Suomen kultainen kirja I - 7

  Preussissa on vielä kymmeniä samanlaatuisia nimiä, mutta ehkäpä nämät
  riittävät tällä kerralla näytteeksi siitä, mitä kieltä siellä
  pronssikaudella puhuttiin.
  Sitäpaitsi pronssikausi pohjoismaissa loppui noin v. 500 ennen
  Kristuksen syntymää ja viikinkien rautakausi alkaa vasta noin 700
  vuotta jälkeen Kristuksen. Missähän otaksuttu "ruotsalainen"
  pronssikauden asutus oli näiden vuosilukujen eroituksen aikana. _Tässä
  on 1,200 vuotta käsittävä aukko!_
  Tämän tuhatkunnan vuotta sivuuttaa hra Nordman olkain kohauttamisella.
  Hän väittää "maataviljeleväin germanien" tänä aikakautena väistyneen
  ilmastonmuutosta (!)
  Tämä on taasen oikein _moninkertainen erhetys!_
  _Ensiksikin_: viikingit eivät olleet maanviljelijöitä, vaan
  merirosvoja.
  _Toiseksi_: nämät merirosvot olivat toki niin karaistut, että on
  alentavaa otaksua heidän pelästyneen "ilmaston muuttumista".
  _Kolmanneksi_: ovat "finländarimme" väittäneet germanien jo
  kivikaudella asuneen pohjoismaissa. Tottapahan he näin ollen olisivat
  sen verran ilmastosuhteisiin tottuneet, etteivät he olisi säikähtäneet
  ilmastomuutosta myöhäisempänä aikana; ja
  _Neljänneksi_: sellaista ilmastomuutosta siihen aikaan ei ole voitu
  todeta koskaan tapahtuneen. Onhan, päinvastoin, esim. tammi ennen
  kasvanut pohjoisempana kuin nyt.
  On päivänselvää, ettei hra Nordman itsekään usko laatimaansa
  otaksumaan, etta muka "maataviljeleväin germanien" olisi ollut
  vetäydyttävä etelään päin "pohjoisemmilta ja kylmemmiltä seuduilta".
  Minun täytyy sanoa hra Nordmanille Goethen sanoilla:
  "_Die Filologen, sie haben Dich und sich selbst betrogen_"
  ("Kielitieteilijät ovat pettäneet sinua ja itse pettyneet").
  Totuushan on se, että pronssikaudella ei germaneja vielä oltu
  ajateltukaan kylmän ilmanalan asukkaiksi, jotenka heidän ei myöskään
  tarvinnut "vetäytyä takaisin".
  Herra Nordman huomaa itse aukon todistelussaan; 1,200 vuotta käsittävän
  aukon! Hän katkaisee sen vuoksi solmun, jota hän ei voi avata ja
  lausuu:
  "Olkoonpa tämän asian laita miten tahansa; tosiasiana pysyy kuitenkin,
  että me vanhemmalla rautakaudella voimme todeta suuria muutoksia sekä
  mitä asutuksen leviämiseen että mitä asukkaiden kansallisuuksiin
  tulee."
  Tästähän juuri onkin kysymys! Asukkaiden kansallisuuden muuttuminen
  sanottuna aikana täällä Pohjolassa oli juuri siinä, että kesti noin
  1,000 vuotta ennenkuin Ruotsiin tunkeutuneet germanit saivat maahan
  poljetuksi ikivanhan fenno-keltisen pronssikauden kultuurin. Mutta
  lopuksi rauta voitti -- "miehensurmaaja rauta".
  Kultuuriin nähden merkitsi se taaksepäin menoa.
  Ne keltiläiset ja druidiperheet,[63] jotka pääsivät hengissä, pakenivat
  Suomeen. Heistä ovat länsisuomalaiset lähtöisin.
  Heidän tässä kolkossa maassa alkamansa elämä oli kuin Robinson Crusoen
  elämää: he alentuivat "tuohikultuuriin" ja köyhyyteen. Mutta
  lauluissaan, Kalevalassa, he vielä puhuvat pronssikauden vaskella
  päällystetyistä laivoista, hopeasta ja kullasta, silkistä y.m.; vieläpä
  helmivyöpiiskoistakin.
  Kalevalan tarkkaavainen lukija huomaa helposti, että siellä kuvattu
  sivistys oli paljoa korkeampi kuin se raakuus, joka viikinkiaikakautena
  tuli "isänmaalliseksi".
  Mitenkä naurettavat "kielimiestemme" puheet "ruotsinkielestä" muka
  kivikauden alkukielenä ovat, sitä ei ole vaikea täysin selvittää asiaan
  perehtymättömillekään. Sillä se selviää osapuilleen jo seuraavasta:
  Ruotsinkieli on uudenaikainen sekakieli, aivan kuin englannin- ja
  ranskankielet. Se on kokoomus melkein kaikenlaatuisista murteista ja
  kielistä, kuten muinaissaksan, gotin, messogotin, tanskan ja alasaksan
  kielistä ja murteista.
  Professori O. Montelius huomauttaakin, että Ruotsin kaupungeissa
  asuvien sivistyneitten kielenä suurimmalta osalta keskiaikaa oli
  alasaksan murre. Sen jälkeen on ruotsinkieli omaksunut noin 37,000
  lainasanaa -- "vierasta sanaa", kuten Ekborn sanoo -- enimmäkseen
  munkki- ja "kyökki"-latinasta. Sitäpaitsi on se saanut joukon sanoja
  tietenkin myös ranskan- ja saksankielistä.
  Mutta pohjakieli, alkuperäisin pohjoismainen kieli, oli
  fenno-keltiläinen, johon oli sekaantunut lapin- ja vironkieltä. --
  Tähän kieleen sekaantui sittemmin gotinkielestä sanoja; siten muodostui
  viikinkiajan "muinaispohjoismainen kieli". Siihen tuli lisäksi
  tanskalaisten linnanvoutien kieltä; sittemmin Hansa-aikakauden
  alasaksan murretta y.m.
  Tällaisesta moninaisuudesta syntyi sitten nykyinen ruotsinkieli, joka
  kyllä on tavallaan kaunista ja sujuvaakin, mutta mitään varsinaista
  alkuperäistä, itsenäistä kieltä se ei ole.[64]
  Kun lähemmin tarkastelee edellä kerrottuja "Svenskt i Finland" teoksen
  kirjoituksia, muistuu mieleen poikaset, jotka leikkivät vanhan
  shakkipelin kuvioilla. He eivät tunne kuvioitten syntyä eikä nimiä,
  eivätkä tiedä millaisten sääntöjen mukaan kuvioita laudalla siirretään
  pelin kestäessä.
  Siten pitävät myös "kielimiehemme" leikkiä oman kielensä sanojen kera,
  useimmissa tapauksissa tietämättä mitään sanojen synnystä tahi niiden
  alkuperäisestä merkityksestä.
  Kun ruotsia puhuva lausuu ruotsalaisen sanan _hyende_ (pehmeä patja),
  niin herää hänessä heti ajatus jostakin pehmeästä, jolla voi maata,
  jostakin patjasta. ("Sätta hyende under lasten" -- "panna synti
  patjalle lepäämään" -- ruotsal. sananlasku).
  Mutta, ikävä kyllä, ei kukaan ruotsalainen kielimies voi sanoa, miksi
  patja ruotsiksi on "hyende".
  Dalin on sentään saanut selville, että tuon esineen nimi
  muinais-pohjoismaisella kielellä oli "_höghindi_", mutta pitemmälle ei
  hänkään päässyt, kun hän ei löytänyt tietä muinaispohjoismaisesta
  rautakauden kielestä alkuperäiseen pohjoismaiden kieleen, eli
  keltiläiseen pronssikauden kieleen, jossa tuo sana oli: "_höyhinä_",
  mikä on murre sanasta _höyhentä_. Ruotsalainen "ikivanha" sana "hyende"
  on siis vaan pieni muunnos vieläkin vanhemmasta suomalaisesta
  "höyhentö"-sanasta.
  Täten voi "höyhentää" suuren joukon "rutiruotsalaisia" sanoja
  supisuomalaisiksi. Siinä on ainakin kerrassaan selvä kielitieteellinen
  todistus siitä, että se sivistys, minkä Ruotsiin muuttaneet viikingit
  saivat perinnökseen heidän hävittämältään pronssikaudelta, oli selvästi
  keltiläinen eli _suomenkielinen_.
  Ei siis olekaan, kuten prof. Thomsen ja meikäläiset "thomsenilaiset"
  väittävät, että muka suomalaiset olisivat "lainailleet" germaneilta.
  Päinvastoin ovat juuri suomalaiset säilyttäneet pohjoismaiden
  alkuperäisen kielen ehjänä; nuoremmat heimot, germanit, komeilevat sen
  sijaan "lainatuilla _höyhenillä_".
  Sic transit gloria mundi! -- Siten katoaa maailman kunnia!
  Sen vuoksi onkin esim. professori T.E. Karstenin "kielitutkimus" sitä
  laatua, että se sopivimmin sivuutetaan niillä sanoilla, joilla hän
  kohtelee muinaistutkijain _G. Kossinnan, O. Almgrenin ja J. Ailion_
  täysin oikeita tutkimustuloksia, sikäli kuin ne koskevat korkeamman
  suomalaisen kultuurin vanhemmuutta Ruotsissa, joista hra T.E. Karsten,
  kuten lukija muistanee, lausui "_ettei toistaiseksi siihen voida panna
  oikeastaan huomiota_".
  Jos hra Karstenin kielellisiä kuvitteluja voitaisiin nimittää
  _tutkimuksiksi_, niin olisipa hänen tällainen, tunnetusta saksalaisesta
  ja ruotsinmaalaisesta tiedemiehestä antamansa lausunto -- uusimman
  tutkimuksen alalla -- suurimpia typeryyksiä.
  Mutta se, joka ohjailee purttansa yksinomaan puoluehullutuksen
  vanavedessä, on jo joutunut niin harhaan todellisen tutkimuksen
  kulkuväylältä, että tyhmyys sinne, toinen tänne, ei enää mitään asiaan
  vaikuta.
  Joskin, kuten teokseni seuraavissa vihkoissa tulen osottamaan,
  ruotsinkielen etymologia (sanojen johtaminen) on kielimiesten kesken
  sangen vähän tunnettu, niin onpa asianlaita melkein sama mitä
  suomenkielen sanojen syntyihin syviin tulee.
  Sanotaan tosin Elias Lönnrotinkin vanhoilla päivillään lausuneen, että
  hän "_jo vähän alkaa ymmärtää suomea_". Mitä sitten sanotaankaan
  henkilöistä, jotka vielä nytkin haastelevat, että suomenkielestä muka
  _tehdään_ sivistyskieltä. Sivistyskieltä (!) kielestä, joka 10,000
  vuotisen kehityksensä aikana, ehkä jo ikivanhassa "Kemissä"
  (Egyptissä), _on muodostunut enimmin kehittyneeksi kieleksi, minkä
  ihmiskunta tässä maailmassa on voinut synnyttää_.
  Vasta kun fennisit, toisin sanoen suomalaiset, viimeisinä
  vuosituhansina ennen meidän ajanlaskuamme, jatkuvan siirtolaisuuden
  kautta istuttivat egyptiläisen kielensä Europan kaikille rantamille, on
  tämä korkeimpaan kukkaan puhjennut jättiläiskieli, kaukana
  alkulähteestään, hajaantunut vähitellen pieniksi sisarkieliksi ja yhä,
  moninaisten kansainvaellusten aikana, pirstautunut sadoiksi murteiksi.
  -- Ainoat, jotka ovat päässeet kyllin kauvas tämän hävityksen jaloista,
  ovat _Suomen suomalaiset_. He ovat siis ainoat, jotka tuleville
  polville ovat voineet säilyttää tätä kallisarvoista perintöä jokseenkin
  puhtaana.
  Sen vuoksi onkin tämä kansa, joka, laulunsa ja muinaisen suuruutensa
  muistot säilyttäen, on kuin jään säilyttämänä, pettua syöden, elänyt --
  myös kutsuttu olemaan ihmiskunnan suolana ja Herran valittuna kansana.
  Sen vuoksi onkin tämä kansa, sodasta ja vuosituhansien kärsimyksistä,
  rutosta ja nälästä huolimatta, Korkeimman käden voimalla tullut
  varjelluksi perikadosta. Ja vihdoin kohotti jalo keisari sen
  kansakuntain joukkoon. -- Europan nuorimman ja samalla kertaa vanhimman
  kansan! Jo ennen tätä keisaria ei profetallisia ennustuksia puuttunut.
  Sanoihan jo aikanaan kreivi Pietari Brahe: "Suomalainen mies, joka
  kotona mieluimmin makailee uunilla, tekee ulkona enemmän työtä kuin
  kolme muuta miestä."
  Ruotsissa olivat melkein samaan aikaan sekä Rudbeck nuorempi että
  Svenonius panneet huomiota suomenkieleen ja verranneet sitä silloin
  vanhimmiksi katsottuihin, nimittäin kreikan ja heprean kieliin.
  Myöskin Henrik Gabriel Porthan aavisteli maamme kielen suurta
  sisäistä arvoa. Mutta selvimmin ja asiallisimmin on edeltäjistämme
  _C.A. Gottlund_ asiassa lausunut ajatuksensa. Hän koetti herättää sekä
  ruotsalaisten että tanskalaisten mielenkiintoa kieleen, jota heidän
  omat esi-isänsä muinoin olivat puhuneet. Hän lähetti Tukholmasta
  lokakuun 26 päivänä 1834 päivätyn kirjoituksen "Muinaisten kirjoitusten
  yhdistykselle" Köpenhaminaan ja omisti yhdistykselle kirjoituksensa:
  "_Yritys Tacituksen suomalaisista antaman lausunnon selittämiseksi_."
  Kun C.Ä. Gottlundin tämä kirjoitus, jos Suomen kansa sen tuntisi, olisi
  omansa saattamaan hänen nimensä yhtä rakastetuksi ja kunnioitetuksi
  kuin Elias Lönnrotinkin, niin julkaisemme tässä nyt ainakin
  sen kirjoituksen, jolla hän suoraan kääntyi puheena olevan
  köpenhaminalaisen oppineiden seuran puoleen.
  Sen teen ei ainoastaan kirjoituksen sisällyksen vuoksi, vaan myöskin
  velvollisuuden tunnosta niiden mielipiteitten historiallista kehitystä
  kohtaan, joita minäkin edustan.
  Ryhtyessäni kielitutkimuksiini ja päästessäni siinä kulmakiviin, ei
  minulla ollut aavistustakaan siitä, että minun mielipiteeni, ainakin
  pääpiirteissään, oli jo vuonna 1834 lausunut mies, joka -- vaikkapa
  hänen aikalaisensa eivät näytäkään häntä ymmärtäneen -- kuitenkin
  näyttää perinpohjaisemmin ja syvemmin tunteneen suomenkielen sisäisen
  rakenteen salaisuudet kuin kukaan muu, ja joka näyttää palavammin
  rakastaneen Suomen suomea puhuvaa kansaa kuin yksikään nykyajan ruotsia
  puhuva ihminen.
  Seuraavalla tavalla kirjoitti
  CARL AXEL GOTTLUND:
   KUNINKAALLISELLE
   POHJOISMAIDEN MUINAISTEN KIRJOITUSTEN
   YHDISTYKSELLE KÖPENHÄMINÄSSÄ.[65]
   Tardi ingenii est rivulos consectari,
   fontes rerum non videre.
   _Cicero_.
  Kunnioittavimmin.
  'Koska Seura tutkimustensa esineeksi on ottanut kaikki Pohjoismaat, ja
  koska ei ainoastaan Suomenmaata liene niihin luettava, vaan myös Suomen
  kansa muinoin on ollut vanhimpana asukkaana sekä Ruotsissa että
  Tanskassa ja Norjassa, niin tämän johdosta katson olevani oikeutettu
  toivomaan, että tämän kansan menneitten kohtalojen lähempi tutkiminen
  katsottaisiin ansainneeksi Seuran huomiota.
  Tämän johdosta olen rohjennut omistaa Seuralle oheen liitetyn pienen
  teokseni, jonka lähemmän arvostelemisen täten nöyrimmästi jätän Seuran
  yhtä oikeudenmukaisen kuin valistuneen harkinnan varaan.
  Niiden monien Seurojen joukossa, jotka aika ajoittain ovat
  perustautuneet Pohjoismaiden vanhimman historian tieteellisen
  tutkimisen edistämiseksi ja joiden toiminta on levinnyt näiden kolmen
  pohjoisen valtakunnan melkeinpä kaikkiin osiin, ei minun tietääkseni
  yksikään ole kiinnittänyt huomiotaan tähän, Pohjoismaiden historiaan
  nähden, yhtä alkuperäiseen kuin sen ensimäiseen edistys- ja
  sivistysasteeseen vaikuttaneeseen Kansanheimoon. He ovat, päinvastoin,
  tämän syrjäyttämisen kautta aivan kuin katkaisseet historian
  tutkimuksen näköpiiristä kokonaisen muinaismaailman: nimittäin koko
  Odinilaisen kansanvaelluksen edellä olleen ajan.[66]
  Tosin on tämä aika, kuten kaikki muinaisaika, pimeä ja hämärä; mutta
  eipä ole sanottavasti tehtykään, jotta olisi voitu tiedon valon
  yhdelläkään säteellä murtaa sen hämärää. Ainoastaan syvemmin tutkimalla
  Suomen kansan vaiheita voidaan saavuttaa lähempää tietoa siitä ajasta
  -- voidaan päästä ainakin johonkin otaksumiseen siitä; ja mitä siinä
  suhteessa voitetaan Suomen Historialle, se voitetaan myöskin Ruotsin ja
  Tanskan Historialle.
  Seuralle ei liene aivan tuntematonta, että uusi kirjallisuus tekee
  nousuaan täällä Pohjolassa -- kirjallisuus, joka nousee suomenkielen
  ohella ja jonka juuret perustuvat siihen. Tämän kielen, joka täällä
  Pohjoismaissa _on vanhin_, on kyllin kauvan täytynyt pysyä taampana
  kuin götiläiset kielet ja esiintyykin se nyt sen vuoksi nuorimpana
  sivistyskielenä Pohjolassa.
  Se kirjallisuus, joka, tätä kieltä lähemmin käsiteltäessä, tulee
  nousemaan, sekä sen kautta, että itse kielen lähteet syvemmin
  tutkitaan, että myöskin suomalaisen kansallisuuden omituisten
  kirjallisuuslähteitten kautta, -- joiden tunteminen ehkä olisi ollut
  tarpeellinen ennen muita -- ilmenee nyt ehkä vähän myöhästyneenä; vaan
  kuitenkin ehkei niin myöhään, etteikö se valaisisi götiläistä
  muinaisuutta.
  Siis minä täten tahdon kiinnittää Seuran arvoisaa huomiota
  suomenkieleen ja siihen hyötyyn, minkä sen viljeleminen tuottaa
  Pohjoismaiden vanhimman historian tutkimiselle, ja pyydän minä muutamin
  sanoin saada selvittää asiaa.
  Itsestään rikkaana ja taipuisana, monien tekosanamuodostuksiensa ja
  taivutusmuotojensa vuoksi, on suomenkieli luonteeltaan yhtä runollista
  kuin lausunnaltaan miehekästä ja kaunissointuista: siinä heläjävät
  kaksoisääntiöt ja ääntiöt.
  Ollen erilainen kuin kaikki muut tunnetut kielet, todistaa se sekä
  luonteensa että koko kieliopillisen rakenteensa kautta _pitkästä
  ijästään_, jonka aikana siihen ei sanottavasti ole vaikuttaneet
  myöhäisemmät ajat tahi kielet. Huomattavan alkuperäisyytensä ja
  harvinaisen monien omituisuuksiensa vuoksi ansaitsee se jo sellaisenaan
  kielentutkijain ja kielimiesten koko huomion. -- Tämä olkoon sanottuna
  ainoastaan kielen ulkonaisista muodoista. -- Mitä taasen kielen henkeen
  tulee, jolla tarkoitamme tässä itse ajatuksen juoksua, joka ilmenee
  omintakeisissa kielen rakennustavoissa, niin olisi tästäkin paljon
  sanomista, johon meillä nyt ei ole tilaisuutta. Tahdomme vaan
  huomauttaa siitä käytännöllisestä hyödystä, minkä tämän kielen lähempi
  tutkiminen tuottaisi Pohjoismaiden vanhemmalle historialle, että
  nimittäin ei ainoastaan koko suomalaisen kansallisuuden, niin
  sanoaksemme henkinen elämä kuvastuisi siinä, vaan voitaisiin ehkä sen
  kautta myös saavuttaa paljon valaistusta siihen, mikä on ollut yhteistä
  muitten kansain vanhimpain vaiheitten kanssa, jotka meistä nyt
  näyttävät niin pimeiltä. Sillä tavalla tulisi suomalaisen
  kirjallisuuden viljeleminen olemaan voitoksi koko Skandinavialle
  -- jopa koko oppineelle maailmalle. Ehkä tulee tämä asia
  havainnollisemmaksi, kun minä esim. mainitsen, että niiden kotimaisten
  tarujen joukossa, mitkä, vielä vaikkapa jo ollen häviämässä, vielä
  heikon valkean tavoin lepattelevat Saimaan rannoilla, havaitaan ei
  ainoastaan jälkiä hindujen, persialaisten ja egyptiläisten vanhimmista,
  tarunomaisista mielipiteistä (kuten esim. että maa luotiin munasta,
  että vesi on kaikkeuden alkuaine y.m.), vaan myöskin useita jälkiä
  kreikkalaisten taruista (esim. tarut Kronoksesta, Prometheuksesta
  y.m.), mitkä tarut kuitenkin meillä näyttävät olevan niin
  perisuomalaiset, niin kansalliset ja syntyynsä nähden niin
  alkuperäiset, että tuskin voisi aavistaa löytyvän mitään yhteistä
  näissä kansallisuuksissa vallinneitten aatteiden ja käsitteiden kesken.
  Jos, vertaillessa tällaisia runollisia ja teosofisia kansanrunoja, on
  katsottava vanhimmiksi ja siis alkuperäisiksi ne, jotka muotonsa
  puolesta ovat puhtaimmat eli joissa, toisin sanoen, vähimmin esiintyy
  tuota kummallista, luonnotonta ja mahdotonta, mikä osottautuu
  myöhempinä aikoina tehdyiksi lisäyksiksi -- jotta en tässä puhuisikaan
  kaikesta siitä sopimattomasta ja rivosta, mikä osittain rumentaa
  roomalaisten ja kreikkalaisten mielikuvittelut ja josta ei suomalaisten
  runoudessa havaita merkkejäkään -- niin emmepä hetkeäkään epäilisi
  kenelle me tässä tapauksessa antaisimme etusijan ja minkä me
  katsoisimme _alkuperäiseksi_; varsinkin koska kreikkalaisten ja
  roomalaisten omien todistusten mukaan sekä tieteiden valo että tuo
  salaperäinen taruoppi alkuperältään oli skyytiläinen, mihinkä myös sen
  itämainen komea ja kuvannollinen laatu vieläkin näyttää viittaavan.
  Vieläkin mielenkiintoisempiin tuloksiin ehkä päästäisiin, jos lähemmin
  tutkittaessa vanhoihin suomalaisiin sananlaskuihin sovitettuja
  viisauslauseita, jotka, kuten Salamonin sananlaskut ja Thaleksen y.m.
  vanhojen kreikkalaisten viisaussäännöt, vielä säilyttävät osittain
  meidän kansallisuutemme vanhimmat viisausmietteet, osittain sen
  maailman kaikkeutta koskevat aatteet, osittain myös sen siveellisiä
  ja hyväntekeväisyyttä koskevia mietelauseita, sen siveyttä,
  valtiokäsitettä ja taloutta koskevia sanasutkauksia, mietteitä ja
  elämänohjeita -- jos, kuten sanottu, näissä vanhoissa kansan kesken
  ennustuslauseina elävissä luonnonomaisissa totuuksissa havaitaan ei
  ainoastaan samoja tosia ja kauniita, samoja korkeita ja yleviä
  ajatuksia, jotka ovat esiintyneet vanhimman klassillisen kirjallisuuden
  suurimpain kirjailijain kauniimpina ajatuksina; vaan jos myös näissä
  niin kutsutuissa suomalaisissa sananlaskuissa (joiden alkuperäisyyttä
  ei kaiketi _kukaan_ epäile), toisaalta huomataan sanasta sanaan
  _kokonaisia säkeistöjä ja säkeitä_, jotka esiintyvät kreikkalaisten
  runoilijain ja nerojen teoksissa ja kun ne toisaalta melkein sanasta
  sanaan sisältävät samoja perustotuuksia, joita ovat käyttäneet
  Zerducht, Anaksimandros, Ksenofanes, Diogenes, Pherekydes y.m.
  muinaisajan ajattelijat filosofisten järjestelmäinsä rakentamiseen,
  niin näyttää tämä olevan jotakin muuta kuin satunnaisuutta. Kun tähän
  on lisättävä, minkä ei olisi pitänyt jäädä kenenkään huomaamatta,
  että ei ainoastaan muinais-pohjoismainen ja mesogötiläinen ynnä
  anglo-saksilainen runoustaito, mitä sen muotoon tulee, _perustu
  alkuperäisesti suomalaiseen runorakenteeseen ja että nämät kansat
  muinoin kutsuivat runoilijoitaan suomenkielen tavan mukaan Ljodasmidir,
  Galdrasmidir (Runosepät) ja laulujaan "Runot" (Runor) sekä itseänsä
  Odinia-nimellä Runhufvudel (Pää-Runoilija), vaan myös, että nämät runot
  usein sisäiseen luonteeseensa nähden eivät näytä olevan muuta kuin
  enemmän tahi vähemmän tarkkoja käännöksiä muinaisten suomalaisten
  viisausopista_, -- ja vielä, jos me itse loitsuluvuissamme ja
  manauksissamme havaitsemme jälkiä _korkeammasta menneisyyden
  kultuurista_, -- niin voitanee kysyä: eikö tämä kaikki ansaitse
  lähempää tieteellistä tutkimista? Siitä ehkä selviää mitä me olemme
  tarkoittaneet puhuessamme miten mielenkiintoista saattaisi Tanskalle ja
  Ruotsillekin olla suomalaisen kirjallisuuden käsitteleminen. Sanalla
  sanoen, suomenkieli (joka tähän saakka on, kuten sanotaan, seisonut
  nurkassa) ja samalla kertaa Suomen kansa saisivat suuremman arvon
  Pohjoismaiden vanhassa historiassa kuin mitä niillä ehkä tähän saakka
  on ollut; ja senpä pääasiallisesti olen tahtonut saattaa arvoisan
  Seuran huomioon.
  Vielä enemmän tämä mielenkiinto ehkä kasvaisi, jos tahdottaisiin
  verrata suomalaisia heimoja siihen, mitä vanhat kirjailijat ovat
  kertoneet Skyyteistä. Mitä Skyytit olivat kreikkalaisille, olivat
  Jothit[67] (suomalaiset) muinaisille Goteille.[68] Molemmat kansat
  olivat sellaisia sadun kansoja, joista kerrottiin jos jonkinlaisia
  kertomuksia. Molempia herjattiin -- vieraina kansallisuuksina --
  useimmasti vaan herjausnimillä, vaikka heitä ei asiallisesti voitukaan
  mistään syyttää. Päinvastoin myönnettiin, että kummallakin heistä oli
  hallussaan tavallista suuremmat tiedot ja viisaus, mikä, ellei heidän
  kielensä ja kirjallisuutensa kuuluisi menneisyyteen, varmaankin kävisi
  niistä selville.
  Kuten näissä Skyyteissä tavataan joukko yksityisiä henkilöitä, jotka
  ovat tehneet itsensä tunnetuiksi kreikkalaisessa kirjallisuudessa
  siitäkin, että he eivät ainoastaan laatineet teoksiaan kreikankielellä,
  vaan vieläpä itse ottivat tahi kreikkalaiset heille antoivat
  kreikkalaiset nimetkin, jotta he sitä enemmän kansallistuisivat
  kreikkalaisiksi -- samoin havaitaan myös, että monet Ruotsin
  suurimmista sotilaista, valtiomiehistä, runoilijoista, tiedemiehistä
  y.m. ovat alkujaan olleet suomalaisia, vaikka ei nyttemmin enää heidän
  nimistään eikä muista heistä säilyneistä tiedoista voi, paitsi
  erinäisissä tapauksissa, sitä päätellä.[69]
  Paljon siitä, mikä skyytalaisten elintavoissa tuntui kreikkalaisista
  harvinaiselta ja kiinnitti heidän huomiotansa, voidaan vielä
  sovelluttaa suomalaisiin, puhumattakaan monesta muusta yhtä
  huomattavasta kuin mielenkiintoisesta seikasta, mikä oli yhteistä
  näille kansallisuuksille, mistä kaikesta saattaa olla syytä sanoa, että
  elleivät nämät kansat ole olleet sama kansa, niin ovat ne ainakin
  luettavat samaan kansanheimoon kuuluviksi.[70]
  Mutta minä unhotan nyt näiden rivien tarkotuksen ja olen, asian
  innostamana, ehkä poikennut liiankin paljon asiani rajoista. Kuitenkin
  rohkenen toivoa, ettei Seura väärin käsittäisi näitä, vaikkapa
  ohimennen tehtyjä viittauksia asiassa, joka minulle on ja aina on oleva
  kallisarvoinen.
  Erikseen käytän tässä tilaisuutta pyhittääkseni kiitollisen muiston
  Seuran ensimäiselle perustajalle, professori _Rask'ille_, jonka
  henkilökohtaisia ominaisuuksia ja kirjallisia ansioita minä suuresti
  kunnioitan, ja jonka kanssa minä sekä suullisesti että kirjallisesti
  olen ollut läheisissä suhteissa, ja jonka osottamasta lämpöisestä
  harrastuksesta meidän kieltämme kohtaan Suomen kansa kokonaisuudessaan
  on kiitollisuuden velassa. Hänen kohtalonsa oli sama kuin minunkin;
  hänen aikansa väärinkäsitti hänet, kun hän vuonna 1824 kirjoituksessaan
  "Oikeinkirjoitusoppi", omituista kyllä, oli omaksunut samat mielipiteet
  kuin minulla on, koskapa hän tanskankielen kirjoittamiseen nähden
  tahtoi toteuttaa saman järjestelmän, jota minä jo vuonna 1817 olin
  koettanut saada toimeen suomenkieleen nähden -- että nimittäin
  kirjoituksessa olisi käytettävä kielen vielä eläviä muotoja (sellaisina
  kuin ne puheessa esiintyvät), eikä kuolleita tahi jo kangistuneita
  muotoja (jollaisia kirjoituksissa tavallisesti käytetään); perusajatus,
  joka -- sanottakoonpa siitä mitä tahansa -- aina on ja tulee olemaan
  oikea.
   Olen alati j.n.e.
   _C. A. Gottlund_.'
   * * * * *
  Sellainen oli tuon huomatun miehen, C.A. Gottlundin "Kongelige Nordiske
  Oldskrifts-Selskab'ille" osottama kirjoitus. Ryhtyikö mainittu seura
  kirjoituksen johdosta mihinkään toimenpiteisiin, sitä emme tiedä.
  Kirjoitus oli varustettu useilla huomautuksilla, jotka osittain olivat
  vielä mielenkiintoisempia kuin itse kirjoitus, mutta emme tällä kertaa
  katso olevan syytä julkaista näitä huomautuksia. Erikseen on kuitenkin
  kirjoituksen lisäkkeistä mainittava, että Gottlund, osottaakseen
  suomenkielen taipuvaisuutta ja rikasmuotoisuutta, esittää esimerkin;
  sanan: _Seison_, josta hän muodostelee hämmästyttävän määrän
  eri-merkityksellisiä taivutusmuotoja, joiden joukossa tosin on useita
  sellaisia murremuotoja, joita ei enää käytetä. Onpa joukossa
  sellaisiakin, jotka tosin ovat, ainakin suurimmaksi osaksi, muodostetut
  kielemme lakien mukaisesti, mutta tuskin koskaan olleet käytännössä.
  Kaikille suomalaisille tunnettuja muotoja, jotka eivät selitystä
  kaipaa, ovat sanasta _seison_ johdetut, Gottlundin esittämät muodot:
   Seisotaan eli seistään,
   Seisoin,
   Seisoelen,
   Seisoellaan,
   Seisoelin,
   Seisoskelen,
   Seisoskellaan,
   Seisoskentelen,
   Seisoskennellaan,
   Seisotan,
   Seisotetaan,
   Seisottelen,
   Seisotellaan,
   Seisottautan (seisotutan),
   Seisottautetaan (seisotutetaan),
   Seisottauttelen,
   Seisottautellaan,
   Seisahdan,
   Seisahdetaan,
   Seisahtain,
   Seisahtelen,
   Seisahdellaan,
   Seisahdun,
   Seisaunnun (seisautuu),
   Seisautan,
   Seisautetaan,
   Seisauttelen,
   Seisautellaan,
   Seisauttautan,
   Seisautetaan,
   Seisauttauttelen,
   Seisauttautellaan.
  Gottlund sitten jatkaa edelleen muodostuksiaan, kuten:
   Seisotamme,
   Seisottelemme,
   Seisautamme,
   Seisahtelemme,
   Seisauttalemme j.n.e.,
  ja näyttää, että hän yhdestä ainoasta sanan vartalosta muodostaa 104
  erilaista teonsanan eli verbin muotoa.
  Joskaan emme voikaan hyväksyä kaikkia hänen tässä julkaisematta
  jätettyjä muodostelujaan, joista nykyisin monetkin katsotaan joko
  murteellisiksi tahi ainoastaan erilaisesta kirjoitustavasta
  riippuviksi, niin osottavat jo tässä julkaistut muodostelut sekä
  suomalaiselle itselleen että erittäinkin kielemme korkean alkuperän
  epäilijöille
   _suomenkielen korkean kehityksen_.
  Tämän kielen sana- ja muotorikkaudesta todistakoon myös C.A. Gottlundin
  seuraava lausunto:
  'Vakuutamme, että yhdestä ainoasta sanasta, -- sanasta: _yksi_, on
  lähtöisin -- poislukemalla siitä muodostuneet yhdyssanat -- 663
  erikseen muodostunutta yksinkertaista sanaa, nimittäin:
   94 adverbiä,
   141 adjektivia,
   323 substantiviä,
   105 verbiä,
   Yhteensä 663 sanaa,
  jotka kukin eri tavallaan ilmoittavat ja selittävät eri vivahduksia
  käsitteestä: _useasta tehdä yksi_ (yksinkertaistuttaa, yhdistää), tahi:
  _yhdestä tehdä monia_ (osittaa, lisätä); ja joiden sanain eri
  taivutusten lukumäärä nousee
   _vähän yli 41,400_,
  joissa ei löydy yksikään kovista vokaleista a, o, u.'
  Siten lausuu C.A. Gottlund.
  Lönnrotin lausunnon mukaan on suomenkielessä 120,000 perussanaa; O.M.
  Reuter sanoo niitä olevan 200,000, sikäli kuin ne ollenkaan ovat
  laskettavissa!
  Olisipa hauska tietää montako perussanaa uusimmissa sekakielissämme on!
  Montakohan _aitoruotsalaista sanaa jää ruotsinkieleen?_ -- jos luetaan
  pois _lainasanat_; toisin sanoen ne ruotsinkieleen tunkeutuneet 37,000
  lainasanaa, mitkä Ekborn sanakirjassaan[71] sellaisiksi leimaa ja jotka
  todella sellaisia ovatkin.
  Mutta antakaamme Gottlundin jatkaa äsken keskeyttämäämme esitystään.
  Hän lisää:
  'Jos tähän vielä lisätään nomineissa pronominalisuffiksin lisäämisen
  kautta syntyneet kaksinkertaiset taivutusmuodot (minkä johdosta
  jokaisesta taivutussijasta syntyy kuusi uutta muotoa), niin nousee
  perussanasta _yksi_ johdettujen erilaisten sanataivutusten lukumäärä
   summaan 165,724,
  joista kukin eri muoto on ainakin merkitysvivahdukseltaan erilainen.
  Tosiaankin on jo yhden ainoan sanan hedelmällisyys ihmeteltävä, kun
  otetaan huomioon, että useissa kielissä itse perussanainkaan lukumäärä
  ei nouse näin suureksi. Ja kuitenkaan emme ole tähän lukeneet monia
  tähän kuuluvia karjalaisia verbimuotoja, eikä niiden johdannaisia.
  Tästä kaikesta ehkä oltaisi taipuvaisia arvelemaan, että suomenkieli
  olisi vaikeata ja että sen oppiminen olisi milt'ei mahdotonta.