Suomenlahden salaisuus - 2
Total number of words is 3411
Total number of unique words is 1921
21.3 of words are in the 2000 most common words
30.9 of words are in the 5000 most common words
35.8 of words are in the 8000 most common words
herra amiraalilta lupatodistusta päästä laivaan ja matkustaa siinä,
kuten te hyväntahtoisesti toissa päivänä lupasitte."
"Vai niin, jaha! Käyhän se laatuun. Olkaa hyvä ja odottakaa vähän,
tiedustelen Kronstadtista, kuinka sen aluksen laita on."
Amiraali Feodorov katosi sisähuoneeseen, ja minä olin jälleen yksin.
Epäilin hetken, että hän toimi rehellisesti, niin luontevalta tuntui
hänen esiytymisensä, ja olisin voinut vannoa, ettei hän tiennyt laivan
jo viikko sitten lähteneen Kronstadtista.
Hän palasi pian ja antoi minulle kaivatun, ikävän vastauksen kohauttaen
olkapäitään, mikä merkitsi, ettei hän voisi enempää tehdä tässä asiassa.
Mutta hän oli kyllin hävytön tyynesti viittailemaan, että vika oli minun
eikä hänen.
"Kuten teille sanoin", hän huudahti, "kuten teille sanoin, piti
merihallituksen laivan tänään lähteä Viaporiin, mutta, ikävä kyllä, se
onkin jo lähtenyt. Olette hutiloinut, hyvä ystävä. Toivoakseni se ei
sentään koskene teihin niin kovin pahasti. Olette ensimäistä kertaa
Pietarissa, ja nähdäkseni kaupungin pitäisi teitä erikoisesti huvittaa.
Sallitteko minun opastaa teidät tänä iltana ruhtinas Almatinin
perheeseen? Ruhtinatar on teikäläisiä ja ihastuu varmaan ikihyväksi
saadessaan tutustua teihin."
Hillitsin itseni ja olin ihastuvinani hänen tarjoukseensa.
Se miellytti häntä niin, että hän kysyi, haluaisinko syödä aamiaista
hänen talossaan, _en famille_, ainoana vieraana. Tietenkin kumarsin ja
kiitin. Aamiaisen aikana saisin oivan tilaisuuden hankkia
lupatodistuksen, ellei hän haluaisi antaa sitä heti. Velvollisuuteni oli
se saada, ja hetkisen tuumittuani sanoin niin välinpitämättömästi kuin
taisin:
"Korkeasti kunnioitettava herra amiraali, minun on tässä paikalla
vaivattava teitä vielä eräällä pikkuasialla. Ettekö haluaisi
hyväntahtoisesti antaa minulle lupatodistusta, joka soisi minulle
tilaisuuden päästä osalliseksi Rusalka-tutkimuksiin, jos, kuten olen
aikonut, Ranskaan palatessani poikkeisin Helsinkiin ja Ruotsiin..."
"Ah, sen ehdimme myöhemmin järjestää", sanoi amiraali huolettomasti.
"Hyvä, halusin vain saada varmuuden, että..."
"Niin, ymmärrän toki, ettette mieli tehdä matkaanne turhan takia. Mutta
eri juttu on, löydetäänkö ollenkaan uponnutta monitoria. Viimeisistä
sähkösanomista selviää, että aiempi hälytys oli väärä. Rusalka ei
olekaan siellä, missä sen on luultu olevan. Asiasta on sitäpaitsi tehty
vallan liian iso numero, mutta me venäläiset olemme eloisaa kansaa. Kas
niin -- nyt käymme aamiaiselle!"
Amiraali taputti minua tuttavallisesti olalle ja pakotti minut
ensimäisenä astumaan ovesta, missä palvelija seisoi siirtämässä verhoja
syrjään.
Aamiaispöydässä emme olleet yksinämme. Paitsi amiraalin perhettä, jonka
jo entuudestaan tunsin, oli mukana vielä muuan liiviläinen parooni ja
joku nuori ylioppilas. Heidän seuransa esti minua aluksi jatkamasta
aloittamaamme keskustelua Rusalkasta, varsinkin kun amiraali ilmeisen
innokkaasti johti puheen muille aloille heti pöytään istuttuaan.
Päätin tarrata ensimäiseen sopivaan tilaisuuteen opastaakseni hänen
ajatuksensa vanhalle tolalle, mutta tilaisuuttapa ei tullut. Huomasin
selvästi, että hän pyrki ehkäisemään aikeeni ja senvuoksi lopuksi rikoin
kaikki sovinnaiset tavat, kun aamiainen jo oli lipumassa jälkiruokaan
päin ja minun kävisi hyvin vaikeaksi saada amiraali puuttumaan asiaani.
"Herra amiraali", aloitin, "äsken puhelimme Rusalkasta. Matkani
velvoittaa minua koettamaan saada tietoja niistä uusista tutkimuksista,
joita laivan löytämiseksi viimeksi on tehty, ja minä rohkenen uskoa,
ettei arvoisa pöytäseuruekaan ole välinpitämätön siitä asiasta. Laivaa
ei siis vielä ole löydetty?"
Amiraali loi minuun varsin vähän ystävällisen katseen, pyyhkäisi
lautasliinalla suutansa ja virkkoi, äänessä sävy, joka selvästi ilmaisi
hänen tyytymättömyyttään:
"Rusalkasta on Pietarissa puhuttu jo niin paljon, että siihen on jo
kauan sitten väsytty."
"Mutta käsitättehän, herra amiraali, että minä, jolla ei ole etua
lukeutua pietarilaiseen seurapiiriin, että minä olen peräti utelias,
paitsi sitä, että velvollisuuteni on yrittää saada kaikki sitä koskevat
tiedot..."
Näitä rohkeita sanoja ei minun olisi pitänyt lausua. Amiraali nousi aika
kiivaasti pöydästä, katseli minua ivallisesti ja sanoi painokkaasti,
katkaisten aloittamani lauseen:
"Nuori hyvä ystävä, on seikkoja, joista ei jutella vieraitten kanssa.
Sellaisia ovat Venäjän merihallituksen yksityiset asiat. Olettako
käsittänyt minut? Hyvä! Lähtekäämme siis ja ottakaamme sikari."
Amiraalin jyrkkä ojennus sai veret valahtamaan poskilleni, tunsin hetken
itseni loukatuksi, mutta maltoin mieleni ja seurasin muita
tupakkahuoneeseen. Mieliala kävi täällä jos mahdollista vieläkin
tuskastuttavammaksi, sillä niin ystävällisiä kuin venäläiset ovatkin,
nyt he eivät panneet tikkua ristiin lievittääkseen amiraalin sanojen
minuun tekemää vaikutusta. Minä puolestani sain ottaa avukseni kaiken
iloisen tuuleni ja seurustelutottumukseni, jotten ilmaisisi
loukkaantuneeni, mutta minä tunsin, että lähettityöni oli ajautunut
auttamattomasti karille. Amiraalin ja muun seuran kylmäkiskoisuus oli
miltei solvaisevaa, ja välttääkseni enempiä ikävyyksiä sanoin nopeat
hyvästit ja olin pian kadulla taas.
Siis -- amiraali Feodorovilta ei ollut enää mitään toivottavaa.
Päinvastoin hän vastustelisi suunnitelmiani.
Istahdin ajurin rattaille ja olin pian matkalla Vasili Ostrovan
meriupseeriklubille. Siellä tapasin erään eilisiltaisen uuden ystäväni
ja tältä sain luutnantti Wulffertin osoitteen. Kauan haettuani löysin
hänet hänen kasarminsa päivystäjähuoneesta. Hän huomasi heti huonon
tuuleni ja huudahti:
"Amiraali Feodorov on niistänyt teidät, eikö niin?"
"Onpa vainen, mutta..."
"Niin, se olikin odotettavissa. Mutta rauhoittukaa, meillä on
jumalankiitos laivastossa muitakin amiraaleja kuin hän."
Kerroin hänelle aamuiset kokemukseni ja amiraali Feodorovin
aamiaispöydässä lausumat viimeiset sanat.
"Miksi murkinoida amiraalin luona, jota ei lähemmin tunne?" pilaili
Wulffert.
Pian senjälkeen saapui joukkoomme ensimäinen luutnantti Vasuhin ja hän
naureskeli huonoa onneani tavalla, joka olisi loukannut minua, ellei hän
olisi esiytynyt samalla sekä sydämellisesti että hyvänsuopaisesti.
"No, mitä nyt aiotte tehdä?" hän kysyi silmät yhä vielä naurun kyynelissä.
"Minun on etsittävä käsiini joku toinen amiraali ja saatava häneltä
lupatodistus", sanoin.
"Vallan niin!" huudahti Vasuhin, "vallan niin! Huomaan, ettette säiky
pientä epäystävällisyyttä. Se on teille kunniaksi, ja minä pyydän
maanmiehieni puolesta anteeksi sitä epäkohteliaisuutta, jota amiraali on
teille osoittanut. Ette ole vielä tottunut esimiehiimme. Mutta koko
juttu ei merkitse mitään -- ei yhtään mitään! Älkää ainakaan pitäkö
mielessänne hänen huonoa tuultaan."
"Minkä amiraalin puoleen kehoitatte minua kääntymään? Tai mihin
virastoon?" kysyin.
"Jumala varjelkoon meitä kaikista virastoista!" huudahti Vasuhin. "Jos
mielitte hakea lupatodistustanne meriministeriöstä sellaisenaan, saatte
odottaa sitä, kunnes käytte harmaaksi. Ei, Venäjällä on kuljettava
mutkateitä. Eikö niin Ranskassakin? Kyllä varmaan -- ainakin joskus?
Luulisin kumminkin."
Hän alkoi tuumia, neuvotteli hetken luutnantti Wulffertin kanssa ja
virkkoi sitten reimasti:
"Nyt tiedämme, mitä teidän on tehtävä. Teillähän on suosituskirje
Pietarissa asuvalle Ranskan lähettiläälle? Hyvä on, te käytte ensi
töiksenne hänen puheillaan ja saatte hänet esittelemään teidät ruhtinas
Galereville, joka palvelee sisäministeriössä. Ruhtinas ei ole oikein
tyytyväinen siihen tapaan, millä Rusalka-tutkimuksia on ajettu, ja hänen
sanansa avaa teille pääsyn kaikkialle Venäjän valtakunnassa."
Kymmentä minuuttia myöhemmin olin matkalla hotelliini pukeutuakseni
juhla-asuun, ja puolisen tuntia senjälkeen olin Ranskan lähettilään
odotushuoneessa.
Kun olin esittänyt asiani maani edustajalle, näytti hän peräti miettivältä.
"Yrittäkäämme", hän sanoi, "mutta ei ole sanottu, että onnistumme.
Tiedän, että Cherbourgiin saapunut sähkösanoma, joka tiesi kertoa
Rusalkan löytyneen, on julistettu perättömäksi, ja varmalta taholta
sitäpaitsi tiedän, ettei uponnutta monitoria ole lainkaan löydetty."
"Sitä helpompaa lienee päästä mukaan etsiskelyihin, kun mahdollisuudet
löytää se ovat niin niukat", uskalsin huomauttaa.
"Vallan oikein", sanoi ministeri ja katsahti minuun hymyillen, "mutta
minä pelkään, että kaikkein vähimmin saatte sanoa olevanne
kirjeenvaihtaja. Teidän on pyrittävä mukaan yksinkertaisesti
ranskalaisen sukeltajaosaston upseerina, jommoinen olettekin."
Kiitin lähettilästä hänen antamastaan neuvosta ja hänen ystävällisestä
harrastuksestaan sekä kysyin, millä tavalla saisin kunnian päästä
ruhtinas Galerevin puheille.
Ministeri tuumi hetken. Sitten hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja
virkkoi:
"En halua hoitaa tätä asiaa yksityistietä, se ei sovellu, sillä siitä
koituu ennemmin tai myöhemmin julkinen juttu. Mutta kirjoitan teille
parhaan suosituksen, minkä voin, saatte itse viedä sen ruhtinas
Galereville. Jättäkää kirje lähetystön sinetillä varustettuna
palvelijalle, ja voin taata, että pääsette heti puheille."
Kumarsin ja kiitin.
"Mutta tunnetteko Pietaria?" hän kysyi ojentaessaan minulle kirjettä.
"Teidän on ajettava vaunuissa, jotka ovat olevinaan teidän omanne.
Älkääkä säästelkö juomarahoja, sillä muutoin palvelija antaa teidän
odottaa -- ei ruhtinas Galerev."
Kellon lyödessä kaksi pysähdyin upeissa vaunuissa, joiden ovissa oli
joku vaakunan tapainen ja joiden istuimella ajurin vieressä rehenteli
lakeija, ruhtinas Galerevin marmoripalatsin edustalle Vosnesenskin
prospektilla. Vaunuja vetävät valkoiset hevoseni ja uhkea-asuinen ajuri
houkuttelivat ruhtinaan palvelijoita laumoittain ulos. Sinkosin kirjeeni
nauhakkaimmalle heikäläiselle, käänsin selkäni muille ja olin hetkeksi
muka syventynyt tarkkaamaan puistokadun siintävää näköalaa. Sitten
katsahdin ylös ja astuin palatsiin, ohimennessäni tarjoten kultarahan
palvelijalle, joka oli auttanut minut vaunuista. Vasta nyt huomasin
nauhakkaimman palvelijan katoavan marmoriportaille, jotka veivät
ruhtinaan yksityishuoneistoon.
Tuskin kymmentä minuuttia myöhemmin tulin takaisin, taskussa
kallisarvoinen lupatodistus ja mielessä hauska muisto ystävällisestä,
peräti ylhäisestä vanhasta miehestä, joka tarjosi minulle koko kätensä
eikä vain paria sormea. Mutta kirjonauhaisin palvelija ei saanut minulta
katsettakaan, saati kultarahaa. Toivoakseni se äkäännytti häntä.
Uljaissa vaunuissani ajoin ympäri Pietaria, ja minulla oli ilo nähdä
viime päivinä saamieni tuttavien tervehtivän minua. Päivälliseni nautin
meriupseeriklubilla ilakoivassa ja hälisevässä merimiesseurassa, ja
vielä samana iltana astuin höyrylaivaan, jonka piti yöllä lähteä
Helsinkiin, Suomen pääkaupunkiin, tienoolle, missä on Viapori ja
Rusalkan haaksirikkopaikka.
Laivassa kyhäsin kunnioittavan kirjeen Ranskan lähettiläälle, mainitsin,
että hänen suosittelunsa oli auttanut minua, ja näin olin lopultakin
selviytynyt lähettitoimeni diplomaattisesta puolesta, joka oli uhannut
niin surkeasti kuivua kokoon.
Myöhemmin saapuivat laivaan meriupseerikasinolla saamani tuttavat, ja
minä tarjosin heille mitä rattoisimman mielialan vallitessa nautitun
illallisen. Ensimäiseltä luutnantilta Vasuhinilta sain mitä lämpimimmät
suositukset hänen veljelleen, joka oli Viaporin vesillä toimivan
sukeltaja-aluksen päällikkö. Viimeisinä sanoina hän lausui rannalta
ranskaansa murtaen:
"Älkää arvostelko Pietaria väärin. Siellä on monta linnaa ja kojua,
missä pitää varoa haukkaamasta aamiaista, jos mieli tehdä muuta kuin
huvitteleida. Mutta siellä on myöskin monta linnaa ja kojua, missä
varsin hyvin voi murkinoida, syödä päivällistä ja illastaa. Ja meiltä
voi vuokrata ihania vaunuja, jos haluaa käydä ruhtinaita puhuttamassa.
Ja ajureita meillä on sellaisia, ettei maassa vertaa..."
Kelpo Vasuhin oli oikeassa.
4.
Tulo Helsinkiin. Uusia vaikeuksia Viaporissa.
Kun seuraavana aamuna nousin kannelle, näin Suomen rannikon mustan
nauhan tavoin levittäytyvän pohjoisessa, jota yhä lähenimme. Ensimäinen
maasta saamani vaikutelma oli kaikkea muuta kuin miellyttävä ja
kiehtova, mutta saaristossa ja sisämaassa kuuluu olevan ihania maisemia.
Kauas merelle pistää vaarallisia vedenalaisia särkkiä, ja kaljuja
kalliopaasia on siroittautunut kaikkialle. Silmäiltyäni kulkuväylää sain
heti hyvän käsityksen niistä vaaroista, jotka pimeänä syysyönä uhkaavat
näillä vesillä purjehtivaa, viisi tai kuusi metriä syvässä kulkevaa
monitoria. Olisi todella ollut ihme, ellei Rusalka olisi ajautunut karille.
Vähitellen olimme lipuneet kalliosärkkien lomitse siihen kolme- tai
neljäkymmentä penikulmaa pitkään saaristoon, joka katkeamattomana
sarjana suojaa Suomen koko eteläistä rantaa. Kalliot olivat
luonnollisena aallonmurtajana merta vasten ja saarien välisiä salmia
myöten kävi matka tyynesti ja miellyttävästi kuin joella. Syksyn helakat
värit loivat elämää rannoille, joissa muuten oli synkän yksitoikkoinen
sävy. Monta ihmisasumusta en nähnyt, silloin tällöin vain joku
punaiseksi maalattu kalastajatupa tai suurempi maatalo pilkahti esiin
kaislan peittämän lahden pohjukasta.
Varhainen syyshämy teki väleen lopun näköalojen nauttimisesta, mutta
höyryalus pyrki täysin konein eteenpäin saarten lomitse. Merimiehenä
minun täytyi ihailla luotsin taitavuutta, ja minä huomautin siitä
kapteenille, kun tämä päivällisen jälkeen ilmestyi hetkeksi
tupakkasuojaan. Hän puhui sujuvasti saksaa, ja pian olimme puuttuneet
pikkupakinaan Suomenlahden purjehdusoloista. En tietenkään unohtanut
johtaa puhetta Rusalkaan. Kapteeni lausui joitakin yleisiä ajatuksia,
mikä vaara väijyi aluksia, jotka pimeällä liikkuivat saaristossa, ja
yritti lähteä tiehensä. Minäkin nousin ja lähdin hänen matkassaan, ja
päätin tiedustella häneltä suomalaisten merimiesten ajatuksia asiasta.
Se ei ollut kovin helppo tehtävä. Aivan ylimalkaan hän tosin esitti,
kuinka Rusalkan arveltiin tuhoutuneen, mutta omaa käsitystään hän ei
minulle ilmaisisi, se näkyi hänestä selvästi.
"Minkä vuoksi Rusalkaan nähden ollaan niin salaperäisiä? -- Eikö
haaksirikosta voi keskustella vapaasti, varsinkin kun kysymyksessä on
näin mielenkiintoinen ja arvoituksellinen tapaus? Sillä mikäli minä
käsitän, on suorastaan selittämätöntä, ettei monitorista ja sen
miehistöstä ole löydetty muita jälkiä kuin ne harvat, jotka heti
onnettomuuden jälkeen saatiin päivänvaloon."
Kapteeni katsahti minuun pitkään ja kysyi, olinko venäläinen. Kun sanoin
hänelle, että olin ranskalainen ja meriupseeri sekä matkalla Suomeen
ollakseni mukana Rusalka-tutkimuksissa, elostui hän äkkiä ja osoitti
peräti innostunutta harrastusta asialleni. Mutta erikoista uutta en
häneltä saanut kuulla, ellei sellaisena pidetä sitä väitettä, että
Suomen kuten Venäjänkin yleisen mielipiteen mukaan tässä mahdollisesti
oli kysymys valtion laivalla esiintyneestä täydellisestä
kykenemättömyydestä liikehtiä merellä, mikä oli maksanut
sadankuudenkymmenen miehen hengen. Oivalsin hyvin, että siinä
tapauksessa Venäjän meriministeriollä oli täysi syy pitää asia salassa,
jottei päivän valoon joutuisi yksiä ja toisia rumia yksityiskohtia
hutiloimisesta ja vallan väärinkäytöstä.
Kuten sanottu -- se ei ollut uutta. Siitä olin kuullut jo Cherbourgissa,
samaa oli piillyt nuorten pietarilaisten meriupseerien paljon puhuvissa
eleissä, ja sepä tietenkin oli saanut amiraali Feodorovin vastaamaan
minulle niin närkkäästi, kun tahdoin häneltä udella lähempiä tietoja
Rusalkasta.
Ainoa kapteenilta saamani todellinen uutinen oli, että yhä vieläkin
vedenpinnalle kohoili epäilyttäviä ja pahanhajuisia rasvalaikkuja
lähellä sitä karia, johon Rusalkan arveltiin ajautuneen. Ne eivät
tietenkään voineet johtua muusta kuin niistä monitorin ruumaan
sulkeutuneista monilukuisista ruumiista, jotka olivat mätänemistilassa.
Nämä rasvapilkuthan olivat aiheuttaneet yrityksen ruveta jälleen
hakemaan monitoria.
Ihmettelin aika lailla, ettei meriupseerikasinolla ollut minulle tätä
kerrottu, mutta toisaalta muistin, ettei minulle ollut annettu
yksityistietoja mistään. En liioin osannut lukea venäläisiä lehtiä,
joissa kapteenin tietojen mukaan asiasta oli puhuttu. Pietarin ainoa
ranskankielinen sanomalehti, _Journal de S:t Petersbourg_, ei ilmeisesti
mielinyt sekautua koko juttuun, koska siinä ei ollut ilmaantunut mitään
mainittavaa. Yhtä kaikki haastattelin kapteenia kauan ja innokkaasti,
kunnes etäällä näimme syystaivaan saaneen vaaleamman hohteen Helsingin
kaasulyhtyjen heijastuksesta ja kapteeni lähti komentosillalle laskemaan
laivan satamaan.
Astuin maihin graniittilaiturille, sain ajurin ja ajoin aika somaan
hotelliin halki kaupungin, joka pimeässä tuntui melkoisen suurelta ja
komealta. Illalliseni nautin ravintolassa, sotilassoiton humussa, ja
menin aikaisin levolle, ehtiäkseni seuraavana aamuna varhain
ensimäisellä laivalla Viaporiin ja päästäkseni ehkä jo samana päivänä
mukaan sukeltajaretkeilylle.
Varhaisena syysaamuna seuraavana päivänä löysin sen pienen höyryaluksen,
joka välitti liikennettä Viaporiin, astuin laivaan ja näin väylältä
päivän valkenevan Helsingin yli. Sää oli tavattoman tyyni ja kaunis, ja
minä iloitsin, että ehtisin ajoissa päästä mukaan päivän tutkimusmatkalle.
Mutta minä olin tehnyt valoisat laskelmani ottamatta lukuun sitä
seikkaa, että venäläinen johto ei siedä hutiloimista. Kun Viaporissa
astuin maihin pitkälle rantapuistikolle, johon oli harvakseen istutettu
puita, ei minua tosin kukaan estänyt liikkumasta, mutta kun sieltä
yritin pujahtaa linnoituksen pihaan suunnattoman isosta portista, mistä
muut ihmiset pääsivät vapaasti menemään, asettui vartija tielleni. Otin
esille ruhtinas Galerevin lupatodistuksen, mutta vartija vain ravisti
päätänsä eikä tehnyt elettäkään päästääkseen minua ohitseen. Pitelin
hänen nenänsä edessä paperia, jossa oli ruhtinaallinen nimikirjoitus,
mutt'ei se auttanut rahtuistakaan. Mies ei tietenkään osannut lukea omaa
kieltänsä paremmin kuin minäkään.
Puolittain epätoivoisena katselin ympärilleni löytääkseni jonkun
sivistyneemmän sotilashenkilön, mutta ne linnaväen upseerit, jotka
olivat tulleet samassa laivassa, olivat aikoja sitten päässeet
Kerberoksen ohi ja kadonneet linnoituksen sisäosiin. Lähettyvillä oli
vain työläisiä ja sotamiehiä, jotka aikaisina aamutunteina liikehtivät
sinne tänne. Sillävälin oli ympärillemme kertynyt jälkimäisiä pieni
joukko. Esitin heille asiani parhaan kykyni mukaan. Mutta kun minun
venäjäntaitoni rajoittui kaikkein välttämättömimpään, ruoan ja juoman
pyytämiseen, oli minun mahdotonta esittää asiaani ymmärrettävästi.
Kallis aika lipui käsistäni, ja huomasin pian, että olisi vallan
myöhäistä päästä enää tänään mihinkään retkikuntaan.
Äkeissäni palasin rantapuistoon ja suoritin siellä neljännestunnin
aamukävelyn odottaessani näkeväni jonkun korkeamman sotilashenkilön
saapuvan linnoituksesta. Tälle voisin sitten asiani ymmärrettävästi
selittää. Tässä nyt liikuin samalla paikalla, missä ranskalaiset ja
englantilaiset pommit nelisenkymmentä vuotta sitten olivat saaneet
aikaan suunnattoman hävityksen. Mutta historialliset mietiskelyt eivät
huvittaneet minua kauan. Soimasin itseäni siitä, etten tyhmyyksissäni
ollut ottanut laskuihini vartijan tietämättömyyttä ja mielessäni haudoin
yhtä jos toistakin tapaa, millä hänet taivuttaisin. Minun olisi
tietenkin pitänyt saapua tänne vaunuissa, ovissa vaakunat ja lakeija
ajurinistuimella. Silloin ei olisi ollut esteitä. Mutta ajapas nyt
vaunuilla avoimen väylän yli!
Silloin äkkiä minulle valkeni muuan seikka. Kaikkivaltiaita juomarahoja
en ollut vielä yrittänyt. Palasin vartijan luo ja helistelin muutamia
hopeakolikoita hänen nenänsä edessä. Hän ravisti yhä itsepintaisesti
päätänsä. Lisäsin rahoihin vielä pari ja näytin miehelle, paljonko niitä
oli. Hän katseli jo tutkivasti ympärilleen ja näytti taipuvaisemmalta.
Mutta samassa tuli linnoituksesta portille päin muuan upseeri, vartija
asettui nopsasti paikalleen, ja minun voittoni hetki oli nyt lyönyt.
Kun upseeri oli saapunut luoksemme, tervehdin minä kohteliaasti, sanoin
jonkun lauseen ranskaksi ja ojensin hänelle ruhtinas Galerevin
lupatodistuksen. Hänen tarvitsi vain luoda silmäys nimikirjoitukseen, ja
heti hän suopeasti ja kohteliaasti hymyillen antoi merkin ja tie oli
vapaa. Hän taisi jonkun sanaa ranskaa ja hän vakuutti, että hän itse
opastaisi minut päällikön luo. Vartija näytti hieman nololta --
toivoakseni ei toki niiden juomarahojen vuoksi, jotka häneltä olivat
menneet ohi suun.
Päällikön luona minut otettiin vastaan niin huomaavaisesti ja
kohteliaasti kuin vain ruhtinaallinen suosituskirje pystyy saamaan
aikaan Venäjällä -- ja muuallakin. Mutta ensimäinen saamani tieto oli,
että sukeltajaretkikunta oli jo aamulla lähtenyt paikalle, missä ne
epäilyttävät rasvalaikut oli nähty.
Muuten päällikkö oli peräti puhelias. Häneltä sain tietää, että tällä
hetkellä oltiin vallan varmoja siitä, että Rusalka oli sillä paikalla,
sillä vaikka sukeltajat eivät vielä olleetkaan voineet löytää
laivahylkyä, olivat aikaisemmin toimitetut pohjaukset kauan sitten
vakuuttaneet viranomaisille, että monitorin ruho makasi siinä
kahden- tai kolmenkymmenen metrin syvyydessä toinen kylki ylöspäin.
Oivalliset vesitähystimet olivat osoittautuneet, omituista kyllä,
käyttökelvottomiksi niin suurta syvyyttä tutkittaessa, mutta
merenpohjasta oli saatu esille ruostetta siellä lojuvasta esineestä
ja oli voitu tarkoin merkitä paikka, missä se oli.
Kummallisinta sentään oli, että laivanrunko oli joitakuita päiviä sitten
hävinnyt merkityltä paikalta, mistä se oli löydetty.
Ihmettelimme yhdessä sitä ilmiötä. Sanoin hyvästit ja lupasin palata
Viaporiin samana iltana päästäkseni seuraavan aamun retkelle, sillä sää
lupaili pysyä entisen kauniina.
5.
"Vain kuollut hylje!"
Kulutin päiväni Helsinkiä katselemalla. Kaupunki on kauneimpia
pikkukeskuksia mitä voi tavata, sillä on länsimaisen pääkaupungin leima
ja olisi varmaan miellyttävä oleskelupaikka.
Illalla lähdin jälleen höyryaluksella Viaporiin ja pääsin tällä kerralla
linnoitukseen vastuksitta, sitten kuin olin esittäytynyt parille
meriupseerille, jotka olivat tulleet samassa laivassa. He veivät minut
upseeriklubiin, ja minulla oli pian ilo tavata kapteeni Vasuhin,
sukeltajalaivan päällikkö. Kun olin hänelle jättänyt hänen veljensä
kirjeen, tuli meistä pian hyvät ystävät.
Hän kutsui minut illalliselle, ja aterioitaessa kehkeytyi vihdoinkin
sekä valaiseva että hupaisa keskustelu salaperäisestä monitorista.
Pöydässä oli vain upseereja, jotka aiemmin aamulla olivat olleet mukana
retkellä ja tyhjin toimin palanneet illan suussa kotiin.
Sain tietää, että onnettoman monitorin runko oli ihan varmasti löydetty
noin viikko sitten vedenpinnalle nousseitten pahaenteisten rasvatäplien
avulla viidenkolmatta metrin syvyydestä. Pohjanauha-mittauksin oli saatu
rautaruostetta merenpohjassa makaavasta esineestä ja saatu selville sen
mittasuhteet ja huomattu niiden sopivan tarkoin Rusalkaan. Paikka, missä
löytö oli tehty, oli joitakuita meripenikulmia lounaaseen Viaporista,
lähellä samaa luotoa, jonka saaristolaiset ja ammattimiesten mielipide
olivat merkinneet laivan tuhokohdaksi. Paikalle oli heti pantu reimari
ja riennettiin panemaan kuntoon sukellusvehkeitä, jotka kesän aikana
tehtyjen pitkällisten, turhien tutkimusretkien jälkeen oli pantu
korjuuseen. Mutta ne kaipasivat yhtä ja toista korjausta, ja kun lopulta
ne neljä päivää sitten oli saatu jälleen kuntoon ja lähdettiin
merimerkkien luo, eivät sukeltajat löytäneet niin mitään. Paikka, missä
laivanrunko oli ollut ja mistä pohjanauhat olivat sen tavanneet, oli
tasainen ja tyhjä, hiukan ruostetta löydettiin pohjasta, mutta suuri
esine itse oli kadonnut. Se lienee mennyt menojaan ankaran syysmyrskyn
aikana, joka oli riehunut muutamia päiviä sen jälkeen kuin runko oli
löydetty ja paikka meriviitoin merkitty. Muutoin ei asiaa voinut
selittää. Samaan aikaan oli huomattu pohjasta pursuavan rasvan
vähenevän, ja nyt oli tuskin minkäänlaisia mahdollisuuksia löytää runko,
sitten kuin viimeisinä neljänä päivänä sitä oli turhaan etsitty
kymmenien metrien etäältä merkitystä paikasta.
Tuo kaikki oli epäilemättä peräti salaperäistä. Jos aiemmin oli
kummasteltu sitä, etteivät kesälliset tutkimukset, jotka oli tehty juuri
sen luodon lähettyvillä, missä öljytihkuja oli huomattu ja missä
pohjauksen avulla oli mitattu ja todettu Rusalkan runko, olleet tuoneet
päivän valoon mitään epäiltävää, niin kummastus oli nyt rajaton, kun
tutkimusten esine oli tyystin kadonnut. Sen saattoi selittää vain
yhdellä tavalla:
Kuten jokainen ammattimies tietää, on monitorin rungossa joukko
vedenpitäviä osastoja. Konehuone ja salonkikin -- laivan kaksi suurinta
suojaa -- voidaan tarpeen tullen eristää pienemmiksi vedenpitäviksi
osastoiksi, esim. jos laiva taistelun aikana joutuu pahoin ammutuksi ja
rupeaa vajoamaan. Tällaisen järjestelmän etuja on, että koko tuo
suunnaton rautamäärä voidaan pitää liikkuvassa kunnossa, jos vain
kymmenen tai kaksitoista tuollaista vettäpitävää osastoa on
vahingoittumatonta ja täyttää tehtävänsä.
Mikä onkaan luonnollisempaa kuin että karille ajautuessaan ja aaltojen
myllertäessä Rusalka menetti useimmat vedenpitävät osastonsa, mutta yhtä
kaikki neljä tai viisi säilyi ehjänä? Nämä eivät yksinään voineet
pysyttää alusta pinnalla, mutta varsin hyvin kykenivät pitämään sitä
jonkunlaisessa horjuvassa tasapainossa pinnan alla. Ja näin oli monitori
törmättyään kalliosärkkään täyttynyt vedellä suurimmalta osaltaan, mutta
aaltojen sitä imiessä jälleen liukunut pohjasta ylöspäin ja pysynyt
liikehtivänä pinnan alla jonkun metrin syvyydessä.
Vain nämä hyvin perustellut olettamukset voivat selittää rungon
katoamisen. Vedenalaisten virtojen työntämänä se on voinut ajelehtia
Suomenlahtea ristiin rastiin pinnalle kohoamatta, ja hidas nopeus on
estänyt sitä pysyvästi ja ainaiseksi tarttumasta kiinni mihinkään luotoon.
Se oli ilmeisesti takertunut johonkin vedenalaiseen särkkään lähellä
Viaporia, mutta vain harvoiksi päiviksi. Ensimäinen myrsky, joka jälleen
sai merivirrat liikkeelle antoi Rusalkallekin uuden sysäyksen jatkamaan
vuosikautista, kammottavaa ja salaperäistä vaellustaan veden alla. Ja
Rusalkan mukana taivalsivat, rautavankilaansa teljettyinä,
sadankuudenkymmenen urhean merimiehen ruumiit, halki Suomenlahden,
myrkyttäen merenpintaa tihkuvalla mädätyksellään.
Ajatellessamme heidän kohtaloaan ja niitä kärsimyksiä, joita he varmaan
olivat saaneet tuta hautauduttuaan elävinä veden alla harhailevaan
laivaan, tunsimme kaikki väristystä, ja pöydässä vallitsi hetken
hiljaisuus.
Muuan upseeri huomautti synkeästi, että he ovat hyvinkin luultavasti
eläneet haaksirikon jälkeen päivä tai pari, sillä niin nopeasti ei ilma
turmellu, että he heti olisivat tukehtuneet.
Olin näkevinäni koko murhenäytelmän niin seivästi kuin olisin itse ollut
osallinen. Minua karmi.
Nousimme äänettöminä pöydästä ja hajaannuimme syvästi masentuneina.
Seuraavana aamuna kello kuusi lähtisin sukeltajahöyryllä paikalle, mistä
Rusalka oli löydetty, mutta josta se myöhemmin oli niin
arvoituksellisesti kadonnut.
Oli tyyni ja ihana aamu, Pohjolan syksyn jälkikesäpäivä. Aurinko oli
tuskin kohonnut Viaporin vallinsarvien yläpuolelle, kun me viiletimme
avomerelle siitä kapeasta, mutta syvästä salmesta, joka jakaa tuon
seitsemälle saarelle rakennetun jättiläislinnoituksen kahteen pääosaan.
Meri oli kuvastinkirkas, ja mainingit tuskin huuhtelivat rannan graniittia.
Pikku laivueemme, kaksi sukeltaja-alusta ja hinattava lotja, höyrysi
läheltä vallinsarvia, jotka korkealta vuorelta tuijottavat vihollista,
joka ei tunnu olevan halukas herättämään sitä ukonjyrinää, joka vielä
uinailee kasemattien patruunaröykkiöissä.
Kulku kävi suoraan avomerelle, ja etäällä kuvastui taivasta vastaan
yksinäinen kalju kallioluoto. Se oli Läntinen Hupsu, paikka, missä
Rusalka oli vajonnut ja mistä yksinäinen kalastaja oli kuullut ne
hirveät hätähuudot kaameana kovan onnen yönä vuosi sitten.
kuten te hyväntahtoisesti toissa päivänä lupasitte."
"Vai niin, jaha! Käyhän se laatuun. Olkaa hyvä ja odottakaa vähän,
tiedustelen Kronstadtista, kuinka sen aluksen laita on."
Amiraali Feodorov katosi sisähuoneeseen, ja minä olin jälleen yksin.
Epäilin hetken, että hän toimi rehellisesti, niin luontevalta tuntui
hänen esiytymisensä, ja olisin voinut vannoa, ettei hän tiennyt laivan
jo viikko sitten lähteneen Kronstadtista.
Hän palasi pian ja antoi minulle kaivatun, ikävän vastauksen kohauttaen
olkapäitään, mikä merkitsi, ettei hän voisi enempää tehdä tässä asiassa.
Mutta hän oli kyllin hävytön tyynesti viittailemaan, että vika oli minun
eikä hänen.
"Kuten teille sanoin", hän huudahti, "kuten teille sanoin, piti
merihallituksen laivan tänään lähteä Viaporiin, mutta, ikävä kyllä, se
onkin jo lähtenyt. Olette hutiloinut, hyvä ystävä. Toivoakseni se ei
sentään koskene teihin niin kovin pahasti. Olette ensimäistä kertaa
Pietarissa, ja nähdäkseni kaupungin pitäisi teitä erikoisesti huvittaa.
Sallitteko minun opastaa teidät tänä iltana ruhtinas Almatinin
perheeseen? Ruhtinatar on teikäläisiä ja ihastuu varmaan ikihyväksi
saadessaan tutustua teihin."
Hillitsin itseni ja olin ihastuvinani hänen tarjoukseensa.
Se miellytti häntä niin, että hän kysyi, haluaisinko syödä aamiaista
hänen talossaan, _en famille_, ainoana vieraana. Tietenkin kumarsin ja
kiitin. Aamiaisen aikana saisin oivan tilaisuuden hankkia
lupatodistuksen, ellei hän haluaisi antaa sitä heti. Velvollisuuteni oli
se saada, ja hetkisen tuumittuani sanoin niin välinpitämättömästi kuin
taisin:
"Korkeasti kunnioitettava herra amiraali, minun on tässä paikalla
vaivattava teitä vielä eräällä pikkuasialla. Ettekö haluaisi
hyväntahtoisesti antaa minulle lupatodistusta, joka soisi minulle
tilaisuuden päästä osalliseksi Rusalka-tutkimuksiin, jos, kuten olen
aikonut, Ranskaan palatessani poikkeisin Helsinkiin ja Ruotsiin..."
"Ah, sen ehdimme myöhemmin järjestää", sanoi amiraali huolettomasti.
"Hyvä, halusin vain saada varmuuden, että..."
"Niin, ymmärrän toki, ettette mieli tehdä matkaanne turhan takia. Mutta
eri juttu on, löydetäänkö ollenkaan uponnutta monitoria. Viimeisistä
sähkösanomista selviää, että aiempi hälytys oli väärä. Rusalka ei
olekaan siellä, missä sen on luultu olevan. Asiasta on sitäpaitsi tehty
vallan liian iso numero, mutta me venäläiset olemme eloisaa kansaa. Kas
niin -- nyt käymme aamiaiselle!"
Amiraali taputti minua tuttavallisesti olalle ja pakotti minut
ensimäisenä astumaan ovesta, missä palvelija seisoi siirtämässä verhoja
syrjään.
Aamiaispöydässä emme olleet yksinämme. Paitsi amiraalin perhettä, jonka
jo entuudestaan tunsin, oli mukana vielä muuan liiviläinen parooni ja
joku nuori ylioppilas. Heidän seuransa esti minua aluksi jatkamasta
aloittamaamme keskustelua Rusalkasta, varsinkin kun amiraali ilmeisen
innokkaasti johti puheen muille aloille heti pöytään istuttuaan.
Päätin tarrata ensimäiseen sopivaan tilaisuuteen opastaakseni hänen
ajatuksensa vanhalle tolalle, mutta tilaisuuttapa ei tullut. Huomasin
selvästi, että hän pyrki ehkäisemään aikeeni ja senvuoksi lopuksi rikoin
kaikki sovinnaiset tavat, kun aamiainen jo oli lipumassa jälkiruokaan
päin ja minun kävisi hyvin vaikeaksi saada amiraali puuttumaan asiaani.
"Herra amiraali", aloitin, "äsken puhelimme Rusalkasta. Matkani
velvoittaa minua koettamaan saada tietoja niistä uusista tutkimuksista,
joita laivan löytämiseksi viimeksi on tehty, ja minä rohkenen uskoa,
ettei arvoisa pöytäseuruekaan ole välinpitämätön siitä asiasta. Laivaa
ei siis vielä ole löydetty?"
Amiraali loi minuun varsin vähän ystävällisen katseen, pyyhkäisi
lautasliinalla suutansa ja virkkoi, äänessä sävy, joka selvästi ilmaisi
hänen tyytymättömyyttään:
"Rusalkasta on Pietarissa puhuttu jo niin paljon, että siihen on jo
kauan sitten väsytty."
"Mutta käsitättehän, herra amiraali, että minä, jolla ei ole etua
lukeutua pietarilaiseen seurapiiriin, että minä olen peräti utelias,
paitsi sitä, että velvollisuuteni on yrittää saada kaikki sitä koskevat
tiedot..."
Näitä rohkeita sanoja ei minun olisi pitänyt lausua. Amiraali nousi aika
kiivaasti pöydästä, katseli minua ivallisesti ja sanoi painokkaasti,
katkaisten aloittamani lauseen:
"Nuori hyvä ystävä, on seikkoja, joista ei jutella vieraitten kanssa.
Sellaisia ovat Venäjän merihallituksen yksityiset asiat. Olettako
käsittänyt minut? Hyvä! Lähtekäämme siis ja ottakaamme sikari."
Amiraalin jyrkkä ojennus sai veret valahtamaan poskilleni, tunsin hetken
itseni loukatuksi, mutta maltoin mieleni ja seurasin muita
tupakkahuoneeseen. Mieliala kävi täällä jos mahdollista vieläkin
tuskastuttavammaksi, sillä niin ystävällisiä kuin venäläiset ovatkin,
nyt he eivät panneet tikkua ristiin lievittääkseen amiraalin sanojen
minuun tekemää vaikutusta. Minä puolestani sain ottaa avukseni kaiken
iloisen tuuleni ja seurustelutottumukseni, jotten ilmaisisi
loukkaantuneeni, mutta minä tunsin, että lähettityöni oli ajautunut
auttamattomasti karille. Amiraalin ja muun seuran kylmäkiskoisuus oli
miltei solvaisevaa, ja välttääkseni enempiä ikävyyksiä sanoin nopeat
hyvästit ja olin pian kadulla taas.
Siis -- amiraali Feodorovilta ei ollut enää mitään toivottavaa.
Päinvastoin hän vastustelisi suunnitelmiani.
Istahdin ajurin rattaille ja olin pian matkalla Vasili Ostrovan
meriupseeriklubille. Siellä tapasin erään eilisiltaisen uuden ystäväni
ja tältä sain luutnantti Wulffertin osoitteen. Kauan haettuani löysin
hänet hänen kasarminsa päivystäjähuoneesta. Hän huomasi heti huonon
tuuleni ja huudahti:
"Amiraali Feodorov on niistänyt teidät, eikö niin?"
"Onpa vainen, mutta..."
"Niin, se olikin odotettavissa. Mutta rauhoittukaa, meillä on
jumalankiitos laivastossa muitakin amiraaleja kuin hän."
Kerroin hänelle aamuiset kokemukseni ja amiraali Feodorovin
aamiaispöydässä lausumat viimeiset sanat.
"Miksi murkinoida amiraalin luona, jota ei lähemmin tunne?" pilaili
Wulffert.
Pian senjälkeen saapui joukkoomme ensimäinen luutnantti Vasuhin ja hän
naureskeli huonoa onneani tavalla, joka olisi loukannut minua, ellei hän
olisi esiytynyt samalla sekä sydämellisesti että hyvänsuopaisesti.
"No, mitä nyt aiotte tehdä?" hän kysyi silmät yhä vielä naurun kyynelissä.
"Minun on etsittävä käsiini joku toinen amiraali ja saatava häneltä
lupatodistus", sanoin.
"Vallan niin!" huudahti Vasuhin, "vallan niin! Huomaan, ettette säiky
pientä epäystävällisyyttä. Se on teille kunniaksi, ja minä pyydän
maanmiehieni puolesta anteeksi sitä epäkohteliaisuutta, jota amiraali on
teille osoittanut. Ette ole vielä tottunut esimiehiimme. Mutta koko
juttu ei merkitse mitään -- ei yhtään mitään! Älkää ainakaan pitäkö
mielessänne hänen huonoa tuultaan."
"Minkä amiraalin puoleen kehoitatte minua kääntymään? Tai mihin
virastoon?" kysyin.
"Jumala varjelkoon meitä kaikista virastoista!" huudahti Vasuhin. "Jos
mielitte hakea lupatodistustanne meriministeriöstä sellaisenaan, saatte
odottaa sitä, kunnes käytte harmaaksi. Ei, Venäjällä on kuljettava
mutkateitä. Eikö niin Ranskassakin? Kyllä varmaan -- ainakin joskus?
Luulisin kumminkin."
Hän alkoi tuumia, neuvotteli hetken luutnantti Wulffertin kanssa ja
virkkoi sitten reimasti:
"Nyt tiedämme, mitä teidän on tehtävä. Teillähän on suosituskirje
Pietarissa asuvalle Ranskan lähettiläälle? Hyvä on, te käytte ensi
töiksenne hänen puheillaan ja saatte hänet esittelemään teidät ruhtinas
Galereville, joka palvelee sisäministeriössä. Ruhtinas ei ole oikein
tyytyväinen siihen tapaan, millä Rusalka-tutkimuksia on ajettu, ja hänen
sanansa avaa teille pääsyn kaikkialle Venäjän valtakunnassa."
Kymmentä minuuttia myöhemmin olin matkalla hotelliini pukeutuakseni
juhla-asuun, ja puolisen tuntia senjälkeen olin Ranskan lähettilään
odotushuoneessa.
Kun olin esittänyt asiani maani edustajalle, näytti hän peräti miettivältä.
"Yrittäkäämme", hän sanoi, "mutta ei ole sanottu, että onnistumme.
Tiedän, että Cherbourgiin saapunut sähkösanoma, joka tiesi kertoa
Rusalkan löytyneen, on julistettu perättömäksi, ja varmalta taholta
sitäpaitsi tiedän, ettei uponnutta monitoria ole lainkaan löydetty."
"Sitä helpompaa lienee päästä mukaan etsiskelyihin, kun mahdollisuudet
löytää se ovat niin niukat", uskalsin huomauttaa.
"Vallan oikein", sanoi ministeri ja katsahti minuun hymyillen, "mutta
minä pelkään, että kaikkein vähimmin saatte sanoa olevanne
kirjeenvaihtaja. Teidän on pyrittävä mukaan yksinkertaisesti
ranskalaisen sukeltajaosaston upseerina, jommoinen olettekin."
Kiitin lähettilästä hänen antamastaan neuvosta ja hänen ystävällisestä
harrastuksestaan sekä kysyin, millä tavalla saisin kunnian päästä
ruhtinas Galerevin puheille.
Ministeri tuumi hetken. Sitten hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja
virkkoi:
"En halua hoitaa tätä asiaa yksityistietä, se ei sovellu, sillä siitä
koituu ennemmin tai myöhemmin julkinen juttu. Mutta kirjoitan teille
parhaan suosituksen, minkä voin, saatte itse viedä sen ruhtinas
Galereville. Jättäkää kirje lähetystön sinetillä varustettuna
palvelijalle, ja voin taata, että pääsette heti puheille."
Kumarsin ja kiitin.
"Mutta tunnetteko Pietaria?" hän kysyi ojentaessaan minulle kirjettä.
"Teidän on ajettava vaunuissa, jotka ovat olevinaan teidän omanne.
Älkääkä säästelkö juomarahoja, sillä muutoin palvelija antaa teidän
odottaa -- ei ruhtinas Galerev."
Kellon lyödessä kaksi pysähdyin upeissa vaunuissa, joiden ovissa oli
joku vaakunan tapainen ja joiden istuimella ajurin vieressä rehenteli
lakeija, ruhtinas Galerevin marmoripalatsin edustalle Vosnesenskin
prospektilla. Vaunuja vetävät valkoiset hevoseni ja uhkea-asuinen ajuri
houkuttelivat ruhtinaan palvelijoita laumoittain ulos. Sinkosin kirjeeni
nauhakkaimmalle heikäläiselle, käänsin selkäni muille ja olin hetkeksi
muka syventynyt tarkkaamaan puistokadun siintävää näköalaa. Sitten
katsahdin ylös ja astuin palatsiin, ohimennessäni tarjoten kultarahan
palvelijalle, joka oli auttanut minut vaunuista. Vasta nyt huomasin
nauhakkaimman palvelijan katoavan marmoriportaille, jotka veivät
ruhtinaan yksityishuoneistoon.
Tuskin kymmentä minuuttia myöhemmin tulin takaisin, taskussa
kallisarvoinen lupatodistus ja mielessä hauska muisto ystävällisestä,
peräti ylhäisestä vanhasta miehestä, joka tarjosi minulle koko kätensä
eikä vain paria sormea. Mutta kirjonauhaisin palvelija ei saanut minulta
katsettakaan, saati kultarahaa. Toivoakseni se äkäännytti häntä.
Uljaissa vaunuissani ajoin ympäri Pietaria, ja minulla oli ilo nähdä
viime päivinä saamieni tuttavien tervehtivän minua. Päivälliseni nautin
meriupseeriklubilla ilakoivassa ja hälisevässä merimiesseurassa, ja
vielä samana iltana astuin höyrylaivaan, jonka piti yöllä lähteä
Helsinkiin, Suomen pääkaupunkiin, tienoolle, missä on Viapori ja
Rusalkan haaksirikkopaikka.
Laivassa kyhäsin kunnioittavan kirjeen Ranskan lähettiläälle, mainitsin,
että hänen suosittelunsa oli auttanut minua, ja näin olin lopultakin
selviytynyt lähettitoimeni diplomaattisesta puolesta, joka oli uhannut
niin surkeasti kuivua kokoon.
Myöhemmin saapuivat laivaan meriupseerikasinolla saamani tuttavat, ja
minä tarjosin heille mitä rattoisimman mielialan vallitessa nautitun
illallisen. Ensimäiseltä luutnantilta Vasuhinilta sain mitä lämpimimmät
suositukset hänen veljelleen, joka oli Viaporin vesillä toimivan
sukeltaja-aluksen päällikkö. Viimeisinä sanoina hän lausui rannalta
ranskaansa murtaen:
"Älkää arvostelko Pietaria väärin. Siellä on monta linnaa ja kojua,
missä pitää varoa haukkaamasta aamiaista, jos mieli tehdä muuta kuin
huvitteleida. Mutta siellä on myöskin monta linnaa ja kojua, missä
varsin hyvin voi murkinoida, syödä päivällistä ja illastaa. Ja meiltä
voi vuokrata ihania vaunuja, jos haluaa käydä ruhtinaita puhuttamassa.
Ja ajureita meillä on sellaisia, ettei maassa vertaa..."
Kelpo Vasuhin oli oikeassa.
4.
Tulo Helsinkiin. Uusia vaikeuksia Viaporissa.
Kun seuraavana aamuna nousin kannelle, näin Suomen rannikon mustan
nauhan tavoin levittäytyvän pohjoisessa, jota yhä lähenimme. Ensimäinen
maasta saamani vaikutelma oli kaikkea muuta kuin miellyttävä ja
kiehtova, mutta saaristossa ja sisämaassa kuuluu olevan ihania maisemia.
Kauas merelle pistää vaarallisia vedenalaisia särkkiä, ja kaljuja
kalliopaasia on siroittautunut kaikkialle. Silmäiltyäni kulkuväylää sain
heti hyvän käsityksen niistä vaaroista, jotka pimeänä syysyönä uhkaavat
näillä vesillä purjehtivaa, viisi tai kuusi metriä syvässä kulkevaa
monitoria. Olisi todella ollut ihme, ellei Rusalka olisi ajautunut karille.
Vähitellen olimme lipuneet kalliosärkkien lomitse siihen kolme- tai
neljäkymmentä penikulmaa pitkään saaristoon, joka katkeamattomana
sarjana suojaa Suomen koko eteläistä rantaa. Kalliot olivat
luonnollisena aallonmurtajana merta vasten ja saarien välisiä salmia
myöten kävi matka tyynesti ja miellyttävästi kuin joella. Syksyn helakat
värit loivat elämää rannoille, joissa muuten oli synkän yksitoikkoinen
sävy. Monta ihmisasumusta en nähnyt, silloin tällöin vain joku
punaiseksi maalattu kalastajatupa tai suurempi maatalo pilkahti esiin
kaislan peittämän lahden pohjukasta.
Varhainen syyshämy teki väleen lopun näköalojen nauttimisesta, mutta
höyryalus pyrki täysin konein eteenpäin saarten lomitse. Merimiehenä
minun täytyi ihailla luotsin taitavuutta, ja minä huomautin siitä
kapteenille, kun tämä päivällisen jälkeen ilmestyi hetkeksi
tupakkasuojaan. Hän puhui sujuvasti saksaa, ja pian olimme puuttuneet
pikkupakinaan Suomenlahden purjehdusoloista. En tietenkään unohtanut
johtaa puhetta Rusalkaan. Kapteeni lausui joitakin yleisiä ajatuksia,
mikä vaara väijyi aluksia, jotka pimeällä liikkuivat saaristossa, ja
yritti lähteä tiehensä. Minäkin nousin ja lähdin hänen matkassaan, ja
päätin tiedustella häneltä suomalaisten merimiesten ajatuksia asiasta.
Se ei ollut kovin helppo tehtävä. Aivan ylimalkaan hän tosin esitti,
kuinka Rusalkan arveltiin tuhoutuneen, mutta omaa käsitystään hän ei
minulle ilmaisisi, se näkyi hänestä selvästi.
"Minkä vuoksi Rusalkaan nähden ollaan niin salaperäisiä? -- Eikö
haaksirikosta voi keskustella vapaasti, varsinkin kun kysymyksessä on
näin mielenkiintoinen ja arvoituksellinen tapaus? Sillä mikäli minä
käsitän, on suorastaan selittämätöntä, ettei monitorista ja sen
miehistöstä ole löydetty muita jälkiä kuin ne harvat, jotka heti
onnettomuuden jälkeen saatiin päivänvaloon."
Kapteeni katsahti minuun pitkään ja kysyi, olinko venäläinen. Kun sanoin
hänelle, että olin ranskalainen ja meriupseeri sekä matkalla Suomeen
ollakseni mukana Rusalka-tutkimuksissa, elostui hän äkkiä ja osoitti
peräti innostunutta harrastusta asialleni. Mutta erikoista uutta en
häneltä saanut kuulla, ellei sellaisena pidetä sitä väitettä, että
Suomen kuten Venäjänkin yleisen mielipiteen mukaan tässä mahdollisesti
oli kysymys valtion laivalla esiintyneestä täydellisestä
kykenemättömyydestä liikehtiä merellä, mikä oli maksanut
sadankuudenkymmenen miehen hengen. Oivalsin hyvin, että siinä
tapauksessa Venäjän meriministeriollä oli täysi syy pitää asia salassa,
jottei päivän valoon joutuisi yksiä ja toisia rumia yksityiskohtia
hutiloimisesta ja vallan väärinkäytöstä.
Kuten sanottu -- se ei ollut uutta. Siitä olin kuullut jo Cherbourgissa,
samaa oli piillyt nuorten pietarilaisten meriupseerien paljon puhuvissa
eleissä, ja sepä tietenkin oli saanut amiraali Feodorovin vastaamaan
minulle niin närkkäästi, kun tahdoin häneltä udella lähempiä tietoja
Rusalkasta.
Ainoa kapteenilta saamani todellinen uutinen oli, että yhä vieläkin
vedenpinnalle kohoili epäilyttäviä ja pahanhajuisia rasvalaikkuja
lähellä sitä karia, johon Rusalkan arveltiin ajautuneen. Ne eivät
tietenkään voineet johtua muusta kuin niistä monitorin ruumaan
sulkeutuneista monilukuisista ruumiista, jotka olivat mätänemistilassa.
Nämä rasvapilkuthan olivat aiheuttaneet yrityksen ruveta jälleen
hakemaan monitoria.
Ihmettelin aika lailla, ettei meriupseerikasinolla ollut minulle tätä
kerrottu, mutta toisaalta muistin, ettei minulle ollut annettu
yksityistietoja mistään. En liioin osannut lukea venäläisiä lehtiä,
joissa kapteenin tietojen mukaan asiasta oli puhuttu. Pietarin ainoa
ranskankielinen sanomalehti, _Journal de S:t Petersbourg_, ei ilmeisesti
mielinyt sekautua koko juttuun, koska siinä ei ollut ilmaantunut mitään
mainittavaa. Yhtä kaikki haastattelin kapteenia kauan ja innokkaasti,
kunnes etäällä näimme syystaivaan saaneen vaaleamman hohteen Helsingin
kaasulyhtyjen heijastuksesta ja kapteeni lähti komentosillalle laskemaan
laivan satamaan.
Astuin maihin graniittilaiturille, sain ajurin ja ajoin aika somaan
hotelliin halki kaupungin, joka pimeässä tuntui melkoisen suurelta ja
komealta. Illalliseni nautin ravintolassa, sotilassoiton humussa, ja
menin aikaisin levolle, ehtiäkseni seuraavana aamuna varhain
ensimäisellä laivalla Viaporiin ja päästäkseni ehkä jo samana päivänä
mukaan sukeltajaretkeilylle.
Varhaisena syysaamuna seuraavana päivänä löysin sen pienen höyryaluksen,
joka välitti liikennettä Viaporiin, astuin laivaan ja näin väylältä
päivän valkenevan Helsingin yli. Sää oli tavattoman tyyni ja kaunis, ja
minä iloitsin, että ehtisin ajoissa päästä mukaan päivän tutkimusmatkalle.
Mutta minä olin tehnyt valoisat laskelmani ottamatta lukuun sitä
seikkaa, että venäläinen johto ei siedä hutiloimista. Kun Viaporissa
astuin maihin pitkälle rantapuistikolle, johon oli harvakseen istutettu
puita, ei minua tosin kukaan estänyt liikkumasta, mutta kun sieltä
yritin pujahtaa linnoituksen pihaan suunnattoman isosta portista, mistä
muut ihmiset pääsivät vapaasti menemään, asettui vartija tielleni. Otin
esille ruhtinas Galerevin lupatodistuksen, mutta vartija vain ravisti
päätänsä eikä tehnyt elettäkään päästääkseen minua ohitseen. Pitelin
hänen nenänsä edessä paperia, jossa oli ruhtinaallinen nimikirjoitus,
mutt'ei se auttanut rahtuistakaan. Mies ei tietenkään osannut lukea omaa
kieltänsä paremmin kuin minäkään.
Puolittain epätoivoisena katselin ympärilleni löytääkseni jonkun
sivistyneemmän sotilashenkilön, mutta ne linnaväen upseerit, jotka
olivat tulleet samassa laivassa, olivat aikoja sitten päässeet
Kerberoksen ohi ja kadonneet linnoituksen sisäosiin. Lähettyvillä oli
vain työläisiä ja sotamiehiä, jotka aikaisina aamutunteina liikehtivät
sinne tänne. Sillävälin oli ympärillemme kertynyt jälkimäisiä pieni
joukko. Esitin heille asiani parhaan kykyni mukaan. Mutta kun minun
venäjäntaitoni rajoittui kaikkein välttämättömimpään, ruoan ja juoman
pyytämiseen, oli minun mahdotonta esittää asiaani ymmärrettävästi.
Kallis aika lipui käsistäni, ja huomasin pian, että olisi vallan
myöhäistä päästä enää tänään mihinkään retkikuntaan.
Äkeissäni palasin rantapuistoon ja suoritin siellä neljännestunnin
aamukävelyn odottaessani näkeväni jonkun korkeamman sotilashenkilön
saapuvan linnoituksesta. Tälle voisin sitten asiani ymmärrettävästi
selittää. Tässä nyt liikuin samalla paikalla, missä ranskalaiset ja
englantilaiset pommit nelisenkymmentä vuotta sitten olivat saaneet
aikaan suunnattoman hävityksen. Mutta historialliset mietiskelyt eivät
huvittaneet minua kauan. Soimasin itseäni siitä, etten tyhmyyksissäni
ollut ottanut laskuihini vartijan tietämättömyyttä ja mielessäni haudoin
yhtä jos toistakin tapaa, millä hänet taivuttaisin. Minun olisi
tietenkin pitänyt saapua tänne vaunuissa, ovissa vaakunat ja lakeija
ajurinistuimella. Silloin ei olisi ollut esteitä. Mutta ajapas nyt
vaunuilla avoimen väylän yli!
Silloin äkkiä minulle valkeni muuan seikka. Kaikkivaltiaita juomarahoja
en ollut vielä yrittänyt. Palasin vartijan luo ja helistelin muutamia
hopeakolikoita hänen nenänsä edessä. Hän ravisti yhä itsepintaisesti
päätänsä. Lisäsin rahoihin vielä pari ja näytin miehelle, paljonko niitä
oli. Hän katseli jo tutkivasti ympärilleen ja näytti taipuvaisemmalta.
Mutta samassa tuli linnoituksesta portille päin muuan upseeri, vartija
asettui nopsasti paikalleen, ja minun voittoni hetki oli nyt lyönyt.
Kun upseeri oli saapunut luoksemme, tervehdin minä kohteliaasti, sanoin
jonkun lauseen ranskaksi ja ojensin hänelle ruhtinas Galerevin
lupatodistuksen. Hänen tarvitsi vain luoda silmäys nimikirjoitukseen, ja
heti hän suopeasti ja kohteliaasti hymyillen antoi merkin ja tie oli
vapaa. Hän taisi jonkun sanaa ranskaa ja hän vakuutti, että hän itse
opastaisi minut päällikön luo. Vartija näytti hieman nololta --
toivoakseni ei toki niiden juomarahojen vuoksi, jotka häneltä olivat
menneet ohi suun.
Päällikön luona minut otettiin vastaan niin huomaavaisesti ja
kohteliaasti kuin vain ruhtinaallinen suosituskirje pystyy saamaan
aikaan Venäjällä -- ja muuallakin. Mutta ensimäinen saamani tieto oli,
että sukeltajaretkikunta oli jo aamulla lähtenyt paikalle, missä ne
epäilyttävät rasvalaikut oli nähty.
Muuten päällikkö oli peräti puhelias. Häneltä sain tietää, että tällä
hetkellä oltiin vallan varmoja siitä, että Rusalka oli sillä paikalla,
sillä vaikka sukeltajat eivät vielä olleetkaan voineet löytää
laivahylkyä, olivat aikaisemmin toimitetut pohjaukset kauan sitten
vakuuttaneet viranomaisille, että monitorin ruho makasi siinä
kahden- tai kolmenkymmenen metrin syvyydessä toinen kylki ylöspäin.
Oivalliset vesitähystimet olivat osoittautuneet, omituista kyllä,
käyttökelvottomiksi niin suurta syvyyttä tutkittaessa, mutta
merenpohjasta oli saatu esille ruostetta siellä lojuvasta esineestä
ja oli voitu tarkoin merkitä paikka, missä se oli.
Kummallisinta sentään oli, että laivanrunko oli joitakuita päiviä sitten
hävinnyt merkityltä paikalta, mistä se oli löydetty.
Ihmettelimme yhdessä sitä ilmiötä. Sanoin hyvästit ja lupasin palata
Viaporiin samana iltana päästäkseni seuraavan aamun retkelle, sillä sää
lupaili pysyä entisen kauniina.
5.
"Vain kuollut hylje!"
Kulutin päiväni Helsinkiä katselemalla. Kaupunki on kauneimpia
pikkukeskuksia mitä voi tavata, sillä on länsimaisen pääkaupungin leima
ja olisi varmaan miellyttävä oleskelupaikka.
Illalla lähdin jälleen höyryaluksella Viaporiin ja pääsin tällä kerralla
linnoitukseen vastuksitta, sitten kuin olin esittäytynyt parille
meriupseerille, jotka olivat tulleet samassa laivassa. He veivät minut
upseeriklubiin, ja minulla oli pian ilo tavata kapteeni Vasuhin,
sukeltajalaivan päällikkö. Kun olin hänelle jättänyt hänen veljensä
kirjeen, tuli meistä pian hyvät ystävät.
Hän kutsui minut illalliselle, ja aterioitaessa kehkeytyi vihdoinkin
sekä valaiseva että hupaisa keskustelu salaperäisestä monitorista.
Pöydässä oli vain upseereja, jotka aiemmin aamulla olivat olleet mukana
retkellä ja tyhjin toimin palanneet illan suussa kotiin.
Sain tietää, että onnettoman monitorin runko oli ihan varmasti löydetty
noin viikko sitten vedenpinnalle nousseitten pahaenteisten rasvatäplien
avulla viidenkolmatta metrin syvyydestä. Pohjanauha-mittauksin oli saatu
rautaruostetta merenpohjassa makaavasta esineestä ja saatu selville sen
mittasuhteet ja huomattu niiden sopivan tarkoin Rusalkaan. Paikka, missä
löytö oli tehty, oli joitakuita meripenikulmia lounaaseen Viaporista,
lähellä samaa luotoa, jonka saaristolaiset ja ammattimiesten mielipide
olivat merkinneet laivan tuhokohdaksi. Paikalle oli heti pantu reimari
ja riennettiin panemaan kuntoon sukellusvehkeitä, jotka kesän aikana
tehtyjen pitkällisten, turhien tutkimusretkien jälkeen oli pantu
korjuuseen. Mutta ne kaipasivat yhtä ja toista korjausta, ja kun lopulta
ne neljä päivää sitten oli saatu jälleen kuntoon ja lähdettiin
merimerkkien luo, eivät sukeltajat löytäneet niin mitään. Paikka, missä
laivanrunko oli ollut ja mistä pohjanauhat olivat sen tavanneet, oli
tasainen ja tyhjä, hiukan ruostetta löydettiin pohjasta, mutta suuri
esine itse oli kadonnut. Se lienee mennyt menojaan ankaran syysmyrskyn
aikana, joka oli riehunut muutamia päiviä sen jälkeen kuin runko oli
löydetty ja paikka meriviitoin merkitty. Muutoin ei asiaa voinut
selittää. Samaan aikaan oli huomattu pohjasta pursuavan rasvan
vähenevän, ja nyt oli tuskin minkäänlaisia mahdollisuuksia löytää runko,
sitten kuin viimeisinä neljänä päivänä sitä oli turhaan etsitty
kymmenien metrien etäältä merkitystä paikasta.
Tuo kaikki oli epäilemättä peräti salaperäistä. Jos aiemmin oli
kummasteltu sitä, etteivät kesälliset tutkimukset, jotka oli tehty juuri
sen luodon lähettyvillä, missä öljytihkuja oli huomattu ja missä
pohjauksen avulla oli mitattu ja todettu Rusalkan runko, olleet tuoneet
päivän valoon mitään epäiltävää, niin kummastus oli nyt rajaton, kun
tutkimusten esine oli tyystin kadonnut. Sen saattoi selittää vain
yhdellä tavalla:
Kuten jokainen ammattimies tietää, on monitorin rungossa joukko
vedenpitäviä osastoja. Konehuone ja salonkikin -- laivan kaksi suurinta
suojaa -- voidaan tarpeen tullen eristää pienemmiksi vedenpitäviksi
osastoiksi, esim. jos laiva taistelun aikana joutuu pahoin ammutuksi ja
rupeaa vajoamaan. Tällaisen järjestelmän etuja on, että koko tuo
suunnaton rautamäärä voidaan pitää liikkuvassa kunnossa, jos vain
kymmenen tai kaksitoista tuollaista vettäpitävää osastoa on
vahingoittumatonta ja täyttää tehtävänsä.
Mikä onkaan luonnollisempaa kuin että karille ajautuessaan ja aaltojen
myllertäessä Rusalka menetti useimmat vedenpitävät osastonsa, mutta yhtä
kaikki neljä tai viisi säilyi ehjänä? Nämä eivät yksinään voineet
pysyttää alusta pinnalla, mutta varsin hyvin kykenivät pitämään sitä
jonkunlaisessa horjuvassa tasapainossa pinnan alla. Ja näin oli monitori
törmättyään kalliosärkkään täyttynyt vedellä suurimmalta osaltaan, mutta
aaltojen sitä imiessä jälleen liukunut pohjasta ylöspäin ja pysynyt
liikehtivänä pinnan alla jonkun metrin syvyydessä.
Vain nämä hyvin perustellut olettamukset voivat selittää rungon
katoamisen. Vedenalaisten virtojen työntämänä se on voinut ajelehtia
Suomenlahtea ristiin rastiin pinnalle kohoamatta, ja hidas nopeus on
estänyt sitä pysyvästi ja ainaiseksi tarttumasta kiinni mihinkään luotoon.
Se oli ilmeisesti takertunut johonkin vedenalaiseen särkkään lähellä
Viaporia, mutta vain harvoiksi päiviksi. Ensimäinen myrsky, joka jälleen
sai merivirrat liikkeelle antoi Rusalkallekin uuden sysäyksen jatkamaan
vuosikautista, kammottavaa ja salaperäistä vaellustaan veden alla. Ja
Rusalkan mukana taivalsivat, rautavankilaansa teljettyinä,
sadankuudenkymmenen urhean merimiehen ruumiit, halki Suomenlahden,
myrkyttäen merenpintaa tihkuvalla mädätyksellään.
Ajatellessamme heidän kohtaloaan ja niitä kärsimyksiä, joita he varmaan
olivat saaneet tuta hautauduttuaan elävinä veden alla harhailevaan
laivaan, tunsimme kaikki väristystä, ja pöydässä vallitsi hetken
hiljaisuus.
Muuan upseeri huomautti synkeästi, että he ovat hyvinkin luultavasti
eläneet haaksirikon jälkeen päivä tai pari, sillä niin nopeasti ei ilma
turmellu, että he heti olisivat tukehtuneet.
Olin näkevinäni koko murhenäytelmän niin seivästi kuin olisin itse ollut
osallinen. Minua karmi.
Nousimme äänettöminä pöydästä ja hajaannuimme syvästi masentuneina.
Seuraavana aamuna kello kuusi lähtisin sukeltajahöyryllä paikalle, mistä
Rusalka oli löydetty, mutta josta se myöhemmin oli niin
arvoituksellisesti kadonnut.
Oli tyyni ja ihana aamu, Pohjolan syksyn jälkikesäpäivä. Aurinko oli
tuskin kohonnut Viaporin vallinsarvien yläpuolelle, kun me viiletimme
avomerelle siitä kapeasta, mutta syvästä salmesta, joka jakaa tuon
seitsemälle saarelle rakennetun jättiläislinnoituksen kahteen pääosaan.
Meri oli kuvastinkirkas, ja mainingit tuskin huuhtelivat rannan graniittia.
Pikku laivueemme, kaksi sukeltaja-alusta ja hinattava lotja, höyrysi
läheltä vallinsarvia, jotka korkealta vuorelta tuijottavat vihollista,
joka ei tunnu olevan halukas herättämään sitä ukonjyrinää, joka vielä
uinailee kasemattien patruunaröykkiöissä.
Kulku kävi suoraan avomerelle, ja etäällä kuvastui taivasta vastaan
yksinäinen kalju kallioluoto. Se oli Läntinen Hupsu, paikka, missä
Rusalka oli vajonnut ja mistä yksinäinen kalastaja oli kuullut ne
hirveät hätähuudot kaameana kovan onnen yönä vuosi sitten.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Suomenlahden salaisuus - 3
- Parts
- Suomenlahden salaisuus - 1Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3246Total number of unique words is 189720.6 of words are in the 2000 most common words28.6 of words are in the 5000 most common words33.6 of words are in the 8000 most common words
- Suomenlahden salaisuus - 2Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3411Total number of unique words is 192121.3 of words are in the 2000 most common words30.9 of words are in the 5000 most common words35.8 of words are in the 8000 most common words
- Suomenlahden salaisuus - 3Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3301Total number of unique words is 181322.1 of words are in the 2000 most common words29.4 of words are in the 5000 most common words33.8 of words are in the 8000 most common words
- Suomenlahden salaisuus - 4Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3463Total number of unique words is 189520.9 of words are in the 2000 most common words29.2 of words are in the 5000 most common words34.0 of words are in the 8000 most common words
- Suomenlahden salaisuus - 5Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3487Total number of unique words is 197120.8 of words are in the 2000 most common words30.8 of words are in the 5000 most common words35.9 of words are in the 8000 most common words
- Suomenlahden salaisuus - 6Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3360Total number of unique words is 189521.5 of words are in the 2000 most common words29.3 of words are in the 5000 most common words34.3 of words are in the 8000 most common words
- Suomenlahden salaisuus - 7Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 4Total number of unique words is 425.0 of words are in the 2000 most common words50.0 of words are in the 5000 most common words50.0 of words are in the 8000 most common words