Suomen kultainen kirja I - 4

muinaisuuden salattuun arkistoon sekä sen vaikeasti luettaviin ja
tulkittaviin kirjoituksiin.
Ne, jotka käyvät tämän ainoan ja viimeisen keltiläisen kielen kimppuun
siinä harhaluulossa, että he siten ritarillisesti puolustavat vähäistä,
ahdistuksessa olevaa germanilaista vähemmistöä -- jonka suuri
suomalainen "kansanjoukko" muka uhkaa hukuttaa -- ne Don Quichottet
ovat vastustajiani.
Tätä taistelua on käytävä avoimin kypärin ja rehellisin asein -- jopa
kovilla sanoillakin, joita en aijokaan säästellä.
Kenenkä puolella todellinen ritarillisuus on, sen aika näyttäköön.
Sanon peittelemättä, ettei minulla tässä taistelussa ole sen kummempaa
selkänojaa kuin minkä muodostavat muutamat varattomat toverit ja ehkä
pari miljoonaa suomalaista kansanmiestä. Mutta vastustajieni tukeena on
ainakin Suomen ruotsinkielinen sanomalehdistö, useita yliopistoja ja
noin 5 1/2 miljoonaa ruotsalaisia Pohjanlahden kummallakin puolella.
Sitä paitsi taustassa vielä koko yleisgermanilaisuus!
Sille, joka epäilee rehellisyyttäni ja epäitsekkyyttäni tässä
epätasaisessa taistelussa, vastaan ainoastaan:
"Honny soit qui mal y pense!"[41]
En kuulu mihinkään valtiolliseen puolueeseen, en mihinkään
"koulukuntaan", en mihinkään yliopistoon; en nauti ruhtinasten
suosiota.
Mutta olen sittenkin valmis, milloin tahansa, missä tahansa ja millä
yleisellä kielellä hyvänsä puolustamaan kaikkia niitä väitteitä, joita
olen tehnyt ja tämän teoksen seuraavissa vihoissa tulen tekemään.
"Kultaa kujaiset täynnä,
Hopiata tanhuaiset, --
Eikä ole ottajata",
sanoo suomalainen.
Mutta nytpä me sen otamme. -- -- --
Ken seuraa minua kautta teoksieni, hänen täytynee lopuksikin myöntää,
että löytöni on _kultaa_ sille, joka haluaa henkistä kultaa.
Mitenkä sokeiksi kielipolitiikasta ja puolueraivosta meidän ruotsia
puhuvat "Finländarimme" ovatkin tulleet, niin on kuitenkin
suomivihaajain lukumäärä heidän keskuudessaan häipyvän pieni. Kuitenkin
voi jo maaseudullakin tavata talonpoikia -- ruotsia puhuvan Uudenmaan
väestössä --, jotka, puhuen mitä "ruotsalaisen kansanpuolueen" herrat
ovat heille syöttäneet, väittävät suomalaisia "vihollisikseen".
Onko ruotsia puhuva Uudenmaan talonpoika jo tosiaan niin päästään
pilalla, että hän on voinut unhoittaa, etteivät _suomalaiset_ ole häntä
vuosisatoja rasittaneet ja kiusanneet vaan että hänen pahimpina
vihollisinaan ovatkin olleet juuri ruotsalaiset herrat.
Tähän vastaaminen panee mielen apeaksi. Uusmaalainen on tosiaankin
sellaisissa olosuhteissa saanut niin paljon kärsiä, että hänen henkiset
kykynsä ovat puutuneet ja väsähtäneet.
Väitetään ruotsalaisella Uudellamaalla löytyvän seutuja, joissa
talonpoikaiskansa tulee toimeen jokapäiväisessä puheessa noin
5-600:lla sanalla.[42] Sen sijaan suomenkielen sanavarasto kansan
kesken käsittää "yli 200,000 sanaa", kuten professori O.M. Reuter
kirjasessaan "_Suomen luonto, kansa ja sivistys_", siv. 66, sanoo.
Toisena peloittavana todistuksena uusmaalaisten henkisestä
herpautumisesta ovat ne kansanlaulut, jotka _todella_ ovat
uusmaalaisia, eivätkä kuluneita ballaadeja tahi romansseja, mitkä ovat
vuotaneet herrojen hoveista keittiön kautta kansan joukkoon.
Jos on totta, että "hedelmistä puu tutaan", niin lieneepä paikallaan
tässä julkaista jokin todellinen uusmaalainen kansanlaulu, jonka
Z. Topelius on aikanaan kansan suusta saamana julkaissut.[43]
Kansanlaulu.
(Srömforsin eli Ruotsinpyhtään pitäjästä).
Kah, hyv' iltaa, terveeksi,
Valittuni, armaani
Kuink' on maailmassa asias nyt?
Ootko terve, voimissas
Niinkuin luulen olevas,
Onko hauskaa? Se iloni on.
Onko rahaa, kultoa
Sulla arkullisia?
Jospa on, sepä hauskuuteni.
Kun mä sua muistelen
Liikkuu veri suonien,[44]
Älä unohda mua, kultaseni!
Katso kiiltäväisiä
Taivaan pikku tähtiä
Äläs maahan lenteleviä.[45]
Ennen meret kuivukoot
Niinkuin rantain hietikot
Kuin mä lemmin muuta neitosta.
Vertaillessa tätä surkean jokapäiväistä runon tekelettä niihin
_syvämietteisiin_ ja _ihmeellisiin suomalaisiin_ kansanlauluihin,
jotka käännöksinäkin ovat ihastuttaneet ja ihmetyttäneet Europan
sivistyskansojen vaativimpia kaunosieluja, tulee totisesti kysyneeksi
mitenkä on selitettävissä, että meidän ruotsia puhuvat uusmaalaisemme
rohkenevat esiintyä muka Suomen sivistyksen edustajina. --
Tosiaankin! Jos sivistystehtäviin kuuluu tuottaa maahan "Lippupunssia"
Ruotsista, konjakkia Ranskasta, korutavaroita ja hiuksia Saksasta, niin
onpa silloin Helsinkikin sivistysahjo. -- Silloinpa Helsinki on
kerrassaan etevämpi kaikkia muita kaupunkejamme, sillä pääkaupunkiin
tuodaan vuosittain ulkomailta tavaraa noin 100 miljoonan markan
arvosta, mutta sieltä viedään ulkomaille vaan noin 16 miljoonan
arvosta!
Tämä "sivistystyö" ei kaipaa enempiä selittelyjä.
Ellei muu Suomi olisi tuotannosta rikas ja elleivät maaseutukaupunkimme
-- maamme todelliset, vanhat sivistyskeskukset -- pystyisi maasta
tavaraa viemään, niin kuolisipa Uudenmaan pääkaupunki tuossa tuokiossa.
Äsken esittämämme uusmaalainen kansanlaulu ei suinkaan ole ainoa
laatuaan, mutta olkoon se näytteenä minkälaatuiseen "runouteen"
ruotsalainen rahvas pystyy.
Sellainen on sivistys, jota ruotsalaisuus Suomessa edustaa. Se on
heikko maininki länsi-europalaisista sivistyslaineista. Ja tätä
sivistystä tahdotaan meillä säilyttää.
Kun nyt sellaista teennäiskultuuria vastaan tahdon saada nousemaan
vanhemman, korkeamman ja syvemmän kultuurin, joka kuvastuu Suomen
suomalaisessa kielessä ja kansanrunoudessa, niin toivoakseni lukija
hyvin muistaa, etten sentään ole yksin tässä puuhassani.
Melkein kaikki Suomemme suurmiehet, joista monet ovat olleet ruotsia
puhuvia pohjalaisia, ovat tavalla tahi toisella työskennelleet saman
asian puolesta.
_Runebergin_ runous kokonaisuudessaan tarkoittaa herättää
ruotsinkielisiä ymmärtämään ja rakastamaan Suomen suomalaista kansaa.
Muutamat pohjalaiset, kuten _Juhana Wilhelm Snellman, M.A. Castrén,
Yrjö-Koskinen_ y.m. ovat uhranneet koko elämänsä työn tämän saman
Suomen kansan hyväksi ja hankkiakseen halveksitulle, ikivanhalle
suomenkielelle kunniakkaan aseman.
Älkäämme koskaan unhottako mitä _Z. Topelius_ on sanonut
suomenkielestä. Se on kuin herätyshuuto monelle supisuomalaisestakin
kodista lähteneelle, monelle, jonka korvan ja kansallistunnon "korppien
rääkynä" on sokaissut siten, että hän on unhottanut "ensimäisen
rakkautensa".
Näin kirjoitti aikanaan Z. Toppelius:
"Nyt on jo enemmän kuin kolmesataa vuotta siitä, kun suomenkieltä ensin
ruvettiin käyttämään painetuissa kirjoissa. Sen vuoksi, että raamattu
suomennettiin Länsi-Suomessa, tuli Länsi-Suomen murre varsinaisen
kirjakielen perustukseksi ja varhaisemmin kehittyneeksi. Nyt on myöskin
ruvettu kieltä rikastuttamaan käyttämällä siinä mitä parasta sen eri
murteissa löytyy, ja useat ahkerat tutkijat ovat tutkineet kielen
omituisuuksia, joten suomenkielen kielioppi kohta on parhaiten
selvitettyjä kielioppeja koko maailmassa.
"Ja suomenkieli ansaitsee itsensä tähdenkin kaiken sen suuren rakkauden
ja huolen, jolla sitä hoidetaan. Ei ole useaa kieltä, jotka niin
selvästi sekä niin runsailla ja hienoilla muodoilla voivat ilmoittaa
ajatusten moninaisuutta ja tunteiden vivahduksia kuin suomenkieli. Eikä
myöskään ole useita, jotka voivat niin ihmeteltävän osaavasti kuvata
luontoa. Vieras, puolueeton mies, kuuluisa tanskalainen kielentutkija,
nimeltä Rask, kertoo tästä kielestä seuraavilla sanoilla:
"'Suomenkieli on luonnonraittiimpia, säännöllisimpiä, helpoimmin
muodostuvia ja soinnullisimpia kieliä maan päällä. Siinä on kaunein
kerakkeiden ja ääntiöiden sopusointu, jossa suhteessa se on aivan
italiankielen kaltainen. Siinä ei ole ollenkaan noita inhoittavia
suhuäänteitä eikä noita kovia ja kankeita ääniä, joita esiintyy
slaavilaisissa kielissä ja lapinkielessä. Siinä on aivan määrätty
sointu, niinkuin ranskankielessä. Siinä on myöskin useampia muotoja ja
vähemmän taivutustapoja ja poikkeuksia kuin latinassa, s.o. suurempia
etuja ja vähemmän vaillinaisuuksia. Siinä on tavattoman paljon sanain
haaraannuksia ja yhdistyksiä, niinkuin kreikan- ja saksankielessä. _Se
näyttää siis valinneen ja yhdistäneen mitä parasta on muissa Europan
kielissä_; mutta koska ei mitään täydellistä ole taivaan kannen alla,
niin ei ole suomenkielelläkään sitä, mikä näyttää olevan tärkeämpää
kuin kaikki sisälliset edut, nimittäin suurta kirjallista käytäntöä,
laajaa alaa, lähempää yhteyttä heimokielten kanssa ja kunniaa olla
loistavan hovin puhekielenä.'
"Sen jälkeen, kun Rask kirjoitti nämä sanat (v. 1820), on
suomenkielellä ilmestynyt suuri paljous kirjoja ja sitä on enemmän
vertailtu sukukieliinsä. Sitä tuntevat ja pitävät suuressa arvossa
ulkomaalaisetkin kielentutkijat; mutta ruhtinaat ja hovit eivät puhu
suomenkieltä, ja Europan muille kansoille on tämä kieli niin
ymmärtämätöntä kuin lintujen liverrys. Ainoastaan joskus kuuntelee
muukalainen ihmetellen Suomen kansanlaulujen sointuvia sanoja. Ja
lukiessaan kauniita runoelmiamme muille kielille käännettyinä, hän ei
tiedä, kuinka paljon syvällistä tunnetta kääntämisessä on haihtunut
pois. Sillä suomenkieli on kuin läpikuultava harsovaate, jonka läpi
kauttaaltaan hohtaa kansan henki. Se on Europassa vielä löytölapsi,
joka on kapaloitu silkkiin, mutta pantu autiomaalle heitteille. _Kun
tämä lapsi kasvaa ja voi näyttää toteen sukuperänsä, niin tunnetaan
siinä vielä kuninkaantytär. Se on kerran tuleva yhtä rikkaaksi suurista
ajatuksista, kuin se nyt on rikas viattomasta ihanuudesta. Se voi vielä
kerran julistaa mitä parhainta ja ihaninta ihmissydän on synnyttänyt.
Sillä siihen on Jumala antanut sille suuria, kuninkaallisia lahjoja, ja
tätä lasta tulee meidän käsillämme kantaa ulos maailmaan_."
_Z, Topelius_.
Siten ajattelivat Suomen todelliset suurmiehet suomenkielestä,
mutta niitä henkilöitä, jotka seuraajina nyt istuvat heidän
opetusistuimillaan Suomen yliopistossa, ei innostuta Z. Topeliuksen
äsken kerrotut tietäjäsanat, jotka kuitenkin vielä tulevat sanasta
sanaan toteutumaan.
Onpa sekä vanhempia että nuorempia ranskalaisiakin tutkijoita, jotka
ovat myöntäneet, että se kultuuri, joka kuvastuu suomalaisessa
kansanrunoudessa ja suomenkielessä, on Europassa ensimäisten joukkoon
kuuluva.
Annan tässä sananvuoron meidän yliopistomme professori-vainajalle,
ystävälleni _O.M. Reuterille_, joka -- sokeana, istuen sairasvuoteensa
reunalla, josta hän ei enää noussut -- lausui: "jospa vielä olisi
näköni jälellä, niin auttaisinpa mielelläni sinua!"
Hän voi kuitenkin olla asialle avuksi kuoltuaankin. Julkaisen tässä
kappaleen hänen teoksestaan "_Suomen luonto, kansa ja sivistys_", johon
hän puolestaan lainaa kuuluisan ranskalaisen kansatieteilijän
_Quatrefages'in_ lausunnon:
"Mistä ajoista saakka kantele oikeastaan on peräisin, sitä ei voida
varmuudella ratkaista, mutta varmaa on, että se löytyi suomalaisilla jo
pakanuuden aikana.
"Suomen runous kertoo, että sen keksi eräs kansan sankareista,
Väinämöinen, laulaja ijänikuinen, joka valmisti sen kohtaloaan
itkevästä, yksinäisestä koivusta; varusti sen Suomen kansan
lempilinnun, kukkuvan käkösen, suusta valahtaneesta hopeasta ja
kullasta tehdyillä vääntimillä ja sulhoaan odottavan impyen hiuksista
tehdyillä kielillä. Tällä kanteleella hän sitten soitti niin, että
kaikki elävät olennot, jopa ilman, maan ja merenkin haltiat,
lähestyivät kuuntelemaan soittoa, joka sai kaikki, jopa soittajan
itsensäkin, kyyneleihin".[46]
"Tässä soitinlaitteen keksintöä koskevassa kertomuksessa on", lausuu
ranskalainen kansantieteilijä Quatrefages, "totisesti sanomattoman
paljon enemmän runollisuutta kuin klassillisessa sadussa, mikä kertoo
Apollon kiinnittäneen kielet satunnaisesti löydettyyn kilpikonnan
kuoreen. --
"Tässä on Suomi voittanut Kreikan."
* * * * *
Näin sanoi professori, jonka äidinkieli oli ruotsi; näin sanoi
ranskalainen kuuluisa tiedemies Quatrefages.
Toinen ranskalainen, _M. Léouzon le Duc_, joka jo vuonna 1845 julkaisi
Parisissa ranskankielisen käännöksen Kalevalasta, kirjoitti:
"_Il semble que chaque habitation soit comme un sanctuaire, où le génie
de la poesie se plaît à rendre des oracles ... les femmes aussi sont
poètes, elles composent en travaillant_."
("Tuntuu kuin jokainen asumus olisi kuin pyhäkkö, jossa Runotar viihtyy
yhdessä Tietäjättären kanssa ... myöskin naiset ovat runoilijoita ja
runoilevat työskennellessään.")
Sillä tavalla kirjoitti Léouzon le Duc vuonna 1845. Mitä hän nyt
kirjoittaisikaan, kun löytyy koottuna monta kymmentä kertaa enemmän
kansanrunouttamme kuin silloin! Olen kuullut joskus henkilöitten,
joiden mielestä sivistys ilmenee kauluksista, kalvosimista ja
maksamattomista vaatetuslaskuista, lausuvan, ettei suomalainen
kansanrunous, olipa se miten ylevä tahansa, todista Suomen kansan
korkeampaa kultuuria.
Mutta kun sivistyskansat aivan oikein kunnioittavat _runoilijoitaan_ ja
suurmiehiään, niin totta kaiketi kokonaiselle _runoilevalle
kansallekin_ on annettava arvonsa, ja tottapahan sen henkinen taso on
korkeampi kuin sellaisten kansain, jotka eivät koskaan ole runouteen
pystyneet tahi ovat sen taidon menettäneet!
Sitä paitsi suomalaisten kansanrunous edellyttää _tietoja ja taitoja_,
kuten yleisesti on tunnettua. Professori _O.M. Reuter_ lausuu ennen
mainitussa teoksessaan siitä seuraavasti:
"Mutta Suomen kansalla on muitakin kuin 'Kantelettareen' koottuja
lauluja. Kootut 'Loitsurunot' ovat sangen lukuisat. Loitsurunojen
manaukset viittaavat muinaissuomalaisten schamanismiin, joka vielä on
ominainen suomalaisten Pohjois-Aasiassa oleville pakanallisille
veljeskansoille. Mutta suomalaiset tietäjät ovat kohoutuneet loitsujen
laulajiksi. Ihmeittensä tekemiseen he eivät kaipaa noitasauvoja eikä
salakähmäisiä temppuja. Laulettu sana riittää. Välttämätön ehto on
kuitenkin se, että sana ja laulu tulee eläväksi _tiedon_ kautta ja
syntyjen syvien tuntemisen kautta, kun on tiedettävä aineiden y.m.
'syntysanat'. Tämä on suomalaisten loitsussa erikseen huomattava
piirre.
"Kaikkein huomattavimmat Suomen kansan lauluista ovat kuitenkin
epilliset runot (kertomarunot), jotka nyttemmin ovat kootut suureksi
kansallisepokseksi, Kalevalaksi. Tämän alan suurimpain ulkomaalaisten
tutkijain mielipiteen mukaan on Kalevalaa syystäkin pidettävä
maailman muiden suurien eposten vertaisena. Luonnon ja luonteen
kuvauksissa se osittain voittaa kreikkalaistenkin molemmat
kansallissankarikertomukset.[47] Sen sijaan eivät suomalaiset ennen
näiden tarujensa syntymistä olleet tehneet sotaisia sankaritekoja,
jotka olisivat tunkeutuneet kansan tietoisuuteen ja sen johdosta
ilmenneet sankarisatuina. Tämä seikka ja se voimallinen vaikutus, minkä
pohjoinen luonto teki Suomen miettivän kansan mielikuvitukseen,
vaikutti, että luontoon syventyminen sai enemmän jalansijaa ja pysyi
muuttumattomana sen epillisessä runoudessa. Sen vuoksi Kalevalassa
olevat tarut ovat paljoa lähempänä luonnollista alkuperäänsä kuin
Homeron lauluissa olevat. Epilliset kuvaukset tulevat sen johdosta
enemmän salaperäis-mielikuvituksellisiksi kuin taiteellisesti muovatut
kreikkalaiset, mutta suomalaiset kuvaukset vaikuttavat erityisesti
suurenmoisuutensa, sisäisen rikkautensa ja niissä ilmenevien
ajatusten syvyyden vuoksi. Suomalaisten laulamat sankarit eivät tee
urotekojansa paljonkaan miekan avulla, vaan sen sijaan _tiedon, sanan
kaikkivoittavalla voimalla_, piirre, mikä on, kuten äsken mainitsimme,
ominainen suomalaisille.
"Suomalaisten mietteisiin taipuvasta luonteesta johtui, että he
etusijassa lauloivat koti- ja sukulaisuussuhteistaan sekä luonnosta,
jonka kanssa he olivat niin läheisessä kosketuksessa.
"Mutta juuri sen vuoksi onkin Kalevala aivan erikoinen, Suomen kansan
luovan mielikuvituksen tuote.
"Joukko erilaatuisia kansanrunoilijoita on toisistaan tietämättä tehnyt
yhteistyötä tämän suuren teoksen luomiseksi, joka toisaalta antaa niin
erinomaisen kuvan muinaissuomalaisten maailmankatsomuksesta sekä
uskonnollisista ja siveellisistä katsantokannoista; ja taas toisaalta
heidän kotielämästään, jopa sen pienimmistäkin vivahduksista.
"Paras todistus suomalaisten rakkaudesta lauluun ja runouteen on siinä,
että vanhat pakanalliset laulut ovat monien satojen vuosien kuluessa
voineet säilyä kansan suussa, josta ne vasta tämän vuosisadan
keskivaiheilla on muistiin merkitty.[48]
"Tällaisia lauluja laulamalla lyhensi kansa polvesta polveen
iltapuhteensa.
"Muiden huvien joukossa pidettiin parhaimpana ajanviettona runojen
laulamista ja niiden tarkkaa kuulemista. Kautta koko Suomen levinneet
ovat, kuten ennen muinoin runot, nyttemmin kansansadut, joita
suomalaisilla on suurempi määrä ja vaihtelevampaa laatua kuin ehkä
millään muulla kansalla koko Europassa.[49]
"Suomenkieli soveltuu aivan erikoisesti laulantaan, sillä harvat kielet
ovat siihen niin soveliaat kuin suomenkieli."
Näin osaavasti lausuu O.M. Reuter ajatuksensa Suomen suomalaisen kansan
runoudesta.
Myöskin maailman kuulu ranskalainen maantieteilijä _Elisée Reclus_
lausuu:
"Suomalaisten runollinen kieli on kaikista muista kielistä _pehmein ja
soinnukkain_ ja sitäpaitsi on kieli erittäin rikasta."
Myöskin englantilainen _Abercromby_ on teoksessaan "_The Pre- and
Protohistoric Finns_", Lontoo 1898, syventynyt suomalaisissa runoissa
asuvaan mystiikkaan ja runolliseeni loitsuvoimaan.
Samoin on tehnyt kuuluisa _Jakob Grimm_, germanilaisen kielitutkimuksen
isä, joka lausui suomenkielestä:
"_Eine der wohllautendsten and gefägsten des Etdbodens_."
("Suomenkieli on kaunissointuisimpia ja taipuisimpia kieliä koko
maapallollamme.")
Ja Kalevalasta lausuu sama Jakob Grimm teoksessaan: "_Über das Finnische
Epos_" ("Suomalaisten epoksesta") seuraavasti:
"... _Um die epische Poesie aber steht es weit anders, in der
Vergangenheit geboren, reicht sie aus dieser bis zu uns herüber, ohne
ihre eigne Natur fahren zu lassen, wir haben, wenn wir sie geniessen
wollen, uns in ganz geschwundene Zustände zu versetzen. Ebenso wenig
als die Geschichte selbst kann sie gemacht werden, sondern wie diese
auf wlrklichen Ereignissen, beruht sie auf mythischen Stoffen, die im
Altertum wacher Stämme obschwebten, letbhafte Gestalt gewannen und
länge Zeiten hlndurch fortgetragen werden konnten. Sie kommt also schon
Völkern zu, deren Aufschwung beginnt, und gelangt zur Blütezeit bei
solchen, die jener Stoffe mächtig die ganze junge Kunst der Poesie
darüber zu ergiessen vermochten; aber ein Grund und Anfang musste
immer, man weiss nicht zu sagen wie, vorhanden sein und gerade auf ihm
beruht der Dichtung unerfindbare Wahrheit_..."
("... Epillisen runouden laita taasen on aivan toisenlainen.
Muinaisuudessa syntyneenä ulottuu se sieltä meidän aikaamme saakka,
menettämättä omaa luonnettaan. Meidän tulee, jos tahdomme siitä
nauttia, asettautua aikoihin menneisiin. Aivan kuten historia ei synny
itsestään, vaan perustuu todellisiin tapahtumiin; samoin epillinen
runous perustuu taruaineksiin, jotka muinaisuudessa liikkuivat
virkeämpien kansanheimojen mielissä ja vähitellen saivat kuin elävän
muodon ja sitten kautta aikain kulkivat perintönä. Nämät tarut
vakaantuvat kansoissa, jotka alkavat edistyä ja ne pääsevät
kukoistukseensa sellaisissa, jotka, omaten sellaisia taruja, taisivat
vuodattaa niihin koko nuoren runoutensa; mutta jokin pohja ja alku,
vaikka ei tiedetä millainen, täytyi tarulla olla ja juuri siitä riippuu
vaikeus löytää tarun todellista pohjaa.")
Myöskin Martin Buber, Schiefnerin saksankielisen Kalevala-käännöksen
uudistaja, sanoo suomenkielestä:
"... _sie scheint nicht für die Rede, scheint zuerst für den Gesang
geschäften; ihre Worte enden meist auf Vokale und selten stossen
mehrere Konsonanten zu einem spröden Laut zusammen -- und der grosse
finnische Forscher Porthan sagt von ihr_;...
"_ihr Geist sei dem Streben der Volkssänger sonderlich günstig_..."
("... Se (suomenkieli) näyttää tulleen luoduksi ei puhetta, vaan ensi
sijassa laulua varten; sanat päättyvät enimmäkseen vokaleihin ja
harvoin sattuu useita konsonantia yhteen kovemmaksi äänteeksi -- ja
suuri suomalainen tutkija Porthan sanoo siitä... että sen 'henki'
soveltuu erikseen kansan runouteen.")
(Porthan: "Dissertatio de Poësi Fennica (1766-1778). -- Opera selecta
III, Helsinki 1867.")
Siten ovat hengen suurmiehet sekä täällä että muualla tarpeeksi usein
ja kyllin selvästi esittäneet suomenkielen ylevämmyyttä muihin
nykyisiin eläviin kieliin nähden.
Mutta minun mielestäni ei ole kyllin selvästi huomautettu, että kieli,
joka on saavuttanut korkeimman johdonmukaisen kehityksen, ei ole voinut
muinaisuudessa olla sydänmaan kieltä, vaan täytyy sen olla sukua
suurta, tuhansien vuosien keskeytymättömän kehityksen tuloksena.
Sama ajatus on epäilemättä ollut Topeliuksella, kun hän sangen
sattuvasti vertaa tätä kieltä hunnutettuun kuninkaan tyttäreen. Tämän
teoksen tarkoituksena on, mikäli mahdollista, osaltaan kohottaa tuota
huntua, jotta kuninkaan tyttären, jota Paavo Cajander ja Jean Sibelius
ovat lauluin ja sävelin ylistäneet, ja joka minun mielipiteeni mukaan
on kaikkien pronssiaikakauden jälkeen syntyneitten sekakielien äiti,
tuntisivat hänen lapsensa ja lastensalapset.
Moni oppinut kielimies, joka on pannut paljon huomiota professori
Thomsenin lainausteoriaan, ei näytä tuntevan Antropologian[50] isää,
Darwinin oppilasta _Taylor'ia_, joka monissa teoksissa, esim.
teoksessa: "_On the Origin of Aryans_" (Lontoo 1889), päivän selvästi
on näyttänyt, että paljon puhuttu Arjalainen "rotu" "_on ainoastaan
suuren Suomalais-Ugrilaisen kansanheimon haara_."
Mitäpä lopuksi ovat Germanit muuta kuin muinaissuomalaisen sukupuun
oksa.
Vastaisuudessa palaamme n.k. "rotukysymyksiin", jotka ovat vaan
aikakysymyksiä, sillä tuhannen vuoden kuluttua eivät suomalaistenkaan
jälkeläiset ole nykyaikaisten suomalaisten näköisiä, samoin kuin
nykyajan Germanit eivät suinkaan ole esivanhempainsa näköiset. Tiede
onkin varsin usein erehtynyt; se puhuu ajasta, kun olisi puhuttava
paikasta -- ja päinvastoin.
Tämä antaakin minulle aihetta vielä palata kirjaseen "Svenskt i
Finland".
Katselkaamme mitenkä sanotussa kirjasessa hra Artur Eklund käsittelee
"rotukysymystä". Hän kirjoittaa m.m. seuraavasti:
"Ruotsalaisella taholla on asema ollut yksinkertaisempi; siitä
huolimatta että tälläkin taholla siellä täällä kartetaan sanaa "rotu"
tahi epäröidään sen käsitteen oikeutusta, osottaa kuitenkin koko
ruotsalaisuusliike selvää tietoisuutta siitä, että maassamme asuvat
kansanheimot ovat eri pohjaa. Kun ruotsalaisuuden julistajat meillä
vetosivat taaksepäin, "Viikinkiin", kuvatakseen omaa luonnettaan ja
olemustaan, piili tässä muutakin kuin tyhjää kehumista ja ylvästelyä.
Siinä ilmeni oikea tietoisuus siitä, että kunkin kansan syvin
erikoisominaisuus esiintyy selvimmin ja kokonaisimmin kansan ollessa
alkuperäisellä asteella, jolloin yleismaailmallinen kultuuri ei vielä
ole ehtinyt tehdä tasoittavaa vaikutustaan, ja että toiselta puolelta
katsoen juuri "viikinki" paraiten edusti niitä piirteitä, mitkä
myöhempinäkin aikoina erottavat ruotsalaisen suomalaisesta. Selvä
rotutunnelma oli tämän kaiken pohjana, vaikkapa se ilmaisumuodokseen
valitsikin mieluummin runollisen puvun kuin selvän ja varman
teorian..."
Tästä parhaiten näkyy mihin hullutuksiin "rotutunnelma" voi viedä!
Kuten aijemmin tässä teoksessa on Ruotsinmaan oppineiden lausunnoista
käynyt selville, ei nimitys "viikinki" osota mitään erikoista "rotua"
sen paremmin kuin kaikkien muiden kansain vastaava sana _merirosvo_.
Johan kerroimme ruotsinmaalaisen A.E. Holmberg'in selvityksen
viikingeistä: "_elinkeinona harjoitettua merirosvousta_".
On tosiaan ominaista maamme ruotsalaiselle "rodulle" se, että se tahtoo
omaa sisäistä luonnettaan kuvaavana omistaa itselleen tällaisen
"runollisen puvun".
On toisaalta lohdullista sekä meille että viikingeille se, että
"yleismaailmallinen kultuuri on tasottanut" viikingitkin siihen
määrään, etteivät he enää harjoita ryöväystä elinkeinonaan, vaan
nykyisin useimmasti tyytyvät perustamaan "rahanperimislaitoksia",
"pankkiiriliikkeitä" y.m. vähemmin verisiä, mutta silti maallista
tavaraa tuottavia elinkeinoja.
Mutta hra Eklund jatkaa:
"Meidän, nykyisten Suomen ruotsalaisten katsantokanta on jo täysin
selvä. Menneisyyteen kuuluu jo se haparoiminen ja se taistelu, jonka
kuluessa ruotsalaiset omaksuivat katsantokantansa. Se ruotsalaisuuden
tunne, mikä silloin heräsi, on myöhemmin juurtunut syvempään ja käynyt
sisällykseltään rikkaammaksi, seurustelun kautta ruotsalaisen rahvaan
kanssa ja harrastuksen kautta saattaa vanhan talonpoikaiskultuurin
aarteita päivän valoon, jota harrastusta parhaiten edustaa
'Brage-yhdistys', ja minkä tuloksena etusijassa on kaunis sato
kansansävelmiä -- näitä kansansielun hienoimpia ja tunteellisimman
tarkkoja ilmauksia."
En mitenkään tahdo arvostella sitä "tunnetta", mikä on syntynyt
"seurustelun kautta ruotsalaisen rahvaan kanssa." Kootut sävelmät
voivat olla kauniita tahi mitättömiä, -- sehän on makuasia. Mutta minä
vaan huomautan, että sellaiset kuluneet polskat ja katrillit, jotka
ovat peräisin Ruotsin valistusajalta, eivät ole "kansansävelmiä".
En muuten usko, että "Bragen" yks'toikkoiset tanssit Korkeasaarella
tulevat olemaan erikoiseksi voitoksi "ruotsalaisuuden tunnelmalle"
semmoisinaan, sillä sellaista "talonpoikaissivistystä", joka ilmenee
näissä heikoissa ja värittömissä herraskartanoiden puolalaisten
polskien ja ranskalaisten "ranseessien" jäljittelyissä, on kaikilla
kansoilla, eikä se ole mitään ruotsalaisuudelle ominaista.
Tosin sananlasku sanoo: "kuolemansa edellä kukkokin laulaa", mutta
eiköhän sopisi rimpuilla muulla tavalla kuin tanssimalla "Bragea" --
haudan partaalla? Mutta hra Eklund kirjoittaa edelleen:
"Olemmehan myöskin nähneet sen epäonnistumisen, mikä tapahtui, kun
Bobrikoffin aikana toivottiin eri kieliryhmäin lähempää yhtymistä. Ja
me näemme mitenkä suomalaisella taholla, vahvistamalla rotutunnelmaa ja
toteuttamalla sen päämääriä, koetetaan saada rajat selviksi. Me
tunnemme missä siteet tiukennetaan, missä erotus yhä laajenee."
Tässäpä hra A. Eklund puhuu vastoin parempaa tietoaan.
Joskin on totta, että aito-suomalainen, sellainen, johon "länsimaisen
kultuurin tasottava voima" ei vielä ole pystynyt hämmennystä tekemään,
tunteekin ja aina tietää olevansa suomalainen, niin on toisaalta
paljasta juttua se, että suomalaisella taholla "vahvistamalla
rotutunnelmaa koetetaan saada rajat (ruotsalaisiin nähden) selviksi."
Missä ja milloin sellaista tapahtuu? Suomalaisethan yleensä ovat tähän
saakka syystäkin nauraneet ruotsalaisten "rotutunnelmalle", joka
kieltää talonkauppoihinkaan ryhtymästä suomalaisten kanssa. Sellaista
"rotutuntoa" eivät suomalaiset koskaan ole lietsoneet, sillä he
tietävät, etteivät taloudelliset lait sellaisia "tunnelmia" tottele,
enempää kuin perhe- ja avioliitto-asiatkaan. Voidaan sanoa päinvastoin
kuin hra Eklund, että nykyajan sivistystä saaneissa suomalaisissa tunto
siitä, että he ovat suomalaisia, on usein surkuteltavan nukuksissa,
erittäinkin puolisivistyneissä. Siinä merkityksessä "rotutunto"
sietäisi paljonkin herättämistä. Kuuleehan joskus suomalaisenkin --
kuin kaikuna ruotsalaisten kehumisista -- sanovan ruotsinkieltäkin
"kauniiksi". Sellainen suomalainen kaipaisi tosiaankin terveellistä
"rotutunnelmaa". Pitäisi toki jokaisen suomalaisen tietää, että
ruotsinkieli on ainoastaan sekotus monista kielistä, ja ennen kaikkea,
että suomenkieli on maailman kauneimpia, ehkäpä kaunein kieli.
Sellainen totuuteen perustuva tunnelma on omansa ainoastaan
kannustamaan jokaista suomalaista rakastamaan kieltään.
Mutta hra Eklund tietää vielä "yhtä ja toista", kuten Joukahainen, ja
hän jatkaa:
"Me tunnemme menneisyytemme, me tunnemme alkuperämme, joka on ollut
yhteinen meille ja Ruotsin kansalle.[51] Me katselemme vielä kauvemmas