Suomenlahden salaisuus - 4

  päässeet Suomenlahden avomerelle kanuunavene Tutshan seurassa, tunsimme,
  että voimakas lounaistuuli kiihtyi minuutti minuutilta ja myllersi merta
  mahtavasti Nargön selällä.
  Rusalka ei ollut mikään kelpo merenkyntäjä (ja mistäpä monitorista voi
  päinvastaista väittää?), mutta yhtä kaikki toivoimme myötäisen
  perälaitatuulen turvin voivamme helposti päästä Suomenlahden poikki ja
  vielä samana iltana ankkuroitua Helsingin vesille. Mutta toisin oli
  kohtalo säätänyt.
  Kun olimme päässeet noin puolimatkaan ja jättäneet tallinnalaisen
  majakkalaivan taaksemme, sivuutti meidät Tutsha, joka selviytyi
  aallokosta meitä paremmin. Myrsky yltyi niin, että perämiehiä täytyi
  vaihtaa joka neljännestunti, koska heillä oli ankara työ pitää vaanivaa
  jättiläistä oikeassa suunnassa. Jokainen ankarampi puuskaus sinkosi
  heidät peräsinpyörältä vasten ohjaushuoneen seiniä, sillä pyörä totteli
  aaltojen painallusta peräsimeen.
  Kapteeni ja me muut huomasimme meitä uhkaavan vaaran, pidettiin
  neuvottelu ja me päätimme kääntyä takaisin Tallinnaan. Olimme jo
  aiemminkin yrittäneet kääntyä, mutta kun se oli osoittautunut vaikeaksi,
  olimme ottaneet vanhan suuntamme jälleen. Emme voineet koskaan olettaa,
  että meri kävisi niin ankaraksi. Nyt näytti välttämättömältä kääntyä,
  sillä näin emme voisi kauaa kestää. Ehkä selviytyisimme paremmin, jos
  aallokko olisi laitavastainen, -- samoin olimme kerran ennenkin
  menetelleet Itämerellä raivonneen myrskyn kynsissä ollessamme.
  Käännyttäessä sinkosi toinen peränpitäjä niin ankarasti syrjään, että
  hän taittoi käsivartensa ja pyörtyi. Mutta aluksen kokka oli nyt päin
  hyökyjä ja vaarui vaarattomammin. Aloimme jo toivoa voivamme, ellemme
  päästä Tallinnaan illaksi, niin ainakin välttää myrskyn avomerellä.
  Peräsin ei toiminut nyt enää niin huolestuttavasti, ketjut eivät
  pingoittuneet niin pahasti kuin äsken, ja helpotuksen huokaus pääsi
  meiltä kaikilta. Olimme viimeksi kuluneen puolen tunnin aikana olleet
  valmiit kuulemaan milloin tahansa sen kammottavan rasahduksen, joka
  sanoisi meille että peräsinketju oli katkennut ja ohjauslaite joutunut
  käyttökelvottomaksi.
  Mitä se olisi merkinnyt myrskyn pahimmillaan raivotessa, ymmärtää
  jokainen merimies.
  Rusalkassa ei ole höyryperäsinlaitetta; alus on muutenkin vanhaa
  rakennetta. Ja vaikka sellainen olisi ollutkin, olisi se ollut samassa
  vaarassa särkyä. Sillä, koko monitorimuoto ei sovi ankaraan
  merenkäyntiin. Syynä on lähinnä sen suunnaton vedenalaisrunko, joka
  teoreettisesti katsoen edistää laivan liikkeitä, mutta käytännössä tekee
  sen kaksinverroin raskaammaksi ja uhatummaksi heti, kun aallokko käy
  kyllin ankaraksi kehittääkseen kaiken voimansa sen kylkiä ja pohjaa
  vasten. Siinä tapauksessa vaarumiset eivät ole sellaisia kuin
  tavallisessa aluksessa, vaan ne muistuttavat väkeviä iskuja, jotka
  panevat koko rungon vavahtelemaan. Ja jotta moisten vaarallisten
  vaarumisten aikana voitaisiin ohjata, on Rusalkassa tavallista isompi
  peräsin, mikä osaltaan selittää, että perämiesten oli vaikeata käsitellä
  pyörää, kun alus joutui hyökyihin.
  Olimme kuten sanottu upseerineuvottelussa hieman rauhoittuneet. Vaikka
  aallot lakkaamatta ärjyivät kamalasti tohisten matalan laivankannen yli,
  eivät puuskaukset olleet enää entisen ankaria. Panssaritorni kyllä
  kestäisi -- peräsinlaitteet olivat laivan heikoin kohta.
  Mutta -- ja se oli suuri mutta!
  Kukaan ei lausunut asiasta sanaakaan, mutta kaikki ajattelivat samaa.
  Huomasin sen kapteenin muuten niin tyynestä katseesta, keksin sen
  kaikkien tovereitteni silmänurkilta ja minä itse tunsin tuon mutta-sanan
  nousevan tukehduttavana kurkkuuni.
  Rusalka oli jo menneenä kesänä tuomittu melkein kuin kuolemaan ja
  vanhentuneeksi kelpaamaan meriliikenteeseen. Talvella siihen oli tehty
  korjauksia ja se oli siistitty uuteen kuntoon -- mutta -- mutta -- mutta!
  Tiesimme kaikki, että ne korjaukset olivat pikemmin nimellisiä kuin
  hyödyllisiä. En tahdo tai en voi sanoa, kuinka laivatelakalla oli
  korjaukset tehty, mutta vastaleivottu merikadettikin huomasi, että
  Rusalka oli pahasti syöpynyt liitoksiltaan ja, ollakseen rauta-alus,
  vuoti kovin runsaasti köliosastoon, missä ei saa olla vettä enempää kuin
  mitä koneiston jäähdytyspumpuista sinne on päässyt valumaan.
  Tämä synkkä tieto sai meidät vaiteliaiksi ja alakuloisiksi. Päällystön
  masentunut mieliala tarttui tietysti miehistöönkin. Kukaan ei mennyt
  kojuunsa, vaikka yövartio jo oli asettunut paikoilleen. Mutta
  köliosastoa mitattiin tämän tästä, ja vesi kohosi siellä yhtämittaa --
  nousi varmasti ja lakkaamatta, vaikka tyhjennyspumput työskentelivät
  mitä voimakkaimman höyrypaineen alaisina.
  Myrsky ei heltynyt, pikemmin päinvastoin, päättäen aallokosta, joka
  paisui yhä ankarammaksi, vaikka meidän vähitellen olisi pitänyt päästä
  suojaan Nargön selältä. Onnettomuudeksemme myrsky oli kääntymässä
  läntiseksi, mikä teki merenkäynnin entistä uhkaavammaksi, koska aallokko
  nyt alkoi kuohua ristiin edellisen suunnan kanssa.
  Nousin panssaritorniin luodakseni yleissilmäyksen asemaan. Aiemmin
  olimme nähneet tallinnalaisen majakkalaivan jonkun verran tuulen
  alapuolella, en voi sanoa, kuinka kaukana meistä, ja melkein suoraan
  etelässä vilkkui Nargön majakkatuli. Laskin, että matkaa sinne saattoi
  olla kolme- tai neljäkymmentä virstaa. Oleskelu tornissa ei ollut
  kaikkein miellyttävintä. Vaikka kanuunat tietysti olikin korjattu
  suojiin ja alustiinsa kiinnitetty sekä uurreluukut suljettu, pusersi
  aallokko kuohujaan niiden lävitse, sillä kumitäytteet eivät liene olleet
  kyllin tiiviitä, minkä selittää se seikka, että niitä on tarvis harvoin
  sulkea. Minä ainakaan en ole seitsenvuotisen palvelukseni aikana monilla
  monitoreilla ollut mukana myrskyssä, joka olisi vaatinut tällaisiin
  varovaisuuspuuhiin ryhdyttäväksi.
  Kun tulin tornista alas, löysin toverini teepöydän äärestä, mutta kävi
  sääliksi nähdä, kuinka huono ruokahalu noilla reimoilla merikarhuilla
  nyt oli. Kapteeni ei lähtenyt ohjaushuoneesta perämiesten luota
  nauttimaan edes lasillista teetä kanssamme. Hänelle vietiin tee sinne
  missä hän seisoi paikallaan. Meillä muilla ei ollut sinä iltana paljoa
  toisillemme puhuttavaa. Kaikki aavistimme jotakin pahaa olevan tulossa,
  ilmassa leijui hirveä lamaantunut mieliala, mutta kukaan ei keventänyt
  sitä lausumalla mitä hän pelkäsi. Kukaan ei mielinyt ensimäisenä
  ilmaista sitä alakuloisuutta, jota me kaikki vaistomaisesti tunsimme.
  Yötä myöten myrsky riehahti täyteen raivoonsa. Toisella laivalla se ei
  olisi meitä paljoakaan pelottanut, Rusalkassa kiihtynyt aallokko tuntui
  meistä kuin kuolemantuomiolta. Viimeisten kahden tunnin aikana oli loki
  merkinnyt vain kuusi meripeninkulmaa, vaikka kuljimme täysin konein. Ja
  köliosastossa vesi kohosi yhä.
  Aloimme valmistua kestämään pahinta. Kapteeni tuli alas ja määräsi
  kaikki vedenpitävät osastot suljettaviksi. Niiden avulla voisimme
  pysytellä pinnalla, vaikka köliosasto täyttyisikin vedellä ja sen mukana
  konehuone. Narisevien luukkujen kaamea ääni ja vasaroitten nakutus
  katkaisivat ja vaimensivat myrskyn ja aaltojen ärjyn.
  Olimme tuskin saaneet luukut kuntoon, kun koneet äkkiä taukosivat. Vielä
  pari männän iskua, nekin hitaita ja ponnistelevia, sitte oli kaikki
  vankkumattoman hiljaa, ja kuului vain pitkällistä viuhuvaa ääntä kuin
  ulospursuavan höyryn sihinää. Mitä oli tapahtunut?
  Koneinsinööri syöksyi palttinankalpeana upseerihuoneeseen ja ilmoitti
  että toinen silinterinluisti oli toistaiseksi lakannut toimimasta, koska
  täyte oli irtautunut ja höyry pursui ulos. Ankarassa aallokossa vanha
  kone oli työskennellyt peräti epätasaisesti, sillä potkuri oli milloin
  kolme neljäsosaltaan veden yläpuolella, milloin painui syvälle
  aaltoihin. Tavallisessa laivassa tämä ilmiö ei ole harvinainen, sen
  tietää jokainen, ken myrskyn kynsissä on joutunut liikkumaan avomerellä.
  Mutta monitorissamme, joka on suurimmalta osaltaan vedessä, ei ollut
  otettu huomioon sitä tärinää, mikä tällöin syntyy koneistossa, tai laiva
  oli muuten liian raihnas kestämään moisia puistatuksia. Koneet eivät
  voisi työskennellä ainakaan puoleen tuntiin. Korjailtiin mitä voitiin,
  mutta konehuone oli täynnä ulospursunutta höyryä, muuan lämmittäjä oli
  polttanut itsensä pahoin, kattiloista oli päästettävä miltei kaikki
  höyry, jotta onnistuttaisiin saada luisti kuntoon.
  Kaikkien pitämä koneinsinöörimme oli tuskin puhunut loppuun, kun meri jo
  vahvisti hänen sanansa tosiksi sinkoamalla natisevan ja ohjaamattoman
  aluksen aaltolaaksoon niin voimakkaasti, että koko teekalusto kilisten
  ja kalisten putosi lattialle ja me itse takerruimme toinen toisiimme ja
  hapuilimme tukea mistä saimme, jottemme joutuisi jakamaan sen kohtaloa.
  Ja nyt alkoi murhenäytelmän toinen kauhistuttava kohtaus. Rusalka
  ajelehti myrskyn ja aallokon mukana Suomenlahden rantakallioita kohden!
  Sinne oli onneksi vielä pitkä matka, mutta ellemme pian saisi koneistoa
  käyntiin, olisi kohtalomme selvä. Vaikka ikäkulu alus kestäisikin
  ohjaamattomana aallokon iskut, odottaisivat meitä tuonnempana
  vaahtipäiset rantahyrskyt ja terävät vedenalaiset särkät.
  Kaunis tulevaisuus, totisesti!
  Venäläinen merimies kuten sotilaskin on pohjaltaan jyrkkä fatalisti.
  Tieto siitä, että me ajelehdimme holtittomina aaltojen kynsissä, ei
  synnyttänyt epäjärjestystä, ei kauhua, tuskin vaikerrustakaan. Me
  upseerit puristimme toistemme käsiä, miehet tekivät samoin.
  Konehuoneessa jatkui työ epätoivoisen kiihkeästi, mutta aluksen
  hetkahtelut vaikeuttivat sitä mitä suurimmassa määrässä, ne kun estivät
  uusien varaosien tarkan sovittamisen.
  Ylhäällä peräsinkojussa seisoi miehiä odottaen vuoroaan peräsinpyörän
  ääreen, ja kapteeni merkitsi merikortille nykyisen suuntamme. Me
  liikuimme parin solmuvälin nopeudella pohjakoillista kohden, ja ellei
  pohjavirta tulisi liian paljon avuksemme, ehtisimme todennäköisesti
  vasta aamuhämärissä Suomen rannikolle.
  Koneiston joutuessa epäkuntoon oli kello vasta hieman yli yhdeksän.
  Mutta ne yhdeksän tuntia, jotka nyt olimme merellä olleet, tuntuivat
  meistä yhtä monelta vuorokaudelta. Tietääkseni minulla ei ole
  verivihollisia, mutta jos minulla olisi sellainen, niin toivoisin hänen
  saavan kokea samaa mitä me nyt. Se tekisi varmasti hänet
  sovinnollisemmaksi ja suopeammaksi ja saisi esille hänen paremman
  luonteensa -- ainakin hetkeksi.
  Rusalka ajelehti aaltojen mukana yhä vain pohjakoillista kohden, ja
  köliosaston vesimäärä voitiin jo mitata jaloissa, sitte kun
  tyhjennyspumput olivat koneiston mukana tauonneet.
  Kapteeni kutsutti kaiken vapaan miehistön kokoukseen, luki iltarukouksen
  ja jakoi pyhän ehtoollisen, kuten hänen velvollisuutensa oli, kun
  kuolemanvaara meitä uhkasi. En ole milloinkaan ollut liikuttavammassa
  hartaustilaisuudessa. Rukouksiin sekaantuivat konehuoneesta kuuluvat
  vasaraniskut -- siellä jatkui kamppailu meidän pelastuksestamme -- ja
  laivaa huuhtelevien aaltojen kohu. Aluksen suunnaton runko huokaili
  raskaasti niiden kynsissä. Kun iltarukous oli päättynyt, suutelimme
  toisiamme ja jättäydyimme korkeimman huomaan. Jotkut itkivät, mutta
  useimmat olivat kalpeita ja levollisia.
  Koneistoa ei saatu koskaan kuntoon. Keskiyön korvissa vyöryi kannen yli
  aalto, joka pyyhkäisi mennessään perämiehen kojun ja pari miestä sekä
  pelastusveneen, joka oli sen kylkeen kiinnitetty. Nyt olimme
  täydellisesti meren mielivallassa. Kokoonnuimme jälleen yhteen
  odottamaan tuhoamme. Köliosasto oli jo kauan ollut vettä täynnä, nyt
  vuotimme vain että peräosasto puhkeisi. Se oli pahimmin aallokon
  ravisteltavana ja kuten arveltiin aluksen heikoin kohta. Sitte me
  uppoaisimme.
  Aamulla kello kolmen tienoissa kuului terävä vihellys, alus tuntui
  pysähtyvän ja minä huomasin seisovani nilkkoja myöten vedessä
  upseerihuoneessa, minut valtasi äkillinen kammo, ja minä syöksyin
  suinpäin erääseen kojuun, joka keskiosastossa oli avoimena.
  Kokoushuoneen rautaoven paiskasi ilmanpaine tiukasti jälkeeni kiinni.
  
  
  9.
  Tuhoiskun jälkeen. Mereen suljettuna.
  
  Jouduttuani näin yksikseni en ensi hetkellä ollut oikein selvillä
  itsestäni, olinhan valmistunut tuntemaan kylmän veden seuraavassa
  tuokiossa peittävän minut ja vetämään viimeisen henkäykseni. Mutta vesi
  ei syöksynytkään perässäni hyttiin. Outo hiljaisuus oli seurannut
  aaltojen kohinaa, tieltä työnnetyn ilman hirveätä vinkunaa, huutoja ja
  kiljahduksia. Kuin unissakävijä, joka herää kammottavasta horteestaan,
  katselin ympärilleni tilavassa hytissä. Se oli kapteenin huone, ja minä
  huomasin kaiken olevan hyvässä järjestyksessä, paitsi että laiva oli nyt
  melkoisesti kallellaan eikä enää heittelehtinyt aallokossa.
  Siinä samassa ymmärsin selvästi, mitä hirveätä oli tapahtunut. Rusalka
  oli uponnut. Peräosasto oli puhjennut, vesi täyttänyt upseerihuoneen,
  ehkä koneosastonkin ja painanut koko aluksen pohjaan.
  Seuraavassa tuokiossa olin hytin ovella ja yritin avata sitä.
  Mahdotonta! Jotakin suunnattoman raskasta ja sitkeätä oli työntynyt
  ulkopuolelle ja se piti ovea niin tiukassa lukossa, etteivät voimani
  kyenneet saamaan sitä edes raolleen. Mutta minä huomasin, että pieni
  vesipisara pusertui raosta, sitte toinen ja kolmas, ja pisaroita tuli
  yhä lukuisampia, mitä voimakkaammin ovea työnsin.
  Tarvitsemattani enempää miettiä asia selvisi minulle kokonaan. Rusalka
  oli uponnut, vesi täytti hyttini oven toisella puolella olevan
  upseerihuoneen, ja minä olin yksinäni ja avuttomana, sulkeutuneena,
  tiesi kuinka syvälle merenpohjaan!
  Kun hirveä tilanteeni oli minulle selvinnyt, oli ensimäinen epätoivoinen
  ajatukseni tehdä itsemurha välttääkseni pitkän ja tuskallisen kuoleman.
  Katseeni hapuilivat asetta, ja kapteenin kirjoituspöydällä näin
  kotelossa olevan revolverin. Otin sen käteeni, tutkin sitä, se oli
  panostettu, ja minä panin sen jo otsalleni.
  Mutta silloin maltoin mieleni, osittain koska halveksin koko tekoa,
  osittain koska mikään ei vielä pakottanut minua sellaiseen. Toistaiseksi
  oli tilani päinvastoin joltisenkin hyvä, kapteenin hytti oli tilava,
  ilma hyvää, ja lamppukin paloi kirjoituspöydän yläpuolella levittäen
  tasaista valoa vankilaani tai, oikeammin sanoen, hautaani. Kokonaiskuva
  ei ollut läheskään haaksirikkoutuneen, uppoavan laivan, ja hytissä
  vallitseva rauha sai minut omituisen tyyneksi sen kaksitoista tuntia
  kestäneen jännityksen jälkeen, missä viimeksi olimme eläneet. Ei
  ääntäkään rikkomassa hiljaisuutta, ja minä aloin ihmetellä, olinko
  ainoa, joka olin selviytynyt hengissä onnettomuudesta.
  Se ei sentään tuntunut minusta todennäköiseltä, sillä Rusalkassa oli
  vain tällaisia vedenkestäviä osastoja, jotka monitorin upotessa
  sulkeutuivat itsestään ilmanpaineen vaikutuksesta. Oli päinvastoin
  varsin luonnollista, että muutkin olivat pelastuneet, elleivät kaikki,
  niin ainakin useimmat. Sillä, kuten sanottu, vesi oli upseerihuoneessa
  ulottunut vain nilkkoihin saakka, ja muilla oli ollut hyvää aikaa
  pelastua ensimäisestä kuolemanvaarasta kuten minäkin.
  Mutta miksei kukaan ollut löytänyt tietänsä tänne? Siihen kysymykseen en
  voinut vastata. Minun pelastumiseni oli tapahtunut niin vaistomaisesti
  ja äkkiä, että muistin vain nähneeni jotkut kauhun täyttämät kasvot,
  joiden katseet kuvastivat selvää kuolemanpelkoa, kun pitkään harpaten
  juoksin heidän ohitseen. Olin huomannut avoimen oven, syöksyin
  umpimähkää siitä sisään, ja kun olin päässyt tähän huoneeseen, oli ovi
  paikalla sulkeutunut takanani.
  Sattuma oli järjestänyt niin, että minä olin laivan tilavimmassa
  hytissä, johon mahtui suurin ilmamäärä, ja senvuoksi pysyisinkin
  kauimmin hengissä -- - -!
  Miehet olivat jo aiemmin illalla sulkeneet huolellisesti kaikki hytin
  ilmareiät, minä olin tiiviisti suljetussa huoneessa, missä minulta ei
  vielä puuttunut mitään ja missä siis voin rauhallisena ja huolettomana
  tehdä huomioitani. Ne keskeytti jonkun hetken kuluttua ensimäinen ääni,
  minkä olin kuullut onnettomuuden jälkeen. Vähän matkan päässä minusta
  nakutettiin vasaralla jotakin oikein lujasti. Ilmeisesti toiset vangitut
  siellä tiivistelivät vankilaansa ja tilkitsivät rakoja estääkseen vettä
  vuotamasta sisään.
  Se ajatus sai minutkin kohdistamaan huomioni niihin vesipisaroihin,
  joita olin huomannut ovenraosta tihkuvan. Niitä tihkui yhä ja niistä oli
  jo syntynyt lattiamatolle pieni lätäkkö. Minä, joka kymmentä minuuttia
  aiemmin seisoin revolveri kädessä valmiina tekemään itsemurhan, minä
  etsin nyt kapteenin kätköistä kangastilkkuja ja rupesin
  meriupseeritikaria apunani käyttäen huolellisesti tukkimaan sitä pientä
  ovessa olevaa rakoa, mistä vettä hersyi.
  "Miksi näin teen?" kysyin itseltäni. "Vaiti!" vastasin samassa. "Teet
  näin vain, jotta sinulla olisi jotakin puuhailtavaa!" En tahtonut olla
  kyllin naurettava, että olisin edes itselleni myöntänyt ajatelleeni
  mahdollista pelastumista. Mutta kun pelastusajatus kerran oli tarttunut
  aivoihini, jäi se lopulta sinne yksin hallitsevaksi.
  Tiesinkö edes niin tarkoin, että Rusalka oli uponnut, kuten ensimältä
  olin arvellut? Mikä oikeastaan pani minut pitämään sitä niin varmana?
  "Niin, aallokko oli tauonnut", sanoin itselleni. Ja se tosiseikka sai
  minun vaistoisen elämänhalunikin ja perustelemattoman pelastustoivoni
  taintumaan. Rusalka oli ilmeisesti varsin syvällä, ehkä jo pohjassa,
  koska sen runko ei tuntunut enää ollenkaan liikahtelevan.
  Otin kapteenin pöydältä vahakynttilän, löysin tulitikkuja ja sytytin sen
  sekä irroitin hytin ikkunaa suojaavan teräsluukun. Paksun lasin takaa
  näin vettä -- mutta vettä joka oli yhtämittaisessa liikkeessä. Oliko
  Rusalka siis hievahtamatta paikoillaan pohjassa vedenalaisen virran
  liikkuessa ohitsemme? En ollut tuntenut vähäistäkään sysäystä, mikä
  tietenkin olisi tuntunut, jos laivan runko olisi hipaissut jotakin
  särkkää, niin, vaikkapa se olisi hyvin varovasti liukunut tasaiselle
  hiekka- tai savipohjalle.
  Ei -- vesi liikkui ylös ja alas; siitä päättelin, että me yhä olimme
  kulussa mekin. Koska vesi näytti painuvan alaspäin, päättelin että me
  silloin tällöin kohosimme pinnalle päin. Mitä kauemmin tarkkasin veden
  liikkeitä paksun lasilevyn takaa, sitä selvempää minusta oli, että
  Rusalka oli jonkunlaisessa horjahtelevassa tasapainoasemassa veden alla,
  liikkuen merenpinnan ja pohjan välillä, kuinka syvällä, sitä oli
  tietenkin laivasta käsin vaikea arvioida. Tämä johtopäätös oli hyvin
  luonnollinen ja erehtymättä ainoa oikea. Laiva oli vain puoleksi veden
  täyttämä. Vesitiiviit ilmantäytteiset osastot estivät sitä painumasta
  syvemmälle, ja nyt me harhailimme ympäri Suomenlahtea vedenalaisten
  virtojen mukana päämäärättä ja kykenemättä arvioimaan, mihin matkamme
  päättyisi.
  Katsoin kelloa -- se oli neljä aamulla. Jonkun tunnin perästä voisin
  määrätä kuinka syvällä Rusalka oli. Se kävisi varsin helposti päinsä
  siten, että sammuttaisin lampun ja tarkkaisin, tunkeutuisiko valoa veden
  läpi ikkunaani. Ne tunnit tuntuivat minusta loppumattomilta, sitte kun
  olin päässyt onnettomuuden synnyttämästä ensi jännityksestä ja tunsin
  turtumuksen astuvan tilalle.
  Tutkin tarkkaan hytissä olevan tulitikkuvaraston. Sitte tulin
  tuumineeksi, että se pieni happimäärä, joka oli suljetussa hytissä,
  vähentyisi vähentymistään, jos antaisin lampun palaa. Sammutin sen ja
  asetuin säkkipimeässä pitkälleni sohvalle ja antauduin hautomaan
  eriskummaisimpia ajatuksia, mitä kuolemaantuomitulla milloinkaan on
  ollut. Ne pitivät minua kauan pahkivalveilla, en osaa sanoa kuinka kauan.
  Kummakseni huomasin, etten oikeastaan käyttäytynyt enkä ajatellut
  lähestulkoonkaan niinkuin henkilö, joka odottaa välttämätöntä
  tukehtumiskuolemaa, päinvastoin aivojani askarruttivat mitä kiinteimmin
  suunnitelmat, miten pääsisin ulos vankilastani, ja tilaamme aprikoiva
  harrastus oli melkoista suurempi kuin kuoleman kanssa kilvoittelevalla
  saisi olla. Turhaan yritin pitää ajatuksiani suurissa ikuisissa
  asioissa, pinttynyt syntinen luontoni vaati oikeutensa ja loihti mitä
  kummallisimpia suunnitelmia omaksi ja miksei myöskin tovereitteni
  pelastukseksi. Olin jo näkevinäni, kuinka minä muiden seurassa
  sukeltautuisin pinnalle, lähellämme olisi joku särkkä, ja me
  pelastautuisimme sille. Vastustamattoman ilon tunne valtasi minut
  hetkeksi, ja minä päätin heti asettua kosketuksiin muiden vangittujen
  kanssa.
  Viereinen hytti oli ensimäisen luutnantin. Varmaan oli joku tai
  joitakuita pelastautunut sinne. Koputin tikarini varrella monta kertaa
  hyvin lujasti seinään. Ei vastausta. Koputin jälleen. Kaukaa kuulin
  heikkoa ääntä kuin puhetta, teroitin kuuloani äärimmilleen erottaakseni
  mitä se oli, mutta en saanut sitä selville. Vielä pari iskua
  väliseinälle, niihin ei tullut vastausta.
  Silloin alistuin ja päätin odottaa aamua. Aamua! Olin narri, joka luulin
  siihen asti eläväni. Voisihan käydä niin, että vesi seuraavassa
  tuokiossa puhkaisisi kapteenin hytin seinät ja hukuttaisi minut siinä
  samassa, mikä estäisi? Vedenpaine oli varmaan suunnaton, ja seinät eivät
  voisi ajan mittaan kestää. Mutta minua ympäröivä syvä äänettömyys oli
  niin räikeänä vastakohtana sille kauhulle, jota koetin ajatuksissani
  kuvailla, että tunsin itseni naurettavaksi, kun suotta tekeydyin
  levottomaksi. Vedenpitävät osastot oli toki tehty kestämään juuri
  tällaista painetta, ja ellei virta työntäisi Rusalkaa kovalla vauhdilla
  jotakin vedenalaista luotoa vasten, niin että alus saisi repeämän
  kylkeensä, niin todennäköisesti jäisimme vankilaamme tuomiopäivään saakka.
  Jälleen aloin tuumiskella pelastuskeinoja. Voimakas lounaismyrsky oli
  pannut meren liikehtimään lännestä itään pitkin Suomen rannikkoa, ja me
  seurasimme virran mukana kuin kuollut kala. Minne matkamme päättyisi?
  Tällä hetkellä emme liene olleet kovin kaukana rannasta, ja
  ajatuksissani olin jo näkevinäni Viaporin patterien kuvastuvan kaukana
  itäistä aamutaivasta vasten.
  Kuinka saisimme itsestämme tiedon ulkomaailmaan? Viaporia ympäröivillä
  saarilla on asutusta, ja nyt oli tarvis saada saarelaisten huomio
  kohdistetuksi tukalaan tilaamme. Mutta millä tavalla? -- Kuinka? Hetken
  kuvittelin, että me ilman vaikeuksia voisimme työntää pinnalle poijun,
  johon kiinnittäisimme lipun ja siten merkitä paikan, missä nyt olimme.
  Epäilemättä "Tutsha" -- toinen sotalaiva, jonka seurassa eilen lähdimme
  Tallinnasta -- epäilemättä se kaipaisi meitä, aavistaisi pahaa ja lähtisi
  aamuhämärässä etsimään meitä.
  Jospa vain voisin päästä kosketuksiin toisten vangittujen kanssa,
  silloin voisimme yhdessä neuvotella ja yhteisin voimin murtaa jonkun
  kiinni kierretyn kansiluukun, lähettää sitä tietä poijun pinnalle ja
  sitte odottaa ponnistelujemme tuloksia.
  Jyskytin hytin seinää tikarinperällä ja kapteenin saapasrengillä ja
  pidin sellaista melua, että vainajatkin olisivat mokomasta havahtuneet.
  Ei vastausta. Syvä mittaamaton hiljaisuus, joka vallitsi meren sisässä,
  ei vastannut edes kaiullaan ponnisteluihini.
  Nyt aloin vihdoin joutua epätoivoon. Huomasin että kansiluukkujen
  liikutteleminen kävisi vaikeaksi, että ulkopaine olisi niin voimakas,
  ettemme saisi niitä edes raolleen, vielä vähemmin voisimme niistä
  työntää poijua ulos. Ja jos saisimmekin ne edes hiukkasen auki, niin
  syöksyisi vesimassa pauhaten sisään ja laivan runko särkyisi jo siitä
  ilmanpaineesta, joka tällöin syntyisi. Yhtäkaikki tämä johti minut
  uusiin mietiskelyihin ja olettamuksiin.
  Entä jos yrittäisimme puhkaista rungon päästämällä vesimassan syöksymään
  sisään? Ehkä siten voisimme vapautua vankilastamme ja ainakin hetkeksi
  saisimme nähdä päivänvalon taas. Laivassa oli yllinkyllin
  pelastusrenkaita ja uimavöitä; jos vain pääsisimme pinnalle, voisimme
  niiden avulla koska tahansa pelastua maihin.
  Tyyni rauha ympärilläni ja epämukava asentoni sohvalla tuuditti minut
  moniin surkeihin toiveisiin, joita kaikin voimin koin selitellä täysin
  mahdollisiksi toteuttaa. Pääasia, ja se oli ensimäisenä suoritettava,
  olisi päästä yhteyteen toisten vankitoverieni kanssa. Ja minä kyllä
  keksisin jonkun aatoksen, joka johtaisi minut tähän päämäärään.
  Ajatukseni kävivät yhä sekavammiksi ja haihattelevammiksi. Edellisen
  päivän mielenjärkytys oli saanut minut tilaan, joka lähenteli hulluutta.
  Mutta se oli miellyttävää hulluutta, täynnä valoisia toiveita ja
  toteutettavia pelastussuunnitelmia.
  Hetkeksi tyrmistytti minua ajatus, että olin nähnyt unta kaiken aikaa.
  Raapaisin tulta ja katselin ympärilleni. -- Ei, olin edelleen kapteenin
  hytissä. Nousin ja tartuin ovenripaan. Ovi pysyi kuin jättivoimin
  suljettuna.
  Kauempaa en jaksanut ajatella ja suunnitella. Heittäydyin sohvalle ja
  uinahdin pois koko kammottavasta tilastani. Ehkä viimeinen uneni,
  mietiskelin.
  
  
  10.
  Mereen suljettuna.
  
  Kun heräsin, huomasin hytin yhtä pimeäksi kuin ennenkin ja melkein
  entisessä asennossa. Pääni oli ehkä hieman alempana nyt kuin uneen
  vaipuessani. Hapuilin tulitikkuja, löysin ne ja olin juuri
  raapaisemaisillani tulta, kun heikko vihreähtävä päivänsarastus osui
  silmiini.
  Seuraavassa tuokiossa haparoin sille paikalle, mistä valojuova tuli,
  huomasin unohtaneeni kiertää hytin ikkunan teräksisen sisäluukun kiinni,
  ja sen läpi nyt hohti tuo kalpea vihertävä valo. Ensin arvelin, etten
  ollut vielä oikein valveilla, että näin harhakuvia tai hourailin, sillä
  selvästi tajusin missä olin. Mutta pian huomasin, että päivänvalo se
  kuulsi veden läpi ja lähetti heikon kajastuksen hamaan vankilaani saakka.
  Olin kiljahtaa ilosta, painoin kasvoni ruutuun, tarkkasin ylhäältä
  pilkoittavaa valojuovaa, silmäilin vettä ja huomasin sen yhä olevan
  liikkeessä kuten yölläkin. Sen liikkeestä minun oli silti mahdotonta
  päätellä, oliko Rusalka paikallaan vai kulkiko se virran mukana. Minusta
  tuntui omituiselta, että meidän kulkumme -- mikäli ollenkaan liikuimme
  -- tapahtui niin tasaisesti ja hiljaa, että laiva oli tuskin
  sentimetrinkään vertaa muuttanut asentoaan. Voimakkaamman virranhan
  olisi pitänyt saada koko rungon heilahtelemaan ja hytin vaaka- ja
  kohtisuora-asentoja muuttumaan joka minuutti. Mutta hytti oli melkein
  sellaisessa vaakasuorassa ja säännöllisessä asennossa kuin olisi Rusalka
  ollut ankkuroituneena johonkin satamaan.
  Samassa tulin ajatelleeksi haaksirikon kulkua ja ymmärsin, miksi laiva
  pysyi tasapainossa. Ensinnäkin laivan huomattavasti raskain kalusto
  olivat koneet, jotka olivat pohjimmaisina laivan keskustassa ja
  muodostivat niin sanoakseni raskaimman painolastin, ja se piti runkoa
  tasapainossa. Toiseksi oli alimpana sijaitseva köliosasto jo matkamme
  aikana täyttynyt vedellä. Tuhoiskun laivaa kohdatessa puhkesi peräosasto
  ja tällöin täyttyi hyttini viereinen upseerien kokoushuone vedellä.
  Varsin todennäköisesti ei konehuoneeseen johtavia käytäviä ollut ehditty
  sulkea, joten tämäkin, syvällä sijaitseva tilava huone oli tullut
  täyteen vettä. Kaikki osastot ja huoneet, joissa vielä oli ilmaa ja
  jotka pitivät laivaa uivassa asennossa, olivat siis ylimpänä heti kannen
  alla. Mutta nämä ilmantäyteiset uimapussit eivät pitäneet laivaa vain
  kelluvana, ne saivat sen pysymään myöskin tasapainossa. Siinä selitys,
  miksemme olleet keikahtaneet kumoon upotessamme.
  Mitä kauemmin tuumin, mistä ikkunan takaa näkemäni vedenliikkeet
  johtuivat, sitä todenmukaisemmalta minusta tuntui, että ne johtuivat
  laivan rungon _vaakasuorassa asennossa_ tekemistä heilahduksista. Me
  ajelehdimme edelleenkin ympäri, suunnattoman ison kalan lailla, muutamia
  syliä merenpinnan alapuolella, eikä meillä ollut toivoa päästä koskaan
  pinnalle eikä suuria mahdollisuuksia törmätä jollekin luodolle, sillä
  syvät vedenalaiset virrat välttelevät varsin luonnollisista syistä
  kaikkia kiinteitä kohtia, ja me seurasimme näiden virtojen mukana.
  Niin, -- mitä minun nyt oli tekeminen?
  Ohut vihertävä valojuova oli käynyt yhä heikommaksi, ja siitä päättelin,
  että virta tai jotkut muut syyt veivät meitä pohjemmalle jälleen.
  Tarkatessani tuota häipyvää valoa alkoi minua puistattaa, ja huomasin
  samalla, kuinka perinpohjin toivoton asemani oli.
  Sytytin lampun ja katsoin kelloani. Se oli kaksitoista -- päivällä
  tietenkin. Oli siis kulunut melkein yhdeksän tuntia haaksirikosta, ja
  minä olin nukkunut ainakin seitsemän kaikessa rauhassa. Omituista että
  olin voinut niin tehdä! Kuinka oli mahdollista, että minä,
  tukehtumiskuoleman minua odottaessa, toivottomasti teljettynä rautaiseen
  kammioon useita syliä vedenpinnan alle, olin voinut olla näin
  välinpitämätön kohtalostani? En edes nytkään tuntenut syvää järkytystä;