Suomenlahden salaisuus - 4

Total number of words is 3463
Total number of unique words is 1895
20.9 of words are in the 2000 most common words
29.2 of words are in the 5000 most common words
34.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
päässeet Suomenlahden avomerelle kanuunavene Tutshan seurassa, tunsimme,
että voimakas lounaistuuli kiihtyi minuutti minuutilta ja myllersi merta
mahtavasti Nargön selällä.
Rusalka ei ollut mikään kelpo merenkyntäjä (ja mistäpä monitorista voi
päinvastaista väittää?), mutta yhtä kaikki toivoimme myötäisen
perälaitatuulen turvin voivamme helposti päästä Suomenlahden poikki ja
vielä samana iltana ankkuroitua Helsingin vesille. Mutta toisin oli
kohtalo säätänyt.
Kun olimme päässeet noin puolimatkaan ja jättäneet tallinnalaisen
majakkalaivan taaksemme, sivuutti meidät Tutsha, joka selviytyi
aallokosta meitä paremmin. Myrsky yltyi niin, että perämiehiä täytyi
vaihtaa joka neljännestunti, koska heillä oli ankara työ pitää vaanivaa
jättiläistä oikeassa suunnassa. Jokainen ankarampi puuskaus sinkosi
heidät peräsinpyörältä vasten ohjaushuoneen seiniä, sillä pyörä totteli
aaltojen painallusta peräsimeen.
Kapteeni ja me muut huomasimme meitä uhkaavan vaaran, pidettiin
neuvottelu ja me päätimme kääntyä takaisin Tallinnaan. Olimme jo
aiemminkin yrittäneet kääntyä, mutta kun se oli osoittautunut vaikeaksi,
olimme ottaneet vanhan suuntamme jälleen. Emme voineet koskaan olettaa,
että meri kävisi niin ankaraksi. Nyt näytti välttämättömältä kääntyä,
sillä näin emme voisi kauaa kestää. Ehkä selviytyisimme paremmin, jos
aallokko olisi laitavastainen, -- samoin olimme kerran ennenkin
menetelleet Itämerellä raivonneen myrskyn kynsissä ollessamme.
Käännyttäessä sinkosi toinen peränpitäjä niin ankarasti syrjään, että
hän taittoi käsivartensa ja pyörtyi. Mutta aluksen kokka oli nyt päin
hyökyjä ja vaarui vaarattomammin. Aloimme jo toivoa voivamme, ellemme
päästä Tallinnaan illaksi, niin ainakin välttää myrskyn avomerellä.
Peräsin ei toiminut nyt enää niin huolestuttavasti, ketjut eivät
pingoittuneet niin pahasti kuin äsken, ja helpotuksen huokaus pääsi
meiltä kaikilta. Olimme viimeksi kuluneen puolen tunnin aikana olleet
valmiit kuulemaan milloin tahansa sen kammottavan rasahduksen, joka
sanoisi meille että peräsinketju oli katkennut ja ohjauslaite joutunut
käyttökelvottomaksi.
Mitä se olisi merkinnyt myrskyn pahimmillaan raivotessa, ymmärtää
jokainen merimies.
Rusalkassa ei ole höyryperäsinlaitetta; alus on muutenkin vanhaa
rakennetta. Ja vaikka sellainen olisi ollutkin, olisi se ollut samassa
vaarassa särkyä. Sillä, koko monitorimuoto ei sovi ankaraan
merenkäyntiin. Syynä on lähinnä sen suunnaton vedenalaisrunko, joka
teoreettisesti katsoen edistää laivan liikkeitä, mutta käytännössä tekee
sen kaksinverroin raskaammaksi ja uhatummaksi heti, kun aallokko käy
kyllin ankaraksi kehittääkseen kaiken voimansa sen kylkiä ja pohjaa
vasten. Siinä tapauksessa vaarumiset eivät ole sellaisia kuin
tavallisessa aluksessa, vaan ne muistuttavat väkeviä iskuja, jotka
panevat koko rungon vavahtelemaan. Ja jotta moisten vaarallisten
vaarumisten aikana voitaisiin ohjata, on Rusalkassa tavallista isompi
peräsin, mikä osaltaan selittää, että perämiesten oli vaikeata käsitellä
pyörää, kun alus joutui hyökyihin.
Olimme kuten sanottu upseerineuvottelussa hieman rauhoittuneet. Vaikka
aallot lakkaamatta ärjyivät kamalasti tohisten matalan laivankannen yli,
eivät puuskaukset olleet enää entisen ankaria. Panssaritorni kyllä
kestäisi -- peräsinlaitteet olivat laivan heikoin kohta.
Mutta -- ja se oli suuri mutta!
Kukaan ei lausunut asiasta sanaakaan, mutta kaikki ajattelivat samaa.
Huomasin sen kapteenin muuten niin tyynestä katseesta, keksin sen
kaikkien tovereitteni silmänurkilta ja minä itse tunsin tuon mutta-sanan
nousevan tukehduttavana kurkkuuni.
Rusalka oli jo menneenä kesänä tuomittu melkein kuin kuolemaan ja
vanhentuneeksi kelpaamaan meriliikenteeseen. Talvella siihen oli tehty
korjauksia ja se oli siistitty uuteen kuntoon -- mutta -- mutta -- mutta!
Tiesimme kaikki, että ne korjaukset olivat pikemmin nimellisiä kuin
hyödyllisiä. En tahdo tai en voi sanoa, kuinka laivatelakalla oli
korjaukset tehty, mutta vastaleivottu merikadettikin huomasi, että
Rusalka oli pahasti syöpynyt liitoksiltaan ja, ollakseen rauta-alus,
vuoti kovin runsaasti köliosastoon, missä ei saa olla vettä enempää kuin
mitä koneiston jäähdytyspumpuista sinne on päässyt valumaan.
Tämä synkkä tieto sai meidät vaiteliaiksi ja alakuloisiksi. Päällystön
masentunut mieliala tarttui tietysti miehistöönkin. Kukaan ei mennyt
kojuunsa, vaikka yövartio jo oli asettunut paikoilleen. Mutta
köliosastoa mitattiin tämän tästä, ja vesi kohosi siellä yhtämittaa --
nousi varmasti ja lakkaamatta, vaikka tyhjennyspumput työskentelivät
mitä voimakkaimman höyrypaineen alaisina.
Myrsky ei heltynyt, pikemmin päinvastoin, päättäen aallokosta, joka
paisui yhä ankarammaksi, vaikka meidän vähitellen olisi pitänyt päästä
suojaan Nargön selältä. Onnettomuudeksemme myrsky oli kääntymässä
läntiseksi, mikä teki merenkäynnin entistä uhkaavammaksi, koska aallokko
nyt alkoi kuohua ristiin edellisen suunnan kanssa.
Nousin panssaritorniin luodakseni yleissilmäyksen asemaan. Aiemmin
olimme nähneet tallinnalaisen majakkalaivan jonkun verran tuulen
alapuolella, en voi sanoa, kuinka kaukana meistä, ja melkein suoraan
etelässä vilkkui Nargön majakkatuli. Laskin, että matkaa sinne saattoi
olla kolme- tai neljäkymmentä virstaa. Oleskelu tornissa ei ollut
kaikkein miellyttävintä. Vaikka kanuunat tietysti olikin korjattu
suojiin ja alustiinsa kiinnitetty sekä uurreluukut suljettu, pusersi
aallokko kuohujaan niiden lävitse, sillä kumitäytteet eivät liene olleet
kyllin tiiviitä, minkä selittää se seikka, että niitä on tarvis harvoin
sulkea. Minä ainakaan en ole seitsenvuotisen palvelukseni aikana monilla
monitoreilla ollut mukana myrskyssä, joka olisi vaatinut tällaisiin
varovaisuuspuuhiin ryhdyttäväksi.
Kun tulin tornista alas, löysin toverini teepöydän äärestä, mutta kävi
sääliksi nähdä, kuinka huono ruokahalu noilla reimoilla merikarhuilla
nyt oli. Kapteeni ei lähtenyt ohjaushuoneesta perämiesten luota
nauttimaan edes lasillista teetä kanssamme. Hänelle vietiin tee sinne
missä hän seisoi paikallaan. Meillä muilla ei ollut sinä iltana paljoa
toisillemme puhuttavaa. Kaikki aavistimme jotakin pahaa olevan tulossa,
ilmassa leijui hirveä lamaantunut mieliala, mutta kukaan ei keventänyt
sitä lausumalla mitä hän pelkäsi. Kukaan ei mielinyt ensimäisenä
ilmaista sitä alakuloisuutta, jota me kaikki vaistomaisesti tunsimme.
Yötä myöten myrsky riehahti täyteen raivoonsa. Toisella laivalla se ei
olisi meitä paljoakaan pelottanut, Rusalkassa kiihtynyt aallokko tuntui
meistä kuin kuolemantuomiolta. Viimeisten kahden tunnin aikana oli loki
merkinnyt vain kuusi meripeninkulmaa, vaikka kuljimme täysin konein. Ja
köliosastossa vesi kohosi yhä.
Aloimme valmistua kestämään pahinta. Kapteeni tuli alas ja määräsi
kaikki vedenpitävät osastot suljettaviksi. Niiden avulla voisimme
pysytellä pinnalla, vaikka köliosasto täyttyisikin vedellä ja sen mukana
konehuone. Narisevien luukkujen kaamea ääni ja vasaroitten nakutus
katkaisivat ja vaimensivat myrskyn ja aaltojen ärjyn.
Olimme tuskin saaneet luukut kuntoon, kun koneet äkkiä taukosivat. Vielä
pari männän iskua, nekin hitaita ja ponnistelevia, sitte oli kaikki
vankkumattoman hiljaa, ja kuului vain pitkällistä viuhuvaa ääntä kuin
ulospursuavan höyryn sihinää. Mitä oli tapahtunut?
Koneinsinööri syöksyi palttinankalpeana upseerihuoneeseen ja ilmoitti
että toinen silinterinluisti oli toistaiseksi lakannut toimimasta, koska
täyte oli irtautunut ja höyry pursui ulos. Ankarassa aallokossa vanha
kone oli työskennellyt peräti epätasaisesti, sillä potkuri oli milloin
kolme neljäsosaltaan veden yläpuolella, milloin painui syvälle
aaltoihin. Tavallisessa laivassa tämä ilmiö ei ole harvinainen, sen
tietää jokainen, ken myrskyn kynsissä on joutunut liikkumaan avomerellä.
Mutta monitorissamme, joka on suurimmalta osaltaan vedessä, ei ollut
otettu huomioon sitä tärinää, mikä tällöin syntyy koneistossa, tai laiva
oli muuten liian raihnas kestämään moisia puistatuksia. Koneet eivät
voisi työskennellä ainakaan puoleen tuntiin. Korjailtiin mitä voitiin,
mutta konehuone oli täynnä ulospursunutta höyryä, muuan lämmittäjä oli
polttanut itsensä pahoin, kattiloista oli päästettävä miltei kaikki
höyry, jotta onnistuttaisiin saada luisti kuntoon.
Kaikkien pitämä koneinsinöörimme oli tuskin puhunut loppuun, kun meri jo
vahvisti hänen sanansa tosiksi sinkoamalla natisevan ja ohjaamattoman
aluksen aaltolaaksoon niin voimakkaasti, että koko teekalusto kilisten
ja kalisten putosi lattialle ja me itse takerruimme toinen toisiimme ja
hapuilimme tukea mistä saimme, jottemme joutuisi jakamaan sen kohtaloa.
Ja nyt alkoi murhenäytelmän toinen kauhistuttava kohtaus. Rusalka
ajelehti myrskyn ja aallokon mukana Suomenlahden rantakallioita kohden!
Sinne oli onneksi vielä pitkä matka, mutta ellemme pian saisi koneistoa
käyntiin, olisi kohtalomme selvä. Vaikka ikäkulu alus kestäisikin
ohjaamattomana aallokon iskut, odottaisivat meitä tuonnempana
vaahtipäiset rantahyrskyt ja terävät vedenalaiset särkät.
Kaunis tulevaisuus, totisesti!
Venäläinen merimies kuten sotilaskin on pohjaltaan jyrkkä fatalisti.
Tieto siitä, että me ajelehdimme holtittomina aaltojen kynsissä, ei
synnyttänyt epäjärjestystä, ei kauhua, tuskin vaikerrustakaan. Me
upseerit puristimme toistemme käsiä, miehet tekivät samoin.
Konehuoneessa jatkui työ epätoivoisen kiihkeästi, mutta aluksen
hetkahtelut vaikeuttivat sitä mitä suurimmassa määrässä, ne kun estivät
uusien varaosien tarkan sovittamisen.
Ylhäällä peräsinkojussa seisoi miehiä odottaen vuoroaan peräsinpyörän
ääreen, ja kapteeni merkitsi merikortille nykyisen suuntamme. Me
liikuimme parin solmuvälin nopeudella pohjakoillista kohden, ja ellei
pohjavirta tulisi liian paljon avuksemme, ehtisimme todennäköisesti
vasta aamuhämärissä Suomen rannikolle.
Koneiston joutuessa epäkuntoon oli kello vasta hieman yli yhdeksän.
Mutta ne yhdeksän tuntia, jotka nyt olimme merellä olleet, tuntuivat
meistä yhtä monelta vuorokaudelta. Tietääkseni minulla ei ole
verivihollisia, mutta jos minulla olisi sellainen, niin toivoisin hänen
saavan kokea samaa mitä me nyt. Se tekisi varmasti hänet
sovinnollisemmaksi ja suopeammaksi ja saisi esille hänen paremman
luonteensa -- ainakin hetkeksi.
Rusalka ajelehti aaltojen mukana yhä vain pohjakoillista kohden, ja
köliosaston vesimäärä voitiin jo mitata jaloissa, sitte kun
tyhjennyspumput olivat koneiston mukana tauonneet.
Kapteeni kutsutti kaiken vapaan miehistön kokoukseen, luki iltarukouksen
ja jakoi pyhän ehtoollisen, kuten hänen velvollisuutensa oli, kun
kuolemanvaara meitä uhkasi. En ole milloinkaan ollut liikuttavammassa
hartaustilaisuudessa. Rukouksiin sekaantuivat konehuoneesta kuuluvat
vasaraniskut -- siellä jatkui kamppailu meidän pelastuksestamme -- ja
laivaa huuhtelevien aaltojen kohu. Aluksen suunnaton runko huokaili
raskaasti niiden kynsissä. Kun iltarukous oli päättynyt, suutelimme
toisiamme ja jättäydyimme korkeimman huomaan. Jotkut itkivät, mutta
useimmat olivat kalpeita ja levollisia.
Koneistoa ei saatu koskaan kuntoon. Keskiyön korvissa vyöryi kannen yli
aalto, joka pyyhkäisi mennessään perämiehen kojun ja pari miestä sekä
pelastusveneen, joka oli sen kylkeen kiinnitetty. Nyt olimme
täydellisesti meren mielivallassa. Kokoonnuimme jälleen yhteen
odottamaan tuhoamme. Köliosasto oli jo kauan ollut vettä täynnä, nyt
vuotimme vain että peräosasto puhkeisi. Se oli pahimmin aallokon
ravisteltavana ja kuten arveltiin aluksen heikoin kohta. Sitte me
uppoaisimme.
Aamulla kello kolmen tienoissa kuului terävä vihellys, alus tuntui
pysähtyvän ja minä huomasin seisovani nilkkoja myöten vedessä
upseerihuoneessa, minut valtasi äkillinen kammo, ja minä syöksyin
suinpäin erääseen kojuun, joka keskiosastossa oli avoimena.
Kokoushuoneen rautaoven paiskasi ilmanpaine tiukasti jälkeeni kiinni.


9.
Tuhoiskun jälkeen. Mereen suljettuna.

Jouduttuani näin yksikseni en ensi hetkellä ollut oikein selvillä
itsestäni, olinhan valmistunut tuntemaan kylmän veden seuraavassa
tuokiossa peittävän minut ja vetämään viimeisen henkäykseni. Mutta vesi
ei syöksynytkään perässäni hyttiin. Outo hiljaisuus oli seurannut
aaltojen kohinaa, tieltä työnnetyn ilman hirveätä vinkunaa, huutoja ja
kiljahduksia. Kuin unissakävijä, joka herää kammottavasta horteestaan,
katselin ympärilleni tilavassa hytissä. Se oli kapteenin huone, ja minä
huomasin kaiken olevan hyvässä järjestyksessä, paitsi että laiva oli nyt
melkoisesti kallellaan eikä enää heittelehtinyt aallokossa.
Siinä samassa ymmärsin selvästi, mitä hirveätä oli tapahtunut. Rusalka
oli uponnut. Peräosasto oli puhjennut, vesi täyttänyt upseerihuoneen,
ehkä koneosastonkin ja painanut koko aluksen pohjaan.
Seuraavassa tuokiossa olin hytin ovella ja yritin avata sitä.
Mahdotonta! Jotakin suunnattoman raskasta ja sitkeätä oli työntynyt
ulkopuolelle ja se piti ovea niin tiukassa lukossa, etteivät voimani
kyenneet saamaan sitä edes raolleen. Mutta minä huomasin, että pieni
vesipisara pusertui raosta, sitte toinen ja kolmas, ja pisaroita tuli
yhä lukuisampia, mitä voimakkaammin ovea työnsin.
Tarvitsemattani enempää miettiä asia selvisi minulle kokonaan. Rusalka
oli uponnut, vesi täytti hyttini oven toisella puolella olevan
upseerihuoneen, ja minä olin yksinäni ja avuttomana, sulkeutuneena,
tiesi kuinka syvälle merenpohjaan!
Kun hirveä tilanteeni oli minulle selvinnyt, oli ensimäinen epätoivoinen
ajatukseni tehdä itsemurha välttääkseni pitkän ja tuskallisen kuoleman.
Katseeni hapuilivat asetta, ja kapteenin kirjoituspöydällä näin
kotelossa olevan revolverin. Otin sen käteeni, tutkin sitä, se oli
panostettu, ja minä panin sen jo otsalleni.
Mutta silloin maltoin mieleni, osittain koska halveksin koko tekoa,
osittain koska mikään ei vielä pakottanut minua sellaiseen. Toistaiseksi
oli tilani päinvastoin joltisenkin hyvä, kapteenin hytti oli tilava,
ilma hyvää, ja lamppukin paloi kirjoituspöydän yläpuolella levittäen
tasaista valoa vankilaani tai, oikeammin sanoen, hautaani. Kokonaiskuva
ei ollut läheskään haaksirikkoutuneen, uppoavan laivan, ja hytissä
vallitseva rauha sai minut omituisen tyyneksi sen kaksitoista tuntia
kestäneen jännityksen jälkeen, missä viimeksi olimme eläneet. Ei
ääntäkään rikkomassa hiljaisuutta, ja minä aloin ihmetellä, olinko
ainoa, joka olin selviytynyt hengissä onnettomuudesta.
Se ei sentään tuntunut minusta todennäköiseltä, sillä Rusalkassa oli
vain tällaisia vedenkestäviä osastoja, jotka monitorin upotessa
sulkeutuivat itsestään ilmanpaineen vaikutuksesta. Oli päinvastoin
varsin luonnollista, että muutkin olivat pelastuneet, elleivät kaikki,
niin ainakin useimmat. Sillä, kuten sanottu, vesi oli upseerihuoneessa
ulottunut vain nilkkoihin saakka, ja muilla oli ollut hyvää aikaa
pelastua ensimäisestä kuolemanvaarasta kuten minäkin.
Mutta miksei kukaan ollut löytänyt tietänsä tänne? Siihen kysymykseen en
voinut vastata. Minun pelastumiseni oli tapahtunut niin vaistomaisesti
ja äkkiä, että muistin vain nähneeni jotkut kauhun täyttämät kasvot,
joiden katseet kuvastivat selvää kuolemanpelkoa, kun pitkään harpaten
juoksin heidän ohitseen. Olin huomannut avoimen oven, syöksyin
umpimähkää siitä sisään, ja kun olin päässyt tähän huoneeseen, oli ovi
paikalla sulkeutunut takanani.
Sattuma oli järjestänyt niin, että minä olin laivan tilavimmassa
hytissä, johon mahtui suurin ilmamäärä, ja senvuoksi pysyisinkin
kauimmin hengissä -- - -!
Miehet olivat jo aiemmin illalla sulkeneet huolellisesti kaikki hytin
ilmareiät, minä olin tiiviisti suljetussa huoneessa, missä minulta ei
vielä puuttunut mitään ja missä siis voin rauhallisena ja huolettomana
tehdä huomioitani. Ne keskeytti jonkun hetken kuluttua ensimäinen ääni,
minkä olin kuullut onnettomuuden jälkeen. Vähän matkan päässä minusta
nakutettiin vasaralla jotakin oikein lujasti. Ilmeisesti toiset vangitut
siellä tiivistelivät vankilaansa ja tilkitsivät rakoja estääkseen vettä
vuotamasta sisään.
Se ajatus sai minutkin kohdistamaan huomioni niihin vesipisaroihin,
joita olin huomannut ovenraosta tihkuvan. Niitä tihkui yhä ja niistä oli
jo syntynyt lattiamatolle pieni lätäkkö. Minä, joka kymmentä minuuttia
aiemmin seisoin revolveri kädessä valmiina tekemään itsemurhan, minä
etsin nyt kapteenin kätköistä kangastilkkuja ja rupesin
meriupseeritikaria apunani käyttäen huolellisesti tukkimaan sitä pientä
ovessa olevaa rakoa, mistä vettä hersyi.
"Miksi näin teen?" kysyin itseltäni. "Vaiti!" vastasin samassa. "Teet
näin vain, jotta sinulla olisi jotakin puuhailtavaa!" En tahtonut olla
kyllin naurettava, että olisin edes itselleni myöntänyt ajatelleeni
mahdollista pelastumista. Mutta kun pelastusajatus kerran oli tarttunut
aivoihini, jäi se lopulta sinne yksin hallitsevaksi.
Tiesinkö edes niin tarkoin, että Rusalka oli uponnut, kuten ensimältä
olin arvellut? Mikä oikeastaan pani minut pitämään sitä niin varmana?
"Niin, aallokko oli tauonnut", sanoin itselleni. Ja se tosiseikka sai
minun vaistoisen elämänhalunikin ja perustelemattoman pelastustoivoni
taintumaan. Rusalka oli ilmeisesti varsin syvällä, ehkä jo pohjassa,
koska sen runko ei tuntunut enää ollenkaan liikahtelevan.
Otin kapteenin pöydältä vahakynttilän, löysin tulitikkuja ja sytytin sen
sekä irroitin hytin ikkunaa suojaavan teräsluukun. Paksun lasin takaa
näin vettä -- mutta vettä joka oli yhtämittaisessa liikkeessä. Oliko
Rusalka siis hievahtamatta paikoillaan pohjassa vedenalaisen virran
liikkuessa ohitsemme? En ollut tuntenut vähäistäkään sysäystä, mikä
tietenkin olisi tuntunut, jos laivan runko olisi hipaissut jotakin
särkkää, niin, vaikkapa se olisi hyvin varovasti liukunut tasaiselle
hiekka- tai savipohjalle.
Ei -- vesi liikkui ylös ja alas; siitä päättelin, että me yhä olimme
kulussa mekin. Koska vesi näytti painuvan alaspäin, päättelin että me
silloin tällöin kohosimme pinnalle päin. Mitä kauemmin tarkkasin veden
liikkeitä paksun lasilevyn takaa, sitä selvempää minusta oli, että
Rusalka oli jonkunlaisessa horjahtelevassa tasapainoasemassa veden alla,
liikkuen merenpinnan ja pohjan välillä, kuinka syvällä, sitä oli
tietenkin laivasta käsin vaikea arvioida. Tämä johtopäätös oli hyvin
luonnollinen ja erehtymättä ainoa oikea. Laiva oli vain puoleksi veden
täyttämä. Vesitiiviit ilmantäytteiset osastot estivät sitä painumasta
syvemmälle, ja nyt me harhailimme ympäri Suomenlahtea vedenalaisten
virtojen mukana päämäärättä ja kykenemättä arvioimaan, mihin matkamme
päättyisi.
Katsoin kelloa -- se oli neljä aamulla. Jonkun tunnin perästä voisin
määrätä kuinka syvällä Rusalka oli. Se kävisi varsin helposti päinsä
siten, että sammuttaisin lampun ja tarkkaisin, tunkeutuisiko valoa veden
läpi ikkunaani. Ne tunnit tuntuivat minusta loppumattomilta, sitte kun
olin päässyt onnettomuuden synnyttämästä ensi jännityksestä ja tunsin
turtumuksen astuvan tilalle.
Tutkin tarkkaan hytissä olevan tulitikkuvaraston. Sitte tulin
tuumineeksi, että se pieni happimäärä, joka oli suljetussa hytissä,
vähentyisi vähentymistään, jos antaisin lampun palaa. Sammutin sen ja
asetuin säkkipimeässä pitkälleni sohvalle ja antauduin hautomaan
eriskummaisimpia ajatuksia, mitä kuolemaantuomitulla milloinkaan on
ollut. Ne pitivät minua kauan pahkivalveilla, en osaa sanoa kuinka kauan.
Kummakseni huomasin, etten oikeastaan käyttäytynyt enkä ajatellut
lähestulkoonkaan niinkuin henkilö, joka odottaa välttämätöntä
tukehtumiskuolemaa, päinvastoin aivojani askarruttivat mitä kiinteimmin
suunnitelmat, miten pääsisin ulos vankilastani, ja tilaamme aprikoiva
harrastus oli melkoista suurempi kuin kuoleman kanssa kilvoittelevalla
saisi olla. Turhaan yritin pitää ajatuksiani suurissa ikuisissa
asioissa, pinttynyt syntinen luontoni vaati oikeutensa ja loihti mitä
kummallisimpia suunnitelmia omaksi ja miksei myöskin tovereitteni
pelastukseksi. Olin jo näkevinäni, kuinka minä muiden seurassa
sukeltautuisin pinnalle, lähellämme olisi joku särkkä, ja me
pelastautuisimme sille. Vastustamattoman ilon tunne valtasi minut
hetkeksi, ja minä päätin heti asettua kosketuksiin muiden vangittujen
kanssa.
Viereinen hytti oli ensimäisen luutnantin. Varmaan oli joku tai
joitakuita pelastautunut sinne. Koputin tikarini varrella monta kertaa
hyvin lujasti seinään. Ei vastausta. Koputin jälleen. Kaukaa kuulin
heikkoa ääntä kuin puhetta, teroitin kuuloani äärimmilleen erottaakseni
mitä se oli, mutta en saanut sitä selville. Vielä pari iskua
väliseinälle, niihin ei tullut vastausta.
Silloin alistuin ja päätin odottaa aamua. Aamua! Olin narri, joka luulin
siihen asti eläväni. Voisihan käydä niin, että vesi seuraavassa
tuokiossa puhkaisisi kapteenin hytin seinät ja hukuttaisi minut siinä
samassa, mikä estäisi? Vedenpaine oli varmaan suunnaton, ja seinät eivät
voisi ajan mittaan kestää. Mutta minua ympäröivä syvä äänettömyys oli
niin räikeänä vastakohtana sille kauhulle, jota koetin ajatuksissani
kuvailla, että tunsin itseni naurettavaksi, kun suotta tekeydyin
levottomaksi. Vedenpitävät osastot oli toki tehty kestämään juuri
tällaista painetta, ja ellei virta työntäisi Rusalkaa kovalla vauhdilla
jotakin vedenalaista luotoa vasten, niin että alus saisi repeämän
kylkeensä, niin todennäköisesti jäisimme vankilaamme tuomiopäivään saakka.
Jälleen aloin tuumiskella pelastuskeinoja. Voimakas lounaismyrsky oli
pannut meren liikehtimään lännestä itään pitkin Suomen rannikkoa, ja me
seurasimme virran mukana kuin kuollut kala. Minne matkamme päättyisi?
Tällä hetkellä emme liene olleet kovin kaukana rannasta, ja
ajatuksissani olin jo näkevinäni Viaporin patterien kuvastuvan kaukana
itäistä aamutaivasta vasten.
Kuinka saisimme itsestämme tiedon ulkomaailmaan? Viaporia ympäröivillä
saarilla on asutusta, ja nyt oli tarvis saada saarelaisten huomio
kohdistetuksi tukalaan tilaamme. Mutta millä tavalla? -- Kuinka? Hetken
kuvittelin, että me ilman vaikeuksia voisimme työntää pinnalle poijun,
johon kiinnittäisimme lipun ja siten merkitä paikan, missä nyt olimme.
Epäilemättä "Tutsha" -- toinen sotalaiva, jonka seurassa eilen lähdimme
Tallinnasta -- epäilemättä se kaipaisi meitä, aavistaisi pahaa ja lähtisi
aamuhämärässä etsimään meitä.
Jospa vain voisin päästä kosketuksiin toisten vangittujen kanssa,
silloin voisimme yhdessä neuvotella ja yhteisin voimin murtaa jonkun
kiinni kierretyn kansiluukun, lähettää sitä tietä poijun pinnalle ja
sitte odottaa ponnistelujemme tuloksia.
Jyskytin hytin seinää tikarinperällä ja kapteenin saapasrengillä ja
pidin sellaista melua, että vainajatkin olisivat mokomasta havahtuneet.
Ei vastausta. Syvä mittaamaton hiljaisuus, joka vallitsi meren sisässä,
ei vastannut edes kaiullaan ponnisteluihini.
Nyt aloin vihdoin joutua epätoivoon. Huomasin että kansiluukkujen
liikutteleminen kävisi vaikeaksi, että ulkopaine olisi niin voimakas,
ettemme saisi niitä edes raolleen, vielä vähemmin voisimme niistä
työntää poijua ulos. Ja jos saisimmekin ne edes hiukkasen auki, niin
syöksyisi vesimassa pauhaten sisään ja laivan runko särkyisi jo siitä
ilmanpaineesta, joka tällöin syntyisi. Yhtäkaikki tämä johti minut
uusiin mietiskelyihin ja olettamuksiin.
Entä jos yrittäisimme puhkaista rungon päästämällä vesimassan syöksymään
sisään? Ehkä siten voisimme vapautua vankilastamme ja ainakin hetkeksi
saisimme nähdä päivänvalon taas. Laivassa oli yllinkyllin
pelastusrenkaita ja uimavöitä; jos vain pääsisimme pinnalle, voisimme
niiden avulla koska tahansa pelastua maihin.
Tyyni rauha ympärilläni ja epämukava asentoni sohvalla tuuditti minut
moniin surkeihin toiveisiin, joita kaikin voimin koin selitellä täysin
mahdollisiksi toteuttaa. Pääasia, ja se oli ensimäisenä suoritettava,
olisi päästä yhteyteen toisten vankitoverieni kanssa. Ja minä kyllä
keksisin jonkun aatoksen, joka johtaisi minut tähän päämäärään.
Ajatukseni kävivät yhä sekavammiksi ja haihattelevammiksi. Edellisen
päivän mielenjärkytys oli saanut minut tilaan, joka lähenteli hulluutta.
Mutta se oli miellyttävää hulluutta, täynnä valoisia toiveita ja
toteutettavia pelastussuunnitelmia.
Hetkeksi tyrmistytti minua ajatus, että olin nähnyt unta kaiken aikaa.
Raapaisin tulta ja katselin ympärilleni. -- Ei, olin edelleen kapteenin
hytissä. Nousin ja tartuin ovenripaan. Ovi pysyi kuin jättivoimin
suljettuna.
Kauempaa en jaksanut ajatella ja suunnitella. Heittäydyin sohvalle ja
uinahdin pois koko kammottavasta tilastani. Ehkä viimeinen uneni,
mietiskelin.


10.
Mereen suljettuna.

Kun heräsin, huomasin hytin yhtä pimeäksi kuin ennenkin ja melkein
entisessä asennossa. Pääni oli ehkä hieman alempana nyt kuin uneen
vaipuessani. Hapuilin tulitikkuja, löysin ne ja olin juuri
raapaisemaisillani tulta, kun heikko vihreähtävä päivänsarastus osui
silmiini.
Seuraavassa tuokiossa haparoin sille paikalle, mistä valojuova tuli,
huomasin unohtaneeni kiertää hytin ikkunan teräksisen sisäluukun kiinni,
ja sen läpi nyt hohti tuo kalpea vihertävä valo. Ensin arvelin, etten
ollut vielä oikein valveilla, että näin harhakuvia tai hourailin, sillä
selvästi tajusin missä olin. Mutta pian huomasin, että päivänvalo se
kuulsi veden läpi ja lähetti heikon kajastuksen hamaan vankilaani saakka.
Olin kiljahtaa ilosta, painoin kasvoni ruutuun, tarkkasin ylhäältä
pilkoittavaa valojuovaa, silmäilin vettä ja huomasin sen yhä olevan
liikkeessä kuten yölläkin. Sen liikkeestä minun oli silti mahdotonta
päätellä, oliko Rusalka paikallaan vai kulkiko se virran mukana. Minusta
tuntui omituiselta, että meidän kulkumme -- mikäli ollenkaan liikuimme
-- tapahtui niin tasaisesti ja hiljaa, että laiva oli tuskin
sentimetrinkään vertaa muuttanut asentoaan. Voimakkaamman virranhan
olisi pitänyt saada koko rungon heilahtelemaan ja hytin vaaka- ja
kohtisuora-asentoja muuttumaan joka minuutti. Mutta hytti oli melkein
sellaisessa vaakasuorassa ja säännöllisessä asennossa kuin olisi Rusalka
ollut ankkuroituneena johonkin satamaan.
Samassa tulin ajatelleeksi haaksirikon kulkua ja ymmärsin, miksi laiva
pysyi tasapainossa. Ensinnäkin laivan huomattavasti raskain kalusto
olivat koneet, jotka olivat pohjimmaisina laivan keskustassa ja
muodostivat niin sanoakseni raskaimman painolastin, ja se piti runkoa
tasapainossa. Toiseksi oli alimpana sijaitseva köliosasto jo matkamme
aikana täyttynyt vedellä. Tuhoiskun laivaa kohdatessa puhkesi peräosasto
ja tällöin täyttyi hyttini viereinen upseerien kokoushuone vedellä.
Varsin todennäköisesti ei konehuoneeseen johtavia käytäviä ollut ehditty
sulkea, joten tämäkin, syvällä sijaitseva tilava huone oli tullut
täyteen vettä. Kaikki osastot ja huoneet, joissa vielä oli ilmaa ja
jotka pitivät laivaa uivassa asennossa, olivat siis ylimpänä heti kannen
alla. Mutta nämä ilmantäyteiset uimapussit eivät pitäneet laivaa vain
kelluvana, ne saivat sen pysymään myöskin tasapainossa. Siinä selitys,
miksemme olleet keikahtaneet kumoon upotessamme.
Mitä kauemmin tuumin, mistä ikkunan takaa näkemäni vedenliikkeet
johtuivat, sitä todenmukaisemmalta minusta tuntui, että ne johtuivat
laivan rungon _vaakasuorassa asennossa_ tekemistä heilahduksista. Me
ajelehdimme edelleenkin ympäri, suunnattoman ison kalan lailla, muutamia
syliä merenpinnan alapuolella, eikä meillä ollut toivoa päästä koskaan
pinnalle eikä suuria mahdollisuuksia törmätä jollekin luodolle, sillä
syvät vedenalaiset virrat välttelevät varsin luonnollisista syistä
kaikkia kiinteitä kohtia, ja me seurasimme näiden virtojen mukana.
Niin, -- mitä minun nyt oli tekeminen?
Ohut vihertävä valojuova oli käynyt yhä heikommaksi, ja siitä päättelin,
että virta tai jotkut muut syyt veivät meitä pohjemmalle jälleen.
Tarkatessani tuota häipyvää valoa alkoi minua puistattaa, ja huomasin
samalla, kuinka perinpohjin toivoton asemani oli.
Sytytin lampun ja katsoin kelloani. Se oli kaksitoista -- päivällä
tietenkin. Oli siis kulunut melkein yhdeksän tuntia haaksirikosta, ja
minä olin nukkunut ainakin seitsemän kaikessa rauhassa. Omituista että
olin voinut niin tehdä! Kuinka oli mahdollista, että minä,
tukehtumiskuoleman minua odottaessa, toivottomasti teljettynä rautaiseen
kammioon useita syliä vedenpinnan alle, olin voinut olla näin
välinpitämätön kohtalostani? En edes nytkään tuntenut syvää järkytystä;
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Suomenlahden salaisuus - 5
  • Parts
  • Suomenlahden salaisuus - 1
    Total number of words is 3246
    Total number of unique words is 1897
    20.6 of words are in the 2000 most common words
    28.6 of words are in the 5000 most common words
    33.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Suomenlahden salaisuus - 2
    Total number of words is 3411
    Total number of unique words is 1921
    21.3 of words are in the 2000 most common words
    30.9 of words are in the 5000 most common words
    35.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Suomenlahden salaisuus - 3
    Total number of words is 3301
    Total number of unique words is 1813
    22.1 of words are in the 2000 most common words
    29.4 of words are in the 5000 most common words
    33.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Suomenlahden salaisuus - 4
    Total number of words is 3463
    Total number of unique words is 1895
    20.9 of words are in the 2000 most common words
    29.2 of words are in the 5000 most common words
    34.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Suomenlahden salaisuus - 5
    Total number of words is 3487
    Total number of unique words is 1971
    20.8 of words are in the 2000 most common words
    30.8 of words are in the 5000 most common words
    35.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Suomenlahden salaisuus - 6
    Total number of words is 3360
    Total number of unique words is 1895
    21.5 of words are in the 2000 most common words
    29.3 of words are in the 5000 most common words
    34.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Suomenlahden salaisuus - 7
    Total number of words is 4
    Total number of unique words is 4
    25.0 of words are in the 2000 most common words
    50.0 of words are in the 5000 most common words
    50.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.