Sylvi; Kovan onnen lapsia - 01

  
  SYLVI; KOVAN ONNEN LAPSIA
  Kirj.
  Minna Canth
  
  1920 (1888-1893).
  
  
  SYLVI
  Näytelmä neljässä näytöksessä
  
  HENKILÖT:
  AKSEL VAHL, notario.
  SYLVI, hänen vaimonsa.
  VIKTOR HOVING, arkkitehti.
  ALMA HOVING, hänen sisarensa.
  KARIN LÖFBERG, |
  ANNI VIDGREN, | Sylvin entisiä koulutoveria.
  ELIN GRÖNKVIST, |
  ROUVA HAKE, naisvankien hoitaja.
  VANKILAN TIREHTÖÖRI.
  SOHLMAN, pastori.
  SANDELL, metsäherra.
  HARLIN, |
  IDESTAM, | luutnantteja.
  TUNEBERG, lääkäri.
  BRUN, tullinhoitaja.
  MARI, palvelustyttö.
  
  
  ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
  
  (Suuri, hyvin sisustettu huone. Takana kaksi ovea, joista
  oikeanpuolinen, raskailla, avatuilla esiripuilla varustettu, vie
  eteiseen, ja toinen, jonka esiriput ovat alhaalla, makuuhuoneesen. Ovien
  välissä on alkoovi, jonka uutimet myöskin ovat alhaalla. Vasemmalla
  sivuseinällä ovi ruokasaliin, oikealla seinällä suuri peili. Etehisessä
  näkyy oikealla ovi, joka vie ulos porstuaan, sekä perällä ikkuna, jossa
  on valkoiset uutimet ja jonka edessä on ruukkukasveja.
  Etualalla on pyöreä pöytä, ympärillä tuolia sekä kiikkutuoli vasemmalla.
  Nurkassa oikeaan on suuri kirjoituspöytä. Vastaisessa nurkassa sohva ja
  pieni pyöreä pöytä.)
  AKSEL (istuu kirjoituspöydän ääressä ja kirjoittaa).
  SYLVI (pistää päänsä makuuhuoneen oviverhojen välistä).
  AKSEL. Kuka siellä?
  SYLVI. Arvaapas!
  AKSEL (keskeyttämättä työtään). Eihän se vaan liene minun pikku
  kissimirrini?
  SYLVI. Se se on.
  AKSEL. Katsos vaan! Mitähän kissimirri sitten tahtoisi?
  SYLVI. Saako tulla sisään?
  AKSEL. Ei millään ehdolla. Ei ole aikaa.
  SYLVI. Pikkuruisen vaan. Hiukan verran, Aksel. Minulla olisi vähän
  asiaa.
  AKSEL. Mitä asiaa? Jotakin hirveän tärkeätä, varmaan.
  SYLVI. Hirveän tärkeätä.
  AKSEL. Ihanko todella? (Kääntyy.) No, pitänee hänet nyt sitten päästää
  silmänräpäykseksi. Ei--odotapas. Lupaako pulmunen olla kiltti?
  SYLVI. Kyllä, hyvin, hyvin kiltti.
  AKSEL. Lupaako hän myöskin mennä tiehensä kahden minuutin kuluttua?
  SYLVI. Ihan varmaan.
  AKSEL. Ehkäpä hän sitten saa tulla. Ei, ei,--seis! Katsotaan ensin
  kelloa. No--jahka minä nyt luen kolmeen, sitten vasta saat juosta
  sisään. Yks'!----ei vielä----kaks'----pysy paikoillasi, kuule----no,
  no, ei askeltakaan, sanon minä----kolme!
  SYLVI (juoksee hänen syliinsä).
  AKSEL. Vai niin! Vai on minun pikku lintusellani niin tärkeätä
  sanottavaa? No, annapas kuulla! Mitähän tuo lienee?
  SYLVI. Sinun pitäisi luvata minulle yksi asia, Aksel.
  AKSEL. Yksikö vaan? Eikö mitä, se on kovin vähän. Minä lupaan sinulle
  seitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa.
  SYLVI. Hyvä! Mutta pidäkin sanasi.
  AKSEL. Tietysti.
  SYLVI. Kunniasi kautta?
  AKSEL. Kunniani kautta.
  SYLVI (heiluttelee jalkojansa ja heittäytyy taaksepäin). Voi, kuinka
  ihanata--kuinka sanomattoman ihanata!
  AKSEL. Varo, varo, kissimirri, sinä putoat.
  SYLVI. Voi herra, kuinka hauskaa! Nyt sinä olet helisemässä,
  holhoja-setä.
  AKSEL. Joko taas--!
  SYLVI. Anna anteeksi--oma puoliskoni, minä tarkoitin. Nyt saan siis
  pyytää sinulta seitsemänkymmentä ja seitsemän asiata. Ajatteles--
  ennenkuin olen ne kaikki keksinyt.
  AKSEL. Mutta yksi ehto minun kumminkin täytyy siihen panna.
  SYLVI. Ei mitään ehtoja! Rakkahin Aksel, ei mitään ehtoja!
  AKSEL. No, totta kai! Yksi ainoa pieni ehto sinun toki pitää täyttää.
  SYLVI. No sanopa sitten, mikä se ehto olisi?
  AKSEL. Pieni, joutava vaan--
  SYLVI. Sano pian!
  AKSEL. Ei ole kiirettä kirkkoon.
  SYLVI. Ala joutua, holhoja-setä, taikka--minä nipistän sinua korvasta.
  AKSEL. Vai niin, vai rupeet sinä häijyksi, pikku pulmunen. Entäpä jos
  saatkin mennä tiehesi.
  SYLVI. Ei toki, eihän? Ehto? Rakas, kulta Aksel, muista, että minulla on
  vaan kaksi minuuttia.
  AKSEL. Niin, se on totta, se.
  SYLVI. Ellet sinä pitentäisi aikaa?
  AKSEL. Ei--kuule--
  SYLVI. Elä sitten edes vitkastele niin kauheasti, Aksel. No, mikä se
  ehto oli?
  AKSEL. Se vaan, että minä ensin saan tutkia kaikki nuo seitsemänkymmentä
  ja seitsemän asiaa, ennenkuin hyväksyn.
  SYLVI. Ehei, kas siihenpä minä en suostu.
  AKSEL. Kuule mokomaa! Vai et sinä suostu siihen?
  SYLVI. En.
  AKSEL. Onko se täyttä totta?
  SYLVI. Täyttä totta.
  AKSEL. Tjah--sitten sitä ei voi auttaa. Minun täytyy ottaa sanani
  takaisin.
  SYLVI. Ei, Aksel--anna nyt myöten. Minä lupaan olla kiltti. En pyydä
  mitään mahdottomia, paljaita pikku asioita vaan.
  AKSEL. Siinä tapauksessa minä ne kyllä hyväksyn, eikähän minun ehdostani
  silloin ole sinulle mitään haittaa.
  SYLVI. Niin--mutta kuitenkin, Aksel! Olisi niin paljon, niin äärettömän
  paljon hauskempaa, jos minä ihan vapaasti saisin ajatella kaikki nuo
  seitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa, enkä tarvitseisi pelätä kieltoa.
  Rakas pikku Aksel!
  AKSEL. Rakas pikku Sylvi, minä pysyn sanassani.
  SYLVI. Niin, semmoinen sinä olet, holhoja-setä. Minä en sano sinua enää
  koskaan muuksi, sillä se sinä olet aina ollut ja siksi sinä jäät
  ikipäiviksi.
  AKSEL. Kas niin, nuo kaksi minuuttia ovat tuossa paikassa kuluneet.
  Annapa nyt kuulla ensimmäinen pyyntösi.
  SYLVI. Enkä anna. En pyydä enää mitään.
  AKSEL. Siinä ollaan! Nyt on pikku sirkku taas allapäin, pahoilla mielin.
  SYLVI. Olisit sinä nyt yhden ainoan kerran saattanut tehdä minulle
  mieliksi, Aksel.
  AKSEL. Kultaseni--tuohan kuuluu ihan siltä, kuin en milloinkaan ennen
  olisi sitä tehnyt.
  SYLVI. Et olekaan. Tahdotko, että luettelen, mitä kaikkia sinä olet
  minulta kieltänyt, vai?
  AKSEL. Niin, kun sinä pyydät pelkkiä mahdottomia, hyvä lapsi.
  SYLVI. Kuinka saatat sanoa--
  AKSEL. No, esimerkiksi, että minun pitäisi istua ja leikkiä sinun
  kanssasi.
  SYLVI. Leikkiä! Koska olen pyytänyt sinua leikkimään?
  AKSEL. Istua ja lellitellä sinua sitten.
  SYLVI. Sanotko sinä sitä leikkimiseksi?
  AKSEL. Melkein.
  SYLVI. Ja se on sinun mielestäsi mahdotonta. Niin, sitten en suinkaan
  tahdo enää vaivata. (Liukuu alas, kääntyy selin Akseliin ja hypistelee
  pöydällä olevia kapineita.)
  AKSEL. Ei, pikku lemmikkini, et sinä saa suuttua. Enhän minä sitä
  tarkoittanut. Sitä vaan, että kaikella pitää olla rajansa, ymmärrätkös.
  Sylvi, muruseni, tule nyt taas tänne polvelleni.
  SYLVI. Eivätköhän nuo kaksi minuuttia jo olekin lopussa?
  AKSEL. Aikoja sitten, mutta se ei tee mitään. Minä en päästä sinua,
  ennenkuin tulet hyvälle mielelle taas, sirkkuseni.
  SYLVI. Aksel--mitä sinulla tässä on,--tässä laatikossa, kuules?
  AKSEL. Ai, elä koske siihen. Se on hyvin vaarallista.
  SYLVI. Vaarallista? Mitä se sitten on?
  AKSEL. Ketunmyrkkyä. Strykniiniä. Anna tänne, et saa koskea.
  SYLVI. Ei, minä vaan vähän katson. Kapseleissa? Kuoleeko kettu
  tuommoisesta pienestä kapselista?
  AKSEL. Kuolee.
  SYLVI. Mutta ihmistä se ei mahtaisi tappaa?
  AKSEL. Tappaisi kyllä.
  SYLVI. Tuommoinen pieni kapseli? Sepä vasta kummaa. Jos minä nyt
  nielisin yhden--
  AKSEL.--Niin kuolisit kuin kärpänen.--Kas niin, nyt panemme sen pois.
  (Panee sen pöytälaatikkoon.) No, pikku kissimirri,--jos minä nyt
  kumminkin tämän yhden kerran--
  SYLVI. Mitä niin, Aksel?
  AKSEL. Suostuisin pyyntöösi, ilman että tutkin sitä edeltäpäin.
  SYLVI. Tee se, niin olet kiltti.
  AKSEL. Olkoon menneeksi.--No, anna kuulla. Mitä pikku pulmunen aikoi
  minulta pyytää?
  SYLVI. Niin, Aksel, se oli vaan sitä, että sinä jättäisit kaikki työsi
  yhdeksi viikoksi.
  AKSEL. Mutta rakkahin Sylvi!
  SYLVI. Yhdeksi ainoaksi viikoksi, Aksel!
  AKSEL. No, mutta ole toki järkevä, hyvä lapsi. Enhän minä voi
  laiminlyödä virkaani.
  SYLVI. Joku toinen voisi hoitaa sitä sen aikaa.
  AKSEL. Mitä sanot,--ei, sinä olet tosiaankin kovin lapsellinen, Sylvi
  kulta. Minun pitäisi yks' kaksi jättää kaikki tyyni ja istua kädet
  ristissä--tehdäkseni pikku vaimolleni mieliksi. Ei, se ei käy päinsä,
  lapseni.
  SYLVI. Menethän sinä usein metsästämään, esimerkiksi, ja viivyt siellä
  päiväkausia.
  AKSEL. No niin, sehän on ihan toista, tiedämmä. Enkähän minä kovin usein
  ole sielläkään ollut.
  SYLVI. Sinä et siis aijo pysyä sanassasi?
  AKSEL. Maltapas--jos sovittelisimme muulla tavalla vai mitä arvelet?
  Ensi kesänä voisin ehkä ottaa virkavapautta viikoksi tai pariksi.
  SYLVI (nyreissään). Kesään on niin pitkä aika.
  AKSEL. Mutta, rakas pikku Sylvi, minkätähden minun sitten pitäisi
  heittää työni?
  SYLVI. Kyllähän sinä sen tiedät. Siksi että minulla on niin ikävä olla
  yksin, kun sinä alituisesti joko olet ulkona taikka istut
  kirjoituspöytäsi ääressä.
  AKSEL. Entä kun me nyt keksisimme jotain oikein hauskaa pikku
  kissimirrille, suostuisitko sitten siirtämään tuon laiskuriviikon ensi
  kesään?
  SYLVI. Niin no--ehkäpä. Jos sinä tosiaankin keksit jotain erinomaisen
  hauskaa.
  AKSEL. Annapas kun ajattelen--. Kuules nyt. Minä menen kirjakauppaan ja
  etsin sinulle sieltä jonkun hyvin huvittavan kirjan.
  SYLVI. Ush--ei! Minä olen ihan kyllästynyt kirjoihin.
  AKSEL. Joitakuita uusia soittokappaleita sitten?
  SYLVI. En minä välitä soitostakaan.
  AKSEL. Nytpä minä tiedän. Sinä lähetät kutsumaan vieraita.
  SYLVI. Niin--mutta ketä?
  AKSEL. Ketä vaan itse tahdot. Anni Vidgreniä, esimerkiksi.
  SYLVI. Huh--häntä! Joka on ikävin olento koko tässä maailmassa.
  (Jäljittelee.) _Minä_ en hyväksy semmoista, sillä _minusta_ se ei
  ole sopivata, _minä_ teen aina omien periaatteideni mukaan.--Ei,
  kiitoksia, pysyköön Anni Vidgren täältä seitsemän peninkulman päässä.
  AKSEL. No, entä Elin Grönkvist, mitäs hänestä sanot?
  SYLVI. Hän taas on niin kauhean tyhmä. Hyväluontoinen, mutta tyhmä. Ei
  kelpaa.
  AKSEL. Mutta Karin Löfberg sitten?
  SYLVI. Hän--paras! Joka on niin koketti ja inhoittava, että häntä tuskin
  viitsii katsoa. Ei, häntä minä toki suvaitsen kaikkian vähimmän.
  AKSEL. No, sano sitten itse.
  SYLVI. Kyllä minä tiedän yhden, josta pidän enemmän kuin kestään muusta.
  Mutta se on eräs herra.
  AKSEL. Herra--?
  SYLVI. Viktor Hoving, arkkitehti. Kyllä sinä hänet tunnet.
  AKSEL. Enpä oikein. Hän kun vasta nykyjään on tullut paikkakunnalle.
  Mutta olen minä hänet nähnyt yhtä kaikki.
  SYLVI. Se kelvoton kapine ei vieläkään ole käynyt täällä. Ja me kun
  olimme niin hirveän hyviä ystäviä lapsina.
  AKSEL. Olettehan te hyviä ystäviä hänen sisarensa, Almankin kanssa.
  SYLVI. Ooja, mukiin menee. Kauhean hurskas ja siveellinen,--mutta hän on
  kumminkin Viktorin sisar, ja minä pidän hänestä aika paljon.
  AKSEL. No, mitäs muuta. Sinä kutsut heitä telefoonilla tänne molempia.
  SYLVI. Nytkö heti?
  AKSEL. Miten vaan tahdot.
  SYLVI. Mutta jos me sitten häiritsemme sinua?
  AKSEL. Ei hätää mitään. Kohtahan kello on yksitoista. Minun täytyy
  tuossa paikassa mennä virastoon.
  SYLVI. Se on totta, se! Kuinka sinä kumminkin olet kiltti,
  holhooja-setä. Nyt saat kernaasti lykätä laiskuri-viikkosi ensi kesään.
  (juoksee telefoonin luo.)
  AKSEL. Kiitoksia! (Kumartuu kirjoittamaan.)
  SYLVI (soittaa). Olkaa hyvä ja yhdistäkää Hovingin kanssa. Kiitos!
  (Soittaa taas.) Onko se Alma?--Hyvä. Arvaatko, kuka minä olen?--Vai
  niin, vai tunsit sinä heti äänestä. Kuule, Alma hyvä, onko veljesi
  kotona?--Mitäkö minä hänestä? Niin, minä aijoin pyytää teitä molempia
  tänne, kun minulla on niin ikävä.--Mitä sanot?--Kyllä, kyllä Aksel on
  kotona, mutta hän istuu ja kirjoittaa. Ei hänellä ole aikaa minun
  kanssani. Ja kohta hän menee pois. Ota työtä mukaasi, muuten sinä et
  varmaankaan malta viipyä. Mitä?----Etkö jouda vielä? Miks'et?--Vai
  niin.--Vai pitää sinun kirjoittaa kirjeitä? Entäs Viktor?--Ei,
  mutta--mitä ihmettä, nukkuu vielä! Se laiskajaakko. Aja hänet ylös heti
  paikalla ja käske tänne.
  AKSEL. Mutta lopeta nyt jo, rakas Sylvi. Minä en voi pitää ajatuksiani
  koossa.
  SYLVI. Silmänräpäys vaan, Aksel. Minä vähän kiusaan häntä ensin.--Hyvää
  huomenta, unikeko. Tiedätkös, mitä kello on? Nyt nukuit ohi aamiaisen,
  poloinen. Vai luuletko saavasi ruokaa vielä? Eikös mitä--Alma ei anna
  leivän muruakaan.----Mitä? Kaksi tuntia? Kyllä kai! Sitä ei usko kukaan
  ihminen. Vai näit unta? Mitä sitten? Kerropas.
  AKSEL. Minun on ihan mahdoton kirjoittaa.
  SYLVI. Ole vaiti, sinä siellä--!----Ei, mutta sehän oli hassua.----Entä
  sitten? Eikö mitään muuta?--Mitähän se merkitsee?----Niin, jotakin
  hyvin, hyvin kummallista, niin minäkin luulen.
  AKSEL. Ettekö te koskaan saa kylliksenne tuosta lörpöttelemisestä? Nyt
  olen kahdesti kirjoittanut päin honkaan teidän tähtenne.
  SYLVI. Ush, mikä jöröjaakko sinä olet. Kuule, Viktor, meidän täytyy
  lopettaa. Herra puoliskoni kirjoittaa päin honkaan meidän tähtemme.
  Tulethan sinä sitten tänne? Ihan tuossa tuokiossa?--Äsh, jätä sinä Alma
  sinne kirjoittamaan kirjeitään niin kauvaksi.--Ja ala joutua. Elä
  viivyttele. Hyvästi, hyvästi. (Soittaa.) Ajattelepas, Aksel, hän oli
  nähnyt unta--
  AKSEL. Minä vähät hänen unistaan.
  SYLVI (järjestelee huonetta). Hyi, kuinka sinä olet epäkohtelias. Ethän
  sinä siitä pahene, vaikka kuuntelisitkin. Hän oli nähnyt unta, että me
  leikimme yhdessä sokkosilla, hän ja minä, jota me muuten teimmekin
  alituisesti, kun olimme lapsia. Mutta että hänen juuri nyt piti uneksia
  sitä, nyt, vähää ennen kuin heräsi. Eikö se ollut omituista?
  AKSEL. Hyvin omituista.
  SYLVI. Se tulee käymään toteen hyvin pian. Jos se muuten ollenkaan käy
  toteen. Vai mitä sinä arvelet, Aksel?
  AKSEL (kokoo paperinsa). En osaa sanoa. En ole oikein perehtynyt niihin
  asioihin.
  SYLVI. Joko sinä nyt menet, Aksel?
  AKSEL. Täytyy.
  SYLVI. Sinä taidat olla vähän pahalla päällä, vai kuinka? Juuri kun minä
  rupean hiukan virkistymään.
  AKSEL (kietoo kätensä hänen vyötäisilleen). Ei, pikku kissimirrini, en
  minä ole pahalla päällä. Päinvastoin minä kernaasti suon sinulle hauskan
  aamupäivän.
  SYLVI. Niin, sitähän minä aina olen sanonut! Sinä olet sittenkin
  kaikkein paras, oivallisin holhooja-setä, mitä ajatella saattaa. Ja
  tiedätkös mitä? Nyt saat varsin hyvin viipyä poissa vaikka koko päivän,
  jos tahdot.
  AKSEL. Vai niin? Sinä et siis kaipaisi minua?
  SYLVI. En vähääkään. Minä pitäisin heidät siinä tapauksessa täällä
  päivällisillä.
  AKSEL. Totta tosiaan! Vai sen verran sinä minusta välitätkin? Sitäpä en
  olisi uskonut.
  SYLVI. Hyvä, rakas holhooja-setä, enhän minä sitä tarkoittanut. Anna
  kaikin mokomin anteeksi. Suutuitko sinä minuun, mitä?
  AKSEL. Ei, pikku pulmunen, ole huoleti. En minä turhista suutu.
  Hyvästi nyt niin kauvaksi. Kyllä minä kuitenkin tulen kotiin
  päivälliselle.
  SYLVI. Niin, tee se. Hyvästi, hyvästi!
  AKSEL (etehisestä). Etkö sinä tulekaan saattamaan minua portaille
  niinkuin tavallisesti?
  SYLVI (puuhailee ympäri huonetta). Ei, tiedätkös, nyt minä en jouda.
  Täytyy vähän siistiä ja järjestää, ne saattavat olla täällä tuossa
  paikassa.
  AKSEL. Hyvästi sitten! (Menee etehisestä oikealle.)
  SYLVI. Hyvästi, holhooja-setä! (Hyräilee, menee kirjoituspöydän luo,
  järjestää kirjoja ja paperia. Avaa pöytälaatikon. Saa käsiinsä
  strykniinilaatikon ja lakkaa äkkiä hyräilemästä. Ottaa yhden kapselin ja
  katselee sitä kauvan, vie sen suuhunsa, panee sitten nopeasti pois,
  heittää laatikon paikoilleen ja työntää pöytälaatikon kiinni. Sitten hän
  taas hyräilee, järjestää vielä jotakin pöydällä, kävelee ympäri huonetta
  ja pysähtyy viimein peilin eteen, nauraa kuvalleen, vehkeilee, kumartaa
  ja viittailee käsillään.)
  VIKTOR (tulee oikealta etehiseen).
  SYLVI (säpsähtää). Taivas, kuinka sinä säikytit minua!
  VIKTOR. Elä? Minähän tulin niin hiljaa.
  SYLVI. Siksipä juuri. Näitkö, mitä minä tein?
  VIKTOR. En, pahaksi onneksi.
  SYLVI. Sepä toki hyvä.--Käy sisään nyt, ja ole tervetullut!
  VIKTOR. Kiitos! Mutta saako tietää, mitä sinä sitten teit? Tulin
  uteliaaksi.
  SYLVI.. Ahaa,--luuletko minua niin tyhmäksi, että sanon?
  VIKTOR. Sano pois! Minä pyydän niin kauniisti.
  SYLVI. Kuinka kauniisti?
  VIKTOR. Pitääkö minun langeta polvilleni?
  SYLVI. Hyi, ei! Se ei olisi ollenkaan sinun tapaistasi. Niin et tehnyt
  ennenkään.
  VIKTOR. Eipä minun ennen tarvinnutkaan pyytää mitään kahta kertaa.
  SYLVI. Etkä tarvitse nytkään. Istuhan ensin, tuonne keinutuoliin, tai
  mihin tahdot, niin minä heti paikalla--
  VIKTOR (istuu). No--?
  SYLVI. Maltahan nyt,--pitää minunkin saada istua. (Istuu lattialle.)
  VIKTOR. Mitä maailmassa? Yhäkö sinulla vielä on vanhat tapasi?
  SYLVI. Niinkuin näet.
  VIKTOR. Vaikka jo olet aikaihminen?
  SYLVI. Aikaihminen? Kapas tätä,--kahdeksantoista vuotias vasta!
  VIKTOR. Mutta rouva kumminkin.
  SYLVI. Niin, en minä siltä ole sen vanhempi. Ja kun minua nyt kerran
  huvittaa, niin--
  VIKTOR. Kernaasti minun puolestani. Mutta annapas jo vihdoinkin kuulla
  tuo salaisuus.
  SYLVI. Salaisuus ei ollut sen suurempi, kuin että minä leikin kuvani
  kanssa peilin ääressä äsken, kun tulit sisään.
  VIKTOR. Vahinko, ett'en sattunut näkemään. Jos olisin sen tiennyt, niin
  olisin hiipinyt etehiseen ihan hiljaa.
  SYLVI (hyppää ylös). Ah, kuinka minä olen tyhmä. Tahdotko tupakkaa,
  mitä?
  VIKTOR. Jos suvaitset?
  SYLVI. Kyllä, kyllä minä suvaitsen. (Tuo papyrosseja ja tulitikkuja
  kirjoituspöydältä.) Ole niin hyvä! Ei, anna minun sytyttää. Kas noin.--
  Ja nyt pidämme oikein hauskaa. Yhtä hauskaa kuin ennen aikaan, kuusi
  vuotta takaperin. Muistatko?
  VIKTOR. Tottahan nyt.
  SYLVI. Kun leikimme sokkosilla välistä koko päivän. Jestapoo, kuinka
  meillä saattoi olla hauska!
  VIKTOR. Olihan niitä muitakin leikkiä. Viides pyörä vaunun alla, vedä
  verkaa, ja mitä ne kaikki lienevät olleet.
  SYLVI. Ja pallosilla ja muorinpataa ja piilosilla. Tuskinpa vaan muilla
  lapsilla olikaan niin hauskaa kuin meillä.
  VIKTOR. Varsinkin pyhinä ja lupapäivinä.
  SYLVI. Entäs loma-aikoina sitten?
  VIKTOR. Niin, loma-aikoina!
  SYLVI. Mutta sitten sinä matkustit pois ja kaikki sai surkean lopun.
  Mikä lieneekin pistänyt vanhempiesi päähän--mennä ja muuttaa Viipuriin
  juuri silloin!
  VIKTOR. Isä sai siellä paremman paikan joksikin aikaa. Ja minun taas
  täytyi mennä polyteknikoon.
  SYLVI. Et usko, kuinka minulla oli ikävä ensimmältä. Sinua minä
  varsinkin kaipasin; tiedätkös, minä olin pitkät ajat ihan kuin kipeä.
  VIKTOR. Oho,--oikeinko totta?
  SYLVI. Luulin jo, ett'en koskaan voisi sinua unhottaa.
  VIKTOR. Mutta sen kumminkin teit, Sylvi?
  SYLVI. Niin, sitten vihdoin ja viimein, vuosikausien perästä. Ei, en
  minä silloinkaan unhottanut sinua, mutta sitten tuli niin paljon muita
  huolia. Vanhempani kuolivat--
  VIKTOR. Niin, Sylvi raukka, minä muistan sen.
  SYLVI. Isä ja äiti kuolivat melkein yht'aikaa. Minä jäin ihan yksin
  maailmaan ja tunsin itseni niin sanomattoman turvattomaksi. Ne olivat
  surullisia aikoja, sen saat uskoa.
  VIKTOR. Kuinka sinä, pikkuinen, jaksoit ne kestää?
  SYLVI. Minä sain Akselin holhoojakseni ja hän oli minulle kovasti
  hyvä,--aivan kuin toinen isä. Hän otti minut sitten elämän ijäksi
  huostaansa.
  VIKTOR. Miehesi mahtaa olla sinua paljon vanhempi?
  SYLVI. Kahdeksantoista vuotta. Senpätähden hän onkin kauhean viisas ja
  järkevä. Mutta kuule nyt, Viktor, miks'et sinä koskaan kirjoittanut
  minulle, vaikka lupasit niin varmaan?
  VIKTOR. Niin, tiedätkös, eihän minulta tullut kirjoitetuksi. Kyllä minä
  aina ajattelin,--silloinkin, kun kuulin vanhempiesi kuolemasta, mutta
  siihen se vaan jäi.
  SYLVI. Kelvoton! Et suinkaan sinä koskaan ikävöinytkään minua?
  VIKTOR. Ikävöin kyllä, välistä. Mutta minä tulin outoon paikkaan,
  näetkös, sain uusia toveria ja niin pois päin--
  SYLVI. Etkä silloin enää huolinut muistella vanhoja. Minä raukka kuljin
  täällä sillä aikaa ja ajattelin sinua niin uskollisesti.
  VIKTOR. Vai teit sinä niin, Sylvi?
  SYLVI. Ihan totta. Sinähän olit minun paras ystäväni. Mutta sinä et
  varmaan ole koskaan pitänyt niin paljon minusta kuin minä sinusta.
  VIKTOR. Kyllä, tiedätkös, kyllä minä kummiakin pidin sinusta.
  SYLVI. Ei, elä koeta pettää minua. Sinä olit niin kylmä minua kohtaan
  viimeinkin, kun tavattiin Löfbergissä. Puhuit kokoillan vaan Karin
  Löfbergin kanssa etkä ollut minua näkevinäsikään.
  VIKTOR. Kuinka saatat sanoa.--Tervehdinhän minä sinua ja--
  SYLVI. Hädin tuskin. Hirveällä kiireellä riensit heti takaisin Karin
  kaunottaren luo.
  VIKTOR. Rakas Sylvi kulta, minähän olin enemmän tuttu hänen kanssaan, me
  kun tapasimme toisiamme niin usein viime aikoina Helsingissä. Mutta
  sinua en ollut nähnyt kuuteen, seitsemään vuoteen. Olihan ihan
  luonnollista, että tunsin itseni vähän vieraaksi ja että olin hiukan
  hämilläni ensi alussa. Muistin sinut pienenä tyttönä lyhyissä hameissa
  ja nyt sinä olit täysikasvuinen nainen. Naimisissa vielä kaiken lisäksi.
  SYLVI. Niin, se todistaa vaan kaikki, kuinka vähän sinä olet minua
  kaivannut. Kokonaisen viikon olet sitäpaitsi ollut kaupungissa, ilman
  että olet tullut minua tervehtimään. Ei, sinä et ole enää sama kuin
  ennen.
  VIKTOR. Ihan sama!
  SYLVI. Elä väitäkään. Minä _tiedän_ ettet sinä ole sama.
  VIKTOR. Ja minä _tiedän_, että olen juuri sama.
  SYLVI. Entä kun näytän sinulle heti paikalla--. Lyömmekö vetoa?
  (Ojentaa kätensä.)
  VIKTOR. Lyödään vaan.
  SYLVI. Minkä päältä?
  VIKTOR. Konvehti-naulan.
  SYLVI. Topp! (Erottaa toisella kädellään.) Nyt panen sinut koetukselle!
  (Ottaa juhlallisen asennon.) Ylös, Viktor Hoving, me rupeamme
  sokkosille.
  VIKTOR. Mutta--mitä sinä ajattelet?
  SYLVI. No?--Oletko sinä ihan sama kuin ennen, vai etkö ole?
  VIKTOR. Sylvi kulta, onko tuo nyt täyttä totta?
  SYLVI. Tietysti. Kas niin, Viktor, joudu, joudu! Elä anna minun odottaa.
  Naula konvehtia--muista!
  VIKTOR. Sinä olet mieletön.--Ajattele, jos joku sattuisi tulemaan.
  SYLVI. Mitä se tekee? Ja voimmehan vaikka lukita ovet. (Lukitsee
  vasemmanpuolisen oven sekä sen, joka vie etehisestä portaille.) Kas
  niin. Nyt voit olla huoleti siitä asiasta. (Ottaa huivin etehisestä.)
  Tule tänne nyt! Kuka meistä ensin rupeaa sokoksi? Minäkö?
  VIKTOR. Kernaasti minun puolestani.
  SYLVI. No, sido sitten huivi, ole niin hyvä!
  VIKTOR. Vedänkö liian kovaan?
  SYLVI. Eikös, vain! Luuletko, että minä näen, vai--?
  VIKTOR. Jahka koetetaan. Onko sormi suorassa vai väärässä?
  SYLVI. Suorassa.
  VIKTOR. Eipäs ollutkaan.--Onko sormi suorassa vai väärässä?
  SYLVI. Väärässä.
  VIKTOR. Jo riittää! Kyllä uskon jo.
  SYLVI. Pyöritä minua nyt niin paljon kuin tahdot.
  VIKTOR. Heti paikalla. No--eiköhän jo riitä?
  SYLVI. Kyllä, minä olen ihan pyörryksissä.
  VIKTOR. Elä vaan satuta itseäsi!
  SYLVI. Pakene, taikka olet heti kiinni.
  VIKTOR. Polttaa, polttaa.
  SYLVI. Elä pelkää.
  VIKTOR (hiipii hiljaa hänen taaksensa ja lyö häntä selkään).
  SYLVI. Ahaa, veijari! Äännäpäs!
  VIKTOR. Huh--huu!
  SYLVI. Niin ja sitten sinä heti juokset tiehesi.
  VIKTOR. Huh--huu!
  SYLVI. Maltapas, mokoma käen-poika!
  VIKTOR. Huh--huu!
  SYLVI. Sepä nyt on merkillistä. Enkö minä saa sinua kiinni? (Jatkavat
  leikkiä nauraen ja riemuiten. Innostuvat yhä enemmän, kunnes Sylvi
  viimein saa hänet kiinni.)
  SYLVI (pitää hänestä kiinni ja vetää huivin silmiltään, hengästyneenä).
  Sainpas--viimeinkin.--Oletpa sinä koko mestari juoksemaan. Mutta
  maltahan nyt on minun vuoroni.
  VIKTOR. Vieläkö jatkamme?
  SYLVI. Tietysti. Eikö tämä sitten ole hauskaa?
  VIKTOR. Kyllä--mutta--
  SYLVI. Ei mitään »muttaa». Kas niin, anna minun nyt sitoa huivi
  silmillesi. Taivuta vähän polviasi, että yletän. Kas noin. Näetköhän
  sinä nyt myöskin, vai--?
  VIKTOR. En pikkuistakaan.
  SYLVI. Kuulepas, veitikka, sinä näet ihan varmaan tuolta alta?
  VIKTOR. Minä vakuutan.
  SYLVI. Vedetään kuitenkin huivia alemma varmuuden vuoksi. No--ja nyt
  pyöritään vähän.
  VIKTOR. Tehdään niin. (Tarttuu molemmin käsin hänen vyötäisiinsä ja
  pyörii ympäri.)
  SYLVI. Jo riittää--ei enää--Viktor, kuuletko--päästä minut irti!
  VIKTOR. Ei vielä!
  SYLVI. Herra varjele,--Viktor, mitä sinä ajattelet?
  VIKTOR. Tanssitaanko polkkaa?
  SYLVI. Osaatko sinä viedä minua huivi silmillä?
  VIKTOR. Koetetaan. Laulapas vähän.
  SYLVI. Trall-lall-lalala, trall-lalla, trall-lall-laa--Ei, tiedätkös
  Viktor, näin hauskaa ei minulla ole ollut vielä elämässäni.--Taivas,
  nyt sinä olit vähällä kaataa pöydän nurin.--Trall-la-la-lall-lall-laa--
  (Etehisessä soitetaan.)
  SYLVI. Herra jumala!
  VIKTOR (tempaa huivin silmiltään). Miehesi--?
  SYLVI. Istu keinutuoliin--pian! (Suorii pöytäliinaa, järjestää kiireesti
  tuolia.) (Soitetaan toinen kerta.)
  SYLVI. Minä tulen--minä tulen!
  VIKTOR. Sinähän olet ihan hengästynyt.
  SYLVI. Entäs itse. Kas tuossa, ota tupakkaa. (Soitetaan kolmas kerta.)
  VIKTOR. Avaa, herran nimessä!
  SYLVI (juoksee etehiseen ja avaa oven). Oh, Viktor, ei mitään hätää, se
  on vaan Alma!
  ALMA (tulee sisään). Niin, kukas sitten?
  SYLVI. Luulimme sinua Akseliksi. Istu, Alma kulta. Ja ota työ
  esille.--Taivas, kuinka sydämmeni läpättää. Säikähdin niin--että--
  ALMA (ottaa käsityön laukustaan). Mitä sinä sitten säikähdit?
  SYLVI. Oh, en mitään, en kerrassaan mitään. (Nykäsee salaa Viktoria ja
  istuu tuolille häntä lähelle.) Kaunis ilma tänäin.
  ALMA. Päinvastoin, siellähän sataa lunta.
  SYLVI. Vai niin--? Sitä minä en tiennytkään.--Mutta eilen ainakin oli
  kaunis ilma.
  ALMA. Niin, eilen kyllä oli kaunis ilma.
  SYLVI. Ja huomenna on luultavasti myöskin. Baromeetteri nousee!
  ALMA. Nouseeko se?
  SYLVI. Niin, en minä tiedä, jos se nousee, minä vaan niin arvelen.
  ALMA. No, joko te olette uudistaneet tuttavuuttanne Viktorin kanssa?
  VIKTOR. Luonnollisesti, koska kerran istun täällä.
  ALMA. Minä tarkoitan noin--lähemmin. Vanhan ystävyyden nojalla,
  lapsuuden ajoilta.
  SYLVI. Arkkitehti Hoving ei näy niitä enää muistavan.
  ALMA. »Arkkitehti Hoving»?--Minusta sinä äsken sanoit häntä Viktoriksi.
  SYLVI (nauraen). Sanoinko? Siinä oli! Niin minulle aina käy, kun koetan
  teeskennellä.
  ALMA. Minkätähden sinä teeskentelisit, Sylvi?
  SYLVI. Niin, sanopa muuta! Minkätähden sitä tekisin!--Asia on, näetkös,
  semmoinen, että minusta tuntuu ihan siltä, kuin olisin taas kahdentoista
  vanha. Ja kun hän tuossa olisi kuudentoista.
  ALMA. Kuinka se on mahdollista?
  SYLVI. Niin, sitä en itsekään ymmärrä. Mutta nyt esimerkiksi en
  mitenkään voi istua hiljaa ja puhella säädyllisesti, niinkuin
  täysikäisillä on tapana tehdä. Minun oikein sormiani kutkuttaa, kun näen
  Viktorin istuvan tuossa noin joutilaana. Kuule, (vetää tuolinsa
  vastapäätä Viktorin tuolia) vieläkö sinä osaat taputusleikkiä, mitä?
  Pane kätesi noin ikään,--joudu, ja sitten: yks' kaks'--yks' kaks'--yks'
  kaks'--ei, sinähän vasta olet kömpelö.--Aletaanpa alusta, no yks'
  kaks'--yks'--
  ALMA. Minä en tosiaankaan käsitä, kuinka aikuiset ihmiset voivat olla
  tuommoisesta huvitetut.
  SYLVI. Yks' kaks' yks' kaks'--yks' kaks' yks' kaks'--yks' kaks'--yks'
  kaks'--koettaisitpa sinäkin, Alma, yks' kaks'--yks' kaks'--yks' kaks'.
  ALMA. Ja Viktorkin--aika mies--
  VIKTOR. Lopetetaan nyt jo. (Lopettaa leikin.)
  SYLVI. Ei hyi!--kas vaan. Alma tuntuu olevan sinun holhoojasi, niinkuin
  Aksel minun.
  VIKTOR. Minun holhoojani?
  ALMA. Jos Viktor luottaa minun arvostelukykyyni ja mielellään seuraa
  minun neuvojani, jota hänen ei vielä koskaan ole tarvinnut katua--
  SYLVI. Ei--kukas sitä tahtoo väittää? Sinähän aina olet niin viisas ja
  järkevä, että oikein tuntuu kamalalta.
  ALMA (hymyillen). Elä keskeytä minua. Jos Viktor niinkuin sanoin,
  vanhasta kokemuksesta luottaa minuun, niin pitääkö minua siltä
  sanottaman hänen holhoojakseen?