Sureeko Suomi Jumalan mielen mukaan? - 1

  
  SUREEKO SUOMI JUMALAN MIELEN MUKAAN?
  Muutamia Raamatun kysymyksiä nykyisiin oloihin
  
  Sovittanut
  M. ROSENDAL.
  
  Werner Söderström, Porvoo, 1891.
  
  
  
  "Vartija, mitä yö kuluu?"
  Jes. 21: 11.
  
  On sydäntalvi isiemme maassa. Jäät salpaavat rannikkomme, kylmän
  kahleissa ovat järvemme ja jokemme; lumihanget tukkivat tiet
  erämaiden metsiin. Nyt on pohjolan pitkä, kuukausia kestävä yö.
  Tuo ei ole outoa Suomen asukkaille. Herra, joka ohjaa kansojen
  vaiheet, antoi meille tämän talvisen maan, täällä opettaaksensa
  meitä ajattelemaan "mitä meidän rauhaamme sopii." Ei antanut Hän
  meille aineellista rikkautta eikä kutsunut meitä maailman silmissä
  loistaviin urotöihin: puutteen ja kärsimisten koulussa on hän Suomen
  kansaa kasvattanut sitä tehtävää käsittämään ja toimittamaan, jonka
  Hän, koko maailman kaikkivaltias hallitsija, sille uskoi. Olemmeko
  olleet viisaita, olemmeko Herran tahdon mukaan työtä tehneet? -- -- --
  Kun kristinuskon valo syttyi pakanamaailmassa, kaikui Herran
  sanansaattajan suusta muiden, kansojen korkeaan päätehtävään
  viittaavien todistusten kera tämäkin sana: "Jumala on eksytyksen
  ajat sallinut, ja ilmoittaa kaikille ihmisille joka paikassa, että
  he parannuksen tekisivät. Sillä hän on sen päivän säätänyt, jona hän
  on maan piirin tuomitseva vanhurskaudessa, sen miehen kautta, jonka
  hän on säätänyt, ja jokaiselle ilmoittaa uskon, siinä että hän hänen
  kuolleista herätti." Pitkä oli Suomen kansan "eksytyksen aika" --
  myöhään sai se tietää, että silläkin oli vanhurskas ja armollinen
  Jumala. Muinaistutkija, joka sadun kuutamossa liikkuu pakanallisten
  esi-isiemme haudoilla, kysyy tuolta "tietäjältä ijänikuiselta"
  turhaan: "vartija, mitä yö kuluu." Ainoa vastaus, jonka hän saa, on
  runon etäinen, eksyttävä kaiku. -- -- --
  Katso, jo valkenee taivaan reuna: Wäinön lapset näkevät ristin-merkin
  pystytetyn Aurajoen rannalle. Ihmetellen utelee Suomen heräävä kansa:
  "vartija, mitä yö kuluu?" Sille vastataan: Jesus Kristus on "maailman
  valkeus". Unelmain häälyvältä pohjalta siirtyy kansamme vähitellen
  totuuden horjumattomalle kalliolle. Ei se sille väleen pääse, se
  haparoi kauan, kauan tietämättömyyden pimeässä. Hitaasti kuluvat
  umpeen keski-ajan pitkät vuosisadat koetuksineen, kärsimisineen.
  "Vartija, mitä yö kuluu?" kysyy huoaten kristitty Suomi, kun
  murtumatonna on pakanuuden valta sen sydänmaissa, ja alituiset sodat
  uhkaavat vereen tukehuttaa sen vasta syttyneen tulevaisuudentoivon.
  Epätoivoon uupua on monesti tuo pieni vartijajoukko Suomen
  Siionin muureilla. Toisia kaatuu taistelussa, toiset luopuvat
  paimenvirastaan, väsyneinä vaikeasta tehtävästään: pitkä on talvisen
  pohjolan yö! Ken uskaltaa vakuuttaa, että Suomellekin on aamu
  koittava? Miten himmeää on vielä totuuden valo, kuinka paljo pettävää
  valevaloa siihen liittyy! -- Legendat valehtelivat, luulousko eksyi
  eksymistään, etsiessään totuutta pimeässä, ja papit saarnasivat
  "rauha, rauha", vaikkei rauhaa ollutkaan, vaan tuo aamua ennustava
  valonkipinä ei kuitenkaan sammunut Suomen kansan sydämmessä, sillä
  täällä kysyttiin katolisuuden pimeimpinäkin aikoina: "vartija, mitä
  yö kuluu?"; ja jos useimmat vartijat vastasivatkin väärin, niin
  löytyi kuitenkin siellä täällä niitäkin, jotka, uskollisina sille
  totuudelle, jonka he olivat saaneet, ohjasivat kansan sen Herran
  puoleen, joka todistaa: "avukses huuda minua hädässäsi, niin minä
  tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua."
  Herran käden kurittamana ja Hänen valmistavan armonsa opettamana
  astui Suomen kansa vihdoin uuden ajan kynnykselle. Lutherin valtaava
  herätyssaarna kaikui Euroopassa, vaatien kristikuntaa parannukseen ja
  uskoon. Pieni, koetuksen koulussa kasvatettu Suomen kansa oli yksi
  niitä, joille tämä saarna ei turhaan kaikunut. Uskonpuhdistuksen
  uudistava voima pääsi vaikuttamaan Suomalaisten sydämmissä.
  Lukemattomat eksytykset poistuivat esi-isiemme katsantotavasta,
  monet ennakkoluulot haihtuivat, ja suuremmalla luottamuksella kuin
  konsanaan ennen kysyi Suomi: "vartija, mitä yö kuluu?" Se sai
  luotettavampia vastauksia kuin milloinkaan ennen, ja suuri oli sen
  ilo, kun tuo jalo vartija, jonka nimi on lähtemättömästi piirretty
  aikakirjoihimme, antoi sille Jumalan erehtymättömän sanan kansan
  omalla kielellä, kehottaen sitä itse, erehtyvien ihmisten sanoihin
  ehdottomasti luottamatta, etsimään vastausta tuohon painavaan,
  monesti turhaan kertomaansa kysymykseen. Ja vastaus kuului: "meillä
  on vahva profeetallinen sana, ja te teette hyvin, että siitä vaarin
  otatte niinkuin kynttilästä, joka pimeissä valistaa, kunnes päivä
  valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämmissänne." Ja tämän sanan
  valossa kirkastui jokaiselle ajattelevalle, Jumalan valtakuntaa
  etsivälle isänmaanystävälle Suomen kansan päätehtävä. Se oli kutsuttu
  ottamaan osaa totuuden suureen taisteluun pimeyden varjovaltoja
  vastaan. Senkin heikot voimat olivat käytettävät Jumalan valtakunnan
  kunniaksi, senkin halveksittu kieli oli "julistava Jumalan
  ihmeellisiä tekoja." Oliko se kestävä taistelussa, oliko se oppiva
  palvelemaan Herraa, kiittämään ja ylistämään Hänen pyhää nimeänsä?
  Pimeä oli vielä Suomessa, ja oudolta, sanomattoman vaikealta tuntui
  monesti Herran kuljetus. Siellä täällä säteili valoa, mutta väleen
  se sammui jälleen. "Vartija mitä kuluu yö?" Vartija sanoi: "kun aamu
  tulee, niin vielä yö on; jos te vielä kysytte, niin teidän pitää
  vielä sitten palajaman ja taas kysymän". Kuni pieni alus riehuvissa
  aalloissa taistelee Suomen kansan usko Jumalaan ajan myrskyisällä
  merellä. Kustaa Vaasan perilliset kamppailevat keskenään kruunusta,
  ja Suomi on monesti tämän ankaran taistelun näyttämönä. Jesuiittain
  salavehkeet, mahtavien ja vallanhimoisten herrojen sorto, alituiset
  sodat Venäjää vastaan, nälkävuodet ja muut onnettomuudet -- ken ne
  kaikki luettelee! -- ovat syöstä epätoivoon rohkeimmankin toiveet
  Suomen tulevaisuudesta.
  Keski-ajan pimeinä vuosisatoina, joina väki valta sääti lakeja
  kansoille, oli Suomessa päässyt voitolle se kirkko, jonka
  helmassa uskonpuhdistuksen siemen iti. Kun sitten vihdoin uusi
  aika koitti, sai kansamme aarteista kalliimman: Jumalan sanan
  omalla kielellään, vaan toivottoman pimeältä näytti jälleen
  tulevaisuus, kun Juhana kuninkaan hankkeet saada suomalaisia
  uudestaan taipumaan katolilaisuuteen näyttivät menestyvän. Oliko
  Suomi menettänyt oikeutensa tehdä työtä Herran viljavainiolla,
  eikö päässytkään Jumalan valtakunta, joka on "vanhurskaus, ilo ja
  rauha Pyhässä Hengessä" lähestymään sen hurmeisia rantoja? Oliko
  Suomalaisten kiitossävel puuttuva protestantisen kristikunnan yhä
  täysi-äänisemmäksi kasvavasta Jumalan ylistyksestä? "Vartija, mitä
  yö kuluu?" Nuijasodan verisestä melskeestä ei kuulu vastausta
  tuohon painavaan kysymykseen -- ei tiedä yksikään valtiomies sanoa,
  onko Suomi kestävä niitä kovia iskuja, joita se yhä vaikeimmiksi
  käyneissä valtiollisissa olosuhteissaan kaikkialta saa. Mutta yön
  pimeässä kaikuu kuitenkin, jos kohta hyvin heikkona, Suomen kansan
  ylistyssävel sen omalla kielellä. Ensimmäinen suomalainen virsikirja
  valmistui juuri näinä koetuksen vuosina todistukseksi, ettei Herra
  vieläkään ollut hyljännyt pientä laumaansa täällä pohjan perillä. Hän
  esti Suomen perikadon, kukisti valheen juonet ja löi sortajat maahan.
  Lutherilainen uskonto pääsi voitolle, ja kärsimisten puhdistamana
  astui Suomi 17 vuosisadan vaiherikasta aikaa kokemaan.
  Omantunnon-vapauden painava kysymys on ratkaistava kristikunnassa.
  Euroopan sydänmaissa riehuu taistelu, vaan sinne on saapunut
  sotajoukkoja etäisestä pohjolastakin. Ruotsin suurin kuningas,
  Kustaa II Adolf, johtaa protestantein yhteisiä sotavoimia. Hänen
  sotajoukkonsa eturivissä vuodattavat Suomalaiset verensä taistelussa
  pimeyden varjovaltaa vastaan. Lähtemättömästi on kertomus tästä
  esi-isiemme jalosta taistelusta piirretty historian lehdille: vielä
  tänä päivänä muistetaan sitä kunnioituksella koko protestantisessa
  maailmassa. Mutta köyhää on maailman kunnioitus, itsekkäistä sen
  kiitos, petollista sen turva! Jos isänmaamme tulevaisuus olisi
  tuommoisista tukeista riippunut, olisi sen perikato ollut varma.
  Suuret kansat jakoivat voiton saaliin. Suomi jäi yhtä köyhäksi
  kuin ennenkin. -- -- Kun Bernhard Weimarista Lützenin tantereella
  vaati kaatuneen sankarikuninkaan sotajoukkoa kostamaan hänen
  kuolemaansa, piti hän puheen, mainiten nimeltä ne kansat, joiden
  edustajia sotajoukon riveissä löytyi, eikä unohtanut hän silloin,
  ratkaisevan vaaran hetkenä, Suomen kansan nimeä. "Ruotsalaiset,
  Suomalaiset ja Saksalaiset! Teidän, meidän ja totuuden puolustaja
  on kaatunut" - niin alotti hän puheensa. Muissakin tilaisuuksissa
  kuului jo 30-vuotisen sodan aikana Suomalaisten nimi, käytettynä
  eri kansan nimenä. Tuo lupasi Suomelle kansallista tulevaisuutta ja
  historiallista mainetta. Joko koittaa päivä tälle köyhälle maalle,
  joka kautta vuosisatojen on taistellut perikadon partailla, huokaeli
  Suomi. Mutta lupaus oli ihmisten lupausta, ja maine tuo, josta
  isänmaamme, vuodattaen verta lukemattomista haavoista, hetken unta
  näki, oli tämän maailman pettävää kunniaa. Herra oli Suomen kansan
  omakseen valinnut, ja Hänen todistuksensa kuului: "minun ajatukseni
  ei ole teidän ajatuksenne, ja minun tieni ei ole teidän tienne."
  Yhä selvemmin alkaa Suomen historiassa näkyä Jumalan käsialaa
  varoitukseksi, nuhteeksi, tuomioksi, lohdutukseksi ja horjumattomaksi
  toivoksi koetuksen koulussa kasvatettujen esi-isien lapsille.
  Kansamme tulevaisuus oli varma, sen kansallisuus ja omatakeinen
  kristillinen sivistys oli hyvässä turvassa, sillä Herra oli sen linna
  -- mutta ehtona, pyhän Jumalan peruuttamattomana ehtona, oli, että
  Suomi, tyytyen Hänen lihaa ja verta masentavaan kuljetukseensa, yhä
  paremmin oppisi käsittämään ja noudattamaan Hänen tahtoansa. Samassa
  määrässä kuin se olisi altis siihen, kelpaisi se edustamaan Hänen
  valtakuntaansa maan päällä. Joka nöyrtyy Herran väkevän käden alle,
  sen Hän korottaa -- ylpeä joutuu häpeään. Suomalaiset olivat Saksassa
  nähneet protestantisuuden jaloimman sankarin polvilla rukoilevan apua
  sotajoukkojen Jumalalta -- ja voittavan; he olivat kuulleet mahtavain
  katolisten hurjat kerskaukset ja nähneet heidän sortuvan taistelussa.
  Oliko kokemus tuo säilyvä kansamme muistossa?
  Vielä riehui Saksassa 30:nen vuotinen sota, kun Suomalaisille
  vihdoin tarjottiin tilaisuutta harjoittaa tieteellisiä opintoja
  heidän omassa maassa. Turun yliopisto perustettiin. Se lupasi
  kansallemme virittää valoa pimeässä. "Vartija, mitä yö kuluu?" Eikö
  tuo ole koittavan aamun enteitä? Eikö se turvaa Suomen kansallista
  tulevaisuutta, vai onko tämäkin lupaus pettävää kangastusta vain?
  Luulojenko vallassa on Suomen kansa, riemutessaan yliopistonsa
  vihkiäisissä? Ei. Jumalan käsi tarjoo sille tuon kalliin lahjan,
  Hänen kaikkiviisas neuvonsa kutsuu Suomen asukkaita sivistyneen
  kansan oikeuksia nauttimaan. Mutta ei Hän näitä oikeuksia tarjoo
  viljeltäviksi ihmisten lihallisen, synnin turmeleman mielen mukaan.
  Hän itse tahtoo määrätä Suomen sivistyksen suunnan ja laadun. Miten
  hämärä on "Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan" etsivien
  oppineiden käsitys sivistyksen suhteesta Herran sanaan, kuinka
  pintapuolisesti, käsittävät hurskaatkin vielä Jesuksen painavat
  sanat: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta!" Ajan rientävät
  hetket, tämän maailman vaihtelevat ilmiöt, ihmiselämän pyrinnöt ja
  riennot -- kaikki on arvosteltava Jumalan sanan mukaan. Vaan tämä
  sana viittaa kaikkialla näkyväisistä näkymättömiin, katoavaisista
  katoamattomiin, maallisista taivaallisiin. Kaikki tiede, kaikki
  sivistys on oikeutettua ainoastaan niihin määrin, kuin se kehittyy
  tällä pyhän raamatun sanan viitottamalla tiellä. Jos se ei pyrikään
  ylöspäin, vaan ihmisneron pettämänä hylkää sen käden, joka tarjoutuu
  sitä kohti täydellisyyttä ohjaamaan, niin se eksymistään eksyy,
  kunnes kypsyy vanhurskaan Jumalan tuomiolle. Jumalan pelko on kaiken
  tosi sivistyksen juuri ja latva. Se kansa, joka tämän totuuden
  käsittää ja sen mukaan kehittyy, on kutsuttu toimittamaan suuria
  Hänen valtakuntansa palveluksessa maan päällä. Joka sen unohtaa,
  on tuomittu perikatoon, miten mainehikkaalta ja sivistyneeltä se
  sitten maailman silmissä näyttäneekään. Samoin kuin yksilöä, vaatii
  Jumala jokaista kansaakin, jonka Hän kutsuu pimeydestä ihmeelliseen
  valoonsa, toimimaan ijankaikkisuus silmämääränä. Löytyy ainoastaan
  yksi katoamaton valtakunta: Jesuksen Kristuksen valtakunta. Se
  kansa, joka, pyrkien mielivaltansa määräämään itsenäisyyteen ja
  synnin vapauteen, sen turvista luopuu, se häviää, kukistuu ennen
  pitkää. Sen tulevaisuutta ei turvaa aineellinen rikkaus, ei suuri
  valta, ei kansallinen itsetietoisuus, ei kehittynyt sivistys -- ei
  mikään voima: se on kuoleman oma. Historia on täynnä tätä totuutta
  todistavia Jumalan tuomioita. Monesti viipyivät ne kauan, moni
  Herrasta luopunut kansa kerskasi vuosisatoja voitoistaan, voimastaan,
  mutta sen perikato joutui joutumistaan, kunnes aikakirjat eivät
  siitä enää mitään kertoneet. Valevalon häikäsemänä, ei se pelännyt
  pimeyttä, ei enää kysynytkään: "Vartija, mitä yö kuluu?" Sen
  jumalattomuus kaivoi sille haudan todistukseksi, "ettei Jumala anna
  itseään pilkata".
  Olemme viitanneet Turun yliopistoon ja siihen käänteesen, jonka sen
  perustaminen sai aikaan kansamme kehkeytymisessä. Maamme aineellinen
  köyhyys, sen syrjäinen, kahden mahtavan valtakunnan välinen asema,
  sen kansan omituinen, vakaa ja suruvoittoinen luonne, joka jo
  muinaisuuden pimeässä neuvoi sitä kunnioittamaan viisautta aarteista
  kalliimpana -- kaikki kehotti sitä etsimään niitä "tavaroita, joita
  ei koi raiskaa eikä varkaat varasta." Se oli kutsuttu edistämään
  Jumalan valtakuntaa, taistelemaan totuuden puolesta niillä voimilla,
  jotka se Herralta oli saanut, sen armon turvissa, jonka Hän nöyrille
  antaa. Voidaksensa täyttää tätä korkeaa tehtävää, tuli sen oppia yhä
  tarkemmin erottamaan Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa,
  kuolla synnille ja elää vanhurskaudelle. Eikä saavuteta tätä taitoa
  kuin itsensäkieltämisen ja Herran pelvon tiellä. Oliko Suomen kansa
  löytävä elämän tien ja oppiva sitä vaeltamaan? "Se tie on kaita ja
  portti ahdas, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät."
  Eksytyksen sumut ja synnin varjot salaavat siltä vielä tämän maailman
  lukemattomat vaarat; yön kuutamossa näyttävät monet ilmiöt, joita
  ei kukaan päivän kirkkaassa valossa enää ihaile, niin omituisen
  viehättäviltä. "Vartija, mitä yö kuluu?"
  Lutherilaisen kirkon turvissa alkoi Suomi työskennellä henkisen
  elämän laajalla viljavainiolla. Työ oli vaikeaa ja hitaasti se
  edistyi. Esi-isiemme raaka, sodan veriseen leikkiin harjaantunut
  voima ei helposti taivu kristillisen sivistyksen kuuliaisuuteen.
  Mutta viljelyksen voitot alkavat kuitenkin näkyä kaikilla
  aloilla. Kouluja perustetaan, lukutaito pääsee yleisemmäksi,
  kaupunkeja syntyy, kauppa ja teollisuus virkistyvät, raa'at tavat
  muuttuvat ainakin jossain määrin hienommiksi. Ken ei ole altis
  iloitsemaan, nähdessään sivistyksen heikon taimen juurtuvan kylmässä
  isänmaassamme? Ja kuitenkin -- onpa tässä surunkin aihetta! Tuo
  painava kysymys: onko Suomen kansasta tuleva kristitty kansa sanan
  oikeassa merkityksessä, onko se kehittyvä yhä kelvollisemmaksi
  työntekijäksi Herran viinimäessä, esiintyy esiintymistään
  aikakirjojemme lehdillä jokaisen ajattelevan, Jumalan valtakuntaa ja
  Hänen vanhurskauttaan etsivän isänmaanystävän luettavana. Varoittavan
  painava kysymys tuo! Ei siinä kylliksi, että lutherilainen uskonto
  ulkonaisesti on turvattu, että puhdasta, p. raamatun mukaista oppia
  saarnataan kansalle. Tuo on vain Jumalan valtakunnan lähestymisen
  ensimmäinen ehto, vaan tämän valtakunnan todellinen tuleminen
  edellyttää paljo enemmän. Kristinusko on ennen kaikkea _uusi elämä_.
  Onko _elämä_ koittava Suomen kansalle? Joka pelkkään tietoon turvaa,
  haparoitsee vielä pimeässä. Se usko, jonka kulmakivenä on kuollut
  puhdasoppisuus, rakentaa sannalle. -- -- Herran Hengen valaisemana
  ja Hänen voimansa tukemana oli Luther toimittanut uskonpuhdistuksen
  suuren työn. Jumalan sanan horjumattomalle kalliolle oli tuo jalo
  huone rakennettu virittämään valoa kansoille. Kirkkaina loistivat
  siellä "kynttilät," nuo Herran antamat, totuuden taistelussa
  kasvatetut opettajat, ja lukemattomat eksyneet löysivät siellä
  elämän tien. Jota kovempi ahdinko oli, sitä hartaammin siellä
  rukoiltiin, jota nähtävämpi vaara, sitä likempänä Herra. Ei ollut
  aika nukkua, voimallisten vihollisten uhatessa: rukouksissa
  valvottiin, yhtynein voimin -- ne saatiin Herralta -- pidettiin
  huolta siitä, ettei valo temppelissä päässyt sammumaan. Mutta kun
  tuo suuri voitto oli voitettu, ja ulkonainen rauha saavutettu, alkoi
  sotajoukko antautua kerskaavan suruttomuuden valtaan. Rukouksissa
  taisteleva tosi usko kävi yhä harvinaisemmaksi, tiedostaan ja
  puhdasoppisuudestaan kopeileva luulousko yhä yleisemmäksi. Menneiden
  aikojen taisteluista puhuttiin paljo, esi-isien voitoista saneltiin,
  kun ei enää jatkettu totuuden taistelua eikä uusia voittoja voitettu.
  Turvattuna, mahtavana seisoi uskonpuhdistuksen rakentama "Jumalan
  maja ihmisten keskellä;" sielunvihollinen ei enää yrittänytkään
  väkivaltaisella rynnäköllä sitä valloittaa, mutta hän tuli salaa
  yöllä sen kynttiläjalkoja siirtämään pois. Ja taitavasti, niinkuin
  aina, hän menetteli. Jotta ihmiset eivät huomaisi hänen tekojaan
  eivätkä alkaisi valittaa: "pimeys on meidän saavuttanut," sytytti
  hän valevaloa kynttiläjalkojen autioiksi jääneille sijoille, kehui
  suruttomien uskoa, -- lohdutti, nukutti!
  Muistuttaen ortodoksismin varjopuolista, emme suinkaan saa sen
  hyviä hedelmiä halveksien tuomita. Silloin vakaantui lutherilainen
  tunnustus, tiede oppi kunnioittamaan kirkkoa äitinään, perhe,
  yhteiskunta, valtio nöyrtyivät noudattamaan uskonnon vaatimuksia,
  tunnustuskirjat rakensivat salpoja lahkolaisuuden mielivallalle,
  vaatien raittiutta, järjestystä, vakavuutta. Etenkin häirityn,
  alituisten sotien hävittämän Suomen sivistystyölle oli tämä
  arvaamattoman suuresta merkityksestä. Kaiken inhimillisen turmeluksen
  uhallakin näemme näissäkin vaiheissa armon Jumalan käden. Mutta
  elämän Henki poistui poistumistaan kristikunnasta, kuoleman yö
  loi varjonsa kaikkialle. Jos joku siellä täällä vielä epäillen
  kyseli: "vartija, mitä yö kuluu?" ja jos muutamat valveilla
  olevat vartijat saarnasivatkin parannusta ja puhuivat varottavia
  sanoja "puhdasoppisuuden aikakauden" suruttomalle kansalle, niin
  oli tuo muka "lain orjuutta", "kerettiläisyyttä", jota jokaisen
  "oikeauskoisen" mitä huolellisimmin tulisi karttaa. Että "taivaan
  valtakunta kärsi väkivaltaa" uskonpuhdistuksen emämaissakin, todistaa
  muiden kera Juhana Arndtin elämäkerta. Hänen täytyi paljon kärsiä
  totuuden puolesta: uskonpuhdistuksen kirkko oli yksissä valtion ja
  sivistyneitten kanssa solminut liiton tuommoista, kristikunnan unta
  häiritsevää saarnaa vastaan!
  Samankaltaisiksi kuin muualla muuttuivat ortodoksismin aikakaudella
  Suomenkin kirkon olot. Ja kirkon tilasta riippui kansamme
  tulevaisuus. "Vartija, mitä yö kuluu?" kysyttiin täälläkin vielä,
  vaan useimmat vartijat vastasivat: "rauha, rauha", ja ne, jotka
  puhuivat muuta, joutuivat epäluulon ja sorron alaisiksi. Suomi
  kehittyy, monet epäkohdat poistetaan sen yhteiskunnallisista
  oloista, varallisuus karttuu, sivistys edistyy -- mutta pimeämpi
  kuin konsanaan ennen on tulevaisuuden taivas. Ja ennenkuin 17
  vuosisata kuluu umpeen, näkyy yön pimeässä Jumalan kostava käsi. Hän
  lyö vanhurskaudessa, ja lyö kovasti. Nälkävuodet, jonka vertaisia
  leivän puutteesen harjaantunut kansamme ei milloinkaan ole kokenut,
  kysyvät sen voimia toivottomuuteen asti -- ja kuoleman enkeli iskee
  Herran käskystä armottoman kovaan sen harvalukuisiin riveihin. Tuskin
  alkaa Suomi vähän tointua näistä kärsimisistä, ennenkuin "ison
  vihan" kauhut kätkee sen tulevaisuuden vielä synkemmän epätoivon
  pimeään. Joka ei usko Jumalaan, hän ei voi selittää, kuinka kansamme
  kukistumatta kesti nuo äärettömät koetukset, joiden alaisena se 18
  vuosisadan alussa oli. Se on historiallinen arvoitus, johon tämän
  maailman viisaat, eivät keksi selitystä.
  Oi, että oppisimme Jumalan sanan valossa lukemaan Suomen kansan
  merkillistä historiaa! Kirkastumistaan silloin meille kirkastuisivat
  Herran viisaat neuvot armaan isänmaamme tulevaisuudesta. Me oppisimme
  epäilemään itseämme ja luottamaan Häneen, joka vanhurskaudessa
  monesti löi, vaan ei milloinkaan hyljännyt tätä köyhää kansaa, jonka
  huulilta vielä näiden viimmeisten aikojen syysmyrskyissä Herran
  kunnian kiitos ja ylistys on kaikuva puhtaampana ja todellisempana
  kuin ennen, jos vain nöyrrymme Hänen edessänsä, teemme parannusta
  ja annamme sijaa Hänen käsittämättömälle armolleen. Suuri tehtävä
  tuo! Oudoksuisimmeko että Hän meitä siihen valmistaa koetusten ja
  kärsimisten koulussa? Joka epäilee, hän tutkikoon Jumalan sanan
  valossa kansamme vaiheita menneinä aikoina. Niistä tässä vielä
  sananen.
  Työläästi tointui Suomen kansa "ison vihan" iskemistä vammoista,
  mutta se tointui kuitenkin. Kuoleman esikartanoista palautti
  Herra sen elävien joukkoon ihmeitä tekevän armonsa kiitokseksi ja
  ylistykseksi. Hän vuodatti lohdutuksen öljyä sen syviin haavoihin,
  loi siihen uutta elinvoimaa, kehottaen sitä uuteen työhön ja uuteen
  taisteluun totuuden puolesta. Jo pilkotti jälleen toivon tähti
  pilvien lomasta Suomen tulevaisuuden taivaalla. Se ei valehdellut:
  totuuden Jumala itse oli sen sytyttänyt poistamaan epätoivon
  pimeän esi-isiemme sydämmistä. Oliko Suomi nyt muistava, että
  Jumala on pyhä, vanhurskas, oliko se paremmin kuin ennen kiittävä
  Hänen käsittämätöntä armoaan? "Vartija, mitä yö kuluu?" --"Yö on
  mennyt, nyt on kirkas päivä" huutaa kerskaten "valistusaikakauden"
  kevytmielinen sukukunta, ja tuon jumalattoman huudon kaiku kuuluu
  siellä täällä Suomessakin, ennustaen uusia vanhurskaan Jumalan
  sallimia kärsimisiä isänmaallemme ja sen kansalle. Jälleen
  hävittävät sodat toukojamme ja vasta elpynyttä sivistystämme, kun
  viholliset hyökkäävät maahan, ja hallitus häälyy sinne tänne omaa
  etuansa valvovien puolueitten orjana. Levoton on aika, ihmiset
  alkavat aavistaa, että ratkaiseva hetki on tulossa. Ja se joutuu
  tämä hetki vanhurskaan Jumalan hetkenä: etäältä kuuluu jo Ranskan
  vallankumouksen ja Napoleonin sotien myrsky! Mutta ennenkuin
  isku kohtaa Suomea, valmistaa Hän, joka ohjaa kansojen vaiheet,
  esi-isiämme sitä vastaanottamaan. Ihmeellisesti edistyi isänmaamme
  18 vuosisadan vaiheissa, vaikka ne monesti tuntuivat sille hyvin
  vaikeilta. Se ei ole sattumusta vain, kuten maailma väittää, että
  Porthan juuri siihen aikaan esiintyy herättämään Suomalaisten
  kansallisuudentunnetta ja että isänmaallinen sivistystyö silloin
  alkaa kyntää vakojaan henkisen elämämme viljavainioon. Sitä auraa
  ei ennen oltu käytetty, ja sentähden oli maa niin viljelemätöntä.
  Herra, joka oli kutsunut Suomen kansan valtakuntansa palvelukseen,
  antoi sen löytää tämän aseen, jotta se sitä käyttäisi Hänen
  kunniakseen. -- -- Ja ennen kaikkea ei se ole "sattumusta" vain,
  että juuri näihin aikoihin Jumalan valtakunta lähestyy isänmaatamme
  voimallisemmin kuin milloinkaan ennen. Suomen suuri herännäisyyden
  aika on tulossa: sen enteet ovat nähtävinä jo 18 vuosisadan
  vaiheissa. Tämän pohjoisen Siionin särjetyiltä muureilta alkaa kuulua
  heränneitten paimenten, totuuden Hengen tukema parannussaarna,
  ja Helluntaipäivän ihmeestä puhutaan Savon erämaissa. _Herra_
  hallitsee, Hän armahtaa, auttaa! -- -- Isku kohtaa Suomea. Se
  katkasee tuon 700 vuotta kestäneen Suomen ja Ruotsin välisen liiton.
  Lukemattomat sydämmet särkyvät, kun epätoivoon synkkään peittyy
  isänmaan tulevaisuus. "Vartija, mitä yö kuluu?"--Vaienneet ovat
  vartijain äänet, kaatuneet sankarit! Rohkeimmankin toivo raukeaa.
  Mutta armon Jumala varjelee tuota orvoksi jäänyttä, vieraan herran
  palvelukseen joutunutta köyhää Suomen kansaa. Se ei sorrukaan orjan
  asemaan: jalo ruhtinas lupaa sille tulevaisuuden, ja kuningasten
  kuningas siunaa tämän lupauksen. Vaan kolkon oudolta näyttää vielä
  kauan. Epäillen, peläten astuu Suomi tulevaisuutta kohti. -- Jalot
  isänmaanystävät puhuvat kehottavia sanoja, Kalevalan runot kootaan,
  Runebergin kannel soi, Suomen kansallisuudentunne herää uuteen eloon
  ja taivas kirkastuu vähitellen. Kuluu muutamia vuosia, ja isänmaamme
  tulevaisuus näyttää paljoa onnellisemmalta kuin milloinkaan ennen.
  Nuo jalot kansalaisetko, jotka tuona tärkeänä käänteen aikana
  uhrasivat voimansa isänmaan palveluksessa, Suomen kansan oma
  murtumaton voimako -- nekö pelastivat Suomen perikadosta? Siihen
  tapaan puhuu monesti nykyinen, Jumalasta luopunut sukupolvi, vaan
  tämä puhe on pettävää ja vaarallista: se kokoo yhä synkempiä pilviä
  isänmaamme taivaalle. Jos Jumalan sanan valossa tutkimme kansamme
  vaiheita, saamme toisen vastauksen tähän painavaan kysymykseen. Ja
  tämä vastaus kuuluu: esi-isiemme suuri, uskollinen Jumala armahti
  tätä kansaa, sillä se heräsi synnin unesta ja sen huulilta alkoi
  kuulua särjettyjen sydänten kiitos ja ylistys. Kertomus Suomen
  herännäisyydestä on kauniin lehti kansamme historiassa. Se luo
  ihmeellistä valoa menneiden aikojen vaiheisin, ylönluonnollisen
  toivon säteitä isänmaamme tulevaisuuteen silloinkin, kun tämä
  tulevaisuus kätkeytyy epätoivon pimeään. Kysymys on vain siinä,
  käsitämmekö, tahi oikeammin, tahdommeko käsittää tämän merkillisen
  lehden pyhiä totuuksia. Harvan, tuskin minkään kansan kirkkohistoria
  tietää uskonpuhdistuksen aikojen jälkeen kertoa niin valtaavan
  suuresta uskonnollisesta liikkeestä, kuin Suomen herännäisyys oli.
  Pyhän Hengen tuuli liikutti silloin miltei jokaista taloa ja mökkiä
  koko maassa, tuo voimallinen herätyshuuto: "tehkäät parannus, sillä
  taivaan valtakunta on lähestynyt" kaikui pohjasta etelään, idästä
  länteen, vaatien Suomen kansaa päättämään, tahtoiko se ehdottomasti
  antautua sen Herran omaksi, joka sen vaiheita kautta vuosisatojen
  oli vanhurskaudessa ja armossa ohjannut, vai toista herraa
  palvella. Harvat olivat ne, joihin tämä herätyshuuto ei jollain
  tavoin koskenut. -- -- Ei ole totuuden vakaa saarna, joka ketään
  säälimättä paljastaa maailman turhuuden ja synnin, vielä milloinkaan
  iskenyt ihmisten sydämmiin, herättämättä vastustusta, vihaa, ja
  tämän kohtalon alaiseksi joutui se kyllä Suomessakin. Mutta kaiken
  inhimillisen turmeluksen uhallakin heräsivät silloin lukemattomat
  synnin unesta elävää Jumalaa hengessä ja totuudessa palvelemaan. He
  antautuivat taisteluun sen valtakunnan puolesta, jonka perustukset
  eivät konsanaan horju. Sen edistäminen ja levittäminen Suomessa
  oli heidän isänmaanrakkautensa ydin ja voima. Ja tämä voima oli
  kukistamaton, sillä se oli totuuden, oli Herran voima. Tyytyen
  Jesuksen todistukseen "maailmassa on teillä tuska, mutta olkaat
  hyvässä turvassa minä voitin maailman" loi Suomen herännyt kansa
  vakaan katseen tulevaisuuteen. Niin kauan kuin se omia voimiaan
  epäili, ei ollut sillä syytä epäillä Herraa. "Kun se oli heikko, niin
  oli se väkevä."
  "Etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin
  kaikki nämä teille annetaan." Näin kuuluu Herran lupaus. Se lupaus
  pysyy. Kuningasten Kuningas ei ole milloinkaan hallitsijavalaansa
  rikkonut. Tämän horjumattoman totuuden sai Suomikin kokea.
  Todistuksena on isänmaamme ennen aavistamaton edistys viimmekuluneina
  vuosikymmeninä. Tästä tietää jokainen sivistynyt Suomen mies ja
  nainen paljon kertoa, vaan onko jokainen heistä myöskin altis
  raamatun hengessä tunnustamaan: "Herralta on tämä tullut ja on
  ihmeellistä meidän silmiemme edessä?" Myöntävä vastaus olisi totuuden
  ja Jumalan pilkkaa. Yhä harvemmalta Herra enää kunnian sai onnen ja
  myötäkäymisen päivinä. Tuo vakaa parannussaarna alkoi vähitellen
  lannistua, kun nuo suuret johtajat olivat muuttaneet "Herran lepoon"
  eivätkä lapset enää vaeltaneet "isien säädyissä." Unelmain valtaan
  antautui Suomi, laskien voittojaan tämän maailman pettävän laskutavan
  mukaan ja kuvaten tulevaisuuttansa jos kuinka toivorikkaaksi. Ei
  Jumalan valtakunnan tuleminen enää ollut sen pääpyrintönä, ei enää
  kysytty: "Vartija, mitä yö kuluu?" Kevytmielisen lapsen tavoin
  unohti nuori Suomi isien vakaat varoitukset ja tuhlasi maailman
  palveluksessa heiltä saadun kalliin perinnön. Mieltyen itseensä ja
  omasta voimastaan kerskaten, unohti se tuon peruuttamattoman ehdon,
  josta neljännen käskyn siunaus riippuu. Vanhurskaan Jumalan sallimat
  katovuodet hillitsivät kyllä hetkeksi sen syntistä riemua, mutta kun