Suomen kansan eläinsatuja: Ensimmäinen sarja suomalaisia satuja lapsille - 3

No, karhu lähti osotetulle paikalle odottelemaan vanhan hevosen huulen
putoamista. Odotti, odotti, mutta eihän se pudonnutkaan. Ei, vaikka
kuinka kauvan odotti. Nolona tuli hän ketun luo ja sanoi:
-- Eihän se pudonnutkaan!
-- Sekö alahuuli?
-- Se.
-- No mene uudestaan ja jos ei se nytkään rupea putoamaan, niin mene
hevosen takapuolelle ja nykäse sitä vähän hännästä. Silloin se putoaa
-- sen kun hevonen herää ja ravistaa päätänsä.
-- Hyvä, teen niin!
Karhu meni uudestaan hevosen luo ja kun se huuli ei ruvennut nytkään
putoamaan, meni hän hevosen takapuolelle ja nykäsi sitä vähäsen
hännästä. Silloin hevonen heräsi, ja antoi nykäisijälle sellaisen
potkun, että se lensi monen sylen päähän hevosesta, eikä tullut toista
kertaa sen huulen putoamista odottamaan.


Karhun mahtava kyyti.

Sattuipa kerran karhu olemaan makaamassa heinäladossa, ja sinne tuli
rovastilan renki hakemaan heiniä heinähäkillä. Kallistettuaan häkin
sopivasti ladon oven eteen, meni renki heinälatoon ja rupesi mättämään
heiniä hangolla häkkiin. Mutta hanko sattui jotenkin pistämään karhua
ja tämäkös siitä ryöpsähti kohti ladon ovea. Mutta kun sen edessä oli
heinähäkki, joutui hän siihen ja tämä taas hänen tähtensä kallistui
oikeaan asentoonsa ja tästä kaikesta taas säikähti hevonen ja lähti
hirveätä vauhtia kylään päin juoksemaan. Karhu tapautui häkin laitoihin
ja lähti siinä mahtavana pystyasennossa ajamaan kylään päin.
Kun hän näin ikään ajoi kylän läpi, niin kaikki vastaan tulevaiset,
pastori, lukkari ja vallesmanni, jäivät suuresti ihmettelemään, että
mistä se rovasti ajoi niin hirmuista vauhtia ja niin äkäisen näköisenä.
Ei edes tervehdystäkään kellekään tehnyt!
Mutta kun karhu saapui rovastilan pihaan, niin rovasti kammarissaan
säikähti pahanpäiväisesti, että mitenkä se piispa nyt näin
sopimattomalla ajalla saapui pappilaan, ja hän hyökkäsi kiireellä
korkeata vierasta vastaanottamaan. Mutta suuripa oli rovastiukon
hämmästys, kun näki pihaan ajaneen karhun, itsensä ilmeisen karhun.
Mutta tämä hämmästys ei kestänyt kauvan, vaan muuttui kohta iloiseksi
riemuksi, sillä karhu otettiin kiinni ja pidettiin sen saannin johdosta
suuret, mainiot peijaiset.


Kumpi näkee ennemmin päivännousun eli Sian viisaus.

Kettu se tahtoi olla kaikkia viisaampi kaikessa ja löi kerran vetoa
sian kanssa, kumpi ensiksi näkisi päivän nousun aamulla. Sika ei
virkkanut mitään, löi vaan vetoa ja liippasi silmäänsä.
Ruvettiin siitä yhdessä maata erään vuoren juurelle, laaksoon, jonka
toiselta puolelta nousi toinen vuori. Kettu rupesi maata tuohon toiseen
vuoreen päin, jonka takaa oli päivä nouseva, uskoen siten näkevänsä
ennemmin päivän nousun, mutta sika asettui maata siihen vuoreen päin,
jonka takaa päivä ei ollut nouseva, -- jolle asettumiselle kettu
makeasti nauroi.
No, aamulla kun päivä nousi, näki sika ensiksi sen, sillä sen säteet
sattuivat ensiksi sen vuoren harjaan, johonka hän katseli, eikä sen,
jonne päin kettu katseli. Nousi siis ylös ja röhkäsi:
-- Röh, röh, johan se päivä nousee!
-- Mitä, joko se nousee? Eikö mitä, lausui kettu.
Mutta kun hän käännähti katsomaan samaan suuntaan kuin sika, huomasi
hän päivän todella nousevan ja myönsi häpeällä sian hänet voittaneen.


Susi etsimässä ateriaansa.

Kerran käveli susi nälkäisenä metsässä ja tapasi sian porsaineen
aholla. Ahaa, tuostahan minä saankin aterian, sanoi itsekseen ja tuli
sikaperheen luo. Sanoi emäsialle:
-- Kuulehan, minä syön poikasi!
-- Elä veikkonen vielä syö, anna minun ne ensin kastaa. Ne ovat vielä
kastamattomia.
-- No kasta heidät sitten!
Sika kokosi porsaat ja vei ne joen rannalle, josta äkkiä syöksähti
veteen ja ui joen toiselle rannalle, ja pelasti siten poikansa sekä
itsensä.
Susi nolostui suuresti tuosta ja lähti alakuloisena uutta parempaa
tilaisuutta etsimään.
Tuli hän kahden pässin luo, jotka riitelivät kovasti keskenään. No nuo
riitapukarit minä syön, ajatteli susi ja sanoi pässeille:
-- Kuulkaapas, minä syön teidät.
-- Elä veikkonen vielä syö, anna meidän ensin sopia, sillä muutenhan me
vielä sinun vatsassasikin riitelisimme ja pilaisimme nautintosi. Anna
meidän ensin sopia.
-- No sopikaa sitten!
Silloin pässit lähtivät voimainsa takaa pinkasemaan taloon päin ja
pääsivät siten suojaan sudelta.
Susi tuli entistä alakuloisemmaksi ja lähti aivan epätoivoisena
jatkamaan matkaansa.
Eräällä kedolla kohtasi hän kuitenkin kaksi pukkia, ja hän lausui,
sydämessään iloiten, heille:
-- Syön teidät.
-- Elä veikkonen heti syö, vaan odota, kunnes laulamme tässä pienen
iltaveisuun.
-- No laulakaa sitten!
Vuohet nostivat silloin kovan huudon ja herättivät lähitalon huomion,
josta tuli väkeä ajamaan suden kauvas pukkien luota.
Jopa susi tuli surulliselle mielelle tästä kaikesta, ja hän sanoi
itselleen ylen onnettomana:
-- No olinpa minä aika hullu, kun annoin kaikkien pettää itseäni!
Olinko minä pappi, että minun piti ruveta vuottamaan porsaitten
kastamista, ja olinko minä mikään tuomari, että minun piti odotella,
kunnes pässit sopisivat? Ja olinko minä vihdoin mikä lukkari, että
minun piti ruveta vuottelemaan vuohien iltaveisuuta! Ei, ei, ei minusta
tule enää mitään ja parasta taitaa olla kuin päätän päiväni.


Suden vierailu sian, pässin, jäniksen ja kukon luona.

Pitivätpä sika, pässi, jänis ja kukko kerran asuntoa yhdessä, omassa
rakentamassaan pirtissä metsässä. Kerran he näkivät suden tulevan
heille vieraiksi. He tiesivät hänet pahaksi vieraaksi ja sentähden
varustautuivat häntä sen mukaa vastaanottamaan. Sika sanoo:
-- Oh, kyllä minä sille näytän, minä torahampaillani sitä noin ikään
reidestä sipasen!
Pässi päkättää:
-- Minä sitä noin ikään vasten otsaa pusken.
Jänis sanoo:
-- Minä sille näin ikään vasten naamaa irvistän.
Kukko kiekuu:
-- Minä sille näin ikään siipeä lyön ja huudan kohti kitaa "lähde
lietsuun, lähde lietsuun!"
Näin urmakasti he päättivät ottaa vastaan lähestyvän vieraansa.
No, tulee susi tupaan.
Samassa silmänräpäyksessä töytää sika minkä kerkiää pöydän alle, käyden
siellä hätäisesti hampaita louskuttamaan, pässi kavahtaa penkille
pöydän taa ja käy siellä kauhistuneena päkättämään, jänis keikahtaa
uunille ja alkaa siellä surkeasti lelettää ja kukko lentää ryöpsähtää
orrelle, jossa alkaa hirmuisen hätä-kiekunnan ja siivenlyömisen. Niin
urmakasti he ottivat vieraansa vastaan.
Mutta kummiinsapa joutui itse susikin tästä. Hän katseli hetken kaikkea
tätä, katsoi sikaa, katsoi pässiä, katsoi jänistä ja kukkoa, ja sitten
pudisti päätään ja lähti kiireisesti pois tuvasta. Ja tultuaan
pesälleen kertoi hän siellä pojilleen:
-- Olipa se vastaanotto ja talonväki! Kun minä menin tupaan, niin mikä
lie vanha akka töydännyt pöydän alle ja alkanut siellä hampaitaan
louskuttaa, räätäli päkkäotsa taas oli pöydän takaa minut saksillaan
pistää ja poika pihkakoipi kiipesi uunille ja alkoi siellä tehdä
taikoja ja vihdoin kukkokiekuu punasilmä lensi orrelle ja alkoi sieltä
koko maailmaa apuun huutaa! Ei siellä voinut mitenkään pitempään
viipyä!


Vanhan miehen kertomus.

Vanha mies kertoo:
Satuinpa minä kerran pyytämään yösijaa talosta, jossa kävi pahamies.
Minulle vastattiin:
-- Kyllä muuten mielellämme antaisimme, mutta tässä meillä käy öisin
vitsaahousu ja mitenkä sinä miekkonen voinet tässä saada rauhaa.
-- Kyllä minä saan, sanoin minä, olkaa huoleti minun puolestani!
Minulla on näettekö semmoista kansaa mukana, joka kyllä selviää yksistä
vitsahousuista!
-- No, ole häntä sitten!
Ja minä kävin viettämään yötäni talossa, jossa kävi öisin pahamies.
Asetin joukkoni omille paikoilleen tuvassa: kukon pöydälle, sian penkin
alle, kissan uuninedustalle, pässin oven suuhun ja pukin eteiseen sekä
kävin muiden kera nukkumaan.
No kun yö tuli, niin tuli vitsahousu tupaan ja alkoi kuukkia siellä.
Mutta kun se tuli pöydän luo, niin kukko sitä nokkasi keskelle kuonoa,
kun se meni penkin luo, niin sika sitä haukkasi reiteen ja kun se meni
uunin edustalle, niin kissa siltä repi siinä toisen silmän, ja kun se
meni oven luo, niin pässi sitä puski kylkeen ja kun se lähti tuvasta ja
tuli ulko-ovelle, niin pukki antoi sille sellaisen takapotkun, että se
lensi monen sylen päähän pihalle.
Niin lähti vitsahousu pois tuvasta, ja kun se piestynä ja revityin
silmin tuli kotiin, niin olipa sillä kertomista käynnistään:
-- Se oli vasta kerta! sanoi hän. Kun menin pöydän ääreen, niin eikös
siinä istu räätäli ja nappase saksillaan kappaletta nenästäni ja kun
menin penkin luo, niin siellä seisoo nikkari työssään ja sipasee
höylällään minulta palan reidestäni ja kun menin lieden luo, niin
siellä kaivaa emäntä kalavartaalla toisen silmän päästäni, ja kun
rupean lähtemään ovesta, niin siellä lyö suutari minua lestillään
kylkeeni ja kun yritin ulko-ovesta ulos, niin siellä antaa isäntä
minulle sellaisen potkun, että lensin monen sylen päähän pihalle. Se
oli kerta, se oli kerta! päätti pahamies kertomuksensa.
Semmoinen oli vanhan miehen kertomus yön vietosta talossa, jossa kävi
pahamies.


Kettu tuomarina.

Rupesipa karhu käymään miehen kaurahuuhdassa. Käy, käy, joka päivä käy
tallaamassa ja repimässä kaunista, valmistuvaa viljaa. Silloin mies
vihdoin päättää panna loukun karhua varten lähelle huuhtaa. Paneekin
sen, ja toisena päivänä tarttuu karhu siihen.
Karhu siinä rimpuilemaan ja kauheasti mörisemään. Rimpuiltuaan ja
möristyään puolisen päivää, saa hän vihdoin jalkansa irti loukusta ja
lähtee etsimään miestä, voidakseen hänet syödä. Löytääkin hänet ja
ilmottaa hänelle aikeensa. Mies sanoo siihen:
-- Elä veikkonen tutkimatta syö, lähdetään ensin etsimään tuomari ja
annetaan hänen asia ratkaista.
-- No mennään!
Ja lähdetään etsimään tuomaria. Tulee kettu vastaan. Kysytään häneltä,
eikö hän rupeisi heille tuomariksi. No mikä on asia? kysyy kettu.
Sellainen ja sellainen -- hänelle asia juurta jaksain selvitetään.
Kettu kuultuaan tämän suostuu toimeen. Mutta sanoo:
-- Ensin on käytävä paikan päällä asiaa aprikoimassa, sitten vasta
käydään lopullista harkintaa pitämään!
No, mennään paikan päälle, kaurahuuhdan laitaan, jossa loukku on,
siihen seisahdutaan. Kettu kysyy, osottaen kaurahuuhtaa, karhulta:
-- No tässäkö sinä olet käynyt viljaa tallaamassa?
-- Siinä.
Sitten osottaa kettu loukkua ja kysyy mieheltä:
-- Entä, tässäkö on se laitos, johon karhu tarttui?
-- Siinä.
-- No laitapa sitten, virkkaa hän edelleen miehelle, loukkusi siihen
kuntoon missä se oli ennen laukeamista!
Mies laittaa.
-- No käyppäs sinä karhu tuohon loukkuun ja näytä tarkoin, mitenkä sinä
siihen tartuit, sanoo sitte kettu karhulle.
Karhu näyttää. Mutta silloin loukku laukeaa ja karhu jää eturuumiistaan
kiinni siihen. Miehen hämmästellessä ketun toimia sanoo kettu hänelle:
-- Lyö päälle, lyö päälle, siinä oikeus, siinä tuomio!


Miesten syöjä ja karhujen sitoja.

Kerran mies kynti kaskihalmetta ja kun hevonen potki ja vinkui, niin
sanoi hän sitä karhun syötäväksi.
-- No, kun kerran lienee minun syötäväni, niin anna tänne! ilmestyi
karhu halmeen laitaan ja lausahti miehelle.
Mies säikähti suuresti tästä, eikä tietysti tahtonut mitenkään antaa
hevostaan karhulle, vaikka se olikin potkija ja vinkuja. Lausui hän
karhulle rukoilevasti:
-- Elä veikkonen vielä heti vaadi, vaan tule ottamaan vasta huomenna!
-- No, olkoon menneeksi! Mutta silloin sinun on oltava varmasti tässä
hevosinesi, tässä samassa paikassa!
-- Olen, olen.
Karhu meni metsään, mies lähti alakuloisena hevosineen kotiin.
Tuli häntä vastaan kettu ja kysyi, että miksi mies oli niin
alakuloisella mielellä, Niin ja niin, kertoi mies hänelle asiansa.
-- Voi veikkonen, kuinka vähään sinä hätäydyt, lausui kettu asian
kuultuaan ja tarjoutui miehelle apulaiseksi huomenna, jolloin karhu
tulisi hevosta hakemaan.
-- Hyvin mielelläni otan sinut apuun, lausui mies ja kiitti
kiittämistään kettua.
He määräsivät ajan ja yhdyntäpaikan ja lähtivät omille teilleen.
Huomenna he kohtasivat toisensa määräaikana määräpaikassa. Siinä opetti
kettu miestä:
-- Kun nyt menet määräpaikkaasi, niin elä hätäile eläkä hämmästele,
vaan ole niinkuin ei olisi tapahtunut mitään! Kun sitten karhu rupeaa
pyytämään hevosta, elä anna heti vastausta, vaan kuuntele kunnes minä
alan rämistellä ja kolistella kovasti metsän laidasta. Silloin karhu
kysyy sinulta: "mikä se on?" Sinä vastaat: "Se on miesten sitoja ja
karhujen tappaja ja taitaa se sinutkin tappaa." "Voi, voi, sanoo
silloin karhu, minne minä nyt? sehän syö minut tuohon paikkaan!"
Silloin sinä sanot: "käy tuohon kantturaksi reen viereen!" Tämän kun se
on tehnyt, menee loppu itsestään, ei muuta kuin teet vaan, miten sieltä
metsän laidasta käsken. Muistatko nyt?
-- Muistan, muistan, vakuutti mies sanomattoman iloisena.
No, meni mies hevosineen karhunkohtaamismääräpaikkaan ja kettu meni
metsään.
Tuli sitten karhu määräpaikalle ja pyysi heti hevosta. Mies ei antanut
heti vastausta, vaan kuulosteli, kunnes rupesi metsän laidasta
kuulumaan pahaa räminää ja kolinaa. Karhu säikähti tuota ja kysyi:
-- Mikä se?
-- Se on miesten sitoja ja karhujen tappaja ja taitaa se sinutkin
tappaa.
-- Voi veikkonen, mihinkäs minä? Sehän syö minut tuohon paikkaan.
-- Käy tuohon kantturaksi reen vierelle!
Karhu ihastui tästä mainiosta ehdotuksesta ja kävi heti kantturamaiseen
asentoon reen vierelle.
Nyt tuli kettu lähemmä halmetta ja kysyi kolealla äänellä mieheltä:
-- Mikäs siinä sinulla reen vieressä on?
-- Ka kanttura, niinkuin näet, vastasi mies.
-- Vai kanttura! Mutta miksi et kantturaa kumoon kaada? Ennen mies aina
moisen hyvän kantturan kumoon kaatoi. Kaada pois!
-- Elä veikkonen pahasti kaada; kuiskasi silloin karhu pyytävästi
miehelle.
-- Ka, voipihan tuon kaataa, tuumi mies ketulle ja kaatoi karhun
kyljelleen.
-- No, etkö kaadettua kantturaa rekeen nosta? jatkoi repo halmeen
laidasta. Ennen mies aina kaadetun kantturan rekeen nosti. Nosta pois!
-- Elä veikkonen rutosti nosta, kuiskasi karhu miehelle pyytävästi.
-- Ka, voipihan tuon nostaa, sanoi mies ketulle ja nosti karhun kankien
avulla rekeen.
-- No, nyt kai sen nuorinnetkin, sanoi repo metsän laidasta. Ennen mies
aina suuren kantturan rekeensä nuoritsi. Nuoritse pois, nuoritse pois!
-- Elä veikkonen lujasti nuoritse, kuiskasi karhu miehelle nöyrästi, --
nuoritse varovasti!
-- Voipihan tuon nuoritakin, lausui mies ketulle ja nuoritsi karhun
rekeen.
-- No, nyt kai kantoinesi kotiinkin ajanet, virkkoi kettu metsän
laidasta ja mies, huomaten juonen, lähti kiireellä ajamaan kotiaan
kohden ja piti siellä vielä samana iltana suuret karhun peijaiset.


Pojan konstit eli Eläimet lattian alla.

Oli kerran pieni poika, oli mäkeä laskemassa. Laski, laski, tuli siihen
jänis ja sanoi:
-- Ota minuakin liukumaan?
-- Otan, otan, tule, sanoi poika ja asetti jänön kelkkaansa. Sitten vei
sen kotiinsa ja pani lattian alle.
Toisena päivänä laski hän taas mäkeä ja tuli kettu pyytämään päästä
hänen kanssaan mäkeä laskemaan.
-- Tule, tule, otan, sanoi poika ja kun kettu oli tullut hänen
kelkkaansa, vei hän sen samoin kuin jäniksen kotiinsa lattian alle.
Kolmantena päivänä tuli susi ja neljäntenä päivänä karhu, ja kaikki
joutuivat hänen vangikseen lattian alle.
Rupesi sitten poika veistä hiomaan -- jätti mäenlaskemisen.
Kysyi sieltä lattian alta silloin karhu:
-- Mitä sinä siitä veitsestäsi hiot?
-- Ka, hion sinun pääsi varalta, sen poikki leikatakseni.
-- Elä veikkonen, poikakulta, minun päätäni poikki leikkaa, minä
sinulle, kun minun pääni säästät ja minut täältä pois päästät, tuon
suuren lauman hevosia talliin.
-- Ka tuonet, niin en leikkaa ja poiskin päästän!
Karhu toimitti pojalle suuren lauman hevosia ja poika päästi hänet pois
vankeudestaan.
Mutta toisena päivänä hioi poika taas veistään.
-- Mitä sinä nyt siitä veitsestäsi hiot? kysyi susi lattian alta.
-- Ka, sinun pääsi varalta.
-- Elä veikkonen minun päätäni leikkaa, minä toimitan sinulle, kun
minut vielä täältä poiskin päästät, suuren karjan lehmiä.
-- Ka toimittanet, niin en tapa, päästänpä poiskin!
Susi toimitti pojalle suuren karjan lehmiä ja poika säästi hänet sekä
päästi.
Kolmantena päivänä hioi poika uudestaan veistä,
-- Miksi sinä nyt hiot sitä veistäsi? kysyi kettu lattian alta.
-- Ka sinun pääsi varalta.
-- Elä veikkonen minunkaan päätäni leikkaa, ja kun päästät minut vielä
täältä poiskin, niin toimitan sinulle suuren katraan lampaita.
-- No toimittanet, niin säästän sekä päästän.
Toimitti kettu pojalle suuren katraan lampaita ja poika säästi sekä
päästi ketun.
Hioi poika sitten taas neljäntenäkin päivänä veistä tuvassa.
-- No kelles sinä nyt hiot sitä veistäsi? kysyi lattian alta jänöjussi.
-- Ka sinulle, sinun pääsi varalta, lausui poika.
-- Elä veiklonen, poikakulta, minuakaan tapa.
-- No mitäs sinä toimittaisit minulle, mitä, kun minulta ei enää mitään
puutu? lausui poika.
-- Minä toimitan sinulle nuoren, kauniin emännän, lausui jänis
lattianalainen helkähtävällä äänellä.
Silloin poika päästi jäniksen tulisella kiireellä lattian alta ja --
sai palkaksi nuoren, kauniin emännän.



TOINEN OSA


Karhu tiaisen pesällä.

Kävipä kerran karhu tiaisen pesällä, sillä aikaa kun tiainen ei ollut
kotona. Tuli tiainen illalla kotiin ja pojat kertoivat hänelle:
-- Kävipä täällä, isä, päivällä otus, joka oli niin suuri, että sinä
siihen verrattuna et ole muuta kuin muurahaisen kokoinen!
-- No vaikka olenkin näin pieni, niin jospa olisin ollut kotona, niin
kyllä olisin sille näyttänyt, kenenkä luona hän kävi, lausui tämän
johdosta mahtavasti tiainen. Antaahan, kun toisen kerran tulee!
No, karhu tulikin toisen kerran tiaisen pesälle, silloin kun tiainen
oli kotona. Isä, isä, nyt se tulee taas se suuri vieras, huusivat
lapset ikkunasta isälleen. Antaa tulla vaan! virkkoi mahtavasti tiainen
ja varustautui tulijaa rohkeasti vastaanottamaan. Sanoi:
-- Minä kun sille noinikään korvaan lentää tuiskahdan, niin lähtee se
siinä hengenvedossa pois tuvasta, eikä tule toiste.
No, tuli karhu tupaan. Mutta tiainen, nähtyään hänet, ei kyennyt
mihinkään, vaan lentää tuiskahti suinpäin tuvan lakeisaukkoon, jossa
pysyi koko sen ajan, minkä karhu vieraili hänen tuvassaan.


Havukka ja kuovi.

Kerran havukka, joka istui aina puussa, näki suokuovin ja huomaten
hänen pitkän nokkansa sanoi:
-- No onpa sinulla nokkaa!
Kuovi häpesi tuosta kovin, eikä osannut sanoa muuta kuin:
-- Onhan tuota, vaan mitäs siitä, kun se on niin heikkoa!
Silloin havukka arveli, että mitäpäs, kun sillä on niin heikko nokka,
niin töytäänpä sen päälle ja syön sen suuhuni.
Ja hän tekikin niin -- töytäsi päälle.
Mutta silloin kuovi, huomaten tässä olevankin toisenlaisen leikinlaskun
kysymyksessä, unohti häpeänsä ja kävi pitkällä nokallaan nokkimaan
julkeata hätyyttäjäänsä niin, että tämä töintuskin hänen kynsistään
pääsi.


Hiiri ja sammakko.

Kerran sammakko huomasi hiiren juoksentelevan puron laidalla ja kun
hänen mielensä rupesi kovin tekemään tuota samettiturkkista pikku
veikkoa, sanoi hän makeasti tälle:
-- Tuleppas tänne lammikkoon, täällä on toista kuin siellä kuivalla
maalla!
Hiiri arveli, että niinpä taitaa ollakin, ja lupasi tulla.
Mutta sammakko pelkäsi petosta -- arveli, että se tulee, mutta sitten
uipikin rantaan -- ja sentähden hän sanoi:
-- Mutta käypäs ensin hakemassa lankaa, jotta sitten kun tulet tänne,
voin sitoa jalkasi kiini minun jalkaani, jolloin sinun on turvallisempi
liikkua täällä.
Hiiri katsoi sen hyväksi ja lähti hakemaan lankaa.
Tultuaan takasin lammikolle laskeutui hän levollisesti veteen ja
sammakko sitoi langan toisen pään omaan jalkaansa ja toisen hiiren
jalkaan ja sukelsi sitten veteen ja rupesi vetämään hiirtä mukaansa.
Mutta silloin sattui huomaamaan hiiren haukka ilmassa ja samassa
silmänräpäyksessä lentää tuijasi tämä alas ja koppasi hänet kynsiinsä
sekä nosti ilmaan.
Mutta samalla kohosi yläilmoihin sammakkokin, ja joutui saman kohtalon
alaiseksi kuin pikku hiirikin -- haukan suuhun.


Hiiri kissalla räätälinä.

Rupesipa hiiri kerran kissalle räätäliksi. Kissa käski tehdä takin.
Hiiri lupasi.
Meni kissa takkiaan hakemaan. Sanoi hiiri:
-- Ei tästä takkia tullut.
-- No, mikäs siitä tulisi?
-- Housut.
-- No, tee no!
Meni kissa housujaan hakemaan, sanoo hiiri:
-- Ei tästä housuja tullut.
-- No mikäs siitä tulisi?
-- Tulisi liivit.
-- No, tee ne!
Meni kissa liivejään hakemaan, sanoo hiiri:
-- Ei tästä liivejä tullut.
-- Mikäs siitä sitten tulisi!
-- Tulisi lakki.
-- No, tee se!
Meni kissa lakkiaan hakemaan, sanoo hiiri:
-- Ei tästä lakkia tullut.
-- No, mitäs siitä sitten tulisi?
-- Tulisi kintaat.
-- No, tee ne!
Meni kissa kintaitaan hakemaan, taas sanoi hiiri:
-- Ei tästä kintaita tullut.
-- No mikäs siitä sitten tulisi?
-- Tulisi tuluskukkaro.
-- No, tee se!
Meni kissa tuluskukkaroaan hakemaan. Mutta kun ei siitäkään ollut
tullut mitään, töytäsi kissa hiiren niskaan ja söi sen. Siitä päivin
kissa aina syö hiiren, milloin saa sen. Sen pituinen se.


"Itseensä päinhän tuo vetää!"

Kerran metsämies käveli jousineen metsässä ja korppi ja teeri istuivat
läheisessä puussa. Nähtyään miehen sanoi korppi kumppanilleen:
-- Voi, veikkonen, nyt ei ole hyvä tässä olla, lennetään pois! Katso,
metsämies jännittää joustansa!
Teeri katsoa töllisteli metsämiestä ja lausui tyhmästi:
-- Vielä mitä, mitä hätää tässä! Katso: itseensäpäinhän tuo sitä vetää!
Korppi tiesi kuitenkin sen itseenpäinvetämisen tarkoituksen ja lähti
lentämään kiireisesti pois puusta, sensijaan kun teeri jäi puuhun.
Mutta kohtapa hän kellahtikin pois siitä ja sai hengellään maksaa
suuren tyhmyytensä.


Orava ja metsämiehet.

Ennen oli oravalla yhdeksän poikaa. Hän makaa metsässä pesässä. Lähtee
mies oravia etsimään, tulee siihen oravan pesälle, kolkkaa kirveellä,
arvelee: taitaa olla pesä!
Orava käskee poikiaan katsomaan, että minkälainen on ampuja.
-- Voi, emokulta, ylen on hyvin puettu, mitä parhaimmissa vaatteissa!
-- No sitten ei mitään hätää, maatkaa rauhassa!
Tulee toisenkerran toinen oravanampuja samalle oravan pesälle, käskee
orava taas poikiaan katsomaan: katsokaa, millainen on ampuja!
-- Voi emokulta, ylen on komea mies, mitä parhaissa vaatteissa, ja
koirakin sillä on sellainen sileäkarva, silaloimi!
-- No oi tälläkään kertaa mitään hätää, maatkaa vain rauhassa!
Tuleepa sitten kolmannen kerran oikein karuissa vaatteissa oleva mies
oravan pesälle ja käskee tämä poikiaan katsomaan.
Pojat katsovat, näkevät miehen, kiirehtivät sanomaan:
-- Voi, emokulta, siellä on oikein karuissa vaatteissa oleva mies
ampujana, ja koirakin sillä on kuin mikähän nälkäkurki.
-- Nyt armaat poikaseni, olisi parasta katsoa, mistä suorin tie pakoon
mennä, sillä tuo mies voi tehdä ihmeitä!


Västäräkki ja koskikara koskenlaskussa.

Löivätpä kerran västäräkki ja koskikara vetoa, kumpi heistä paremmin
laskisi pölkyllä kosken alas. Koskikara oli kaikkien tietäen parempi
laskija kuin västäräkki ja sentähden hän puhuikin kovin ylvästellen
itsestään sekä oli varma voitostaan. Västäräkki vain nöyrästi hyppeli
rantakivillä kilpalaskua odotellessa.
Tuli sitten kilpalaskun hetki. Koskikara asettui ylpeästi pölkyn
nenälle, västäräkki sijottui nöyrästi sen takapäähän.
Lähdettiin laskemaan.
Koskikara keikaili mahtavasti pölkyn nenällä, löi siipeä ja hypästeli.
Västäräkki ei virkkanut mitään -- kunnes tuli kosken kiivain kohta.
Siinä hän yht'äkkiä kohotti vartaloaan, iski siipiään ja huudahti:
-- Nyt sitä mennään!
-- Vai jo mennään! naurahti koskikara pölkyn nenällä ja käännähti
katsomaan västäräkin menoa koskeen. Mutta västäräkkipä pysyikin
tukevasti pölkyllä, sensijaan kuin koskikara kääntyessään kosken
kiivaimmassa kohdassa ympärinsä putosi pois pölkyltä ja sai kauvan
räpistellä vedessä ennenkun pääsi pois sieltä.


Koppelon "maailmanloppu".

Kerran koppelo kysyi kukolta:
-- Miksi kukko puulla nukkuu?
-- Siksi, jotta paremmin tietäisin, konsa tulee maailmanloppu ja se
suuri tulipalo ja vedenpaisumus.
-- Voi jos minäkin saisin sen tiedon, sanoi koppelo.
-- Saat sinäkin kun käyt puulle minun tapaani nukkumaan. Istu vaan ja
purista kynsiä kovasti puun ympäri, niin kohta saat tietää, milloin on
maailman loppu.
No käy koppelo kukon tavoin puulle nukkumaan, puristaa kynsiään kovasti
puun ympäri ja ummistaa silmänsä.
Mutta kun hän on siinä hetkisen istua kököttänyt, rupeaa kynsiä kovin
kuumottamaan ja hän pyörähtää puun ympäri ja putoaa maahan, sekä pää
kiveen kolahtaa.
-- Nytkö se jo tuli maailmanloppu?
-- Nyt!
Silloin lähtee koppelo hurjaa vauhtia juoksemaan metsään ja huutaa
mennessään: maailmanloppu, maailmanloppu! Eikä hän ole sen jälkeen
pihailmoille tullut eikä käynyt puuhun nukkumaan.


Kukko ja kana.

Kerran kukko ja kana menivät saunaan. Siellä ei ollut vettä. Käski
kukko kanan hakemaan vettä ja itse löi löylyä ja nousi lavoille.
Kana meni kaivolle, sanoi:
-- Hyvä kaivo, armas kaivo, anna minulle vettä!
-- Annan, jos tuot minulle kipon!
Kana meni emännän luo ja sanoi, tietäen tällä olevan kipon:
-- Hyvä emäntä, armas emäntä, anna minulle kippo!
-- Annan, jos tuot kengät!
Kana meni suutarin luo ja sanoi:
Hyvä suutari, kaunis suutari, anna minulle kengät!
-- Annan, jos tuot minulle naskalin.
Kana meni sepän luo ja sanoi:
-- Hyvä seppä, kaunis seppä, anna minulle naskali!
-- Annan, jos tuot rautaa.
Kana meni suon luo ja sanoi:
-- Hyvä suo, kaunis suo, anna minulle rautaa.
Antoi suo rautaa, vei kana raudan sepälle; antoi seppä naskalin, vei
kana naskalin suutarille; antoi suutari kengät, vei kana kengät
emännälle. Emäntä antoi kipon ja kana vei kipon kaivolle; kaivo antoi
vettä ja kana vei veden kukolle. Mutta kukko oli sillä välin saunassa
kuollut.


Kotka ja talitiainen.

Muinoin, kun linnut valitsivat itselleen kuningasta, niin tekivät
sellaisen määrän, että se, joka korkeimmalle lentää, se on oleva heidän
kuninkaansa. No, kotka tietysti lensi korkeimmalle. Lennettyään niin
korkealle, ettei muita enää näkynyt, lepäsi hän ja arveli: Nyt olen
kaikkien kuningas!
Mutta talitiainen olikin istuutunut kotkan niskaan ja kun kotka
katsahti ympärilleen, näki hän hänet itseään ylempänä. Siitä suuttui
kotka ja karkotettuaan tiaisen niskaltaan lähti yhä ylemmäs lentämään.
Mutta hän oli jo väsynyt, sensijaan kun talitiainen oli parhaissa
voimissaan ja jaksoi lentää paljon korkeammalle häntä. Siitä päivin on
kotka kyllä muiden lintujen kuningas, mutta talitiainen ei tunnusta
häntä siksi.


Mistä kyntörastas, tiltaltti ja laulurastas kielensä saivat.

Lähtivät kyntörastas, tiltaltti ja laulurastas kieliä hakemaan. Tulivat
ensin metsähalmeelle kyntäjän luo. Tämä täällä edestakaisin ajoi ja
vaon päässä aina käänsi ja tuontuostakin sanoi: "ptruu!" Siihen mieltyi
kovin kyntörastas, ja rupesi samalla tapaa halmeella edestakaisin
lentämään, pää alaspäin, siivet tönkällään sivuilla, halmeen reunassa