Suomenlahden salaisuus - 3

Seisoin kapteeni Vasuhinin vierellä sukeltajalaivan komentosillalla ja
tein hänelle silloin tällöin jonkun kysymyksen. Hän vastasi hajamielisen
kohteliaasti. Soin hänen käytöksensä hänelle mielelläni anteeksi, sillä
hänellä oli tietysti paljon ajateltavaa.
Kun Rusalka nyt kerta kaikkiaan oli kadonnut, oli sukeltajahallituksella
jäljellä vain saada selvyys aiemmin mainituista, merenpohjasta
nousseista rasvatäplistä. Se oli tämän päivän retken päätarkoitus, ja
koska sääsuhteet olivat erikoisen suotuisat, oli syytä toivoa, että
onnistuttaisiin hyvin.
Saavuimme perille. Lukuisat merimerkit osoittivat, että laajoja
tutkimuksia oli tehty. Laivamme heitti ankkurin, sitten kuin olimme
hetken aikaa seuranneet vähäistä juovaa, jonka kapteeni Vasuhin väitti
niiden epäilyttävien rasvatihkumisten aiheuttamaksi.
Laivastamme laskeutui sukeltaja mereen, ja jonkun matkaa meistä
itäänpäin ankkuroituneesta toisesta laivasta niinikään yksi. Lotja
vuotti vieressä valmiina ottamaan huostaansa heidän ponnistelujensa
tulokset. Useita tunteja sukeltajat uurastivat pinnan alla, vuorotellen
tarpeellisin väliajoin. Mitään ei saatu ilmoille. Aurinko kohosi yhä
korkeammalle ja kevyt, mereltä huokuva viri pani vedenkalvon karehtimaan.
Silloin -- oli jo päivällisaika -- näimme jotakin erikoista olevan
tekeillä toisessa sukeltaja-aluksessa. Nopeita, hermostuneita
komentosanoja lausuttiin, ilmapumppua hoitelevat miehet työskentelivät
innokkaasti, pohjalla touhuava sukeltaja ja laivamiehistö vaihtoivat
merkinantoja. Helposti ymmärrettävän uteliaisuuden tartuttamana kapteeni
Vasuhin nostatti ankkurin, ja pari kolme potkurin pyörähdystä vei
aluksemme toisen laivan kylkeen. Sen kannella puuhailtiin yhtä
hermostuneesti kuin tähänkin asti. Kukaan ei edes huomannut, että olimme
saapuneet vallan heidän rinnalleen, niin innokkaita oltiin.
Heti meidän paikalle ehdittyämme hinattiin sukeltajan kömpelö, raskas
ruho vedestä kannelle. Rumasta kautshuasusta pulpahti esiin
tukevatekoinen matruusi, joka heti alkoi puhella jotakin häntä
ympäröiville upseereille. Emme voineet kuulla, mitä hän sanoi, mutta se
olikin tarpeetonta, sillä hetkistä myöhemmin miehistö hinasi vedestä
jotakin muodotonta, valkeahtavaa esinettä, jota kaikki katselivat tuiki
uteliaina.
"Vain kuollut hylje!" huudahti joku.
"Sitäpä minä sanoinkin", lausui sukeltaja.
Ne tavatonta huomiota herättäneet rasvatäplät, jotka olivat saaneet
amiraali Feodorovin viidenkymmenen penikulman päässä täältä,
Pietarissa, esiintymään epäkohteliaasti ranskalaiselle vieraalleen, ne
johtuivat siis vain kuolleesta hylkeestä, joka oli painunut pohjaan,
kuten kuolettavasti haavoittuneet, loppuaan aavistelevat hylkeet
kuuluvat tekevän.
Tutkimme vielä hetken aikaa vesialuetta ympärillämme. Rasvan tihkuminen
oli tauonnut. Merestä nostetun kuolleen hylkeen jättämä rasvajuova
siirtyi tuulen mukana maalle päin, eikä kuplia enää kohonnut pinnalle.
Pieni sukeltajaosasto nosti ankkurit ja lähti Viaporia kohden. Kaikkien
kasvot ilmaisivat katkeraa pettymystä. Mutta minussa heräsi omituinen
epäluulo. Minulla oli jo jonkun verran kokemusta venäläisestä
valtiotaidosta -- ajattelepas, jos kaikki onkin tekaistua vain minun
varalleni? Jospa kaikki onkin järjestetty minua harhaannuttamaan ja
saamaan minut -- ainoan sanomaIehti-kirjeenvaihtajan, joka on ollut
mukana tutkimusretkillä -- levittämään seuraavaa rauhoittavaa huhua:
"Vain kuollut hylje!"


6.
Jälkimaininkeja. Arvostelua, lupauksia ja venäläistä toveruutta.

Viivyin vain yhden päivän Viaporissa sitten kuin olin saanut varmuuden,
että ainakin tältä syksyltä kaikki enemmät tutkimukset keskeytettäisiin,
ja tyydyin kuolleeseen hylkeeseen jo tehtyjen tutkimusten tuloksena.
Äkkiä syntyneet vaistoiset epäluuloni häipyivät vähitellen, kun näin
pienen sukeltajakomennuskunnan ilmeet ja tutustuin linnoituksessa
vallinneeseen yleiseen mielipiteeseen. Ei merkkiäkään, joka olisi
antanut oikeutusta epäluuloilleni.
Ei oltu läheskään tyytyväisiä siihen odottamattomaan, viheliäiseen
rasvapilkkujen aiheuttajaan, oli mahdotonta uskoa, että yksi ainoa
kuollut hylje voisi erittää niin runsaasti rasvaa, mutta toisaalta oli
hyväksyttävä se tosiseikka, että se oli ainoa todennäköinen aiheuttaja,
mikä tähän asti oli löydetty.
Upseerien kesken oli vallalla se mielipide, että se runsas rasvamäärä,
joka inhoittavalla lemullaan ja huomattavalla laajuudellaan ensin opasti
jälleen heränneen huomion onnettomuuspaikalle, johtui varmaan
Rusalkasta, varsinkin kun nämä tihkumiset taukosivat sen jälkeen kuin
laivahylky oli kadonnut paikalta, mistä se pohjamittausten avulla oli
löydetty. Myöhemmin nähdyt vähäisemmät rasvatäplät johtuivat osaksi nyt
kauempana olevasta laivasta, osaksi myöskin kuolleesta hylkeestä.
Omasta puolestani minä sain järkevän epäilyni vain vaivoin pakotetuksi
rauhoittumaan, mutta en tahtonut liioin uskoa, että minut oli ehdoin
tahdoin johdettu harhaan, varsinkin kun hylje-komedia olisi silloin
näytelty vain minulle. Ja minä olin kyllin vaatimaton pitämään itseäni
liian vähäpätöisenä sellaiseen.
Joka tapauksessa juttu tuntui minusta peräti salaperäiseltä, enkä
ollenkaan ihmettele venäläistä yleistä mielipidettä, joka epäilevästi
hymyillen suhtautui sanomalehtien kertomuksiin kuolleesta hylkeestä.
Mies mieheltä pidettiin eittämättömänä tosiasiana, että koko juttu oli
ilveilyä. Siis samaa mitä minä olin löydöstä arvellut.
Kuinka asianlaita oikeastaan oli, ja kuinka paljon oli lupa epäillä?
Sitä ei edes sukeltajakomennuskunta voinut -- tai tahtonut -- minulle
valaista. Kapteeni Vasuhin kuljeskeli kuin syvästi pettynyt ihminen,
eikä minulla ollut vähäisintäkään syytä epäillä, ettei hän ollut
pettynyt. Päinvastoin -- monet seikat viittasivat siihen, ettei se ollut
teeskentelyä.
Ikäänkuin olisi lukenut ajatukseni hän vei minut syrjemmälle
upseeriklubissa nautitun päivällisen jälkeen, tarjosi minulle savukkeen
ja huudahti aito-slaavilaisen eloisasti ja venäläisittäin olkapäitään
kohauttaen:
"Niin -- mitä nyt on tehtävä?"
Myönsin että hänen asemansa oli hieman vaikea, kun muisti kuinka
kärsimättömästi yleinen mielipide odotteli Rusalka-tutkimusten tuloksia
ja hämäräperäisen salaisuuden lopullista ratkaisua.
"Niin, mitä on tehtävä?" hän huudahti uudelleen. "Juttu on nyt käynyt
kaksin verroin sotkuisemmaksi, vai kuinka?"
"Niin on", vastasin.
"Ja minä saan kestää sekä yleisen mielipiteen että toverieni epäluulot,
sillä minähän olen johtanut viimeistä sukelluskomennuskuntaa."
Lienen päästänyt pilkahduksen omia epäilyksiäni pujahtamaan esille,
sillä silmänräpäystä myöhemmin hän jatkoi innokkaasti:
"Olittehan itse mukana ja näitte koko hylkeennostannan. Jumalan kiitos!
Olen oikein tyytyväinen, että voitte olla todistajani, te, vieras. Sillä
meidän omiin vakuutteluihimme ei enää luoteta. Meriministeristön
arvellaan panevan parhaansa salatakseen todelliset tulokset. Tiedän sen
hyvin -- pietarilaiset toverini ovat toki huolehtineet siitä, että saisin
sen tietää. Ja kun _he_ epäilevät meitä, mitä silloin yleinen mielipide
tekeekään?" Minun kävi todella sääliksi kapteeni Vasuhinia, ja minä
yritin lohduttaa häntä. Mutta hän keskeytti aikeeni kärsimättömällä
kädenliikkeellä ja jatkoi:
"Ah, älkää sirotelko sipulia loheen! Tiedän varsin hyvin, että näin on
laita, ja minä kiroan sitä hetkeä, jolloin sain meriministeristön
määräyksen johtaa tutkimuksia. Ihminenhän minäkin olen, enkä pelkästään
upseeri..."
Hänen täydellinen rehellinen epätoivonsa sai minut tyystin unohtamaan
aiemmat epäluuloni, ja minä tunsin harrasta kiintymystä häneen. Tartuin
pieneen liköörilasiini ja join hänen onnekseen tuntien kaikkea sitä
sydämellisyyttä, jota on valmis osoittamaan kunnon toverille, joka
kärsii syyttömästi. Minun harrastukseni liikutti kapteeni Vasuhinia
syvästi, sen huomasin. Hän tarttui käteeni lämpimästi ja kiihkeästi
kuin vain venäläiset voivat sen tehdä, katseli minua suoraan silmiin ja
huudahti:
"Kiitos! Se teki minulle hyvää. Ette tiedä kuinka paljon merkitsee, kun
löytää epäilyä ei vain vieraista, vaan läheisistä tovereistaankin."
Jää oli nyt vallan sulanut väliltämme. Kapteeni Vasuhin uskoi minulle,
että hänen lähin toimenpiteensä yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi ja
vakuuttamiseksi siitä, että nuo oudonlaiset rasvaläikät todella
johtuivat kuolleesta hylkeestä, olisi viedä hylje Helsinkiin ja upottaa
se siellä pohjaan jälleen. Tällöin yleisö saisi omin silmin
vakuuttautua, että paljon hälyä synnyttäneet rasvatäplät todella
johtuivat siitä.
Mielestäni hänen suunnitelmansa oli mainio ja kannatin häntä
innokkaasti. Mutta hän ei ollut läheskään varma, että se toimenpide
voisi pestä meriministeristöä puhtaaksi epäilyksistä. Sillä
epäluuloisiin ja tietämättömiin joukkoihin oli kerta kaikkiaan syöpynyt
se käsitys, että tämä ministeristö ei ollut menetellyt avoimesti ja
rehellisesti Rusalka-tutkimuksissa. Suurella yleisöllä ei ollut
vähäisintäkään edellytystä voida arvostella tämäntapaista asiaa.
Keskeytin hänet hieman epäröiden, kerroin hänelle, kuinka kummallisesti
amiraali Feodorov oli minua kohdellut ja lisäsin, että päättäen siitä,
kuinka johtavassa asemassa oleva henkilö käyttäytyy, voi helposti
arvailla mitä tahansa sen viraston toimista, kun korkea-arvoiset
viranomaiset verhoutuivat salaperäisyyteen, mikä tietysti oli kuin öljyä
tuleen ja sai heidän salaisia tekojaan jauhavat huhut kaksinkertaiseen
vauhtiin.
"Amiraali Feodorov!" huudahti kapteeni Vasuhin. "Hän on vanha hupsu!
Meillä on monta samanlaista patavanhoillisen virkavallan edustajaa.
Heissä asuu hulluuteen vivahtava kiihko kätkeytyä salaperäisyyden
ilmapiiriin, siten he muka tehoavat paremmin. Salaisilla
hallitustoimilla on syvät juuret Venäjällä, ja nykyisin jokainen pikku
virkamies luulee kehittyvänsä suureksi valtiomieheksi, jos hän vain osaa
tekeytyä luoksepäästämättömäksi. Se on naurettavaa. Pelkkää vanhaa
ränstynyttä virkavaltaista tapaa -- ei muuta!"
Se oli terävintä arvostelua mitä olen venäläisen kuullut maastansa
lausuvan, ja minä innostuin. Mutta kapteeni Vasuhin malttoi äkkiä
mielensä ja jatkoi hillitysti ja tyynesti:
"Ei maksa vaivaa äkääntyä moisesta. Minä olen itse hupsu, joka annan
tuollaisen kiihdyttää itseäni."
"Kaikkialla on epäkohtia", sanoin, "ja vapaassa Ranskassakin olemme
kaukana mallikelpoisuudesta. En tahdo väittää, että virkavaltaisuus
rehoittaa keskuudessamme, niin ei ole laita, mutta sen sijaan on muita
epäkohtia, joita ei ole yhtään sen helpompi sietää."
"Jättäkäämme tämä asia", ehdotti kapteeni Vasuhin, ja hänen silmistään
voi päättää, että hän katui äskeistä avomielisyyttään ja kiihkeyttään.
"Amiraali Feodorov ei oikeastaan ole muita virkamiehiä pahempi. Hän on
vain typerämpi ja itsepäisempi kuin monet muut ja tekee omasta
tyhmyydestään hyveen. Ja siinä hän oikeastaan menettelee viisaasti...!"
laukaisi katkeroitunut kapteeni viimeisen paradoksinsa.
Tämä keskustelu oli joka tapauksessa lähentänyt meitä toisiimme, ja minä
esitin hänelle lopulta henkilökohtaisen pyynnön.
"Hyvä kapteeni, ettekö lupaisi lähettää minulle kirjeitse kaikki
uutiset, joita saatte Rusalkasta? Cherbourgissa naureskellaan minulle
epäonnistuneen Pohjan-matkani johdosta, mutta minä haluaisin todistaa,
ettei se ollut turha ja että te itse olette tehneet kaiken voitavanne
kysymyksen selvittämiseksi."
Kapteeni muuttui hetkeksi peräti miettiväiseksi eikä tuntunut olevan
halukas suostumaan pyyntööni. Mutta kun jälleen kärtin samaa, hymähti
hän suopeasti ja sanoi mielellään tekevänsä minulle tuon palveluksen.
Minun olisi vain valmistuttava siihen, ettei hän voisi paljoakaan
tiedoittaa, sillä asiain nykyisillään ollessa ei voitu muuta tehdä kuin
odottaa, että ruoste lopulta syövyttäisi Rusalkan hajalle ja että se
itse luovuttaisi salaisuutensa vuottavalle yleisölle rantalöytöinä.
Mutta sitä saataisiin odotella vielä vuosi pari -- ei ollut niinkään
helppoa laskea päivää, jolloin harhaileva laivahylky iskeytyisi
tavallista ankarammin johonkin vedenalaiseen kallioon ja jolloin sen
salaisuutta suojaavat rautalevyt särkyisivät.
Joka tapauksessa olin saanut lupauksen, ja me vahvistimme sen
kädenlyönnillä. Minun onnistui saada kapteeni Vasuhin lähtemään
kerallani Helsinkiin ja hänen mukanaan hänen lähin miehensä, varsin
nuori meriluutnantti, ja illallisilla, joka nautittiin, iloisen
mielialan vallitessa, sain tämän jälkimäisenkin lupaamaan, että hän
sähköttäisi minulle Cherbourgiin, heti kun jotakin uutta saataisiin
selville Rusalkasta.
Mitä parhaalla tuulella ja sydämellisesti kättä lyöden erosin uusista
ystävistäni varmana siitä, että he täyttäisivät lupauksensa. Sillä
vaikka olinkin oppinut epäilemään venäläistä julkista ystävyyttä
sanomalehti-kirjeenvaihtajia kohtaan, olin yhtä paljon oppinut
luottamaan merimiespiirissä vallitsevaan toverihenkeen ja kaikkein
enimmin henkilökohtaiseen ystävyyteen.
Venäläisillä on ehkä hieman omituinen virallinen käsitys oikeudesta ja
totuudesta, mutta yksityisesti ja tovereina voi heihin luottaa paremmin
kuin muihin eurooppalaisiin -- kuten itämaalaisiin yleensä.


7.
Kotiutuminen. Uutteraa kirjeenvaihtoa ja mitä hämmästyttävimpiä uutisia.

Cherbourgiin palattuani jouduin melkoisen pilan esineeksi. Ei ollut sitä
upseeria, ei edes parasta ystävääni, joka ei olisi arvellut ovelien
venäläisten huiputtaneen minua perinpohjaisesti, nämä kun näet eivät
tietenkään halunneet ranskalaisten sekautuvan heidän yksityisiin
merisotilaallisiin asioihinsa.
Sain kestää toverieni ja esimiesteni pilkan ja toivoin tulevaisuuteen.
He saisivat vielä kerran nähdä, etten ollut kirjeenvaihtaja-matkaani
tehnyt vallan turhan takia.
Ja aivan oikein -- tuskin oli kahta viikkoa kulunut kuolleen hylkeen
löydöstä, kun minä sain Tallinnasta yksityissähkösanoman, joka sisälsi
peräti omituisia tietoja. Se kuului:
"Pelastusvyöllä varustettu meriupseerin ruumis löydetty Tallinnan
läheltä. Vainajan huostassa olleet muistiinpanot osoittavat, että hän on
Rusalkan miehiä. Upseeri itse on tuntematon, mutta ruumis on liian hyvin
säilynyt, jotta se olisi voinut virua enemmän kuin vuoden meressä. Koko
juttu käsittämätön. Lisää niin pian kuin häntä koskevat tutkimukset ovat
lopetetut."
Sähkösanomassa ei ollut lähettäjän nimeä, ja ensi hetkessä epäilin, että
ranskalaiset toverini, jotka tiesivät kuinka hartaasti odottelin
tietoja, olivat sen piloillaan sommitelleet. Mutta huomasin heti, että
se oli lähetetty Tallinnasta, ja minä tiesin, ettei siellä ollut
ainoatakaan tuttavistani.
Siis, jälleen arvoituksellinen löytö, mutta paljon tähdellisempi kuin
kuollut hylje! Kun lähemmin punnitsin sähkösanoman sisällystä, täytyi
minun sentään tinkiä aika paljon toivomuksistani, että tuo maihin
ajautunut kuollut upseeri -- olkoon hänellä muistiinpanoja kuinka paljon
tahansa -- olisi jossakin yhteydessä Rusalka-jutun kanssa.
Hän oli tietysti jonkun muun laivan upseeri ja oli hukkunut vähintään
vuotta myöhemmin, kuin Rusalkan miehistö. Surkuttelin tietysti
miesrukkaa, mutta mitään todella syvää harrastusta hän ei minussa
herättänyt.
Miksei sähkösanomassa ollut lähettäjänimeä? Ehkä se olikin vain väärä
hälytys, jonka oli toimittanut henkilö, joka tunsi käyntini Pietarissa
ja Viaporissa? Mutta minkävuoksi minua puijattaisiin moisella
sensatiosähkösanomalla? Kellä oli sellaiseen harrastusta?
Moisia kysymyksiä risteili aivoissani, ja lopulta keksin järkevän
vastauksen kaikkiin. Sähkösanoman oli lähettänyt joku upseerituttavani,
joka ei ollut uskaltanut tai tahtonut panna siihen nimeään, sillä hän ei
mielinyt vaarantaa itseään, jos näet hänen esimiestensä kuuluville
tulisi, että hän oli omin lupinsa sähköttänyt rantalöydöstä hamaan
Ranskaan saakka.
Niin oli laita, niin eikä toisin!
Yhtäkaikki, sähkösanoma sai minut melkoiseen jännitykseen, ja minä
odottelin kärsimättömänä uusia tietoja. Kylläpä niitä saikin vuottaa.
Vasta kolmea päivää myöhemmin saapui Pietarista seuraava sähkösanoma:
"Rannalle ajautunutta upseeria käsitteleviä tutkimuksia on tehty
kaikessa hiljaisuudessa, jottei herätettäisi tarpeetonta huomiota ja
uusia huhuja. Hänen paperinsa sisältävät mitä tärkeimpiä tietoja
Rusalkan kohtalosta, mutta hän itse ei voi olla Rusalkan miehiä. Häntä
arvellaan upseeriksi, joka hukkui viime suvena suoritettujen suurten
tutkimusten aikana."
Allekirjoitusta ei nytkään.
Yhä sotkuisempaa, yhä salakähmäisempää! Upseeri, joka katosi
viimesuvisten laajojen Rusalka-tutkimusten aikana, oli löydetty
ruumiina, mutta häneltä oli tavattu joukko Rusalkan kohtaloa koskevia
tärkeitä muistiinpanoja! Olisiko hän siis sukeltanut hakemaan näitä
muistiinpanoja Suomenlahden pohjasta, mutta tässä puuhassaan hukkunut?
Olin päästä pyörällä.
Kun olin hieman tointunut, istahdin kirjoittamaan pitkän kirjeen
kapteeni Vasuhinille, mainitsin saamistani sähkösanomista, kiitin häntä
niistä ja pyysin häntä kirjeitse lähettämään minulle seikkaperäisiä
tietoja uudesta, salaperäisestä rantalöydöstä, joka tietysti kiinnitti
mitä suurimmassa määrässä mieltäni.
Lähetettyäni kirjeen tunsin itseni tyynemmäksi. Nyt oli vain odotettava
kapteeni Vasuhinin vastausta, joka valaisisi asian oikean laidan. Ellei
sitä tulisi, tärvelisin aivoni mietiskelyillä, jotka olisivat vain
tyhjiä arvailuja.
Noin viikon kuluttua saapuikin kapteeni Vasuhinin vastaus, mutta se
herätti minussa uutta ällistystä. Kirje oli peräti lyhyt ja sisälsi
seuraavaa:
"Parahin luutnantti Dubois!
Olen saanut kirjeenne, ja kiiruhdan vastaamaan heti, ettette
joutuisi turhaan odottamaan. Minulla ei ole mitään kerrottavaa
Tallinnan lähellä tehdystä eriskummaisesta rantalöydöstä, josta
kirjeessänne puhutte. Minä en liioin ole lähettänyt teille
sähkösanomia. Teillä on ilmeisesti muita ystäviä Pietarissa kuin
minä. Teidän altis
kapteeni Vasuhin."
Mitä tämä merkitsi? Kuka siis oli sähkösanomat toimittanut? Kapteeni
Vasuhin ja hänen ajutanttinsahan vain olivat luvanneet minulle hankkia
tietoja Rusalkan vaiheista. Ketä minun siis oli niistä kiittäminen?
Kaiken kaikkiaan pelkkää salakähmäisyyttä koko juttu?
Kyhäsin heti paikalla kolme uutta kirjettä Pietariin -- yhden
ensimäiselle luutnantille Vasuhin nuoremmalle, toisen luutnantti
Wulffertille ja kolmannen kapteeni Vasuhinin aliluutnantille, johon olin
tutustunut Viaporissa ja joka niinikään oli luvannut minulle lähettää
tietoja.
Kaikissa kolmessa mainitsin saamistani sähkösanomista, kysyin,
kertoivatko ne tosia ja pyysin selitystä koko juttuun. Sillä eihän
voinut ajatella, että sähkösanomat olisivat saapuneet minulle ilmasta
lentäen -- minun oli varmaankin kiittäminen jotakuta heistä niistä
mielenkiintoisista tiedoista, joita olin Venäjältä saanut.
Taas kului viikko. Sitten tuli kolme kirjettä, yksi kultakin
venäläiseltä tuttavaltani, kaikissa jotenkin sama sisältö. Kukaan heistä
ei ollut lähettänyt sähkösanomia, kukaan ei liioin voinut selittää
minulle, kuinka asiat oikein olivat. Mutta kukaan ei myöskään väittänyt,
että sähkösanomien tiedot olisivat vääriä, päinvastoin tuntui siltä,
että he kaikessa hiljaisuudessa tunnustivat sähkösanomien sisällön
oikeaksi. Ja jokainen lopetti kirjeensä, kuten kapteeni Vasuhinkin
lauseeseen? "Teillä on ilmeisesti Pietarissa muita ystäviä kuin minä."
Kirjeet saivat tietysti minut enemmän uteliaaksi kuin viisaaksi. Olin
yksinkertaisesti joutunut hämärien vehkeilyjen uhriksi, haluttiin
kokeilla, kuinka kauan hyvänsuopaisuuttani ja herkkäuskoisuuttani
kestäisi, tahdottiin kaiken kaikkiaan pitää minua narrina.
Suutahdin omaa herkkyyttäni ja päätin katkaista suhteeni venäläisiin
ystäviini, koska he huvittelivat pitämällä minua vehkeilyjensä uhrina.
Ja samalla olin tyytyväinen itseeni sen johdosta, että olin sähkösanomat
säilyttänyt omana salaisuutenani. Jos olisin niistä jutellut
tovereilleni, olisin nyt saanut kestää heidän rajatonta naljailuaan, kun
ei mitään lähempää selvää saataisikaan Tallinnan lähellä viimeksi
tehdystä salaperäisestä rantalöydöstä.
Silloin sain -- joitakuita päiviä viimeksi tulleiden kirjeiden jälkeen ja
Aleksanteri III:n kuoleman ja Venäjän maansurun aikoihin -- painavan,
kirjoihin merkityn postilähetyksen Pietarista. Itsestään selvää, että
tulin uteliaaksi. Huomasin paketin koosta, että siinä oli papereita tai
kirjoja, enkä siis pelännyt sen sisältävän helvetinkonetta, jonka
tehtävänä oli vaijentaa minut ikiajoiksi sen johdosta mitä jo tiesin
omituisesta Rusalka-jutusta. Paketin lähettäjäksi oli venäläisin
kirjaimin merkitty jokin aivan epäselvä nimi. Muutoin kyllä olin mestari
saamaan selvän venäläisistä kirjaimista.
Lähetin pois kirjeentuojan ja irroitin paketin huolellisesti kiedotut
purjenuorasiteet. Esille tuli paperitukku, joka oli kirjoitettu täyteen
tiheää pientä käsialaa, ja päällimmäisenä oli minulle osoitettu kirje.
Sujuvalla, virheettömällä ranskalla tuo epäselvä nimimerkki selitti mitä
paketti sisälsi. Kirje kuului:
"Korkeastikunnioitettava herra luutnantti:
"Otan itselleni edelleen vapauden pitää Teidät niiden tapahtumien
tasalla, jotka ovat yhteydessä Rusalkan ja sen salaperäisen kohtalon
kanssa. Oheelliset muistiinpanot on löydetty lähellä Tallinnaa
maihin ajautuneen upseerivainajan taskuista, ja minä olen ne Teitä
varten kääntänyt ranskaksi.
"Saatte niistä lukea kerrassaan uskomattomia seikkoja, jotka luovat
Rusalka-juttuun aivan uutta valaistusta.
"Meriupseeri-vainajasta ovat mielipiteet tuiki erilaisia. Muutamat
luulevat hänessä tuntevansa viimekesäisen Rusalka-retken aikana
kadonneen upseerin, Salmatovin, jota hän muistuttaa kookkaalla
rakenteellaan ja vaalealla tukallaan, toisten mielestä on
epäilemätöntä, että hän on Solovin, Rusalkan toinen luutnantti.
Hänen alkuperäänsä ei ole toistaiseksi voitu todeta.
"Edellistä käsitystä tukee, paitsi, kuten sanottu, hänen
ruumiinrakenteensa ja tukan väri -- jotka tosin sopivat hyvin
luutnantti Soloviniinkin -- myös se seikka, ettei olla läheskään
varmoja, puhuuko huhu totta, että sanottu meriupseeri olisi kadonnut
tutkimusretkeltä yhdessä erään Viaporissa palvelevan everstin rouvan
kanssa. Tosiasia sensijaan on, että everstinrouva Dorshinski on
kadonnut Viaporista samaan aikaan kuin Salmatov
sukelluskomennuskunnasta, mutta toisaalta väitetään varmasti,
etteivät he olleet missään suhteissa toisiinsa. Olettamus, että
löydetty meriupseeri olisi karannut Salmatov, on ristiriidassa sen
tiedon kanssa, että tämä on kuulemma nähty everstinrouvan seurassa
jossakin saksalaisessa pikku kylpylässä. Jos se todistetaan, ei voi
olla puhettakaan, että upseerivainaja olisi hän. Niinikään on
selittämätöntä, kuinka hän olisi saanut huostaansa näköjään täysin
luotettavat muistiinpanot, jotka, kuten huomaatte, ovat päivätyt
Rusalkassa kahtena, kaameata haaksirikkoa seuranneena päivänä.
"Moni seikka tukee sitä olettamusta, että maihin ajautunut upseeri
olisi Rusalkan toinen luutnantti Solovin. Ensikädessä se, että hänen
melko hyvin säilyneissä liinavaatteissaan on nimimerkki S, jota on
verrattu hänen muissa, onneksi talteen saaduissa liinavaatteissaan
oleviin kirjainmerkkeihin ja niiden on huomattu sopivan jokseenkin
hyvin toisiinsa. Tosin alkaa Salmatovinkin nimi S:llä, joten täyttä
varmuutta ei näinkään ole voitu saada. Edelleen, muistiinpanot
tuntuvat täysin luotettavilta, kuten itsekin huomaatte, ja
ammattimiesten parissa on jo kauan ollut vallalla sama ajatus
Rusalkan kohtalosta. Se käsitys saa nyt vahvistuksen maihin
ajautuneelta löydetyistä muistiinpanoista -- jos ne ovat oikeita.
"Jälkimäistä näkökohtaa vastaan sotivat niin selvät fyysilliset ja
kemialliset lait, että niitä täytyy ensimäisenä ja viimeisenä epäillä.
"Ennen kaikkea on uskomatonta, että henkilö, joka on ollut veteen
hautautuneena enemmän kuin vuoden ajan -- vaikka kuinkakin tiiviisti
suljetussa paikassa -- olisi voinut säilyä niin hyvin kuin löydetty
upseeri. Vaikkapa hän olisi ollut vain lyhyenkin ajan aallokon ja
meriveden vaikutuksen alaisena, ei vuoden vanha ruumis olisi sitä
kestänyt. Edelleen on omituista, ettei hänellä ollut muita
asiapapereita kuin nuo tuhoenteiset muistiinpanot. Ne oli tosin
huolellisesti ommeltu hänen povitaskuunsa, mutta koska hän on noin
huolehtinut niiden säilymisestä, odottaisi hänen samalla ajatelleen
kuinka todistaa alkuperänsä.
"Olkoon laita kuinka tahansa, se ainakin on varmaa, että mitä
omituisimpia ja yllättävimpiä olettamuksia voi tämän löydön
perustuksella tehdä Rusalkan kohtalosta. Vaikeata näet on uskoa,
että papereissa piilisi jokin salamyhkäinen puijausyritys tai että
ne olisivat väärennettyjä. Kadonnut luutnantti Salmatov oli tosin
haaveileva luonne ja hänellä kuuluu olleen melkoista
kirjailijataipumusta, mutta silti tuntuisi melkein liian
häikäilemättömältä olettaa häntä muistiinpanojen laatijaksi. Vielä
uskomattomampaa olisi otaksua hänen säilyttäneen niitä huostassaan
niin huolellisesti, jos hän todella olisi hukkunut viime kesäisellä
sukellusretkellä, onnettomuustapauksessa, jota kukaan ei ole ollut
todistamassa, eikä paennut kauniin everstinrouvan kanssa.
"Siis: -- peräti mutkallinen juttu, joka saisi syntymään mitä
hurjimpia huhuja, jos se joutuisi yleisön tietoon. Mitä tarkimmin
pyritään pitämään löytöä salassa, ja toistaiseksi on onnistuttukin.
Nykyisin on joukoilla muuta ajateltavaa tsaarin sairauden johdosta.
Hän kuuluu olevan kuolemaisillaan, ja minä pelkään koko jutun
joutuvan unohduksiin, ellei satu uutta rantalöytöä, jonka joku
sanomalehtimies saa nuuskituksi esille.
"Rusalka-juttu ei saa toki unohtua. Annan teille täten valtuuden
oman mielenne mukaan käyttää muistiinpanoja ja luotan teidän
vaitioloonne! Teillä on Pietarissa hyviä ystäviä, kuten näette.
"Mitä kunnioittavimmin."
Nimi epäselvä.


8.
Muistiinpanot. Rusalkan kamppailu elämästä ja kuolemasta. Perikato.

Kirje putosi polvilleni ja minä vaivuin mietiskelyihin. Kuka oli tämä
salaperäinen joku, joka oli lähettänyt minulle sähkösanomat ja joka
niiden lisäksi oli lähettänyt nämä tiedot ja tämän paketin mitä
mielenkiintoisimpia muistiinpanoja, jotka oli vasituisesti minua varten
käännetty ranskaksi?
Entä kirjeen loppu, joka muistutti niiden kirjeiden loppua, jotka olin
saanut venäläisiltä ystäviltäni: "Teillä on Pietarissa hyviä ystäviä,
kuten näette." Mitä se merkitsi? Aiottiinko minut sekoittaa vehkeilyihin
ja salakähmäisiin puuhiin? Siltä todella tuntui. Oliko se kenties ansa,
jolla minut aiottiin siepata? Mutta miksi minut, ja kuinka se
tapahtuisi? Enkö ollut vapaa ranskalainen, joka elelin enemmän kuin
kahdensadan penikulman päässä Pietarista? Minua ei kävisi kietominen,
jos haluttaisiinkin.
Kaikessa selvyydessään ja suorasukaisuudessaan salaperäinen kirje
todisti, että Pietarissa odotettiin minulta jotakin. Ainakin toivottiin,
että minä julkaisisin muistiinpanot _Revue Marinessa_ -- mitä tarkoitusta
varten, en heti saanut selville. Mutta sitten arvelin, että tekisin
hyvän palveluksen oikeuden ja totuuden asialle, jos toimittaisin kaikki
nämä omituiset tapahtumat ranskalaisen yleisön tietoon. Se vaikuttaisi
ainakin epäsuorasti ja kiirehtisi niitä hitaita virallisia tietoja
Rusalkan vaiheista, joita yhä pidettiin salassa siltä yleisöltä, jota ne
koskivat.
Aloin selailla muistiinpanopinkkaa. Ensimäisen sivun otsikkona oli:
Kuolemaantuomitun muistiinpanoja, jotka on tehty uponneessa
monitorissa Rusalkassa sen perikatoa seuranneena päivänä.
Keskiviikkona syysk. 20 p:nä 1893.
Ja minä luin:
Tänään puolipäivän tienoissa lähdimme monitori Rusalkalla Tallinnasta
Helsinkiä kohden. Rusalkan miehistönä oli satakuusikymmentäkaksi henkeä,
montako niistä tällä hetkellä on elossa, en voi sanoa, sillä vesi
erottaa sen suojan, missä minä olen, muusta aluksesta. Kun olimme