Suomenlahden salaisuus - 1

SUOMENLAHDEN SALAISUUS
Kirj.
Paul Dubois [Karl A. Tavaststjerna]

Suom. Urho Kivimäki

WSOY, Porvoo, 1918.



SISÄLLYS.
1. Rusalkan perikato. -- Ensimäiset tutkimukset ja huhut
2. Rusalka löydetty! Matka Pohjolaan. -- Pietarissa
3. Diplomaattisia vastuksia
4. Tulo Helsinkiin. Uusia vaikeuksia Viaporissa
5. "Vain kuollut hylje"
6. Jälkimaininkeja. Arvostelua, lupauksia ja venäläistä toveruutta
7. Kotiutuminen. Uutteraa kirjevaihtoa ja mitä hämmästyttävimpiä
uutisia
8. Muistiinpanot. Rusalkan kamppailu elämästä ja kuolemasta. Perikato
9. Tuhoiskun jälkeen. Mereen suljettuna
10. Mereen suljettuna
11. Mereen suljettuna. Yksityisluontoinen tunnustus
12. Mereen suljettuna. Tunnustus, joka ei ole varsin yksityistä laatua.
Loppu
13. Selvittäviä mietiskelyjä. Uusia mahdollisuuksia valaista kysymystä
14. Everstinrouva Dorshinski ja hänen ajutanttinsa. Ratkaisu.


1.
Rusalkan perikato. -- Ensimäiset tutkimukset ja huhut.

Ranskan merimiespiireissä herätti mitä vilkkainta mielenkiintoa muuan
sähkösanoma, joka saapui kesken niitä suurenmoisia valmistuksia, joilla
Venäjän laivasto-osasto aiottiin ottaa vastaan, kun tämä v. 1893 teki
unohtumattoman vierailumatkansa Touloniin. Sähkösanomaan sisältyi se
onnettomuusviesti, että muuan Venäjän Itämeren-laivaston monitori oli
kadonnut jäljettömiin ja sen mukana koko laivaväki, satakuusikymmentä
miestä. Onnettomuus oli tapahtunut pimeänä myrskyisenä syysyönä
Suomenlahdella. Monitori Rusalka oli yhdessä erään panssarilaivan kanssa
lähtenyt Tallinnasta höyrytäkseen Helsinkiin, mutta vain jälkimäinen
saapui päämääräänsä.
Cherbourgin upseeriklubi lähetti heti valitussähkösanoman Kronstadtiin,
ja _Revue Marinen_ toimitus asettui kosketuksiin asianomaisen venäläisen
viraston kanssa saadakseen varmoja ja ammattimiehille mitä
mielenkiintoisimpia tietoja tuhoutuneitten kohtalosta. Tuloksetta
valaisevia tietoja ei tullut. Tämä ei johtunut venäläisistä
viranomaisista, jotka tosin ovat tunnetut siitä, etteivät suosi tai
helli sanomalehtityötä -- tällä kerralla tuloksettomuus johtui
Suomenlahdesta, joka ei luovuttanut mitä se kerran oli syliinsä
saaliiksi saanut. Niin, sen verran oli toki saatu selville, että Rusalka
oli painunut pohjaan lähellä Suomen pääkaupunkia, Helsinkiä,
ajauduttuaan varmaankin johonkin vedenalaiseen kariin, joita näillä
vesillä on lukemattomia ja jotka ovat, eivät vain luonnollisena
rantasuojana vihollisia vastaan, vaan myöskin haittana rauhalliselle
laivakululle ja Venäjän omalle sotalaivastolle. Haaksirikko todettiin
siten, että maihin ajautuneesta venheestä, jossa oli Rusalkan nimi,
löydettiin merimiehen ruumis, mutta hän olikin ainoa laivan
satakuusikymmenisestä miehistöstä, jonka meri huostastaan luovutti.
Joukko monitoriin kuulunutta kansirihkamaa ajelehti sinne tänne
rannoille, mutta itse jättiläisestä ja sen muusta miehistöstä ei nähty
jälkeäkään sinä syksynä.
Tietysti tällainen lievimmin sanoen salakähmäinen täydellinen häviäminen
synnytti monenmoisia huhuja, ja Venäjällä, missä taikauskolla vielä on
huomattava sija, ei voitu olla tekemättä omituisia yhdistelmiä monitorin
nimen ja salaperäisen luonnottaren, Rusalkan, ja tämän yhtä salaperäisen
kohtalon kanssa.
Rusalka on naishaltia, joka asustaa vedessä. Venäläinen kansantaru
somistaa sitä samoilla ominaisuuksilla, millä ruotsalainen koristaa
Ahdin ja Vellamon ja kreikkalainen nereidit ja najadit, mutta Rusalkaan
kätkeytyy salaperäistä hämärää paljon runsaammin kuin milloinkaan noihin
ilakoiviin ja kevytkenkäisiin nymfeihin.
Venäjän tyytymättömissä puoluepiireissä pantiin tietysti haaksirikko
heti hallituksen varojen vilpillisen ja väärän käytön tiliin. Rusalka
oli vanhan mallin monitoreja, joka oli valmistettu 1860-luvulla, ja
tiedettiin, että se jo ammoin oli ollut melkoisen vähän kulkukelpoinen.
Väitettiin, että valtion laivatelakalla oli tyydytty puhdistamaan laiva
jotenkuten päältäpäin, vaikka se olisi sietänyt perinpohjaisen
korjauksen. Meriministeristö oli siihen tarkoitukseen myöntänyt
huomattavan suuren rahamäärän, mutta nämä varat oli, niin arveltiin,
käytetty hyödyllisemmin ja Rusalka jätetty semmoiseksi kuin se oli.
Päällikön ja upseeriston vastalauseista huolimatta oli alus määrätty
olemaan mukana syystoiminnassa. Seuraus oli, kuten aiemmin on kerrottu.
Vieraan on vaikeata sanoa, kuinka paljon näissä huhuissa on perää, mutta
varmaa ainakin on, ettei Rusalka liene ollut parhaassa kunnossaan. Sen
seikan ovat todenneet päällikön ja muun johtomiehistön tiedonannot.
Mitä enemmän huomiota laivan katoaminen herätti, sitä voimakkaammat
siivet huhut saivat. Eivätkä huhut tauonneet siitäkään, ettei
haaksirikon lähimpinä kuukausina Rusalkan kaameasta salaisuudesta tullut
päivänvaloon yhtään mitään -- päinvastoin: huhut paisuivat mikäli voivat.
Ja niin saapui talvi, se jääti suurimman osan myrskyistä Suomenlahtea ja
keskeytti kaikki enemmät tutkimukset. Suomenlahti säilytti salaisuutensa.
Venäjä ja Ranska olivat näihin aikoihin ystävällisissä suhteissa
toisiinsa, varsinkin merilaivastoa koskevissa kysymyksissä. Näiden
suhteiden välityksellä _Revue Marinen_ onnistui seuraavan kesän aikana
saada kosolta valaisevia tietoja niistä suurisuuntaisista,
uusiintuneista tutkimuksista, joita Venäjän meriministeristö koko
kesäkauden toimitutti kadonneen monitorin löytämiseksi. Ne on julkaistu
_Revue Marinessa_, ja ne ovat herättäneet mitä vilkkainta mielenkiintoa,
eivät vain ammattipiireissä, vaan myöskin maallikoissa, jotka aiemminkin
olivat kohdistaneet huomionsa tähän omituiseen täydelliseen katoamiseen.
Mutta kaikkien tutkimusten, ponnistusten ja kustannusten tulokset
vastasivat peräti vähän niitä suurenmoisia puuhia, joihin oli ryhdytty.
Kunnioitettavat lukijani tuntenevat aikaisemmista
sanomalehtikirjoituksista, että Suomenlahden merenpohjaa on tutkittu
perusteellisesti, ei ainoastaan niiden särkkien tienoilla, joita on
viitattu Rusalkan haaksirikon aiheuttajiksi, vaan myöskin laajalti
niiden ympäristöllä. Venäläiset ilmailijat ovat vasituisesti tätä
tarkoitusta varten sommitelluissa kallishintaisissa ilmapalloissa
leijailleet sen merenpinnan yläpuolella, joka levittäikse lounaaseen
Pohjolan Gibraltarista, Viaporista, ja kaikkein parhaimmilla
vesitähystimillä tutkineet mahdollisimman tarkkaan merenpohjaa usean
penikulman laajuudelta. Jokainen, ken tietää, että tuollaisella koneella
voi suotuisan sään aikana keksiä kymmenen metrin syvältä nyrkinkokoisen
kiven, käsittää, kuinka huolellisesti tutkimuksia oli tehty. Sen ohessa
ovat sukeltajat olleet toiminnassa kaikkialla, missä on vähäisintäkin
syytä ollut arvella jotakin erikoista piilevän merenpohjassa.
Yhtä kaikki tutkimukset keskeytettiin elokuun jälkipuoliskolla, ne
olivat näet osoittautuneet turhiksi. Kahden tyynen ja kirkkaan
kesäkuukauden aikana ei uutteralla työllä ollut keksitty jälkeäkään
kadonneesta monitorista. Ja silloin tehtiin se luonnollinen johtopäätös,
ettei Rusalka ollut ajautunut karille ja painunut pohjaan niiden
särkkien lähettyvillä, joita upseerit ja saaristolaiset olivat niin
varmasti vakuuttaneet tuhopaikaksi.
Pääasiallisena syynä siihen, että tutkimukset suunnattiin juuri näille
tienoille, oli muuan yksinäinen kalastaja, joka eleli eräällä luodolla
lähellä Viaporia. Hän väitti kuulleensa mereltä hätähuutoja, kuin
sadoista kurkuista lähteneitä huutoja, samana yönä, jolloin onnettomuus
tapahtui. Mika olikaan luonnollisempaa kuin tutkia merenpohja luodon
seutuvilta ellei muun vuoksi niin ainakin yleisen mielipiteen
rauhoittamiseksi. Sekä Pietarissa että Helsingissä oli käyty peräti
levottomiksi, kun tuloksia ei kuulunut. Ei mielitty oikein tyytyä siihen
ainoaan oikeaan, hukkuneita tovereita koskevaan tietoon: että meri oli
heidät niellyt.
Uskomattomalta totisesti tuntuukin, että kokonainen monitori ja sen
satakuusikymmeninen miehistö voivat kadota jäljettömiin niinkin pienellä
vesialueella, kuin Suomenlahti oikeastaan on. Se ei ole leveämpi kuin
Kanaali Pas de Calaisin kohdalla, siinä ei ole voimakkaita
pohjavesivirtoja, ei siinä käy vuoksi eikä luode kuten Kanaalissa, ja
tuskinpa se on syvempi kuin että hyvällä vedenalais-tähystimellä voi
rannoilta tutkia merenpohjaa miltei kaikkialle. Ainakin pitäisi voitaman
helposti löytää esine, jonka suuruus on monitorin kokoisen
panssarijättiläisen.
Olkoon kuinka tahansa, tulokseksi jäi joka tapauksessa, ettei mitään
löydetty. Oliko Suomenlahden vesi sameampaa kuin Ranskan rantaa
huuhtelevan valtameren, vedenalainen kasvullisuus rehevämpää -- mikä on
varsin vähän luultavaa -- tai venäläiset vedenalaiset kojeet huonompia
kuin ranskalaiset, -- kuinka tahansa -- mitään ei saatu päivänvaloon.
Yleinen mielipide ei tietenkään voinut siihen tyytyä. Tahtoisinpa nähdä,
kuinka ranskalaiset suhtautuisivat tietoon, että joku maan monitoreista
katoaisi sataisine miehineen jäljettömiin esim. La Havren edustalla.
Tilanne olisi miltei sama katsoen niihin vaikeuksiin, joita pohjaan
vajonneen laivahylyn etsiskely aiheuttaisi.
Hurjat huhut, jotka olivat syntyneet Rusalkan katoamisen jälkeen,
elpyivät kaksinkertaiseen vireeseen. Uskomattomimmatkin arvailut
pyrkivät totuuksiksi, joita ei käynyt epäileminen. Varmaksi
vakuutettiin, että haaksihylky oli löydetty, mutta niin hirveään
lahoumistilaan joutuneena, ettei mikään maailman hallitus mielisi
päästää meriväkeään näkemään, mikä kammottava kohtalo oli sen toverien
osaksi tullut, ja sen johdosta arkailemaan omaa tulevaisuuttaan.
Moisiin lapsellisuuksiin uskottiin varmasti. Venäjän sanomalehdistö
vaati elossaolevien sukulaisten nimessä kysymystä selvitettäväksi,
kunnes hallitus arvovaltaisesti ja lujasti puuttui asiaan ja kielsi koko
jutusta enempää puhumasta, sehän oli omiaan vain kiihottamaan mieliä
eikä silti kykenisi pienimmässäkään määrässä vastaamaan tuhansiin
esitettyihin kysymyksiin. Mutta mielet rauhoittuivat kaikkein vähimmin
siten -- päinvastoin ne kiihtyivät kahta pahemmin.
Pietarissa vaadittiin, että laivahylky oli nostettava pohjasta ja
asetettava keskelle kaupunkia. Siitä tulisi julkinen rukoushuone, minne
jokainen uskovainen venäläinen voisi mennä rukoilemaan niiden monien
hukkuneitten sielunrauhan puolesta. Venäjän kansan nimessä sitä
vaadittiin. Sillä oli toki oikeus vainajiin, niitä ei meri saisi
säilyttää. Mutta hallitus tahtoi toisin, niin väitettiin. Ja mielet
kuohuivat levottomien aaltojen lailla, yhtä korkeina kuin ne, jotka
olivat ikiajoiksi nielleet Rusalkan onnettoman miehistön.
Mitä hallitus kykeni tekemään? Väittämään vääräksi, väittämään vääräksi.
Ei muuta.


2.
Rusalka löydetty! Matka Pohjolaan. -- Pietarissa.

Rusalka on löytynyt! Se hälytyshuuto kajahteli venäläisistä lehdistä
noin kuukautta myöhemmin kuin meriministeri oli keskeyttänyt uponneen
monitorin etsiskelyt.
Cherbourgissa olimme jo tyystin rauhoittuneet monitorin kohtalosta, ja
se olikin käynyt melkoista helpommin kuin laivan kotimaassa. Selitimme
asian varsin yksinkertaisesti niin, että sotalaivan kohtalona on aina
upota, ja vaikka venäläinen alus olikin vajonnut peräti kummallisella ja
salaperäisellä tavalla, niin ei se meitä suuria liikuttanut. Kronstadtin
ja Toulonin juhlat kuuluivat jo historiaan, ja ranskalaisesta
merimiehestä oli oikeastaan samantekevää, upposiko joku ikäkulu
venäläinen monitori vai kulki. Haaksirikossa joutui meren syvyyteen joku
satakunta miestä, mutta samoinhan olisi voinut käydä minkä uppoavan
laivan miehistön tahansa. _Voilà tout_!
Kronstadt-Toulon-ihastus oli jo hieman vanhettunut, Venäjän
kruununperillinen oli kihlautunut saksalaisen prinsessan kanssa, ja me
aloimme katsella ranskalais-venäläistä ystävyyttä terveesti, kuten
sellaisia pohjimmiltaan oikeastaan on katseltava.
Siitä huolimatta herätti Rusalkan löytymisen tiedoittava sähkösanoma
hyvin ymmärrettävää mielenkiintoa upseeriklubissa, missä oli
jännittyneinä tarkattu Venäjän meriministeristön toimittamia etsiskelyjä
ja missä venäläisten lailla oltiin kaikkea muuta kuin tyytyväisiä
laihaan tulokseen. _Revue Marinen_ nerokkaat ja asialliset kirjoitukset
olivat herättäneet melkoista huomiota ranskalaisissa merimiespiireissä,
ja aikakauskirjan toimitus kyseli sähköteitse Kronstadtista, kuinka
asianlaita oli.
Vastaukseksi tuli, että Rusalka todella lienee löydetty paikalta, missä
haaksirikko saaristolaisten tietojen mukaan oli tapahtunut, mutta että
selviä todisteita vielä puuttui. Kaikki merkit kyllä viittasivat siihen,
että nyt oli kysymys melkoisesta määrästä mätänemistilassa olevia
ruumiita, joista tihkui öljymäistä pahatuoksuista nestettä merenpinnalle
saakka, siten ilmaisten paikan, missä se kovan onnen monitori makasi
hautautuneena.
Tämä odottamaton vahvistus huhuille ja sanomalehdelle saapuneelle
sähkösanomalle sai meidät katselemaan kysyvästi ja epäillen toinen
toistamme.
Olisivatko siis Venäjän meriministeriön kaikki etsiskelyt olleetkin vain
pelkkää silmäinlumetta? Mahdotonta oli muutakaan ajatella, jos
laivahylky oli sillä alueella, missä tutkimuksia oli tehty koko kulunut
kesä.
Myönnän, etteivät käsityksemme venäläisestä järjestyksestä olleet juuri
niin korkeita, kuin meidän myötämieliset ja ystävälliset tunteemme
olivat olleet. Ja se kummanlainen sähkösanoma, joka tiedoitti tehdyn
niin aimollisen virheen, ei suurestikaan vahvistanut ajatustamme
venäläisestä valtiotaidosta, joka muuten toki oli kuulu täydellisestä
notkeudestaan sekä puheissaan että vastauksissaan.
Kronstadtissa lienee oltu päästä pyörällä! _Revue Marinen_ päätoimittaja
saapui luokseni ja kysyi, tahtoisinko saada jonkun viikon virkaloman ja
matkustaa Pohjolaan olemaan kirjeenvaihtajana mukana monitoria merestä
nostettaessa. Ei olisi vaikeata hankkia siihen lupaa venäläisiltä
viranomaisilta. Virkalomakysymyksen hän ottaisi omalle vastuulleen, jos
minä vain olisin valmis lähtemään matkalle ensimäisessä junassa. En
miettinyt kauan myöntävää vastausta. Kuutta tuntia myöhemmin istuin
junassa, joka kiiti halki Bretagnen. Taskussani oli hyvä tukku
vaikutusvaltaisille pietarilaisille henkilöille osoitettuja suosituksia,
ja minulle oli luvattu lähettää myöhemmin lisää samanlaisia, mikäli
niitä ehdittäisiin hankkia.
Vain ankarimmassa hädässä merimies antautukoon diplomaattina
matkustamaan kaksisataa penikulmaa rautateitse, sellainen matka ei tuota
hänelle ollenkaan hupia. Minä, joka en ole ollut merikipeä sen jälkeen
kuin kadettina tein ensimäisen merimatkani, olin tulla Berliinin ja
Varsovan välisellä rautatiellä.
Saavuttuani Pietariin unohdin väleen vaunun tärinän ja huonon tuulen
osakseni tulleen verrattoman vastaanoton johdosta.
Tanskalaiset, ruotsalaiset ja venäläiset luullakseni mielellään sietävät
itsestään lisänimeä "Pohjolan ranskalaiset", ihastuneet matkailijat
ainakin heitä näin nimittelevät, mutta kyllä venäläinen sentään lyö nuo
toiset laudalta. Olin kuullut heistä yhtä ja toista Ranskan
laivasto-osaston käytyä vierailumatkalla Kronstadtissa, tunsin
henkilökohtaisesti jonkun sikäläisen meriupseerin niiltä ajoilta,
jolloin venäläinen laivue käväisi Ranskan vesillä, mutta yhtä kaikki en
oikeastaan tiennyt heistä mitään ennen kuin esitin suosituskirjeeni
Venäjän merihallituksen jäsenelle, amiraali Feodoroville, joka asui
ihanassa palatsissa Nevan rantapuiston varrella. Hän otti minut vastaan
ikäänkuin minä olisin ollut vähintäin Ranskan merilaitoksen edustaja,
vaikka olinkin vain erään sen ammattilehden vaatimaton kirjeenvaihtaja.
Kysymykseni Rusalkan löytämisestä hän hääti ystävällisesti, mutta hieman
salaperäisesti hymyillen, vakuutti, ettei sitä löydettäisi tänään eikä
huomenna ja että minulla siis olisi hyvää aikaa tutustua pietarilaiseen
elämään. Vihdoin minun onnistui melkein kuin pakottamalla saada häneltä
lupaus päästä ensimäiseen Venäjän merilaitoksen laivaan, joka
Kronstadtista lähtisi haaksirikkopaikalle. Hän antoi tämän lupauksen
hajamielisenä, ikäänkuin olisi ajatellut jotakin muuta, mutta hänen
äänensä sävy oli ilmaisevinaan, että minun mukaantuloni oli päivänselvä
asia.
Se rauhoitti minua toistaiseksi.
Jo samana päivänä alkoi sadella kutsuja, aamiais-, päivällis-,
illallis- ja tanssiaiskutsuja, kutsuja asua sen, ja sen kenraalin
ja sen ja sen valtioneuvoksen perheessä, ja koko matkani tarkoitus
olisi ehdottomasti joutunut taka-alalle ja unohtunut kokonaan, jos
hituisenkaan verran olisin antautunut osakseni tulleen, puhtaasti
itämaisen vierasvaraisuuden lumoihin. Onnekseni sain aina vedota
amiraali Feodorovin tiedonantoon, että "Viapori" niminen kanuunavene
lähtisi parin päivän perästä paikalle, missä Rusalkan oletettiin
makaavan hautautuneena, ja että laivassa oli järjestetty hytti minun
käytettäväkseni. Minun täytyi siis matkustaa.
Amiraali oli yhtä pidättyväinen ja harvasanainen puhuessaan uponneesta
monitorista kuin avomielinen ja ystävällinen muusta haastellessaan.
Huomasin pian, että Rusalka oli kompastuskivi, josta piti välttää
puhumasta niissä piireissä, joissa nyt liikuin, ja melkoisen levottomana
panin merkille, että oli kuin ilmeisesti sovittua, ettei kanssani
puheltaessa kosketeltaisi matkani tarkoitusta.
Pietariin saapumiseni jälkeisenä päivänä tapasin siinä
päivällisseurassa, jonka parissa jälleen olin kunniavieraana, erään
nuoren meriluutnantin. Hänen olemuksensa ja eleensä tuntuivat minusta
hieman omituisilta; siksi tarkastelin häntä tavallista kiinteämmin ja
pyrin häneen tutustumaan.
Hänellä oli saksalainen nimi Wulffert, ja hän puhui jokseenkin kehnoa
ranskaa. Siksi turvauduinkin saksaani keskustellessamme.
Luutnantti Wulffert oli itämerenmaakuntaiainen, siis saksalainen, vaikka
olikin syntynyt ja varttunut Pietarissa. Keskustelimme kankeasti
neljännestunnin ajan. Hänen halveksiva hymyilynsä ärsytti minua kovin.
Sitten hän äkkiä tarttui varsin tutunomaisesti minua käsivarteen ja vei
minut erääseen sisähuoneeseen. Kun olimme yksinämme, muuttui hänen
kiusallinen hymyilynsä ivanauruksi, joka toki kuulosti vähemmän häijyltä
kuin hyvänsuopaiselta.
"Te -- siis aiotte astua huomenna kanuunavene 'Viaporiin' ollaksenne
mukana Rusalkaa etsittäessä?" hän kysyi.
"Niin aion", vastasin.
"Mutta", hän jatkoi, "mitä sanotte, jos nyt ilmaisen teille, että
'Viapori' jo lähemmäs viikko sitten on lähtenyt Helsinkiin?"
Tuijotin häneen kummissani.
"Joka tapauksessa on laita niin, että 'Viapori' on jo lähtenyt", hän
toisti, "ja niin paljon tiedämme meriupseeriklubissa, ettei nyttemmin
lähde sinne mitään muuta laivaa."
"Mitä se tietää?" kysyin vasten tahtoani epämiellyttävää aavistusta
tuntien. Minulla oli Pietarissa ollut kaiken aikaa tunne, että minua
pidettiin jollakin lailla pilkkana.
"Se tietää varsin paljon", vastasi luutnantti Wulffert ja hymyili kuin
jotakin erikoista tarkoittaen.
"Olkaa ystävällinen ja selittäkää lähemmin", pyysin kärsimättömänä.
"Niin ... nähkääs ... eihän teitä voi kieltää ottamasta osaa
Rusalka-retkeen, koska kerran olette hamasta Ranskasta saakka tullut se
mielessä. Mutta teitä tahdotaan pidätellä ja saada teidät mahdollisesti
unohtamaan koko aikeenne."
"Miksi niin?"
Luutnantti Wulffert vastasi kohauttamalla merkitsevästi olkapäitään ja
siveli viiksiään.
"Ei siis haluta vieraita henkilöitä mukaan retkelle?"
"Ei, ei haluta."
"Miksei asiaa sanota minulle suoraan?"
"Siksi, että olette ranskalainen meriupseeri eikä mielitä olla
epäkohteliaita sellaiselle, kun muistetaan, millä tavalla omat
merimiehemme on otettu vastaan Ranskassa, ymmärrättekö!"
"Mainiota! Mutta en käsitä, miksi minut houkutellaan Pietariin sellaisin
ehdoin...?"
"Oo ... tarkoituksena ei suinkaan ole kohdella teitä pahoin, pois se!
Pyrkimyksenä on pitää teitä seuraelämässä mukana ja huvittaa teitä niin,
että te unohdatte ja laiminlyötte pääasian, joka on teidät tänne tuonut."
"Mutta minä en aio unohtaa enkä laiminlyödä sitä", tivasin vastaan.
"Sitä parempi", sanoi uusi ystäväni ja puristi salaa kättäni. "Meitä on
paljon, jotka toivomme teidän olevan mukana retkellä ranskalaisena
kirjeenvaihtajana, jotta vihdoinkin se asia saataisiin vakavalle pohjalle."
"Eikö siis niin ole...?" kysyin suu ammolla.
"Vaiti, vaiti!" keskeytti luutnantti. "Älkää puhuko siitä kenellekään,
älkääkä ilmaisko kenellekään, että minä olen hiiskunut teille siitä
sanaakaan. Mutta lähtekää tanssiaisten jälkeen kanssani
upseerikasinollemme. Siihen saakka ... _au revoir_!"
Jäin hetkeksi huoneeseen. Venäläistä diplomatiaa ei käynytkään noin vain
halveksiminen! -- -- --
Olimme liehuneet amiraali Feodorovin salin parkettilattialla huumaavan
valssin ja reiman masurkan tahdissa. Isäntäväki ja hurmaavat venakot
olivat kohdelleet minua hyvin ja hemmoitelleet minut miltei pilalle.
Ja minä melkein ihailin itseäni, kun kaikesta huolimatta jaksoin
säilyttää mielenmalttini enkä antautunut hetken nautintoon mitään muuta
ajattelematta.
Luutnantti Wulffertin eleet ja sanat olivat tehneet minuun syvän
vaikutuksen. Tehtäväni oli ilmeisesti sekä suurempi että tärkeämpi kuin
tavallisen kirjeenvaihtajan, ja minä aloin huomata, että viehkeätä
venäläistä diplomatiaa vastaan voin asettaa vain ranskalaisen diplomatian.
En ole vielä koskaan yhtenä tanssiaisiltana lausunut niin monta
imartelevaa valhetta enkä ihailevammin katsonut kauniisiin naissilmiin.
En ole vielä milloinkaan kuunnellut iäkkään kenraalin typeryyksiä niin
selvän hyväksyvästi enkä liioin koskaan aiemmin osoittanut antautuvani
niin täysin siemauksin hetken iloon. Sillä en unohtanut hetkeksikään
luutnantti Wulffertin sanoja, ja silloin tällöin kohtasin ohimennen
hänen hyväksyvän vapaamuurarikatseensa.
Tarjoiluhuoneessa haastelin pitkälti amiraali Feodorovin kanssa ja
tyhjensin hänelle menestystä toivottaen monta pikkulasillista mainiota
venäläistä likööriä, josta hän tuntui erikoisesti pitävän. Mutta
sanallakaan en kajonnut lähettitoimeeni, ja hänkin puolestaan näkyi
tyystin unohtaneen koko jutun.
Paljosta kilistetystä kaikkien vieraitten kanssa tulin hieman
liikutetuksi ja vuolassanaiseksi, mutta olen varma, ettei kukaan
aavistanut, mitä ajatuksia haudoin. Tanssiaiset loppuivat vihdoin, ja
eteishallissa autettiin venakkojen soopeliturkkeja kauniille rinnoille
ja täyteläisille olkapäille.
Pian sen jälkeen istuin vaunuissa luutnantti Wulffertin ja erään toisen
meriupseerin seurassa, ja me ajoimme hyvää kyytiä pitkiä ja autioita
katuja pitkin Vasili Ostrovia ja Suomenlahteen laskevan Nevan suuta kohden.
Upseerikasinon suojat välkkyivät täysinä venäläisten meriupseerien
valkoisia paidanedustoja, vaikka yötä olikin jo pitkälle kulunut. Minut
otettiin peräti ystävällisesti vastaan, esitettiin parille tusinalle
upseerille, joiden nimet tietysti heti unohdin, ja tunsin itseni pian
vallan kotiutuneeksi samanikäisten ammattiveljieni parissa. Näiden
riuskojen merimiesten seurassa, jotka kaikkiin kansallisuuksiin
lukeutuvien merimiesten lailla eivät suuriakaan piittaa pakosta tai
liehittelystä, sain aivojani lepuuttaa äskeisen käytännöllistä
valtiotaitoa tunnustelevan ankaran oppijakson jälkeen.
Luutnantti Wulffert opasti minut pian huoneeseen, minne oli katettu
illallinen. Pöytäseurueessa oli paitsi häntä vain kolme muuta nuorta
upseeria ja minä. Ja vasta nyt ryhdyimme keskustelemaan Venäjän-matkani
päämäärästä.
Oli ilmeistä, että se oli useimmille upseereille jo ennestään tuttu,
mutta minulta ei ollut siitä mitään kyselty, enkä minäkään tietysti
ottanut sitä enää esille. Huomasin, että asiani oli peräti
arkaluontoista laatua, ja olin saanut sen vaikutelman, että venäläiset
meriupseerit tahallaan väittelivät johtaa puhetta sille taholle.
Rusalkan tuho tuntui yhä vielä, vaikka kokonainen vuosi olikin jo
vierähtänyt onnettomuudesta, olevan niin päivänpolttava asia, että
mieluimmin oltiin kajoamatta siihen vieraan läsnäollessa.
Sitä uteliaampana odottelin vastausta, kun olin pöytäseurueelle tehnyt
ensimäisen sitä asiaa koskettelevan kysymykseni, sitten kun luutnantti
Wulffertin käyttäytymisestä olin tehnyt sen johtopäätöksen, että
pöytätoverini olivat saman hengen miehiä ja että heillä olisi sama
suopea ajatus tehtävästäni kuin hänelläkin.
Kysyin, kuinka minun oli meneteltävä, jos mielin onnistua
kirjeenvaihtajatoimessani.
"Niin, asia on varsin yksinkertainen", vastasi joukon vanhin, ensimäinen
luutnantti Vasuhin. "Se on peräti mutkaton. Älkää hosuko liikoja
matkallanne, jääkää tyynesti vielä pariksi päiväksi Pietariin, älkää
olko piittaavinanne koko tehtävästänne, ja kaikki käy toivomuksienne
mukaan."
"Entä jos Rusalka sillä välin nostetaan ilmoille?" huomautin.
"Ei siitä ole pelkoa!" he lausuivat kuin yhdestä suusta. "Se pysyy
piilossaan tuomiopäivään saakka, saatte olla varma!"
"Ehkei sitä nostettaisikaan pinnalle, vaikka se nyt löydettäisiinkin?"
kysyin. "Sitäkö tarkoitatte?"
"Hm! On varsin monta näkökohtaa, jotka määräävät tässä jutussa", sanoi
Vasuhin kuivasti, "ja vaikuttavin niistä on nykyisin se, joka toivoo
että koko historia unohtuu. Senpävuoksi on huolehdittava siitä, ettei
mitään tule maailman tiedoksi, vaikka Rusalka löydettäisiinkin."
"Mutta silloinhan minäkään en saa mitään valaistusta asiaan, kaikkein
vähimmin minun sallitaan päästä mukaan tutkimuksiin", vastasin.
"Kyllä sentään, siihen on suostuttava, ja sepä se teidän
tehtävässänne onkin niin huvittavaa", vastasi Vasuhin. "Tunnen sen
sähkösanomavastauksen, jonka täkäläinen meriministeriö lähetti teille
Cherbourgiin. Mutta luuletteko, että vastaus olisi ollut senmukainen,
ellei meidän sormemme olisi ollut siinä mukana? Se oli meidän
puoleltamme n.s. _coup de main_. Olimme vastikään saaneet Viaporista
sähkösanoman, että Rusalka oli löydetty, ja hiiskumatta esimiehillemme
sanaakaan toimitimme sen vastauksen teille. Se varomattomuus maksoi
eräälle toverillemme yhden vuoden virkaeron, mutta sen sijaan olemme
saaneet teidät tänne. Ja teidän on päästävä mukaan tutkimuksiin, sillä
nyt ei teiltä voida sitä enää evätä. Niin epäjohdonmukaisesti ei voi
edes venäläinen meriministeriö toimia. Kaikkein vähimmin Ranskan
laivaston upseeria kohtaan. Maljanne ja tervetuloa joukkoomme! Matkanne
onnistukoon!"
Vallan sekaisin niin monista juonitteluista join uusien ystävieni
terveydeksi, kiitin heitä siitä avusta, jota he näin odottamatta olivat
minulle osoittaneet, ja vakuutin, että minä puolestani tekisin kaiken
voitavani saavuttaakseni päämääräni, minkä ilokseni huomasin olevan
myöskin heidän.


3.
Diplomaattisia vastuksia.

Varsin varhain seuraavana aamuna seisoin amiraali Feodorovin
etuhuoneessa odottamassa puheillepääsyä. Häneltä saisin sen peräti
mielenkiintoisen uutisen, ettei nykyisin lähtisi ainoatakaan laivaa
Viaporiin, ja minä valmistuin ottamaan sen tiedon vastaan mahdollisimman
huolettomasti ja pakottamaan häneltä, hänen erehdyksensä perusteella,
sitä helpommin itselleni lupatodistuksen, joka antaisi minulle
tilaisuuden päästä osalliseksi Rusalka-tutkimuksiin, sitten kun omin
päin olisin laittautunut Viaporiin.
Mutta kylläpä sainkin odottaa! Kun edellisillä kerroilla olin lähettänyt
käyntikorttini amiraalille, olivat ovet heti avautuneet. Tänään ne
pysyivät tiukasti kiinni puoli tuntia ja vieläkin puoli tuntia, enkä
saanut vihjaustakaan, mikä siihen oli syynä.
Vihdoin nousin, menin eteiseen ja kysyin palvelijalta, oliko hän
jättänyt korttini amiraalille. Tietysti hän oli niin tehnyt, mutta
amiraalilla oli tänään hoidettavana virka-asioita ja hänen täytyi ensin
päästä niistä. Pääsisin ihan varmaan pian hänen puheilleen, jos olisin
hyvä ja odottaisin vielä hetken.
_Bon_. Minä odotin. Sillä oikeastaan minulla ei ollut muutakaan tehtävää
Pietarissa. Ja mitä pitemmäksi odotusaikani venyi, sitä innokkaammalta
voisin näyttää anoessani sitä tärkeätä lupatodistusta.
Vihdoin amiraalin huoneen ovet avautuivat, ja hän itse tuli
hajamielisenä minua vastaan.
"Olen antanut teidän odottaa jonkun verran", hän virkkoi, "sillä minulla
on ollut kiireellisiä virkatehtäviä. Mitä voin hyväksenne tehdä?"
"Tulin oikeastaan", aloitin sävyisästi, "kuulemaan siitä
kanuunaveneestä, jonka pitäisi lähteä tänään Kronstadtista, ja pyytämään