Suomen kultainen kirja I - 1

SUOMEN KULTAINEN KIRJA I
Kirj.
Sigurd Wettenhovi-Aspa

Suomentanut
J. Raekallio


Helsingissä,
Hakaniemen kirjapainossa,
1915.



"Kultaa kujaiset täynnä,
Hopiata tanhuaiset
Eikä ole ottajata."
Suomal. sananlasku.

SISÄLLYS:
(Asia- ja nimiluettelo)
Suomentajan esilause.
Esipuhe.
I. VASTAUSTA KIRJASEEN "SVENSKT I FINLAND" ("RUOTSALAISTA SUOMESSA").
Viikinkisivistystä Uudellamaalla.
Birger Jarl.
Hugo J. Ekholm.
A. ja S. Leijonhufvud.
J.L. Runeberg.
Axel Lille.
Pehr H. Norrmen.
II. KANSALLISUUS.
Nationalismi ja sen vastakohta.
Kieliriidat.
Liettuan- ja vironkieli.
Götin kieli.
Rurik.
Oskar Montelius.
A.E. Holmberg.
Viikingit, pyhyyden ryöstäjiä, ruumiiden ja hautain häpäisijöitä.
Lalli.
Slaavilaisia nimiä.
Seppälinna -- Zeppelin.
Varjag.
Darwin.
Z. Topelius.
Rasmus Rask.
Odo Morannal Reuter.
Quatrefages.
Léouzon le Duc.
Elisée Reclus.
Abercromby.
Jakob Grimm.
Martin Buber.
H.G. Porthan.
Paavo Cajander.
Jean Sibelius.
Taylor.
Artur Eklund.
Lalli.
Kolehmainen.
C.A. Nordman.
T.E. Karsten.
Heinrich Winckler.
Pertti Uotila.
Jules Martha.
Vilhelm Thomsen.
G. Kossinna.
O. Almgren.
O. Rudbeck.
Väinö Salminen.
Elias Lönnrot.
Carl Axel Gottlund.
Arthur Gleye.
Ex oriente lux.


SUOMENTAJAN ESILAUSE.

Suomalaisessa lukijassa tämä kirjanen epäilemättä herättää
monenlaatuisia tunteita ja ajatuksia. On ihmeteltävää, että kirjan
tekijä, ruotsinkielisestä ja -mielisestä kodista lähteneenä, on
tuntenut ja tuntee suomenkieltä sekä Suomen suomenkielistä kansaa
kohtaan sellaista aivan harvinaisen lämmintä rakkautta, mikä tässä
kirjasessa ilmenee. Ei liene meillä tätä ennen ilmestynyt teosta, johon
olisi niin huomattavasti kuin tähän koottu kaikki ne ylistelevät
lausunnot, joita maailman kuuluisat oppineet ovat antaneet kauniista
kielestämme. Jo sellaisten lausuntojen kokoelmana on mielestäni
teoksella pysyväinen arvonsa, sillä epäilemättä tällaiset lausunnot
ovat omiansa aukaisemaan monetkin silmät ja kohottamaan sitä
_todellista kansallistuntoa_, joka etupäässä ilmenee oman kielen
kunnioittamisessa ja -- käyttämisessä.
Kauvas tähtäävä on tekijän edustama suunta, mikäli se koskee
suomenkielen ja Suomen suvun vanhuutta. Aina muinaisen Egyptin
("Kemin") ikivanhasta historiasta hakee hän suuren suomalaisen suvun
alkujuurta. Jos se sieltä vastaisuudessa niin selvästi löydetään, ettei
epäilykselle jää sijaa, niin toteutuupa suunnilleen Kalevalankin sana,
että Väinämöinen oli "laulaja _ijänikuinen_".
Voitanee syystäkin sanoa, että tekijän nimijohdannaiset monestikin ovat
varsin rohkeat. Olkootpa niinkin. Sellaisissa tapauksissa kuitenkin
peittäkööt hänen kieltämme kohtaan osottamansa erinomainen rakkaus ja
kunnioitus mahdollisen erhetyksen, ja älköön unhotettako, että monet
kymmenet muut kirjassa esitetyt esimerkit ovat sen sijaan niin
hämmästyttävän vakuuttavia, että ne ovat omiansa saattamaan ajattelevan
lukijan syviinkin mietteisiin.
Jonkun verran oudolta saattaa suomalaisesta lukijasta tuntua kirjan
sotainen luonne, siinä kun käydään tuimaa taistelua useimmille
lukijoille ennestään tuntematonta kirjaa "_Svenskt i Finland_" vastaan.
Viimeksi mainitun kirjasen omituinen sisällys ja sävy käyvät kuitenkin,
_Suomen kultaisesta kirjasta_ kyllin selville; eikä lukijaa
kummastuttane, jos kirjoittajan innostus taistelussa totuuden ja
oikeuden puolesta saa hänet toisinaan pukeutumaan tuimaan sotisopaan ja
haarniskaan.[1]
Erityisen arvon katson tällä kirjasella olevan siinäkin, että siihen on
koottu erinäisten tiedemiesten muinaisten suomalaisten asuntopaikkoja
koskevia lausuntoja. Ne laajentavat katseitamme liitelemään nykyisen
maamme rajojen ulkopuolelle ja asettelevat sulkuja tunnetuille
toiskielisten pöyhkeilyille.
Tekijä aikoo kohdakkoin jatkaa "Kultaista kirjaansa"; ainakin kolme
muuta osaa on jo valmiiksi haahmoitettuna. Rehellinen työ löytää
kaiketi tässäkin lopuksi palkkansa, ainakin sen kansan mielessä, jonka
hyväksi tekijä on monivuotista, väsymätöntä työtä tehnyt. Kuona katoaa
pois, kultajyväset jäävät tuleviin aikoihin. Intoa ja lämpöä täytyy
tämän teoksen kaikessa tapauksessa nostattaa tosisuomalaisen sielussa.
Eipä tiedä vaikkapa tämä teos olisi jonakin alkuna Z. Topelius-vainajan
_suomenkielestä_ lausuman ennustuksen toteuttamiseksi: "_Kun tämä
lapsi_ (suomenkieli) _kasvaa ja voi näyttää toteen sukuperänsä, niin
tunnetaan siinä vielä kuninkaan tytär_."
_Suomentaja_.


ESIPUHE

Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan.
"Annapas ajan kulua,
Päivän mennä, toisen tulla,
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan
Uuen Sammon saattajaksi,
Uuen soiton suorijaksi,
Uuen kuun kulettajaksi,
Uuen päivän päästäjäksi." --
(Kalevala 50: 491-500.)
Näillä tietäjäsanoilla ennustaa suomalaisen ikiviisauden Runoruhtinas
palautumistaan.
Kansansielu on aivan oikein käsittänyt, että viisauden olemus on
katoamaton -- että, joskin vieraat opit joksikin ajaksi voivat saattaa
varjoon oikean viisauden -- niin ei se kuitenkaan ainaiseksi tukahdu.
Suomenkielen, johon on kiteytynyt lukemattomien vuosituhansien
kokemukset ja viisaus kullan-, hopean- ja pronssin aikakausilta, täytyy,
vaikkapa se kansainvaellusten ja ristiretkien vainoaikoina häipyikin
sydänmaille, kuitenkin vihdoin astua päivän valoon. -- Sen kielen, joka
aikojen alkuhämärissä antoi nimet maaemon korkeimmille,
lumipeittoisille vuorille:
H'aurin sankari = Aurin(ko) sankari
nyt: "Gauri'sankar'"[2]
Samalla ikivanhalla kielellä oli Afrikassa Njansa-järven
pohjoispuolella olevan ylänkömaan nimenä:
Jumalan maa --
nyt: "Jomale'ma".
Se kieli antoi ikivanhalle Egyptille muinoin nimen:
"Kemi".
Sama kieli on tuhansia vuosia kestäneen talviunensa aikana tummissa
metsissämme uneksinut ja ennustanut valon lopullista voittoa
pimeydestä, _Kalevan = lämmön_ voittavan Pohjolan = kylmyyden
asumasijan. Se kieli on muiston näkymättömille kultalevyille kirjannut
tuhannet ja taasen tuhannet: Runot, Sadut, Laulut, Arvoitukset,
Sananlaskut ja Tietäjäsanat, joista jäännös, noin 400,000 kappaletta
kansantietoa, suunnilleen miljoona säettä vanhaa runomittaa, on vihdoin
kasaantunut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran säilöön ja olivat jo
sinne hautaantumassa kunnes nykyisin on päätetty niiden julkaiseminen.
Sellaisen kielen täytyy lopuksikin, kuten suuri Paikkarin torpan Elias
jo syyskuulla vuonna 1847 lausui:
"vielä kerran astua sille korkealle paikalle, johon Sanskrit[3]
nyt on päässyt kielimiesten kesken -- --"
Ja tätä: _Kallista kieltä_ on herätettävä uinailustaan, ellei muun
vuoksi, niin ainakin siksi, että se näkisi lapsensa ja lastensalapset
Europassa, Aasiassa ja Afrikassa.
Sinulle, Suomen kieli, sen vuoksi että Sinä olet sielun ja luonnon
verraton ja puhdas kuvastin; sen vuoksi että Sinä todistat siitä, miten
esi-isämme ikivanhoista ajoista saakka ovat ajatelleet, toimineet,
toivoneet, laulaneet ja ennustaneet -- siksi että Sinä et koskaan
korottanut itseäsi, vaan päinvastoin vetäydyit äärimmäisiin pohjoisiin
metsiin; -- sinulle nyt asetumme astinlaudaksesi, jotta Sinä taasen
nousisit ylös ja avaisit niiden silmät, jotka ovat heimostasi
luopuneet.
Anna anteeksi kaikille niille, jotka todistavat Sinua vastaan älyn,
tiedon ja opin puutteessa; -- mutta älä anna anteeksi niille, jotka
ovat kasvatetut Sinun tiedonpuusi alla ja kuitenkin hakevat vettä --
meren takaa.
Välähytä valoa menneiden aikojen pimeyteen, taikauskoon ja erhetyksiin;
opeta kansoja näkemään, että he kaikki ovat Sinun huoneestasi eksyneitä
lapsia, ja opeta heitä veljinä keskenään sopimaan! --
Jos kerran tulet paratiisiisi, niin älä unhoita tätä Suomen kansaasi,
tätä ainoata Sinulle uskollisena pysynyttä lastasi, joka on palellut,
nähnyt nälkää ja syönyt pettua, mutta joka kuitenkin yhä on pitänyt
Sinua, _esi-isäin kieltä, henkeä ja hengen ilmauksia kunniassa_. --
* * * * *
Ulkomailla: Saksassa, Tanskassa ja Ranskassa saamani kasvatuksen
johdosta olin minä jäänyt niin vieraaksi oman maani kielelle, etten jo
täysi-ikäisenä ollut aukaissut suomalaista kirjaa. --
Jo kotona -- lapsena -- olin sitä paitsi saanut sen käsityksen, että
suomi oli palvelijain, ajurien, renkien ja halonhakkaajain kieltä.
Kukin tietää mitenkä sitkeät ovat ennakkoluulot, joita niin sanoakseni
on imenyt äidin maidossa.
Jo lapsena kuulin erään "tädin" kehasevan olevansa niin
paljon "ylempänä" suomen kieltä, ettei hän saanut kieltään
taivutetuksi lausumaan Kaisaniemen puiston nimeä muulla
tavoin kuin "Kajsa-njeemi". --
Tällaisin opein lähdin minä maailmalle...
Vasta pitkäaikaisen ulkomailla-olon jälkeen (4 vuotta -- 6 vuotta --
8 vuotta -- eri aikoina) ja vasta kun olin oppinut kaikki tärkeämmät
n.k. "sivistyskielet" -- jotenka minulla oli yli puoli tusinaa
äidinkieliä -- opin taiteellisilla opintomatkoillani vähän ymmärtämään
ja arvostelemaan suomen kieltä.
Syvällä Hämeessä aukeni minulle uusi maailma. -- Afrikantutkija ei
voi lähestyä neekerikylää kysyvämmällä ja tiedonhaluisemmalla
uteliaisuudella kuin millä minä tutkin jokaista riihtä, latoa, aittaa,
pirttiä ja kirkkoa ja ne piirsin. Jopa tuohen ja tervan haju, vieläpä
saunan savun haiku oli minulle kuin salainen aavistuksen tuoksu ajoilta
ammoisilta.
Sellaisessa mielentilassa sain käsiini Kalevalan, ensiksi M.A.
Castrénin, sitten Rafael Hertzbergin ja vihdoin Collanin
ruotsinkielisenä käännöksenä.
Tämän ensimäisen tuttavuuden tuloksena oli se, että käänsin Kalevalan
kokonaisuudessaan ranskan kielelle -- riimirunona. Mutta siitä
käsikirjoituksesta on toinen puoli joutunut hukkaan.
Muistan siitä esim. Aino-neidon vastauksen Väinämöiselle:
"Ni pour toi, ni pour les autres
Yeux je porter vierge mon coeur,
Ni pour toi, ni pour les autres
Natter dans mes chveux des fleurs."
Olipa vahinko että se käännös meni kaiken maailman tietä -- sillä
sen suuntaista ei ainakaan ranskan kielistä ollut. Ja sellaisen
herkules-työn uudelleen tekeminen on nyttemmin mahdoton.
Että se kieli, jolla Kalevala oli ihmiskunnalle säilynyt, myös
tieteellisesti oli arvokkaampi kuin kaikki muut nyt elävät kielet,
siitä ei minulla silloin ollut aavistustakaan. Eiväthän monet
"kirjanoppineet" tiedä sitä vielä nytkään. --
Tutkiessani muinaisegyptiläisyyttä Pariisissa, Louvre-museon rikkaissa
kokoelmissa, (erästä tauluani "Kleopatraa" varten, joka on Aalborgin
museossa Tanskassa) ja käsitellessäni Egyptin tutkijain selityksiä sekä
"kuolinkirjojen" y.m. papyruskääryjen käännöksiä, hämmästytti minua heti
ensi kerralla suuresti -- varsin suuresti -- _vanhan egyptiläisen
kielen ja suomen kielen kummastuttava yhtäläisyys_. -- -- --
Mutta ajan ja paikkain suuri ero ja etäisyys sai minut sillä kerralla
heittämään asian mielestäni...
Nuo ajatukset sittemmin palasivat sellaisella itsepäisyydellä, jotta
tarvitsin koko tarmoni välttääkseni heittämästä sikseen
taiteilijatyöni, ryhtyäkseni sen sijaan kielitutkimuksiin.
Kielitutkimushaluani auttoi vaimentamaan silloinen jokapäiväinen
vieraani atelierissani Parisissa, ystäväni August Strindberg, joka
vakuutti että suomenkieli oli "pötyä" ja muinaisegyptiläisyyden
tutkijain selitykset ynnä käännökset aivokummitteluja.
Silloinpa esittelin hänelle muutamia vertailuja, sillä seurauksella
että hän vaipui mietteisiin, ja myöhemmin rupesi hänkin
"kielihullutteluun" -- mutta hän innostui heprean kieleen.
Jo silloin esiin kaivamistani suomen- ja egyptinkielten
yhtäläisyyksistä olivat monet niin sattuvat, niin sitovat, että minä
päätin vastaisuudessa jatkaa tätä tutkimusta sikäli kuin siihen
tilaisuutta sattuisi.
Piirtelenpä tähän muutamia silloin mieleeni jääneitä yhtäläisyyksiä,
joihin tässä koskettelen vaan ohimennen. -- Niiden tarkemman
selittämisen ja todistamisen jätän toisen teoksen varaan, jonka
vastaisuudessa aijon julkaista otsikolla:
"SFINKSIN SALAISUUDET."
Suomeksi: Egyptin kielellä:
Kemi (Kymi) = paikan nimiä, Kemi = Egyptin vanha nimi.
jokien suistamoja.
Maa. Má = maan jumalatar.
Meri. Meri.
Harmaa kissa. Harmachis' = sfinksi.
Tumma = pimeä. Thum = pimeyden jumala.
Punainen. Puna.
Sininen. Sini.
Aarre-kivet ("kirjastoissa"). Ar'chiv = arkisto.
Ratas-mies. Rada'més = Faraon ajuri.
Maatupa. Mastuba = Mastaba = hauta,
hautakammio, siis: maatupa.
Niiloaa = virran vesi, niiloaa. Niilos = Niiin virta.
Huoruus. H'orus = rakkauden jumala.
Neiti. Neith = taivaan neito.
Totta = tosi, totta. Tott = totuuden, oikeuden ja
viisauden jumala.
Kuten näistä esimerkeistä jo huomaa, on ikivanhan Kemin (Egyptin) kieli
säilynyt Suomessa yhtä hyvin kuin näissä Kreikan meille säilyttämissä
muinaisegyptiläisissä sanoissa, _joitten merkitys on eittämättömästi
todistettu_.
Vasta sitten kun sain kuin uuden herätyksen tähän tutkimiseen -- mikä
tapahtui tammikuulla 1910 -- jatkoin näitä tutkimuksia, toisinaan
yhtämittaa päivin -- öin; vasta sitten huomasinkin, että kaikki
kielitutkimuksen neromiehet olivat arvostaneet sangen korkealle
suomenkielen. Vasta noin 40 vuotta sitten onnistui erään tanskalaisen
kielimiehen Saksassa väitellä itselleen yliopistollinen arvo,
koettamalla vetää alas suomenkielen siltä korkealta asemalta, johon se
jo oli alkanut oppineen maailman silmissä päästä.
Tämä suunta on nyt päässyt valtaan meidän ruotsalaisten
"suomisyöjäimme" keskuudessa, jopa siihen määrään, että he luulevat
voivansa ottaa suomalaisilta sekä heidän kielensä että heidän
ihmeellisen kansanrunoutensakin.
Onhan siinä suhteessa -- virran mukana -- tapahtunut kompastuksia
tuoreessakin puussa; on käynyt suomalaisuuden edustaja Elias Lönnrotin
elämäntyöhön kalseasti käsiksi. Katsokaamme vaan, ettei tämä ilmiö
pääse uudistumaan ilman tarpeellista vastalausetta.
Että ruotsalaisuus semmoisenaan menettäisi jotakin, jos suomenkieli
vihdoinkin saisi osakseen sen huomion ja tunnustuksen, minkä se
ansaitsee, -- sellainen ajatus voi syntyä ainoastaan viinaksilla
täytetyissä, kuihtuneissa aivoissa. Minäkin olen ollut sala-ammunnan
alaisena, josta tässä yhteydessä ei enää liene syytä vaijeta, sillä
siitä ilmenee millä keinoin luullaan voitavan taistella "uhatun
ruotsalaisuuden puolesta".
Asia selviää seuraavasta:
Kun vanha ystäväni August Strindberg elämänsä iltana oli julkaissut
tunnetun teoksensa eri kielten muka sukulaisuudesta Vanhan Testamentin
alkukielen, heprean kanssa, sain "Hufvudstadsbladetin" julkaisijalta
toimekseni sanotun teoksen selostamisen.
Sen johdosta jätin lehden toimitukseen käsikirjoitukset kahdeksi
"alakerraksi".
Ensimäisessä kirjoituksessani loin silmäyksen kaikkiin niihin
kielitutkimuksen neroihin ja suurmiehiin, jotka Tacituksen[4] ajoista
saakka tavalla tahi toisella olivat pohtineet suomenkieltä tahi
osottaneet sille huomiota.
Tämän katsauksen tarkoituksena oli luonnollisesti antaa sivistyneelle
lukijakunnalle todistuksia siitä, että minun nyttemmin omaksumani
ajatus suomenkielestä on ollut yhteinen melkein kaikille niille
huomatuimmille tutkijoille, jotka yleensä ovat jotakin tietäneet tästä
kielestä tahi sen olemassa-olosta.
Toisessa kirjoituksessa käsittelin lähemmin Strindbergin esittämiä
heprealaisia sanoja ja huomautin niitä vastaavista suomenkielisistä
sanoista.[5]
Kuluipa aikaa jonkun verran ennenkuin nämät "alakertakirjoitukseni"
näkivät "Hufvudstadsbladetissa" päivän valon, -- mutta minkälaisina!
Eräänä mätäkuun sunnuntaina ilmestyi sitten yksi, sanomalehden
tilapäistoimittajain laatima sekotus; -- osia kummastakin
kirjoituksestani sekasin ja painovirheillä höystettynä! Sellainen
julkaistiin kysymättä, voinko minä hyväksyä omanani julkaistavaksi
tuollaista seosta.
Tarkotuksena oli nähtävästi esittää kirjoitukseni mätäkuun sukkeluutena
tahi näyttää, että kirjoittaja oli kesälämmön lyömä. Ainakin
tällaisella menettelyllä tarkoitettiin esittää minut yksinäiseksi
intoilijaksi. Enhän nojautunut sarjaan loistavia neroja, joilla oli
ollut sama mielipide. Alkukatsaus -- loistavine nimineen aina
Tacituksesta alkaen -- oli nimittäin pyyhitty koko kirjoituksestani. --
En tuosta hämmästynyt, vaan päätin seuraavissa kirjoituksissani vielä
kerran esittää ne otteet erinäisistä kirjoituksista ja niiden nerojen
nimet, mitkä "lehtitoukat" olivat paperikoriin leikelleet.
Mutta kun kolme kirjoitustani oli julkaistu, tehtiinkin tenä -- jotta
"_ei yleisöä väsytettäisi_".[6]
Tässä mökissä, missä nyt maaseudulla istuskelen ja tätä kirjoittelen,
en enää voi muistaa kaikkia niitä eri teoksista kirjoittamiani otteita,
jotka joutuivat sanomalehden paperikoriin, mutta silloin mainitsemani
nimet voin tässä vieläkin mainita:
Tacitus.
Svenonius.
Rudbeck Nuor.
Lejonhjärta-Kajanus.
Rasmus Rask.
Jakob Grimm.
Klapprot.
Louis Lucien Bonaparte.
Porthan.
C.A. Gottlund.
Rovasti Idman.
Elias Lönnrot.
Heinrich Winkler.
Jules Martha.
Taylor.
Kossinna.
Näihin kielineroihin kuului myöskin Hänen Majesteettinsa Venäjän
Keisarinna Katharina II, joka ei ainoastaan seurustellut kaiken
maailman nerojen kanssa, vaan myöskin julkaisi huomattavan teoksen
_kaikkien_ kielien keskinäisestä sukulaisuudesta. Jos Keisarinna olisi
tuntenut sen keltuaisen eli alkuperäis-suomalais-slaavilaisen kielen,
joka vielä silloin uinaili meidän metsissämme, olisi hän varmaankin
ojentanut suojelevan valtikkansa meidän koko maamme yli ja jo silloin
loihtinut ilmoille suomenkielisen kirjallisuuden kukoistuksen.
Näitä nimiä vastaan, joista Rask, Bonaparte ja Klapprot ovat parhaimpia
kaikkien aikain kielineroista, eivät vastustajamme voi esittää juuri
muita nimiä kuin Vilhelm Thomsenin ja ehkä muutamia muita nykyisin
elossa olevia jäljittelijöitä ynnä toisen ja kolmannen luokan
professoreja. Tämän sangen lyhykäisen johdannon jälkeen täytyy nyt
ryhtyä itse asiaan -- from sounds to things -- ja tulen minä aluksi
vähän selailemaan varsinaisten suomalaisvihaajaimme julkaisemaa
lentokirjasta "Svenskt i Finland".[7] Sen jälkeen katselkaamme
seuraavissa teokseni vihkoissa kuinka ihmeellisen paljon on
havaittavissa:
"Suomalaista
Europassa, Aasiassa ja Afrikassa".



VASTAUS KIRJASEEN "SVENSKT I FINLAND" ("Ruotsalaista Suomessa").


Europan valtiomiehet ovat julkaisseet "valkoisia", "punaisia",
"keltaisia", "vihreitä" ja "harmaita" kirjoja, -- joita ei kukaan lue;
ystäväni Strindberg julkaisi aikanaan sinisiä kirjoja puhesanojen
merkityksestä ja "taikuruuksista" Ruotsissa. Meillä on professori T.E.
Karsten laskenut mielikuvituksensa liikkeelle "keskiajan miehen" Turun
tuomiokirkon "_Mustaan kirjaan_" tekemistä kirjoitusvirheistä.
Siten ovatkin jo kaikki sateenkaaren värit tulleet käytetyiksi ja minun
käytettäväkseni on jälellä ainoastaan ruostumattomat metallit.
Kirjoitankin sen vuoksi
Suomen kultaisen kirjan
jotta ei suomalainen arvoitus:
Kultaa kujaiset täynnä,
Hopiata tanhuaiset,
Eikä ole ottajata,
loppumattomiin kaikuisi kuuroille korville. Tämä minun kultainen
kirjani on ainoastaan epäsuora vastaus yleisgermaaniseen
herjauskirjaseen
"Ruotsalaista Suomessa".
Ei sen vuoksi sovi minulta odottaa perinpohjaista vastausta kaikkiin
tässä poliittisessa lentokirjasessa hämärästi syntyneisiin ja hämärästi
lausuttuihin lauselmiin, uhkauksiin ja syytöksiin. Sellaisen vastauksen
antamiseen on aikani liian niukka -- jopa liian kalliskin.
Kuitenkin mielen haikeudella näen miten se kansanheimo,[8] josta
itsekin olen syntyisin, ei ainoastaan vähene lukumäärältään,
eristäymisensä ja epäsiveellisyytensä vuoksi -- vaan miten sen henkinen
näköpiirikin yhä supistuu.
Minusta näyttää kuin johtuisi tällainen tila johtajanerojen ja
personallisuuksien puutteesta sekä sellaisten johtotähtien luomiseksi
tarvittavan voiman puutteesta.
Ne kääpiöt, jotka nostivat perinnön Lönnrotin, Runebergin, Snellmanin
ja Topeliuksen jälkeen, ovat hukanneet aikaa noin 50 vuotta sotimalla
kieltä vastaan, jota -- olkoonpa se miten vaikeata tahansa -- luulisi
voitavan oppia kymmenessä vuodessa!
Onhan jo satasen vuotta siitä kun Suomi oli Ruotsin siirtomaa, jossa
ruotsalaiset herrat ja voudit mellastelivat, mutta yhä vielä ilmestyy
meillä lentokirjasia, joissa ruotsikot vaateliaalla tavalla käyttelevät
sanoja: "meidän asemamme", "meidän kielemme", "meidän lakimme", "meidän
rahamme" ja "meidän oikeutemme". Laskekaammepa kerrankin kätemme
sydämelle -- eikä aina vaan lompakolle; ja sanokaamme kerrankin suora
totuus vaikkapa se karvastelisikin.
Kerran sadassa vuodessa on ainakin _yksi_ totuus lausuttava, muuten
ilma aivan liiaksi pilaantuu valheista ja kuvitteluista.
Vaikkapa joudun sen vaaran alaiseksi, että minut
teennäis-ruotsalaisuuden "infante terribile'nä"[9] leimataan
"uloskatsottavaksi", tahdon kuitenkin kerta kaikkiaan sanoa totuuden
sanat:
Kaikki tuo räyhäävä ja vaatelias puhe meidän oikeudestamme -- meidän
tulevaisuudestamme -- meidän asemastamme -- meidän kielestämme ja
meidän "länsimaisesta sivistyksestämme", ei, totta toisen kerran, ole
muuta kuin sellainen tavaraleima tahi liikemerkki, jonka suojassa me
"finländarit" haluamme jatkaa tuottavia sivuelinkeinojamme
mannaryynilähettiläinä, sillin tuottajina, tukkihuijareina,
viinatehtailijoina ja paperikuninkaina.
Suomalaisten oikeudeksi jää vähemmin tuottava maanviljelys. Mutta
jumala varjelkoon meitä heidän kielestään. Mehän haluamme heiltä vaan
-- leipää ja perunoita.
Ruotsikot valittavat _kaupunkiemme suomalaistumista_.
Kun suomalaisia muuttaa Suomen pääkaupunkiin ja perustelee siellä
pankkeja, niin sortavathan he "meidän oikeuksiamme" ja "meidän
etuoikeuksiamme" ynnä "meidän kauppaetujamme".
On sekin puhetta! -- Jos Suomen kansa, jonka valistunut Venäjän Keisari
yli 100 vuotta sitten korotti _kansakuntain joukkoon_ -- vihdoin sadan
vuoden lopulleen kuluessa varovasti astuu esiin ja tahtoo viedä maasta
voinsa ja puutavaransa itse, niin totta tosiaan ei siitä joudu
vaaranalaiseksi "länsimainen sivistys", mutta kyllä sen sijaan
ruotsikkojen osingot ja pankkiosakkeet!
Kun suomalaiset itse oppivat lähettämään paperia englantilaisille ja
venäläisille sanomalehdille, niin eiväthän siitä joudu vaaranalaisiksi
"ruotsalainen kielemme" ja ruotsalaiset kirjamme, vaan kylläkin paperit
meidän ruotsalaistemme _lompakoissa_ ja heidän kuponkikirjansa.[10]
Ja lopuksi: jos suomalaiset "yks'kamarissaan" heräisivät tietoisuuteen
siitä, että heidän käsissään on Europan suurimmat voimalähteet --
Imatra ja tuhannet muut kosket, -- joita typeryydessämme ja
saamattomuudessamme emme ole käyttäneet; jos, sanon minä, suomalaiset
itse päättävät panna valjaisiin nämät kosket ja lähettää sähkövoimaa
Pietariin -- mitenkä siitä voisi syntyä vaaraa "länsimaiselle
sivistykselle"?
Sellaista voivat kuvitella jotkut luvuista kuluneet "länsimaiset"
professorit -- sellaista voidaan kuvitella sini-keltanokkasille Upsalan
ylioppilaille, jotka saapuvat tänne kesävierailuille juomaan
"veljenmaljat" "suomenmaalaisten" veljien kanssa ja maistamaan
"Skönstetin sinistä" tahi "Blåstetin kuivaa" kotimaista tahi emämaista
punssia. -- Mutta Ruotsinmaan tietoinen kansa kuuntelee vaan toisella
korvallaan mokomia Jeremiaan valitusvirsiä, sillä Ruotsin ruotsalaiset
ovat jo kauvan koettaneet parantaa kauppasuhteitaan suuren Venäjän
kanssa, jonka pääkaupungin parempi valaiseminen suomalaisten koskien
voimalla ei voi olla vaaraksi itä- eikä länsimaiselle sivistykselle.
Suurin osa "Svenskt i Finland" kirjasessa olevista tehottomista,
mehuttomista ja voimattomista valitusvirsistä muistuttaa juopumuksen
tähden kuihtunutta seppää, joka näkee vasaran luisuvan nuorempiin ja
voimakkaampiin käsiin. Sellainen mies näkee vaaroja kaikkialla ja
pikku-ukkoja keskellä päivää. En minä puolestani voi ottaa
ruotsikkojemme poliitillista itkuvirttä vakavalta kannalta. Tahi mitä
sanottaisiin matematiikkaan perehtyneestä, jonka mielipiteen mukaan:
1 + 1 = 0?
Muuan aikamme suurimmista tiedemiehistä lausuu teoksessa: "The man and
the brain":
"_Se, joka oppii puhumaan kahta kieltä, tekee sielunsa
kaksinkertaiseksi_".
Mutta "Svenskt i Finland" kirjasessa sanotaan päinvastoin (sivu 146):
"_Jolla on kaksi äidinkieltä, sillä ei ole yhtäkään_".
Siis: 1 + 1 = 0. -- -- --
Tämä puoluehullutuksen äkisti nostama neronleimaus on lähtenyt varsin
pontevasti herra Einar Pontànin päästä. Tämän "pontevuuden"
johdonmukaisena seurauksena olisi se, että ruotsinkielisissä
kouluissamme olisi kaikkien muitten kielten opetus lopetettava, koskapa
pitkäkalloiset ruotsikkomme ovat käyneet henkisesti niin kapeiksi,
etteivät he enää voi oppia muuta kuin oman kielensä.
Kylläpä olemme Ruotsin mahtavuuden ajan jälkeen vaipuneet syvälle!
Kustaa II Adolf jaksoi vielä oppia _kuutta_ kieltä ja hänelle jäi silti
aikaa "lihomiseenkin".
Käyttikö Kustaa Adolf myöskin suomenkieltä, se on epäiltävää.[11]
Kaikessa tapauksessa opettaa historia, että hän osasi panna arvoa
"hakkaa päälle"-läisilleen, sillä kun oli kuuma käsissä, kuten
Lech-virralla ja Lützenin tantereella, asetti hän suomalaiset ensi
riviin. Taisipa hän tietää mitä teki.
Mutta jos uskoisi "Svenskt i Finland" tekeleen viisauksiin, olisi
"_tietoisuutta kaiken suomalaisen ja kaiken ruotsalaisen
vastakohtaisuudesta ylläpidettävä ja tiukennettava_." (Sivu 146).
-- Hm!
Kumpi tulee enemmän menettämään sellaisten "vastakohtain
tiukentamisesta", sitä ei ole vallan vaikea arvioida!
Tohtori Gabriel Nikander toteaa sanotussa kirjasessa, että ruotsia
puhuva väestö, joka vuonna 1880 oli 14,32 % Suomen väestöstä, oli
vuonna 1910 alentunut 11,79 prosentiksi. -- Eiköhän ole selvää, että
ruotsia puhuvien vähenemisen ja rodun huononemisen ehkäisemiseksi ei
"vastakohtain tiukentaminen" ole sopiva keino, sillä ruotsia puhuvien
yksipuolisuus on jo kyllin suuri.
"Finländarien" kansanheimo ei tarvitse enempää toivottomuutta
(pessimismiä), eikä kiinnelaastarin tapaisia "kokoomuskirjoituksia". He
tarvitsevat vielä muutamia -- "suuria hautajaisia" ja sitten: _uutta
verta_ -- uutta verta, mihin hintaan tahansa!
Saman teoksen 146 sivulla on luettavana seuraava makupala:
"_Niin kauan kuin ruotsalainen mies tahi nainen, mentyään naimisiin
toista kansallisuutta olevan henkilön kanssa, sallii suomenkielen tulla
kodin ja heidän lastensa kieleksi, niin kauvan ja siihen saakka eivät
mitkään käytännölliset uudistukset (!) voi tehdä meidän (ruotsikkojen)
asemaamme varmaksi_."
Kuten näkyy, on taaskin kysymyksessä "meidän asemamme", jonka hyväksi
lapsetkin ovat uhrattavat. Mutta jos me (ruotsinkieliset Suomessa)
uhraamme lapsemme, niin uhraammepa samalla kertaa "asemammekin" --
tulevaisuudessa.
Puolueella, joka rupeaa esiintymään kansan holhoojana
avioliitto-asioissa ja häiritsemään kotirauhaa, ei ole
tulevaisuusmahdollisuuksia, siitä voidaan olla varmasti vakuutettuja.
"Finländari", joka, pitäen silmällä "meidän asemaamme", estää lapsiaan