Suomenlahden salaisuus - 5

  suhtauduin tilaani selittämättömän rauhallisesti, mikä ihmetytti minua
  mitä suurimmassa määrässä.
  Kaikki ne tuolla ylhäällä kirkkaassa päiväpaisteessa elävät olennot,
  joista pidin, tuntuivat minusta epätodellisilta unikuvilta pikemmin kuin
  olennoilta, joita kaipaa ja ikävöi. Tuumiskelin ikuista eroani heistä
  jonkunlaisella synkällä tyyneydellä, joka ellotti minua ja sai minut
  sanomaan itseäni sydämettömäksi. Se ei ollut katkerasti kilvoiteltua
  tyyneyttä -- se oli välinpitämättömyyttä! Muuta nimeä sille ei voinut antaa.
  Äkkiä välähti aivoihini uusi ajatus -- ilman happi alkoi turmeltua!
  Samassa minut valtasi eräänlainen kauhu -- olin jo kulkemassa
  kohti tukehtumiskuolemaa sitä huomaamattani. Siitä johtui
  välinpitämättömyyteni ja suuri rauhani!
  Tarmoni havahtui. Kaikin voimin taoin hytin seiniä herättääkseni
  toverieni huomion, asettuakseni yhteyteen heidän kanssansa ja
  ryhtyäkseni yhteisiin toimenpiteihin pelastuaksemme. Kaikista
  ponnisteluistani oli sama tulos kuin eilenkin. Päättelin, että toiset jo
  aikoja sitte kai olivat kuolleet, olivat mahdollisesti hukkuneet jo itse
  haaksirikossa, ja että minä olin ainoa elävä olento vedessä kelluvassa
  sukelluslaivassa. Mutta tuskin jaksoin kammoksua tätä keksintöä,
  suhtauduin siihenkin kuten kaikkeen, verrattoman, vaistomaisen tyynesti.
  Yöllä olin ajatellut murtautua väkivalloin väliseinän kautta viereiseen
  hyttiin, nyt huomasin sen yrityksen turhaksi. Seinä oli teräslevyä,
  ilmatiivis ja melkoisen paksu, sen tiesin. Minulla ei ollut työaseita,
  joilla sen olisin voinut puhkaista, ja sitäpaitsi minulla ei enää ollut
  halua eikä voimiakaan sellaiseen puuttua. Nyt sen sijaan valmistuisin
  ottamaan kuoleman vastaan kuin mies.
  Kapteenin pienestä käsikirjastosta löysin uuden testamentin ja minä
  syvennyin hartaana sitä lukemaan. Näin kului aika nopeasti ja hyvin,
  kunnes väsyin, ja ajatukseni eivät enää jaksaneet luettua käsittää.
  Millä tavalla lyhentäisin elämäni viimeiset, loppumattoman pitkät
  tunnit? Revolveria en enää ajatellut; -- venäläisen luonteen hyviä
  piirteitä on, että itsemurhat ovat harvinaisia aitoslaavilaisten
  keskuudessa.
  Minulla oli jo kauan ollut, niin sanoakseni, omallatunnollani vaistoinen
  vaatimus, että, koska kykenin, minun pitäisi laatia seikkaperäinen
  kuvaus Rusalkan vaiheista sen tapauksen varalta, että laivan runko
  joskus nousisi ihmisten ilmoille, ja jälkipolvi tahtoisi tutkia sen
  perikadon syitä. Varmaankin olivat ohjaushytti ja siihen kiinnitetty
  pelastusvene, jotka hyökyaalto oli pyyhkäissyt mennessään, vieneet
  tiedon Rusalkan perikadosta Suomen rannikolle, mutta kukaan
  haaksirikkoinen ei vielä tähän asti liene elänyt lähes kahtatoista
  tuntia, teljettynä uponneeseen laivaan. Nykyinen tilani tuntui minusta
  niin tavattomalta ja ennen kaikkea Rusalkan tasapaino-asema, että
  kertomukseni haaksirikkoa seuranneista vaiheistani olisi varmaankin
  ainoanlaatuinen, jommoista merenkulun historia ei tätä ennen ole tuntenut.
  Innostuin äkkiä tähän tehtävään. Oli kieltämättä miehevämpää ja
  hyödyllisempää sepittää tuollainen kertomus kuin odottaa epätoivoisesti
  käsiä väännellen kuolemaa, joka odotuttaisi itseään kenties vielä monta
  päivää.
  Etsin kapteenin pöydältä paperia ja kirjoitusvehkeitä, löysin kumpiakin
  ja rupesin kirjoittamaan. Olen jo kertonut tärkeimmät seikat, eivätkä
  voimani vielä ole herpouneet, ja jatkan niin kauan kuin jaksan kynää
  pidellä ja ajatella selvästi. Työ johtaa ajatukseni muualle, saa
  tahdonvoimani terästymään ja luo minuun mielikuvan, että kuolen
  jonkunlaisen sankarikuoleman.
  Kapteenin pöydältä olen löytänyt pullollisen viiniä ja jonkun
  laivakorpun. Olen vahvistanut itseäni niillä, kun voimani ovat uhanneet
  ehtyä, ja olen usein ihmetellyt, ettei happimäärä jo aikoja sitte ole
  kulunut loppuun ja etten ole kuollut, kun kerran jo olen haudattukin.
  Hytin tilavuus kai on syynä siihen, että vielä olen hengissä. Silloin
  tällöin tunnen voimakasta sydämentykytystä. Korvissani suhisee, ja
  pyörtymisoireita olen tuntenut. Toistaiseksi olen sentään vielä
  kunnossa, pitelen kynää jokseenkin vakavasti, ja ajatuksenikin jaksan
  vielä pitää koossa. Mutta uninen olen.
  Epäilen ettei rauhallisuuteni johdu yksinomaan ilmanhapen
  vähentymisestä. Tiedän että enoni Turkin sodan aikana Plevnaa
  piiritettäessä osoitti samanlaista rohkeutta, joka hänen toveriensa
  mielestä oli sankarillista, mutta jota hän itse piti maailman
  luonnollisimpana asiana. Se on ehkä sukuominaisuus. Olemme
  kohtalo-uskojia kaikki tyyni, kelpo sotureita ja intohimoisia
  tupakanpolttajia. Kaipaan tupakkaa haikeasti vankilassani, olen
  nuuskinut kaikki kapteenin kätköt enkä ole löytänyt savukettakaan, ja
  tämä puute on mielestäni sietämättömintä tuskaa mitä tunnen. Oman
  savukekoteloni unohdin upseerisuojan pöydälle syöksyessäni suinpäin
  tänne kapteenin hyttiin. Jospa kapteeni vain olisi ollut tupakkamiehiä,
  niin viimeiset hetkeni olisivat kuluneet melkoisen miellyttävästi.
  Kapteenin kätköjä kolutessani olen sentään tehnyt löydön, joka valaa
  minuun entistä suurempaa rauhaa. Löysin näet rasian, jonka kannessa oli
  kirjoitus: opiumia. Avasin sen ja näin kasan pieniä mustia pillereitä.
  Niitä oli varmaan tarpeeksi nukuttamaan minut, jos kuolonkamppailu ja
  tukehtumiskouristukset kävisivät liian vaikeiksi. Nälkä ei vielä vaivaa
  minua, mutta pahinta on, että lamppu uhkaa sammua, vaikka olen huomannut
  siinä olevan öljyä vielä ainakin kymmeneksi tunniksi. Kaikki viittaa
  siihen, että happi on loppumaisillaan.
  Katselen melkein kuin lempien tätä valaisevaa ystävääni, joka ilmoittaa,
  kuinka monta tuntia vielä saan elää. Kun liekki käpertyy lasissa ja
  lekuttaa vain heikkona lepattavana tuikkuna, silloin on minunkin elämäni
  liekki ehtinyt minimiinsä ja sammahtaa seuraavassa minuutissa. Siihen ei
  ole enää monta tuntia, näen ja tunnen sen monista merkeistä.
  Jalkani ovat jääkylmät, enkä halua niitä lämmittääkseni kävellä
  hytissäni, sillä hengitykseni kävisi silloin kaksinverroin syvemmäksi,
  hapenkulutus kävisi samoin kaksinkertaiseksi, ja hapen haluan säästää
  lamppua varten, jotta voisin muistiinpanoni saada valmiiksi.
  Ehkä niillä on myös tieteellistä arvoa. Muuan ystäväni, joka on lääkäri
  ja tietysti myös eläinkokeilija, panee kaniineja ilmapumpun lasikuvun
  alle ja pitää niitä siellä, kunnes ne ovat ruumiita, ja laskee samalla
  niiden valtimotykytyksen sekä tekee muitakin, tiettävästi peräti
  tärkeitä tieteellisiä havaintoja. Nyt olen minä tuollainen kaniini. Ja
  samalla olen kokeileva lääkärikin.
  Valtimoni lyö enemmän kuin sata kertaa minuutissa, mikä todistanee,
  ettei loppu vielä ole kovin lähellä, vai kuinka? Sehän on päinvastoin
  kuumeen merkki, mikäli minä tiedän. Mutta se johtuu ehkä
  ponnisteluistani pysyä jäykkänä.
  Juuri nyt välähtää mieleeni mahdolliselta tuntuva ajatus. Hytinikkunan
  voi avata sisäänpäin -- ehkä voisin sen kautta ryömiä ulos ja kohota
  merenpinnalle? Järjetöntä! Se on liian ahdas. Sitäpaitsi syöksyisi vesi
  sisään ja sellaisella voimalla, joka ehkäisisi yrityksenkin asettua
  virtaa vastaan. Ei, minun oli kuoltava sinne missä olin, kunnes
  luonnonlait näkevät hyväksi vapauttaa minun kuolleen ruumiini. Elävänä
  en milloinkaan täältä pääse.
  Tutkin joka tapauksessa ikkunaa ja äkkiä pelästyin, että lasiruutu voisi
  särkyä ulkoa puristavan suunnattoman paineen vaikutuksesta. Seuraavassa
  hetkessä kierrän teräksisen sisäluukun huolellisesti paikoilleen ja
  palaan muistiinpanojeni ääreen. Mutta en tiedä enää mitä kirjoittaisin,
  tunnen itseni haluttomaksi ja epäilen, etteivät rivini kuitenkaan
  koskaan joudu kenenkään käsiin, ja jos joutuvatkin, ovat ne jo ammoin
  olleet mahdottomia lukea. Estääkseni mikäli mahdollista tätä
  tapahtumasta käärin ne öljypaperiin, jota on saatavissa, ja sitte
  ompelen ne povitaskuuni. Neulan ja lankaa olen löytänyt pöytälaatikosta
  -- kapteeni tuntuu olleen huolellinen mies! Lopuksi sidon ympärilleni
  uimavyön, jotta nousen pinnalle, kun Rusalka vihdoinkin on päättänyt
  vedenalaisen matkansa.
  Pääni alkaa mennä sekaisin, minun täytyy hetkeksi levähtää. En tunne
  hengenahdistusta, mutta silmissäni hämärtää ja minua paleltaa. Eikä
  ihme, sillä lähemmäs kaksitoista tuntia sitte sammui tuli
  höyrykattiloiden alta, lämpöjohdot täyttyivät kylmällä vedellä, ja meren
  syyslämpö on tuskin yhdeksää astetta -- tässä syvyydessä tuskin muuta
  kuin neljä.
  Ennenkuin käyn levolle tahdon -- sen tapauksen varalta, etten enää
  heräisi -- pyytää sitä, joka löytää minut ja muistiinpanoni, jättämään
  meidät viranomaisten huostaan. Lompakossani on jokunen seteli; ne saa
  löytäjäni, jos hän huolehtii siitä, että ruumiini ja vaatteeni viedään
  lähimmälle paikalle, missä on tämäntapaisia rantalöytöjä käsitteleviä
  viranomaisia. Sillä minä oletan, että meri lopulta syövyttää laivan
  liitoksiltaan hajalle, ja siten joudun pinnalle. Ei tiedä mitä voi
  tapahtua. Mikään ei ole mahdotonta. Ja ellei silloin vielä tiedetä
  mitään varmaa Rusalkan kohtalosta, niin olen minä tervetulleena, mutta
  surullisena todistuksena meitä kohdanneesta onnettomuudesta. En syytä
  siitä ketään; kuolemaa odotellessaan suo mielellään anteeksi. Tuomitkoon
  maallinen oikeus yhtä lempeästi kuin minä!
  
  
  11.
  Mereen suljettuna. Yksityisluontoinen tunnustus.
  
  Nukkumistani häiritsivät tuskalliset unet -- peräti tuskalliset unet.
  Mutta joka tapauksessa nukuin, kunnes havahduin heikkoon sysäykseen,
  joka silmänräpäyksessä sai minut tajuihini ja pani minut käsittämään
  että jotakin oli tapahtunut, sellaista mikä voisi muuttaa kohtaloni kulun.
  Ensimäistä heikkoa sysäystä seurasi toinen, ja sitte tuntui kuin laivan
  runko liukuisi jotakin kallioseinää pitkin tai jotakin sentapaista.
  Ainakin huomasin hyttini kallistuvan ja odotin jännittyneenä mitä
  tapahtuisi. Mutta tuli jälleen hiljaista, oli kuolemanhiljaista kuten
  ennenkin. Jännitys laukesi, ja minä aloin hengittää raskaasti. Laiva oli
  luullakseni sysäytynyt jollekin luodolle tai vain hipaissut sitä. Oli
  tehnyt kumpaa tahansa, tilani ei siitä mihinkään suuntaan muuttunut.
  Raskaasti, tuskaisasti hengittäessäni huomasin ensimäistä kertaa
  selvästi, että ilma oli alkanut turmeltua. En voinut saada sitä
  keuhkoihin, ponnistelin ja ponnistelin niin että rintakehä oli haljeta,
  mutta minun oli mahdotonta vetää ilmaa keuhkoihini niin paljoa kuin ne
  vaativat. Tuskissani pudotin tulitikkuni lattialle ja minä rupesin
  nelinkontin ryömien niitä etsimään. Minun ei onnistunut niitä heti
  löytää. Ne olivat kätkeytyneet peräti hyvin tai minä olin jo pyörällä
  päästä.
  Lattialla kontatessani tein silti keksinnön, joka pitensi elämääni
  monella tunnilla. Kun tulitikkuja hapuillessani pääni joutui lähelle
  lattiaa eräässä hytin nurkassa, satuin sysäämään kirjoituspöydän takana
  olevaa seinää, ja tällöin tunsin keveän ilmavirran, joka virkisti minua
  tavattomasti ja synnytti minussa vallan verrattoman nautinnon ja
  hyvinvoinnin tunteen. Jäin lattialle makaamaan ja ahmin ilmaa täysin
  siemauksin. Se reipastutti minut, pääni tuli jälleen selväksi, ja hetken
  perästä löysin tulitikutkin, jotka olivat joutuneet kirjoituspöytämaton
  reunan alle.
  Raapaisin tulen, mutta tikku ei ottanut palaakseen, vielä vähemmin
  lamppu syttyäkseen. Lopulta minun sentään onnistui saada se palamaan,
  hehkumaan punertavaa hohdetta, jota tuskin voi sanoa liekiksi, mutta
  joka silti valaisi hytin pimeää niin paljon, että sain selville mistä
  ilmavirta johtui.
  Kaksitoista tuntia kestäneen vankeuteni aikana ei ollut päähäni
  pälkähtänyt avata ainoatakaan ilmanvaihtoreikää, koska tietysti
  pelkäsin, että vettä syöksyisi siitä sisään. Nyt olin pimeässä
  sattumalta sysännyt lattian lähellä olevaa ilmareikä-luukkua, mutta
  veden asemasta siitä tulikin raitis ilmavirta, joka valoi minuun uutta
  elämää. Johtotorvi ei vienytkään ulos, vaan hyttini vieressä olevaan
  ensimäisen luutnantin suojaan. Ja sieltä nyt lehahti ilmavirta, joka
  täytti minun melkein läkähtyneet keuhkorukkani.
  Huomasin toki heti, että tämä oli vain hirsipuulomaa, enkä antautunut
  mihinkään riemuitseviin toiveisiin. Voisin elää korkeintaan jonkun
  tunnin enemmän panemalla suuni johtotorven aukolle ja ahmimalla
  naapurihuoneen raitista ilmaa. Mutta yhtäkaikki uusi keksintöni herätti
  minussa uusia ajatuksia ja suunnitelmia. Ehkä voisin murtautua seinän
  läpi johtoaukon kautta? En, se olisi mahdotonta. Mutta joka tapauksessa
  olin saavinani suunnattomasti uusia mahdollisuuksia vain siten, että
  olin keksinyt seinässä reiän.
  Panin lampun lattialle, aukosta hersyvän ilmavirran lähelle, ja huomasin
  ilokseni, että se paloi nyt kaksinverroin paremmin. Antautuessani peräti
  lapsellisesti ja lyhytnäköisesti iloitsemaan niistä uusista
  harrastuksista, jotka nyt olin vankeudessani saanut, tulin ajatelleeksi,
  että laivassa ihan varmaan oli sisäisen ilmanvaihdon vuoksi koko joukko
  hytistä hyttiin kulkevia ilmanvaihtotorvia. Niiden avulla saisin ehkä
  ääneni kuulumaan onnettomuustovereilleni, jos he vielä olivat elossa ja
  olivat pelastautuneet tähän laivaosastoon.
  Painoin suuni aukolle ja keuhkojeni koko voimalla päästin mitä pahimman
  metakan herättääkseni toverieni huomion itseeni. Ei vastausta. Mutta
  minä itse säikähdin omaa ääntäni niin, että tunsin hiusten nousevan
  pystyyn päässäni, ja ponnahdin kauhuissani taaksepäin. Minusta tuntui,
  että olin haastanut avukseni meren henkiä tai tehnyt hälytyksen haudan
  pyhässä hiljaisuudessa.
  Hieman toinnuttuani kysyin itseltäni, kuinka toverieni oli voinut käydä.
  Olisinko todella ainoa, joka oli pelastunut? Ei, -- olinhan heti sen
  jälkeen, kun olin joutunut vankilaani, kuullut vasaraniskuja, joiden
  arvelin syntyneen siitä, että toverini tiivistivät suojapaikkaansa
  sisään pyrkivältä vedeltä. Mutta olinko todella kuullut oikein? Eikö
  minun kiihoittunut mielikuvitukseni vain ollut saanut minua kuulemaan
  ääniä, joita ei todellisuudessa laisinkaan ollut?
  Sitä seikkaa en enää kyennyt ratkaisemaan. Sen verran vain tiesin
  varmaksi, että se oli ainoa ääni, jonka koko vankeuteni aikana olen
  kuullut, sen sekä äskeisen sysäyksen ja raapaisun kallioon, mikä oli
  minut havahduttanut unesta. Olinhan kuin mieletön takonut hytin seiniä
  enkä ollut hiiskahdustakaan saanut vastaukseksi. Ei, minulla ei
  tosiaankaan ollut toiveita saada huutamalla herätetyksi toisten
  teljettyjen huomiota, -- olisivathan he silloin voineet helpommin kuulla
  jyskytykseni.
  Mahdollisuus keskustella johtotorvien kautta ei silti antanut minulle
  rauhaa. Kiljaisin jälleen voimieni takaa, mutta vastauksena oli vain
  viereisestä huoneesta kajahtava kammottava kaiku. Sitte antauduin
  tyynesti odottamaan. Huomasin jälleen, että laivan seinät olivat paljon
  parempia äänenjohtajia kuin suljetut luukut ja selittelin itselleni,
  että minä olin ilmeisesti ainoa, joka olin haaksirikossa jäänyt henkiin.
  Panin muistiinpanoni lattialle ja jatkoin kirjoittamistani rähmälläni,
  koska olin tukehtua, jos nousin seisoalleni. Kun olen näin kirjoittanut
  hyvän tovin, katson kelloani ja huomaan, että vankeuteni neljästoista
  tunti on koittanut.
  Kuinka kauan tätä kestäisi? Kauanko minulla on vastustusvoimaa ja
  sitkeyttä, ennenkuin sorrun? Ja mitä hyötyä oikeastaan on tästä
  sitkeydestäni? Eikö ole yhtä hyvä, että otan opiumipillerini heti,
  kulautan ne viinin mukana, jään lattialle makaamaan ja antaudun
  vapaaehtoisesti siihen kohtaloon, joka kuitenkin minut tavoittaa jonkun
  tunnin perästä, kun viereisen hytin uusi ilmanlähde on tyrehtynyt?
  Järkeni myöntää, sydämeni epää. Tottelen jälkimäistä hämärästi toivoen,
  että tapahtuisi jotakin sellaista, mikä parantaisi tilani tai pelastaisi
  minut tykkänään vankilastani. Toivo on oudon itsepintainen. Se on kuin
  mato tai matelija, joka on hyvin alhaisella kehitysasteella. Sen voi
  typistää, sitä voi rääkätä, kiduttaa, sen voi hakata palasiksi, mutta
  palaset silti liikkuvat, ne hapuilevat pelastusta vielä kuolemankin
  jälkeen. Se on elämäntarmoa -- selittämätöntä elämäntarmoa, joka ei
  välitä rahtuakaan terveestä järjestämme, joka ottaa siltä vallan ja joka
  usein suorittaa uskomattomia tekoja, jommoisiin emme milloinkaan ole
  luulleet pystyvämme.
  Sama hämärä voima vallitsee minussakin. Minussa on kaksi tahtoa, toinen
  alistunut, henkisesti ylhäinen, välinpitämätön ja vailla eteenpäin
  pyrkivää voimaa, toinen alkuperäinen, aineellinen, hajallinen ja niin
  väkevä, ettei ylhäinen järkeni voi mitään sen päättäväisyydelle.
  Tämä tinkimätön ja tuntematon tahto se pakottaa minut elämään, makaamaan
  lattialla hytissä, jonka ilma on turmeltunutta, pakottaa minut, jota yhä
  tiheämmin toistuvat pyörrytys- ja hourekohtaukset vaivaavat. En toivo
  mitään, mutta toivon silti mahdotonta, odotan vain kuolemaa, mutta yhtä
  hyvin odotan, että joku yliluonnollinen apu minut pelastaisi vankilastani.
  Olen vasta kahdeksankolmatta ikäinen, ja se selittänee paljon.
  Oikeastaan en ole levoton, mutta minä alan tuumiskella kuluneen elämäni
  pikkutapahtumia, jotka synnyttävät minussa jonkunlaista katumusta ja
  pahaa omaatuntoa, nyt kun jätän elämän ainiaaksi. En usko, että kuoleman
  jälkeen maksetaan palkka sen mukaan mitä elämässä on tehty, mutta en voi
  vapautua ajatuksesta, että nyt kärsin erheitteni takia.
  Tämäntapaisissa muistiinpanoissa minun ei oikeastaan pitäisi antaa tilaa
  henkilökohtaisten surujen ja tunteitten kuvailulle, mutta ihminenhän
  olen minäkin ja tiedän, että tämä on viimeinen sanani, minkä koskaan
  joudun lausumaan. Eri juttu on, joutuvatko nämä rivit kuolemani jälkeen
  kenenkään ihmistoverini luettavaksi. Joka tapauksessa tunnen kuin
  huojennusta saadessani uskoa viimeiset ajatukseni edessäni olevalle
  paperille, ja että ne koskettelevat omia asioitani, ei ihmetyttäne ketään.
  Varsinkin kaksi seikkaa painaa mieltäni, ja toinen niistä koskee läheltä
  Rusalkaa; kuinka läheltä, sen olen sittemmin saanut selville.
  Vuosia sitte rakastin nuorta tyttöä, ja hän rakasti minua. Mutta
  kohtalon ja elämän oikut eivät sallineet meidän milloinkaan toteuttaa
  unelmiamme. Olin varaton nuori meriluutnantti, koko pääomani oli vain
  valoisissa tulevaisuustoiveissa. Hän oli hyvässä perheessä kasvanut
  köyhä tyttö, joka elätti itseään antamalla ranskan- ja saksankielen
  tunteja. Olimme tutustuneet toisiimme äitini kodissa, sillä lemmittyni
  oli sisareni hyvä ystävä.
  En unohda koskaan sitä surua, mikä valtasi sisareni, kun myöhemmin olin
  miltei kuin pakotettu hylkäämään nuoruuteni rakkauden päästäkseni
  eteenpäin. Nyt olen täysin selvillä, kuinka sydämettömän askeleen
  tällöin astuin, se tuotti minulle haikeampaa tuskaa kuin omaiseni
  aavistivatkaan. Kaiken kaikkiaan tein silti parhaiten niin kuin tein,
  sillä siten sain rakkaani säästymään hyvin raskaalta tulevaisuudelta
  puolisona ja äitinä, etenkin sen välttämättömän kohtalon jälkeen, joka
  nyt minua odottaa. Meriluutnantin lesken eläke saisi hänet vain
  kaksinverroin katkerammin tuntemaan elämän kovuuden, jos hänen lisäksi
  olisi huolehdittava lapsista.
  Ei kuitenkaan sinänsä se seikka, että hänet jätin, tuota minulle
  omantunnontuskia, vaan se tapa, kuinka siitä selviydyin. Kuten monet
  nuoret miehet, jotka joutuvat huvittelevan Pietarin seuraelämään, hankin
  minäkin menestymiseni ja edistymiseni merimiesalalla pyrkimällä
  upseerimaailman naisten suosioon. Toisen luutnantin valtakirjasta saan
  kiittää erästä kenraalitarta, häntä minun on kiittäminen niinikään
  siitä, että opin suuren maailman tapoja ja tottumusta, mutta huhujen,
  jotka tiesivät kertoa menestymisestäni, annoin harkitun selvästi joutua
  morsian-rukkani kuuluviin, jotta hän ylväänä ja vapaaehtoisesti rikkoisi
  suhteemme.
  Niin hän tekikin, ja minä olin vapaa. Hän otti syyn itselleen, ja hän
  katkaisi suhteemme, hiljaisen sankarillisesti ja vaiteliaan
  halveksivasti, mikä liikutti minua kaikkein ankarimmin. Tiesin varsin
  hyvin, että hän oli huomannut mihin pyrin, ja minä tunsin itseni sekä
  nöyryytetyksi että kiitolliseksi, enkä ole milloinkaan sen jälkeen
  uskaltanut katsoa häntä silmiin.
  Mutta kun nyt yksinäisyydessäni, puolitukehtuneena veteen teljettynä ja
  tietäessäni kuoleman minua odottavan, teen tiliä elämästäni, on minun
  esitettävä hänelle muuan pyyntö. Olen varma, että näiden rivien löytäjä
  esittää vanhalle äidilleni -- Solovinin leskelle, joka asuu Vasili
  Ostrovin 6:nnella linjalla 82:ssa -- ainakin tämän kohdan. Äitini kyllä
  huolehtii siitä, että viimeinen tunnustukseni joutuu sen luettavaksi,
  jota se koskee.
  Sonjushka, nuoruuteni lemmitty!
  Ivan Sergejevitshisi on ollut sinulle uskoton, mutta hän ei ole voinut
  koskaan unohtaa sinua ja sitä naisellista sankariutta, jota osoitit
  hänen onneansa edistääksesi. Sillä onnella ei ole tosin ollut suurta
  merkitystä minulle, mutta se on opettanut minulle, mitä nainen voi
  uhrata sen hyväksi, jota hän rakastaa, ja se on antanut minulle voimaa
  uskoa rakkauden ylevyyteen ja sen puhtaihin vaikuttimiin keskellä
  elämää, missä alhaiset intohimot ja halvat laskelmat määräävät ihmisen
  kohtalon. Kiitos, Sonjushka, siitä mitä olet tehnyt! Omatuntosi antaa
  sinulle parhaan tyydytyksen, mutta älä halveksi kuolevan viimeisiä
  ajatuksia ja hänen viimeistä anteeksianovaa rukoustaan! Olen ollut
  arvoton, mutta sinä olet ottanut kantaaksesi minun arvottomuuteni.
  Kiitos, ja anna anteeksi! Kuolemaani asti ajattelen sinua, nuoruuteni
  kalpea lemmitty.
  Ivan Sergejevitsh.
  
  
  12.
  Mereen suljettuna. Tunnustus, joka ei ole varsin yksityistä laatua.
  Loppu.
  
  Sonjushkaa muistellessani valtasi minut heikkous ja tarve itkeä elämän
  tuottamia katkeria suruja, elämän, joka jo oli eletty loppuun. Painoin
  pääni lattiaan ja itkin ja nyyhkytin hyvät kymmenen minuuttia. Kyynelet
  olivat pesevinään pois vikani ja antavinaan minulle tunnonrauhan. Näin
  Sonjushkan seisovan vierelläni kalpeana ja totisena, olin tuntevinani
  hänen kätensä päälaellani ja kuulevinani hänen tyynen ja hillityn
  äänensä lausuvan minulle lohdunsanoja, antavan anteeksi, ja että hän
  toivoi saavansa pian nähdä minut toisessa paremmassa maailmassa.
  En tiedä, johtuivatko nämä tunneherkät haaveiluni heikentyvistä
  elinvoimista, mutta tiedän, että ne virkistivät minua ja tekivät minusta
  paremman ja nöyremmän ihmisen ja arvollisemman tyytymään kohtalooni
  oikean mielialan mukaisesti. Kun toinnuin liikutuksestani, huomasin vain
  vaivoin voivani lukea mitä äsken olin kirjoittanut. Lamppu uhkasi taas
  sammua, ja ilmareiästä tuntui enää tuskin henkäystäkään. Joko nyt
  lopettaisin muistiinpanoni? Käärisinkö ne öljypaperiin, neuloisin ne
  tiukasti povitaskuuni, sitoisin uimavyön kupeilleni, ottaisin
  opiumipillerini ja nukkuisin ikuiseen uneen?
  Tunsin itseni kuolemaan saakka väsyneeksi ja hervottomaksi. Vaivoin voin
  tehdä yrityksen koota voimani, mutta ponnistellessani sain jälleen
  joustavuutta. Ei -- minun oli saatava voimaa tehdä toinen tunnustukseni,
  tahdon lähteä elämästä puhtain omintunnoin, sanoa kaiken, tunnustaa kaiken.
  Siirrän lampun ihan ilma-aukon eteen, liekki elpyy hieman kirkkaammaksi,
  otan siemauksen viinipullosta, tunnen hetken aikaa kalvavaa nälkää -- en
  ole syönyt kunnolleen seitsemääntoista tuntiin -- mutta unohdan nälän
  ruvetakseni viimeiseen suureen voimainponnistukseen ja kootakseni
  tarmoni toiseen tunnustukseen. Minun täytyy se tehdä, muutoin en voi
  levollisena kuolla.
  Oli kuluvan vuoden kevätpäivä. Rusalka oli Kronstadtin laivatelakassa
  korjauksen alaisena, tai oikeammin korjaustyö oli jo loppumaisillaan.
  Minut oli määrätty laivaan päivystäjäksi, sillä miehistö oli jo osaksi
  laivaväkeen kirjoitettu, ja jonkun päivän perästä me ottaisimme
  virallisesti laivan haltuumme valtion veistämöltä.
  Muistan hyvin, että talven kuluessa oli toverieni keskuudessa liikkunut
  jotenkin epäedullisia huhuja siitä tavasta, jolla Rusalkan korjaustyötä
  tehtiin, mutta osittain oli moisiin huhuihin jo totuttu, osittain
  Rusalka oli mielestämme alus, joka nykyisin kelpasi vain
  satamapalvelukseen ja jota siis tuskin määrättäisiin mihinkään
  vakavampaan toimintaan. Olipa joukossamme tovereita, jotka arvelivat,
  että leväperäinen korjaustyö olisi omaksi eduksemme, koska siten
  vapautuisimme voimia kysyvästä kesäpalveluksesta avomerellä, ja ettei
  vanhaa alusta pitäisi koskaan korjata niin läpikotaisin, että sitä
  voitaisiin pitää uutena.
  Päivystäjätoimessa ollessani saapui illansuussa laivaan muutamia
  korkea-arvoisempia meriupseereja ja veistämön virkailijoita. He
  kiertelivät laivassa, tutkivat runkoa, selailivat paperitukkuja ja
  pitivät nähdäkseni tarkastusta. Minulla ei tietenkään ollut siihen
  mitään sanottavaa, käyskentelin kannella vaippaani kietoutuneena ja
  odotin illallisaikaa voidakseni sen jälkeen täysissä vaatteissa
  heittäytyä hyttini vuoteelle ja nukkua siinä samassa. Olin valvonut
  edellisen yön Pietarissa, ensin tanssiaisissa ja sitte erään yksityisen
  klubin pelipöydän ääressä. Ja minä olin lopen väsynyt.
  Huomasin, että tarkastusmiehet eivät suorittaneet työtänsä erikoisen
  huolellisesti: -- peräti kummallisen ajankin he olivat valinneet
  tarkastustyölleen. Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, ja
  tarkastus oli toimitettava kynttilän valossa, sillä vaikka kevätilta
  olikin kirkas, oli kuivatelakan pohjalla silti miltei säkkipimeää.
  Tarkastusmiehet kiertelivät silti siellä alhaalla, tutkivat runkoa sekä
  ulkoa että sisältä, ja minä kuulin heidän ilakoivan pilapuheensa
  nousevan milloin telakan pohjalta, milloin jonkun kansiaukon kautta tai
  konehuoneesta, jonka kattoikkuna oli auki.
  En sitä sentään ihmetellyt tuota enempää, tottunut kun olin ajattelemaan
  vain omaa palvelustyötäni. Mutta kun tarkastus oli päättynyt,
  kokoontuivat miehet kannelle, ja muuan veistämön virkailijoista tuli
  hymyillen luokseni ja kysyi, olinko jo syönyt illallista. Vastasin
  kieltävästi, sillä en tosiaankaan ollut vielä sitä tehnyt, ja silloin
  hän pyysi minua lähtemään heidän kerallaan illastamaan erääseen
  kaupungin ravintolaan, sillä Rusalka oli nyt tarkastettu, ja laivaston
  tarkastuskomitea oli sen hyväksynyt käyttökelpoiseksi.
  Vastasin kiittäen, mutta kieltäydyin ja selitin, että päivystäjätoimeni
  esti minua lähtemästä laivasta, mutta hän taputti naureskellen minua
  olalle ja virkkoi, että se asia kyllä järjestettäisiin, varsinkin kun
  tarvittaisiin vain sana minun esimiehiltäni, joita oli useita
  tarkastusmiesten joukossa.
  Minulla ei oikeastaan ollut mitään syytä kieltäytyä nauttimasta hyvää
  illallista vaikutusvaltaisten henkilöiden ja mahtavien esimiesten
  seurassa, kiitin vaieten, ja veistämövirkailija esitti asiani
  kontreamiraalille, joka viittasi minut luoksensa ja antoi minulle täyden
  vapauden noudattaa kutsua. Jonkun tovin kuluttua olimme matkalla
  kaupunkiin, ja puolen tunnin perästä istuimme valikoidun illallispöydän
  ääressä Kronstadtin hienoimman ravintolan juhlasalissa.
  Siitä tuli hupaisa illallinen, jolloin lausuttiin monta naljailevaa
  huomautusta sen aiheesta, nautittiin runsaasti samppanjaa ja
  hanhenmaksapiiraita, ja ylhäiset esimieheni kohtelivat minua tavattoman
  ystävällisesti ja toverillisesti. En ollut enää niin lapsellinen, että
  olisin olettanut sen johtuneen pelkästä hyvänsuopaisuudesta minua
  kohtaan, ymmärsin hyvin, että jotakin piili tässä kaikessa, ja pian
  sainkin asian selville.
  Muuan veistämön virkailijoista vei minut syrjemmälle, juuri kun mieliala
  illallisen loputtua oli korkeimmillaan ja kahvia alettiin tarjoilla,
  sekä selitti minulle hieman sopertavin sanoin, että Rusalka oli nyt niin
  hyvin korjailtu, kuin se vain koskaan voitaisiin tehdä, mutta että
  meidän tulisi tarkoin varoa kokeilemasta liian paljoa sen kestävyydellä
  ankaran merenkäynnin aikana ja että hän luotti minunkin apuuni tässä
  asiassa, sillä jokainen upseeri voisi vaikuttaa kapteenin päätökseen,
  jos tämä joskus haluaisi vaarantaa laivan, päällystön ja miehistön
  myrskyn aikana merelle.
  Olin täysin yhtä mieltä alentuvan korkean virkamiehen kanssa, joka oli
  tunnettu upporikkaaksi mieheksi. Hänen luottamuksensa mairi ja kohotti
  minua, ja minä lupasin omalta osaltani noudattaa hänen vihjauksiaan.
  Kysäisin, eikö hän ollut varottanut kapteenia itseään, mutta silloin
  sain vastaukseksi salaperäisen hymyilyn, minua taputettiin uudelleen
  olkapäälle ja minua kehotettiin niin ystävällisesti ottamaan kahvini ja
  vetämään pelipöydältä korttini, etten enempää enää tuumiskellut.
  Sinä yönä minulla oli erinomainen onni pelipöydän ääressä. Hoitelen
  ainakin melkoisen hyvin korttejani, mutta en vielä milloinkaan ole