Suomen kultainen kirja I - 7

Preussissa on vielä kymmeniä samanlaatuisia nimiä, mutta ehkäpä nämät
riittävät tällä kerralla näytteeksi siitä, mitä kieltä siellä
pronssikaudella puhuttiin.
Sitäpaitsi pronssikausi pohjoismaissa loppui noin v. 500 ennen
Kristuksen syntymää ja viikinkien rautakausi alkaa vasta noin 700
vuotta jälkeen Kristuksen. Missähän otaksuttu "ruotsalainen"
pronssikauden asutus oli näiden vuosilukujen eroituksen aikana. _Tässä
on 1,200 vuotta käsittävä aukko!_
Tämän tuhatkunnan vuotta sivuuttaa hra Nordman olkain kohauttamisella.
Hän väittää "maataviljeleväin germanien" tänä aikakautena väistyneen
ilmastonmuutosta (!)
Tämä on taasen oikein _moninkertainen erhetys!_
_Ensiksikin_: viikingit eivät olleet maanviljelijöitä, vaan
merirosvoja.
_Toiseksi_: nämät merirosvot olivat toki niin karaistut, että on
alentavaa otaksua heidän pelästyneen "ilmaston muuttumista".
_Kolmanneksi_: ovat "finländarimme" väittäneet germanien jo
kivikaudella asuneen pohjoismaissa. Tottapahan he näin ollen olisivat
sen verran ilmastosuhteisiin tottuneet, etteivät he olisi säikähtäneet
ilmastomuutosta myöhäisempänä aikana; ja
_Neljänneksi_: sellaista ilmastomuutosta siihen aikaan ei ole voitu
todeta koskaan tapahtuneen. Onhan, päinvastoin, esim. tammi ennen
kasvanut pohjoisempana kuin nyt.
On päivänselvää, ettei hra Nordman itsekään usko laatimaansa
otaksumaan, etta muka "maataviljeleväin germanien" olisi ollut
vetäydyttävä etelään päin "pohjoisemmilta ja kylmemmiltä seuduilta".
Minun täytyy sanoa hra Nordmanille Goethen sanoilla:
"_Die Filologen, sie haben Dich und sich selbst betrogen_"
("Kielitieteilijät ovat pettäneet sinua ja itse pettyneet").
Totuushan on se, että pronssikaudella ei germaneja vielä oltu
ajateltukaan kylmän ilmanalan asukkaiksi, jotenka heidän ei myöskään
tarvinnut "vetäytyä takaisin".
Herra Nordman huomaa itse aukon todistelussaan; 1,200 vuotta käsittävän
aukon! Hän katkaisee sen vuoksi solmun, jota hän ei voi avata ja
lausuu:
"Olkoonpa tämän asian laita miten tahansa; tosiasiana pysyy kuitenkin,
että me vanhemmalla rautakaudella voimme todeta suuria muutoksia sekä
mitä asutuksen leviämiseen että mitä asukkaiden kansallisuuksiin
tulee."
Tästähän juuri onkin kysymys! Asukkaiden kansallisuuden muuttuminen
sanottuna aikana täällä Pohjolassa oli juuri siinä, että kesti noin
1,000 vuotta ennenkuin Ruotsiin tunkeutuneet germanit saivat maahan
poljetuksi ikivanhan fenno-keltisen pronssikauden kultuurin. Mutta
lopuksi rauta voitti -- "miehensurmaaja rauta".
Kultuuriin nähden merkitsi se taaksepäin menoa.
Ne keltiläiset ja druidiperheet,[63] jotka pääsivät hengissä, pakenivat
Suomeen. Heistä ovat länsisuomalaiset lähtöisin.
Heidän tässä kolkossa maassa alkamansa elämä oli kuin Robinson Crusoen
elämää: he alentuivat "tuohikultuuriin" ja köyhyyteen. Mutta
lauluissaan, Kalevalassa, he vielä puhuvat pronssikauden vaskella
päällystetyistä laivoista, hopeasta ja kullasta, silkistä y.m.; vieläpä
helmivyöpiiskoistakin.
Kalevalan tarkkaavainen lukija huomaa helposti, että siellä kuvattu
sivistys oli paljoa korkeampi kuin se raakuus, joka viikinkiaikakautena
tuli "isänmaalliseksi".
Mitenkä naurettavat "kielimiestemme" puheet "ruotsinkielestä" muka
kivikauden alkukielenä ovat, sitä ei ole vaikea täysin selvittää asiaan
perehtymättömillekään. Sillä se selviää osapuilleen jo seuraavasta:
Ruotsinkieli on uudenaikainen sekakieli, aivan kuin englannin- ja
ranskankielet. Se on kokoomus melkein kaikenlaatuisista murteista ja
kielistä, kuten muinaissaksan, gotin, messogotin, tanskan ja alasaksan
kielistä ja murteista.
Professori O. Montelius huomauttaakin, että Ruotsin kaupungeissa
asuvien sivistyneitten kielenä suurimmalta osalta keskiaikaa oli
alasaksan murre. Sen jälkeen on ruotsinkieli omaksunut noin 37,000
lainasanaa -- "vierasta sanaa", kuten Ekborn sanoo -- enimmäkseen
munkki- ja "kyökki"-latinasta. Sitäpaitsi on se saanut joukon sanoja
tietenkin myös ranskan- ja saksankielistä.
Mutta pohjakieli, alkuperäisin pohjoismainen kieli, oli
fenno-keltiläinen, johon oli sekaantunut lapin- ja vironkieltä. --
Tähän kieleen sekaantui sittemmin gotinkielestä sanoja; siten muodostui
viikinkiajan "muinaispohjoismainen kieli". Siihen tuli lisäksi
tanskalaisten linnanvoutien kieltä; sittemmin Hansa-aikakauden
alasaksan murretta y.m.
Tällaisesta moninaisuudesta syntyi sitten nykyinen ruotsinkieli, joka
kyllä on tavallaan kaunista ja sujuvaakin, mutta mitään varsinaista
alkuperäistä, itsenäistä kieltä se ei ole.[64]
Kun lähemmin tarkastelee edellä kerrottuja "Svenskt i Finland" teoksen
kirjoituksia, muistuu mieleen poikaset, jotka leikkivät vanhan
shakkipelin kuvioilla. He eivät tunne kuvioitten syntyä eikä nimiä,
eivätkä tiedä millaisten sääntöjen mukaan kuvioita laudalla siirretään
pelin kestäessä.
Siten pitävät myös "kielimiehemme" leikkiä oman kielensä sanojen kera,
useimmissa tapauksissa tietämättä mitään sanojen synnystä tahi niiden
alkuperäisestä merkityksestä.
Kun ruotsia puhuva lausuu ruotsalaisen sanan _hyende_ (pehmeä patja),
niin herää hänessä heti ajatus jostakin pehmeästä, jolla voi maata,
jostakin patjasta. ("Sätta hyende under lasten" -- "panna synti
patjalle lepäämään" -- ruotsal. sananlasku).
Mutta, ikävä kyllä, ei kukaan ruotsalainen kielimies voi sanoa, miksi
patja ruotsiksi on "hyende".
Dalin on sentään saanut selville, että tuon esineen nimi
muinais-pohjoismaisella kielellä oli "_höghindi_", mutta pitemmälle ei
hänkään päässyt, kun hän ei löytänyt tietä muinaispohjoismaisesta
rautakauden kielestä alkuperäiseen pohjoismaiden kieleen, eli
keltiläiseen pronssikauden kieleen, jossa tuo sana oli: "_höyhinä_",
mikä on murre sanasta _höyhentä_. Ruotsalainen "ikivanha" sana "hyende"
on siis vaan pieni muunnos vieläkin vanhemmasta suomalaisesta
"höyhentö"-sanasta.
Täten voi "höyhentää" suuren joukon "rutiruotsalaisia" sanoja
supisuomalaisiksi. Siinä on ainakin kerrassaan selvä kielitieteellinen
todistus siitä, että se sivistys, minkä Ruotsiin muuttaneet viikingit
saivat perinnökseen heidän hävittämältään pronssikaudelta, oli selvästi
keltiläinen eli _suomenkielinen_.
Ei siis olekaan, kuten prof. Thomsen ja meikäläiset "thomsenilaiset"
väittävät, että muka suomalaiset olisivat "lainailleet" germaneilta.
Päinvastoin ovat juuri suomalaiset säilyttäneet pohjoismaiden
alkuperäisen kielen ehjänä; nuoremmat heimot, germanit, komeilevat sen
sijaan "lainatuilla _höyhenillä_".
Sic transit gloria mundi! -- Siten katoaa maailman kunnia!
Sen vuoksi onkin esim. professori T.E. Karstenin "kielitutkimus" sitä
laatua, että se sopivimmin sivuutetaan niillä sanoilla, joilla hän
kohtelee muinaistutkijain _G. Kossinnan, O. Almgrenin ja J. Ailion_
täysin oikeita tutkimustuloksia, sikäli kuin ne koskevat korkeamman
suomalaisen kultuurin vanhemmuutta Ruotsissa, joista hra T.E. Karsten,
kuten lukija muistanee, lausui "_ettei toistaiseksi siihen voida panna
oikeastaan huomiota_".
Jos hra Karstenin kielellisiä kuvitteluja voitaisiin nimittää
_tutkimuksiksi_, niin olisipa hänen tällainen, tunnetusta saksalaisesta
ja ruotsinmaalaisesta tiedemiehestä antamansa lausunto -- uusimman
tutkimuksen alalla -- suurimpia typeryyksiä.
Mutta se, joka ohjailee purttansa yksinomaan puoluehullutuksen
vanavedessä, on jo joutunut niin harhaan todellisen tutkimuksen
kulkuväylältä, että tyhmyys sinne, toinen tänne, ei enää mitään asiaan
vaikuta.
Joskin, kuten teokseni seuraavissa vihkoissa tulen osottamaan,
ruotsinkielen etymologia (sanojen johtaminen) on kielimiesten kesken
sangen vähän tunnettu, niin onpa asianlaita melkein sama mitä
suomenkielen sanojen syntyihin syviin tulee.
Sanotaan tosin Elias Lönnrotinkin vanhoilla päivillään lausuneen, että
hän "_jo vähän alkaa ymmärtää suomea_". Mitä sitten sanotaankaan
henkilöistä, jotka vielä nytkin haastelevat, että suomenkielestä muka
_tehdään_ sivistyskieltä. Sivistyskieltä (!) kielestä, joka 10,000
vuotisen kehityksensä aikana, ehkä jo ikivanhassa "Kemissä"
(Egyptissä), _on muodostunut enimmin kehittyneeksi kieleksi, minkä
ihmiskunta tässä maailmassa on voinut synnyttää_.
Vasta kun fennisit, toisin sanoen suomalaiset, viimeisinä
vuosituhansina ennen meidän ajanlaskuamme, jatkuvan siirtolaisuuden
kautta istuttivat egyptiläisen kielensä Europan kaikille rantamille, on
tämä korkeimpaan kukkaan puhjennut jättiläiskieli, kaukana
alkulähteestään, hajaantunut vähitellen pieniksi sisarkieliksi ja yhä,
moninaisten kansainvaellusten aikana, pirstautunut sadoiksi murteiksi.
-- Ainoat, jotka ovat päässeet kyllin kauvas tämän hävityksen jaloista,
ovat _Suomen suomalaiset_. He ovat siis ainoat, jotka tuleville
polville ovat voineet säilyttää tätä kallisarvoista perintöä jokseenkin
puhtaana.
Sen vuoksi onkin tämä kansa, joka, laulunsa ja muinaisen suuruutensa
muistot säilyttäen, on kuin jään säilyttämänä, pettua syöden, elänyt --
myös kutsuttu olemaan ihmiskunnan suolana ja Herran valittuna kansana.
Sen vuoksi onkin tämä kansa, sodasta ja vuosituhansien kärsimyksistä,
rutosta ja nälästä huolimatta, Korkeimman käden voimalla tullut
varjelluksi perikadosta. Ja vihdoin kohotti jalo keisari sen
kansakuntain joukkoon. -- Europan nuorimman ja samalla kertaa vanhimman
kansan! Jo ennen tätä keisaria ei profetallisia ennustuksia puuttunut.
Sanoihan jo aikanaan kreivi Pietari Brahe: "Suomalainen mies, joka
kotona mieluimmin makailee uunilla, tekee ulkona enemmän työtä kuin
kolme muuta miestä."
Ruotsissa olivat melkein samaan aikaan sekä Rudbeck nuorempi että
Svenonius panneet huomiota suomenkieleen ja verranneet sitä silloin
vanhimmiksi katsottuihin, nimittäin kreikan ja heprean kieliin.
Myöskin Henrik Gabriel Porthan aavisteli maamme kielen suurta
sisäistä arvoa. Mutta selvimmin ja asiallisimmin on edeltäjistämme
_C.A. Gottlund_ asiassa lausunut ajatuksensa. Hän koetti herättää sekä
ruotsalaisten että tanskalaisten mielenkiintoa kieleen, jota heidän
omat esi-isänsä muinoin olivat puhuneet. Hän lähetti Tukholmasta
lokakuun 26 päivänä 1834 päivätyn kirjoituksen "Muinaisten kirjoitusten
yhdistykselle" Köpenhaminaan ja omisti yhdistykselle kirjoituksensa:
"_Yritys Tacituksen suomalaisista antaman lausunnon selittämiseksi_."
Kun C.Ä. Gottlundin tämä kirjoitus, jos Suomen kansa sen tuntisi, olisi
omansa saattamaan hänen nimensä yhtä rakastetuksi ja kunnioitetuksi
kuin Elias Lönnrotinkin, niin julkaisemme tässä nyt ainakin
sen kirjoituksen, jolla hän suoraan kääntyi puheena olevan
köpenhaminalaisen oppineiden seuran puoleen.
Sen teen ei ainoastaan kirjoituksen sisällyksen vuoksi, vaan myöskin
velvollisuuden tunnosta niiden mielipiteitten historiallista kehitystä
kohtaan, joita minäkin edustan.
Ryhtyessäni kielitutkimuksiini ja päästessäni siinä kulmakiviin, ei
minulla ollut aavistustakaan siitä, että minun mielipiteeni, ainakin
pääpiirteissään, oli jo vuonna 1834 lausunut mies, joka -- vaikkapa
hänen aikalaisensa eivät näytäkään häntä ymmärtäneen -- kuitenkin
näyttää perinpohjaisemmin ja syvemmin tunteneen suomenkielen sisäisen
rakenteen salaisuudet kuin kukaan muu, ja joka näyttää palavammin
rakastaneen Suomen suomea puhuvaa kansaa kuin yksikään nykyajan ruotsia
puhuva ihminen.
Seuraavalla tavalla kirjoitti
CARL AXEL GOTTLUND:
KUNINKAALLISELLE
POHJOISMAIDEN MUINAISTEN KIRJOITUSTEN
YHDISTYKSELLE KÖPENHÄMINÄSSÄ.[65]
Tardi ingenii est rivulos consectari,
fontes rerum non videre.
_Cicero_.
Kunnioittavimmin.
'Koska Seura tutkimustensa esineeksi on ottanut kaikki Pohjoismaat, ja
koska ei ainoastaan Suomenmaata liene niihin luettava, vaan myös Suomen
kansa muinoin on ollut vanhimpana asukkaana sekä Ruotsissa että
Tanskassa ja Norjassa, niin tämän johdosta katson olevani oikeutettu
toivomaan, että tämän kansan menneitten kohtalojen lähempi tutkiminen
katsottaisiin ansainneeksi Seuran huomiota.
Tämän johdosta olen rohjennut omistaa Seuralle oheen liitetyn pienen
teokseni, jonka lähemmän arvostelemisen täten nöyrimmästi jätän Seuran
yhtä oikeudenmukaisen kuin valistuneen harkinnan varaan.
Niiden monien Seurojen joukossa, jotka aika ajoittain ovat
perustautuneet Pohjoismaiden vanhimman historian tieteellisen
tutkimisen edistämiseksi ja joiden toiminta on levinnyt näiden kolmen
pohjoisen valtakunnan melkeinpä kaikkiin osiin, ei minun tietääkseni
yksikään ole kiinnittänyt huomiotaan tähän, Pohjoismaiden historiaan
nähden, yhtä alkuperäiseen kuin sen ensimäiseen edistys- ja
sivistysasteeseen vaikuttaneeseen Kansanheimoon. He ovat, päinvastoin,
tämän syrjäyttämisen kautta aivan kuin katkaisseet historian
tutkimuksen näköpiiristä kokonaisen muinaismaailman: nimittäin koko
Odinilaisen kansanvaelluksen edellä olleen ajan.[66]
Tosin on tämä aika, kuten kaikki muinaisaika, pimeä ja hämärä; mutta
eipä ole sanottavasti tehtykään, jotta olisi voitu tiedon valon
yhdelläkään säteellä murtaa sen hämärää. Ainoastaan syvemmin tutkimalla
Suomen kansan vaiheita voidaan saavuttaa lähempää tietoa siitä ajasta
-- voidaan päästä ainakin johonkin otaksumiseen siitä; ja mitä siinä
suhteessa voitetaan Suomen Historialle, se voitetaan myöskin Ruotsin ja
Tanskan Historialle.
Seuralle ei liene aivan tuntematonta, että uusi kirjallisuus tekee
nousuaan täällä Pohjolassa -- kirjallisuus, joka nousee suomenkielen
ohella ja jonka juuret perustuvat siihen. Tämän kielen, joka täällä
Pohjoismaissa _on vanhin_, on kyllin kauvan täytynyt pysyä taampana
kuin götiläiset kielet ja esiintyykin se nyt sen vuoksi nuorimpana
sivistyskielenä Pohjolassa.
Se kirjallisuus, joka, tätä kieltä lähemmin käsiteltäessä, tulee
nousemaan, sekä sen kautta, että itse kielen lähteet syvemmin
tutkitaan, että myöskin suomalaisen kansallisuuden omituisten
kirjallisuuslähteitten kautta, -- joiden tunteminen ehkä olisi ollut
tarpeellinen ennen muita -- ilmenee nyt ehkä vähän myöhästyneenä; vaan
kuitenkin ehkei niin myöhään, etteikö se valaisisi götiläistä
muinaisuutta.
Siis minä täten tahdon kiinnittää Seuran arvoisaa huomiota
suomenkieleen ja siihen hyötyyn, minkä sen viljeleminen tuottaa
Pohjoismaiden vanhimman historian tutkimiselle, ja pyydän minä muutamin
sanoin saada selvittää asiaa.
Itsestään rikkaana ja taipuisana, monien tekosanamuodostuksiensa ja
taivutusmuotojensa vuoksi, on suomenkieli luonteeltaan yhtä runollista
kuin lausunnaltaan miehekästä ja kaunissointuista: siinä heläjävät
kaksoisääntiöt ja ääntiöt.
Ollen erilainen kuin kaikki muut tunnetut kielet, todistaa se sekä
luonteensa että koko kieliopillisen rakenteensa kautta _pitkästä
ijästään_, jonka aikana siihen ei sanottavasti ole vaikuttaneet
myöhäisemmät ajat tahi kielet. Huomattavan alkuperäisyytensä ja
harvinaisen monien omituisuuksiensa vuoksi ansaitsee se jo sellaisenaan
kielentutkijain ja kielimiesten koko huomion. -- Tämä olkoon sanottuna
ainoastaan kielen ulkonaisista muodoista. -- Mitä taasen kielen henkeen
tulee, jolla tarkoitamme tässä itse ajatuksen juoksua, joka ilmenee
omintakeisissa kielen rakennustavoissa, niin olisi tästäkin paljon
sanomista, johon meillä nyt ei ole tilaisuutta. Tahdomme vaan
huomauttaa siitä käytännöllisestä hyödystä, minkä tämän kielen lähempi
tutkiminen tuottaisi Pohjoismaiden vanhemmalle historialle, että
nimittäin ei ainoastaan koko suomalaisen kansallisuuden, niin
sanoaksemme henkinen elämä kuvastuisi siinä, vaan voitaisiin ehkä sen
kautta myös saavuttaa paljon valaistusta siihen, mikä on ollut yhteistä
muitten kansain vanhimpain vaiheitten kanssa, jotka meistä nyt
näyttävät niin pimeiltä. Sillä tavalla tulisi suomalaisen
kirjallisuuden viljeleminen olemaan voitoksi koko Skandinavialle
-- jopa koko oppineelle maailmalle. Ehkä tulee tämä asia
havainnollisemmaksi, kun minä esim. mainitsen, että niiden kotimaisten
tarujen joukossa, mitkä, vielä vaikkapa jo ollen häviämässä, vielä
heikon valkean tavoin lepattelevat Saimaan rannoilla, havaitaan ei
ainoastaan jälkiä hindujen, persialaisten ja egyptiläisten vanhimmista,
tarunomaisista mielipiteistä (kuten esim. että maa luotiin munasta,
että vesi on kaikkeuden alkuaine y.m.), vaan myöskin useita jälkiä
kreikkalaisten taruista (esim. tarut Kronoksesta, Prometheuksesta
y.m.), mitkä tarut kuitenkin meillä näyttävät olevan niin
perisuomalaiset, niin kansalliset ja syntyynsä nähden niin
alkuperäiset, että tuskin voisi aavistaa löytyvän mitään yhteistä
näissä kansallisuuksissa vallinneitten aatteiden ja käsitteiden kesken.
Jos, vertaillessa tällaisia runollisia ja teosofisia kansanrunoja, on
katsottava vanhimmiksi ja siis alkuperäisiksi ne, jotka muotonsa
puolesta ovat puhtaimmat eli joissa, toisin sanoen, vähimmin esiintyy
tuota kummallista, luonnotonta ja mahdotonta, mikä osottautuu
myöhempinä aikoina tehdyiksi lisäyksiksi -- jotta en tässä puhuisikaan
kaikesta siitä sopimattomasta ja rivosta, mikä osittain rumentaa
roomalaisten ja kreikkalaisten mielikuvittelut ja josta ei suomalaisten
runoudessa havaita merkkejäkään -- niin emmepä hetkeäkään epäilisi
kenelle me tässä tapauksessa antaisimme etusijan ja minkä me
katsoisimme _alkuperäiseksi_; varsinkin koska kreikkalaisten ja
roomalaisten omien todistusten mukaan sekä tieteiden valo että tuo
salaperäinen taruoppi alkuperältään oli skyytiläinen, mihinkä myös sen
itämainen komea ja kuvannollinen laatu vieläkin näyttää viittaavan.
Vieläkin mielenkiintoisempiin tuloksiin ehkä päästäisiin, jos lähemmin
tutkittaessa vanhoihin suomalaisiin sananlaskuihin sovitettuja
viisauslauseita, jotka, kuten Salamonin sananlaskut ja Thaleksen y.m.
vanhojen kreikkalaisten viisaussäännöt, vielä säilyttävät osittain
meidän kansallisuutemme vanhimmat viisausmietteet, osittain sen
maailman kaikkeutta koskevat aatteet, osittain myös sen siveellisiä
ja hyväntekeväisyyttä koskevia mietelauseita, sen siveyttä,
valtiokäsitettä ja taloutta koskevia sanasutkauksia, mietteitä ja
elämänohjeita -- jos, kuten sanottu, näissä vanhoissa kansan kesken
ennustuslauseina elävissä luonnonomaisissa totuuksissa havaitaan ei
ainoastaan samoja tosia ja kauniita, samoja korkeita ja yleviä
ajatuksia, jotka ovat esiintyneet vanhimman klassillisen kirjallisuuden
suurimpain kirjailijain kauniimpina ajatuksina; vaan jos myös näissä
niin kutsutuissa suomalaisissa sananlaskuissa (joiden alkuperäisyyttä
ei kaiketi _kukaan_ epäile), toisaalta huomataan sanasta sanaan
_kokonaisia säkeistöjä ja säkeitä_, jotka esiintyvät kreikkalaisten
runoilijain ja nerojen teoksissa ja kun ne toisaalta melkein sanasta
sanaan sisältävät samoja perustotuuksia, joita ovat käyttäneet
Zerducht, Anaksimandros, Ksenofanes, Diogenes, Pherekydes y.m.
muinaisajan ajattelijat filosofisten järjestelmäinsä rakentamiseen,
niin näyttää tämä olevan jotakin muuta kuin satunnaisuutta. Kun tähän
on lisättävä, minkä ei olisi pitänyt jäädä kenenkään huomaamatta,
että ei ainoastaan muinais-pohjoismainen ja mesogötiläinen ynnä
anglo-saksilainen runoustaito, mitä sen muotoon tulee, _perustu
alkuperäisesti suomalaiseen runorakenteeseen ja että nämät kansat
muinoin kutsuivat runoilijoitaan suomenkielen tavan mukaan Ljodasmidir,
Galdrasmidir (Runosepät) ja laulujaan "Runot" (Runor) sekä itseänsä
Odinia-nimellä Runhufvudel (Pää-Runoilija), vaan myös, että nämät runot
usein sisäiseen luonteeseensa nähden eivät näytä olevan muuta kuin
enemmän tahi vähemmän tarkkoja käännöksiä muinaisten suomalaisten
viisausopista_, -- ja vielä, jos me itse loitsuluvuissamme ja
manauksissamme havaitsemme jälkiä _korkeammasta menneisyyden
kultuurista_, -- niin voitanee kysyä: eikö tämä kaikki ansaitse
lähempää tieteellistä tutkimista? Siitä ehkä selviää mitä me olemme
tarkoittaneet puhuessamme miten mielenkiintoista saattaisi Tanskalle ja
Ruotsillekin olla suomalaisen kirjallisuuden käsitteleminen. Sanalla
sanoen, suomenkieli (joka tähän saakka on, kuten sanotaan, seisonut
nurkassa) ja samalla kertaa Suomen kansa saisivat suuremman arvon
Pohjoismaiden vanhassa historiassa kuin mitä niillä ehkä tähän saakka
on ollut; ja senpä pääasiallisesti olen tahtonut saattaa arvoisan
Seuran huomioon.
Vielä enemmän tämä mielenkiinto ehkä kasvaisi, jos tahdottaisiin
verrata suomalaisia heimoja siihen, mitä vanhat kirjailijat ovat
kertoneet Skyyteistä. Mitä Skyytit olivat kreikkalaisille, olivat
Jothit[67] (suomalaiset) muinaisille Goteille.[68] Molemmat kansat
olivat sellaisia sadun kansoja, joista kerrottiin jos jonkinlaisia
kertomuksia. Molempia herjattiin -- vieraina kansallisuuksina --
useimmasti vaan herjausnimillä, vaikka heitä ei asiallisesti voitukaan
mistään syyttää. Päinvastoin myönnettiin, että kummallakin heistä oli
hallussaan tavallista suuremmat tiedot ja viisaus, mikä, ellei heidän
kielensä ja kirjallisuutensa kuuluisi menneisyyteen, varmaankin kävisi
niistä selville.
Kuten näissä Skyyteissä tavataan joukko yksityisiä henkilöitä, jotka
ovat tehneet itsensä tunnetuiksi kreikkalaisessa kirjallisuudessa
siitäkin, että he eivät ainoastaan laatineet teoksiaan kreikankielellä,
vaan vieläpä itse ottivat tahi kreikkalaiset heille antoivat
kreikkalaiset nimetkin, jotta he sitä enemmän kansallistuisivat
kreikkalaisiksi -- samoin havaitaan myös, että monet Ruotsin
suurimmista sotilaista, valtiomiehistä, runoilijoista, tiedemiehistä
y.m. ovat alkujaan olleet suomalaisia, vaikka ei nyttemmin enää heidän
nimistään eikä muista heistä säilyneistä tiedoista voi, paitsi
erinäisissä tapauksissa, sitä päätellä.[69]
Paljon siitä, mikä skyytalaisten elintavoissa tuntui kreikkalaisista
harvinaiselta ja kiinnitti heidän huomiotansa, voidaan vielä
sovelluttaa suomalaisiin, puhumattakaan monesta muusta yhtä
huomattavasta kuin mielenkiintoisesta seikasta, mikä oli yhteistä
näille kansallisuuksille, mistä kaikesta saattaa olla syytä sanoa, että
elleivät nämät kansat ole olleet sama kansa, niin ovat ne ainakin
luettavat samaan kansanheimoon kuuluviksi.[70]
Mutta minä unhotan nyt näiden rivien tarkotuksen ja olen, asian
innostamana, ehkä poikennut liiankin paljon asiani rajoista. Kuitenkin
rohkenen toivoa, ettei Seura väärin käsittäisi näitä, vaikkapa
ohimennen tehtyjä viittauksia asiassa, joka minulle on ja aina on oleva
kallisarvoinen.
Erikseen käytän tässä tilaisuutta pyhittääkseni kiitollisen muiston
Seuran ensimäiselle perustajalle, professori _Rask'ille_, jonka
henkilökohtaisia ominaisuuksia ja kirjallisia ansioita minä suuresti
kunnioitan, ja jonka kanssa minä sekä suullisesti että kirjallisesti
olen ollut läheisissä suhteissa, ja jonka osottamasta lämpöisestä
harrastuksesta meidän kieltämme kohtaan Suomen kansa kokonaisuudessaan
on kiitollisuuden velassa. Hänen kohtalonsa oli sama kuin minunkin;
hänen aikansa väärinkäsitti hänet, kun hän vuonna 1824 kirjoituksessaan
"Oikeinkirjoitusoppi", omituista kyllä, oli omaksunut samat mielipiteet
kuin minulla on, koskapa hän tanskankielen kirjoittamiseen nähden
tahtoi toteuttaa saman järjestelmän, jota minä jo vuonna 1817 olin
koettanut saada toimeen suomenkieleen nähden -- että nimittäin
kirjoituksessa olisi käytettävä kielen vielä eläviä muotoja (sellaisina
kuin ne puheessa esiintyvät), eikä kuolleita tahi jo kangistuneita
muotoja (jollaisia kirjoituksissa tavallisesti käytetään); perusajatus,
joka -- sanottakoonpa siitä mitä tahansa -- aina on ja tulee olemaan
oikea.
Olen alati j.n.e.
_C. A. Gottlund_.'
* * * * *
Sellainen oli tuon huomatun miehen, C.A. Gottlundin "Kongelige Nordiske
Oldskrifts-Selskab'ille" osottama kirjoitus. Ryhtyikö mainittu seura
kirjoituksen johdosta mihinkään toimenpiteisiin, sitä emme tiedä.
Kirjoitus oli varustettu useilla huomautuksilla, jotka osittain olivat
vielä mielenkiintoisempia kuin itse kirjoitus, mutta emme tällä kertaa
katso olevan syytä julkaista näitä huomautuksia. Erikseen on kuitenkin
kirjoituksen lisäkkeistä mainittava, että Gottlund, osottaakseen
suomenkielen taipuvaisuutta ja rikasmuotoisuutta, esittää esimerkin;
sanan: _Seison_, josta hän muodostelee hämmästyttävän määrän
eri-merkityksellisiä taivutusmuotoja, joiden joukossa tosin on useita
sellaisia murremuotoja, joita ei enää käytetä. Onpa joukossa
sellaisiakin, jotka tosin ovat, ainakin suurimmaksi osaksi, muodostetut
kielemme lakien mukaisesti, mutta tuskin koskaan olleet käytännössä.
Kaikille suomalaisille tunnettuja muotoja, jotka eivät selitystä
kaipaa, ovat sanasta _seison_ johdetut, Gottlundin esittämät muodot:
Seisotaan eli seistään,
Seisoin,
Seisoelen,
Seisoellaan,
Seisoelin,
Seisoskelen,
Seisoskellaan,
Seisoskentelen,
Seisoskennellaan,
Seisotan,
Seisotetaan,
Seisottelen,
Seisotellaan,
Seisottautan (seisotutan),
Seisottautetaan (seisotutetaan),
Seisottauttelen,
Seisottautellaan,
Seisahdan,
Seisahdetaan,
Seisahtain,
Seisahtelen,
Seisahdellaan,
Seisahdun,
Seisaunnun (seisautuu),
Seisautan,
Seisautetaan,
Seisauttelen,
Seisautellaan,
Seisauttautan,
Seisautetaan,
Seisauttauttelen,
Seisauttautellaan.
Gottlund sitten jatkaa edelleen muodostuksiaan, kuten:
Seisotamme,
Seisottelemme,
Seisautamme,
Seisahtelemme,
Seisauttalemme j.n.e.,
ja näyttää, että hän yhdestä ainoasta sanan vartalosta muodostaa 104
erilaista teonsanan eli verbin muotoa.
Joskaan emme voikaan hyväksyä kaikkia hänen tässä julkaisematta
jätettyjä muodostelujaan, joista nykyisin monetkin katsotaan joko
murteellisiksi tahi ainoastaan erilaisesta kirjoitustavasta
riippuviksi, niin osottavat jo tässä julkaistut muodostelut sekä
suomalaiselle itselleen että erittäinkin kielemme korkean alkuperän
epäilijöille
_suomenkielen korkean kehityksen_.
Tämän kielen sana- ja muotorikkaudesta todistakoon myös C.A. Gottlundin
seuraava lausunto:
'Vakuutamme, että yhdestä ainoasta sanasta, -- sanasta: _yksi_, on
lähtöisin -- poislukemalla siitä muodostuneet yhdyssanat -- 663
erikseen muodostunutta yksinkertaista sanaa, nimittäin:
94 adverbiä,
141 adjektivia,
323 substantiviä,
105 verbiä,
Yhteensä 663 sanaa,
jotka kukin eri tavallaan ilmoittavat ja selittävät eri vivahduksia
käsitteestä: _useasta tehdä yksi_ (yksinkertaistuttaa, yhdistää), tahi:
_yhdestä tehdä monia_ (osittaa, lisätä); ja joiden sanain eri
taivutusten lukumäärä nousee
_vähän yli 41,400_,
joissa ei löydy yksikään kovista vokaleista a, o, u.'
Siten lausuu C.A. Gottlund.
Lönnrotin lausunnon mukaan on suomenkielessä 120,000 perussanaa; O.M.
Reuter sanoo niitä olevan 200,000, sikäli kuin ne ollenkaan ovat
laskettavissa!
Olisipa hauska tietää montako perussanaa uusimmissa sekakielissämme on!
Montakohan _aitoruotsalaista sanaa jää ruotsinkieleen?_ -- jos luetaan
pois _lainasanat_; toisin sanoen ne ruotsinkieleen tunkeutuneet 37,000
lainasanaa, mitkä Ekborn sanakirjassaan[71] sellaisiksi leimaa ja jotka
todella sellaisia ovatkin.
Mutta antakaamme Gottlundin jatkaa äsken keskeyttämäämme esitystään.
Hän lisää:
'Jos tähän vielä lisätään nomineissa pronominalisuffiksin lisäämisen
kautta syntyneet kaksinkertaiset taivutusmuodot (minkä johdosta
jokaisesta taivutussijasta syntyy kuusi uutta muotoa), niin nousee
perussanasta _yksi_ johdettujen erilaisten sanataivutusten lukumäärä
summaan 165,724,
joista kukin eri muoto on ainakin merkitysvivahdukseltaan erilainen.
Tosiaankin on jo yhden ainoan sanan hedelmällisyys ihmeteltävä, kun
otetaan huomioon, että useissa kielissä itse perussanainkaan lukumäärä
ei nouse näin suureksi. Ja kuitenkaan emme ole tähän lukeneet monia
tähän kuuluvia karjalaisia verbimuotoja, eikä niiden johdannaisia.
Tästä kaikesta ehkä oltaisi taipuvaisia arvelemaan, että suomenkieli
olisi vaikeata ja että sen oppiminen olisi milt'ei mahdotonta.