Sylvi; Kovan onnen lapsia - 07

  SILJA (herää, pyyhkii hiukset otsalta ylös). En mitään.
  ANTTI. Sano nyt! Jotain sinä kumminkin mielessäsi haudot.
  SILJA. Puhumisestako se paranee?
  MATLENA. Paranee, tai ei, mutta anna kuulla nyt! Ja paikalla.
  SILJA. En minä osaa muuta ajatella, kuin että Jumala on mahtanut meidät
  hyljätä tykkänään.
  MATLENA. Jumalako hyljännyt? Vielä vain. Herrat ne meitä hylkivät ja
  ahdistelevat, ei Jumala.
  SILJA. Sepä tapahtuu hänen tahdostaan. Ei putoisi hiuskarvaa päästämme,
  ellei hän sallisi.
  MATLENA. Elä joutavia! Mitä varten Jumala meitä vihaisi enemmän kuin
  muitakaan. Ollaanko me suurimpia syntisiä, ollaanko vaan?
  MAIJU. Kuulkaapas, äiti!
  SILJA. Leipääkö tahdot?
  MAIJU. Ei, mutta kuulkaahan, kun sanon.--Jos ottaisivat minut
  käskyläistytöksi Yrjölään ja antaisivat pestiä ensin ja sitten palkkaa
  ja juomarahaa aina väliin, kun oikein vikkelästi toimitan asioita.
  SILJA. Ole vaiti, Maiju rukka, ei ne sinusta kumminkaan huoli.
  MAIJU. Elleivät huoli, niin tiedänpä minä vielä toisenkin keinon.
  Kuljettaisin kaupunkiin kataita ja havuja. Sitten toisin joka ilta
  kotiin pussillisen leipää ja makuluuta, että syntyy meidän vain elää.
  SILJA. Mene sinä maata, lapseni, ja anna meidän tuumailla. Rupea vaikka
  karsina-penkille tuohon, jos siinä mielestäsi on parempi.
  MAIJU (laskeutuu pitkälleen). Jopa minua alkaa nukuttaakin.
  MATLENA. Ei, kyllä minä lähden tästä Mäki-Mattiin, muuten en saa rauhaa.
  ANTTI. Yksinäsikö pimeässä? Ja sinne saakka.
  MATLENA. Eihän tuolla sudet kumminkaan syöne.
  ANTTI. Odota nyt edes vähän aikaa vielä.
  MATLENA (istuu takaisin ja huokaa). Käy niin pitkäksi tämä odottaminen.
  Kuka tietää, kuinka kauvan siellä viivyttelevät.
  MAIJU (nousee istumaan). Matlena, muistatteko sitä satua, kun tyttö
  kävelee metsässä, niin kaikki tähdet putoavat alas taivaalta ja sitten
  ne taas kohoavat ylös, ja kun tyttö katselee ympärilleen, on koko metsä
  täynnä hopea- ja kultarahoja.--Muistatteko?
  MATLENA. Semmoista tapahtuu vaan saduissa.
  MAIJU. Niin, vaan minäpä olen lukenut sen oikein kirjasta.
  MATLENA. Tosiako ne sitten kaikki ovat, mitä kirjoissa luetaan.--Eikä
  kuulu niitä miehiä. Hyvä Jumala, kuinka tämä alkaa jo harmittaa. Tuskin
  ne tulevatkaan.
  ANTTI. Tulevat, tulevat, ihan varmaan. Ja ellen pety, niin ovat jo
  porstuassa (aukaisee ovea). Aivan oikein.
  MATLENA. No viimeinkin.
  TOPRA-HEIKKI (laulaa). Kluhman jelu, jelu, Kluhman, jelu, jelu, Pulieli
  luk, luk, hosmak lui. Kluhman, jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli
  luk, luk, hosmak lui!
  MATLENA. Hiljaa, herran tähden, ettei lapset herää.
  TOPRA-HEIKKI. Hospodipomiloi! Täällähän se on hempukkakin.
  MATLENA. Taas on teidän tähtenne saanut istua sydän kurkussa.
  MIKKO. Kuka käski?
  MATLENA. Niin, kuka käski. Kysy vielä. Kuka käskee teitä aina
  tappelemaan.
  MIKKO. Sen verran! Siitä ei kannata puhua. Vai kuinka, Topra?
  TOPRA-HEIKKI. Vasta se oli alku tanssiin. Mutta semmoiseksi hyvä. Oletko
  jo kuullut tarkemmin?
  MATLENA. Eihän tuota Antti vielä oikein kertonut.
  TOPRA-HEIKKI. No, minä sen teen, ja heti paikalla. Vai--heitetäänkö
  tuonnemmaksi?
  MATLENA. Ei, ei! Kerro nyt jo.
  TOPRA-HEIKKI. Kuulkaahan sitten! Kun alkaa miesten kesken tänaamuna
  levitä huhu, että parin viikon päästä työt lakkautetaan. »Mitä hullua»,
  minä sanoin, »lähtäänpäs konttuorille». Mestari riitelemään, että ei saa
  keskeyttää työtä.
  MIKKO. »Sakkoa saatte ja työstä pois», huusi mestari.
  TOPRA-HEIKKI. »Suus kiinni, taikka korvalle tulee», ärjäsin minä, eikä
  auttanut mestarin mitään. Ja sitten me lähdettiin. Noin parikymmentä
  potraa poikaa liittyi matkaan.
  MIKKO. Minä etupäässä ja Kunnari. Antti se arveli ensin ja kynsi
  korvallistaan.
  SILJA. Mutta seurasi yhtäkaikki?
  MIKKO. Tiettyä se! Kun minä sieppasin nutunliepeestä ja vedin vähän
  matkaa perässäni.
  MATLENA. Entä sitten?
  TOPRA-HEIKKI. Niin, sitten tultiin konttuorille. Ovi paiskattiin auki ja
  sisään mentiin, eikä lupaa kysytty.
  MIKKO. Kies' avita sitä hetkeä. Insinyöri vaaleni kuin palttina. Arvasi
  kait, että nyt ei ole hyvä merrassa.
  TOPRA-HEIKKI. »Onko totta, että työt lakkautetaan?» minä kysyin. »Vasta
  kahden viikon päästä», vastasi insinyöri. »Milläs me sitten elämme?»
  minä taas kysyin. »Keväällä ne taas alkavat», hän soperteli. »Ja
  hirteenkö menemme siksi aikaa? Tekö meihin hengen puhallatte, sitten kun
  meitä taas tarvitsette?»
  MATLENA. Ähä, se oli oikein. Mitäs osasi insinyöri siihen sanoa?
  TOPRA-HEIKKI. Rupesi viekastelemaan. »Hyvä ystävä, emmehän me siihen
  mitä voi. Ymmärräthän sen itsekin, rahat ovat loppuneet, täytyy
  odottaa siksi kuin saadaan.»--»Vai niin», minä taas vastaan, »eikös
  herroillekaan nyt talven-aikana sitten palkkoja makseta?»
  MATLENA. Jumaliste, tuota Topraa, mutta äijän se uskaltaakin.
  MIKKO. Ei tämä vielä mitään. Odotahan, saat kuulla!
  MATLENA. Noo, Topra! Jatka, jatka!
  TOPRA-HEIKKI. Insinyöri koettaa olla mahtava. »Pois paikalla, koska
  olette noin hävyttömiä», hän ärjyy. »Ei mennä», vastaan minä ja astun
  lähemmäksi. Insinyöri hyppää piironkinsa luokse. »Täytyykö minun ottaa
  revolveri?» hän kysyy ja avaa laatikkoa »Sopiihan koettaa», tuumailen
  minä.
  MIKKO. Mutta silloin ne jo pakenivat pellolle muut. Kunnari ja Antti ja
  minä vaan jäimme.
  MATLENA. Elä keskeytä, anna Topran kertoa.
  TOPRA-HEIKKI. Insinyöri työntää laatikkonsa kiinni taas. »Nooh?» ilkuin
  minä, »eipäs siellä tainnut revolveria ollakaan».
  MIKKO. Ja me kaikki nauramaan siellä takana, täyttä suuta.
  TOPRA-HEIKKI. Mutta sitten, se peeveli, viskasi ikkunan auki ja alkoi
  huutaa kadulle: »Poliis, poliis!»--»Nyt herkiä hyvällä», minä varoitin.
  Vaan ei pahuus totellut. Silloin minä sieppaan miestä niskasta, ja
  kerrassa se meni permannolle, että jymähti. Vasara sattui olemaan
  kädessäni, eikä siinä olisi arveltu, ennenkuin olisi kuoliaaksi
  paiskattu. Mutta nämä toki ajoissa tarttuivat minuun kiinni.
  MIKKO. Kyllä olit julman-näköinen sillä hetkellä. Muistatkos, Antti?
  Silmät punaiset ja hiukset pystyssä. Jo minua kamotti.
  MATLENA. Kuinkas sitten kävi?
  TOPRA-HEIKKI. No, minä hänet heitin irti. Mutta kovasti miehen housut
  tutisivat vielä jälkeenkin päin, kun oli kömpinyt siitä ylös.
  MIKKO. Sitten poliisit ryntäsivät kimppuun ja olivat ne vähällä viedä
  Topran putkaan.
  TOPRA-HEIKKI. Oho! Ei toki milloinkaan.
  MIKKO. Pääsit erillesi, kun me tulimme avuksi.
  TOPRA-HEIKKI. Minä niistä olisin suoriutunut yksinkin. Vaikka hyvähän
  tuo oli että pysyitte luona, ettekä heittäneet minua yksin. Siitä teitä
  kiitän.
  MATLENA. Entäs nyt, Topra?
  TOPRA-HEIKKI. Niin nytkö?--Nyt ollaan työstä pois. Paria viikkoa ennen
  tai jälkeen, sama se.
  MATLENA. Mutta mikä teille tulee eteen, kun ei ole työtä, eikä ruokaa?
  MIKKO. Siinäpä se on. Kyllähän me yksinäiset aina jonkun neuvon
  keksimme, vaan joukollisten on hankalampi. Anttia minun varsinkin käy
  sääli.
  MATLENA. Sanos muuta! Tuossa makaa Ville sairaana, Silja istuu resetti
  kädessä, eikä rahaa sen verran että saisi sillä apteikista rohtoja. Ja
  sitten vielä nuo toiset raukat ympärillä nälkäänsä valittamassa. Jo se
  on kauheata.
  SILJA (itkien). Ei suinkaan meillä ole tässä muu kuin kuolema edessä,
  joka-ikisellä.
  TOPRA-HEIKKI. Elkäähän itkekö, Silja, elkää itkekö! Kuuletteko: ei saa
  itkeä eikä herjetä epätoivoon. Herran tähden, onhan meitä tässä miehiä,
  terveitä ja jykeviä. Ei suinkaan voimia puutu, vaikka pantakoon vuoria
  lohkomaan. Ja mekö antaisimme teidän puutetta nähdä? Tämmöiset
  käsivarret kun meillä on! Ei kuuna päivänä!
  ANTTI. Mutta mitä taivaan nimessä me näillä käsivarsilla teemme? Sano!
  Työtä ei saa, vaikka polvillaan rukoilisi.
  TOPRA-HEIKKI. Kuule sinä, Antti! Nämä miehet eivät polviaan ryvetä
  kenenkään edessä, ei, Jumal'aut'! Käy kuinka hyvänsä, mutta polvea ei
  notkisteta, eikä päätä kumarreta, muista se!
  ANTTI. Kun vaan olisi muuta neuvoa.
  TOPRA-HEIKKI. Olkoon tai ei, mutta sitä keinoa emme käytä, vaikka
  henki menköön. Sillä tavoin ne juuri ovat oppineet, herrat,
  menettelemään köyhän kanssa aivan kuin itse tahtovat. Vaan nytpäs
  näytetään, ettei se enää käy. Sanotaan: topp! entinen leikki on lopussa
  ja toinen leikki alkaa!--Antaahan olla, ajan kulua! Tässä ehkä viimeiset
  tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi. Niin on käynyt
  maailmassa ennenkin.
  MIKKO. Sitä on Topra! Nyt kuulet, Matlena, olenko minä suotta kehunut
  miestä.
  MATLENA. Enhän minä veikkonen sitä väitäkään.
  TOPRA-HEIKKI. Mitä varten tekivät meille semmoista vääryyttä! Kaiken
  kesää tuolla pusersimme hikeä maata harratessa, kiveä kolkuttaessa. Ja
  kun tuli syksy, niin työstä pois. Eikä armoa ollenkaan, vaikka nälkään
  nääntyisi joka kynsi. Onko se oikeata tekoa, semmoinen? Minä kysyn, että
  onko se oikeata tekoa, semmoinen.
  ANTTI. Ei olekaan. Mutta sanopas se heille, niin kummat tulee. Äskenhän
  juuri näimme.
  TOPRA-HEIKKI. Emme sitä vielä säikähdä. Ei se ollut muuta kuin tulta
  tappuroihin. Kauvan olemme kestäneet, nyt emme hellitäkään, ennenkuin
  herrojen pää on tuolla meidän polviemme tasalla. Saavat ne kohta
  huhailla toisiaan ja kysyä, että onko meitä monta.
  SILJA. Ei vihaa eikä vainoa, Topra! Siitä ei hyvä seuraa!
  TOPRA-HEIKKI. Mikä on vihaa ja vainoa? Sekö, että pidämme puoliamme?
  Ettemme anna pakottaa itseämme hirteen? Että tahdomme elää? Eikö se ole
  joka ihmisen oikeus? Ja emmekö me ole ihmisiä? Mitä?
  SILJA. Tottakai. Kukas sen kieltää. Mutta väkivallalla ei mitään
  voiteta. Joka miekkaan rupee, se miekkaan sortuu.
  TOPRA-HEIKKI. Kun sortuu, niin sortukoon. Parempi kuolema kuin kituva
  elämä. »Emme mitään voita», päättää Silja? Olkoon! Yks' hävinneen kaikki.
  Jos menetämme, niin sanokaapa, mitä menetämme.
  ANTTI. Vapautemme, hyvästä lykystä. Ei paljon tarvita ennenkuin pannaan
  rautoihin ja paiskataan linnaan.
  TOPRA-HEIKKI. Niin, se on totta! Sen ne pakanat vielä voivat tehdä.
  Eipähän niitä lemmon sikiöitä omatunto haittaa.--Mutta pankoot! Viis'
  siitä! Kunhan saamme heitä kurittaa hiukan, muusta en välitä. Sillä
  loppu tästä kurjuudesta tuleman pitää, tavalla tai toisella, niin totta
  kuin nimeni on Topra-Heikki.
  MATLENA. Ethän kumminkaan nouse lakia ja yleistä järjestystä vastaan,
  Topra?
  TOPRA-HEIKKI. Semmoinen laki ja semmoinen järjestys! Rikkaita nostetaan,
  köyhiä poljetaan, laitetaan pauloja eteen joka haaralle. Rikkaita laki
  suojelee, mutta meitä se vainoo. Ja meidän pitäisi vaan olla nöyriä ja
  totella. Ei, aikansa sitä kestää, mutta viimein mieli kumminkin myrtyy.
  ANTTI. Kyllä se niin on kuin Topra sanoo.
  SILJA. Mutta, hyvät ystävät, ettekö te Jumalaan enää ollenkaan luota?
  Niin kauvan kun häneen uskomme ja turvaamme, ei meidän tarvitse peljätä
  kuolemaa eikä mitään vaaraa, vaan jos hänestä luovumme, mistä silloin
  avun löydämme? Omin voimin emme pitkälle pääse.
  TOPRA-HEIKKI. Jos ristissä käsin istumme, niin Jumala ei leipäpalaa
  suuhun pistä, se on varma. Eikä hän liioin tuota paperilappua kädessänne
  rohdoiksi muuta, rukoilla saatte, vaikka yötä päivää.
  SILJA. Jumala välistä peittää kasvonsa, koetellakseen uskoamme. Mutta
  meidän tulee kärsivällisinä odottaa, kunnes armo jälleen palajaa, eikä
  langeta epätoivoon, niinkuin minä äsken, ensi hetken heikkoudesta tein.
  TOPRA-HEIKKI. Entä kun armo viipyy? Entä kun kurki kuolee, ennenkuin suo
  sulaa?
  SILJA. Se on silloin niin sallittu. Minä tyydyn Jumalan tahtoon, ja otan
  kiitollisuudella vastaan hänen kädestään niin surun kuin ilonkin.
  TOPRA-HEIKKI. Mutta ehkä nyt onkin Jumalan tahto, että köyhä väki nousee
  rikkaita vastaan? Ehkä heidän mittansa on täysi ja rangaistuksen hetki
  tullut? Ehkä Jumala aikoo jo lopettaa heidän hekumallisen elämänsä ja
  kostaa heille kaikki vääryydet. Mitä siihen sanotte, Silja?
  SILJA. Voi näitä aikoja, näitä aikoja!
  ANTTI. Sinulta ei puutu älyä, eikä rohkeutta Topra.
  MIKKO. Senhän tiedämme entuudeltakin.
  TOPRA-HEIKKI. No, Matlena! Mikä sinut niin totiseksi teki?--Sano jotakin!
  Sano, sano, eläkä arvele.
  MATLENA. Minua pelottaa.
  TOPRA-HEIKKI (laskee kätensä hänen kaulalleen). Pelottaa? Vaikka minä
  olen tässä?
  MATLENA (nousee). Elä, Topra! Ei minua haluta leikki tällä hetkellä.
  TOPRA-HEIKKI. Miks' ei haluta?
  MATLENA (väistyy). Kun olen niin levoton. Sinä syökset itsesi
  onnettomuuteen, Topra, ja viet nuo toiset mukanasi--
  TOPRA-HEIKKI. Sitäkö sinä hätäilet? Ooh, mitä vielä! Ei tässä vaaraa
  ole, tuskin tuleekaan. Pakenetko sinä minua? Kuule, tyttö! Jos sinä
  kauvan vehkeilet, niin sieppaan sinut syliini.
  MATLENA. Mene pois! Kuinka voit ruveta ilveilemään heti samassa kuin
  puhut niin tärkeistä asioista. Mene, ja anna minun olla.
  TOPRA-HEIKKI. Eikös tämä sitten ole tärkeätä? Aivan yhtä tärkeätä, ei,
  luojan nimessä, vielä tärkeämpääkin. Tärkeintä kaikesta, mitä maailmassa
  on.--Jumaliste, kuinka kaunis sinä olet, Matlena. Niin kaunis, että
  oikein päätä huimaa.
  MATLENA. Kaikki tytöthän sinun mielestäsi kauniita ovat.
  TOPRA-HEIKKI. Ei ne kaikki sentään, ei likimainkaan kaikki. Eikä kukaan
  niinkuin sinä.
  MATLENA. No, ei vaan. Olet hulluna aina siihen, jonka viimeksi näet.--
  No, Topra, suonutko tiehesi. Topra, lapset heräävät, hyi, sinua, Topra!
  TOPRA-HEIKKI (nostaa ja pitää häntä käsiensä varassa korkealla). Hoikka
  ja kevyt kuin linnun poika (laulaa). Kluhman jelu, jelu, Kluhman jelu,
  jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui. Kluhman jelu, jelu...
  MATLENA. Laske alas, Topra, taikka minä suutun.
  TOPRA-HEIKKI. Kluhman jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli luk, luk,
  hosmak lui. Etpäs suutu! Etpäs, etpäs.
  MATLENA. Suutun, totta. Saat nähdä että suutun. Enkä lepy ikänä.
  TOPRA-HEIKKI. Jos suutut, niin pidän sinut sylissäni koko yön. Ja
  halailen aamuun saakka.
  MATLENA. Mikko, tule avuksi!
  MIKKO. En sekaannu! Kahden asia, kolmannen korvapuusti.
  OTTO (juoksee sisään). Poliisit, poliisit!
  MIKKO. Missä?
  ANTTI. Tulevatko tänne?
  TOPRA-HEIKKI (laskee Matlenan alas). Perhana!
  OTTO. Ajoivat kartanolle jo. Nyt olette helisemässä.
  TOPRA-HEIKKI. Porstuaan vastaan! Paiskataan maahan.
  OTTO. Niillä on revolverit mukana ja sapelit.
  TOPRA-HEIKKI. Ja meillä vaan puukot. Saakuri!
  ANTTI. Mitä tehdään? Sano pian.
  MATLENA. Uunille nouskaa. Uunille, heti!
  TOPRA-HEIKKI. Se on paras neuvo.
  OTTO. Topraa ne vaan kysyivät ja Mikkoa.
  ANTTI. Eikö minua?
  OTTO. Eivät kuulu teistä välittävän.
  TOPRA-HEIKKI. No, hyvä! Sitten jäät sinä Antti heitä puhuttelemaan.
  Vedä, peijakkaita, nenästä, minkä kerkiät (kiipee uunille).
  ANTTI. Koetan parastani.
  MIKKO (Topran jäljessä). Kun nuo naiset vaan osaisivat pitää suunsa.
  Etteivät tuhmuudessaan antaisi meitä ilmi.
  MATLENA. Ole huoletta!
  ANTTI. Punnitse sanojasi, Silja.
  SILJA. Valehtelemaan en rupea.
  ANTTI. Ei tarvitsekaan. Kunhan olet vaiti.
  OTTO (katsoo oven raosta). Tulevat! Voi, taivasten tekijä (sulkee oven
  ja pitelee siitä kiinni). Avuksi tänne. Ei päästetä sisään.
  ANTTI. Joko olette valmiina siellä ylhäällä?
  MIKKO (vetää tikapuut jäljessään ylös). Jo!
  ANTTI. Pois, Otto, ovesta! (Tirkkonen ja Heikura tulevat sisään.)
  TIRKKONEN. Hyv' iltaa.
  ANTTI. Iltaa, iltaa, vaikka yö tuo piammastaan lieneekin. Mitäs vieraat
  näin myöhään hakevat?
  TIRKKONEN. Kahta roistoa ajamme takaa.--Olisiko noita näkynyt täällä?
  ANTTI. Vai roistoja ajatte takaa. Oho! Näin yösydännä sateessa ja
  tuulessa. Ei mahda olla hauskaa.
  HEIKURA. Sano vaan lyhyesti, missä ovat. Ei tässä auta mutkisteleminen.
  ANTTI. Niin, että missäkö ovat? Jospa sen tietäisin, niin sanoisin
  heti.--Ja saisin varmaan tupakat palkakseni, ehkä juomarahaa vielä
  lisäksi, vai kuinka?
  TIRKKONEN. Kuule, toveri, elä sinä kovin viisastele. Muistatko, mikä
  edesvastaus siitä on, jos pahantekijöitä hyysäät? Tunnet kaiketi lakia
  sen verran?
  ANTTI. Kyllä, herra poliisi.
  TIRKKONEN. Niinpä anna ilmi, eläkä laita itseäsi suotta välikäteen.
  Täällä ne kumminkin ovat nurkissasi, tiedetäänhän me.
  ANTTI. Tiedättekö? Vai niin! No, tehkää sitten hyvin ja etsikää, herra
  poliisi.
  OTTO. Sängyn alta, esimerkiksi, ja sitten tuolta uunin päältä.
  Eivätköhän, paholaiset, vaan olekin kiivenneet sinne?
  HEIKURA. Tuon pojan minä varmaan näin äsken Mäki-Matissa.
  OTTO. Minut? Taisipa tulla nyt pieni erehdys. Mäki-Matissa en ole käynyt
  moneen päivään. Olenkos sitten, sanokaa muutkin.
  MATLENA. Kukapa sinun retkiäsi aina tietää, hunsvotti. Missä milloinkin
  kuljeksit.
  HEIKURA. Ulkoa sinä kumminkin hiljan olet tullut, koska vaatteesi ovat
  märät.
  OTTO. Ka, hiidessä, märät ne tosiaankin ovat.
  HEIKURA. Tunnusta pois hyvällä: sinä olit Mäki-Matissa äsken?
  OTTO. No, olinhan minä, olin, olin. Koska välttämättä niin tahdotte.
  Yhtaikaa läksimme pihasta, ettekö sitä nähnyt? Mutta huono teillä on
  hevonen, kun minä jalkapatikassa pääsin ennemmin perille.
  HEIKURA. Tänne on vissiinkin oikotie sieltä?--Eikös ole?
  ANTTI. En suinkaan tiedä.
  TIRKKONEN. Et tiedä, et tiedä! Sinä et tiedä mitään. Mutta jospa
  me sinua opetamme tietämään, lurjus. Annan sinulle kohta tästä
  sapelistani--
  MAIJU (puhuu ja kävelee unissaan). Putosivat alas ... putosivat ... nyt
  kohosivat ... ja rahoja, kultarahoja, hopearahoja ... voi, kuinka paljon
  ... kun ... pääsisin luokse...
  SILJA. Maiju, Maiju, mihin menet? Pois maata!
  MAIJU. En yhytä kiinni ... ne pakenevat ... auttakaa ... ne pakenevat...
  MATLENA. Mitkä pakenevat?
  MAIJU. Rahat, rahat ... voi, voi ... ne ovat niin kaukana jo...
  MATLENA. Se näkee unta, raukka, äskeisestä sadustaan (ottaa häntä
  kädestä ja vie takaisin penkille). Anna rahojen olla, lapsi, ja nuku
  rauhassa.
  MAIJU (pyrkii vielä ylös). Äidille ... rahoja...
  MATLENA. Ei, elä nouse. Niistä rahoista ei äitisi kumminkaan kostu.
  HEIKURA. Mistä se on tuo tyttö?
  MATLENA. Minäkö?
  HEIKURA. Niin, ettehän te, tiedämmä, tähän joukkoon kuulu?
  MATLENA. Ei, tuolta minä olen Muonan mökiltä, Kehvon sahalle päin.
  HEIKURA. Näytätte niin rehelliseltä. Teiltä varmaan saa oikeita
  vastauksia kysymyksiinsä. Tunnetteko erästä miestä, jota sanotaan
  Topra-Heikiksi, ja toista, jonka nimi on Mehtola, Mikko Mehtola?
  MATLENA. Tunnen molemmat, vallan hyviä.
  HEIKURA. Ette ole niitä nähnyt tän'iltana?
  MATLENA. Kaksi miestä kulki minun ohitseni äsken, kun tulin tänne.
  Olisivatko hyvinkin olleet niitä, en osaa sanoa. Kukapa heitä pimeässä
  tunsi. Pelkäsin ja poikkesin tienviereen, etteivät minua älyäisi. Ja
  humalassa nuo lienevät olleetkin, koska pitivät niin suurta ääntä.
  HEIKURA. Kuulitteko, mitä he puhuivat?
  MATLENA. Toinen kehui, että oli ottanut jotakuta kauluksesta kiinni ja
  paiskannut lattiaan.
  TIRKKONEN. Ne ne olivat.
  HEIKURA. Mihinkä suuntaan menivät?
  MATLENA. Sinne Kehvon sahalle päin, jossa ne enimmiten aina
  oleskelevatkin, tuommoiset ihmiset.
  HEIKURA. Nyt hyvää kyytiä jäljessä.
  TIRKKONEN. Odotahan, yhtäkaikki.
  HEIKURA. Mitä varten? Hullua, että teimmekään tämän kierroksen.
  TIRKKONEN. Elähän vielä hätäile. Saisimmekos tuota lyhtyä vähän
  lainaksi?
  ANTTI. Kyllä.
  HEIKURA. Sinä aiot--?
  TIRKKONEN. Syynätä paikkoja, ennenkuin tästä lähden. Varmuuden vuoksi.
  OTTO. Niin, tehkää se kaikin mokomin. Tuo uunin päällystä varsinkin.
  Mutta varokaa, Jumalan nimessä, ettei hyppää sieltä mörkö silmillenne.
  TIRKKONEN. Suus' kiinni, nulikka!
  OTTO (nostaa kaksi sormea lakilleen). Käskynne mukaan, herra poliis!
  TIRKKONEN. Onhan teillä navetta tuolla pihanpäässä?
  ANTTI. Navetta siellä on vanhoista ajoista, vaikka me sitä olemme
  käyttäneet liiterin tapaisena, meillä kun, näet, ei ole lehmää eikä
  muuta elukkata.
  TIRKKONEN. Ja sen takana on sauna?
  ANTTI. Aivan oikein. Mutta suotta te kulutatte aikaanne.--
  TIRKKONEN. Huoli siitä. Tule Heikura!
  OTTO. Jos minä saisin luvan kulkea edellä lyhdyn kanssa ja näyttää
  herroille tietä.
  TIRKKONEN. Ei tarvitse. (Menevät.)
  OTTO. No, sitten juoksen jäljessä, sillä mukana minun olla pitää.
  Missäs harakka ellei sian tappajaisissa (kääntyy ovessa). Ajöös nu,
  ajöös nu, solänge. Kuuletteko, te möröt, siellä uunilla! Ajöös, ajöös!
  ANTTI. Poika sinä, nyt ala lipata.
  OTTO. Kommer straks. (Menee, kurkistaa vielä oven raosta.) Hyvää yötä,
  möröt! Makeata unta!
  MATLENA. Entäs nyt? Mitä tehdä?
  ANTTI. Ei mitään, ymmärtääkseni.
  MATLENA. Nepä tulevat ja syynäävät uuninpäällystän.
  (Mikko ja Topra-Heikki tulevat alas.)
  TOPRA-HEIKKI. Sukkelaan, sanoi Rusiini, kun sauna paloi.
  ANTTI. Mitä, mitä? Oletteko hulluna? Palaavathan ne takaisin tuossa
  paikassa.
  MATLENA. Pysykää, herran tähden, siellä.
  TOPRA-HEIKKI. Heitäkö odottamassa? Kylläpä käskisi. Me sieppaamme sillä
  välin hevosen ja lähdemme lietsuun.
  MATLENA. Siunaa ja varjele! Heidän hevosensa?
  ANTTI. Liiaksi uskallettua.
  MIKKO. Kun huomaisi Otto pönkittää heidät saunaan.
  TOPRA-HEIKKI. Kiitos, Matlena, sinä puhuit kuin enkeli.
  ANTTI. Jos lähteä aiotte, niin elkää viivytelkö.
  MIKKO (katsoo ikkunasta). Topra, hemmetissä, ne jo palaavat saunasta.
  TOPRA-HEIKKI. Matlena, lähde mukaan!
  MATLENA. Mihinkä?
  TOPRA-HEIKKI. Maa suur' ja avara. Totta siellä jonkun kolkan löydämme.
  MATLENA. Ja poliisein hevosella. En, en vaikka!
  TOPRA-HEIKKI. Hyvästi sitten!
  MATLENA. Topra! Mikko, veljeni! Missä ja milloin teitä ensi kertan näen.
  MIKKO. Se on tietymätöntä. Ehkä hirsipuussa.
  TOPRA-HEIKKI. Mitä höpiset? Hirsipuussa? Kissa siellä keikkukoon, ei
  mies.--Hyvästi, Silja! Jumalan haltuun! Villelle toimitan rohtoja,
  vaikka pääni menköön. Hyvästi! (Ryntäävät ulos.)
  SILJA. Voi, hyvä Topra, jos sen tekisitte! Kiittäisin ikäni ja aikani.
  MATLENA. Mutta mikä siitä seuraa, kun he vievät poliisein hevosen? Herra
  Jumala! (Juoksee ovelle.) Mikko, Topra, elkää menkö! Tulkaa takaisin!
  ANTTI. Hiljaa, Matlena, hiiden kattilassa. Paikoillesi pian, niinkuin ei
  mitään olisi tapahtunut.
  MATLENA (polvilleen Siljan eteen). Silja kulta, Silja kulta! He joutuvat
  kiinni. He tulevat onnettomiksi.
  ANTTI (ikkunassa). Eivät aavista vielä mitään. Hiljakseen vaan astuvat
  ylös saunalta. Mutta nyt? Ka, ka, jopa tuli kiire. Juoksevat jäljestä.
  Kyllähän niitä tavoitatte enää. Peijakkaat, kuinka huutavat. Ehkä täytyy
  tästä minunkin lähteä katsomaan, mikä siellä on hätänä.
  OTTO (hyppää sisään, nauraa, huhtoo käsillään). No, nyt se vasta hyvin
  kävi, ha, ha, ha! Ei tässä maailmassa! Saivat ne kerran pitkän nenän.
  ANTTI. Hs, poika, elä naura ennen aikojaan (Menee ulos, huutaa.) Mikä
  tuli? Karkasiko hevonen?
  Esirippu alas.
  
  
  TOINEN NÄYTÖS.
  
  (Metsäinen seutu. Oikeaan kallio; perällä, puiden takana, järvi. Mikko
  ja Kunnari lyövät korttia valkean ääressä. Jaara venyy pitkällään
  syrjässä.)
  KUNNARI (laulaa).
   »Mamma se läksi maanantaina, maanantaina, maanantaina.
   Koko viikon reisulle,
   Riti rati, riti rati rallallalalilai,
   Riti rati, riti rati rallallalalilai,
   Rallallalalilali rallallaa.
   Varoitteli tyttöänsä, tyttöänsä, tyttöänsä,
   Ettei ne koijarit narrata saa.
   Riti rati, riti rati, rallallalalilai,
   Riti rati, riti rati, rallallalalilai,
   Rallallalalilai rallallaa.»
  Pata valttia ja tuossa sotamies!
  MIKKO. Sen kuningas kaataa.
  KUNNARI. Perhana, kun en muistanut koko kuningasta. Luulin sen jo
  menneeksi.
  MIKKO. Vielähän tässä on risti-akkakin.
  KUNNARI. Pieni kuin potatti.
  MIKKO. Mutta veipä sinulta ässän.
  KUNNARI. Soromnoo! (Laulaa.)
   »Tiistaiaamuna kello kuus', kello kuus' ja kello kuus'.
   Tiistaiaamuna kello kuus',
   Olin minä ovensa takana.
   Riti rati, riti rati, rallallalilai,
   Riti rati, riti rati, rallallalilai,
   Rallallalilali, rallallaa.
   Se oli Annille vallan uus', vallan uus' ja vallan uus',
   Se oli oli Annille vallan uus',
   Rakkauden sattuma.
   Riti rati, riti rati, rallallalilai,
   Riti rati, riti rati rallallalilai,
   Rallallalilali, rallallaa.»
  MIKKO. Myrkky!
  KUNNARI. Tappasitko taas? Hva saaja? Ethän sinä minua voita.
  MIKKO. Kun tulee niin huonot kortit aina.
  KUNNARI. Sep'senon. Pannaanpas uudestaan.
  MIKKO. Eikä panna. Kylmä on ja nälkä.
  KUNNARI. Niinpä otetaan ryyppy, totta lämpenee (sieppaa pullon
  takaansa). Hoo, se on vielä puolillaan (ryyppää ja tarjoo Mikolle).
  Ska de vara? Anna Jaaralle myös. Mitä se mies siellä mököttää taas
  itsekseen?
  MIKKO. Unia näkee.
  KUNNARI. Eikä ole kuulevinaan, vaikka hänestä puhutaan.--Jaara!
  JAARA. Mitä te minusta? Antakaa mun olla rauhassa.
  KUNNARI. Ota ryyppy!
  JAARA. En huoli.
  KUNNARI. Mikä sinua vaivaa mies? Sano meillekin. Puhu suusi puhtaaksi.
  JAARA. Te vaan nauratte ja pilkkaatte, jos puhun.
  KUNNARI. Paljon mahdollista, mutta elä siitä välitä. Puhu sentään. Noo,
  joutuun, joutuun!
  JAARA (nousee istualleen). Tämä meidän elämämme alkaa minua niin
  arveluttaa.
  KUNNARI. Mitä varten? Eikö tämä ole iloista ja hauskaa? Emmekö ole
  vapaita kuin taivaan linnut? Saamme tulla ja mennä milloin tahdomme,
  mihin tahdomme. Maata kun nukuttaa, valvoa kun haluttaa. Lyödä korttia,
  ryypätä viinaa, hei vaan näitä metsäpoikain päiviä! Kuningas
  kultalinnassaan ei ole onnellisempi.--Nälkä tosin välistä kiusaa ja
  välistä vilu,--mutta kaks' niistä, ei ne haittaa. Jos tinka tulee,
  menemme kyliin, soitamme; laulamme, tanssimme ja juttelemme kaskuja.
  Mielellään antavat meille silloin ruokaa ja suojaa; evästävät ja
  saunoittavat että kyllä kestämme taas joitakuita aikoja. Eikös niin,
  Mikko, toista tämä, kuin työjuhtain elämä.
  MIKKO. Rautatiellä kun olimme, niin kärsimmehän silloinkin vilua ja
  nälkää. Rasitusta sitten vielä lisäksi.
  JAARA. Mutta elimme ja olimme kumminkin muitten ihmisten tapaan.
  KUNNARI. Vaan nyt elämme omalla tavallamme, siinä koko ero. Pahempia
  emme siltä ole lainkaan. Juomme kun sattuu, mutta sen tekevät kaikki.
  Tänne pullo. Tänne omaan käteeni! Kas noin. Noin! Noin minä kastelen
  kaulaa, että voin teille taasenkin laulaa.--Kuulkaahan:
   »Jos tahdot iloa nauttia, niin juo!
   Jos tahdot välttää tautia, niin juo!
   Sill' viinapa iloiseks' tekee sun mieles,
   Niin kauvan kun liikkuu suussa sun kieles,
   Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!
   Jos olet isältäs talon saanut, niin juo!
   Jos naapurit ovat sen taanneet, niin juo,
   Sill' viinan vilja kun pellosta kasvaa.
   Niin viinasta ei tarvitse rahoja maksaa,
   Vaan juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!
   Sill' pappi se uskosta saarnaa ja juo.
   Saaliins' hän pitäjältä kokoo ja juo.
   Juustot ja pellavat rouvalleen kantaa,
   Sielun autuuden sairaille antaa
   Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!
   Vallesmann' rästiä kantaa ja juo.
   Lehmäin korvia leikkaa ja juo.
   Välistä antaa hän viikon aikaa,
   Sitten hän laittaa ett' vasarat paukkaa.
   Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!»
  JAARA. Elä tuossa edes loilottele alituiseen, eläkä huuda.
  KUNNARI. Kuka estää? Maailmassa tuolla saa ääntää vaan veroäyrin mukaan,
  mutta täällä sopii huutaa niin paljon kuin jaksaa. Ei kiellä laki eikä
  asetus.
  MIKKO. Missä hiidessä se Topra viipyy? Evästä sanoi lähtevänsä
  hankkimaan, mutta jo tuota nyt olisi ennättänyt tuoda sen seitsemän
  lertaa.
  KUNNARI. Tottapa hän tulee kun joutuu. Odotetaan, ei hätäillä. Ties mitä
  hyvää se sieltä tuo mukanaan.
  JAARA (nousee taas istualleen). Lähtään pois.
  KUNNARI. Mihinkä pois?
  JAARA. Mihin tahansa. Kun vaan pääsemme pois täältä metsästä.
  MIKKO. Pelottaako sinua?
  JAARA. Pelottaa. Pelottaa niin kamalasti.