Sininen lintu: Satunäytelmä - 1

SININEN LINTU
Satunäytelmä
Kirj.
MAURICE MAETERLINCK
Ranskankielestä suomentanut Juhani Aho



WSOY, Porvoo, 1921.


PUVUT.

TILTIL: Peukaloisen puku: punaiset polvihousut, lyhyet, siniset liivit,
valkoiset sukat, kengät vaaleata nahkaa.
MITIL: Punahilkan puku.
VALO: Hame kuutamon värinen: se on vaaleata kultaa, jossa välkkää
hopeata; kiiltäviä harsoja ikäänkuin säteitä. Tyyli on uuskreikkalaista
tai englantilais-kreikkalaista Walter Cranen tai myös empiren tyyliin.
-- Solakka vartalo, paljaat käsivarret j.n.e. Päässä on hänellä
otsaripa tai kevyt kruunu.
HALTIJATAR. BERYLUNE, NAAPURIN VAIMO. BERLINGOT: Satujen
kerjäläishaltijattaren tavallinen puku. Ensimäisessä näytöksessä
tapahtuva prinsessaksi muuttuminen voidaan jättää esittämättä.
ISÄ TIL, ÄITI TIL, ISO-ISÄ TIL, ISO-ÄITI TIL: Puvut sellaiset,
jommoisina ne tavataan Grimmin satujen kuvauksissa halonhakkaajista ja
saksalaisista talonpojista.
TILTILIN veljet ja sisaret: Puvut muunnoksia Peukaloisen puvuista.
AIKA: Ajan tavallinen puku: laaja viitta, musta tai tummansininen;
valkoinen, pitkä parta, viikate ja tuntilasi.
ÄIDINRAKKAUS: Puku jotenkin samanlainen kuin Valolla; hienoja,
mahdollisimman valkeita ja läpikuultavia huntuja niinkuin
kreikkalaisissa veistoksissa. Helmiä ja kalliita kiviä, niin loistavia
ja niin paljon kuin halutaan, kun ne vain eivät riko kokonaisuuden
puhdasta ja hienoa sopusointua.
ISOT ILOT: Niinkuin tekstissä on huomautettu, tulee niillä olla
loistoisat viitat, väreiltään sekä hieno- että herkkävivahteiset;
niissä tulee ilmetä ruusun puhkeaminen, veden väreily, aamuruskon sini
j.n.e.
KODIN ONNET: Erivärisiä viittoja tai myös talonpoikain, paimenten,
halonhakkaajain y.m. pukuja, mutta ihannoituina ja sadullisesti
sovellettuina.
SUURET ONNET: Ennen muuttumista komeita ja raskaita, punaisella ja
keltaisella kirjaeltuja viittoja, suuria ja paksuja jalokiviä j.n.e.
Muuttumisen jälkeen: kahvin tai suklaanruskeita ihokkaita, jotka saavat
ajattelemaan ruskeapukuisia tanssinukkeja.
YÖ: Väljät, mustat vaatteet, joihin on siroteltu kullalle välkkyviä
tähtiä. Huntuja, tummia unikukkia j.n.e.
NAAPURIVAIMON PIKKU TYTTÖ: Valkoinen ja loistelias tukka, pitkä,
valkoinen hame.
KOIRA: Punainen hännystakki, valkoiset housut, kiiltokengät,
kiiltonahkahattu; puku yleensä muistuttaa englantilaista herrasmiestä.
KISSA: Musta, helyillä koristettu ihokas.
Näiden molempien päät saavat muistuttaa hiukan vastaavien eläinten
päitä.
LEIPÄ: Pashan komea puku. Tummanpunainen, kullalla kirjaeltu, laaja
silkki- tai samettipuku. Suuri turbaani. Turkkilainen käyräsapeli.
Suunnaton vatsa, punaiset ja tavattoman pulleat posket.
SOKERI: Silkkipuku, eunukkien puvun tapaan; puoleksi valkoinen,
puoleksi sininen, muistuttaakseen sokeritopan käärepaperia.
Haareminvartijan päähine.
TULI; Punainen pusero, helakanpunainen, välkkyvä viitta, jonka sisusta
on kullanvärinen. Erivärisiä liekkejä muistuttavia töyhtöjä.
VESI: Puku on sinertävä tai sinisenvihertävä, paikoitellen
läpikuultava, ikäänkuin se olisi tehty vetenä vuotavasta harsosta;
uuskreikkalaista tai englantilais-kreikkalaista tyyliä, mutta laajempi
ja valahtelevampi. Tukka joko kukkia tai vesiheiniä tai kaislaa.
ELÄIMET: Puvut kansallispukuja tai maalaispukuja.
PUUT: Pukujen värit eri vihreätä tai puiden runkojen mukaista; lisänä
on lehtiä tai oksia, joista ne tunnetaan.

KUVAELMAT.
ENSIMÄINEN KUVAELMA (I näytös): Halonhakkaajan tupa.
TOINEN KUVAELMA (II näytös): Haltijattaren luona.
KOLMAS KUVAELMA (II näytös): Muistojen maa.
NELJÄS KUVAELMA (III näytös): Yön linna.
VIIDES KUVAELMA (III näytös): Metsä.
KUUDES KUVAELMA (IV näytös): Esiripun edessä.
SEITSEMÄS KUVAELMA (IV näytös): Hautausmaa.
KAHDEKSAS KUVAELMA (IV näytös): Esiripun edessä.
YHDEKSÄS KUVAELMA (IV näytös): Onnien linna.
KYMMENES KUVAELMA (V näytös): Tulevaisuuden valtakunta.
YHDESTOISTA KUVAELMA (VI näytös): Jäähyväiset.
KAHDESTOISTA KUVAELMA (VI näytös): Herääminen.

HENKILÖT:
Siinä järjestyksessä, missä ne ensiksi tulevat näyttämölle.
ÄITI TIL.
TILTIL.
MITIL.
HALATIJATAR.
LEIPÄ.
TULI.
VESI.
SOKERI.
KOIRA.
KISSA.
VALO.
HETKETTÄRET.
ISÄ TIL.
ISO-ÄITI TIL.
ISO-ISÄ TIL.
PEKKA.
ROBERT.
HANNA.
LEENA.
PAAVO.
LIISA.
KERTTU.
YÖ.
UNI.
KUOLEMA.
NUHA.
I:NEN SININEN LAPSI.
2:NEN " "
3:S " "
4:S " "
5:S " "
6:S " "
7:S " "
8:S " "
9:S " "
YHDEKSÄN KIERTOTÄHDEN KUNINGAS.
11:S SININEN LAPSI.
I2:S " "
I3:S " "
14:S " "
PAKASTUNUT POIKA.
RAKASTUNUT TYTTÖ.
AIKA.
SYNTYVÄ PIKKU VELI.
TOISET SINISET LAPSET.
HOITAJATTARET.
SUURTEN ONNIEN PÄÄLLIKKÖ.
MUUT ONNET.
PIKKU ONNET.
NUORUKAISET.
ONNIEN PÄÄLLIKKÖ.
HYVINVOINNIN ONNI.
RAIKKAAN ILMAN ONNI.
VANHEMPIENSA-RAKASTAMISEN ONNI.
SINITAIVAAN-NÄKEMISEN ONNI.
METSÄSSÄ-OLESKELEMISEN ONNI.
PÄIVÄPAISTEESSA-OLESKELEMISEN ONNI.
KEVÄÄN ONNI.
AURINGONLASKUN ONNI.
TÄHTIENNOUSUN-NÄKEMISEN ONNI.
SATEISEN-ILMAN ONNI.
TALVISEN-TAKKATULEN ONNI.
VIATTOMIEN AJATUSTEN ONNI.
AAMUNKASTEESSA-PALJAINJALOIN-JUOKSEMISEN ONNI.
OIKEIN-TEKEMISEN ILO.
HYVÄNÄ-OLEMISEN ILO.
KUNNIAN ILO.
AJATTELEMISEN ILO.
YMMÄRTÄMISEN ILO.
ILO NÄHDÄ SITÄ-MIKÄ-ON-KAUNISTA.
RAKASTAMISEN ILO.
ÄIDINRAKKAUS.
TUNTEMATTOMAT ILOT.
NAAPURIN VAIMO BERLINGOT.
HÄNEN PIKKU TYTTÖNSÄ.


ENSIMÄINEN NÄYTÖS

ENSIMÄINEN KUVAELMA
Halonhakkaajan tupa
Näyttämö kuvaa halonhakkaajan tupaa; se on yksinkertainen, mutta ei
köyhä. Takka, jossa kytee tuli. Keittokaluja, kaappi, leipälaatikko,
seinäkello, rukki, vesijohto y.m. Eräällä pöydällä sytytetty lamppu.
Kaapin vieressä lattialla nukkuvat kokoonkääriytyneinä, kuono hännän
alla, koira ja kissa. -- Heidän välillään on suuri sokeritoppa
käärittynä valko- ja siniraitaiseen paperiin. Seinällä riippuu pyöreä
lintuhäkki, jossa on turtturikyyhkynen. -- Perällä kaksi ikkunaa,
joiden sisäluukut ovat suljetut. -- Toisen ikkunan alla on rahi. --
Vasemmalla on ulko-ovi, ja siinä suuri linkku. Oikealla toinen ovi. --
Raput, jotka vievät ullakolle. Samoin on oikealla kaksi pientä
lapsenvuodetta, joiden päänpohjissa kahdella tuolilla on huolellisesti
kokoonkäännettyjä vaatteita.
Esiripun noustessa Tiltil ja Mitil nukkuvat sikeästi pienissä
vuoteissaan. -- Äiti Til vielä viimeisen kerran tiukentelee heidän
peitteitään, nojautuu heidän ylitsensä, katselee heitä hetken. Viittaa
luokseen isä Tilin, joka pistää päänsä oven raosta. Äiti Til painaa
sormen suulleen merkiksi, ettei saa puhua, menee verkalleen oikealle ja
sammuttaa lampun. Näyttämö on hetken aikaa hämäränä, sitten alkaa yhä
lisääntyvä valo tihkua ikkunaluukkujen säleiden välistä. Lamppu
pöydällä syttyy itsestään. Lapset näyttävät heräävän ja nousevat
istumaan.
TILTIL. Mitil?
MITIL. Tiltil?
TILTIL. Nukutko sinä?
MITIL. Entä sinä?
TILTIL. Enhän, enhän minä mitenkä nuku, koska puhun sinulle...
MITIL. Nythän on joulu... mitä?
TILTIL. Ei vielä; se on vasta huomenna. Mutta joulupukki ei tuo mitään
tänä vuonna...
MITIL. Miksi ei?...
TILTIL. Kuulin äidin sanovan, ettei hän ollut voinut mennä kaupunkiin
sille siitä puhumaan... Mutta ensi vuonna se tulee...
MITIL. Sinne on niin pitkä aika, ensi vuoteen...
TILTIL. Onhan sinne koko pitkä aika... Mutta rikkaiden lapsien luo se
tulee tänä yönä...
MITIL. Niinkö?...
TILTIL. Katsos. Äiti on unhottanut lampun palamaan... Kuulehan...
MITIL. ...?
TILTIL. Me nousemme ylös...
MITIL. Sehän on kielletty...
TILTIL. Kun ei kukaan näe... Katso ikkunaluukkuja...
MITIL. Ai, kuinka ne loistavat...
TILTIL. Ne on juhlatulia...
MITIL. Mitä juhlatulia?
TILTIL. Tuostapa tuosta vastapäätä, niiden rikkaiden lasten talosta.
Heidän joulukuusestaan. Avataan luukut...
MITIL. Mutta saammeko?
TILTIL. Totta kai, koska olemme yksin... Sieltä soitetaan, kuuletko?...
Noustaan...
Lapset nousevat, juoksevat ikkunaan, nousevat rahille ja
avaavat luukut. Kirkas valo tunkee huoneeseen. Lapset
katselevat ahnaasti ulos.
TILTIL. Tästä näkee kaikki...
MITIL, jolla on huono paikka rahilla. En minä näe mitään...
TILTIL. Siellä sataa lunta... Kahdet vaunut ja kuusi hevosta kumpienkin
edessä...
MITIL. Vaunuista nousee kaksitoista pikku poikaa...
TILTIL. Pöllö!... Tyttöjähän ne on...
MTTIL. Mutta koska niillä on housut...
TILTIL. Sinä et ymmärrä mitään... Elä tyrki minua noin...
MITIL. Enhän minä ole koskenutkaan sinuun.
TILTIL, joka on vallannut koko rahin itselleen. Sinähän valtaat koko
rahin...
MITIL. Vaikka itse valtaat!...
TILTIL. Ole vaiti, nyt näkyy kuusi...
MITIL. Mikä kuusi?
TILTIL. Joulukuusi tietenkin... Sinähän katsot seinään...
MITIL. Minä katson seinään, koska sinä et päästä minua rahille.
TILTIL, luovuttaen hänelle pienen pikkuruisen sijan rahilla. No?...
Riittääkö?... Onhan sinulla parempi paikka kuin minulla... Kylläpä
siellä on kynttilöitä. Kylläpä on...
MITIL. Mitä ne tekevät nuo, jotka noin huitovat ja puhkuvat?
TILTIL. Nehän soittavat.
MITII. Ovatko ne toisilleen vihoissaan?
TILTIL. Eivät, vaan se on hyvin vaikeata.
MITIL. Siellä on vielä yhdet vaunut ja yhdet valkoiset hevoset!...
TILTIL. Ole vaiti!... Katselehan...
MITIL. Mitä ne on nuo kultaiset, jotka riippuvat oksista?...
TILTIL. Etkö sinä nyt ymmärrä, että ne ovat leikkikaluja!... Sapeleita,
pyssyjä, sotamiehiä, kanunoita...
MITIL. Ja nukkeja, sano, onko siellä nukkejakin?...
TILTIL. Nukkejako?... Sinä vasta olet tyhmä; eivät ne välitä
nukeista...
MITIL. Entä mitä ne ovat nuo tuolla pöydällä?
TILTIL. Leivoksia, hedelmiä, kermatorttuja...
MITIL. Minä söin kerran kermatorttuja, kun olin pieni...
TILTIL. Niin minäkin; se on parempaa kuin leipä, mutta sitä saa niin
kovin vähän...
MITIL. Nuo näkyvät saavan kuinka paljon tahansa... Niitä on siellä
pöytä täynnä. Syövätkö ne niitä?...
TILTIL. Totta kai; mitäs ne niillä muuten tekisivät?
MITIL. Minkähän tähden ne ei syö niitä hetipaikalla?
TILTIL. Kun ei niillä ole nälkä...
MITIL hämmästyksissään. Eikö ole nälkä?... Kuinka ei ole?...
TILTIL. Koska ne saavat syödä, milloin vain tahtovat.
MITIL ei oikein usko. Joka päiväkö?
TILTIL. Kuuluvat saavan...
MITIL. Syövätköhän ne kaiken?... Antaisivatkohan ne muillekin?
TILTIL. Kenelle?
MITIL. Meille...
TILTIL. Eiväthän ne tunne meitä
MITII. Jos menisi pyytämään?...
TILTIL. Ei se sovi.
MITIL. Miksi ei?...
TILTIL. Koska se on kielletty.
MITIL taputtaen käsiään. Oi, kuinka ne ovat kauniita!
TILTIL innoissaan. Näetkö, kuinka ne nauravat?
MITIL. Ja pikkulapset tanssivat!...
TILTIL. Tanssitaan mekin.
He tepastelevat ilosta rahilla.
MITIL. Oi, kuinka se on hauskaa!...
TILTIL. Nyt niille tarjotaan leivoksia!... Ne saavat ottaa niitä niin
paljon, kuin tahtovat... Nyt ne syövät... nyt ne syövät!...
MITIL. Pikkulapsetkin saavat... Kaksi, kolme, neljä...
TILTIL innoissaan ilosta. Voi, kuinka se maistuu makealle... Kuinka
maistuu makealle!...
MITIL lukien kuviteltuja leivoksia. Minä, minä sain kaksitoista!...
TILTIL. Ja minä sain neljä kertaa kaksitoista!... Mutt minä annan
sinullekin, jos tahdot...
Ovelle kolkutetaan
TILTIL yhtäkkiä jäähtyen ja pelästyen. Mitä se on?
MITIL kauhuissaan. Se on isä...
Kun he eivät mene avaamaan, näkyy suuri linkku nousevan
itsestään, narahtaen; ovi aukeaa puoleksi ja sisään tulee
vanha nainen, joka on puettu vihreään ja jolla on päässä
punainen myssy. Hän on kyttyräselkäinen ja toissilmä ja
ontuu; nenä ja leuka tavottelevat toisiaan; hän käy
nojautuneena sauvaan. Ilmeisesti hän on haltijatar.
HALTIJATAR. Onko teillä täällä laulavaa heinää tai sinistä lintua?
TILTIL. On meillä heiniä, mutta ei ne laula...
MITIL. Meillä on lintu.
TILTIL. Mutta minä en anna sitä.
HALTIJATAR. Mikset?
TILTIL. Koska se on minun.
HALTIJATAR. Onhan se syy sekin, totisesti. Missä lintusi on?...
TILTIL osoittaen häkkiä. Häkissä...
HALTIJATAR asettaen silmälasit nenälleen ja tarkastellen lintua. En
huoli; ei ole tarpeeksi sininen. Teidän täytyy lähteä hakemaan minulle
sitä, jota tarvitsen.
TILTIL. Mutta enhän minä tiedä, missä se on...
HALTIJATAR. En minäkään. Sentähdenhän sitä täytyy etsiä. Laulavaa
heinää minä en nyt ihan välttämättä tarvitse, mutta minun täytyy
ehdottomasti saada käsiini Sininen Lintu. Minä tarvitsen sen pikku
tyttärelleni, joka on sairas.
TILTIL. Mikä häntä vaivaa?...
HALTIJATAR. Sitä ei kukaan oikein tiedä; hän tahtoisi olla onnellinen.
TILTIL. Niinkö?...
HALTIJATAR. Tiedättekö, kuka minä olen?...
TILTIL. Olette hiukan naapurin rouvan, täti Berlingot'n näköinen...
HALTIJATAR suuttuen yhtäkkiä. En ensinkään... Ei ole olemassa
minkäänlaista yhdennäköisyyttä... Se on hävytöntä... Minähän olen
Haltijatar. Berylune...
TILTIL. Niinpä niin... vai niin...
HALTIJATAR. Täytyy lähteä heti paikalla,
TILTIL. Tuletteko te meidän kanssamme?...
HALTIJATAR. Se on suorastaan mahdotonta, koska minulla on pata tulella
ja koska se kiehuu yli heti, joka kerta, kun olen poissa vähänkään yli
tunnin... (Osoittaen vuorotellen kattoa, uunia ja ikkunaa) Haluatteko
lähteä tuolta kautta vaiko tuolta vaiko tuolta?...
TILTIL osoittaen ovea. Kyllä minä mieluimmin menisin tuolta kautta...
HALTIJATAR suuttuen taas yhtäkkiä. Se on kerrassaan mahdotonta, se
olisi kerrassaan sopi-sopimatonta. (Osoittaen ikkunaa) Me menemme tuota
tietä... Kas niin... Mitä te odotatte?... Pukeutukaa hetipaikalla...
(Lapset tottelevat ja pukeutuvat nopeasti) Minä autan Mitiliä...
TILTIL. Meillä ei ole kenkiä...
HALTIJATAR. Ei sillä väliä. Minä annan teille pienen ihmeellisen hatun.
Mutta missä ovat vanhempanne?...
TILTIL osoittaa oikealla olevaa ovea. Tuolla; ne nukkuvat...
HALTIJATAR. Entä iso-isänne ja iso-äitinne?...
TILTIL. Ne ovat kuolleet...
HALTIJATAR. Entä pikku veljenne ja pikku sisarenne... Kai teillä on
niitä?...
TILTIL. Onhan toki; kolme pikku veljeä...
MITIL. Ja neljä pikku sisarta...
HALTIJATAR. Missä ne ovat?...
TILTIL. Ne ovat kuolleet nekin...
HALTIJATAR. Tahdotteko nähdä heidät jälleen?
TILTIL. Tahdomme, tahdomme... Hetipaikalla... Näyttäkää heidät
meille!...
HALTIJATAR. Eivät ne ole minulla taskussa mukanani... Mutta sehän sopii
erinomaisesti; saatte nähdä heidät, kun kuljemme Muistojen maan kautta.
Se on sen tien varressa, joka vie Sinisen Linnun luo. Heti vasempaan
käteen, kolmannen risteyksen jälkeen... Mitä te teitte silloin, kun
minä kolkutin?
TILTIL. Me leikimme leivoksien syömistä.
HALTIJATAR. Onko teillä leivoksia?... Missä ne ovat?...
TILTIL. Rikkaiden lasten linnassa... Tulkaa katsomaan, kuinka kaunista
siellä on!...
Vetää Haltijattaren ikkunaan.
HALTIJATAR ikkunassa. Mutta muuthan ne niitä syövät!...
TILTIL. Niinpä niin, mutta me voimme kuitenkin nähdä...
HALTIJATAR. Eikö käy kateeksesi?
TILTIL. Mistä syystä?...
HALTIJATAR. Koska he syövät kaiken eivätkä anna sinulle mitään. Minusta
se on kovin väärin...
TILTIL. Eikä ole, koskapa he kerran ovat rikkaita... Mitä?... eikö
siellä ole ihmeen kaunista?...
HALTIJATAR. Ei siellä ole sen kauniimpaa kuin täälläkään.
TILTIL. Mitä? Täällä meillä on paljon pimeämpää ja pienempää, eikä ole
leivoksiakaan...
HALTIJATAR. Täällä on aivan niinkuin sielläkin, sinä vain et näe
mitään...
TILTIL. Kyllä minä näen, aivan erinomaisesti, ja minulla on hyvät
silmät. Minä näen kirkon kellotaulusta saakka, kuinka paljon kello on,
vaikk'ei isäkään näe...
HALTIJATAR suuttuen yhtäkkiä. Ja minä sanon, että sinä et näe mitään...
Miltä minä sinusta näytän? Millainen minä sitten olen?... (Tiltil
vaikenee hämillään) Kas niin, et vastaa, tiesinhän, ettet näe... Olenko
minä kaunis vai ruma?... (Tiltil vaikenee yhä enemmän hämillään) Et
vastaa? Olenko nuori vai vanha? Olenko punaposkinen vai keltainen?...
Olenko ehkä kyttyräselkäinen?...
TILTIL sovitellen. Et, et, et ainakaan paljon...
HALTIJATAR. Olenpahan, naamastasi päättäen minä olen kauhean
kyttyräselkäinen... Olenko koukkunenäinen? Onko vasen silmäni puhki?
TILTIL. Ei, ei, eihän toki... Kuka sen puhkaisi?
HALTIJATAR yhä enemmän hermostuen. Mutta sehän ei ole puhki...
Hävytön... senkin kakara... Se on kauniimpi kuin toinen; se on
suurempi, kirkkaampi, se on sininen, taivaan sininen... Entä tukkani,
näetkö?... Se on keltainen kuin tuleentunut vilja... minun kutrini
hohtavat kuin kulta... Ja niitä on minulla niin paljon, että päätäni
painaa... Niitä pistää esiin kaikkialta... Näetkö, tässä?
Hän vetää esiin kaksi hienoa harmaata suortuvaa.
TILTIL. Näen, kyllä minä näen muutamia...
HALTIJATAR ihan loukkaantuneena. Vai muutamia!... Vaikka tukkani on
tuuhea ja paksu kuin olkilyhde!... vaikka sitä on sylin täydeltä!...
vaikka se valuu kultana maahan!... Tiedän kyllä, että ihmiset sanovat,
etteivät ne näe minun tukkaani; mutta sinä et ole sellainen sokea,
ilkeä ihminen, ethän?
TILTIL. En, en, minä näen niitä aivan hyvin sen verran, kuin niitä
näkyy...
HALTIJATAR. Sinun pitää uskaltaa nähdä kaikki muukin, mikä ei näy!...
Ihmiset ovat kovin eriskummallisia... Sittenkuin haltijat kuolivat,
ihmiset eivät näe mitään eivätkä aavista mitään... Onneksi on
minulla aina mukanani kaikki, mitä tarvitaan sammuneiden silmien
sytyttämiseksi... Mikäs tämä on, jonka nyt vedän esiin pussistani?
TILTIL. Oi, kuinka kaunis pikku lakki... Mikä se on tuo, joka niin
loistaa sen otsassa?...
HALTIJATAR. Se on se suuri Timantti, joka avaa silmät...
TILTIL. Ah...
HALTIJATAR. Niin; kun hattu on päässä, niin pyöräytetään Timanttia
hiukan oikealta vasemmalle, kas näin, näetkö?... Se painaa silloin
erästä nystyrää päässä, jota kukaan ei tunne ja joka avaa silmät...
TILTIL. Eihän se vain tee kipeää?...
HALTIJATAR. Päinvastoin. Se on loihdittu. Siitä näkee heti samassa,
mikä on mihinkin kätkettynä; leivän sielun, viinin sielun, pippurinkin
sielun...
MITIL. Näkeekö siitä sokerinkin sielun?
HALTIJATAR yhtäkkiä suuttuen. Tietysti... Minä en siedä turhia
kysymyksiä... Sokerin sielu ei ole sen merkillisempi kuin pippurinkaan
sielu... Kas niin, nyt minä annan kaiken, minkä voin, auttaakseni teitä
etsimään Sinistä Lintua... Tiedän kyllä, että teillä olisi enemmän
hyötyä Näkymättömyyden sormuksesta tai myös Lento-Liinasta... Mutta
minä olen hukannut sen kaapin avaimen, johon ne panin... Ah, olin aivan
unohtaa... (Osoittaa Timanttia) Kun sitä pitää näin, näetkö... vielä
yksi kierros, niin näkee Menneisyyden... vielä pieni kierros, niin
näkee Tulevaisuuden... Se on hyvin ihmeellinen ja käytännöllinen eikä
sitä kukaan huomaa...
TILTIL. Isä ottaa sen minulta...
HALTIJATAR. Hän ei näe sitä, ei kukaan näe sitä, niin kauan kuin se on
päässä... Tahdotko koettaa?... (Panee Tiltilin päähän vihreän lakin) Ja
nyt, pyöräytä Timanttia... ensin yksi kierros ja sitten...
Tuskin on Tiltil kiertänyt Timanttia, kun kaikki muuttuu yhtäkkiä
ja ihmeellisesti. Vanha haltijatar on yhtäkkiä ihana, ihmeellinen
prinsessa; kivet joista tuvan seinä on tehty, loistavat sinisinä
kuin safiirit, tulevat läpikuultaviksi, säteilevät, häikäisevät
kuin kaikkein kalleimmat jalokivet. Vanhat huonekalut alkavat
elää ja loistaa; valkoinen puupöytä näyttää yhtä juhlalliselta,
yhtä hienolta kuin marmoripöytä, kellon taulu iskee silmää ja
hymyilee hellän ystävällisesti, samalla kun sen kaapin ovi,
jonka takana heiluri liikkuu, aukeaa puoleksi, jolloin sieltä
astuvat ulos Hetkettäret käsikkäin ja nauraen, ja alkavat tanssia
suloisen soiton kuuluessa. On sanomattakin selvää, että Tiltil
pelästyy ja huudahtaa, osoittaen Hetkettäriä.
TILTIL. Mitä ne ovat kaikki nuo kauniit naiset?
HALTIJATAR. Elä pelkää, ne ovat elämäsi hetket, jotka iloitsevat siitä,
että ovat hetkeksi päässeet vapautumaan ja näkymään...
TILTIL. Miksi seinät ovat näin kirkkaat?... Ovatko ne sokeria tai
kallista kiveä?...
HALTIJATAR. Kaikki kivet ovat samanlaisia, kaikki kivet ovat kalliita
kiviä: mutta ihminen ei näe niistä kuin muutamia...
Heidän puhuessaan jatkuvat ja täydentyvät ihmeet. Leipien henget,
jotka esiintyvät leivän kuoren värisiin mekkoihin puettuina
miehinä, syöksyvät pelästyneinä ja jauhoista valkeina
leipälaatikosta ja hyppelevät pöydän ympärillä, missä heidät
saavuttaa tuli, joka tultuaan uunista Tulikiven keltaisessa ja
punaisessa mekossa, ajaa heitä takaa ollen pakahtumaisillaan
naurusta.
TILTIL. Keitä ovat nuo rumat miehet?...
HALTIJATAR. Elä pelkää; ne ovat vain leipien henkiä, jotka käyttävät
hyväkseen tätä totuuden vallallaolo-aikaa päästäkseen vähän
jaloittelemaan laatikostaan, jossa niillä oli hiukan ahdasta olla...
TILTIL. Entä tuo ruma punainen paholainen, joka haisee pahalle?...
HALTIJATAR. St... Elä puhu liika kovaa, se on tuli... Hän on hyvin
ilkeäluontoinen.
Tämä keskustelu ei ole keskeyttänyt ihmeitten jatkumista. Kissa
ja koira, jotka ovat maanneet kiehkurassa kaapin edessä,
parkaisevat yhtaikaa ja katoavat lattialuukkuun, ja heidän
sijaansa lennähtää sieltä kaksi henkilöä, joista toisella on
verikoiran naamio, toisella Kissan pää. Verikoiraksi naamioitu
pikku mies jota tästedes nimitämme koiraksi -- hyökkää Tiltiliin
kiinni, suutelee ja syleilee häntä raivokkaasti; samalla Kissaksi
naamioitu pikku nainen -- jota lyhykäisyyden vuoksi sanomme
Kissaksi -- vetäisee kammalla tukkaansa, pesaisee käsiään ja
silittelec viiksiään, ennenkuin lähestyy Mitiliä.
KOIRA ulvoo, hyppii, panee kaikki paikoiltaan, ollen ihan sietämätön.
Sinä minun pikku jumalani. Hyvää päivää, hyvää päivää, pikku
jumalani... Vihdoin minäkin voin puhua. Minulla on ollut niin kauhean
paljon sanomista sinulle. Vaikka kuinka olisin haukkunut ja häntääni
heiluttanut, ethän minua ymmärtänyt... Mutta nyt... mutta nyt... Hyvää
päivää, hyvää päivää... Minä rakastan sinua... Tahdotko, että istun?...
Kuljenko käsilläni? vai tanssinko nuoralla?...
TILTlL Haltijattarelle. Kuka on tuo herra jolla on koiran pää?
HALTIJATAR. Mutta etkö sinä tunne?... Sehän on Vahdin sielu, jonka sinä
olet vapauttanut...
KISSA lähestyen Mitiliä ja ojentaen hänelle kätensä, kursastellen,
varovasti. Hyvää huomenta, neitiseni... Olette kovin kaunis tänään...
MITIL. Huomenta, rouvaseni... (Haltijattarelle) Kuka tuo on?...
HALTIJATAR. Kai sinä hänet tunnet, sehän on Mirrin sielu, joka ojentaa
sinulle kätensä... Suutele häntä...
KOIRA tyrkkien kissaa. Minuakin... Minäkin tahdon suudella pikku
jumalaa... Minäkin tahdon suudella pikku tyttöä... Minä tahdon suudella
koko maailmaa... Hih... Nyt pidetään hauskaa... Minä pelotan Mirrin...
Huti, huu huu...
KISSA. Herraseni, en tunne teitä...
HALTIJATAR uhaten koiraa kepillään. Pysytkö siivolla siinä; vai pitääkö
minun sulkea sinut äänettömyyteen iäksi päiväksi...
Ihmeet jatkuvat: Rukki alkaa nurkassa pyöriä, kehräten ihania
valonsäteitä; vesijohto toisessa nurkassa alkaa laulaa kimeällä
äänellä, ja muuttuen välkkyväksi suihkuksi se pärskyttelee
tiskipöydälle helmiä ja smaragdeja, joiden keskeltä ponnahtaa
esiin veden sielu, joka on niinkuin vettä valuva, hajahapsi,
irvistelevä nuori tyttö; hän hyökkää suoraa päätä Tulen kimppuun.
TILTIL. Kuka on tuo märkä nainen?...
HALTIJATAR. Elä huoli pelätä, se on se vesi, joka tulee johdosta...
Maitokannu kaatuu, putoaa pöydältä lattialle ja särkyy; maahan
menneestä maidosta nousee suuri, valkoinen, ujosteleva olento,
joka näyttää pelkäävän kaikkea.
TILTIL. Entä tuo paitasillaan oleva nainen, joka pelkää?...
HALTIJATAR. Se on Maito, joka on särkenyt kannunsa.
Sokeritoppa, joka on kaapin edessä, alkaa suureta, laajentua
ja särkee paperisen kuorensa, josta tulee esiin imelähkö,
teeskentelevä olento, yllään väljä tallitakki, puoleksi valkea,
puoleksi sininen; hän lähestyy tekopyhästi hymyillen Mitiliä.
MITIL levottomasti. Mitä tuo tahtoo?...
HALTIJATAR. Mutta sehän on sokerin sielu...
MITIL rauhoittuen. Onko sillä karamellia?...
HALTIJATAR. On, taskut täynnä, sen joka sormi on karamelli...
Lamppu putoo pöydältä, ja niin pian kuin se on pudonnut,
leimahtaa sen liekki loistavaksi, verrattoman kauniiksi
neidoksi. Hän on puettu läpikuultaviin, häikäisevän
valkoisiin pitkiin huntuihin ja seisoo liikkumatonna
ja kuin haltioituneena.
TILTIL. Kuningatar!
MITIL. Neitsyt Maaria!...
HALTIJATAR. Ei, vaan Valo...
Samaan aikaan ovat kastrullit hyllyillään alkaneet pyöriä kuin
hyrrät, liinavaatekaappi paukauttaa auki ovensa ja sieltä alkaa
purkautua kuun ja auringon värisiä liinavaatteita, joiden
kulkueeseen yhtyy, ullakon portaita laskeutuen, kaikenlaista
komeata riepua ja rääsyä. Silloin yhtäkkiä kolkutetaan kolme
kertaa oikeanpuoliseen oveen.
TILTIL kauhuissaan. Se on isä... Isä on kuullut...
HALTIJATAR. Kierrä Timanttia... Vasemmalta oikealle... (Tiltil kiertää
kiireesti timanttia) Ei niin nopeasti... Voi hyvä Jumala! Liian
myöhään... Sinä kiersit liian nopeasti. Nyt niillä ei ole aikaa palata
paikoilleen, voi, voi, mikä tästä tuleekaan!... (Haltijatar muuttuu
taas vanhaksi vaimoksi, tuvan seinät sammuvat, Hetkettäret rientävät
takaisin kellokaappiin, rukki pysähtyy j.n.e. Mutta yleisessä
hämmingissä ja sekasorrossa, kun Tuli juoksentelee hullaantuneena
pitkin huonetta etsien uunia, yksi leivistä, joka ei mahtunut
leipälaatikkoon, purskahtaa itkemään ja kauhuissaan kiljumaan.) Mikä on
hätänä?...
LEIPÄ kyyneliin sulaen. Minä en mahdu laatikkooni...
HALTIJATAR katsoo laatikkoa. Mahdutpas... (Siirtelee muita leipiä,
jotka ovat asettuneet entisille paikoilleen.) Kas niin, pian, pian,
limikkäin, lomakkain!
Taas kolkutetaan ovelle.
LEIPÄ epätoivoissaan, koettaa turhaan mahtua laatikkoon. Eihän se käy.
Se syö suuhunsa ensiksi minut...
KOIRA hypellen Tiltilin ympärillä. Pikku jumalani... Minä olen vielä
täällä... Minä osaan vielä puhua... Minä voin vielä suudella ja
syleillä sinua... Vielä voin... Vielä. Vielä...
HALTIJATAR. Kuinka? Sinäkin?... Oletko sinäkin vielä siinä?...
KOIRA. Sattuipa hyvin... En ehtinytkään palata äänettömyyteen; luukku
meni kiinni liian pian...
KISSA. Minun luukkuni myöskin... Mitä tulee tapahtumaan?... Onko
olemassa vaaraa?...
HALTIJATAR. Minun täytyy sanoa teille totuus: kaikki, jotka lähtevät
näiden lasten mukana, tulevat kuolemaan matkan lopussa...
KISSA. Entä ne, jotka eivät lähde?...
HALTIJATAR. Ne elävät hetkisen kauemmin...
KISSA koiralle. Tule, palataan takaisin luukun reikään...
KOIRA. Ei, ei... Minä en tahdo... Minä tahdon lähteä pikku jumalan
mukaan... Tahdon yhtä mittaa puhua hänen kanssaan.
KISSA. Pöllö!...
Oveen kolkutetaan.
LEIPÄ itkien kuumia kyyneleitä. Minä en tahdo kuolla matkan lopussa...
Tahdon heti paikalla takaisin laatikkooni!...
TULI, joka yhä on huimaavaa vauhtia lennellyt edes takaisirs huoneessa
päästellen vihlovia hätävihellyksiä. En löydä enää uuniani...
VESI, joka turhaan on koettanut tunkeutua johtoon. En voi päästä
takaisin johtoon...