaan. Tätä
  varovaisuutta perheen jäsenet myöskin kärsivällisesti käyttivät,
  ainoastaan silloin tällöin he yksitoikkoisuuden vaihdoksi joivat
  vesipisaran tahi söivät sillin palasen, kaikkien niitten herkullisten
  laitosten asemesta, joita olivat mukaansa ottaneet, mutta eipä
  tämäkään voinut kokonaan estää sisällistä kapinaa. Sitä vastoin
  nuot onnettomat palveliat ja kammarineitsyet, joittenka, ollen itse
  hoivattomina, täytyi uskaltaa käydä noilla lattioilla palvellaksensa
  avutonta herrasväkeänsä, nähtiin usein kaatuvan uutteruutensa taakkaa
  kantaessaan ja vääntelevän itseänsä, tarpeellista kunnioitusta
  osottamatta, mitä kummallisemmissa asennoissa.
  Kaiken sen vaivan ja vastuksen aikana, jota matkustajat Itämerellä
  saivat kärsiä, oli ainoastaan yksi, jolla oli jalat, kädet ja
  pää niin vallassaan, ettei hän hoivannut ainoastaan itseänsä
  vaan saattoi myöskin pitää huolta surkeassa tilassa olevista
  matkakumppaneistaan. Se oli sama nuori tyttö, joka äsken Andromedan
  keulan luona oli osottanut niin suurta neuvokkaisuutta, ja joka
  välistä virkistyksekseen hiipi laivankannelle, siellä hyökylaineitten
  keskellä lukeaksensa jotakuta rakasta kirjaa. Hänen solakka,
  luonnikas vartalonsa oli nuortea ja sujuva. Ei kallistumiset
  eivätkä kaltevat pinnat estäneet häntä tasapainossa pysymästä, hän
  näytti olevan, kuten kärpänen, luotu katossa kulkemaan. Ja hän
  oli joka paikassa, missä häntä parahiten tarvittiin, -- välistä
  herran, rouvan, tahi lasten luona, väliin taas noitten jalattomien
  palveliain luona; toisinaan hänellä oli pikarillinen viiniä tahi
  vettä ja toisinaan hän oli avussa sellaisessa, jota ei kukaan muu
  jaksanut tehdä. Välistä hän taas koetti lohduttaa matkustajia näillä
  ilahuttavilla sanoilla, että nuot vaivat ja vastukset kyllä piankin
  loppuisivat. Palveliko hän hädässä olevia lähimmäisiänsä hellyydestä,
  myötätuntoisuudesta ja avuliaasta sydämmestä? Ehkäpä, ehkä ei.
  Ihmissydän sisältää monta salaista syvyyttä. Jos siinä olikin
  myötätuntoisuutta, niin oli siinä kentiesi myöskin seassa jotakin
  muuta. Se miellyttää nuorten itserakkautta, kun yksin saattavat
  olla pystyssä, silloin kun kaikki muut kompastelevat ja lankeavat.
  Etevyyttä on myöskin se, kun yksin voi ajatella, ja toimia, vapaana
  käyttäen päätään, käsiään ja jalkojaan, kun kaikki muut makaavat
  kykenemättömyyden kahlehissa. Selvittäköön tuon sielutieteellisen
  arvoituksen, ken kykenee! Täydellinen itsekieltäminen on korkein,
  mutta myöskin harvinaisin kaikista hyveistä. Löytyy ainoastaan
  _yksi_, joka on täydellisesti voinut sitä tehdä.
  "Minä näin elämän puun ja sen lehdet olivat kaikki lakastuneet,
  ainoastaan _yksi_ oli vehreä."
  Tuli hämärän aika. Tyttö astui ylempään kajuttaan, jota ainoastaan
  heiluva kattolamppu valaisi, ja kuuli heti kiireisen kellon
  soitannon, joka vaati häntä apuun. Se oli presidentin rouva, joka
  soitti. Tämä armollinen rouva makasi siinä avuttomana, itkevänä,
  hermostuneena ja kärsimättömänä tuossa yksinäisessä tilassa, mikä
  hänelle oli varsin tavatonta.
  "Eikö täällä ole ketään elävää olentoa? Olen soittanut puolen tuntia
  eikä kukaan kuule minua. Oi, minä kuolen, me joudumme perikatoon,
  ja nuot lapsi raukat, elävätkö he vielä? Mene, Hagar, katso, ovatko
  he vielä hengissä, ja auta heitä, sinä ainoa, joka saatat olla
  liikkeellä! Jumalani, miksikä lähdimmekään tälle kauhistuttavalle
  merelle? Laiva menee palasiksi, se ei saata kestää, me emme koskaan
  enään saa Ruotsia nähdä, me olemme hukassa!"
  Hagar -- sillä se oli hän, meren eksynyt lastu, elämän laineitten
  lelu, orpolapsi Kaskaksen torpasta, -- Hagar juoksi lasten suojaan
  eli hyttiin ja tapasi heidät nukkuvina, opettajattaren hän näki
  lattialla mitä surkeimmassa tilassa, mutta ei henki vaarassa ollut.
  Hagar palasi presidentin rouvan luo, tuoden hänelle näitä lohduttavia
  sanomia.
  "Nuoret neidet nukkuvat, mamselli de Meran on merikipeä, ei ole,
  armollinen rouva, mitään vaaraa ensinkään. Me lähenemme ruotsalaista
  rannikkoa; ennen päivää on meillä tyyntä ja huomenna olemme
  onnellisesti Norrköpingissä. Mitä teidän armonne käskee? Muutaman
  tipanko _essentia dulcista_? Tahi ehkäpä palan paistettua silliä?
  Teidän armonne ei ole kahteen päivään syönyt mitään."
  "Hagar", sanoi tuo avuton rouva, koettaen kesken itkuansa ja
  huokauksiansa hillitä malttamattomuuttaan, "minä en aina ole ollut
  hyvä sinua kohtaan, ja sinulla on vikoja, lapsi, häijyjä vikoja...
  Mutta minä olen antanut sinun tuntea asemaasi enemmän, kuin minun
  olisi pitänyt. Näetkös, se on ollut sen tähden, että presidentti on
  ollut liiaksi hellä sinulle ja se ei ole tehnyt sinulle hyvää... Sinä
  olet kummallinen lapsi, Hagar... Minä luulen välistä, että sinulla on
  sydän... kuten nytkin... Olen väliin melkein valmis pitämään sinua
  hyvänä... kuten nyt, jolloin sinä yksin palvelet ja lohdutat meitä
  kaikkia. Tule tänne, minä tahdon sinua suudella... noin! Kuulustele,
  tarvitseeko presidentti jotakin... ja mene sitten lasten luo, älä
  jätä heitä! Minä pelkään, että, jos meidän vielä täytyy kokea
  sellaista hirveätä tuustausta kuin äsken, niin nuot pienet tulevat
  paiskatuiksi vuoteiltaan alas ja loukkaantuvat niin, että kuolevat."
  Hagar läksi ja sydämmensä oli täynnä ihmetteleviä ja harvinaisia
  tunteita. Hän oli kaksi vuotta sitten turvattomana lapsena otettu
  presidentin taloon. Tuo armollinen rouva ei koskaan ollut paha häntä
  kohtaan, mutta aina yhtä kylmä, yhtä vaativa ja hänen vikojaan
  ojentava, kun presidentti sitä vastoin oli ollut tyytyväinen
  Hagariin, melkeinpä isällisesti hellä kummilastansa kohtaan.
  Presidentti Kurki oli yhtä oppinut kuin rikas ja mahtava; hän ei
  voinut salata hellyyttänsä tuota lahjakasta lasta kohtaan; hän
  koetti kaikin tavoin toimittaa tytölle sitä opetusta, jota hän
  janosi ja joka myöskin oli saatavissa uuden akatemian professorein
  luona Turussa. Mutta sen ohessa oli Hagar kuitenkin ollut tässä
  mahtavassa talossa puolimiten palveliana ja kasvattina, lukuhuoneessa
  hän oli prinsessana, perheessä alhaisempi opettajatarta, alhaisempi
  kammarineitsyttä, kadehdittu, moitittu; palveliattaret häntä
  epäluuloisesti katselivat, sillä he olivat samaa mieltä kuin
  armollinen rouva, palveliat, jotka seurasivat herransa esimerkkiä,
  imartelivat häntä. Lapset olivat aina Hagarin puolella; vanhimmat
  pojat samati, mutta tyttäret vastustajina. Miesten suosio ja oman
  sukupuolen epäsuosio oli hänen osakseen tullut.
  Hän seurasi Kurjen perhettä Ruotsiin samallaisena epämääräisenä
  olentona, puolittain palveliana ja kasvattityttärenä, puettuna kuten
  tyttäret ja syöden perheen kanssa samasta pöydästä, mutta muuten
  täytyi hänen toimittaa kaikki työt palveliatarten kanssa yhdessä.
  Nyt unhotti hän kaikki, siitä ilosta, kun saisi nähdä jotakin uutta
  ja suurenlaista, kun saisi nähdä Ruotsin ja sen pääkaupungin, jotka
  eivät ainoastaan etäisen köyhän Suomen, vaan myöskin monen mahtavan
  Eurooppalaisen maan eteen kuvastuivat siihen aikaan urhojen kehtona,
  lähteenä, josta voimaa ja etevyyttä virtaili.
  Kun Hagar hytistä astui kajuuttakamppanjaan, kohtasi häntä
  hullunkurinen ihmis-surkeuden näky. Tuulen hätyyttämänä oli priki
  aina yhäti kallistellut melkoisesti, joten sen purjeraakojen päät
  suoja-puolella merta lakasivat. Kajuutan kaltevalla lattialla
  koperoitsi joku ihmis-olento, kieriellen punaiselta vivahtavassa
  nesteessä, joka väkevästi hajahti aromintulta, ainetta, jota siihen
  aikaan oli tapa käyttää varokeinona merikipua vastaan. Hagar tunsi
  hovimestari Antonius Papen, joka nyt kuten ainakin oli hyvin
  käherröittynä; palvelian virkapuku oli hänen yllänsä ja polvihousut,
  silkkisukat, kengät hopeasolkineen, sekä rinnalla röyhys, kaikki
  sen mukaan, kuin presidentti Kurjen hovitavat vaativat, mutta hänen
  nykyinen asemansa ei suinkaan ollut hovimainen. Hänen vieressään oli
  rikkilyöty karahviini, jonka pirstaleet olivat haavoittaneet hänen
  oikean kätensä ja joka luultavasti oli sisältänyt mintun sekaista
  ruusuvettä. Tämä onneton oli liiallisesta palveliainnosta uskaltanut
  liikkeelle, valmistaaksensa herrallensa virvoitusta, ja makasi
  siinä nyt kuten päätön kukko, joka letkuttaa siivillään pääsemättä
  mihinkään.
  "Mitä se on?" kuului presidentin ääni hytistä huutavan. "Ah,
  armollinen herra, suokaa anteeksi, minä olen kuoleman oma; minä
  vuodatan verta niin, että minusta kohta tulee loppu!"
  "Ei se ole vaarallista, vain riipale kädessä", vakuutti Hagar,
  koettaen turhaan nostaa pystyyn kaatunutta.
  "Ah, sinä kulta pikku enkelini, auta minua nyt minun viimeisessä
  hetkessäni; näethän vereni virtana juoksevan lattialla!" valitti
  onneton hovimestari samalla, kun hän tarttui tytön käteen ja kaatui
  aina, kun laiva keikahti, pää alaspäin suojapuolen kuoppaan. "Auta
  minua jaloilleni, rakas kissanpoika, tahi anna minun kuitenkin
  kuolla niin, että pääni on ylöspäin, minä olen jo saanut halvauksen!
  Olethan sinä melkein oma kummilapseni; minä olen ollut mukana sinun
  ristiäisissäsi, sinä pieni siunattu mustalaistyttö!" Samassa hän
  muisti, että hänen herrallaan oli suurempi syy itselleen omistaa
  risti-isän nimen, ja lisäsi: "Niin, minä tarkoitin, hänen armonsa
  kummilapsi, ja näe, sen vuoksi sinun täytyy minua auttaa, kun minä
  annan henkeni isäntäni puolesta..."
  "Papen sopisi kontata seinää myöten portaille, niin minä teitä
  auttaisin vuoteellenne; ei hän tuollaisesta riipaleesta kuole",
  lohdutteli Hagar, huonosti salaten hymyilyänsä. Hovimestari totteli
  neuvoa ja hänen onnistui vihdoin päästä siihen luotettavaan satamaan,
  jota hänen ei milloinkaan olisi pitänyt jättää.
  Hagar naputti presidentin ovelle. "Astu sisään!" Tuo mahtava ylimys
  makasi siinä yhtä avutonna, kun hänen halvin palveliansa, mutta hän
  säilytti selkeän järkensä ja oli kylliksi älykäs hiljaisuudessa
  odottamaan parempaa aikaa.
  "Tahtooko teidän armonne jotakin? Hänen armonsa on levoton teidän
  armonne terveydentilasta."
  "Sano hänelle, että minä voin hyvin ja pyydä häntä olemaan
  kärsivällisenä. Kuinka lapset voivat?"
  "He ovat syöneet voileivän ja nukkuvat jo."
  "Hyvä, ruotsalaisen vallin pitäisi pian tulla näkyviimme. Laiva
  törähti kai noin tunti takaperin?"
  "Priki kävi liika jyrkästi tuuleen, purjeet veivät takaisin päin,
  yksi kanuuna kallistui ja kieri paikoiltansa. Se on nyt asemassaan
  eikä vaaraa ole mitään."
  "Vanhako olet?" kysyi presidentti, jolla nyt oli hyvää aikaa kaikkia
  ajatella.
  "Minä olin kolmentoista ja puolen vuoden vanha, kun teidän armonne
  sanoi minulle: Sinä saat lukea!"
  "Siis kohta kuudentoista-vuotias. Hagar, nyt on jo aika antaa sinulle
  sukunimi. Minkä nimen tahdot ottaa?"
  Hagar oli ääneti. Saman kysymyksen oli hän kerran tehnyt veljellensä;
  se oli elämän osotekortti, nimileima, joka kerran oli painettava
  tulevaisuuden valkoiselle lehdelle. Ja hän olisi tahtonut vastata
  kuten veljensäkin: antakaa minulle nimeksi Ei-kukaan! Mutta hän
  vastasi hetken epäiltyään:
  "Teidän armonne tietää sen paremmin. Minä olen kotoisin tähdistä."
  "Sinulla on äitisi jälkeen perintö", jatkoi presidentti. "Saapas
  nähdä... entä jos nimittäisit itseäsi Ringiksi... Hagar Ring? Minun
  täytyy tuota ajatella. Hyvää yötä."
  Sitte kuin Hagar oli vienyt sanan, että hänen armonsa, presidentti,
  oli hyvissä voimissa, asetti hän itsellensä yösijan lattialle lasten
  oven ulkopuolelle ja pani märän nahkaviitan pään-alustaksi. Priki
  keikkui yhä vielä, ja kattolamppu, joka heilui sen mukaan, levitti
  liehuvan, levottoman valon pimeään kajuuttaan. Väsyneen tytön
  ajatukset uupuivat ja pian hän vaipui nuoruuden onnelliseen uneen,
  Lethen unholaan, jossa kaikki huolet haihtuvat.
  Aamupuoleen rupesivat kujeilevat unen-näöt tavallista leikkiänsä
  laskemaan. Hagar oli jälleen lastu, joka uiskenteli avaralla merellä.
  Aalto aaltoa ajeli loppumattomissa riveissä ja virutteli häntä
  vaahdollaan. Välistä hän nousi korkealle taivasta kohden, toisinaan
  hän jälleen makasi syviin laaksoihin haudattuna, voimattomana,
  aaltojen saaliina. Jospa hän toki saattaisi tarttua kallioon, kun
  merien vuo ohitse juoksi, kallioon, venheen anturaan, uiskentelevaan
  laivanhylkyyn! Hän tarvitsi pohjaa. Oi, mistäpä hän koko avarassa
  maailmassa löytäisi pohjaa, perustusta?
  Hagar oli lapsi, aallot hänen kehtonsa; miksikä kehto lakkasi
  kiikkumasta. Hän kuuli unissaan rahisevan jyminän prikin
  keulankokasta, ja heräsi oitis tämän perästä siitä erinomaisesta
  hiljaisuudesta, mikä hänen ympärillään vallitsi. Hän koski kajuutan
  lattiaan, se oli nyt vaakasuorassa asemassa; se ei enään ollut
  kallellaan. Hän nousi istualle ja näki lampun himmeässä valossa, että
  kätensä ei häntä pettänyt. Kaikki oli hiljaista, kaikki oli unessa.
  Ei kuulunut touvien kitinää, ei aaltojen eikä tuulen kohinaa.
  Uteliaana nousi hän ylös ja lähti kajuutan portaille
  tiedustellaksensa, mitä tämä merkitsi. Oli vielä pimeä, mutta taivas
  oli tähtikirkas. Hän saattoi nähdä vähän matkan päässä olevan mustan
  raidan, joka kohosi yli meren pinnan. Mikä se oli, siitä ei saattanut
  olla epätiedossa; se oli ruotsalainen valli, Itä-Göötanmaan rannikko.
  Andromeda oli laskenut ankkuriin Norrköpingin sataman suulle,
  arvattavasti odottaaksensa päivän valoa, ja kiikkui nyt ankkuroittuna
  vienossa tuulessa, joka tuskin värähytti veden pintaa. Paraisen
  ennustus oli käynyt toteen: lounastuuli oli rannikon lähellä käynyt
  eteläiseksi, joten priki sivutuulessa kiireesti läheni päämaaliansa.
  Yön ilma oli viileä. Hagar läksi sisälle heittääksensä viittansa
  olkapäilleen ja palasi sitten portaille. Prikin kansi näytti
  tyhjältä; ainoastaan puoli-unessa olevan tähystäjän sääri pisti
  esiin märssykorin ylitse. Mastot aaveentapaisine taklinkineen
  kohoutuivat tuntemattomiin korkeuksiin ja varjostivat laivankantta.
  Tykit makasivat kuin tottelevaiset lapset: ne eivät enään tarvinneet
  vahvoja kiinnipidikkeitä ja köyttämisiä. Näkö-ala tuon tähtikirkkaan
  taivaan ja tumman meren yli oli komea, jokainen tuikkaava tähti
  näytti tippuvan alas aallon kuohuun hopeoittaen mainingin
  kimaltelevaa harjaa ja taas jälleen katoavan varjoon.
  Hagar oli tähtiä rakastanut aina, niin pitkältä kuin hän muistaa
  saattoi. Eikö hän ollut jossakin salaisessa suku-yhteydessä noitten
  yön loistavien lyhtyjen kanssa? Eivätkö ne hänen ystäviänsä olleet
  aina siitä asti, jolloin hän Tuurholman yksinäisillä vuorilla istuen
  tahtoi oppia tuntemaan taivaan portaita? Olivat, hän käsitti niitä ja
  ne käsittivät häntä paremmin kuin ihmiset, paremmin kuin hän, itse.
  Ne tutkivat hänen käsittämätöntä sisällistä luonnettansa, ne tunsivat
  tuon levottoman, janoavan, etsivän, halajavan, tutkivan, rauhattoman
  hengen, joka hänessä oli, ja ne tiesivät sen maalin, vaikka hän itse
  ei sitä tietänyt. Hän oli kasvanut pois ensimmäisen kasvatti-äitinsä
  hurskaasta lapsen-uskosta; hän ei etsinyt, tahi ei luullut etsivänsä
  enään sitä Jumalaa, joka oli taivaan kannelle asettanut nuot
  loistavat kappaleet. Hän etsi tiedon janolla ulkopuolellaan ja
  sisällään olevaa äärettömyyttä, mutta se ei enään hänen mielessään
  saanut persoonallista muotoa; se katosi olemuksen hämärään syvyyteen,
  ilmiöitten avariin moninaisuuksiin. Mistä hän tuli? Mihinkä hän
  meni? Jos hän oli tähdistä kotoisin, miksikä hän siis oli täällä? Ja
  jos hän sinne lähtisi takaisin, niin kukapa hänelle siivet antaisi?
  Ei yhtään vastausta kuulunut, ei löytynyt pohjaa. Kuka hän oli?
  Miksikä hän oli maailmassa? Hän etsi menneisyydestä ja nykyisyydestä.
  Kaikkialla löysi hän ainoastaan uivan lastun, laineitten lelun,
  tähtien löytölapsen.
  Niin kummalliselta kuin kuuluneekin, niin ajatellaan tällaisia
  ajatuksia useammin viidentoista- kuin viidenkymmen-vuotiaana. Mutta
  Hagar ei olisi ollut nuoruuden rajalla oleva lapsi, jos hän kauan
  olisi harhaillut näissä autioissa ajatusten avaruuksissa. Hän
  katsella tuijotti tuohon suureen kirkkaaseen tähteen, hänen elämänsä
  tähteen, joka oli ollut hänen uskottunsa siitä elokuun-illasta asti,
  jolloin hän istui vuorella Hållvikin luona. -- "Vastaa minulle, sinä,
  sillä sinun täytyy se tietää!..." Tähti katseli häntä, se ikään
  kuin valui häneen. Hän ikään kuin uiskenteli valovirrassa; hänen
  ajatuksensa katosivat taas uinailevan unelmiin...
  Tähti, -- ei se, kuin taivaalla tuikkasi, vaan tuo, joka uneksivan
  tytön sieluun oli valunut -- sai sanat ja puhui hänelle:
  Minä olen sinun ja veljesi tähti ja vieläpä kolmannenkin. Ilman
  minua olisit menehtynyt talvi-yöhön, ennen kuin päivän valon näit.
  Ilman minua olisit jäänyt uupuneena pimeydessä elämään sen turpeen
  päällä, joka oli nähnyt sinun syntyvän. Minutta olisit koko elämäsi
  ajan merellä uiva lastu etkä löytäisi milloinkaan halajamisellesi
  satamaa, et olemisellesi määrän päätä. Etkö tiedä, että minä olen
  juokseva puronen Kaikkivaltiaan voimasta, joka turvaan ja suojelen
  sinua maailman matkallasi, -- olen säde Hänen valostansa, joka sinua
  on johtava ajatusten varjonäytelmässä? Etsi! Etsi! Etsi, niin varmaan
  viimein olet löytävä, mutta etsi Hänen valossansa äläkä omassasi,
  sillä omasi on pimeyttä! Katso, minä olen antanut sinulle ensimmäisen
  kirjasi, ja olen vielä antava sinulle monta. Mutta minun olentoni on
  voima eikä rakkaus; älä pyydä minua antamaan sinulle, mitä en ole
  lähetetty jakamaan. Itse sinun sitä tulee ansaita; minä nyt sinun
  jätän. Katso, kolmas, jota minä turvaan, on lähellä, ja minä olen
  antanut tuolle maan tomussa olevalle hengelle samat lahjat kuin
  sinulle, mutta suuremman vallan niitä "käyttämään Kaikkivaltiaan
  palvelukseen. Katsele itseäsi kuvassasi, mutta kavahda itseäsi; valta
  on väärinkäytöstä! Hyvästi!"
  Aamunkoitto valkeni etäällä Liivinmaan rannikoilla, tähdet
  kalpenivat, ja hälvenivät vihdoin aivan, mutta vieläkin meren