Suomen kultainen kirja I - 5

taaksepäin, vielä laajemmalti ympärillemme, ja näemme germanilaisen,
arjalaisen syntymme ja sukulaisuutemme kaikkien niiden kansojen kanssa,
jotka ovat tehneet enimmin siitä historiasta, minkä tunnemme, ja jotka
ovat luoneet sen kultuurin, mikä valloittaa maailman."
Tämä ennustus, lausuttuna huhtikuussa 1914, on liian aikaisin lausuttu!
Tosin näemme, että germanit ovat panemassa _ylösalasin kaiken
tuntemamme historian_, mutta rakennetaanko sillä tavalla _sitä
kultuuria, "mikä valloittaa maailman"_, se on toistaiseksi suuri
kysymysmerkki.[52]
Meidän mielestämme "ei suuret sanat suuta halkaise".-- Mutta
hra A. Eklund liitelee yhä korkeammalle:
"Gobineaun ja Chamberlainin ylpeät, loistavat näyt nousevat silmiimme;
me kuulumme sellaisiin kertomarunon sankareihin. Germanilaisuuden
koillisella rajalla, Suomen rajojen sisällä, ovat skandinavilaiset,
ruotsalaiset, enimmin tunnusomaiset germanien jälkeläiset,
viljelleet ja asuneet, ja vähälukuisuudestaan huolimatta,
vaikeista luonnonsuhteistakin välittämättä on täällä luotu luja
yhteiskuntarakennus, selvät oikeuskäsitteet, vapaus ja kultuuri.
"Pysykäämme siinä katsantokannassa!"
Pysykäämme vaan! -- Mutta sellaisien "sankarien" sivistys ei maailmaa
voita. Sen sijaan tulee se ehkä muuttamaan koko Europan savuavaksi
raunioksi. Suottapa ei hra Eklund jatka seuraavasti:
"Tämä (suomalaisten ja germanien) erotus on seuraava: germanit ovat
alunpitäin sotilaskansaa, sellaiselle ominaisine vaistoineen ja
hyveineen; suomalaiset sen sijaan eivät omintakeisesti ole olleet
sotilaita, vaan ainoastaan ruotsalaisten johdolla. Heillä ei koskaan
ole ollut sankariaikaa, heillä ei ole kirjallisuudessaan mitään
sotaisia suurtekoja säilyssä. Kaikessa germanilaisessa ja arjalaisessa
muinaisrunoudessa on miekan kalsketta; se kuvaa sotia, tuhoja ja
traagillisia tapahtumia; siten islantilaiset sadut, siten keltiläiset
laulut, siten Beowulf, Niebelungenlied, Chanson de Roland, siten
Iliadi, siten myöskin kaikkein mahtavin kertomaruno, intialaisten
Mahabharata. Miten toisin on Kalevalan laita!"
Jumalan kiitos, että Kalevalan laita on toisin! Nähtävästi raakuus ja
ryöstöt eivät ole olleet ominaisia suomalaisille! Kyllähän
suomalaisetkin osaavat tapella,[53] mutta he eivät ole katsoneet
tarpeelliseksi laatia tappeluistaan kansalliseposta. Se jääköön
germanien erikoisuudeksi.
Viimeiset vuosikymmenet on ahkerasti tehty työtä rauhan aatteen
hyväksi. Maailman ajattelevimmat henget, joilla on silmää arvailla
tulevaisuuttakin, ovat väittäneet, että kaikesta huolimatta kerran
tulee aika, jolloin kaikki kansat yhteisvoimin omaksuvat saman suuren
aatteen, rauhan aatteen, ja että kun se aate kautta koko maailman
toteutuu, tulee siinä ilmenemään _todellisen sivistyksen korkein
saavutus_. Ehkäpä silloin germanitkin toisin silmin katselevat
Kalevalaa; ehkäpä silloin selviää, että Suomen kansa on ollut maailman
esikansana todellisessa sivistyksessä jo silloin, kun se loi
Kalevalansa, jossa se näytti panneen korkeimman arvon sanan voimalle ja
syntyjen syvien tuntemiselle, tiedolle -- muiden kansojen sekä silloin
että satoja vuosia jälestäpäin ihaillessa "miekan kalsketta, sotia ja
tuhoja."
Mistähän muuten hra Ekholm tietää sanoa, ettei Suomen kansalla ole
ollut sankarikautta? Kansojen kehityksen mukaisesti on tietenkin myös
Suomen kansalla sellainen aikakausi ollut, mutta se oli "voitettu
kanta" jo ennenkuin germaneja oli olemassakaan.[54]
Ei sovi kummastella, jos henkilö, joka niin suorin sanoin ihailee
germanien veristä esiintymistä ja tuhotöitä Europassa, ei
vähimmässäkään määrässä ymmärrä sellaista tarua kuin on Kalevala, jossa
realistinen luonnonkuvaus osittain syventyy itämaiseksi mystiikaksi ja
luonnon symbolikaksi, ja osittain koettaa ratkaista olemisen ja
luomisen arvoituksen teosofista tietä, huomaamalla hengen, "haltian",
kaikissa kappaleissa.
Herra Eklundin käsitys Kalevalasta on kaikin puolin päinvastainen kuin
ulkomaalaisten viisaitten, jotka asettavat Kalevalan ensi sijalle
eposten joukossa. Hän jatkaa nimittäin kirjoitustaan seuraavasti:
"Miten paljon hyvänsä ihailemmekin sen (Kalevalan) kauneutta, mitenkä
hyvänsä yksityiset suuremmoiset kohdat meihin vaikuttavatkin, ja
vaikkapa annammekin arvoa sille kauniille todistukselle, minkä tämä
runokokoelma monessa suhteessa antaa sen kansan sielusta, josta se on
lähtöisin; -- eräässä suhteessa se kuitenkin on heikko. Ei siinä ilmene
nimeksikään _sitä iloisaa sotakuntoisuuden henkeä_, jota ilman kansat
eivät voi tunkeutua esiin historian kilpailutantereella. Väinämöinen
laulaa Joukahaisen suohon: siinä on väkevä todistus suomalaisten
uskosta sanan eli ajatuksen ja aatteen voimaan, vai kuinka? Niinpä
niin, miten vaan halutaan, mutta toisaalta: eikö tuo tunnu melkein kuin
pilalta, kun katselee kansamme viimeaikaista, monisanaisuuden merkeissä
syntynyttä historiaa?"
Tämä hra Eklundin ja hänen heimolaistensa Kalevalan arvostelu todistaa
ei ainoastaan esteetistä heikkonäköisyyttä, vaan myöskin historiallista
likinäköisyyttä ja valtiollista lyhytnäköisyyttä.
Otetaanpa hiukan käsille kirjoittajan käsityskanta. Esteetistä
heikkonäköisyyttä ilmenee, kun ei Väinämöisen ja Joukahaisen
laulukilpailussa voida nähdä _viisauden ja röyhkeyden_ välillä
tapahtuneen voimanmittelyn kuvausta. Tämä runo on samansuuntainen
_opetuskertomus_ kuin Jobin kirja. Koettihan Jobkin kilpailla
viisaudessa viisauden jumalan, Jahven (Jehovan) kanssa.
Yhtä vähän kuin Jobin sopi tarttua miekkaan Jumalaa vastaan, yhtä vähän
soveltuu Kalevalan kertomuksen tarkoitukseen sallia Joukahaisen,
"tyydyttääkseen germanien iloisaa sotakuntoisuuden henkeä", lyödä
viisaalta laulajalta pää poikki saadakseen viisauden -- vaikenemaan!
Eerikki "pyhä" käytti miekkaa, ja ompa historiallista lyhytnäköisyyttä,
ellei hra Eklund ymmärrä, että se vastaus, minkä suomalainen _Lalli_
antoi piispalle, oli sangen "lyövää" laatua.
Valtiollista lyhytnäköisyyttä taasen ilmenee siinä, kun katsotaan
_heikkoudeksi_ se, ettei kaikissa suomalaisissa ollut samaa "iloisaa
sotakuntoisuuden henkeä" kuin Lallissa. Sillä jos asianlaita olisi
ollut sellainen, niin eipä totisesti "viikinkejä" näillä rannoilla
löytyisikään. Herra Eklund heimolaisineen saa siis kiittää
olemassaoloaan vaan sen vuoksi, ettei ole suomalaisen luonteen mukaista
"tunkeutua historian kilpakentälle" kirves kädessä.
Eipä pitäisi maalata paholaista seinälle, eikä puhua hirttohuoneessa
narusta! Mutta hra Eklund voi olla sangen levollinen. Suomen kansa ei
lue sellaisia tekeleitä kuin on "Svenskt i Finland", jotenka sanotun
kirjasen useimmat ärsytykset ja letkaukset kaikuvat kuulumattomiin
kapealla, Edeslahden, Töölönlahden ja Lapinlahden[55] välisellä
taipaleella.
Kansamme viimeaikaisesta, "monisanaisuuden merkeissä syntyneestä
historiasta" ei hra Eklundin pitäisi kovinkaan pisteliäästi puhua,
sillä hänen oma "historiansa" "Svenskt i Finland" teoksessa on todella
erikoisen monisanainen, eikä se silti pysty muuttamaan kansamme
vanhempaa eikä nuorempaa historiaa.
Hra Eklund ei tosiaankaan kainostele. Hän jatkaa "moninaisuuden
merkeissä":
"Tämän seikan merkitystä ei ole vähäksi arvattava. Se, mikä on ero eri
kansakuntain välillä ja saattaa toisen esiintymään toista etevämpänä,
on juuri se terästetty tahto, joka ensin esiintyy rakkautena aseitten
käyttöön ja sotaisiin sankaritekoihin, jonka samalla kertaa tulee olla
yhtyneenä ritarilliseen mielialaan ja joka ei saa esiintyä sellaisena
raakana hillitsemättömyytenä, mikä on tehnyt esim. Hunnit
peloittaviksi. Tällainen kimmoisuus, rohkeus ja voima tekee
vastaisuudessa tehtävänsä toisilla aloilla..."
Näyttääpä siltä kuin tässä olisi puhe ruumiinvoimista, joissa muka
"viikingit" ovat etevämmät kuin "toinen rotu". Mutta mitenkähän sen
asian laita oikein lienee? Miten oli laita esim. viimeisissä
Olympialaisissa kilpailuissa? Mitkähän "finländarit" siellä näyttivät
"terästetyssä tahdossa" ja "voimassa" voittavansa puhdasrotuiset
suomalaiset? Kuka Andersson, Pettersson tahi Lundström juoksi niin
nopeasti kuin Kolehmainen? Eikö jo jokainen tässä maassa tiedä, että
suomalaiset kaikessa voimaa ja kestävyyttä kysyvässä urheilussa ovat
ehdottomasti voitolla "finländareista".
Apein mielin käyn pohjalaisen kimppuun, kun itse, -- isäni puolelta, --
olen pohjalainen, mutta asia ei ole autettavissa.
Herra A. Eklundin pitäisi tietää, ettei vuosisatain kuluessa sorretun
Suomen kansan avuksi ole useammin rientäneet kutkaan muut kuin
pohjalaiset.
Kuka koetti herättää ruotsia puhuvain rakkautta talonpoikaan, Paavoon,
joka "Saarijärven salomailla asui mailla hallaisilla"? -- Pohjalainen
_Johan Ludvig Runeberg_.
Kuka kirjoitti suomenkielestä: _"sillä siihen on Jumala sille antanut
suuria, kuninkaallisia lahjoja ja sitä lasta_ (suomenkieltä) _tulemme
käsivarsillamme kantamaan maailmaan_." -- Niin kirjoitti pohjalainen
_Z. Topelius_.
Kenestä Te itse, hra Eklund, olette kirjoittanut:
"Hän katsoi kansakuntaa, valtiota sellaiseksi lujaksi ja yleväksi
yhtenäisyydeksi, jossa häiritsevillä ja heikontavilla eroavaisuuksilla
ei ollut olemassaolon oikeutta; tuo suuri aate vaati kaikkien
erikoisharrastusten alistumista; se vaati myös, että kaikkien, jotka
tahtoivat palvella sen tarkoituksia, tuli ajatuksin ja sanoin käyttää
kansallista kieltä. Sen voimallisen isänmaallisen innostuksen
synnyttämän mahtavan hyökylaineen, joka viime vuosisadalla kohotti
kansaamme, johti pääasiallisesti hän leveään suomenmielisyyden
virran uomaan; ennen kaikkea tuli suomalaisen kultuurin ilmetä
suomenkielisenä; kaikkien niiden, jotka rehellisesti ja hyödyllisellä
tavalla tahtoivat olla hyödyksi maalleen, tuli käyttää kansallista
kieltä. Koko se ruotsalaisten joukko, joka silloin yhtyi
suomenmielisyysliikkeeseen, oli vakuutettu siitä, että se täytti
velvollisuutensa ja pääsi lähemmäksi omaa varsinaista olemustaan; he
eivät hetkeäkään arvelleet, että he ehkä olivat jollekin aatteelle
uskottomat..."
Se, joka johti "koko ruotsalaisten joukkoa" käsittämään kansalliseen
yhtenäisyyteen nojautuvaa valtiokäsitettä, oli -- pohjalainen _Johan
Wilhelm Snellman_.
Kuka jatkoi hänen työtään? -- Pohjalainen _Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen_.
Kuka tulee jatkamaan pohjalaisten nerojen ritarillista uraa?
Luonnollisesti pohjalaiset. Ja ellei kukaan muu jatka, niin yritän
ainakin minä!
Mutta maisteri Eklund ja hänen joukkonsa ovat ruvenneet uskottomiksi
pohjalaisten perinnöllisille tehtäville, niille aatteille, joiden
pelottomina esitaistelijoina me pohjalaiset aina olemme olleet, olemme
ja -- jollaisina meidän tulee olla.
Me opimme Amerikassa englannin kieltä, saksaa Saksassa, ranskaa
Ranskassa ja -- suomea Suomessa.
Uusmaalaisten täällä liehtoma kieliriita on kuin myrsky vesilasissa.
Ellei muu auta, niin lyömme lasin palasiksi, sillä sellainen myrsky on
asetettava!
Herra Eklund, Vaasan Osakunnan kuraattorina, Upsalan ylioppilaiden
ollessa vierailulla Helsingissä vuonna 1910, lausui avoimesti
ruotsinmaalaisille, että "_Runebergin ja Topeliuksen asettamat ihanteet
olivat toista laatua, eivätkä he tietäneet mitään kieli- ja
rotuvastakohdista, mutta ne ajat ovat olleet ja menneet_!"
Mutta minä sanon Teille: Se aika on vielä tuleva takaisin! Ja tuleepa
se seitsemän kertaa lujempana, sillä vielä löytyy pohjalaisia, joilla
on samaa verta suonissa kuin Runebergillä, Topeliuksella, Snellmannilla
ja Yrjö-Koskisella. Saattekin olla vakuutettu siitä, että heidän
"yhteensoittamisensa" oli vaan alkusoittoa ja että pääosa tulee vasta
jälkeenpäin.
Antakaahan uusmaalaisen "rodun", antakaahan vanhojen nuorukaisten ja
lapsellisten vanhusten hoidella ja laastaroida "uhattua äidinkieltään",
kuponkivihkojaan ja lompakoitaan. Uskokoot, että ruotsalaisuus on jokin
päämäärä; uskokoot, että ihminen on olemassa kielen vuoksi, eikä
päinvastoin. -- Mitä tuo meihin koskee.
Sillä aikaa kun uusmaalainen hoitelee kihtiään ja suruaan, lyömme me
pohjalaiset hämäläisten kanssa kädet kätehen, sormet sormien lomahan,
niin että sormiluut natisevat. Tästä kädenlyönnistä riippuu Suomen
henkinen tulevaisuus. Sillä, jos uusmaalainen heittää kirveensä
järveen, niin meidän asiamme on nostaa se sieltä.
Valitteleva ruotsalaisuus, joka vaatii ruotsalaisuuden säilyttämistä
sen itsensä vuoksi, ei ole minkään arvoinen. Uusmaalaisen
kykenemättömyys oppia suomen- tahi venäjänkieltä selitetään useinkin
muka germanilaisuuden merkiksi; hänen mielestään näiden kielten
oppiminen on hänelle "alentavaa".
Tällainen kykenemättömyys on seurauksena henkisestä laiskuudesta, --
mutta germanilaista se ei ole, sillä sekä Ruotsin ruotsalaiset että
saksalaiset oppivat kieliä, jopa venäjän, persian ja kiinankin kieliä.
Kaikkein vaarallisin henkiselle viljelykselle Suomen pääkaupungissa on
ruotsinkielinen juutalais-sanomalehdistömme, joka kalastelee sameassa
vedessä ja hakee kannatustaan varatuomarien ja torieukkojen
keskuudesta.
Samainen sanomalehdistö, jota ennen luki ainoastaan paikkain hakijat ja
jonka "torikertomukset" liukuivat kuin sula voi torieukkoihin, on
nyttemmin n.k. sivistyneittenkin uusmaalaisten ainoana henkisenä
ruokana.
Kirjoja näet eivät ruotsalaiset enää lue. Kaikki kirjainkustantajat
sanovat kuin samasta suusta, ettei kannata kustantaa muita
ruotsinkielisiä teoksia kuin koulukirjoja. -- Kirjainkustantaja Bonnier
Tukholmassa kertoi minulle, etteivät ruotsalaiset yleensä lue niin
paljon kuin muut kansat. Tämä tapahtui vuonna 1910. Tuskinpa asianlaita
sittemmin on parantunut.
Se, että ruotsalaiset ovat lakanneet lukemasta omaa kieltään, aivan
kuin sekin, että he ovat laanneet käymästä omissa kirkoissaan, on
todistuksena siitä, ettei ole kovinkaan paljon pantava arvoa heidän
puheeseensa "meidän kielestämme", "meidän uskonnostamme", "meidän
laistamme" y.m.
Tämähän kaikki oli suuren Meklenburgilaisen juutalaisen ulkolukua.
Itse hän -- vaikkapa kristityksi olikin kastettu -- harvoin kävi
kirkossa, mutta "Suomen uskonto" oli aina huulilla.
Jumala suojelkoon tuota "Kolmikulman" varrella olevaa pientä isänmaata,
jossa tuulta kylvänyt henkilö niittää myrskyä, pannaan arkkuun ja saa
osakseen "kuninkaalliset hautajaiset".
Mutta täytyyhän uusmaalaisillakin olla jotakin juhlittavaa. Kun
heillä ei ole hautaan saatettavana Runebergiä, Topeliusta, Snellmania,
eikä Yrjö-Koskista, niin täytyyhän heidän tyytyä hautaamaan
pankkitirehtöörejä, viina-asessoreja ja mannaryynilähettiläitä.
Todelliset _suurmiehet_ haudataan useinkin omasta pyynnöstään kaikessa
hiljaisuudessa.
Suuret hautajaiset Helsingissä kuvaavat paljoa suuremmassa määrässä
Uudenmaan talonpoikaiskultuuria kuin "Bragen" renkien ja piikojen
esittämä vanhojen herrastanssien jäljittely.
Täten annettuamme pienen silmäniskun Helsingin kansanpuolueen "vanhalle
talonpoikaiskultuurille" ja "ruotsalaisuustunnelmalle", lähdemme nyt
tarkastelemaan "Svenskt i Finland" teoksessa julkaistua toista
kirjoitusta, joka sekin on rakennettu vanhoille ennakkoluuloille ja
ennen omaksuttujen mielipiteitten pohjalle, mutta jonka silti saattaa
mielellään lukea.
Tarkoitamme _C.A. Nordman'in_ kirjoitusta "Förfäder och fornfinnar"
("Esi-isät ja muinaissuomalaiset").
Jo kirjoituksen esipuheesta käy selville, että kirjoittaja haluaa
täysin puolueettomasti kertoa tieteen eri tuloksista.
Tässä hän onnistuukin paremmin kuin olisi voinut odottaakaan. Sillä
eihän ole hänen vikansa, jos "oppineet", joiden mielipiteitä hän
kertoo, eivät ole yksimieliset. Oppineethan eivät voi tulla
yksimielisyyteen; sen vuoksi on järkevien ihmisten astuttava väliin.
"Oppineiden" kesken vallitseva, valitettava epäsopu johtuu siitä
tosiasiasta, että kukin heistä tavallisesti tuntee vaan oman
erikoisalansa. -- Jotkut kaivelevat vanhoja kumpuja, jotkut tutkivat
vanhoja pergamentteja ja toiset taasen kompastelevat Thomsenin
lainausteoriassa. Mitenkä he voisivat päästä yksimielisyyteen, kun
heidän tutkimustensa tulokset ovat toisilleen vastakkaisia?
Herra C.A. Nordmanin kirjoituksessa sanotaan muun muassa:
"Koska saapuivat ruotsalaiset Suomeen? Kuka ensiksi metsästi
metsissämme, kuka ensiksi laski verkkonsa järviimme ja merenlahtiimme?
Tekikö sen ruotsalainen, vaiko suomalainen? Ja olemmeko me, jotka nyt
elämme, niiden germanien jälkeläisiä, jotka kerran, kauvan sitten,
aikana, johon historia ei ylety, nousivat maalle Suomen rannoille? Vai
ulottuuko sukumme täällä taaksepäin ainoastaan Eerikki pyhän ja Birger
Jarlin ristiretkeläisiin -- vaiko ehkä myöhempien aikain
uutisasukkaisiin?
"Nämät kysymykset nousevat ehtimiseen tieteellisissä keskusteluissa ja
kansanomaisissa väittelyissä, sekä tyynesti keskusteltaessa että
valtiollisessa kiihotuksessakin. Voimmeko siis odottaa niihin
vastausta, vastausta, joka ei olisi ainoastaan otaksuma, vaan joka
perustuisi tosiasioihin, mitkä puhuisivat selvää kieltä, jotenka ei
niitä voitaisi väärin selittää?"
Kyllä me annamme vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin, yhteen
kerrallaan.
"Kuka metsissämme ensiksi metsästi, suomalainen, vaiko ruotsalainen?"
-- Ei kumpikaan näistä. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sellaista
sekakansaa, jota nyt kutsutaan "ruotsalaisiksi", silloin vielä ollut
olemassakaan. Ja suomalaiset, tahi oikeammin länsisuomalaisten
esi-isät, saapuivat vasta myöhemmin Pohjois-Europaan. Itäsuomalaisten
esi-isät kaiketi vielä silloin asuivat Mustanmeren rannoilla ja
tunnettiin nimellä Skytit = Kytät.
Mutta se kansa, joka ensiksi harjoitti metsästystä Suomessa, oli sama
kansa, joka metsästeli koko Europassa ja Aasiassa; se kansa, joka
kutsuu itseään _Same_ (Lappalaiset) ja jota Aasiassa kutsutaan
_Samo-jäd_ sekä Japanin pohjoissaarilla _Aino_.[56]
Samaa, muinoin Ranskassa asunutta kansaa kutsuvat ranskalaiset oppineet
vielä nyt, viisaasti kyllä, vaan: "_Nos chasseurs de rennes_" (meidän
peurametsästäjämme). Mutta Taylor on todistanut, että se oli samaa
_Same-kansaa_. Ja hra Nordman kumppanineen voi Taylorin teoksesta "On
the origin of Aryans" havaita, että Taylor puhuu "lappalaisista
pääkalloista", joita on löydetty Ranskan vanhimmista hautapaikoista,
erittäinkin Auvergnen maakunnassa.
Hra Nordman sanoo, että kysymys: "suomalainen, vaiko ruotsalainen
ensiksi j.n.e." ehtimiseen nousee tieteellisessä keskustelussa; mutta
sellainen keskustelu, jolla ei ole pohjaa (kun "ensiksi" ei ollut
kumpikaan), ei ole tieteellinen, vaan korkeintaan "valtiollista
kiihotusta", kuten hän itsekin sanoo.
Tästä riippuu, että esim. professori T.E. Karstenin lentokirjasessa
"Ruotsalaisten asutuksesta Suomessa", ei ole paljoakaan tieteellistä
pohjaa. Hän puhuu siinä m.m. ruotsalaisesta kansallisuudesta 2,500
vuotta ennen Kristusta; toisin sanoen 1,700 vuotta ennen Rooman
perustamista! Se on tusinatyötä ja lisää vaan käsitteiden hämmennystä
opiskelevan nuorison keskuudessa.
Ruotsalainen kansallisuus on peräisin verrattain myöhäisiltä ajoilta.
Mitenkä tämä sekakansa on syntynyt lappalaisista, suomalaisista,
itä- ja länsigöteistä y.m., siitä kerron vastaisuudessa.
Kun aivan kainostelematta kutsutaan kaikkia skandinavilaisia
muinaisesineitä "ruotsalaisiksi", niin tarkoitetaan tietenkin, että
ruotsinkieli, tahi kaikessa tapauksessa jokin samansuuntainen
germanilainen kieli olisi ollut Skandinavian niiden alkuperäisten
asukkaiden kielenä, jotka ovat käyttäneet noita esineitä.
Minulle on käsittämätöntä, kun ainoastaan turhamaisuudesta -- jotta
keinotekoisella tavalla voitaisiin esittää oma kansallisuus tahi "rotu"
vanhemmaksi kuin mitä se todellisuudessa on -- vääristellään
tosiasioita ja salataan sellaisia seikkoja, mitkä saattaisivat
selvittää asiaa.
Jos Skandinavian vanhimmat riimukirjoitukset ovat ruotsalaisten
piirtämät, niin tehkää hyvin, herrat "ruotsalaiset", ja sanokaa mitä
e.o. riimukirjoitukset merkitsevät ruotsiksi.
Vasta sitten, kun nämät riimut voidaan tulkita "germanilaisiksi", --
jota ne eivät ole --, vasta sitten voidaan puhua ruotsalaisesta tahi
germanilaisesta kansallisuudesta Skandinaviassa pronssikaudella.
Mutta niin kauvan kuin tällainen riimukirjoitus jää ruotsiksi
tulkitsemattomaksi, niin kauvan on pötyä väittää muinaista
pohjoismaista kieltä germaniseksi. -- Eräästä C.A. Nordmanin
lausunnosta selviää, että hän on taipuvainen ottamaan professori T.E.
Karstenin vakavalta kannalta kielentutkijana; mutta siinä hän menee
harhaan, sillä professori Karstenilla ei esim. ole aavistustakaan
siitä, mitä edellä kuvatut riimut merkitsevät.
T.E. Karstenin ja hänen heimolaistensa harjoittama kielitutkimus ei voi
kumota saksalaisen professorin, muinaistutkijan _G. Kossinna'n_ eikä
ruotsinmaalaisen professori O. Almgrenin yhteisesti tekemää väitettä
että:
_Ruotsin alkuasukkaat kuuluivat suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon_.
Näiden tiedemiesten lausunto nojautuu tavattuihin esineisiin ja
löytöihin, kun sen sijaan kieliniekkailijat pitävät omia hurskaita
toivomuksiaan tosiasioina, asiakirjojen luonnollisesti puuttuessa nyt
kysymyksessä olevalta aikakaudelta: _kivikaudelta_.
Sitä paitsi ovat mainittu saksalainen muinaistieteen professori ja
hänen ruotsinmaalainen virkaveljensä vieraita maamme kieliriidalle. Kun
he puhuvat suomalaisista, Ruotsin ensimäisinä asukkaina, niin tekevät
he sen tutkimusten ja vakaumuksen perustuksella. Heitä ei ainakaan
voida syyttää "suomenmielisyydestä".
Meidän ruotsin- ja suomenkieltä puhuvat suomivihaajat kieliniekat eivät
ainoastaan puutu taitoa arvostella saksalaisten ja ruotsinmaalaisten
muinaistutkijain tuloksia, vaan he ovat sitäpaitsi kaikki jääviä.[57]
Heihin on syöpynyt kieliriita ja muutamilla heistä on synnynnäinen
vastenmielisyys metsäimme ikivanhaa ja korkeasukuista keltiläistä
kieltä kohtaan.
Helposti voidaan käsittää meidän yliopistollisten "viikinkiemme" kesken
syntynyt harmi ja säikähdys, kun kaksi täysiveristä germania rupeaa
häiritsemään heidän piirejään ja repimään niitä kiinalaisia muureja,
joita he ovat rakentaneet itsensä ja historiallisen totuuden välille.
Kun vuoden 1905 jälkeen ei enää voitu pitää suomalaisia valtiollisen
painostuksen alaisina, niin koetettiin toki tieteen varjon alla
väittää, että suomalaiset ovat jonkinlaisia aasialaisia kulkureita,
jotka saapuivat Suomeen Kristuksen syntymän jälkeen ja ajoivat pois nuo
kiltit viikingit Suomesta, jossa he olivat itselleen kaikki hyvin
asettaneet.
Ja vaikka nuo rumat ja pahat suomalaiset "viikinkien iloisasta
sotakuntoisuudesta" huolimatta onnistuivat karkoittamaan heidät aina
rannikkopitäjien rantakiville saakka, niin ei suomalaisilla kuitenkaan
-- kuten hra R. Eklund sanoo -- "ole koskaan ollut mitään
sankariaikakautta", jonka vuoksi "heillä ei ole mitään urotekojen
muistoja kirjallisuudessaan".
Täytyy siis otaksua olleen ajan sellaisenkin, jolloin Suomen muka
alkuperäisissä viikinkiasukkaissa ei asunutkaan tuota "iloisaa
sotakuntoisuuden henkeä", koska he väistyivät muinaisista
asuinpaikoistaan, joita on osotettu olleen muka Suomen sydämessä, kun
esim. professori Karsten on väittänyt nimen Satakunta olevan
ruotsalaisen!
Kaikki oli jo menemässä toivottuun suuntaan. Oli jo onnistuttu
kääntämään historia melkein ylösalasin; oli onnistuttu tukkeamaan
totuuden suu, selittämällä että C.A. Gottlund oli intoilija. Minua
luonnollisesti ei luultu tarvittavan ottaa lukuunkaan. Thomsenin
lainateoriain avulla oli onnistuttu saavuttamaan ja kesyttämään pari
suomalaista professoriakin kieltämään oman kielensä sukuperä. Kaikki
oli jo vallan ihanalla kannalla. Se korttihuone, joka oli rakennettu
otaksumisista sekä ylös-alaisin käännetyistä lainausteorioista, oli jo
vakaantumassa vanhuuttaan. Silloin Wettenhovi-Aspa, ruotsinkielisen
professorin poika, kirjoitti neljästi Hufvudstadsbladetissa, että
_maailmankielten juuret ovat fenno-keltiläisellä pohjalla_. Mutta ei
ollut "ruotsalaisella kansanpuolueella" suurta vaivaa panna este
kirjoituksille, mikä tapahtuikin.
Ainoastaan sokea tietäjä, professori _O.M. Reuter_, näki vähän
pitemmälle kuin näkeväiset. Hän lausui minulle: "_Jos sinä olisit
tohtorin arvolla varustettu, niin olisi asia selvä kaikille_."
Myöskin toinen professori, tietäjämies hänkin -- ystäväni Robert
Kajanus -- Ericus Erici Lejonhjertan[58] jälkeläinen -- lausui: "_Se on
selvä kuin päivä, mutta sellaisen totuuden täytyy tulla ulkomailta,
silloin se kelpaa_."
Ja katso! Robert Kajanus osui oikeaan! Totuus tulikin sittemmin
ulkomailta. Ensimäinen pommi, joka iski akateemiseen korttihuoneeseen,
lähti puhdasverisestä Wienissä asuvasta germanista. Professori, tohtori
_Heinrich Winkler_, julkaisi 30 vuotisen tutkimuksen hedelmänä kirjan:
"_Der Ural-Altaiche Sprachstam das Finnische und das Japanische_"
("Urali-Altailainen kieliheimo, suomalainen ja japanilainen"), missä
hän, germani, osottaa, että Aasiassa asuvien suomalaisten heimojen,
esim. Samojedien kielessä on kieliopillisesti parempi selkäranka kuin
germanien kielessä, että heidän possessivipronomininsa ovat paremmassa
järjestyksessä y.m., kuin myöskin että suomalaisiin kieliin on myös
luettava _japaninkieli_.
Tämä oli viikingeille sangen ikävä juttu, osittain sen vuoksi,
ettei Winkleriä, germanilaista professoria, käynyt väittäminen
suomenmieliseksi, osittain sen vuoksi, että japanilaiset ovat
sivistyskansa, jonka ei juuri voida väittää lainanneen sanoja
viikingeiltä.
Pyysin silloin erään ystäväni, Pertti Uotilan, joka syvemmissä
suomenkielen salaisuuksissa on ollut johtotähtenäni, matkallaan
Köpenhaminan kautta poikkeamaan viikinkien tietomiehen, vanhan
professori Thomsenin puheilla, saadakseen kuulla hänen ajatuksensa
professori Heinrich Winklerin kirjasta. --
Niin tapahtuikin. Mutta Thomsen sanoi aivan yksinkertaisesti, _ettei
hän ensinkään tuntenut Winklerin puheena olevaa teosta_. Tämäpä oli
selvää puhetta. Viikinkien tietomies ja asiantuntija Köpenhaminassa ei
tunne alaansa kuuluvia teoksia!
Vähän aikaa tämän jälkeen iski toinen pommi akateemiseen hapatukseemme.
Tämä oli latinankielen professori Sorbonnessa, Parisissa, _Jules
Martha_, joka 25 vuotta tutkittuaan roomalaista esihistoriallista
kieltä Italiassa, väitti että _Etruskit_,[59] joiden sivistys polveutui
suoraan muinais-Kemistä, Egyptistä, olivat _suomalais-ugrilaista
kansanheimoa_.
Nyt rupesivat akateemiset kannunvalajamme tuntemaan käryn hajua. Nyt
tultiin todella levottomiksi.
Olisikohan Wettenhovi-Aspa sittenkin oikeassa. -- Olihan kuitenkin
onnistuttu tukkimaan hänen suunsa -- niin luultiin. Myöskin professori
Winklerin suomalais-japanilainen kirja oli onnistuttu vaijeta
kuoliaaksi. Mihin toimiin oli nyt Martha'an nähden ryhdyttävä?
Jos etruskilainen sivistys oli suomalaista, niin voihan, kuten Aspa oli
väittänyt, egyptiläinenkin sivistys olla suomalaista. Ainakaan ei voitu
näyttää toisinkaan olleen. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen.
Ajatelkaapa, jos koko se länsimainen sivistys, mikä vallitsi Europassa
ennen germanien tuloa, olikin fenno-keltinen; mitenkähän sitten
kävisikään tuon rakkaan opinkappaleen, että suomalaiset muka olivat
lainailleet sanoja viikingeiltä, eikä päinvastoin?
Sen sijaan, että olisi kutsuttu professori Jules Martha Sorbonnesta,
Parisista täkäläisessä yliopistossa esittämään tutkimustensa tuloksia,
_mikä olisi ollut Suomen yliopiston ehdoton velvollisuus_ -- vaikkapa
ei muun vuoksi, niin jo senkin tähden, että olisi yritetty näyttää
hänen erehtyneen -- sen sijaan sivuutettiin Martha vaikenemisella.
Tällaista ei tosiaankaan voisi tapahtua missään muussa maassa, _eikä
missään muussa yliopistossa kuin Suomen_. Missä oli yliopistomme
suomenkielen edustajain velvollisuuden tunto, ja missä heidän
kansallistuntonsa? Tästä, yliopistollisia olojamme niin erikoisella
tavalla kuvaavasta tapauksesta ei isänmaan ja Suomen kansan todellinen
ystävä voi riittävän ankarasti lausua paheksumistaan. Niinpä niin. Kun
Suomessa ei ollut ketään, joka olisi ottanut näyttääkseen, että musta
on valkoinen tahi päinvastoin, niin päätti yliopistomme päinvastoin
kutsua tänne vanhan köpenhaminalaisen poppamiehen.
Tämä tuli, näki ja voitti -- kutsumatta jätetyt vastustajansa. Hän piti
esitelmän niin heikolla äänellä, että sen kuulivat lähimmillä