Suomen kansan eläinsatuja: Ensimmäinen sarja suomalaisia satuja lapsille - 2

repo sorkat suorina. Pitää mennä pakanat nostamaan ylös. Sanoo, ja
tulee tänne kuopan pohjalle. Täällä puhelee vielä jotakin itsekseen ja
sitten viskaa minut kuopan reunalle. Nyt olen minä pelastunut ja minä
viiletän metsään. Mutta kun hän sitten kumartuu sinua nostamaan,
asettuu kyrmyyn näinikään, niin silloin sinä äkkiä kavahda ylös ja
kapsahda hänen selkäänsä ja potkastaudu siitä ylös kuopan reunalle.
Niin me molemmat täältä pelastumme!
No niin tehdäänkin. Mies tulee kuopan reunalle, huomaa kuopassa
kuoliaat, laskee kuoppaan, puhelee jotakin itsekseen ja viskaa ketun
pois ja sitten kumartuu nostamaan sutta. Mutta silloin susi kavahtaa
äkkiä miehen selkään ja pökäsee sitä myöten pois kuopasta. Niin
pelastuivat susi ja kettu pahasta hukanhaudasta, ja siitä on susi
ikikiitollinen ketulle, vaikka tämä tekeekin hänelle alituiseen pahoja
kolttosia.


Ketun ja jäniksen kiista juoksusta eli jäniksen ajo.

Kerran sattuivat kettu ja jänis yhteen ja heille syntyi kiista siitä,
kumpi heistä olisi etevämpi juoksussa. Jänis väitti kivenkovaan, että
hän on etevämpi, mutta kettu väitti toisin.
-- Lyödään vetoa, ehdotti jänis.
-- No lyödään!
Veto lyötiin ja lähdettiin kilpapaikalle. Mutta juuri juoksuun
ryhdyttäessä sanookin kettu:
-- En minä viitsikään, sillä minä tiedän erään eläimen, joka on meitä
kumpaakin vikkelämpi. Mitäpä silloin tämä toimi hyödyttää?
-- No minkälainenhan tuo eläin on, ja missä se on? kysyy jänis
ylenkatseellisesti.
-- Täällä se on, täällä aholla, sanoo kettu. Mutta sen minä sanon, että
sen eläimen perässä ei todellakaan meikäveli pysy, eikä pysy moni
muukaan!
-- No annahan olla, kunhan nähdään. Kunhan nähdään, niin eiköhän
sentään sen perässä pysyttäne!
-- Ei.
No tultiin siitä aholle, ja kettu osotti hevosta, nuorta kaunista
hevosta, joka makasi aholla.
-- Tuoko se on, tuoko? räjähti jänis pilkallisesti nauramaan.
-- Se.
-- Mutta jopa sinä toit laitoksen luo. Tuon kanssa nyt kilpailee kuka
tahansa. Sano minulle, tokko se pääsee edes nousemaan jaloilleen.
-- No -- voisithan koettaa. Hyppää sen selkään!
Jänis teki niin. Hyppäsi makaavan hevosen selkään ja lisäksi purasi
sitä lautasille.
Mutta silloin nuori hevonen kavahti yhtäkkiä ylös ja lähti hurjaan
laukkaan. Lähti niin hurjaan ja niin äkkiä, ettei jänis ehtinyt
lautasilta mihinkään, vaan jäi sinne selkään. Siinä kauhistuneena
riippuessaan kysäsi hän ketulta, että mihinkähän tämä mahtaa mennä,
mutta kettu lausui siihen vain, että kyllä se johonkin menee, ja nauroi
niin, että oli pakahtua.


Ketun kyyti.

Mutta kerran kävi ketulle samalla tapaa. Hän astuskeli uneliaana ja
laiskana ahon laitaa ja huomaamatta, että hevonen makasi suuren kiven
takana, laskeutui levolle hevosen hännän päälle, ja nukkui siihen.
Eikä herännyt ennen kun hevonen, joka tunsi omituista painoa häntänsä
päällä, yhtäkkiä hyppäsi pystyyn ja lähti hurjaan laukkaan. Silloin
kettu heräsi, mutta hätäytyneenä näki parhaaksi tarrautua hevosen
häntään ja siitä koettaa pyrkiä tämän lautasille.
Tämän kyydin sattui näkemään jänis, sama, jonka samallaisen kyydin
kettu oli joku aika sitten nähnyt. No, hänellekös kelpaa nauru, nauru
sydämen pohjainen, eikä hän malta mitenkään olla kysymättä
kohtalokumppaniltaan sieltä tiepuolesta:
-- No, minnekäs sitä repoveikkoa viedään?
Kettu huutaa huiman kyydin kynsissä:
-- Jumala tiesi, jussikulta,
yliukko, ystäväni,
minne miestä vietänee,
missä yötä lietänee,
taian mennä taivahasen,
tahi tuonelle pudota!

Susi kantelijana.

Mahtoipa susi kerran kannella ketusta jalopeuralle, eläinten
kuninkaalle. Menee hän jalopeuran luo ja sanoo:
-- Vou, vou, armollinen eläinten kuningas, se kettu on sellainen, että
sillä on aina petos mielessä, kuje sydämessä. Se aina yhteisestä työstä
pakenee, aina yksin raatamaan jättää. Tänäpäivänäkin se jätti minut
yksin yhteistä muurahaiskekoa ylitöiseen aittaamme kantamaan. Anon
tästä hänelle mitä suurinta rangaistusta.
Jalopeura, joka sattui sinä päivänä olemaan vähän sairaana, suuttui
kovin tämän kuultuaan. Vai sellainen se on! sanoi hän ja antoi heti
kutsua ketun luoksensa. Kettu tuli ja asettui nöyränä eläinten
kuninkaan eteen. Jalopeura katsahti häneen vihaisesti ja sanoi:
-- Vai sellainen sinä olet, vai sellainen! Vai on sinulla aina petos
sydämessä, aina kuje mielessä -- vai jätit sinä taas tänäpäivänäkin
tämän susikuomasi yksin yhteistä muurahaiskekoa kantamaan! Sanoppas,
onko se totta?
Kettu ensin säikähti tästä, mutta sitten notkisti toisen etujalkansa
herra eläinten kuninkaan edessä ja lausui nöyrästi:
-- Kyllä, herra eläinten kuningas, kyllä se niin on, että jätin hänet
tänään yksin yhteistä muurahaiskekoa kantamaan. Mutta tämän tein siksi,
kun kuulin herra eläinten kuninkaan niin kovasti sairastuneen -- lähdin
hänen tautiinsa parannuskeinoa etsimään.
-- Mitä, niinkö? No löysitkö sen? Sano!
-- Olin juuri löytämäisilläni -- saamaisillani neuvon Ahonrannan
hämähäkiltä, mutta silloin tultiin minua kutsumaan tänne, tälle suden
asialle.
-- Mene, veikkonen, aivan heti takaisin ja viivy matkallasi miten
kauvan tahansa, miten kauvan vain asia vaatii, elä kuule kenenkään
kutsua. Mene, mene, ja ota tarkka selko siltä Ahorannan hämähäkiltä,
miten paranisin.
Kettu kiitti ja kumarsi, ja meni.
Ketun tultua takaisin kysyi jalopeura:
-- Mitä se sanoi?
-- Se sanoi, se Ahorannan hämähäkki, että jos tämä susi tapettaisiin ja
nahka nyljettäisiin ja pantaisiin se nahka sairaan paikan päälle, niin
silloin herra eläinten kuningas heti paranisi.
Sen kuultuaan ei susi, joka tähän asti oli kovin uskollisesti
pysytellyt jalopeuran vieressä, kauvoja tässä pysynyt, vaan lähti
viilettämään metsään minkä vain käpälistä sai. -- Eikä sen jälkeen
kannellut ketun päälle.


Kettu suksipuuta katsomassa.

Tuleepa kettu kerran puun juurelle, jossa on harakalla pesä ja
poikaset. Tulee ja käy kovin katselemaan puun puoleen, sinne, missä on
harakalla pesä ja missä tämä kovin mahtavana istuu alas katsellen.
Kyllästyy vihdoin harakka ketun katseluun ja kysyy:
-- Mitä sinä liuhuparta siellä katselet?
-- Katselenpahan, kun tässä olisi niin hyvä puu sukseksi. En ole
muualla missään näin hyvää suksipuuta tavannut. Arvelen tämän kaataa.
-- Elä veikkonen, elä mitenkään sitä tee, hätäytyy harakka, -- elä
mitenkään kaada tätä puuta, sillä minulla on tässä pesä ja poikaset.
-- Vai niin! No, jos annat yhden pojan syötäväkseni, niin en kaada, --
kun sinulla kerran on tässä pesä.
-- Olkoon menneeksi, ota se, elä vaan kaada!
Kettu saa poikasen, syö, ja lähtee pois.
Mutta toisena päivänä tulee hän uudestaan ja rupeaa samalla tapaa
katselemaan puuhun.
Harakka taas kysyy:
-- Mitä sinä häilyhäntä siellä taas katselet?
-- Katsonpahan vain, kun en todellakaan mistään löydä näin hyvää puuta
suksipuuksi. Kyllä se minun täytyy sittenkin kaataa, täytyy!
-- Elä veikkonen, elä mitenkään, sillä minullahan on tässä puussa pesä
ja poikaset.
-- No, jos annat yhden poikasen syötäväkseni, niin en kaada.
-- No olkoon menneeksi!
Kettu saa poikasen, syö ja menee pois.
Mutta kolmantenakin päivänä hän tulee uudestaan ja saa taas poikasen.
Tuleepa sitten sen kolmannen päivän iltana varis harakan luo vieraaksi
ja kun harakka kertoo hänelle seikkansa, niin sanoo varis hänelle:
-- No oletpas sinä aika pöhkö, kun annat poikasiasi mokomalle ja
mokomasta syystä. Olet tosiaankin, sanon, sillä millä se kettu tämän
tai muunkaan puun kaataisi, sillä kun ei ole kirvestä, ei kassaraa. Jos
se tulee vielä, niin sano vain niin, että milläs sinä pitkähäntä tämän
puun kaadat? Sano niin!
Harakka lupasi ja varis lähti.
Tuli sitten kettu neljäntenä päivänä taas puun juurelle ja sanoi:
-- Pakana, kun en mistään löydä näin sopivaa puuta suksipuukseni. Kyllä
se minun täytyy kaataa.
-- Mutta milläs sinä pitkähäntä sen kaadat? kysyi silloin harakka ja
kävi makeasti nauramaan.
-- Vai niin, vai olet jo viisastunut, vai on varis käynyt sinua
neuvomassa! No, eipä mitään, pannaan mieleen, ja näytetään, että vielä
se neuvojakin kaipaa neuvoa!
Ja hän lähti pois ja heittäytyi eräälle kauniille ahonrinteelle
kuolleen tavoin loikomaan kuten kerran kalaukkoa peijatessaan ja pisti
kielensä loitos ulos. Vähän ajan päästö lensi siihen se varis, joka oli
harakkaa neuvonut, ja rupesi kiihkeästi kiertämään kettua, jonka hän
katsoi kuolleeksi. Kierreltyään kotvasen kävi hän aivan lähelle tätä ja
nokata jyrskäytti tämän pitkällä olevaa, houkuttelevaa kieltä, jota hän
himoitsi. Mutta silloin kettu yhtäkkiä kaapsahti ylös ja koppasi
suuhunsa kieltähimoitsevan variksen ja vei pesälleen maukkaaksi
päivälliseksi.


Korpin laulu.

Olipa kettu kulkenut taas monta päivää saamatta mitään einettä ja hän
oli kovin nälkäinen ja alakuloinen. Sattuupa hän silloin tulemaan erään
ahon laitaan, jonka eräässä puussa istua kekottaa suuri korppi, iso
juustopala suussa. Ketulle valahtaa vesi kielelle ja hän rupeaa
tuumimaan, miten hän saisi tuon juustopalan.
Heittäytyy hän silloin polvilleen puunjuurelle aholle, ottaa
kasvoilleen mitä makeimman ilmeen ja käy mitä herkimmillä hännän
häilyttelyillä sanojaan säestäen puhumaan korpille:
-- Voi korppi-serkkuseni, kuinka sinä olet kaunis ja ihana, eipä sinun
puvullesi ja vaatteillesi, eikä koko olennollesi vedä vertoja mikään,
ei mikään. Mutta minkälainen sinun äänesi lienee, minkälainen sinun
laulusi, siitä ei minulla ole aavistusta, miten suloinen, miten ihana
se lienee. Sentähden, serkkukultaiseni, laulappas tässä lyhyt laulu,
anna armas heimolaiseni, armaan äänesi kaikua!
Korppi ei voi kyllin ihmetellä tätä puhetta. Mitä tuo pitkähäntä
tarkottaa, ajattelee hän. Narraako vai todella ylistelee? Mutta mitäpä
hän narraisikaan, mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt? Ei, ei se
narraa, vaan todella ylistelee, todella kiittelee minua -- tuo mainio,
vilpitön ystävä.
Ja hän täyttää ketun jalon toiveen ja makean pyynnön: avaa suuren
suunsa ja rupeaa laulaa ronkkumaan. Mutta silloin tuo suuri juustopala
putoaa suusta, ja samassa on harras ihailija poistunut puun juurelta --
nyt hänen suussaan suuri juustopala.


Vuoroin vieraissa.

Antoipa kurki kerran ketulle kutsun tulla hänen vieraakseen. Antoi
kutsun, ja keitti velliä.
Kun kettu tuli hänen vieraakseen, kaatoi hän vellinsä korkeaan,
ahdassuiseen kirnuun ja tarjosi sen siten vieraalleen. Mutta eihän
kettu siitä semmoisesta astiasta saanut mitään suuhunsa -- eihän hänen
päänsä mitenkään mahtunut sen suusta sisään. Hänen täytyi tyytyä vain
kielen maiskutteluun. Sensijaan kurki pitkällä kaulallaan koukki minkä
kerkisi velliä kirnusta suuhunsa ja oli tyytyväinen.
Kun ei kettu mitään syönyt, kysyi kurki:
-- Miks'ei vieras velliä syö, eikö se ole hyvää?
-- Hyvää on, hyvää on, mutta minä syön sitten huomenna, kun tulet
meille vastavierailulle. -- Tulethan vastavierailulle huomenna,
serkkuseni?
-- Tulen, tulen mielelläni.
No tuli huomenna kurki vastavierailulle, ja kettu kaatoi vellinsä
suurelle, lavealle lautaselle.
-- Käydään syömään, käydään syömään!
Käytiin syömään sitä ketun velliä, mutta nytpä ei vuorostaan kurki
saanut mitään suuhunsa, sensijaan kuin kettu latki sitä kuin kauhalla
ikään.
Kun kettu näki, ettei kurki syö mitään, kysyi hän tältä -- veitikka
sydämessä:
-- Miks'ei vieras velliä syö, vai eikö se ole hyvää?
-- Hyvää on, hyvää, mutta minä söin eilen tämän päivänkin tarpeeksi,
sanoi kurki, vaikka hänen mielensä teki niin syödä ketun keittoa ja
nälkä soitteli suolissaan.


Yleinen rauha eläinten kesken.

Kukko ja kana istuivat kettua paossa korkealla orrella, eivätkä
aavistaneetkaan, kun kettu yht'äkkiä ilmestyi heidän eteensä ja julisti
heille:
-- Hyvät ystävät, nyt on tullut yleinen rauha eläinten kesken ja minä
sanon teille: tulkaatte alas, teille ei tehdä mitään pahaa!
Sattuipa silloin tulemaan siihen eräs vanha ukonrahjus kylältä ja
sanoi, iskien silmää kukolle ja kanalle:
-- Kah, mitäs ne nuo kaksi suurta koiraa juosta viuhottavat tänne
tuolta kylältäpäin!
Silloin kettu rupeaa katselemaan, mistä päin oisi paras pakoon mennä,
ja sanoo:
-- Vai niin, vai viuhottavat. Pitäisi tästä jo edelleenkin lähteä.
-- No, no, mikäs kiire, mitäs pelkoa nyt, kun on yleinen rauha eläinten
kesken, lausuu ukko salamyhkäinen hymy huulilla.
-- Niin, niin, vaan minä luulen, etteivät koirat tiedä tästä rauhasta
vielä mitään, lausuu kettu ja pinkasee pakoon minkä ennättää.


Jäniksen mahti.

Kerran kettu tapasi taas jäniksen ja sanoi hänelle:
-- On siinäkin mies, jota ei kukaan pelkää.
-- Kukas sinua sitten pelkää? pöyhisteli jänis.
-- Voi veikkonen, kaikki, vastasi mahtavasti kettu. Minä kun vain tätä
häntääni näytän, niin kaikki lentävät ken minne kerkiää. Mutta sinua --
milläs sinä pelotat?
-- No lyödään vetoa, kummalla meistä on suurempi mahti, virkkoi jänis.
-- Lyödään vain.
Lyötiin vetoa ja lähdettiin astelemaan tietä pitkin. Tulipa siitä
lammaskatras eteen ja jänis, hoksaten, että tuossahan hänellä on hyvä
tilaisuus osottaa mahtiaan, yhtäkkiä hypätä kopsahti lammaskatraan
keskeen ja päästi pahan äänen. Arka lammaskarja siitä kovasti säikähti
ja lensi yksi sinne, toinen tänne.
Silloin jänis oli voittanut vedon ja tästä riemusta hän rähähti
sellaiseen nauruun, että suu halkeili ristiin, rastiin.


Jäniksen itsemurha-aie.

Mutta valtasipa sentään jänöpojan kerran kova alakuloisuus ja hän sanoi
itselleen:
-- Ei minua sentään kukaan pelkää! Kyllä minun mahtini on mitätöntä. Ja
sentähden: mitä maksaa elellä täällä, menenpä ja hukutan itseni tuonne
jokeen.
Mutta mentyään joen rannalle kuuli hän jonkun hyppäävän edestään
veteen.
-- Mikä se? Ken se siitä edestäni niin rutosti jokeen hyppäsi? Ka,
koppakuoriainen. -- No, enpä vielä hukuttaudukaan, kun tuo
koppakuoriainenkin minua niin pelkää, että hyppää edestäni sellaisella
kiireellä jokeen, en mitenkään! -- sanoi jänis itselleen.
Ja hän kääntyi pois joen rannalta ja elellä puputtelee vielä nytkin.


Jäniksen viisaus.

Kerran jänis osotti aito kettumaista viisautta ja vieläpä ollessa ketun
kera asiassa.
Tavatessaan toisensa asettivat he itselleen erään määräpaikan ja löivät
vetoa, kumpi heistä ennemmin hyppäisi sen toiselle puolelle. Se joka
ennemmin hyppää, se saa osuuden toisen valtakuntaan.
Kettu sanoi:
-- Jokos sitä koetellaan?
Jänis virkkoi:
-- Elähän vielä, annahan kun tässä ensin vähän ajattelen.
-- No ajattele, ajattele sitten, eläkä lorvaile!
-- No, no, ajattelenhan tässä parast'aikaa!
Sitä ajattelua odotellessaan kääntyi kettu jotakin katsomaan.
Silloin jänis virkahti että "jo ajattelin!" ja hypätä kopsautti
määräviivan toiselle puolelle ja sai osuuden ketun valtakuntaan.


Hiirten apu.

Sattuipa kerran karhu tarttumaan metsämiehen ansaan. Hoikka oli lanka,
mutta vahvoissa puissa kiinni, niin että karhu jäi kuin jäikin ansaan
kiini. No hän, kun ei päässyt, nukahti siihen.
Tuli siihen hiiriä kopare ja ne alkoivat pitää kisaa karhun tienoilla.
Karhu tuosta heräsi ja koppasi puolenkymmentä kisaavaa pikkuelävää
kouraansa ja aikoi pistää ne kaikki kerralla suuhunsa.
-- Elä, veikkonen, elä meitä syö, me teemme sinulle vielä joskus hyvän
työn, valittivat ja rukoilivat hiiret.
-- Huih, teistäkö hyväntyön tekijöiksi, hymähti pilkallisesti karhu.
Vaan kun tosiaankin olette niin vähäpätöisen mitättömiä, niin enpä
teitä syö, vaan saatte mennä minne haluatte.
Ja samassa hän viskasi heidät loitos luotaan. Ja nukahti taas.
Mutta kun hän keräsi, huomasi hän olevansa vapaana. Lanka oli
keritetty.
-- No, kukas tämän teki! kysäsi hän tyhmän-ällistyneesti.
-- Me, vastasivat äsken vapautetut hiiret siitä lähitienoolta. Me
nakertelimme solmun auki, teimme sen lupaamamme hyvän työn.
-- Vai te, vai teitte te sen lupaamanne hyvän työn, lausui karhu
hämmästyneen-nolostuneella äänellä ja lähti lönkkimään pois.
Sen pituinen se.


Buden laulu.

Kerran susi tapasi koiran ja sanoi tälle:
-- Nyt veikkonen toimita kuinka tahansa minulle jotain syötävää,
minulla on semmoinen nälkä!
Koira sanoi:
-- Ka, talossa olisi häät ja helposti voisin viedä sinut väkijoukon
lomitse pitopöydän alle, jossa on kaikkea yllinkyllin, mutta sinun
pitäisi olla siellä niin hiljaa, niin hiljaa, jotta ei kuuluisi
hiiskaustakaan, muuten käy hullusti.
-- Ole, veikkonen, minäkö en olisi hiljaa! Kuinka sitä kysytkään!
-- No, tule sitten!
Koira lähti viemään sutta pitopöydän alle ja saikin sen sinne. Ja
siellä oli, niinkuin koira oli sanonut, kaikenlaista yllinkyllin, ja
susi alkoi ahmimalla syödä niitä. Mutta siellä oli myös eräässä kipossa
jotain väkevää juotavaa ja susi ryyppäsi siitä palan paineeksi.
Ryyppäsipä muutenkin. Mutta siitä tuli hän kovaan humalaan.
Ja hän tahtoi kaikinmokomin laulaa -- häiden kunniaksi. Mitäs, kun
muutkin laulavat!
Koira varotteli:
-- Elä, veikkonen, elä, veikkonen, siitä voi turmiot tulla! Elä
hiiskahdakaan!
-- Vielä mitä, -- mitkä turmiot siitä! Laulan kuin laulaakin!
-- Elä laula, minä sanon vakavasti!
Mutta mitäs se susi välitti sellaisessa hääinnossa, hän lauloi niin,
että tupa raikui.
Mutta voi sitä suden kohtaloa sen laulun johdosta. Hääväki, keskeyttäen
juhlimisensa, koppasi yht'äkkiä korennot käsiinsä ja rupesi antamaan
sutta selkään niin että luut ruski. Ja niin kovan selkäsaunan sai
susiparka laulustaan, että sen selkä on siitä tönkkönä vielä tänäkin
päivänä.


Suuret syömäjuhlat.

Tahtoivatpa karhu ja susi pitää kerran oikein suuret syömäjuhlat ja
vain kahden, ilman kettua, ilman ketään. Tappoivat he sitä varten pari
kolme lehmää ja määräsivät juhlapäivän.
Kettu kun sai kuulla tuosta, päätti tehdä kuomaksille pienen kepposen,
eikä aivan pientäkään: pilata kokonaan kuomaksien pito-ilot ja päästä
itse niiden pääosakkaaksi.
Hän otti sitä varten palvelukseensa kissan, kissan ylen marisevaisen ja
julmannäköisen, ja kun oli tehnyt sen, meni pitojen valmistajain luo ja
sanoi:
-- Minä tulisin myös pitoihin, mutta minulla on sellainen vieras, etten
sen kera uskalla tulla!
-- Mikä vieras se on, minkänäköinen se on? kysäsivät pitojen
valmistajat kohottaen korviaan.
-- No ompahan semmoinen mokoma, ei kovin suuri, eikä kovin pienikään,
sellainen pitkäviiksi, pitkähäntä marrittaja. En minä hänestä muuten
välittäisi, vaan sillä kun on se ääni sellainen, -- jotta kerrassaan
luonnon ottaa!
-- No tuohan hänet tänne juhlaamme, niin emmeköhän tuosta selvinne! On
sitä tässä sentään monenlaista pitkähäntää nähty, niin että eiköhän
häntä tuotakin kestettäne, mahtailivat juhlan valmistajat, ja kutsuivat
ketun vieraineen juhliinsa.
Tuli sitten pitojen alkamishetki ja karhu ja susi saapuivat
juhla-asuissa pitopaikalle. Arvelivat ensin käydä heti ateriaan
käsiksi, mutta sitten muistivat sopimuksensa ketun kanssa ja kävivät
vuottamaan vieraitaan. Asettuivat ylen mahtaviin asentoihin pitopöydän
taa ja kävivät silmäilemään kankaalle, mistä päin piti vieraiden tulla.
Eikä aikaakaan kun jo alkoi kankaalta kuulua risujen rapse ja jalan
kapse. Sieltä ne tulevat, sanoivat odottelijat toisilleen ja korjasivat
asentoa. Onpa lysti nähdä, mikä pöpö sieltä tulee, tuumivat he hetken
päästä pilkallisesti toisilleen.
Kettu ja kissa lähenivät. Kissaa ei vielä näkynyt, mutta ketun
kolmikulmainen pää ja pystyt korvat jo vilkkivät puiden lomista. No
eipä se ainakaan ole suuren suuri, kun ei vielä näy, vaikka kettu jo
näkyy, tuumivat toisilleen odottelijat ja taas naurahtivat
pilkallisesti.
Mutta samassa alkoi kuulua kankaalta omituinen, pitkäveteinen,
pahaääninen marina, hiukan sammakon kurinaa muistuttava, pitkäveteinen
ja omituisesti hiljenevä ja koveneva. Se jo hiukkasen hipasi karhun ja
suden sydäntä, jo hipasi ja säpsähytti, ja he jo tuumasivat toisilleen,
että mikähän otus se oikein lieneekään! No, eihän he sentään vielä
malttiaan menettäneet.
Mutta samassa kissa ilmestyy heidän näkyviinsä, -- tuo pitkäviiksinen,
pitkähäntäinen, pahasti mariseva olento. Lähestyy selkänsä korkeaan
köyryyn nostaen ja maristen mitä surkeimmalla äänellä ja samalla mitä
ilkeimmästi irvistäen ja väliin sylkeä sähistäen.
Silloin hipasee jo karhun ja suden sydäntä aivan arveluttavasti ja jopa
katoaa myös heidän juhlallinen asentonsa, ja he jo rupeavat kovin
omituisesti katselemaan toisiinsa. Lempo, tämä taitaa ollakin eri otus,
arvelevat he.
Ja kun kissa alkaa sitten, heihin tiukasti tuijotellen, yhä lähestyä
heitä, astua vakain askelin juhlapöytää kohti, ja kun kettu vielä
jättäytyy hiukan jälelle, niin jopa eivät juhlanpitäjät kestä
paikoillaan, vaan hyökkäävät kumpikin pakoon, toinen pitkään puuhun,
toinen suuren risukasaan, unohtaen juhlansa, pöytänsä. Eivätkä uskalla
piilopaikoissaan hiiskahtaa.
Kettua tämä naurattaa makeasti, mutta hän tahtoo saada nautintonsa
vielä täydellisemmäksi.
Sentähden hän osottaa kissalle hukan vilkkavaa korvaa risukasasta, ja
kissa kun näkee sen, töytää heti sitä kohti. Mutta sitä ei suden luonto
kestä, vaan hän nähdessään kissan lähestyvän, syöksähtää äkkiä pois
piilopaikastaan ja ryntää samaan puuhun, mihin karhu oli mennyt. Vaan
tämä taas säikähdyttää karhun niin, että hän ryntää sieltä puustaan
alas ja iskee sutta vastaan niin kovasti, että he putoavat molemmat
sieltä alas. Ja siitä pudottua molemmat hirmuisella voimalla pakoon
metsään, josta eivät suinkaan palaa takaisin.
Niin jäi ketulle ja kissalle koko suuri syömäpöytä ja ketun toivo
päästä näiden suurten juhlain pääosakkaaksi toteutui.
Semmoinen satu se!


"Saarnamies".

Toisen kerran tuli kissan avulla petetyksi paitsi karhua ja sutta itse
kettukin. Sen teki mies.
Hän istui joen rannalla ja pesi tuohia.
Tuli siihen karhu ja kysyi, että mitä sinä teet?
-- Pesen karhun suolia, vastasi mies.
-- Mitenkä sinä vanha mies olet karhun saanut?, kysyi karhu hämmästyen.
-- En minä olekkaan, vaan minun apulaiseni Saarnamies, se sen sai, minä
vain tässä pesen suolia.
-- Mikä se semmoinen Saarnamies on ja missä se on? kysyi karhu enemmän
hämmästyen.
-- Apulaiseni, niinkuin jo sanoin, ja on tuolla pirtissä, sanoi mies ja
jatkoi rauhallisesti tuohien pesentää.
Tästä täytyy mennä sanomaan toisille, arveli karhu ja jätti miehen.
Tuli siitä susikin miehen luo ja kysyi:
-- Mitä sinä teet?
-- Suden suolia pesen.
-- Mitenkä sinä vanha mies olet suden saanut?
-- En itse, vaan apulaiseni Saarnamies, se sen sai, minä vain tässä
pesen suolia.
-- Mikä se semmoinen Saarnamies on ja missä se on?
-- Apulaiseni, niinkuin jo sanoin, ja on tuolla pirtissä.
Tästä täytyy mennä toisille sanomaan, arveli susi ja meni metsään.
Sitten tuli vihdoin kettukin miehen luo ja joutui samanlaiseen
keskusteluun hänen kanssaan.
Kohtasivat he sitten toisensa metsässä ja kertoivat toisilleen, mitä
mies oli sanonut. Tulos tästä tapaamisesta oli, että he tahtoivat
kaikin mokomin nähdä Saarnamiehen.
Menivät he miehen luo ja ilmottivat halunsa -- kysyivät häneltä,
mitenkä se olisi mahdollista.
-- Siten, että laitatte suuren juhlapöydän pirttiin ja sitten menette
ken minnekin piilopaikkaansa sitä vuottamaan. Minä pidän Saarnamiestä
sen aikaa poissa pirtistä ja sitten päästän sisään. Mutta tietäkääkin,
että teidän täytyy olla piilopaikoissanne tuiki hiljaa, muuten käy
huonosti.
Karhu, susi ja kettu suostuivat tähän.
Ja he laittoivat suuren juhlapöydän miehen pirttiin ja asettuivat:
karhu uunille, susi lattian alle ja kettu päreortten päälle
Saarnamiestä vuottamaan.
Mies aukasi tuvan oven ja Saarnamies -- pitkäviiksi ja pitkähäntä kissa
-- hyppäsi sisään ja samalla pöydällekin. Siellä se rupesi kovin
maristen syömään pöydän herkkuja.
Karhu ja kettu näkivät tämän mahtavan miehen, mutta susi oli asettunut
selin pöytään eikä nähnytkään lattianraostaan häntä. Sentähden hän
käännähti piilopaikassaan ja samalla sattui hänen korvansa
vilkahtamaan lattianraossa. Sen huomasi kissa ja syöksähti pahoin
sähisten kiinni siihen. Sitä ei odottanut susi ja säikähti
pahanpäiväisesti siitä sekä hyppäsi pois lattian alta. Kissa kun näki,
että täällä oli tämmöinen elävä, säikähti hänkin ja syöksähti uunille.
Mutta täällä ei karhun luonto kestänyt tätä asiainkäännettä ja
ryöpsähti nurinniskoin lattialle. Kissa nähdessään, että täällä oli
vielä suurempi elävä, kauhistui siinä määrin ja potkasihe kohti ketun
olinpaikkaa, päreortta. Siellä oli kettu tähän asti ollut rauhallisena,
mutta nyt ei hänenkään luontonsa enää kestänyt, vaan lennähti hän
sieltä suden ja karhun selkään ovensuussa. Siitä nämä syöksähtivät ulos
ovesta ja samaa tietä meni kettukin, ja niin jäi suuri juhlapöytä
miehen ja kissan kahden nautittavaksi.


Sota ja sodan seuraukset.

Olivat susi ja koira ystävyksiä, mutta sitten kerran riitaantuivat.
Sanoi susi koiralle:
-- Ja koska nyt on tullut riita välillemme, niin kokoa sinä kaikki
piha-eläimet puolellesi, minä taas kokoan kaikki metsäeläimet
puolelleni ja pannaan käymään julma sota keskellämme.
-- Tehdään niin, sanoi koira tyynesti.
Ja koira kokosi lehmän, sian, lampaan ja kissan omalle puolelleen ja
susi karhun, ketun, ilveksen, jäniksen ja oravan omalle puolelleen, ja
pantiin toimeen suuri sota suden ja koiran keskelle.
Kun sotajoukot lähenivät toisiaan, niin kuiskasi koira kissalle,
viiksisuulle, että:
-- Lyykistäydyppäs nyt oikein matalaksi ja hiivi nopeaan ja kenenkään
huomaamatta karhun alle ja tartu yhtäkkiä hänen kurkkuunsa, ja pysy
siinä niinkauan kuin jaksat.
-- Hyvä, sanoi kissa ja hiipi matalana, kenenkään huomaamatta suden
sotajoukon puolelle, ja tarttui yht'äkkiä karhun kurkkuun ja jäi siihen
riippumaan. Karhu, joka ei aavistanut tällaista, säikähti tästä
pahanpäiväisesti ja karjasten: "kuka se minun kurkkuuni tarttuu!"
kellahti selälleen.
Silloin suden sotajoukon valtasi suuri kauhu ja hämminki, kaikki
lähtivät vilistämään pakoon, ken minnekin, ja sota oli voitettu. Orava
huomattuaan tämän kiipesi puuhun ja löi kahta kämmentänsä yhteen ja
huutaa huikahutti:
-- No nythän on tapahtunut kuulumaton kumma, kun koiran sotajoukon
pienin elävä kaatoi meidän sotajoukkomme suurimman elävän, -- nyt en
minä enää maassa liiku.
Ja siitä päivin onkin hän pysytellyt puussa.


Kissan ainoa taito ja ketun konstipussi.

Kerran matkustivat kissa ja kettu yhdessä. Kissa oli kovin peloissaan
ja sanoi:
-- Minä pahoin pelkään, että joudumme tästä vielä kovaan paikkaan!
Kettu sanoi:
-- Elä pelkää mitään, minulla on suuri konstipussi mukanani, ja sen kun
vain avaan, niin ei mikään vaara kohtaa.
-- Minulla taas ei ole muuta kuin yksi ainoa taito, sanoi kissa.
Tulipa siitä suuri koirajoukko vastaan ja hyökkäsi matkustavaisten
kimppuun. Kissa pääsi kiipeämään puuhun, mutta kettu jäi koirain
kynsiin. Ketun voivotellessa ja huutaessa apua huusi kissa puusta:
-- Minut pelasti se ainoa taitoni, mutta missä se on se sinun suuri
konstipussisi?
-- Voi, voi, se jäi kotiin, vaikeroitsi kettu ja töintuskin pääsi
koirain hampaista.


Karhun halu saada lihaa.

Tapasi karhu kerran ketun lihaa syömässä. Hänelle valahti vesi suuhun
ja hän kysyi:
-- Mistä sinä velikulta, lihaa sait?
-- Hmh, saat sitä sinäkin, kun vain menet tuonne aholle. Siellä seisoo
eräs vanha hevonen, ja sen alahuuli on putoamaisillaan. Kun vain
hetkisen odotat, putoaa se ja siitä saat lihaa aivan kylliksesi.