Sininen lintu: Satunäytelmä - 5

runsaammaksi ja ihmeellisemmäksi ja vallaten vastustamattomasti
kaikki esineet; hautuumaa muuttuu satumaiseksi hääpuutarhaksi,
jota alkavat valaista aamun koin ensimäiset säteet. Kaste välkkyy,
kukat aukenevat, tuuli humahtelee puissa, mehiläiset surisevat,
linnut heräävät ja ilmaan tulvii tulvimalla heidän laulujensa ensi
hurmaa, joilla he ylistelevät aurinkoa ja elämää. Hämmästyneinä,
häikäistyneinä seisovat Tiltil ja Mitil käsikädessä; sitten he
astuvat muutamia askeleita kukkasten keskessä ja etsivät hautoja.
MITIL etsien nurmikolta. Missä ovat kuolleet?
TILTIL samoin etsien. Kuolleita ei olekaan...
Esirippu

KAHDEKSAS KUVAELMA
Esiripun edessä, joka kuvaa kauniita pilviä.
Tiltil, Mitil, Valo, Koira, Kissa, Leipä, Tuli,
Sokeri, Vesi ja Maito tulevat.
VALO. Nyt luulen olevani Sinisen Linnun jälillä. Ihme, ettei se heti
johtunut mieleeni... Vasta tänä aamuna, saadessani uusia voimia aamun
koista, välähti se mielessäni kuin taivaasta tullen... Olemme nyt
lumottujen puutarhojen perillä, missä ovat kohtalon valvonnan alaisina
kaikki Ihmisten Ilot ja Onnet...
TILTIL. Onko niitä siellä paljon? Saako ne omakseen? Ovatko ne pieniä
vai suuria?
VALO. Niitä on pieniä ja suuria, karkeita ja hienoja, hyvin kauniita ja
myöskin vähemmän miellyttäviä... Rumimmat heistä karkoitettiin joku
aika sitten näistä puutarhoista ja ne pakenivat Onnettomuuksien
turviin. -- Sillä on huomattava, että Onnettomuudet elävät luolassa,
joka on aivan lähellä Onnen puutarhaa. Sen erottaa siitä vain
jonkunlainen sumuharso tai hieno esirippu, jota yhtä mittaa häilyttelee
Oikeuden korkeuksista tai Iäisyyden ääriltä puhalteleva ilman henki...
On sentähden oltava hiukan varuillaan... Yleensä Onnet ovat hyvin
siivoa väkeä, mutta on heidän joukossaan kuitenkin joitakuita, jotka
ovat vaarallisempia ja kavalampia kuin suurimmat Onnettomuudet...
LEIPÄ. Tulin ajatelleeksi, kuulkaahan!... Jos ne ovat vaarallisia ja
kavalia, eikö olisi ehkä viisainta, että me odottaisimme portilla,
ollaksemme heti valmiina rientämään apuun, jos lapset olisivat
pakotetut pakenemaan?...
KOIRA. Ei yhtään niin! ei yhtään niin!... Minä tahdon seurata
kaikkialle pikku jumaliani!... Jääkööt portille kaikki ne, jotka eivät
uskalla tulla sisään!... Me emme tarvitse (katsoo Leipään) pelkureita
emmekä (katsoo Kissaan) pettureita...
TULI. Minä menen mukana!... Näyttää kuin siellä tulisi olemaan
hauskaa!... Siellä luultavasti tullaan tanssimaan...
LEIPÄ. Saako siellä syödäkin?
VESI vaikeroiden. En ole ikänäni tuntenut pienintäkään Onnea. Tahdon
hänet kerrankin nähdä...
VALO. Olkaa vaiti! Ei kukaan kysy teidän mielipidettänne... Olen
päättänyt näin: Koira, Leipä ja Sokeri menevät lasten mukana. Vesi ei
mene, koska hän on liian kylmä, eikä myöskään Tuli, koska hän on liian
levoton. Maitoa kehoitan mitä hartaimmin jäämään ulkopuolelle, koska
hän on liian herkkä vaikutuksille; Kissa saa tehdä, niinkuin itse
tahtoo...
KOIRA. Kissa pelkää!...
KISSA. Minä pistäyn ohi mennen tervehtimässä eräitä Onnettomuuksia,
jotka ovat vanhoja ystäviäni ja asuvat tässä lähellä...
TILTIL. Entä sinä itse, etkö sinä tulekaan?...
VALO. En voi tässä asussani tulla sinne, missä Onnet asuvat; useimmat
heistä eivät voi minua sietää... Mutta minulla on tässä tiivis huntu,
jonka heitän ylleni mennessäni tervehtimään Onnellisia ihmisiä... (Hän
käärii auki pitkän hunnun ja kiertää sen huolellisesti ympärilleen.) En
tahdo, että säde sielustani sattuisi heihin ja säikähdyttäisi heitä,
sillä monet Onnet ovat onnestaan arkoja, eivätkä ole edes
onnellisiakaan... Kas näin, nyt heidän ei tarvitse mitään pelätä, ei
vähemmän kauniiden eikä edes kaikkein rumimpienkaan...
Esirippu avautuu ja yhdeksäs kuvaelma paljastuu.

YHDEKSÄS KUVAELMA
Onnen puutarhat.
Esiripun avautuessa näkyy puutarhojen etualalla eräänlainen korkeiden
marmoripylväiden muodostama sali; pylväiden välissä riippuu
kultanuorien varassa raskaita, purppuranpunaisia verhoja, peittäen koko
taustan. Laitteet johtavat mieleen venetsialaisen ja flaamilaisen
(Veronese, Rubens) renesanssitaiteen aistillisimpia ja komeimpia
esityksiä. Köynnöksiä, runsaudensarvia, kiehkuroita, maljakkoja,
veistoksia, ylellisiä kultauksia kaikkialla. -- Keskustassa on jykevä
ja satumaisen ihana pöytä jaspiksesta ja kullatusta hopeasta, jonka
päällä on kynttiläjalkoja, kristallilaseja, kulta- ja hopea-astioita ja
mitä merkillisimpiä ruokia. Tämän maailman suurimmat Onnet syövät,
juovat, meluavat, laulavat, heittelehtivät, vetelehtivät tai nukkuvat
pöydän ympärillä paistien, ihmeellisten hedelmien, vesikannujen ja
viiniruukkujen keskessä. Ne ovat suunnattoman suuria, sanomattoman
lihavia ja punottavia, samettiin ja kirjailtuihin pukuihin puettuja,
päässä kultakruunuja, helmiä ja kalliita kiviä. Kauniit orjattaret
tuovat lakkaamatta sulkatöyhdöillä koristettuja ruokia ja vaahtoavia
viinejä. -- Soitto on meluavan jokapäiväistä ja räikeitä, jossa
vaskitorvet ovat voitolla. -- Raskas, punainen valaistus. --
Tiltil, Mitil, Koira, Leipä ja Sokeri seisovat aluksi hiukan peloissaan
Valon ympärillä etualalla, oikealla. Kissa menee sanaakaan sanomatta
perälle, oikealle, kohottaa erästä tummaa esirippua ja katoaa.
TILTIL. Keitä ovat nuo lihavat herrat, joilla on niin hauska ja jotka
syövät noita herkkuja?
VALO. Ne ovat Maailman Suurimmat Onnet, ne, jotka voi nähdä paljaalla
silmällä. On mahdollista, että Sininen Lintu joskus on eksynyt heidän
joukkoonsa, vaikkei se olekaan luultavaa. Elä sentähden vielä huoli
kiertää Timanttia... Tarkastamme kiireimmittäin ja vain muodon vuoksi
tämän osan salia.
TILTIL. Uskaltaako heitä lähestyä?...
VALO. Epäilemättä. Ne eivät ole pahoja, vaikka ovatkin hiukan raakoja
ja huonosti kasvatettuja.
MITIL. Kylläpä niillä on makeita leivoksia!...
KOIRA. Ja metsällistä ja makkaroita ja lammasta ja vasikan maksaa...
(julistaen) Ei mikään koko maailmassa ole parempaa, ei mikään ole
ihanampaa, eikä mikään ole sen veroista kuin vasikan maksa!...
LEIPÄ. Paitse kaikkein hienoimmista vehnistä leivotut neljän kilon
leivät!... Oo, ne ovat suurenmoisia, ne ovat ihmeen ihania!... Ne ovat
suurempia kuin minä...
SOKERI. Pyydän anteeksi, pyydän tuhat kertaa anteeksi... Sallitteko...
En tahtoisi loukata ketään, mutta elkäähän toki unhottako kaikkia näitä
imeliä, jotka ovat tämän pöydän kunnia ja joiden loisto ja ihanuus, jos
niin saamme sanoa, voittaa kaiken, mitä on tavattavana ei ainoastaan
tässä salissa, vaan luultavasti kaikkialla muuallakin...
TILTIL. Katsokaahan, kuinka ne ovat tyytyväisen ja onnellisen
näköisiä!... Kuulkaahan, kuinka ne huutavat ja nauravat!... Nyt ne
näkivät meidät...
Ja todella onkin kymmenkunta Suurempaa Onnea noussut pöydästä
alkaen vaivaloisesti ja vatsojaan pidellen lähestyä lapsia.
VALO. Elä pelkää, ne ovat hyvin ystävällistä väkeä... Ne tulevat
luultavasti pyytämään sinua pöytäänsä... Elä suostu mihinkään, elä ota
vastaan mitään, muuten voit unohtaa tehtäväsi...
TILTIL. Enkö saa ottaa pikku leivostakaan? Miksi en? Ne ovat niin
makean näköisiä, niin tuoreita, niin hyvin sokeroituja, niiden päällä
on hedelmäsylttiä, katsokaa, ne ovat kermalla voideltuja, miksen saa?
VALO. Ne ovat hyvin vaarallisia, ne voisivat lamauttaa tahtosi. Täytyy
osata uhrata jotain sen velvollisuuden vuoksi, joka on täytettävänä.
Kieltäy kohteliaasti, mutta varmasti... Siinä ne ovat...
SUURIN ONNI ojentaa kätensä Tiltilille. Päivää, Tiltil!...
TILTIL ihmeissään. Tunnetteko minut?... Ken olette?...
SUURIN ONNI. Olen Suurin Onni, olen Rikkaana-olemisen-onni, ja tulen
veljieni puolesta pyytämään teitä, teitä ja perhettänne, läsnäolollanne
kunnioittamaan meidän ainaista ateriaamme... Tulette istumaan siellä
tämän maailman oikeiden ja suurinten Onnien parhaimmiston seurassa.
Sallikaa minun esitellä teille heistä huomattavimmat. Tässä
on vävypoikani Omistamisen-onni, jolla on vatsa pullea kuin
päänala. Tässä on pulloposkinen Tyydytetyn-turhamaisuuden-onni.
(Tyydytetyn-turhamaisuuden-onni tervehtii suojelevasti.) Tässä on
Onni-juoda-juotuaankin ja Onni-syödä-syötyäänkin, ne ovat kaksoset ja
niiden jalat ovat makaroonista. (Ne tervehtivät horjuen.) Tässä
on Onni-olla-mitään-tietämättä ja hän on kuuro kuin kampela, ja
Onni-olla-mitään-ymmärtämättä, ja hän on sokea kuin myyrä. Tässä on
Onni-olla-mitään-tekemättä ja Onni-nukkua-enemmän-kuin-on-tarpeen;
niillä on kädet leivän sydämestä ja silmät hedelmähyytelöstä. Tässä on
vihdoin Röhö-Nauru, jolla on suuta korvia myöten ja jota ei kukaan voi
vastustaa...
Röhö-Nauru tervehtii nauraen katketakseen.
TILTIL osoittaen sormellaan erästä Suurinta Onnea, joka pysyttelee
hiukan syrjässä. Entä tuo, joka on selin eikä uskalla lähestyä?...
SUURIN ONNI. Antakaa hänen olla, hän hiukan ujostelee, eikä hänestä ole
lasten seuraan... (Tarttuu Tiltiliä käsiin.) Mutta tulkaahan toki!
Juhla-ateria alkaa... Tämä on kahdestoista sitten auringon nousun...
Kaikki muut ovat jo saapuneet... Ettekö kuule, kuinka kaikki vieraat
yhteen ääneen kutsuvat teitä... En voi esittää teitä kaikille, koska
heitä on niin äärettömän monta... (Tarjoten käsivartensa lapsille.)
Sallikaa minun saattaa teidät kunniasijalle...
TILTIL. Kiitän nöyrimmästi teitä, herra Maailman Suurin Onni... Ikävä
kyllä en voi... Valitettavasti täytyy meidän... Meillä on kovin kiire,
etsimme Sinistä lintua... Ette sattumalta tiedä, missä hän piilee?
SUURIN ONNI. Sininen lintuko? Odottakaahan... Niinpä niin, nyt
muistan... Olen joskus kuullut hänestä puhuttavan... Sehän on kai niitä
lintuja, joita ei voi syödä... Ei häntä ainakaan ole koskaan näkynyt
meidän pöydällämme... Siitä päättäen hänestä ei täällä paljoakaan
välitetä... Mutta olkaa huoletta, meillä on tarjottavana paljon
parempaa... Tulkaa seuraamme, yhtykää meihin, tulkaa katsomaan, mitä
kaikkea me teemme...
TILTIL. Mitä te teette?
SUURIN ONNI. Me teemme aina sitä, ettemme koskaan tee mitään... Meillä
ei ole hetkenkään lepoa... Meidän täytyy juoda, syödä, nukkua... Aika
ei tahdo mitenkään riittää...
TILTIL. Onko se hauskaa?
SUURIN ONNI. Onhan se... Sen täytyy olla, koska ei ole muutakaan täällä
Maan päällä...
VALO. Eikö todellakaan?...
SUURIN ONNI osoittaen sormellaan Valoa, hiljaa Tiltilille. Kuka on tuo
huonosti kasvatettu nuori ihminen?...
Edellisen keskustelun aikana on joukko toisarvoisia Suuria Onnia
lähennellyt Koiraa, Sokeria ja Leipää, vetäen heidät seuraansa.
Yhtäkkiä huomaa Tiltil heidät veljellisesti istumassa isäntiensä
kanssa pöydässä syömässä, juomassa ja remuamassa.
TILTIL Valolle. Näettekö!... Nekin syövät ja juovat heidän kanssaan!...
VALO. Kutsu heidät pois... muuten paha perii!...
TILTIL. Vahti!... Vahti!... Tuletko? Heti paikalla, kuuletko!... Ja te
siellä, Sokeri ja Leipä, kuka on antanut teille luvan poistua
luotani?... Mitä teillä on siellä tekemistä, senkin tottelemattomat?
LEIPÄ posket pullollaan. Etkö voisi puhua meille hiukan
kohteliaammin?...
TILTIL. Mitä? Uskallatko sinä minua sinutella? Mitä sinä oikein
ajattelet? Ja sinä, Vahti!... Noinko sinua on opetettu tottelemaan?
Heti tänne!... polvillesi! polvillesi ja heti paikalla!...
KOIRA puoliääneen pöydän päästä. Kun syön, en välitä kenestäkään enkä
kuule mitään...
SOKERI metisesti. Anteeksi, mutta emmehän voi lähteä noin vain ja
loukata näitä herttaisia isäntiämme...
SUURIN ONNI. Näettehän!... Ne näyttävät teille hyvää esimerkkiä...
Tulkaa, teitä odotetaan. Emme mitenkään salli, että kieltäydytte...
Viemme teidät väkisin! Auttakaa minua, Onnet! Kiskomme heidät väkisin
pöytään, teemme heidät onnellisiksi vasten tahtoaan!...
Kaikki Suuret Onnet kiskovat, ilosta huutaen ja kömpelösti
hypellen, lapsia, jotka koettavat panna vastaan minkä voivat,
samalla kun Röhö-Nauru kietaisee kätensä Valon vyötäisten
ympäri.
VALO. Kierrä Timanttia, kierrä pian!...
Tiltil tekee, niinkuin Valo käski. Samassa näyttämön täyttää
sanomattoman puhdas, jumalallisen ruusun hohtava, tasainen keveä
valo. Etualan raskaat koristeet, paksut ja punaiset seinäverhot
irtautuvat ja katoavat, jolloin paljastuu satumaisen suloinen
puutarha, eräänlainen lehtipalatsi sopusuhtaisine aukeamineen,
jossa tuuhean ja loistelevan, uhkuvan ja samalla järjestyneen
lehvistön komeutta ja kukkien neitseellistä huumausta ja nopeasti
virtailevien vesien viileyttä pursuaa joka taholta, ikäänkuin
pyrkien näköpiirin kaukaisimpiin ääriin saakka levittämään onnen
aatetta. Herkkupöytä vajoaa maahan jälkeä jättämättä. Suurten
Onnien sametit, kullat, kruunut heilahtavat valohenkäyksen
puhaltaessa näyttämölle, nousevat sijoiltaan, repeytyvät ja
putoavat hämmästyneiden juhlijain jalkojen juureen. Nämä
lyyhistyvät kokoon niinkuin haljenneet rakot, katselevat
toisiaan, räpyttävät silmiään heille tuntemattomien, kirvelevien
auringon säteiden niihin sattuessa. Nähtyään itsensä semmoisina
kuin todellisuudessa ovat, se on alastomina, inhottavan rumina
ja surkuteltavina, alkavat he päästellä häpeän ja kauhun huutoja,
joista ylinnä ja selvimmin kuuluvat Röhö-Naurun huudot. Ainoastaan
Onni-olla-mitään-ymmärtämättä pysyy täysin tyynenä, sillaikaa kun
hänen toverinsa häärivät hädissään, koettaen paeta ja piiloutua
loukkoihin, joiden toivoisivat olevan vieläkin pimeämpiä. Mutta ei
ole enää olemassa mitään varjoa häikäisevänä säteilevässä
puutarhassa. Silloin useimmat heistä epätoivoissaan päättävät
tunkea sen uhkaavana seisovan esiripun läpi, joka eräässä oikealla
olevassa nurkassa sulkee Onnettomuuksien luolan aukon. Joka kerta
kuin joku pakokauhun valtaamana kohottaa esiripun lievettä, kuuluu
sen takaa luolan kuilusta sadatuksia, kirouksia, häväistyksiä.
Koira, Leipä ja Sokeri hiipivät hädissään lasten luo ja piiloutuvat
heidän taakseen.
TILTIL katselee pakenevia Onnia. Kauheata, kuinka ne ovat rumia!...
Minne ne menevät?
VALO. Aivanhan ne ovat päästään pyörällä... Ne pakenevat
Onnettomuuksien luo ja minä luulen, etteivät ne sieltä enää koskaan
palaja...
TILTIL katsellen ympärilleen, haltioissaan. Oi, ihanaa puutarhaa. Oi
ihanaa puutarhaa... Missä me olemme?
VALO. Samassa paikassa, missä äsken; sinun silmäsi vain näkevät toisin
nyt kuin taannoin... Me näemme nyt oikein sen, minkä juuri ikään näimme
väärin; saamme pian nähdä niiden Onnien sielun, joiden silmät sietävät
Timantinkin kirkkauden...
TILTIL. Oi kuinka se on kaunista!... On ihan niinkuin keskellä
kesää... Kas, on niinkuin meitä lähestyttäisiin, niinkuin meitä
muistettaisiin...
Puutarhoihin alkaa todella ilmestyä enkelimäisiä olentoja,
jotka näyttävät kuin heräävän pitkästä unesta ja liukuvat
sulavasti puiden välissä. Ne ovat puetut hohtaviin vaatteihin,
joissa vaihtelevat hienot suloiset värit: puhkeavan ruusun
väri, veden väreily, aamuruskon sini.
VALO. Siinä tulevat eräät rakastettavat ja ihmeelliset Onnet, joilta
voimme saada tietää yhtä ja toista...
TILTIL. Tunnetko heidät?
VALO. Tunnen, tunnen heidät jokaisen; käyn usein heidän luonaan,
vaikkeivät he tiedä, kuka olen...
TILTIL. Katso, kuinka niitä on paljon!... Niitä tulee joka taholta!...
VALO. Niitä oli ennen vanhaan paljoa enemmän. Suuret Onnet ovat tehneet
niille paljon vääryyttä.
TILTIL. Näkyypä heitä silti riittävän...
VALO. Saat nähdä heitä vieläkin enemmän, kunhan Timantin voima vain
ehtii vaikuttaa puutarhoihin... Onnet ovat maailmassa lukuisammat kuin
luulisikaan; Ihmiset eivät vain osaa heitä löytää...
TILTIL. Siinä tulee heitä muutamia pieniä; juostaan heidän luokseen...
VALO. Ei tarvitse; ne, joita haluamme nähdä, tulevat tästä kautta.
Meillä ei ole aikaa tutustua heihin kaikkiin...
Joukko Pikku Onnia tulee hypellen ja nauraen puiden takaa,
alkaen tanssia lasten ympärillä.
TILTIL. Oi, kuinka ne ovat kauniita!... Mistä ne tulevat, keitä ne
ovat?...
VALO. Ne ovat Lasten Onnia...
TILTIL. Saako niitä puhutella?
VALO. Se olisi turhaa, he laulavat, tanssivat, nauravat, mutta eivät
osaa vielä puhua...
TILTIL ilosta säihkyen. Päivää! Hyvää päivää!... Katso tuota lihavaa
tuolla, joka vain nauraa!... Voi, voi, kuinka niillä on kauniit posket,
kuinka niillä on kauniit vaatteet!... Ovatko ne kaikki rikkaita?...
VALO. Eivät, täällä niinkuin kaikkialla muuallakin on enemmän köyhiä
kuin rikkaita...
TILTIL. Missä ovat sitten köyhät?...
VALO. Heitä ei voi erottaa. Lapsen Onni pukeutuu aina siihen, mikä on
kauneinta taivaassa ja maan päällä.
TILTIL voimatta enää pysyä paikoillaan. Tahtoisin tanssia heidän
kanssaan...
VALO. Se on suorastaan mahdotonta, meillä ei ole aikaa... Näen, että
Sininen Lintu ei ole heidän hallussaan... Sitäpaitsi, heillä on kiire,
näetkös, nyt ne menivät jo... Ei heilläkään ole aikaa hukata, sillä
lapsuus kestää kovin vähän aikaa...
Toinen joukko Onnia, hiukan suurempia kuin edelliset, hyökkää
puutarhaan ja laulaen kohti kurkkua... "Siinä ne ovat, siinä ne
ovat! Ovat nähneet meidät! ovat nähneet meidät!..." tanssii
lasten ympärillä iloisen tarandolan, jonka loputtua se, joka
näyttää olevan tuon pikku joukon johtaja, lähestyy Tiltiliä
ja ojentaa hänelle kätensä.
ONNI. Päivää, Tiltil!...
TILTIL. Siinä on vielä muuan, joka tuntee minut!... (Valolle) Minut
kohta tunnetaan kaikkialla... Ken olet?
ONNI. Etkö tunne minua?... Lyön vetoa, ettet tunne näitä muitakaan?...
TILTIL aika tavalla hämillään. En... En tiedä... En muista teitä
nähneeni...
ONNI. Kuuletteko?... Enkö arvannut!... Hän ei muka ole meitä koskaan
nähnyt!... (Kaikki muut Onnet purskahtavat nauramaan.) Mutta ethän
sinä, Tiltil parka, tunne ketään muita kuin meidät!... Mehän olemme
aina ympärilläsi!... Mehän syömme, juomme, heräämme, hengitämme, elämme
sinun kanssasi!...
TILTIL. Niinpä niin, kyllä, kyllä, minä tiedän, muistan... Tahtoisin
vain tietää nimenne...
ONNI. Näen, ettet tiedä niin kerrassa mitään... Minä olen Koti-onniesi
johtaja; ja kaikki nämä ovat niitä Onnia, jotka teillä asuvat.
TILTIL. Onko meidän kotona sitten Onnia?
Kaikki Onnet purskahtavat nauramaan.
ONNI. Kuulitteko?... Hän kysyy, onko hänen kotonaan Onnia?... Voi
sinua, kotisihan on niitä niin täynnä, etteivät ovet ja ikkunat tahdo
kestää!... Me nauramme, laulamme, remuamme ja riemuitsemme niin, että
luulisi seinien kaatuvan ja kattojen lentävän ilmaan, mutta sinä et
vain huomaa mitään, et kuule mitään... Toivon, että vanhetessasi vähän
viisastut... sitä odotellessasi tee hyvin ja tule paiskaamaan kättä
kuuluisimmille heistä, jotta tuntisit heidät helpommin, kun kerran
palajat kotiisi... Ja sittenhän voit jonakin päivänä ilahduttaa heidän
mieltään pienellä hymyilyllä, kiittää heitä ystävällisellä sanalla,
sillä he tekevät todella kaiken voitavansa keventääkseen elämääsi
ja hauskuttaakseen sitä... Minä, nöyrin palvelijasi, olen
Hyvinvoinnin-onni... En ole heistä kaunein, mutta olen tärkein.
Tunnetko minut nyt?... Tässä on Raikkaan-ilman-onni, joka on melkein
läpikuultava... Tässä on Vanhempiensa-rakastamisen-onni, jolla on
harmaa puku ja joka on aina hiukan alakuloinen, koska häntä ei koskaan
huomata... Tässä on Sinitaivaan-näkemisen-onni, jolla tietysti on
sininen puku; ja Metsässä-oleskelemisen-onni, joka tietystikin on
puettu vihreään ja jonka näet joka kerta, kun katselet ikkunasta...
Sitten on tässä vielä Päiväpaisteessa-olemisen-onni, jolla on
timantinvärinen puku, ja Kevään-onni, joka välähtelee kuin smaragdi...
TILTIL. Oletteko joka päivä yhtä kauniita?...
ONNI. Tietysti olemme, kaikissa kodeissa on aina pyhä, kun aamulla
herätään... Ja kun ilta joutuu, tulee tämä Auringonlaskun-onni,
joka on kauniimpi kaikkia kuninkaita maan päällä; ja jota
seuraa Tähtiennousun-näkemisen-onni, joka kiiltää kullalle kuin
muinaisajan jumala... Ja kun sitten tulee ruma ilma, on tässä
Sateisen-ilman-onni, jonka puku on yltyleensä helmillä koristettu, ja
Talvisen-takkatulen-onni, joka tarjoo kauniin purppuraviittansa
kohmettuneiden käsien hyväiltäväksi... En nyt esitä parasta
kaikista, koska hän on melkein niiden Suurten Taivaisten Ilojen
veroinen, jotka pian saatte nähdä, kaikista kirkkainta joukossamme,
Viattomain-ajatusten-onnea... Tässä on vielä... Mutta heitä on liika
paljon!... Heistä ei tule koskaan loppua ja minun täytyy lähettää sana
Suurille-Iloille, jotka ovat tuolla ylhäällä, perällä, taivaan porttien
luona, eivätkä vielä tiedä tulostanne... lähetän heidän luokseen
kaikista nopeimman Aamukasteessa-paljasjaloin-juoksentelemisen-onnen
(Onnelle, jonka nimen hän on maininnut ja joka lähestyy hypellen ja
kuperkeikkoja tehden.) Riennä!...
Silloin tulee esiin mustaan puseroon puettu pikku paholainen,
tyrkkien kaikkia ja päästellen suustaan käsittämättömiä
kirahduksia. Hän lähestyy Tiltiliä ja harppailee hurjasti
sinne tänne näppäisten häntä nenälle, läimäytellen ja
potkiskellen häntä.
TILTIL hämmästyksissään ja syvästi loukkaantuneena. Mikä se on tuo
villikko?
ONNI. Se on Kiusanteon-huvi, joka on päässyt karkuun Onnettomuuksien
luolasta. Häntä ei tahdo saada pysymään missään. Hän karkaa kaikkialta,
eivätkä Onnettomuudetkaan tahdo enää pitää häntä luonaan.
Paholainen kiusaa yhä Tiltiliä, joka turhaan koettaa puolustautua.
Yhtäkkiä se rähähtää nauramaan ja katoaa yhtä odottamatta kuin
oli tullutkin.
TILTIL. Mikä hänen oikein oli? Eikö hän ole hiukan hassu?
VALO. En tiedä, vaan etköhän sinä itse ole hiukan samanlainen silloin,
kun et ole kiltti. Mutta nyt meidän pitäisi odottaessamme ottaa selkoa
Sinisestä linnusta. On hyvin luultavaa, että Koti-ilojesi johtaja
tietää, missä hän on...
TILTIL. Missä hän on?...
ONNI. Hän ei tiedä, missä on Sininen Lintu!...
Kaikki Koti-onnet purskahtavat nauramaan.
TILTIL loukkaantuen. Niin, en tiedä... Mitä nauramista siinä on?
Taas he purskahtavat nauramaan.
ONNI. Kas niin, elähän suutu... mutta puhukaamme nyt totisesti... Eihän
tämä poika ole sen naurettavampi kuin Ihmiset yleensä... Siinä tulee
Aamukasteessa-paljasjaloin-juoksentelemisen-onni ilmoittamaan, että
Suuret Ilot saapuvat.
Todellakin näkyy kauniita enkelien kaltaisia, loistaviin
vaatteihin puettuja olennoita lähestyvän.
TILTIL. Katso, kuinka kauniita ne ovat!... Miksi ne eivät naura?
Eivätkö ne ole onnellisia?...
VALO. Ei nauru ilmaise suurinta onnea...
TILTIL. Keitä ne ovat?...
ONNI. Ne ovat Suuria Iloja...
TILTIL. Tiedätkö heidän nimensä?...
ONNI. Tietysti, koska me leikimme usein heidän kanssaan... Siinä on
ensiksikin etumaisena Oikeintekemisen-suuri-ilo, joka hymyilee
joka kerta, kun joku vääryys oikaistaan -- olen liian nuori,
en vielä ole koskaan nähnyt hänen hymyilevän. -- Hänen takanaan on
Hyvänä-olemisen-ilo, joka on Iloista onnellisin, mutta samalla
myöskin surullisin, ja jota on hyvin vaikea estää menemästä
Onnettomuuksien luo, joita hän tahtoisi lohduttaa. Oikealla tuolla on
Suoritetun-työn-ilo ja hänen rinnallaan astuu Ajattelemisen-ilo.
Sitten tulee Ymmärtämisen-ilo, joka etsii aina veljeään,
Onnea-olla-mitään-ymmärtämättä...
TILTIL. Minä näin hänet!... Hän meni Onnettomuuksien luo yhdessä
Suurten Onnien kanssa...
ONNI. Minä arvasin sen!... Hän on joutunut hunningolle, huonot toverit
ovat hänet kokonaan turmelleet... Mutta elä puhu siitä hänen
sisarelleen. Hän lähtisi heti häntä etsimään ja me menettäisimme yhden
ihanimpia ilojamme... Siinä on vielä yksi kaikkein suurimpia ilojamme:
Ilo-nähdä-sitä-mikä-on-kaunista, joka lisää joka päivä joitakin säteitä
siihen valoon, joka täällä vallitsee...
TILTIL. Entä tuo tuolla, kaukana, kaukana, kultapilvissä, jota tuskin
voin nähdä, vaikka kuinka nousisin varpailleni?
ONNI. Se on rakastamisen-suuri-ilo... Elä koetakaan, olet liian pieni
voidaksesi nähdä hänet kokonaan...
TIETIL. Entä nuo tuolla ihan perällä, nuo, joilla on huntu silmillä ja
jotka eivät tule lähemmä?...
ONNI. Ne ovat niitä, joita Ihmiset eivät vielä tunne...
TILTIL. Mitä ne nyt aikovat? Miksi väistyvät kaikki syrjään?
ONNI. Ne väistyvät erään uuden Ilon tieltä, joka juuri lähestyy ja joka
ehkä on kaikista Iloistamme puhtain...
TILTIL. Kuka hän on?
ONNI. Etkö tunne häntä vielä?... Mutta katsohan tarkemmin, avaahan toki
silmäsi olentosi pohjaan saakka!... Nyt hän huomasi sinut, hän huomasi
sinut!... Hän rientää luoksesi avoimin sylin... Se on äitisi ilo, se
on, se on Äidinrakkauden-ilo, jolla ei ole maailmassa vertaa.
Muut Ilot juoksevat esiin joka taholta ja tervehdittyään häntä
vetäytyvät kunnioittavasti syrjään Äidin-rakkauden-ilon tieltä.
ÄIDINRAKKAUS. Tiltil ja Mitil!... Kuinka, oletteko te täällä!...
Minulla ei ollut aavistustakaan siitä! Olin aivan yksin kotona, ja nyt
te yhtäkkiä tulette aina tänne taivaaseen saakka, jossa säteilee Ilossa
kaikkien äitien sielu!... Mutta antakaahan, kun suutelen teitä, kun
suutelen teitä!... Tulkaa syliini, molemmat, ei ole maailmassa
suurempaa onnea!... Tiltil, miksi olet niin totinen? Ja sinä myös,
Mitil?... Ettekö tunne äitinne rakkautta? Mutta katsokaahan toki,
eivätkö nämä ole minun silmäni, minun huuleni, minun käsivarteni?
Ettekö tunne niitä?
TILTIL. Minä tunnen, minä kyllä tunnen, mutta minä en tiennyt... Sinä
olet äidin näköinen, mutta sinä olet paljon, paljon kauniimpi...
ÄIDINRAKKAUS. Tietysti, koskapa en enää vanhene... ja koska joka päivä
antaa minulle uusia voimia, nuoruutta ja onnea... Jokainen hymyilysi
keventää iästäni vuoden... Siellä kotona sitä ei näy, mutta täällä
näkyy kaikki, ja se on totta se...
TILTIL ihastuneena, häntä vuoroon katsellen, vuoroon syleillen ja
suudellen. Mistä kaikesta on tehty tämä sinun kaunis hameesi?... Onko
se silkkiä vaiko hopeaa, vaiko helmiä?
ÄIDINRAKKAUS. Se on tehty suuteloista, hellistä katseista,
hyväilyistä... jokainen uusi suudelma lisää siihen uuden auringon tai
kuun säteen...
TILTIL. En olisi koskaan luullut sinua noin rikkaaksi... Mihin kummaan
sinä kätkit tuon pukusi? Oliko se siinä kaapissa, jonka avain on
isällä?
ÄIDINRAKKAUS. Eihän, se on minulla aina ylläni, vaikkei sitä näy, koska
emme näe mitään silloin, kun emme osaa katsoa... Kaikki äidit ovat
rikkaita silloin, kun rakastavat lapsiaan... Ei ole silloin köyhiä, ei
ole rumia, ei ole vanhoja... Heidän rakkautensa on aina heidän ihanin
Ilonsa... Ja kun he näyttävät olevan suruissaan, ei tarvitse muuta kuin
että he saavat tai antavat suudelman, niin muuttuvat heidän kyyneleensä
tähdiksi, jotka kimmeltävät kirkkaina heidän silmiensä pohjassa...
TILTIL katsellen häntä ihmeissään. Ei mutta, katsohan, sinun silmäsi
ovat todellakin tähtiä täynnä... Sinun silmäsi ne ovat, mutta paljon
kauniimmat... Tämä on sinun kätesi ja tuossa on pieni sormuksesi...
Siinä on vielä arpi siitä palohaavasta, joka tuli siihen eräänä iltana,
kun panit tulta lamppuun... Mutta sinun kätesi on paljoa valkoisempi,
ja voi kuinka sen hipiä on hieno!... Näyttää ihan kuin sen suonissa
virtaisi valoa... Ei kai tämä tee työtä niinkuin se, joka on siellä
kotona?...
ÄIDINRAKKAUS. Tottahan toki, tämä on kyllä sama käsi; etkö ole siis
huomannut, että se muuttuu hienoksi ja valkoiseksi ja että siinä alkaa
valo virtailla heti, kun se hyväilee sinua?...
TILTIL. Ihme ja kumma, sehän on sinun äänesikin, mutta sinä puhut
paljoa kauniimmin kuin kotona...
ÄIDINRAKKAUS. Siellä on niin paljon tekemistä eikä ole aikaa... Mutta
sitä, mitä ei sanota, sen kuitenkin kuulee... Mutta kun olet nähnyt
minut näin, mahtaisitkohan sinä tunteakaan minut enää siinä
rikkinäisessä, vanhassa hameessani, kun huomenna taas palaat sinne
mökkipahaseemme?
TILTIL. Minä en tahdo palata sinne... Koska sinä olet täällä, tahdon
minäkin olla täällä, niin kauan kuin sinäkin olet...
ÄIDINRAKKAUS. Mutta toinenhan on sama kuin toinenkin, minä olen siellä
ja me kaikki olemme siellä... Olet tullut tänne ainoastaan sitä varten,