Tähtien turvatit 1: Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta - 02

  häntä seurata sinne yöksi, niin saattoi hän vakuuttaa, että hänen
  hovimestarinsa Antonius Pape tarjoisi sellaista Unkarin viiniä, jonka
  lämmittävä voima varmaankin oli yhtä suuri kuin hispanian viinin.
  Sovinto tehtiin ja selkäänsaamiset pidettiin hyvänään. Hevoset ja
  reet asetettiin paikoilleen yhdistetyin käsivoimin; mutta ei ollut
  tuuppauksista eikä haukuntasanoista puutetta. Karkaajat palasivat;
  hovimestari Antonius Pape kiipesi häpeissään tullimiehen reestä ja
  sai käskyn toimittaa pidot sellaiset, kuin tilaisuus myönsi. Pian
  tämä lukuisa seura oli saapunut kortteeriinsa Uuskylän taloon,
  herrat, aateliseuroineen tuvassa, viinipikarien ääressä, sekä
  palvelijat oluthaarikkojensa ääressä avarassa, tätä tilaisuutta
  varten lämmitetyssä riihessä. Kaikki oli leirikannalla; rouvia tahi
  naispalvelijoita ei ollenkaan näkynyt matkueessa.
  Tullimiehellä ja hänen seuralaisellaan ei tässä nyt ollut
  valitsemisen varaa, vaan täytyi heidän etsiä itselleen yösijaa
  lähellä olevassa Kaskaksen torpassa. Tännekkin jo oli yövieraaksi
  otettu vastaan eräs kulkeva kerjäläisnainen. Oljet lattialla
  tarjosivat vieraanvaraisen vuoteen kaikille, ja ainoa sänky jätettiin
  kaikkialla tunnetulle ja kunniassa pidetylle Tammisaaren pastorille.
  Mutta eipä edes väsymys eikä vilu saattanut himmentää mestarin
  silmissä hänen rakkaita tähtiänsä, vielä kauan hän istui liehuvan
  pärevalkean loisteessa, syvästi miettivällä katseella tarkastellen
  valjennutta tähtikarttaa, jota hän aina kuljetti mukanaan ja johon
  hän nyt harppimitalla merkitsi niitten kiertotähtien asemaa, mitkä
  tänä yönä taivaalla olivat hänen huomiotansa herättäneet. Nukkuvien
  hiljaisiin hengähdys-ääniin sekaantui vielä hänen kuiskaava
  rukouksensa: _Advigila Domine!_ Ja kartan alasyrjään oli hän
  piirtänyt muistiin päiväluvun: Joulukuun 7-8 1626.
  
  
  2. Yön lapset.
  
   Kuten, mennyt olet, ovat sinun
   lapsesi tulleet.
  Sigfrid mestarin lepoa häiritsi uusi pärevalkea, joka tuvassa
  sytytettiin. Hänen unissaan se muuttui Jupiterin loistoksi ja
  ajatellen tuota tähtien kuningasta, hän näissä viehättävissä
  aatelmissaan taas nukkui. Kun hän ennen päivän koittoa heräsi,
  näki hän hämmästyksekseen torpan emännän hoitelemassa kahta
  vastasyntynyttä lasta, jotka tämä oli pessyt, kapaloinnut sekä
  huolellisesti pannut maata vanhaan koppaan villojen päälle.
  Hän katseli vaimoa ääneti hetken aikaa. Tämä nuori nainen oli
  ollut hänen rippilapsensa, ja vieläpä parhaitakin. Hän osasi
  katekismuksensa paremmin kuin kukaan muu ja Jumala tiesi mistä
  hän oli oppinut tuon siihen aikaan hänen vertaistensa joukossa
  erittäin harvinaisen kirjoitustaidonkin. Hän seisoi siinä rohkeana
  ja neuvokkaana kotikutoisessa harmaassa nutussaan ja raitaisessa
  villahameessaan; mestari näki miten hän, kun oli lapset hoitanut,
  teki takkaan valkean ja asetti tulelle padan, jossa hän keitti
  nauriita miehellensä, tämä kun jo oli metsässä puita kotia vetämässä.
  Sigfrid mestari luki aamurukouksensa, nousi ja katseli kopassa
  makaavia lapsia, kuten vanhus elämänsä ehtoolla katselee elämän
  aamua. Siinä oli kaksi kauniinmuotoista lasta, mutta niin surkean
  vähäistä, että melkein olisivat mahtuneet torpparin puukenkiin, jotka
  lattialla vuoteen vieressä olivat.
  "Mistähän Dordei nuot herranlahjat on saanut?" kysyi pastori. "Eihän
  ne omiakaan saata olla?"
  "Eihän olisi varaa", kuului vastaus. "Minulla on ennestään jo kaksi.
  Tommu on nyt kolmannella vuodella ja Sigfrida seitsemän viikon vanha.
  Hän on saanut nimensä teidän nimenne mukaan, mestari, ja saa nyt
  jakaa ruokansa näille raukoille. Mitäpä minä useammista välittäisin,
  enkä ainakaan kahdesta yhtä haavaa."
  "Ovatko nuot tuolla kopassa kaksoisia? Ja mitenkä Dordei on ne
  saanut? Minä en nähnyt niitä eilen."
  "Niin, mitäpä hänkin, tuo raukka tuolla, tänne joutui kylmään
  talvi-yöhön kuolemaan? Mutta sehän ymmärtääkseni oli Herran sallimus,
  ja minun kai täytyy siis huolta pitää pienokaisista siksi, että joku
  heitä armahtaa. Arvoisa mestari tuli aivan kuin olisi teitä oltu
  hakemassa heitä ristimään."
  "Mitä Dordei sanoo? Onko heidän äitinsä kuollut?"
  "Jumal' armahtakoon, on. Täällä hän makaa."
  Ja Dordei osotti sormellaan syrjäistä nurkkaa kangaspuitten takana,
  jota hän nyt päresoitollaan valaisi. Sigfrid mestari astui lähemmäksi
  ja näki valkean valossa naisen ruumiin makaavan oikosenaan oljilla.
  Tämä oli se kerjääjä, joka oli saanut torpassa yösijan.
  Tuota vanhaa pastoria käytettiin yhtä paljo lääkärinä kuin
  sielunpaimenena ja ennustajana. Hän tarttui naisen käteen, tarkasteli
  valtasuonta, nosti vähän silmälautasia ja hänelle selveni, että tuo
  elonkipinä oli lähtenyt pois tämän maailman kurjuudesta, johon se ei
  enään koskaan palajaisi. Niin hiljaa, niin ääneti oli se lähtenyt,
  että näistä seitsemästä, jotka huoneessa makasivat, oli ainoastaan
  emäntä viimeisen huokauksen kuullut.
  Se oli varmaankin tapahtunut aivan äsken, tuskin tuntikaan oli siitä
  kulunut, sillä kuollut oli aivan lämmin vielä.
  "Mutta miksikä ei minua herätetty ajoissa, jolloin vielä ehkä
  olisin voinut auttaa?" kysyi nyt tämä vanha lääkäri, tuskastuneena
  semmoisesta välinpitämättömyydestä.
  Kyyneleet alkoivat vieriä Dordein poskille.
  "Arvoisa mestarihan tietää, että tämä on naisväen työtä. Se kävi niin
  pian; minun täytyi ottaa lapset hoitooni ja kun taas katsoin häneen,
  oli Jumala jo omansa korjannut."
  "Kuka hän oli? Mistä hän tuli?"
  "Kysykää tuulelta, joka yöllä kasken ylitse puhaltaa, mistä se tulee
  ja kuhunka se menee! Ulkopitäjäläinen hän oli, sen verta tiedän,
  ja kielimurteensa oli ulkomaalaista. Kerjäläisiä olemme nähneet
  yllin kyllin; tuskin tässä päivää kuluu, ett'ei niitä tule yksi
  tahi useita. Hän, raukka ei ollut kuten ne muut, paitsi että hän
  oli kurjempi kuin kukaan heistä. Hän koputti ovellemme vähää ennen
  kuin mestari tuli. Se oli niin arka koputus; luulin lapsen siellä
  olevan. Sitten hän tuli sisään ikään kuin unissaan, astui muutaman
  horjuvan askeleen ja vaipui oljille kangaspuitten taa. Ei hän syönyt,
  eikä maksanut vaivaa kysyä häneltä niitäkään. Ainoa, mistä selkoa
  sain, oli, että ratsastajat olivat maantiellä pimeässä hänen kumoon
  ratsastaneet."
  Tullimies Lydik Larsson, joka vihdoin oli herännyt, kuuli nuo
  viimeiset sanat ja virkkoi unisena, että se oli aivan Aake herran
  ratsastajain tapaista.
  Torppari tuli sisään, ja koputti lumen raskaista hylkeen-nahkasista
  saappaistaan. Kuten melkein kaikki silloiset Suomen täysi-ikäiset
  miehet, oli myöskin Tuomas Kask ollut sotapalveluksessa ja Evert
  Horn'in päällikkyyden alla sodassa venäläisiä vastaan kadottanut
  toisen käsivartensa. Onneksi kuitenkin se oli vasen käsivarsi. Hän
  toi tiedon, että herrat tuolla Uuskylän talossa olivat pois lähdössä.
  Neuvottelu pidettiin, ja Sigfrid mestari lupasi ristiä nuot
  vastasyntyneet.
  "Sepä on kristillinen velvollisuuteni", tuumasi hän, "mutta jotakin
  herrojen myöskin tulee tehdä. He ovat olleet syynä tuon köyhän äidin
  turmioon, ja mitä eivät enään saata palkita hänelle, sen tulee heidän
  palkita hänen lapsillensa. Minä menen Uuskylään kutsumaan heitä tänne
  kummiksi."
  Se oli sanottu sana, ja liikutetussa mielentilassa tuon väkivaltaisen
  teon takia läksi vanhus heti matkalle.
  Päivä koitti, mutta tupa oli vielä pimeä siitä yksinkertaisesta
  syystä, että sen ainoa ikkunaruutu oli rikki ja rohtimilla tukittu.
  Dordei oli vaivoin joutunut siivoamaan suuremman osan oljista
  lattialta sekä puhdistamaan Tommun nokista nenää, kun herrat astuivat
  sisään ja kaksi palveliaa heidän muassaan, jotka ottivat hoitoonsa
  heidän viittansa ja hansikkansa. Tullimies ja Sigfrid mestari
  saattoivat nyt takkavalkean loisteessa tarkemmin katsella noita
  mahtavia miehiä, jotka siihen aikaan olivat maansa uljaimpia, toinen
  rauhassa ja toinen sodassa.
  Molemmat olivat parhaassa iässään, herra Juho Kurki
  kolmekymmentäkuusi ja herra Aake Tott ainoastaan
  kaksikymmentäkahdeksan vuotias. Molemmat olivat matkatamineissa,
  jonka vuoksi ei tuosta tutusta Kustaan-aikaisesta puvusta nyt
  saattanut nähdä muuta, kuin lyhyet polussaappaat sekä leveälieriset
  hatut. Mutta matkapuvussakin oli hovimiehen ja sotilaan välillä
  nähtävä erotus. Kurki oli paremmin lyhyt- kuin pitkävartaloinen,
  hänen kasvonsa piirteet olivat hienot ja älykkäät ja niin ylhäinen
  hän oli, että, kun hänen luonaan käytiin kunniatervehdyksillä
  Turun linnassa, sanottiin sitä "hovissa käynniksi." Hänen pitkä
  tukkansa oli huolellisesti pantu jakaukselle; hänen säämyskäisessä
  liivitakissaan oli talvis-aikaan kärpän-nahkainen sisusta ja sen
  soljet olivat kullasta; hänen vyöstään riippui venetsialainen
  tikari, jonka kahvan-nupissa oli suuri safiiri. Tott oli häntä
  melkein päätänsä pitempi, roteva ruumiiltaan ja käsivarret sekä
  sääret tavattoman pitkiä, hän oli aivan ikään kuin varta vasten
  luotu hevosen selässä istumaan; seisaallaan hän huonosti hoivasi
  pituuttaan, ja näytti kokoon vaipuvan. Tällä haavaa oli hänellä
  lyhyeksi leikattu tukka, jota oli mukavampi pitää teräskypärän alla,
  mutta myöhemmin on hänestä tehty kuva, jossa hänellä on pitkä,
  ruskea, huolettomasti riippuva tukka. Matkoilla ja sotakentällä hän
  yhtä vähän oli hoitanut pitkiä viiksiänsä ja takkuista leukapartaansa
  kuin likaisia hansikoitansa ja saappaitansa. Hänen korkea otsansa
  ja kasvojen säännölliset piirteet, jotka hänen äitinsä oli perinyt
  kauniilta vanhemmiltaan, oli pojassa muodostunut teräväksi ja
  tuimaksi, tuota terävyyttä vielä lisäsi kapea leuka ja kokoon
  puserretut huulet, laihuus ja niuristelemisen tapa, joka hänellä oli
  sekä leikkiä puhuessaan että suuttuessaan. Hän ei ensinkään ollut
  kammariherra, vaikka tämä virka kerran oli ollut hänen toimenaan;
  hän oli niin kokonaan noita tuimia ratsumiehiä, joita kuningas ensin
  ja sitten saksalaiset nimittivät "Hakkapäälleiksi", että hänen
  hajasäärinen käyntinsäkin osotti hänellä olevan suurempaa tottumusta
  satulassa kuin hovin saleissa.
  Aake herra malttamattomuudessaan saapasteli sisään linnanpäällikön
  edellä, kursailematta hänen suurempaa virallista arvoansa, mikä
  epäkunnioitus toisissa oloissa ehkä olisi rauhanliiton rikkonut
  kahden suurvallan välillä. Hän potkaisi Tommua, joka oli sattunut
  hänen tielleen, sekä osotti selvään, että hänellä oli kiire, pappi
  saattoi lukea isämeidän ja sitten siunata lapset, tuumi hän, ja siinä
  se asia sitten olisi ollut.
  "Koska korkea-arvoinen Sigfrid mestari on meitä kutsumuksellaan
  kunnioittanut", lisäsi linnanpäällikkö kohteliaasti, "tahdomme
  kastekaavan sanoja kuunnella loppuun asti, siinä toivossa, ettei hän
  pahaksensa pane kiirettämme."
  "Varmaankaan", vastasi Sigfrid mestari, "nämät jalot herrat eivät
  ole tulleet armollisesti läsnäolemaan minun vähäpätöisen henkilöni
  vuoksi, vaan kristillisestä armahtavaisuudesta maailman kurjia
  kohtaan. Ei yksikään lakastunut lehti talvikinoksessa ole enemmän
  avuton kuin nämät köyhät lapset, joittenka tuntemattoman äidin
  ratsumiehet eilen illalla maantiellä kumoon ratsastivat, ja joka
  siitä syystä kadotti henkensä silloin, kun hän lapset elämään
  synnytti."
  "Mitä ämmien loruja tämä on?" ärjäsi Aake herra rypistäen
  kulmakarvojaan.
  "Se suu, joka tämän on puhunut, on iäksi vaiennut", lausui pastori
  levollisesti, "mutta kunnioitusta osotetaan kuitenkin kuolevan
  sanoille. Suvaitsevatko jalot herrat todistajina olla läsnä,
  niin minä lapset kastan ja koetan tehdä sen niin lyhyesti kuin
  velvollisuuteni suinkin sietää. Nuot ovat kaksoisia, poika ja tyttö.
  Dordei, kanna ensin poika esiin!"
  Sigfrid mestari ei tarvinnut mitään käsikirjaa, sen hän osasi ulkoa.
  Herrat astuivat paikoilleen torpanväen ja tullimiehen rinnalle.
  Lapset kastettiin muutamilla pontevilla sanoilla.
  "Minä kastan sinun _Ben-Oni_, tuskan poika, rukoillen Jumalaa, että
  isäsi sinua kerran nimittäisi _Ben-Jamin'iksi_, onnen pojaksi. [1
  Moseksen kirj. 35:18.] Minä kastan sinun, _Hagar_, sillä sinä olet
  muukalainen täällä maan päällä, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.
  Aamen."
  Herrat seisoivat maltillisina. Hovimiehen ja sotilaankin sydämmiin
  nuot pienet, kauniit, turvattomat, tylyyn maailmaan viskatut lapset
  tekivät vaikutuksen. Aake herra, joka siihen aikaan oli naimaton ja
  lapseton, ei olisi tuhlannut pienintä ajatustakaan kapalolapsiin,
  noin arvottomiin esineihin. Mutta miksikä juuri hänen hevostensa ja
  ratsumiestensä, kentiesi vielä hänen oman ruskean virkkunsa piti
  riistämän näiltä turvattomilta heidän ainoan tukensa? Vaan kukapa
  käski maankuljeksian juoksemaan pimeässä hevosen jalkoihin? Mutta kun
  tuo nyt juuri oli näitten lasten köyhä äiti...
  Aake herra mötisi jotakin viiksiensä takana.
  "Minä otan pojan omakseni ja teen hänestä kelpo sotamiehen. Hoitakaa
  häntä siksi, että hän saa sääret, joilla voi satulaan kiivetä sekä
  lähettäkää hän sitten minun luokseni! Tässä teille on ruokarahoja!"
  Näin sanoen pisti hän likaisen nahkakukkaron hämmästyneen Dordein
  käsiin.
  "Ja minä", sanoi Juho herra, joka tahtoi olla yhtä runsasvarainen,
  "minä tahdon tytöstä pitää huolta. Tässä annan edeltäkäsin maksun
  ensimmäisistä vuosista ja sitten, jos elän, saan nähdä mitä saatan
  tehdä hänen hyväkseen." Juho herran lahja ei ollutkaan mikään
  nahkakukkaro, vaan hieno silkkikukkaro, jonka hän laski Dordein
  käteen.
  "Jos elän!"... Rauhan mies, joka suurimmalla varovaisuudella hoiti
  terveyttänsä, ajatteli ihmis-elämän katoavaisuutta, mutta sotilas,
  joka oli valmis minä päivänä hyvään henkensä uhraamaan niin helposti,
  kuin hän jonkun redun olisi luotaan viskannut, _hän_ ei sitä
  ajatellut. Kurki eli kuudenkymmenenkahden vuoden vanhaksi ja Tott
  neljänkymmenenkahden.
  Sigfrid mestari kiitti lasten puolesta syvällä kunnianosotuksella.
  "Jumala palkitkoon näitä jaloja herroja heidän armeliaisuudestaan
  ja antakoon heidän saada iloa näistä lapsista! Minä piirrän
  näitten jalojen herrojen muistiksi heidän armolliset lupauksensa
  ristitodistukseen."
  Matkalle oli kiirettä. Herrat palasivat rekiensä luo, saamatta edes
  sitä kupillista kahvia, jota meidän aikanamme köyhinkin torppa olisi
  voinut vieraanvaraksi tarjota tällaisessa tilaisuudessa. Mennessään
  ulos, sanoi tullimestari Lauri Palikka herralleen, ritarille:
  "Näkikö hänen armonsa tuota kuollutta?"
  "En", vastasi Aake herra välinpitämättömästi.
  "Minä näin hänen, ja olen nähnyt hänen kerta ennen elävänä
  hienommassa muodossa, mutta en vain muista missä."
  "Sinä joit liiaksi olutta eilen illalla, Palikka."
  "En sitä usko, teidän armonne."
  Kun herrat olivat menneet, osotti tullimies Lydik Larsson myöskin
  vuorostaan halua jalomielisyyteen.
  "Mahtavat herrat", sanoi hän "ajattelevat vain sitä, mikä lähinnä
  silmäin edessä on. Mitäpä he huolisivat siitä, miten kuollut maahan
  saadaan! Tässä, ihmishyvät, annan teille kaksi taaleria, joten
  saatte hänelle kristilliset hautajaiset. Joskin tuo ihminen on ollut
  mustalainen, niin se ei minuun koske, hänen tulee saada kristilliset
  maahanpaniaiset."
  Tullimiehen kömpelö, tähän asti vaiti ollut ajaja, käsitti yhden
  sanan, joka oli pitkän kaiun saava, hän esitti, että mustalainen
  haudattaisiin hevoshakaan.
  "Pidä suusi!"? vastasi hänen isäntänsä. "Mitä se meihin koskee, josko
  hän on ollut musta taikka ruusunpunainen? Ehkäpä hänellä on luonaan
  jotakin, joka saattaisi olla hyödyksi lapsille?"
  Tullimies kumartui alaspäin, kohden tuota nuorta kuollutta naista ja
  veti hänen hiuksistaan hienosti, liljan muotoon tehdyn hopeaneulan.
  Siinä oli vieras merkki. Hän tarttui vasempaan käteen ja huomautti,
  että kuolleen käsivarren alipuolella oli poltettu sininen merkki,
  joka oli käärmeen ympäröimän sauvan näköinen. Sitten veti hän tuon
  laihtuneen käden sormesta helposti pois sormuksen. "Sigfrid mestari",
  huudahti hän hämmästyneenä. "Tämä on jalokivi-sormus! Enkö minä sitä
  sanonut, että hän on mustalainen? Hän on varastanut sormuksen."
  Sigfrid mestari meni tuvan rikkinäisen akkunan luo, piti sormusta
  päivän valossa ja katseli sitä.
  "Niin", sanoi hän, "tällä sormuksella on erinomainen muoto. Siihen
  on juotettu kolme jalokiveä. Minä vertaisin niitä noihin kolmeen
  tähteen, jotka nimitetään Kalevan miekaksi."
  "Ne ovat siis hyvin kalliita?"
  "En usko, että meistä kumpikaan saattaisi niitä lunastaa. Tämä sormus
  on jotakin ilmaiseva. Minä panen sekä sen että neulan lapsia varten
  sinettiin."
  Vielä kerran tämä vanha tiedemies seisoi ajatuksiinsa vaipuneena
  kerjääjänaisen kalpean ruumiin ääressä. Hän näki nyt selvemmin
  kuolleen armaat kasvot, kun päivän säde laskeutui niihin, siinä
  kun hän lepäsi oljilla. Hän oli varmaankin vielä aivan nuori,
  melkeinpä lapsi; hän ei näyttänyt olevan kahtakymmentä vuottakaan.
  Tuskin hänessä saattoi havaita mitään kärsimisen jälkiä, joll'ei
  juuri huulissa, jotka olivat kangistuneet puolittain katkeraan ja
  puolittain surulliseen hymyyn, ikään kuin osottaen, että tässä
  elämän puhtaimmat tunteet ja toiveet olivat pettyneet. Kuka hän oli?
  Mistä hän tuli? Turhia kysymyksiä! Kuolema oli suudelmallaan vienyt
  vastauksen hänen iäksi suljetuilta huuliltaan.
  Sigfrid mestari kumartui kuolleen ylitse ja pyyhki pois uhkeat mustat
  hiukset hänen valkealta otsaltaan. Hän huomasi nyt, että hieno pitsi
  pistäysi esiin kuolleen karkean villaisen nutun alta. Hän ei siis
  ollut se, jolta hän näytti.
  "Tuntematon, onneton ja Jumalan edessä kentiesi viaton, kukas
  oletkin, petetyt ovat sinun elämäsi ja onnesi toiveet. Valossa
  ja riemussa olet maailmaan tullut, pimeydessä ja murheessa olet
  maailmasta lähtenyt. Herra tuomitsee. Elämäsi arvoitus on kerran
  selviävä. Kuten lähtenyt olet, ovat sinun lapsesi tulleet; kuten sinä
  tullut olet, heidän lähtönsä kerran olkoon!"
  Hevoset olivat valjaissa. Matkustavaiset sanoivat jäähyväiset torpan
  vieraanvaraisille asukkaille.
  "Holhokaatte näitä pienokaisia siksi, että laillinen holhoja
  määrätään!" varoitti mestari. "Minä siksi tallennan heidän
  kastetodistuksensa ja omaisuutensa. Antakaa kuolleesta tehdä kiitos
  kirkossa, mutta älkää pitäkö kiirettä hänen maahanpanemisellaan,
  sillä ehkäpä häntä kysyttäisiin vielä. Minä kirjoitan kirkkoherralle;
  tämän naisen pitää pääsemän siunattuun maahan, hän ei ole mikään
  mustalainen."
  "Noh, mestari", lausui Lydik Larsson, kun taas reessä istuivat, "te
  sanoitte eilen, että viime yö oli kummallinen yö. Mitä nyt sanotte
  yön lapsista?"
  "Minä sanon, että Hän, joka johtaa aavan meren aallot, johdattaa
  yhtä ihmeellisesti ihmisten tiet. Tähdet ilmoittavat alun ja joskus
  myöskin kulun, mutta loppu on Herran. Varmaankin vaarallinen on tämän
  yön juuri, mutta Herra kasvin antaa. Rukoile noitten lasten puolesta,
  Lydik, sillä he sitä tarvitsevat! Minun aikani on määrätty, minä en
  tulevan talven lunta näe."
  Maantien-mutkassa, jossa Kaskaksen torppa katosi näitten
  matkustavaisten näkyvistä, katsoi Sigfrid mestari vielä kerran
  taaksensa ja rukoili: _"Advigila Domine!"_ Ja lisäsi sitten vielä,
  katsoessaan herrojen reenjälkiä, jotka lumessa näkyivät: _Advigilate,
  domini_!
  
  
  3. Satulaton ratsastaja.
  
   Ja tuollainen nulikka lähetetään matkaan!
  Tullimies Lydik Larsson oli väittänyt, että nuot arvoisat herrat,
  jotka Joulukuussa 1626 kävivät Kaskaksen torpassa, eivät nähneet
  enempää kuin mitä silmäin edessä oli. Tullimieskin saattaa erehtyä,
  varsinkin, kun hän monen mielestä juuri on petettäväksi luotu,
  mutta tällä kertaa hän kuitenkin oli arvannut oikein. Herrat, Juho
  Knuutinpoika Kurki sekä Aake Henrikinpoika Tott eivät joutuneet
  ajattelemaan maantieltä tulleita köyhiä lapsia, heillä kuin oli
  tärkeämpiäkin tehtäviä. Juho herra oli Turun linnasta muuttanut
  päälliköksi Wiipurin linnaan ja sieltä taas Turkuun hovioikeuden
  presidentiksi. Sen lisäksi hän jo toisella jalallaan seisoi
  valtaneuvoksena Tukholmassa sekä kantoi eurooppalaista sotaa
  hartioillaan. Aake herrasta oli tullut kenraali, valtaneuvos ja
  vihdoin sotamarsalkka. Hän oli väsynyt auraamasta tietä Puolan ja
  Saksan kautta Ruotsin sotajoukolle, ja eli nyt ruhtinaallisessa
  loistossa Ekolsundissa lähellä Enköpingiä Ruotsissa, mutta oli
  välimiten karhunajossa Suomessa Kirkniemessä ja Lavilassa.
  Yön lapset kasvoivat huomaamattomina torpassa, tasaten
  kasvattivanhimpainsa köyhänpuolisen elannon. Dordei oli
  säännöllisesti joka toinen vuosi lahjoittanut miehelleen tulevaisen
  rengin tahi piian: hänellähän ei ollut varaa lahjoittaa miehelleen
  kahta yhtä haavaa. Tästä säästäväisyydestä huolimatta oli torppa
  kuitenkin hyvin varustettu, sillä kun nyt kymmenen vuotta jälkeen
  edellä kerrottuja tapauksia taaskin näemme sen turvekaton, on
  siellä jo seitsemän omaa lasta ja kasvattien kanssa yhdeksän. Tällä
  lukuisalla joukolla oli hyvä ruokahalu sekä yhtä ihmetyttävä voima
  pian saada läpiä pieniin välttämättömän tarpeellisiin vaatteihinsa,
  jotka kesä-aikana olivat aivan vaatimattomat: silloin heitä verhosi
  ainoastaan karkea paita, mutta talvis-aikana tarvittiin heille
  koko joukko lisävaatteita, jotta tarkenivat olla ulkotyössä, pojat
  jäniksiä pyytämässä ja tytöt äitiänsä auttamassa navetassa ja
  kaivolla.
  Kaikki kävi jotenkin hyvin päinsä niin kauan, kuin herrojen
  elatus-rahat kilisivät nahka- ja silkkikukkaroissa. Olihan niistä
  pantu ensi varaksi säästöön Kustaa II Aadolfin uuden kauniin Raamatun
  hintakin, jota raamattua nyt luettiin aamuin illoin. Mutta oli
  jo aikoja kulunut siitä, kuin nahkakukkarossa kilinää kuului ja
  silkkinen, sehän oli tyhjänä koreuksena vain, herrat olivat kaukana
  eivätkä olleet antaneet mitään tietoja itsestään. Missä siis Sigfrid
  mestari oli, lasten ensimmäinen ystävä ja auttaja? Hän oli jo 1627
  lähtenyt tästä pimeästä mailmasta loistavien tähtiensä luo, kuten hän
  oli ennustanut. Ei kukaan muu tahtonut vaivata itseään hoitamalla
  kahta mustalais-lasta, joittenka syntyperästä tahi sukulaisista ei
  saatu pienintäkään tietoa, ja siis oli Tuomas Kask määrätty lasten
  lailliseksi hoitajaksi.
  Torppa oli viljava ja Tuomas Kask teki yhdellä kädellään niin
  ahkeraan työtä, että hän jo ensi vuosina piti kahta hevosta tallissa
  ja vaimo lypsi navetassa neljää lehmää. Mutta sitte tuli sota, suuri
  sota! Pienet sodat 1617 vuoden jälkeen tyytyivät puoleen laihoon ja
  puoleen mies-voimaan. Tuo suuri sota vaati enemmän, näytti siltä kuin
  se olisi tahtonut kaikki, vaikka se ei saanut; se kiinnitti itsensä,
  kuten verimato työmiehen jalkaan, se imi hänen ytimensä eikä saanut
  koskaan kyllänsä. Ruskean hevosen ratsastaja ratsasteli läpi maailman
  verisessä sotapuvussa ja tyhjensi torpparin viljalaarin, sitte kuin
  hän ensin oli tyhjentänyt talonpojan ladon, verottoman tilanhaltian
  tallit, porvarin taskut sekä papin kymmenykset. Kaskaksen torppa
  kuului Uuskylän alueesen, ja Uuskylä sattui olemaan niitä harvoja
  perintötiloja näillä seuduilla, joissa suurin osa oli veronvapaata.
  Perintötilallinen oli vapaa maan-omistaja, mutta sen vapautensa sai
  hän kalliisti maksaa, sillä hänen hartioillaan oli raskahin taakka.
  Niinpä tapahtui eräänä päivänä syyskesästä, vuonna 1636, kun kaikki
  anastettiin Saksassa kärsittyjen tappioitten korvaamiseksi, että
  kruununvouti kahden miehen kanssa tuli Uuskylän taloon vaatimaan
  viljavaroja, joita tarvittiin uuden sotaväestön varustamista varten,
  sekä hevosia kuormastoa ja ratsuväkeä varten.
  Tuomas Kaskilla oli nuori kotikasvuinen neljännellä vuodella oleva
  Piili niminen orhi, uljas eläin, joka pidettiin seudun parhaana
  juoksiana ja herätti monessa kateutta. Uuskylän isäntä kestitsi
  voutia sekä pisti hänen käteensä pari taalaria ja osotti häntä
  Kaskaksen torppaan.
  Siellä tehtiin pikainen takavarikko. Piili anastettiin kuittia
  vastaan, jolla siihen aikaan ei ollut mitään arvoa sekä vietiin
  Uuskylään, lähetettäväksi sieltä muitten hevosten muassa Lohjalle
  tarkastuspaikkaan.
  Mutta Piili oli ollut aina onnellisesta varsa-ajastaan asti
  kymmenvuotiaan Bennun suosikki, tuon pojan, jolle Sigfrid mestari oli
  antanut nimen Ben-Oni, tuskan poika. Nuo kaksi olivat eroamattomia.
  Bennulle oli uskottu Piilin hoito, hän sai yksin sitä ruokkia ja
  juottaa; Bennu oli ollut ensimmäinen ratsastaja Piilin selässä,
  niin aikaiselta kuin se jaksoi kantaa hänen kevyttä olentoaan, ja
  Piili totteli heti Bennun vihellystä. Poika tuli aivan onnettomaksi,
  kun hän ansojaan virittämästä metsästä palasi ja havaitsi Piilin
  ryöstetyksi pois.
  Kasvattivanhemmat neuvottelivat keskenään Piilistä ja lapsista.
  Dordei sanoi: "Minä soisin että me pääsisimme Bennusta, tuosta
  onnettomuuden pojasta. Sinä Tuomas pidät häntä omia lapsiasi
  parempana, annat hänen tehdä kaikkea, mitä häntä haluttaa. Katsoppas
  vain, kuinka kiukkuinen hän nytkin taas on! Muista minun sanani,
  Bennu on mustalaislapsi, hän on tuottava onnettomuutta torppaamme!"
  Tuomas vastasi:
  "Jos hän on mustalaislapsi, niin on Hagar myöskin, mutta häntä sinä
  et antaisi pois, vaikka saisit kaksikymmentä mullikkaa sijaan."
  "Älä puhu Hagarista! Hän on onnenlapsi, jonka vertaista saat hakea
  kolmesta pitäjästä. Hänpä lukee kirjastakin jo paremmin kuin minä, ja
  eikö vain hän ole vikkelin ompeluksissa ja kaikissa kotiaskareissa?
  Eikö hän hillitse Sigfrida tyttöä ja kaikkia muitakin paremmin kuin
  sinä ja minä? Mihinkä minä näitten lapsieni kanssa joutuisin, joll'ei
  minulla Hagaria olisi? Jos meillä ei ole vara elättää häitä kaikkia,
  niin lähettäkäämme Bennu Kirkniemeen, koska Aake herra on luvannut
  meille, että sen saamme tehdä, mutta Hagarin me pidämme. Luulenpa,
  ett'ei Juho herra häntä muista paremmin, kuin hänen jahtikoiransa
  muistaa sitä puolukkaa, jonka päälle se astui menneenä vuonna
  ollessaan kettuja ajamassa metsässä."
  "Vai niin", sanoi Tuomas sävyisesti, "onko nyt se aika tullut,
  että mekin rupeamme kinaamaan? Pidä Hagar, minä pidän Bennun!
  Olkoon menneeksi, että hän on vallaton, olkoon niin, että hän tekee
  tyhmyyksiä, mutta sen sanon, että kyllä siinä pojassa poikaa on,
  luota sinä sotamiehen sanaan! Piili? Niin, ota hännästä kiinni!;
  Bennu sitä eläintä suree ikään kuin se olisi ollut hänen oma
  koiranpentunsa. Tuon minä ymmärrän. Katso, miten poika vihoissaan
  ruoskii kaivonsankoa pähkinävitsallaan, ikään kuin hänellä olisi
  voudin leveä selkä edessään! Semmoista ruutia pojassa! Minä en
  tahtoisi olla voudin sijassa, jos _hän_ olisi kaivon-ämpäri."
  Tässä puheena olevat esineet, nuo molemmat kasvattilapset, seisoivat
  kaivolla ja torpan omat perilliset heidän ympärillään. Piilin ryöstö
  oli päivän suuri tapahtuma, ja Bennu, joka tallin tyhjää hinkaloa
  vasten oli purkanut ensimmäiset vihansa puuskaukset, seisoi nyt
  pihalla, mielettömästi ruoskien kaikkea, mitä eteen sattui, ja siinä
  osui nyt olemaan hänen edessään kaivonsanko. Hän näytti urhealta,
  tuo pieni tuittupää, joka oli hoikka kuten pihlajan vesa, notkea
  kuin orava, silmät säihkyvät, ruskeat, tukka musta, posket hehkuvat,
  ja koko poikanen parahiten verrattava rakettiin, jolla ei ole
  ollut voimaa nousta korkeuteen, vaan tyhjentää räiskyvät säkenensä
  viheriään ruohostoon.
  Tommu, joka oli kolme vuotta vanhempi ja Bennua päätään pitempi,
  uskalsi nauraa. Silmänräpäyksessä juoksi Bennu häntä vastaan ja alkoi
  pähkinävitsallaan läimähyttää kasvattiveljeään sekä päähän että
  selkään.
  Sigfrida rupesi itkemään. Hagar juoksi väliin sekä otti vastaan ne
  letkaukset, jotka Tommulle olivat aiotut.
  "Oletko sinä mies, sinä, joka lyöt viattomia? Lyö voutia!" Ja
  sisar katsoi veljeänsä suurilla silmillään, jotka olivat yhtä
  tummanruskeat, yhtä säihkyvät kuin veljenkin. Nämät kymmenvuotiset
  olivat niin yhden-näköiset, että ainoastaan sukupuolen erilaisen
  vaatetuksen takia heitä toisistaan erotti. He olivat kaksi kaunista
  marjaa yhden oksan kasvattamia, kaksi köyhää nummen kukkaa yhden
  juuren versottamia. Kentiesi sisar oli kämmenen verran pitempi, ja
  hänen varma käytöksensä ilmaisi aikaisin kehittyneitä sielunlahjoja.
  "Vouti?" matki Bennu.
  "Niin", vastasi Hagar. "Hän on hevosineen Uuskylässä."
  Bennu mietti hetkisen, halasi sitten Tommua ja kuiskasi nyyhkyttäen:
  "anna anteeksi!" sekä lähti patikoitsemaan niin kiireesti kuin hänen
  keveät jalkansa myöden antoivat, -- avojaloin, avopäin, yllään
  ainoastaan se vaate, jota paitsi, paitaa lukuun ottamatta, nuoren
  kymmenvuotiaan miehen ei kelpoon sovi olla edes metsässä, josta Bennu
  tullut oli.
  Lapset katsoivat ihmeissään hänen jälkeensä.